Bo Giertz, piispa, Ruotsi

Sen tähden Jumala on hyljännyt heidät häpeällisiin himoihin; sillä heidän naispuolensa ovat vaihtaneet luonnollisen yhteyden luonnonvastaiseen; samoin miespuoletkin, luopuen luonnollisesta yhteydestä naispuolen kanssa, ovat kiimoissaan syttyneet toisiinsa ja harjoittaneet, miespuolet miespuolten kanssa, riettautta ja villiintymisestään saaneet itseensä sen palkan, mikä saada piti. Ja niinkuin heille ei kelvannut pitää kiinni Jumalan tuntemisesta, niin Jumala hylkäsi heidät heidän kelvottoman mielensä valtaan, tekemään sopimattomia. He ovat täynnänsä kaikkea vääryyttä, pahuutta, ahneutta, häijyyttä, täynnä kateutta, murhaa, riitaa, petosta, pahanilkisyyttä; ovat korvaankuiskuttelijoita, panettelijoita, Jumalaa vihaavaisia, väkivaltaisia, ylpeitä, kerskailijoita, pahankeksijöitä, vanhemmilleen tottelemattomia, vailla ymmärrystä, luotettavuutta, rakkautta ja laupeutta; jotka, vaikka tuntevat Jumalan vanhurskaan säädöksen, että ne, jotka senkaltaisia tekevät, ovat kuoleman ansainneet, eivät ainoastaan itse niitä tee, vaan vieläpä osoittavat hyväksymistä niille, jotka niitä tekevät.” (Room. 1:26–32)

Ihmiset eivät siis ole tahtoneet tuntea Jumalaa oikealla tavalla. He tiesivät hänen olevan olemassa, mutta eivät tahtoneet etsiä häntä vakavissaan, vaan laativat itselleen sopivamman uskonnon. Jumala antoi heidän saada tahtonsa läpi. Juuri se on heitä kohdannut, Jumalan rangaistus. Jumalan hylkääminen merkitsee jättäytymistä sen henkivallan johdettavaksi, ”joka nyt tekee työtään tottelemattomuuden lapsissa” (Ef. 2:2). Jumalan vihollisella on kiinnitys ihmiseen. Meidän olemuksessamme on sellaista, mikä ”ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan” (Room. 8:7). Paavali sanoo sitä ”lihaksi” tai joskus ”vanhaksi ihmiseksi”. Ellei sitä pakoteta kuuliaisuuteen Jumalaa kohtaan, se murtautuu esiin ja määrää elämämme suunnan. Tämä voi tapahtua eri tavoin – karkeammin tai hienostuneemmin. Paavali antaa tässä pakanoiden elämästä hyvin synkän kuvan. Se perustuu siihen jokapäiväiseen kokemukseen, joka juutalaisella oli hellenististen kaupunkien elämästä. Tietenkään Paavali ei tarkoita, että kaikki hänen luettelemansa asiat esiintyisivät jokaisen pakanan elämässä. Hän tarkoittaa, että sitä kaikkea esiintyy pakanoiden keskuudessa, että se alituisesti murtautuu esiin ja että sitä pidetään luonnollisena. Pakanat hyväksyvät sen itsessään ja pitävät luonnollisena, että sitä esiintyy muissa. Ja se kuva antiikin arkipäivästä, jonka meille ovat välittäneet esim. sellaiset roomalaiset kirjailijat kuin Petronius ja Iuvenalis, vahvistaa pääosin Paavalin sanat. Tuhatvuotisessa kristillisessä ympäristössä kasvanut voi pitää kuvaa epäuskottavana. Mutta mitä enemmän länsimaiden maallistuminen saa vaikuttaa ihmisten elämänihanteisiin ja oikeustajuun – tai oikeustajun puuttumiseen – sitä uskottavammaksi kuva käy. Kun vanha ihminen ei enää ole Jumalan kurinpidon alaisena, alkaa kaikki se paha, mitä meissä on, murtautua esiin.

