Pääkirjoitus Hannu Lehtonen
Kristuksen rakkaus syntiseen F. G. Hedberg
Fredrig Gabriel Hedberg, kristikunnan opettaja Sakari Korpinen
Markku Särelän kommentti Sassesta herättää kysymyksiä Halvar Sandell
Rikkauden viettelys (Matin lehti 2/2011) Matti Roininen
Herra vierailee Aabrahamin luona(1. Moos. 18) Paul Kretzmann
Kristus on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden Martti Luther
Matti Roininen, Lahti
”Mutta ne, jotka rikastua tahtovat, lankeavat kiusaukseen ja paulaan ja moniin mielettömiin ja vahingollisiin himoihin, jotka upottavat ihmiset turmioon ja kadotukseen.” (1. Tim. 6:9)
Tässä elämässä käy usein niin, että sieltä, missä ihminen uskoo saavuttavansa onnen, hän periikin onnettomuuden. Apostolin varoitus rikkauden viettelyksestä ei koske vain niitä, jotka ovat päässeet menestyksen makuun. Hän varoitti kaikkia. Nekin, jotka eivät olleet alkua pidemmällä, olivat vaarassa langeta, sillä tarkkaavainen lukija huomaa, kuinka kysymys on ensimmäiseksi ihmisen tahtotilasta.
Jeesus lausui vuorisaarnassa: ”Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa (raha ja omaisuus)” (Matt. 6:24). Se, joka alkaa palvella mammonaa, tulee Jumalan viholliseksi. Jumalanpalveluskin muuttuu ulkokultaiseksi. Ihmisen jumala ei välttämättä ole se, jonka nimeä hän suullaan tunnustaa, mutta varmasti se, jonka varassa hän uskoo elämänsä olevan.
Luopumuksesta ei kasva hyviä hedelmiä, vaikka kaikki näyttäisi ympärillä paratiisin ihanuudelta. Ihmiset eivät tällöin ikävöi Jumalan paratiisiin (hänen valtakuntaansa), vaan rakentavat sen itselleen maan päälle. Aineellisen hyvinvoinnin alttarille viedään kodin onni, luovuttamattomina pidetyt isänmaalliset arvot, yhteiskuntaa koossa pitävät lait ja oikeudet. Kaikki heitetään kevytmielisesti väärän jumalan alttarille.
Jeesuksen opetuslapset olivat enimmäkseen köyhiä. He julistivat heille taivaasta tullutta autuutta. Juuri he saivat varoituksen mammonan palveluksesta. He eivät saaneet käyttäytyä pakanoiden tavoin. Jeesus kehotti heitä ja niin myös meitä etsimään ensiksi Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan (Matt. 6:33).
Edellä olevat kallisarvoiset opetukset on usein käännetty kieroon väittämällä, ettei niitä noudatettaessa käyttäydytä vastuullisesti. Ihmisen ei tarvitsisi enää tehdä työtä. Kaikki hyvä tulisi taivaasta itsestään. Jeesus itse oli nuoruudesta lähtien ruumiillisen työn tekijä (rakentaja, puuseppä). Hän ei tavoitellut helppoa elämää, vaikka Jumalan enkelit olivat valmiina häntä palvelemaan. Sen sijaan hän itse tuli maan päälle palvelemaan Isän tahdon mukaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monen edestä.
Apostoli Paavali, joka yllä antoi varoituksen rikkauden viettelyksestä, teki työtä omaksi ja seurueensa hyväksi (teltantekijä). Hän muistutti määräyksestään, jossa hän ilmoitti, ”että kuka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä” (2. Tess. 3:10). Jälleen kysymyksessä on ensimmäiseksi ihmisen tahtotila, josta sitten seuraa tarkoituksen mukaisia toimintoja. Sellaisia, joilla kylläkin on oikea tahto, mutta ei kykyä saavuttaa tavoitteita, tulee auttaa.
Jokainen yhteisö lähtien perheestä ja päätyen valtioon, voi hyvin, kun sillä on runsaasti työtätekeviä jäseniä. Sellaiset, joiden ei tarvitse tehdä työtä, löytyvät etupäässä yhteiskunnan huipulta, kun vastaavasti alin luokka on vailla työtä ja elää sen tähden puutteessa. Hälytyskellojen pitäisi soida silloin, kun työtätekevä keskiluokka haihtuu joko ylös tai alas. Ahneus on joka tapauksessa turmiollista. Se, joka rahaa rakastaa, ei saa rahaa tarpeeksi.
