Kategoriat
6/2012 Lehdet Valtakunta

Kristuksen valtakunta

”Jonka hartioilla on herraus” (Jes. 9:5)

Tästä huomaat mikä suloisuus ja lohtu on tuossa sanassa jonka Jesaja sanoo: ’Hänen hartioillansa on herraus’. Hän ei sano: ’Hänen herrautensa on Jerusalemissa, Syyriassa, Aasiassa, Intiassa tai jollakin muulla maailman kulmalla’. Missä hän on, siellä on hänen herrautensakin, vapaana, olematta sidottu mihinkään paikkaan, aikaan tai henkilöön, sidottuna ainoastaan häneen itsehensä. Ja lisäksi: hän kantaa heitä kaikkine heidän vajavaisuuksineen, niin kuin isä lapsiansa, niin kuin paimen karitsaisiansa; hän ei työnnä heitä luotaan heidän syntiensä tähden, vaan parantaa ja auttaa heitä. Hänen valtakuntansa on nimittäin armon valtakunta, avun valtakunta, lohdutuksen valtakunta kaikille kurjille syntisille. Tottakin on ihmeellistä puhetta tuo: hän kantaa valtakuntaansa hartioillansa siitä huolimatta että se on oleva kaikkialla maailmassa; hänen pitää evankeliumin kautta hallitseman kaikissa seuduissa, mutta kuitenkin hän kantaa valtakuntaansa hartioillansa kaikkialla! Maalliset kuninkaat kyllä suovat että heitä valtakuntansa avulla korotetaan, kannatetaan, johdetaan ja ohjataan; tämä kuningas sitä vastoin nostaa, kantaa, johdattaa, rauhoittaa ja ohjaa omiansa.

Tämä tapahtuu aina seuraavasti. Ristillä hän kerta kaikkiaan kantoi meitä kaikkia; nyt hän kantaa meitä evankeliumilla, toisin sanoen, nyt saarnataan, että hän meitä kaikkia silloin kantoi ansaiten anteeksiantamuksen kaikista niistä synneistä, joita olimme tehneet, joita nyt tai vasta teemme. Oi, mikä ihana tehtävä! Mikä lohdullinen Kristusta koskeva lausuma: hänen valtakuntansa on hänen hartioillansa! Tähän samaan tapaan puhelee Mooseskin laulussansa – 5. Mooseksen Kirjan 32. luvussa (5. Moos. 32:11): Jumala on kantanut Israelin kansaa hartioillansa, toisin sanoen, seurustellut heidän kanssansa kuin pienten lasten kanssa, ravinnut heitä, kärsinyt heidän tapojansa ja auttanut heitä, ja niin Kristuskin meille tekee.

Martti Luther, Kirkkopostilla I, s. 230. Turku 1941. SLEY.

Kategoriat
6/2012 Lehdet Rukous Sana

Simeonin ennustus

Martti Luther

”Ja hänen isänsä ja äitinsä ihmettelivät sitä, mitä hänestä sanottiin. Ja Simeon siunasi heitä ja sanoi Marialle, hänen äidilleen: ’Katso, tämä on pantu lankeemukseksi ja nousemukseksi monelle Israelissa ja merkiksi, jota vastaan sanotaan – ja myös sinun sielusi lävitse on miekka käyvä että monen sydämen ajatukset tulisivat ilmi.’” (Luuk. 2:33–35)

Huomattavinta tässä evankeliumissa on, että Simeon ennustaa Kristuksesta ja hänen valtakunnastaan, miten sille ensin käy juutalaisten ja hänen oman kansansa ja sen jälkeen pakanoiden keskuudessa. Kuten olemme kuulleet kolmantena adventtisunnuntaina, suurin osa loukkaantuu ja pahentuu siihen. Mutta kuitenkin monet myös parannetaan ja nostetaan sen välityksellä. Tämän huomattavimman asian ohella tässä tekstissä on myös muita asioita, jotka sivuutamme lyhyesti.

Se, mitä evankeliumissa kerrotaan, tapahtui, kun Jeesus-lapsi oli kuuden viikon ikäinen ja hänet tuotiin juutalaisten tavan mukaan temppeliin Herran eteen asetettavaksi ja että hänen edestään uhrattaisiin uhri (3. Moos. 12). Tällöin tulee vanha Simeon Pyhän Hengen vaikutuksesta, ottaa Jeesus-lapsen käsivarsilleen ja saarnaa hänestä, että hän on oleva Vapahtaja ja valo, joka ei loista ainoastaan juutalaisten keskuudessa kuin valo lyhdyssä, vaan hän on oleva julkinen valo myös kaikille pakanoille. Evankelista sanoo, että Jeesuksen äiti ja isä ihmettelivät tätä saarnaa, jonka Simeon piti tästä lapsesta.