Paavali sanoo nyt, että tämä on Jumalan rangaistus. Ihminen luulee kulkevansa omaa tietään, olevansa vapaa, elävänsä niin kuin itse tahtoo. Todellisuudessa hän on Jumalan tuomion alainen. Kolme kertaa Paavali käyttää sanaa, joka on käännetty ”hylkäämiseksi”. Tämän käsityksen mukaan siis sukupuolinen holtittomuus, valloilleen päästetty pornografia, lisääntyvä väkivalta ja muut samantyyppiset ilmiöt voivat olla hylkäystuomion merkki: Jumalan viha on sellaisen kansan yllä, joka ei ole halunnut oppia tuntemaan häntä oikealla tavalla. Ja tilanne on tietenkin vielä vakavampi, jos se, mitä ei pidetty omistamisen arvoisena, oli itse evankeliumi eikä vain se epämääräinen Jumalan tunteminen, jonka pakanatkin voivat saavuttaa hänen tekojaan katselemalla.

Paavali mainitsee erityisesti homoseksuaalisuuden. Tämä johtunee siitä, että juutalaiset pitivät sitä poikkeuksellisen pöyristyttävänä. He tiesivät, että se oli Jumalan tahdon vastaista. Mutta joutuessaan elämään pakanoiden joukossa he kohtasivat sen niin laajassa mitassa, etteivät he olleet koskaan pitäneet sellaista mahdollisena.

On täysin selvää, että homoseksuaalisuus on Paavalinkin mielestä vastoin Jumalan tahtoa. Se on merkki siitä, että ihmisluonnossa on jokin epäkunnossa. On pantava merkille, että hän rinnastaa sen kaikkeen muuhun pahaan, mikä on lähtöisin ihmisluonnon synnynnäisestä turmeltuneisuudesta. Se kuuluu niihin kieroutuneisiin taipumuksiin, joita meissä voi olla – samalla tavoin kuin ahneus, kateus, riitaisuus, panettelu, väkivaltaisuus, kerskailu ja kaikki muu, mitä Paavali tässä luettelee. Nämä vietit voivat esiintyä eri tavoin ja eriasteisina eri yksilöillä. Mutta meillä kaikilla on osamme niistä. Ne kuuluvat meidän olemukseemme ja ovat synnynnäisiä. Paavali ei siis väitä, että ne ovat henkilökohtaisen, tietoisen pahuuden seurausta ja että me yksilöinä voisimme olla vapaat niistä, jos vain olisimme tahtoneet. Hän kuvaa tässä sellaista, mikä on tapahtunut koko ihmissuvulle. Se koskee myös homoseksuaalisuutta. Se voi kuulua kantamaamme perintöön ja olla osa vanhaa ihmistämme, sitä, joka on ”päivittäisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja kuoletettava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen”, kuten Vähässä Katekismuksessa sanotaan siinä luvussa, joka käsittelee kastetta. Kristityllä voi olla homoseksuaalinen vietti – aivan samoin kuin hän voi himoita toisen omaisuutta tai kostoa. Mutta hän tietää, että tällaista ei saa päästää irti, vaan se on ristiinnaulittava. Hän tietää myös, että siitä on olemassa täydellinen anteeksiantamus ja ettei se voi estää häntä olemasta Jumalan lapsi. Homoseksuaalinen kristitty luopuu siksi – aivan samoin kuin naimaton kristitty – omasta sukupuolielämästä ja luottaa siihen, että Jumala korvaa tämän puutteen hänelle moninkertaisesti muilla elämänalueilla. Sen Jeesus on luvannut jokaiselle, joka hänen vuokseen luopuu sellaisesta, mitä ilman maailma ei halua olla.

Bo Giertz, Roomalaiskirje, s. 19–21. Pieksämäki 1987. SLEY-kirjat. Lihavoinnit toimituksen.