Apostolisesta ”talousopista” viriäisi siunaus, jos sitä noudatettaisiin. Kristillisessä toiminnassa on koettu uudestaan ja aina uudestaan, kuinka vapaaehtoinen työ on tuonut mukanaan siunauksen. Valitettavasti sielläkin liikkuu ”juudaksia” poimimassa toisten vaivannäöstä parhaat päältä. Oikea rakkaus antaa mieluummin kuin ottaa (Ap. t. 20:35; 2. Kor. 9). Kristillinen omaisuuden yhteys perustuu uskoon ja rakkauteen siinä määrin kuin itse kullakin on halua ja edellytyksiä antaa jotakin toisten hyväksi.
Kristillisiä ohjeita ei voida asettaa vaikkapa vuorisaarnasta lähtien mallisäännöksi yhteiskunnalle, koska niiden noudattaminen edellyttää ilman ulkokultaisuutta Pyhän Hengen vaikuttamaa mielenmuutosta. Mieleltään turmeltuneet ihmiset ovat silloin tällöin esittäneet, että Jeesus oli ensimmäinen sosialisti. Kukaan ei voi osoittaa, että Jeesus olisi ryöstänyt rikkailta ja jakanut köyhille. Valitettavasti tällainenkin esimerkki löytyy. Ensimmäisten diakonien joukossa oli Nikolaus (Ap. t. 6:5), josta tuli oman oppisuunnan perustaja (nikolaiitat). Hän opetti yhteisomistusta jopa siinä määrin, että tarjosi apostoleille käyttöön kaunista vaimoaan. Kun yksi synti avaa portit, niin monta muuta tulee siitä sisälle.
”Mikä taas orjantappuroihin kylvettiin, on se, joka kuulee sanan, mutta tämän maailman huoli ja rikkauden viettelys tukahuttavat sanan, ja hän jää hedelmättömäksi.” (Matt. 13:22)
Tunnustus 2/2011
Pääkirjoitus Hannu Lehtonen
Lapsikaste Uudessa testamentissa II Lasse Lappalainen
Pyhän kasteen merkitys Lassi Mattila
Kristillinen vanhurskauttamisoppi II Matti Roininen
1. Moos. 13 Paul Kretzmann
Henrik Perret: ”Anni” Muut lehdet
Valkeat vaatteet Hedberg
Hän kantaa meitä Martti Luther
Roomalaiskirjeen mukaan II
Matti Roininen
Oheinen kirjoitus on loppuosa edellisessä numerossa julkaistuun kirjoitukseen.
Kun todettiin, että ihminen on vanhurskauttamisessa passiivinen Jumalan työn kohde, ei siitä tule tehdä johtopäätöstä, jonka mukaan vanhurskauttava usko olisi passiivinen olotila. Uskoa ei kuvata oikein, jos sitä verrataan kahta astiaa yhdistävään putkeen ikään kuin usko olisi vain kanava, jota myöten Jumalan armo ja vanhurskaus virtaavat ihmiseen. Vastoin epämääräisiä selityksiä on pidettävä kiinni siitä, että vanhurskauttava usko on aktiivista Pyhän Hengen vaikuttamaa toimintaa, jossa tartutaan Kristuksen sanaan.
Kun Paavali esittää loogisena johtopäätöksenä, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, hän liittää jatkoksi ulossulkevan eli eksklusiivisen ilmaisun ”ilman lain tekoja” (vrt. Room. 3:21). Uskonvanhurskaus ja lainvanhurskaus ovat tällöin toisensa poissulkevia.
Kun vanhurskauttaminen tapahtuu ilman lain tekoja, kysymyksessä on koko voimassa oleva laki niin kuin edellä oleva tekstiyhteyskin osoittaa. Vanhurskauttaminen tapahtuu siis ilman kymmenen käskyn tai rakkauden kaksoiskäskyn noudattamista.
Tulemme Jumalan edessä vanhurskaiksi uskosta Kristukseen, sillä ei mikään liha tule vanhurskaaksi lain teoista (Gal. 2:16). Jo itse armon käsite sulkee lain teot vanhurskauttamisen ulkopuolelle, sillä muutoin armo ei olisikaan armo (Gal. 2:21).
Paavali tarkoittaa eksklusiivisilla ilmaisuilla yhtä ja samaa asiaa. Hän tukee uskonvanhurskautta erottamalla lain ja evankeliumin toisistaan vanhurskauttamisessa. Hän ei tällä menettelyllä kumonnut lakia (Room. 3:31, vrt. Matt. 5:17–20). Hän pitää lain ja evankeliumin erottamisella voimassa oikean vanhurskauttamisopin ja lain kunnioituksen samaan aikaan. Tämä on huomioitava myös nykyaikana, sillä kaiken harhauskoisuuden ja lahkolaisuuden ytimenä on omaan vanhurskauteen luottaminen sekä sen seurauksena lain ja evankeliuminen sekoittaminen.