Evankelista Luukas puhuu Joosefista yleisen puhetavan mukaisesti kutsuessaan Joosefia Herran Kristuksen isäksi. Mutta hän on edellä suojannut itsensä aivan tarpeeksi, kun hän on sanonut, että Jeesus sikisi Pyhästä Hengestä ja syntyi neitsyt Mariasta. Tämä pitää panna merkille, ettei kukaan loukkaantuisi siihen, että Luukkaalla tässä ja Raamatulla paikka paikoin on tapana puhua jostain asiasta siten kuin ihmiset yleensä puhuvat. Neitsyt Marian raskaaksi tuleminen oli näet Jumalan salainen työ. Joosefin itsensäkin täytyi uskoa se sen jälkeen, kun enkeli oli sen hänelle unessa ilmoittanut.

Sitä, että nyt Simeon-vanhus, joka vanhuuden vuoksi saattoi tuskin nähdä, astuu esiin ja ylistää tätä lasta niin suuresti, ovat monet, jotka sen kuulivat, halveksineet narrin puheena ja ajatelleet, että Simeon puhuu kuin vanha höperö mies.

Mutta se oli sellainen saarna – evankelista lausuu – että Jeesuksen äiti ja isä ihmettelivät sitä. Sillä tätä kohtaa, että hän olisi oleva pakanoiden valo, eivät he olleet itse enkeliltäkään kuulleet niin selvästi kuin Simeon siitä puhuu.

IHMETTELY

Sen vuoksi sitä, että tässä sanotaan: ”hänen isänsä ja äitinsä ihmettelivät”, ei pidä selittää siten, että he eivät olisi tätä uskoneet. Se on päinvastoin merkki ja osoitus suuresta uskosta ja ymmärryksestä. Tämä on näet uskon varsinainen ominaislaatu, että mitä lujemmin joku jotakin uskoo, sitä enemmän hän ihmettelee sitä ja sitä iloisemmaksi hän siitä tulee. Toisaalta jos hän ei usko, niin hän ei omaksu sitä itselleen eikä hänellä ole iloa eikä mielihyvää siitä. Niinpä olemme näinä päivinä kuulleet Kristuksen syntymästä, että tämä lapsi on meidän lihaamme ja vertamme sekä myös Vapahtajamme, joka auttaa meidät ikuisesta kuolemasta, synneistä ja perkeleen valtakunnasta. Jos nyt uskot tämän sydämestäsi, etköhän ihmettele niin paljon, ettet voi nähdä etkä ajatella tätä lasta kylliksesi?

Luukas ylistää siis näillä sanoilla suuresti kumpaisenkin, sekä äidin että isän, uskoa. Jeesuksen äiti oli iloinen ja hyvillä mielin. Hän ei voinut kyllin ihmetellä sitä, että tämä lapsi olisi valo, joka valaisee pakanat, kun sitä vastoin kaikki muut kuninkaat ja ruhtinaat ovat pelkkä pimeä yö, vieläpä he ovat synnin ja kuoleman vallassa, puhumattakaan siitä, että he auttaisivat muita siitä.

Sellainen ihmettely tulisi meilläkin olla evankeliumia kohtaan, niin että me tulisimme siitä kopeiksi ja iloisiksi ja kerskaisimme: Minä olen kristitty ja kastettu enkä sen tähden epäile mitään. Minä olen ja pysyn Herran Kristuksen kautta synnin ja kuoleman herrana, niin että taivas ja kaikki luodut palvelevat minua minun parhaakseni. Jos joku ruhtinas lahjoittaisi minulle samettitakin tai kylän, tekisi se minut iloiseksi. Mutta mitä se on tämän rinnalla? Niin, vaikka minulla olisi Turkin keisarin kruunu, ei se kuitenkaan ole mitään sen rinnalla, että olen Kristuksen kanssaperillinen ja elän yhdessä hänen kanssaan ikuisesti.

Mutta mistä löydät jonkun, joka uskoo tämän oikein ja käsittää sen sydämessään? Me kaikki osaamme ja tiedämme toistaa sen. Mutta on pian osoitettu, että me emme usko sitä – me emme näet ihmettele. Jos sellaista historiatietoa pitää kutsua uskoksi, niin se on toden totta kylmä ja puolikuollut usko. Muutoin me olisimme paitsi iloisia myös kopeita. Kristitty on näet kopea, autuas ihminen, joka ei välitä perkeleestä eikä mistään onnettomuudesta, sillä hän tietää, että hän on Kristuksen välityksellä kaiken sellaisen herra.

Sen tähden on neitsyt Maria epäilemättä saanut tässä ihmettelyssä erityisen hyvän ja pyhän kopeuden ja ylpeyden, joka ei perustunut häneen itseensä vaan Jumalan armoon ja laupeuteen ja Jeesus-lapseen, kuten Luukas oivallisesti osoittaa: Hän ihmetteli, ei sen vuoksi, että hän oli lapsen äiti, vaan ”sitä, mitä hänestä sanottiin”. Näin menettelevät kaikki kristityt. He eivät katso siihen, mitä he itse ovat, vaan siihen, mitä heille on annettu. He eivät siis kerskaa itsestään, vaan hänestä, joka on lahjoittanut ja antanut heille kaiken armosta.

