Roomalaiskirjeen mukaan

Matti Roininen, Lahti

Vanhurskaus tarkoittaa Jumalan ominaisuutena täydellistä pyhyyttä, totuutta, hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Jumalan vanhurskautta ei voida johtaa mistään yleiskäsitteestä, koska se on vain hänessä. Ihminen voi tietää Jumalan vanhurskaudesta vain hänen ilmoituksensa perusteella.

Ihmisellä oli Jumalan kuvaksi luotuna vanhurskaus, mutta se turmeltui syntiinlankeemuksessa (1. Moos. 3). Vanhurskauttamisopissa on kysymys siitä, että syntinen ihminen tulee Jumalan edessä vanhurskaaksi Kristuksen kautta.

Vaikka vanhurskauttaminen on luettavissa kaikista pyhistä kirjoituksista, voimme täydellä syyllä pitää sen varsinaisena ”oppikirjana” Paavalin kirjettä roomalaisille niin kuin hän kirjeensä alussa ilmoitti. ”Paavali Jeesuksen Kristuksen palvelija, kutsuttu apostoli, erotettu julistamaan Jumalan evankeliumia.” (Room. 1:1)

Paavali opetti Kristuksen lähettiläänä yhtäpitävästi Kristuksen sanaa toisten apostolien kanssa. Se, mitä yksi apostoli puhui ja kirjoitti, on samalla kaikkien apostolien oppi. Apostolien sana on Pyhän Hengen inspiroimaa eli vaikuttamaa Jumalan sanaa niin kuin profeettain kirjoitukset.

Tänä luopumuksen aikana on tullut suorastaan teologiseksi säännöksi alentaa pyhiä kirjoituksia tulkinnanvaraisten traditiotuotteiden tasolle (vrt. Matt. 15). Roomalaiskirjeen osalta voidaan todeta, että Tertius kirjoitti sen, minkä apostoli saneli (Room. 16:22). Ne, jotka eivät usko pyhiä kirjoituksia, eivät ole oikeutettuja ja soveliaita puhumaan Jumalan vanhurskaudesta (Room. 3:4). Historiallinen tieto ja usko eivät sellaisenaan vanhurskauta ihmistä saati sitten, jos tällä tiedolla ylitetään Jumalan sana (1. Kor. 4:6). Paavali ilmoitti kirjeensä sisällön johdantolauseessa: ”Sillä minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itsekullekin uskovalle pelastukseksi… Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niin kuin kirjoitettu on: ’Vanhurskas on elävä uskosta’. ” Ennen kuin hän johdattaa lukijan lähemmin evankeliumiin, hän kirjoittaa siitä vanhurskaudesta, joka ilmenee laissa ja Jumalan vihassa ”ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan” (Room. 1:18). ”Ja me tiedämme, että Jumalan tuomio on totuuden mukainen niille, jotka senkaltaista tekevät.” (Room. 2:2)

Laki opettaa, mitä ihmisen tulee tehdä ja jättää tekemättä. Juutalaisten yleisimpiä virheitä oli se, että he pitivät lain tietämistä vanhurskautenaan. Paavali muistutti kuuliaisuudesta: ”… sillä eivät lain kuulijat ole vanhurskaita Jumalan edessä, vaan lain noudattajat vanhurskautetaan.” (Room. 2:13) Sen sijaan ”tuska ja ahdistus” tulee jokaiselle, joka pahaa tekee (2:9). Jumalan vanhurskauteen kuuluu se, ettei hän tuomitessaan katso henkilöön. Hän on vanhurskas tuomari, jonka päätöksistä ei voida vedota ylempään asteeseen. Hän maksaa kullekin hänen tekojensa mukaan.

Se, jolla on syvempää ymmärrystä, näkee Jumalan tuomioissa muistutuksen tulevasta tuomiopäivästä. Jumala on määrännyt, että kaikkien on kuoltava, mutta sen jälkeen tulee tuomio. Elävät ja kuolleet tuomitaan tekojen mukaan, toiset iankaikkiseen elämään ja toiset iankaikkiseen rangaistukseen.

Pahuus pääsisi valtaan maan päällä, ellei Jumala pitäisi kansojen tuomarina oikeutta yllä rangaistuksin (Ps. 58, Ps. 68).