Neljännessä luvussa tulee esiin juutalaisille vaikea kysymys, kun pyrittiin sovittamaan yhteen Aabrahamin vanhurskaus ja heidän lainvanhurskautensa (vrt. Joh. 8). Kun Paavali ottaa Aabrahamin esimerkiksi uskonvanhurskaudesta, hän erottaa heti alkuunsa uskonvanhurskauden tekojen vanhurskaudesta. Jälkimmäinen kuuluu ”lihan” eli ihmisluonnon saavutuksiin. Kerskaus niistä voi johtaa kiitoksiin ihmisten puolelta, mutta ei Jumalan edessä. Vanhurskaus Jumalan edessä on eri asia kuin vanhurskaus ihmisten edessä. Vanhurskauttamisopissa on kysymys vanhurskaudesta Jumalan edessä.
Aabrahamin usko ei syntynyt hänessä itsestään, vaan sen edellytyksenä oli Jumalan lupaus. Kun hän uskoi Jumalaa, hänen uskonsa luettiin hänelle vanhurskaudeksi sillä hetkellä ilman tekoja. ”Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta.” (Room. 4:4) Töitä tekevälle luetaan palkkaa sitä mukaa kuin hän niitä tekee. Siinä on ansaitsemisen perusta ihmisten kesken, mutta se ei sovellu vanhurskauteen Jumalan edessä. Kysymyksessä on kertakaikkinen lahja Kristuksen ansiosta ja armosta.
Aabrahamin esimerkin valossa nähdään, kuinka karkeaa harhaoppia on se, jonka mukaan vanhurskautenamme Jumalan edessä on uskon ja tekojen summa. Pienikin rehellisyys tässä asiassa paljastaa toivottomuuden ja ulkokultaisuuden. Ihminen ei voi koskaan elämänsä aikana saavuttaa vanhurskautta, sillä aina on joku teko tekemättä tai tehty kelvottomasti. Kuitenkin kyseinen harhaoppi on ollut kautta aikojen yleinen. Sen kannalla ovat katoliset, protestanttiset lahkot ja myös luopioluterilaiset, jotka ovat hyväksyneet paavikirkon kanssa ”Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista” (esim. kohta 4.2).
Armo ja ansio ovat vanhurskauttamisessa sovittamattomia vastakohtia (Room. 4:5). Ihmismielen katkeruutta on vaikea kuvata, kun hän toteaa ansionsa kelvottomiksi, mutta näkee, kuinka Jumala vanhurskauttaa jumalattomat armosta. Kun Jumala lukee uskon vanhurskaudeksi, tarkoittaa se syntien anteeksiantamuksen uskomista (Room. 4:5–8, vrt. Matt. 20:1–16).
Jumalattomalla ei ole omasta takaa mitään vanhurskauttamisen edellytystä. Jumala luki pyhälle, viattomalle Pojalleen koko maailman synnit. Pojan aikaan saama kuuliaisuus syntien sovittamiseksi luetaan jumalattomien hyväksi, kun nämä kääntyvät ja uskovat evankeliumin. Se, joka ei käänny katumuksessa Vapahtajan puoleen, jää osattomaksi Jumalan vanhurskaudesta ja pysyy tuomion alaisena (Joh. 3).
Avainsana neljännen luvun ymmärtämiseksi on vanhurskauden ”lukeminen”. Tämä sana esiintyy jakeissa 3, 4, 5, 6, 8, 9, 10, 11, 22, 23 ja 24 eli yhteensä 11 kertaa. Lukeminen (kreikaksi logidsomai) tarkoittaa alkuperäisessä merkityksessä tuomarin päätöksen lukemista eli antamista. Tämä sana tuli käyttöön myös silloin, kun työntekijälle maksettiin palkka sopimuksen mukaan. Rahat luettiin hänen kouraansa. Toinen on se, joka lukee ja toinen se, jolle luetaan eli ottaa vastaan. Aabraham sai Jumalan vanhurskauden juuri sillä hetkellä, kun Jumala ”luki” sen hänelle. Aabraham pysyi tässä luetussa vanhurskaudessa uskoen toivossa, koettelemuksissa ja teoissa.