Siitä ei ole puutetta, että Jumala antaa meille, mutta siitä on puutetta, että me emme näe emmekä tunne sitä oikein. Muuten uskon hedelmänä seuraisi, että mekin ihmettelisimme ja iloitsisimme siitä suuresta armosta ja hyvästä teosta, joka on kohdannut meitä tämän lapsen välityksellä. Sillä tuleehan sen edes pikkuriikkisen tuntua meissä joltain, että meidät kurjat syntiset on asetettu ikuiseen elämään ja vanhurskauteen. Sen tulee tehdä meidät rohkeamielisiksi, niin ettemme koettelemuksissa ja vainoissa ole niin masentuneita, vaan vieläpä uhmaamme sekä perkelettä että maailmaa ja sanomme: ”Entä sitten, jos te riistätte minulta hengen? Kun tämä lapsi vain pysyy luonani, niin viekää te vain ulkoinen kuori. Minä en kärsi mitään menetystä tämän ytimen ja aarteen suhteen, että olen Kristuksen välityksellä vapautettu synneistä ja vältän ikuisen kuoleman ja Jumalan vihan.”

Näin meidänkin tulisi ihmetellä. Mutta, kuten sanottu, se tapahtuu harvan kohdalla. Muutamia täytyy kuitenkin olla, joiden kohdalla se tapahtuu. He ihmettelevät kaikkea sitä, mitä he kuulevat Kristuksesta. Heille tämä saarna on ikuinen ruoka, jota he eivät voi koskaan saada kyllikseen, kuten Pietari sanoo, että enkelitkin halajavat katsahtaa sen puoleen (1. Piet. 1:12).

SIMEONIN ENNUSTUS

Katsomme nyt tarkemmin Simeonin ennustusta. Se tarkoittaa etupäässä, kuten edellä sanottiin, juutalaisia. Kuten hän ilmoittaa, monet Israelin kansassa loukkaantuvat ja pahentuvat Herraan Jeesukseen Kristukseen. Toisaalta hän on myös muutamille parannukseksi. Tämä on nyt tämän lapsen, rakkaan Herramme Kristuksen, varsinainen ominaispiirre – näin hänelle käy. Häneen suhtaudutaan maailmassa siten, että monet törmäävät häneen ja lankeavat, sitä vastoin monet myös pitäytyvät häneen ja nousevat.

Sen vuoksi sen, joka tahtoo olla kristitty, täytyy ojentautua tämän mukaan. Tässä ei näet pidä ketään pakottaa. Pakon Jumala on uskonut ruhtinaille, pormestareille ja pyöveleille. Heidän tulee virassaan pakottaa ja käyttää voimaa kaikkia niitä vastaan, jotka eivät tahdo luopua varastamisesta, murhaamisesta, valehtelusta, pettämisestä ja muista paheista. Mutta täällä Kristuksen valtakunnassa ei tapahdu niin. Jos et tahdo uskoa, voit antaa asian olla. Emme tahdo vetää sinua tukasta emmekä väkisin pakottaa siihen. Mutta aikanaan sinua tulee pakottamaan toinen, jota et voi enää vastustaa.

He sanovat, että onhan heillä vielä paljon aikaa eikä siis hätää mitään. Olkoon niin. On päätetty, että jos tahdot autuaaksi tulla, täytyy sinun vastaan ottaa tämä kuningas, joka (kuten Simeon tässä sanoo) on maailmassa pahennusta herättävä kuningas. Älköön kuitenkaan kukaan epäilkö, että maailmassa on aina oleva muutamia, jotka parantavat itsensä eivätkä pahennu häneen.

Tämä on hyvin välttämätön opetus, että meidän ei pidä katsoa ainoastaan sitä suurta joukkoa, joka lankeaa. Meidän pitää antaa sen tapahtua. Toisin ei maailmassa voi käydä: siellä missä tämä kuningas on sanansa ja valtakuntansa kanssa, loukkaantuu ja lankeaa suurin osa. Tähän sinun tulee tottua ja antaa sen olla, jos muutoin tahdot pysyä kristittynä, ja sen sijaan katsoa ja pitäytyä siihen pieneen joukkoon, joka ei lankea vaan pitää kiinni tästä kuninkaasta ja nousee. Kun nyt käy niin, että ihmiset usein kaatuvat ja lankeavat, niin anna sen olla, sillä se menee oikein, kuten Simeon tässä sanoo.

Paavilaiset pilkkaavat meidän oppiamme kauheasti ja vastustavat sitä kiivaasti. Ei niin, että he pahentuisivat siihen, sillä suurin osa heistä tietää sangen hyvin, että se on totuus. He menettelevät siten pelkästä pahuudesta ja ilkeydestä säilyttääkseen asemansa ja loistonsa. He eivät paljoakaan välitä Kristuksesta ja hänen sanastaan. Vatsa on näet heidän jumalansa. Sen vuoksi me emme tässä laske heitä siihen joukkoon, joka pahentuu.