Jumala on antanut Majesteetistaan ilmoituksen kaikille ihmisille luomisteoissa (Room. 1:19–20). ”Herran sanalla ovat taivaat tehdyt, ja kaikki niiden joukot hänen suunsa hengellä.” (Ps. 33:6) Hän jakaa hyvyyttään anteliaasti joka päivä niin pahoille kuin hyvillekin. Hän varjelee ihmisiä vaaroissa ja auttaa kuoleman hädässä. Toinen asia on se, kuinka he ottavat vastaan hänen hyvyytensä. Vanhurskaat kiittävät ja kunnioittavat häntä. Jumalattomat pitävät Herran antimia saaliinaan. He kiittävät onneaan ja palvelevat kuvittelemiaan jumalia. Sanalla sanoen he palvelevat luotua Luojan asemesta. Ihminen ei voi vapautua synnin ja tuomion alta sen perusteella, että Jumala on heitä kohtaan hyvä kaitselmuksessaan. ”Sillä kaikki, jotka ilman lakia ovat syntiä tehneet, ne myös ilman lakia hukkuvat, ja kaikki, jotka lain alaisina ovat syntiä tehneet, ne lain mukaan tuomitaan.” (Room. 2:12)

Kun apostoli on tuonut esille kuuliaisuuden vaatimuksen, hän osoittaa, miltä ihmiset näyttävät vanhurskaan Jumalan katseen alla. ”Ei ole ketään vanhurskasta… ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on… Ei ole Jumalan pelko heidän silmäinsä edessä.” (Room. 3:10–18) Tämä tuntuu yllättävältä niiden mielestä, jotka ovat oman käsityksensä mukaan jumalisia ja suorastaan Jumalan valittuja.

Maailma on täynnänsä pahuutta, mutta kukaan ei ota syyllisyyttä henkilökohtaisesti. Meidän ei kuitenkaan tarvitse kauan etsiä syytä nykyajan suurille onnettomille ilmiöille. Ihmiset ovat itsekeskeisessä viisaudessaan hylänneet Jumalan. Toiset ovat jättäneet hänelle olemassaolon, mutta ovat riisuneet häneltä jumalalliset ominaisuudet siirtääkseen ne ihmiselle. Yhä enemmän karttuu niitä, jotka pitävät Jumalaa kuolleena ja ainakin heikkovointisena. Jumalan pelko ei ole heidän silmäinsä edessä. Maallisiin kääntyneet lukevat taloudellisen menestyksen vanhurskaudekseen (vrt. menestysteologia). Kun heillä on rahaa ja omaisuutta, heillä on kaikkea, mitä he tuntevat tarvitsevansa. He kuuluvat siihen suureen joukkoon, joka tahtoo löytää paratiisin maan päältä. Jumalan kaikkinäkevän katseen alla ei kuitenkaan löydy yhtään vanhurskasta, joka oman vanhurskautensa perusteella välttäisi kadotustuomion.

Apostoli päätyy siihen, ettei mikään ”liha” eli ihmisestä syntynyt ihminen tule Jumalan edessä vanhurskaaksi lain kautta. Syy ei ole laissa, vaan ihmisessä, joka ei lakia täytä. Samalla on huomioitava, ettei Jumalan edessä riitä mikään osittainen vanhurskaus (Gal. 5:3). Moni on tuomiopäivän pelossa tehnyt jotakin hyvää toivoen Jumalan lukevan sen vanhurskaudeksi. Tällöin onnettomin on se, jolla ei ole mitään hyvää tarjottavana sielunsa lunastukseksi. Oma vanhurskaus ja ulkokultaisuus ovat sokaisseet heidät niin, ettei heillä ole mitään kunnollista käsitystä sielun hinnasta (vrt. Matt. 16:26). Laki tuomitsee kaikkina aikoina ihmiskeskeiset vanhurskauttamisopit ja niiden tunnustajat. Jumalattomilla ei ole rauhaa. Monet ovat lukeneet Paavalin opetusta vanhurskaudesta vain tuomioon saakka.

Meidän tulee lukea Paavalin esitystä eteenpäin nähdäksemme, kuinka se, mikä ihmisille on mahdotonta, on kuitenkin Jumalalle mahdollista (vrt. Matt. 19:26). Kysymys ei ole teoreettisesta, vaan toteutuneesta mahdollisuudesta, josta ”laki ja profeetat” ovat ennalta todistaneet. Ne ovat todistaneet siitä Jumalan vanhurskaudesta, joka on ilmoitettu ”ilman lakia” (Room. 3:21).