Tämän esityksen lainaukset on otettu v. 1938 käyttöön otetusta suomennoksesta, joka noudattaa ”lukemisen” osalta vuosituhantista kääntämistapaa alkaen Septuagintasta (VT kreikaksi 200-luku e. Kr.). Nykyinen kirkkoraamattu on otettu käyttöön v. 1992 uutena käännöksenä. Siinä on toteutettu menettelytapoja, jotka on tuotu esille kirkon virallisessa raamattukannanotossa (”12 teesiä Raamatusta” v. 1972): ”Uudet kääntämisperiaatteet tähtäävät lauseiden todellisen ajatuksen siirtämiseen nykykielelle… On pyrittävä sanomaan, mitä tämän päivän tilanteessa merkitsee Jumalan sana, joka on Raamattuun kirjoitettu… Tarkkaa rajaa Raamatun selittämisen ja soveltamisen välillä ei ole.” (12. teesi)
Kun vanha käännös (1938) lausui: ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi” (Room. 4:3), uusi KR esittää: ”… Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi”. Sanan vaihtaminen on virhe, sillä ”katsoa” tarkoittaa havainnon tekemistä. Sanomalehtityylillä tehty käännös ei muutenkaan ole tekstiuskollista. Syynä mullistukseen on pyrkimys tukea ekumeenista käsitystä, jonka mukaan vanhurskauttamista pidetään katoliseen tapaan prosessina. Ihmisellä on siinä välttämättömäksi katsottu, mutta kuitenkin vain kuviteltu osuus vapaan tahdon nojalla (”vapaa valinta”). Sen sijaan, että Jumala oli vanhurskauttamisessa subjekti, hänestä tehdään arvioitsija. Samalla itse vanhurskauttaminen etääntyy futuristiseksi asiaksi. Raamattuun luetaan sisälle tulkinta, joka hylkää vanhurskauttamisen kertakaikkisuuden. Paavali sitä vastoin todistaa: ”Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta…” (Room. 5:1)
Kaikki siunaus seuraa uskonvanhurskautta niin kuin junassa vaunut veturia.
Kun Aabraham ikääntyessään heikkeni omiin mahdollisuuksiin nähden, niin uskossa ja toivossa hän vahvistui. ”Sen tähden se luettiinkin hänelle vanhurskaudeksi.” (Room. 4:22) Vanhurskauttavaan uskoon kuuluu varmuus, joka säilyy ja vahvistuu koettelemuksissa. Sen sijaan epäilys on melkein kieltämistä. Se on verrattavissa heikolle jäälle astumiseen.
Se, mikä Aabrahamista kirjoitettiin, on kirjoitettu kaikkia uskovia varten (Room. 4:23, 24). Aabraham uskoi tulevaan Kristukseen, mutta me Kristukseen, joka on tullut. Aabraham uskoi Jumalaan, joka tekee kuolleet eläviksi (Room. 4:17). Me panemme toivomme Kristukseen, joka tulee toisen kerran viimeisenä päivänä ja herättää meidät kuolleista. Jumalan edessä kelpaava vanhurskaus on määrä lukea ilman tekoja meille niin kuin Aabrahamille, ”kun uskomme häneen, joka kuolleista herätti Jeesuksen, meidän Herramme” (Room. 4:24).
Jeesus on ”alttiiksi annettu” eli tuomittu ja teloitettu meidän syntiemme tähden, että meillä olisi syntien anteeksiantamus. Jeesus on ”kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden” (Room. 4:25).
Isä korotti Välimiehemme oikealle puolelleen taivaissa. Jeesus on nyt vanhurskautemme Isän tykönä. Pyhä Henki osoittaa maan päällä maailmalle todeksi vanhurskauden, ”koska minä menen Isän tykö, ettekä te enää näe minua” (Joh. 16:10). Vanhurskaus ei ole ainoastaan ylhäällä, vaan myös lähellä apostolisessa sanassa ”sinun suussasi ja sinun sydämessäsi” (Room. 10:8). – Lasten ruokkimiseen ei riitä, että äiti sanoo lähtiessään ruokaa olevan kaapissa ylähyllyllä. Kun he eivät voi sitä itse ottaa, se on tuotava alas heidän ulottuvilleen. Pyhä Henki tuo vanhurskauden taivaasta meille evankeliumissa, josta kaikki sen saavat (Room. 1:16, 17).
Ilman Kristuksen herättämistä meillä ei olisi anteeksiantamusta ja vanhurskautta Jumalan edessä. Kristus on herätetty kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden. Ilman hänen ylösnousemustaan meillä ei voisi olla vanhurskauttavaa uskoa (1. Kor. 15:17). Nyt me uskomme sen voiman mukaan, jolla Jumala herätti Jeesuksen kuolleista ja asetti hänet oikealle puolelleen taivaissa (Ef. 1:19ss.).