Mutta ne, jotka pahentuvat, eivät ole opin julkisia vihollisia ja vainoojia, vaan he kuulevat sitä, tunnustavat myös ja uskovat, että tämä lapsi on maailman Vapahtaja. Mutta siihen he eivät suostu, ettei meidän tekomme ja kaikki, mitä me teemme Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi, ole mitään. ”Oi”, he sanovat, ”olisivatko kaikki ne kirottuja, jotka tähän asti niin monen vuosisadan aikana ovat eläneet vanhan opin ja uskon mukaan? Sitä me emme usko ikinä.”

Siellä missä näet näin tapahtuvan, sano: Oikein menee, näin täytyy tapahtua. Sillä tämä lapsi, jonka neitsyt Maria synnytti, on asetettu lankeemukseksi – ei niille, jotka eivät Jumalasta mitään tiedä, vaan ”monelle Israelissa”, ts. niille, jotka ovat Jumalan kansa, joilla on hänen sanansa jne. Juuri heille on tämä lapsi asetettu loukkaukseksi, jonka ylitse maailmanviisaat ja pyhät rientävät ja aivan suoraan kaatuvat, lankeavat ja lyövät päänsä rikki. Sen vuoksi, missä Jeesus-lasta ei tahdota ottaa vastaan, täytyy meidän antaa sen tapahtua. Meidän pitää sulkea silmämme ja korvamme ja olla kuin emme näkisi sitä.

Juutalaisille kävi myös näin. He pahentuivat valtavan paljon, kun Kristus väitteli heidän kanssansa ja sanoi: ”Te kuolette synteihinne” (Joh. 8:21). Silloin nämä ajattelivat: Mitä tuo narri sanoo? Eikö meillä ole kuitenkin Mooses ja profeetat. Mehän tiedämme, mikä on oikein ja mitä Jumala tahtoo meiltä. Sekö kaikki ei olisi yhtään mitään eikä auttaisi meitä? Pitääkö meidän muka antaa ensin tämän puusepän apulaisen opettaa meille, miten me autuaiksi tulemme? Näin he ajattelivat, loukkaantuivat Kristukseen ja lankesivat.

Samoin tekevät nykyään myös paavin hengelliset (puhun parhaista, koska suurin osa heistä on vatsanpalvelijoita, kuten sanottu). He syyttävät meidän oppiamme perkeleen valheiksi ja harhaoppisuudeksi. He sanovat: ”Me rukoilemme ja paastoamme hyvin paljon, vaivaamme itseämme. Eikö tämä kaikki sitten olisi yhtään mitään? Eikö se miellyttäisi Jumalaa? Olkoon sitten, sittenpä me ahmimme ruokaa, juopottelemme ja harrastamme huorin tekemistä ja olemme siten Jumalalle mieleen ja pääsemme taivaan valtakuntaan, koskapa Kristus tekee autuaaksi ainoastaan syntisiä eikä vanhurskaita (kuten luterilaiset saarnaavat).” Nämäkin loukkaantuvat Jeesus-lapseen. He lankeavat niin, etteivät koskaan nouse.

Jos siis nyt tahdot olla kristitty, niin suostu siihen ja ole siitä vakuutettu, ettei sinun Herrasi Kristus, sinä, sinun oppisi ja kaikki se, mitä teet, miellytä ihmisiä. Tässä näet kuulet, että Kristus, sinun Herrasi, on niillekin, jotka ovat Jumalan kansa, loukkauskivi ja kompastuksen kallio, johon pahenevat ja loukkaantuvat ja jonka päälle juoksevat kaikki ne, jotka tahtovat olla suuria, viisaita ja pyhiä. Jos nyt tahdot, että nämä seuraajineen pitävät sinua narrina, harhaoppisena ja harhaanjohtajana (sillä muuten ei voi käydä), niin ota tämä Herra ja kuningas vastaan. Jos et tahdo, voit antaa hänen olla. Niinpä siis kaikkien niiden, jotka tahtovat olla kristittyjä ja tulla autuaiksi, täytyy olla Herransa Kristuksen kanssa pahennus ja lankeemus toisille ja tulla pidetyiksi harhaoppisina ja harhaanjohtajina. Tämä on yksi osa tätä ennustusta.

KRISTUS ON MYÖS NOUSEMUKSEKSI MONILLE

Tämä evankeliumi sanoo myös – mikä on syytä panna merkille – että Kristusta ei ole asetettu ainoastaan lankeemukseksi vaan myös nousemukseksi monille Israelissa. Nämä ovat nyt ne, jotka ottavat tämän kuninkaan vastaan, nousevat hänen varassaan ja antavat tarpeen vaatiessa ruumiinsa ja henkensä alttiiksi hänen tähtensä. He tietävät, etteivät he voi itse itseään auttaa. Jos heidän on määrä tulla autetuiksi, täytyy yksin hänen tehdä se, jota enkelit kutsuvat Vapahtajaksi ja josta Simeon tässä ennustaa: ”nousemukseksi monelle Israelissa”. Sen tähden he tunnustavat ja pitävät itseään köyhinä ja kurjina syntisinä, jotka ovat langenneet pahoin ja syvälle. Sen vuoksi he ojentavat kätensä ja pitävät iloiten kiinni tästä jalosta perustuksesta ja kulmakivestä, nousevat hänen varassaan pystyyn, uskovat häneen eivätkä koskaan joudu häpeään (1. Piet. 2:6).