Kysymys ei ole Jumalan olemuksellisen vanhurskauden siirtämisestä ihmiselle (vrt. Mannermaan tutkielma ”In ipsa fide…”). Jumala ei anna kunniaansa toiselle. Kysymys ei ole myöskään siitä uudistetusta lainvanhurskaudesta, jossa Jeesus nähdään uutena lainantajana (vrt. katolisuus). Kysymys on nyt siitä vanhurskaudesta, jonka Jumala on ilmoittanut pyhissä kirjoituksissa armolupausten kautta ja aikojen täytyttyä evankeliumissa. Sitä vanhurskautta ihminen ei voi saavuttaa ansioillaan, koska kyseessä on Kristuksen ansio meidän hyväksemme. Se omistetaan pelkästään uskomalla Kristuksen sanaan niin kuin apostolit ovat julistaneet. Sanomme sitä vanhurskautta uskonvanhurskaudeksi erottaen sen lainvanhurskaudesta.

Jeesus on Jumalan Poika, joka aikojen täytyttyä syntyi lain alaiseksi Ihmisen Pojaksi lunastaakseen Isän tahdon mukaan lain alaiset (Gal. 4:4,5). Hän täytti ihmisille annetun lain heidän puolestaan kuuliaisuudellaan, kärsimisellään ja kuolemallaan. Laki saavutti näin päämääränsä. ”Kristus on lain loppu vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo.” (Room. 10:4)

Jumala on herättänyt Poikansa kuolleista ja korottanut hänet oikealle puolelleen ”armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä” (Room. 3:25).

Vanhan liiton jumalanpalvelus oli todistusta tulevasta Kristuksesta. Kaikkeinpyhimmässä oli liiton arkki lain tauluineen ja sen yläpuolella armoistuin. Kristuksen tultua vanha liitto väistyi uuden tieltä, joka perustuu syntien anteeksiantamukseen hänen nimessään. Mitään lakia tai seremoniaa ei saa liittää evankeliumiin vanhurskauttamisen edellytykseksi (vrt. kiista ympärileikkaamisesta, Gal. kirje).

Sillä yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus, joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien edestä, josta todistus oli annettava aikanansa…” (1. Tim. 2:5ss.)

Mutta se vanhurskaus, joka uskosta tulee, sanoo näin: ’Älä sano sydämessäsi: Kuka nousee taivaaseen?’ se on: tuomaan Kristusta alas, tahi: ’Kuka astuu alas syvyyteen?’ se on: nostamaan Kristusta kuolleista. Mutta mitä se sanoo? ’Sana on sinua lähellä, sinun suussasi ja sinun sydämessäsi’; se on se uskon sana, jota me saarnaamme.” (Room. 10:6–8)

Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin.” (1. Tim. 1:15)

Jumala käski antaa Pojalleen nimen Jeesus, Vapahtaja (Matt. 1:20–21; Luuk. 2:10–11). Ihmiset saavat uskomalla tähän nimeen syntinsä anteeksi. Usko Jeesukseen vanhurskauttaa syntiset Jumalan edessä ilman tekoja. Usko omistaa sydämessä Kristuksen läsnä olevana vanhurskauttajana ja Vapahtajana niin kuin Paavali kirjoittaa: ”…sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi…” (Room. 10:10)

Kristus on vanhurskauttajamme ylhäällä Isän luona ja samaan aikaan uskossa läsnä olevana ja sydämessä asuvana. Hän on uskossa läsnä oleva vanhurskauttaja siten, että uskon kohteena on evankeliumi. ”Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon.” (Room. 1:17)

Paavali tekee esityksestään kokoavan yhteenvedon: ”Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja.” (Room. 3:28). Passiivin käyttö on tällöin tarkoin huomioitava, sillä ihminen on vanhurskauttamisessa passiivinen Jumalan työn kohde. ”Jumala on se, joka vanhurskauttaa.” (Room. 8:33) Jumala on vanhurskas ja ”vanhurskauttaa sen, jolla on usko Jeesukseen” (Room. 3:26; vrt. 4:1 ss.).

Esityksen toinen osa seuraavassa numerossa.