Kun Lutheriin vedoten esitetään, että Kristus on vanhurskauttajana uskossa läsnä, on ensiksi selvitettävä, kuinka hän tulee sydämeen. Luther tosiaan opetti, että Kristus on vanhurskauttajana ja Vapahtajana uskossa läsnä oleva. Toiseksi on huomioitava, että usko tarttuu silloin Kristuksen sanaan. Ilman sitä usko harhailee pimeillä poluilla vanhurskautta vailla. Kristus on samaan aikaan vanhurskautenamme Isän luona ja vanhurskauttajana sydämissämme sanan ja uskon kautta. Vrt. ”uusi suomalainen Luther-tutkimus”.
Jeesuksen nouseminen kuolleista oli apostolien julistuksessa keskeisellä sijalla alusta lähtien. ”Teille ensiksi Jumala on herättänyt Poikansa ja lähettänyt hänet siunaamaan teitä, kun käännytte itsekukin pois pahuudestanne.” (Ap. t. 3:26) Kun Paavali todisti Kristuksesta Antiokiassa ensimmäisellä lähetysmatkallaan, hänen saarnansa huipentui Jeesuksen kuolleista herättämiseen. Tässä Jumalan teossa julistetaan syntien anteeksiantamus. Tässä Jumalan teossa tulee vanhurskaaksi jokainen, joka uskoo (Ap. t. 13:32–39).
Vanhurskauttamisopin tuntemisesta ja tunnustamisesta seuraa erottautuminen vääristä opettajista ja uskonnollisista yhteisöistä niin kuin kristityt erkanivat juutalaisista synagoogista. ”Mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä?” (2. Kor. 5:19ss.; 6:14–18). Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan olipa kysymys opista tai elämänvaelluksesta (Gal. 5:9; 1. Kor. 5:6).
Palaamme vielä Roomalaiskirjeen teemaan (Room. 1:16–17). Jumalan vanhurskaus ilmestyy evankeliumissa uskosta uskoon. Paavali ei sano, että vanhurskaus ilmestyisi uskosta uskoon ikään kuin toisen ihmisen usko, seurakunta, kirkko tai tämän virka olisi vanhurskauden autoritäärinen välittäjä. Siellä, missä evankeliumi on suullisesti julistettuna tai kirjoitettuna, Jumalan vanhurskaus on uskolla omistettavissa. Evankeliumin voima ei ole siitä riippuvainen, kun sen esittää (Fil. 1:12–30).
Ev. lut. Tunnustuskirjojen todistus vanhurskauttamisesta: ”Aabraham tuli vanhurskaaksi Jumalan edessä ainoastaan uskon kautta välimiehen tähden, ilman tekojen myötävaikutusta, ei ainoastaan aluksi kääntyessään epäjumalisuudesta ja ollessaan vailla kaikkia tekoja, vaan jäljestäpäinkin, tultuaan uudistetuksi Pyhän Hengen kautta ja ollessaan monen ihanan hyvän teon kaunistama.” (s. 489)
”Me siis näin ollen uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Kristuksen koko persoonan koko kuuliaisuus, jota hän meidän tähtemme hamaan häpeällisimpään ristinkuolemaan saakka Isälle osoitti, luetaan meidän vanhurskaudeksemme.” (s. 494)
Hyljättävien harhojen joukossa mainitaan mm.: ”Että usko ei tarkkaa ainoastaan Kristuksen kuuliaisuutta, vaan hänen jumalallista luontoaan ja sen meissä asumista ja vakuuttamista, ja että meidän syntimme peitetään Jumalan edessä tämän meissä asumisen kautta.” (s. 495, kohta 4)
Harhaoppien joukossa mainitaan myös seuraava: ”että uskonvanhurskauteen Jumalan edessä kuuluu kaksi asiaa eli osaa, jotka sen muodostavat, nimittäin armollinen syntien anteeksiantamus ja sitten toiseksi myös uudistus eli pyhitys.” (s. 492)
Lutherin todistus: ”Jos näet vanhurskauttamisopista luovutaan, samalla silloin luovutaan koko kristillisestä opista.” (Gal. pid. selitys s. 23)
”Jos olemme Hengen mukaan syntyneitä lapsia, niin aivan varmaan on odotettavanamme vaino lihan mukaan syntyneen veljemme taholta… Paavilaiset vainoavat meitä hurskausoppimme takia; jos sen peruuttaisimme, he kohta lopettaisivat vainoamisensa, ja kiihkoilijat kiittäisivät meitä, jos hyväksyisimme heidän tuhoisat erheensä. Kummatkin vihaavat ja vainoavat meitä ankarasti, koska me kiroamme heidän jumalattomuutensa.” (m. t. s. 540)