Mutta muut narrit, jotka kuvittelevat seisovansa lujasti, eivät tarvitse mitään armoa ja apua. He juoksevat päätä pahkaa päin häntä, pilkkaavat ja kiroavat häntä surutta. Kun näin käy, älä anna sen ahdistaa sinua, vaan ole niin kuin et näkisi sitä. Tälle lapselle ei kuitenkaan voi käydä toisin kuin Simeon tässä ennustaa. Katso sen sijaan toista vaikkakin vähäistä joukkoa, joille hän on nousemukseksi. Siinä on köyhiä syntisiä, jotka kauhistuvat sydämensä pohjasta Jumalan vihaa ja tuomiota. Heidät tämä lapsi tekee pyhiksi ja vanhurskaiksi. Samoin he tunnustavat, että he ovat eläneet harhan ja tietämättömyyden vallassa. Heidät hän tekee viisaiksi. He myöntävät olevansa kadonneita ja turmeltuneita. Heitä hän auttaa ja tekee heidät autuaiksi. Opi tästä saamaan lohdutusta äläkä anna torjua itseäsi tämän lapsen luota.

Olen monta vuotta uutterasti pohtinut, miten osaisin saarnata Herrasta Kristuksesta siten, että se olisi kaikille mieleen eikä kukaan loukkaantuisi eikä pahentuisi häneen. Mutta se ei onnistu. Sen vuoksi me voimme totuttautua tästä oppimaan, miten meidän tulee vastata niille, jotka sanovat: ”Paavilaisuudessa oli kaikki hyvin rauhallista. Siellä ei kuultu mistään harhaoppisuudesta eikä erimielisyydestä. Mutta tämän opin noustua on ollut kaikenlaista onnettomuutta, niin että siitä on seurannut vähän tai ei yhtään mitään hyvää.” Moisille viisastelijoille voit vastata tämän evankeliumin ja Simeonin ennustuksen perusteella, että kaikkialla siellä, missä puhdas oppi Kristuksesta on liikkeellä, on epäilemättä seurannut se, että muutamat lankeavat ja saavat aikaan kaikkea onnettomuutta. Mutta yhtä kaikki tuottaa tämä oppi toisaalta sen hedelmän, että muutamat pitäytyvät Kristukseen ja hän on heille nousemukseksi. Nämä ovat, kuten sanottu, köyhiä, ahdistettuja omiatuntoja, jotka löytävät tästä opista lohdutuksen ja ilon.

Tätä meidän vastustajamme eivät tahdo ottaa huomioon, vaan he katsovat ainoastaan lankeemusta ja pahennusta, jota ei voida välttää. Se ei ole opin syytä, joka on puhdas, oikea ja hyvä, vaan ihmisten, jotka eivät siihen oikein suhtaudu eivätkä tahdo sitä seurata. Mutta harkitse tätä asiaa oikein ja tunnusta vapaasti: Eikö olisi ollut parempi, jos paavikunnassa olisi edelleen ollut pahennusta ja lankeemusta, kuten nykyään, kuin että kaikki sujui – kuten näytti – tyynesti ja rauhallisesti, ja kuitenkin perkele hallitsi kaikkialla voimakkaasti epäjumalanpalveluksen ja väärän opin avulla ja veti kaikkia joukoittain helvettiin? Kuka ei mieluummin kärsisi ajallisen kuin ikuisen vahingon? Olihan onneton, vieläpä ikuinen vahinko, että paavikunnassa ei ollut oikeaa saarnaa, Jumalan tuntemista eikä jumalanpalvelusta.

Olemme nyt monen vuoden ajan usein saaneet kokea, että monissa valtakunnallisissa kokouksissa on asiaa käsitelty. Mielellään olisi asia saatettu siihen, että saarnattaisiin siten, että se olisi kaikkien mieleen eikä kukaan pahentuisi siitä. Mutta varmaa on: jos otat pahennuksen ja lankeemuksen pois, niin Kristus on jo menetetty. Sillä kun tuo mies tulee ja näyttäytyy, silloin alkaa heti meteli ja lankeemus. Rakas Herra Kristus tuli meidän luoksemme evankeliuminsa välityksellä ennen kuin me häntä huomasimmekaan, aivan kuten juutalaisten luokse. Tämä olisi meidän tullut hyvin kiitollisina ottaa vastaan ja sydämellisesti kiittää Jumalaa tästä sanomattomasta armosta. Mutta mitä tapahtui? Paavi ja piispat suuttuivat häneen. Heidän mielestään hänen olisi pitänyt ensin kysyä heiltä lupaa, ja jos he olisivat siihen suostuneet, olisi hän saanut aloittaa tällä opilla ja muuttaa kirkkoa. Tässä on pahennus voimakkaana. Kristus ei näet tahdo jättää saarnaamista sikseen. Paavi ja piispat taas eivät tahdo kärsiä sitä. Niinpä syntyy sitten meteli. Simeonin ennustus pysyy, että tämä lapsi on asetettu lankeemukseksi monille Israelissa.

