Kategoriat
1/2012 Lehdet

Pääkirjoitus 1/2012 * Hannu Lehtonen

”Ja hän otti tykönsä ne kaksitoista ja sanoi heille: ’Katso, me menemme ylös Jerusalemiin, ja kaikki on täysin toteutuva, mitä profeettain kautta on kirjoitettu Ihmisen Pojasta. Sillä hänet annetaan pakanain käsiin, ja häntä pilkataan ja häväistään ja syljetään; ja ruoskittuaan he tappavat hänet, ja kolmantena päivänä hän nousee ylös.’ Mutta he eivät ymmärtäneet tästä mitään, ja tämä puhe oli heiltä niin salattu, etteivät he käsittäneet, mitä sanottiin.” (Luuk. 18:31–34)

Nämä sanat ovat laskiaissunnuntain evankeliumista. Jeesus ilmoitti opetuslapsilleen etukäteen siitä, mitä tulisi pian tapahtumaan. Siten Vapahtaja valmisti opetuslapsiaan tulevia järkyttäviä tapahtumia varten.

”Me menemme ylös Jerusalemiin.” Evankeliumeissa kerrotaan tarkasti Jeesuksen elämän viimeisistä päivistä. Opetuslapset eivät voineet seurata Jeesusta loppuun saakka. Pietari, joka lupasi seurata Jeesusta vaikka kuolemaan saakka, lankesi jopa kieltämään tuntevansakaan Jeesusta. Jeesus oli yksin ylipappien ja Pilatuksen edessä tuomittavana ja yksin hän meni ristille.

Ja kuitenkin sanaan ”me” sisältyy valtavan tärkeä ja lohdullinen totuus. Sillä Jeesus oli meidän, koko maailman, sijaisena kaikessa siinä, mitä hän teki ja kärsi. ”Katso, Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin.” (Joh. 1:29) ”Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut.” (Jes. 53:4–5)

Opetuslapsista sanotaan, että ”he eivät ymmärtäneet tästä mitään”. Opetuslapsetkin olivat vielä voimakkaasti maallisen messiaan odotuksen pauloissa. Tähän liittyen on sanottu: ”Kuinka tärkeätä onkaan sen tähden avoimin silmin tarkastella kertomusta Kristuksen kärsimisestä ja kuolemasta. Itsestämme emme voi mitään nähdä emmekä ymmärtää. Koko maailma on sokea kärsimyshistorian todelliselle merkitykselle. Me tarvitsemme Hengen silmävoidetta. Meidän täytyy sokean Bartimeuksen tavoin pyytää apua ja armahdusta itse kukin sanoen: ’Jeesus, Daavidin poika, armahda minua! Jeesuksen kysyessä: ’Mitä tahdot minun tekevän sinulle?’, hän vastasi: ’Herra, että saisin näköni jälleen’. Tämä rukous sopii meille – tosin aina, mutta erityisesti silloin, kun astumme Jeesuksen kärsimyksen salaperäiseen ja ihmeellisen autuaaseen pyhäkköön.” (Arvid Hydén, Katso, Jumalan Karitsa!, s. 10)