”Suurta on siis uskossa omistaa Kristus, maailman syntien kantaja, ja tämä usko yksin luetaan vanhurskaudeksi, Roomalaiskirjeen 3. luku (Room. 3:28) ja 4. luku (Room. 4:5).” (m. t. s. 167)
Pääkirjoitus Hannu Lehtonen
Aabrahamin kutsuminen. (1. Moos. 12) Paul Kretzmann
Lapsikaste Uudessa testamentissa (osa 1/2) Lasse Lappalainen
Jumala rankaisee luopuneita antamalla heidän kulkea omaa tietään Bo Giertz
Kristillinen vanhurskauttamisoppi (osa 1/2) Matti Roininen
Vuosisadan rakkaustarina Eero Pihlava
Vähän katekismuksen iltarukous
Lutherin Vähä Katekismuksen ilta- ja aamurukousten tarkastelua Mika Rantanen (PUUTTUU)
Osta kultaa F. G. Hedberg
Concordia sisällysluettelo 2010
Siunaus ja kirous Martti Luther
Roomalaiskirjeen mukaan
Matti Roininen, Lahti
Vanhurskaus tarkoittaa Jumalan ominaisuutena täydellistä pyhyyttä, totuutta, hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Jumalan vanhurskautta ei voida johtaa mistään yleiskäsitteestä, koska se on vain hänessä. Ihminen voi tietää Jumalan vanhurskaudesta vain hänen ilmoituksensa perusteella.
Ihmisellä oli Jumalan kuvaksi luotuna vanhurskaus, mutta se turmeltui syntiinlankeemuksessa (1. Moos. 3). Vanhurskauttamisopissa on kysymys siitä, että syntinen ihminen tulee Jumalan edessä vanhurskaaksi Kristuksen kautta.
Vaikka vanhurskauttaminen on luettavissa kaikista pyhistä kirjoituksista, voimme täydellä syyllä pitää sen varsinaisena ”oppikirjana” Paavalin kirjettä roomalaisille niin kuin hän kirjeensä alussa ilmoitti. ”Paavali Jeesuksen Kristuksen palvelija, kutsuttu apostoli, erotettu julistamaan Jumalan evankeliumia.” (Room. 1:1)
Paavali opetti Kristuksen lähettiläänä yhtäpitävästi Kristuksen sanaa toisten apostolien kanssa. Se, mitä yksi apostoli puhui ja kirjoitti, on samalla kaikkien apostolien oppi. Apostolien sana on Pyhän Hengen inspiroimaa eli vaikuttamaa Jumalan sanaa niin kuin profeettain kirjoitukset.
Tänä luopumuksen aikana on tullut suorastaan teologiseksi säännöksi alentaa pyhiä kirjoituksia tulkinnanvaraisten traditiotuotteiden tasolle (vrt. Matt. 15). Roomalaiskirjeen osalta voidaan todeta, että Tertius kirjoitti sen, minkä apostoli saneli (Room. 16:22). Ne, jotka eivät usko pyhiä kirjoituksia, eivät ole oikeutettuja ja soveliaita puhumaan Jumalan vanhurskaudesta (Room. 3:4). Historiallinen tieto ja usko eivät sellaisenaan vanhurskauta ihmistä saati sitten, jos tällä tiedolla ylitetään Jumalan sana (1. Kor. 4:6). Paavali ilmoitti kirjeensä sisällön johdantolauseessa: ”Sillä minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itsekullekin uskovalle pelastukseksi… Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niin kuin kirjoitettu on: ’Vanhurskas on elävä uskosta’. ” Ennen kuin hän johdattaa lukijan lähemmin evankeliumiin, hän kirjoittaa siitä vanhurskaudesta, joka ilmenee laissa ja Jumalan vihassa ”ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan” (Room. 1:18). ”Ja me tiedämme, että Jumalan tuomio on totuuden mukainen niille, jotka senkaltaista tekevät.” (Room. 2:2)
Laki opettaa, mitä ihmisen tulee tehdä ja jättää tekemättä. Juutalaisten yleisimpiä virheitä oli se, että he pitivät lain tietämistä vanhurskautenaan. Paavali muistutti kuuliaisuudesta: ”… sillä eivät lain kuulijat ole vanhurskaita Jumalan edessä, vaan lain noudattajat vanhurskautetaan.” (Room. 2:13) Sen sijaan ”tuska ja ahdistus” tulee jokaiselle, joka pahaa tekee (2:9). Jumalan vanhurskauteen kuuluu se, ettei hän tuomitessaan katso henkilöön. Hän on vanhurskas tuomari, jonka päätöksistä ei voida vedota ylempään asteeseen. Hän maksaa kullekin hänen tekojensa mukaan.