Pahennusten täytyy siis tulla, kuten Paavalikin sanoo toisessa paikassa: Lahkoja ja harhaoppisuutta täytyy olla (1. Kor. 11:19). Sanan täytyy tulla vainotuksi. Mutta Kristus pysyy siitä huolimatta, ja muutamille hän on nousemukseksi, ja he tulevat autuaiksi. Mutta muiden täytyy joutua haaksirikkoon, jotka tahtoisivat mielellään muuttaa Kristuksen toisenlaiseksi kuin millaiseksi Isä Jumala on hänet säätänyt ja asettanut, nimittäin sitä varten, että hän olisi tarpeeseen kuin kivi tiellä, että siihen tukeuduttaisiin ja sen varassa noustaisiin. Mutta suurin osa on niin typeriä ja mielettömiä, että he eivät tahdo pitäytyä tähän kiveen, vaan törmäävät sitä vastaan päätä pahkaa ja loukkaavat itsensä siihen. Tämä ei ole kiven vika, vaan moisten typerien, sokeiden ihmisten, jotka kaatuvat siihen ja aiheuttavat itselleen myös suuren vahingon, vaikka kuitenkin Jumala on asettanut Kristuksen sitä varten – kuten Jesajan 28. luvussa on kirjoitettuna – että heidän tulee uskoa häneen, nousta hänen varassaan ja tulla hänen välityksellään autuaiksi.

Evankeliumia ei siis tule pitää sellaisena oppina, joka ei saa maailmassa aikaan muuta kuin riitaa ja erimielisyyttä. Tällaisia syytöksiä paavi ja piispat esittävät sitä kohtaan, ikään kuin he olisivat täysin puhtaita, eivät olisi koskaan mitään pahaa tehneet eivätkä olisi antaneet synneillään ja epäjumalanpalveluksellaan mitään aihetta kaikenlaisiin rangaistuksiin ja onnettomuuteen. Jos he antaisivat tämän opin vallita ja vapauttaa, pysyisivät erimielisyys ja muut vitsaukset taka-alalla. Mutta nyt, kun he vastustavat tätä oppia eivätkä tahdo sallia sen kulkea omaa kulkuaan, ei ole ihme, ettei Jumalakaan menettele heitä kohtaan siten, kuin he mielellään haluaisivat.

W2 XIIIa, 86–96. Suomennos ja otsikointi: Hannu Lehtonen

Kategoriat
3/2013 Lehdet

Todellinen tietäminen

’Minä opetan sinua’, sanoo Herra, ’minä osoitan sinulle oikean tien. Minä neuvon sinua, katseeni seuraa askeleitasi.’” (Ps. 32:8)

Herra sanoo: Pyydät, että lunastaisin sinut. Älä ole huolissasi siitä. Älä opeta minua äläkä itseäsi, vaan jättäydy minun haltuuni. Minä tahdon olla sinun opettajasi, minä tahdon johdattaa sinua, niin että vaelluksesi on minulle mieluista. Sinä luulet kaiken olevan hukassa, elleivät sinun ajatuksesi toteudu, mutta sinun ajatuksesi ovat vahingollisia ja minulle vain esteeksi. Ei käy sinun ymmärryksesi mukaan vaan yli sen. Olla ymmärtämättä (oman mielensä mukaan) on todellista ymmärtämistä, ja minä tahdon antaa sinulle minun viisauteni. Olla tietämättä, mihin on mentävä, merkitsee juuri todellista tietämistä. Minun ymmärrykseni tekee tyhjäksi sinun ymmärryksesi. Niin lähti Abraham isänmaastaan tietämättä mihin (1. Moos. 12:1). Hän alistui seuraamaan minun ajatuksiani ja hylkäsi omansa, mutta hän pääsi oikeata tietä oikeaan päämäärään.

Martti Luther, Matkaevästä, s. 252. Porvoo/Juva 1996. SLEY

Kategoriat
5/2012 Lehdet

Minä tosin kuolen, mutta Jumala elää

”Ja Israel sanoi Joosefille: ’Katso, minä kuolen, mutta Jumala on teidän kanssanne ja vie teidät takaisin isienne maahan’.” (1. Moos. 48:21)