Se, jolla on syvempää ymmärrystä, näkee Jumalan tuomioissa muistutuksen tulevasta tuomiopäivästä. Jumala on määrännyt, että kaikkien on kuoltava, mutta sen jälkeen tulee tuomio. Elävät ja kuolleet tuomitaan tekojen mukaan, toiset iankaikkiseen elämään ja toiset iankaikkiseen rangaistukseen.
Pahuus pääsisi valtaan maan päällä, ellei Jumala pitäisi kansojen tuomarina oikeutta yllä rangaistuksin (Ps. 58, Ps. 68).
Jumala on antanut Majesteetistaan ilmoituksen kaikille ihmisille luomisteoissa (Room. 1:19–20). ”Herran sanalla ovat taivaat tehdyt, ja kaikki niiden joukot hänen suunsa hengellä.” (Ps. 33:6) Hän jakaa hyvyyttään anteliaasti joka päivä niin pahoille kuin hyvillekin. Hän varjelee ihmisiä vaaroissa ja auttaa kuoleman hädässä. Toinen asia on se, kuinka he ottavat vastaan hänen hyvyytensä. Vanhurskaat kiittävät ja kunnioittavat häntä. Jumalattomat pitävät Herran antimia saaliinaan. He kiittävät onneaan ja palvelevat kuvittelemiaan jumalia. Sanalla sanoen he palvelevat luotua Luojan asemesta. Ihminen ei voi vapautua synnin ja tuomion alta sen perusteella, että Jumala on heitä kohtaan hyvä kaitselmuksessaan. ”Sillä kaikki, jotka ilman lakia ovat syntiä tehneet, ne myös ilman lakia hukkuvat, ja kaikki, jotka lain alaisina ovat syntiä tehneet, ne lain mukaan tuomitaan.” (Room. 2:12)
Kun apostoli on tuonut esille kuuliaisuuden vaatimuksen, hän osoittaa, miltä ihmiset näyttävät vanhurskaan Jumalan katseen alla. ”Ei ole ketään vanhurskasta… ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on… Ei ole Jumalan pelko heidän silmäinsä edessä.” (Room. 3:10–18) Tämä tuntuu yllättävältä niiden mielestä, jotka ovat oman käsityksensä mukaan jumalisia ja suorastaan Jumalan valittuja.
Maailma on täynnänsä pahuutta, mutta kukaan ei ota syyllisyyttä henkilökohtaisesti. Meidän ei kuitenkaan tarvitse kauan etsiä syytä nykyajan suurille onnettomille ilmiöille. Ihmiset ovat itsekeskeisessä viisaudessaan hylänneet Jumalan. Toiset ovat jättäneet hänelle olemassaolon, mutta ovat riisuneet häneltä jumalalliset ominaisuudet siirtääkseen ne ihmiselle. Yhä enemmän karttuu niitä, jotka pitävät Jumalaa kuolleena ja ainakin heikkovointisena. Jumalan pelko ei ole heidän silmäinsä edessä. Maallisiin kääntyneet lukevat taloudellisen menestyksen vanhurskaudekseen (vrt. menestysteologia). Kun heillä on rahaa ja omaisuutta, heillä on kaikkea, mitä he tuntevat tarvitsevansa. He kuuluvat siihen suureen joukkoon, joka tahtoo löytää paratiisin maan päältä. Jumalan kaikkinäkevän katseen alla ei kuitenkaan löydy yhtään vanhurskasta, joka oman vanhurskautensa perusteella välttäisi kadotustuomion.
Apostoli päätyy siihen, ettei mikään ”liha” eli ihmisestä syntynyt ihminen tule Jumalan edessä vanhurskaaksi lain kautta. Syy ei ole laissa, vaan ihmisessä, joka ei lakia täytä. Samalla on huomioitava, ettei Jumalan edessä riitä mikään osittainen vanhurskaus (Gal. 5:3). Moni on tuomiopäivän pelossa tehnyt jotakin hyvää toivoen Jumalan lukevan sen vanhurskaudeksi. Tällöin onnettomin on se, jolla ei ole mitään hyvää tarjottavana sielunsa lunastukseksi. Oma vanhurskaus ja ulkokultaisuus ovat sokaisseet heidät niin, ettei heillä ole mitään kunnollista käsitystä sielun hinnasta (vrt. Matt. 16:26). Laki tuomitsee kaikkina aikoina ihmiskeskeiset vanhurskauttamisopit ja niiden tunnustajat. Jumalattomilla ei ole rauhaa. Monet ovat lukeneet Paavalin opetusta vanhurskaudesta vain tuomioon saakka.