Huomaapa, mikä usko ja jalo lohdutus Jaakobilla oli. Hän ei ollenkaan epäile sitä, että Jumala on pitävä huolen hänen pojistaan ja jälkeläisistään, vaan sanoo: ’Jumala on teidän kanssanne’. Samoinhan mekin kristittyinä olemme varmat siitä, että Kristus on meidän kanssamme hamaan maailman loppuun saakka. Jaakob lupaa heille myös sen, että heidät viedään takaisin isäinsä maalle. On kuin hän tahtoisi sanoa: Minä jätän teidät ja lähden tästä elämästä, mutta te ette kuitenkaan ole jäävä vaille lohdutusta. Aivan sama Jumala ja Vapahtaja, joka on ollut minun tykönäni niin monissa ja suurissa tämän elämän vaivoissa, on oleva teidänkin tykönänne ja jälleen viepä teidät siihen maahan, joka teille on luvattu.
Meidän on tarkoin pantava merkille nämä vahvan, täydellisen uskon sanat, joissa Jaakob vakaasti päättelee, että Jumala on pitävä huolen hänestä ja hänen jälkeläisistään, viheliäisyydessä ja kuolemassakin. Tässä meillä on sanat kaikkea epäilystä vastaan. Jaakob sanoo: minä tosin kuolen, mutta minä julistan teille edeltä käsin totisessa, kestävässä uskossa, että Jumala elää ja on teidän tykönänne, jotka elätte, samoin myös minun tykönäni, ja auttaa meitä, sillä minä uskon häneen. Tästä huomaamme, ettei usko ole muuta kuin oikea, totinen elämä itse Jumalassa. jonka sanasta on opittava tuntemaan iankaikkinen elämä ja kuolleitten ylösnousemus. Minä tosin kuolen, mutta Jumala elää — näin sanovat uskovaiset, jotka varmassa uskossa ja toivossa odottavat iankaikkista elämää ja kuolleitten ylösnousemusta. Hänhän sanoo: kuolema ei vahingoita minua eikä teitä, sillä Jumala on teidän kanssanne ja minun kanssani, ja minä olen hänen tykönänsä. Niin täysin varma hän on siitä, että Jumala lohduttaa heitä ja vie heidät takaisin isiensä maalle, aivan kuin jos he nyt kaikin olisivat matkalla sinne, ja maa olisi heidän silmäinsä edessä. Näin suuri voima on uskolla, joka kuoltuamme tekee meidät jälleen eläviksi, vieläpä jo samana hetkenä, kun rupeamme uskomaan ja käsitämme sanan. Herran sana näet pysyy iankaikkisesti, ja Jumala, joka puhuu meidän kanssamme, on iankaikkinen ja on myös iankaikkisesti meidän tykönämme.
Martti Luther, Hengellinen virvoittaja, s. 582–583. Helsinki 1952. SLEY.

Kategoriat
4/2012 Ehtoollinen Lehdet Sakramentti

Ehtoollisessa leipä on Kristuksen ruumis

Sen tähden on todellakin oikeaa puhetta, että viitataan leipään ja sanotaan: ”Tämä on Kristuksen ruumis.”Se, joka näkee leivän, näkee Kristuksen ruumiin, kuten Johannes sanoo nähdessään Pyhän Hengen kyyhkysen muodossa, kuten olemme kuulleet. Edelleen on oikein sanoa: Se joka tarttuu leipään, tarttuu Kristuksen ruumiiseen ja se, joka syö tätä leipää, syö, Kristuksen ruumiin. Toisin sanoen se, joka hampaillaan ja kielellään jauhaa leivän, se jauhaa hampaillaan ja kielellään Kristuksen ruumiin. Kuitenkin koko ajan pysyy totena, ettei kukaan näe Kristuksen ruumista. Siihen voidaan tarttua, sitä voidaan syödä ja pureskella, kuten muutakin näkyvää lihaa katsellaan ja pureskellaan. Se, mitä leivälle tehdään, se on oikein ja asianmukaisesti sovellettavissa myös Kristuksen ruumiiseen sakramentillisen ykseyden tähden. Sen tähden hurmahenget menettelevät väärin samoin kuin se kanonisen oikeuden lause, jossa nuhdellaan paavi Nikolausta siitä, että hän pakotti Berengarin siihen tunnustukseen, että hän sanoi rikkovansa ja murentavansa hampaillaan todellisen Kristuksen ruumiin. Kunpa Jumala sallisi, että kaikki paavit menettelisivät kaikissa uskonkohdissa näin kristillisesti, kuten tämä paavi menetteli Berengarin tunnustuksen kohdalla. Sillä todellakin on olemassa merkitys, jonka mukaan se, joka syö ja pureskelee leipää, syö ja pureskelee samalla todellista Kristuksen ruumista, eikä pelkästään tavallista leipää, kuten Wycliff opettaa. Sillä leipä on Kristuksen ruumis, samoin kuin kyyhkynen on Pyhä Henki ja liekki enkeli.
Martti Luther, Kristuksen ehtoollisesta – suuri tunnustus, s 150. Hämeenlinna 2006. Suomen Luther-säätiö.

Kategoriat
4/2012 Ehtoollinen Lehdet Sakramentti

Oliko Luther luterilainen?