Meidän tulee lukea Paavalin esitystä eteenpäin nähdäksemme, kuinka se, mikä ihmisille on mahdotonta, on kuitenkin Jumalalle mahdollista (vrt. Matt. 19:26). Kysymys ei ole teoreettisesta, vaan toteutuneesta mahdollisuudesta, josta ”laki ja profeetat” ovat ennalta todistaneet. Ne ovat todistaneet siitä Jumalan vanhurskaudesta, joka on ilmoitettu ”ilman lakia” (Room. 3:21).
Kysymys ei ole Jumalan olemuksellisen vanhurskauden siirtämisestä ihmiselle (vrt. Mannermaan tutkielma ”In ipsa fide…”). Jumala ei anna kunniaansa toiselle. Kysymys ei ole myöskään siitä uudistetusta lainvanhurskaudesta, jossa Jeesus nähdään uutena lainantajana (vrt. katolisuus). Kysymys on nyt siitä vanhurskaudesta, jonka Jumala on ilmoittanut pyhissä kirjoituksissa armolupausten kautta ja aikojen täytyttyä evankeliumissa. Sitä vanhurskautta ihminen ei voi saavuttaa ansioillaan, koska kyseessä on Kristuksen ansio meidän hyväksemme. Se omistetaan pelkästään uskomalla Kristuksen sanaan niin kuin apostolit ovat julistaneet. Sanomme sitä vanhurskautta uskonvanhurskaudeksi erottaen sen lainvanhurskaudesta.
Jeesus on Jumalan Poika, joka aikojen täytyttyä syntyi lain alaiseksi Ihmisen Pojaksi lunastaakseen Isän tahdon mukaan lain alaiset (Gal. 4:4,5). Hän täytti ihmisille annetun lain heidän puolestaan kuuliaisuudellaan, kärsimisellään ja kuolemallaan. Laki saavutti näin päämääränsä. ”Kristus on lain loppu vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo.” (Room. 10:4)
Jumala on herättänyt Poikansa kuolleista ja korottanut hänet oikealle puolelleen ”armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä” (Room. 3:25).
Vanhan liiton jumalanpalvelus oli todistusta tulevasta Kristuksesta. Kaikkeinpyhimmässä oli liiton arkki lain tauluineen ja sen yläpuolella armoistuin. Kristuksen tultua vanha liitto väistyi uuden tieltä, joka perustuu syntien anteeksiantamukseen hänen nimessään. Mitään lakia tai seremoniaa ei saa liittää evankeliumiin vanhurskauttamisen edellytykseksi (vrt. kiista ympärileikkaamisesta, Gal. kirje).
”Sillä yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus, joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien edestä, josta todistus oli annettava aikanansa…” (1. Tim. 2:5ss.)
”Mutta se vanhurskaus, joka uskosta tulee, sanoo näin: ’Älä sano sydämessäsi: Kuka nousee taivaaseen?’ se on: tuomaan Kristusta alas, tahi: ’Kuka astuu alas syvyyteen?’ se on: nostamaan Kristusta kuolleista. Mutta mitä se sanoo? ’Sana on sinua lähellä, sinun suussasi ja sinun sydämessäsi’; se on se uskon sana, jota me saarnaamme.” (Room. 10:6–8)
”Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin.” (1. Tim. 1:15)
Jumala käski antaa Pojalleen nimen Jeesus, Vapahtaja (Matt. 1:20–21; Luuk. 2:10–11). Ihmiset saavat uskomalla tähän nimeen syntinsä anteeksi. Usko Jeesukseen vanhurskauttaa syntiset Jumalan edessä ilman tekoja. Usko omistaa sydämessä Kristuksen läsnä olevana vanhurskauttajana ja Vapahtajana niin kuin Paavali kirjoittaa: ”…sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi…” (Room. 10:10)
Kristus on vanhurskauttajamme ylhäällä Isän luona ja samaan aikaan uskossa läsnä olevana ja sydämessä asuvana. Hän on uskossa läsnä oleva vanhurskauttaja siten, että uskon kohteena on evankeliumi. ”Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon.” (Room. 1:17)
Paavali tekee esityksestään kokoavan yhteenvedon: ”Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja.” (Room. 3:28). Passiivin käyttö on tällöin tarkoin huomioitava, sillä ihminen on vanhurskauttamisessa passiivinen Jumalan työn kohde. ”Jumala on se, joka vanhurskauttaa.” (Room. 8:33) Jumala on vanhurskas ja ”vanhurskauttaa sen, jolla on usko Jeesukseen” (Room. 3:26; vrt. 4:1 ss.).
Esityksen toinen osa seuraavassa numerossa.