G. A. Danell, tuomiorovasti, Ruotsi

Lienee yleisesti tunnettua, että Lutherin läheisimpienkin keskuudessa esiintyi käsitystä, että hän – toisin kuin he itse – oli säilyttänyt joukon paavillisen hapatuksen jäänteitä. Tämä ajatus oli varmaankin syynä siihen, että hänen hyvä ystävänsä ja työtoverinsa, Wittenbergin kirkkoherra Johannes Bugenhagen, poisti elevaation (ehtoollisaineiden kohottamisen) ehtoollismessusta oppi-isän poissa ollessa tämän suureksi suruksi. Lutherhan itse tarkoitti, että elevaatiolla alleviivataan näkyvällä tavalla sitä, mitä leivälle ja viinille oli tapahtunut: Tämä on Kristuksen ruumis, tämä on Kristuksen veri.
Saman suhtautumisen kohtaa myös omana aikanamme sillä tavalla, että kun joku puolustaa luterilaista oppia ehtoollisesta, nimittäin sitä, että leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri, ei ainoastaan vertauskuvia niistä, niin monet papit ja maallikot pitävät tätä palaamisena roomalaiseen transsubstantiaatio-oppiin. Erityisesti on tästä kysymys, jos – kuten äskettäin tässä lehdessä on tapahtunut [Danell viittaa kirjoitteluun, jota käytiin vuonna 1976] – painotetaan asetussanojen konsekroivaa merkitystä. Kunnioitettu kollegamme Göteborgs Stifts-Tidning –lehdessä on hiljattain torjunut tämän näkemyksen asetussanojen merkityksestä magiana ja legalismina (lainomaisuutena). On luultu, että tämä näkemys on saanut innoituksensa roomalaiselta ja anglikaaniselta taholta. Yksinkertainen totuus on kuitenkin se, että en ole noutanut tätä oppia sen vähäisemmältä kuin itseltään Martti Lutherilta. Mutta ehkäpä hän itse ei ollut oikein aito luterilainen?
Maamme tällä hetkellä [kirjoitettu 1976] huomattavin Martti Lutherin ja klassisen luterilaisuuden ehtoollisnäkemyksen tuntija, tohtori Tom G. Hardt, on minun varsinainen auktoriteettini tässä suhteessa. Hän on yhtä selvillä roomalais-katolisesta opista kuin kunnioitettu hiippakuntalehti konsanaan, mutta hänellä lienee suhteellisen nuoresta iästään huolimatta enemmän tietoa siitä, mitä Luther todella opetti ehtoollisesta.
Ero roomalaisen transsubstantiaatio-opin ja luterilaisen reaalipreesenssiopin, Kristuksen ruumiin ja veren todellisen läsnäolon leivän ja viinin alla, välillä on ennen kaikkea siinä, että roomalaisen käsityksen mukaan leipä ja viini menettävät asetussanojen lukemisen välityksellä substanssinsa (varsinaisen olemuksensa) ja muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, kun taas luterilainen oppi pitää sisällään, että leivästä ja viinistä niiden ylitse lausutun Kristuksen sanan voimasta – ilman että ne lakkaavat olemasta leipää ja viiniä – tulee Kristuksen ruumis ja veri.
Roomalainen transsubstantiaatio-oppi torjutaan Yksimielisyyden ohjeessa hyvin päättäväisesti harhaoppina. Mutta on aivan selvää, että tämä oppi on paljon lähempänä luterilaista kuin reformoitua oppia, joka kieltää, että leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri, ja pitää näitä aineita ainoastaan vertauskuvina. Roomalainen oppi on virheellinen filosofinen yritys selittää järjellemme käsittämätöntä totuutta, että ehtoollisen leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri. Mutta yksinkertainen maallikko, joka yksinkertaisesti uskoo saavansa ehtoollisessa Kristuksen ruumiin ja veren, saa aivan varmasti sen myös roomalaisessa messussa – edellyttäen, ettei häneltä evätä ehtoollismaljaa, kuten usein yhä tapahtuu. Sitä vastoin Luther on sillä kannalla, että reformoidut, jotka kieltävät Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolon leivässä ja viinissä, eivät myöskään saa muuta kuin leipää ja viiniä.
Ei ole epäilystäkään siitä, mitä harhaoppia Luther pitää vaarallisimpana. Terävin rajalinja ehtoolliskysymyksessä ei tosiasiallisesti kulje luterilaisuuden ja roomalaiskatolisen opin välillä, vaan luterilaisuuden ja reformoidun ehtoolliskäsityksen välillä. Puhtaasti vertauskuvallinen ehtoollisoppi vaikuttaa tuhoavasti sakramenttiin. Se on myös eri tavoin, viimeksi liberaalin teologian välityksellä, tunkeutunut kirkkoomme ja levinnyt yli kaikkien rajojen. Sulkematta silmiämme roomalaiselta vaaralta tässä kohdassa pitää meillä kyllä olla kirkkaana edessämme, että suurin vaara uhkaa päinvastaiselta taholta, reformoidulta taholta, joka kieltää reaalipreesenssin, nimittäin sen, että leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri, ei itsestään, ei jonkun ihmisen vallan tai voiman nojalla, ei vastaanottamisen tähden tai ehtoollisvieraan uskon voimasta, vaan Kristuksen väkevien, luovien asetussanojen voimasta. Että Luther itse omisti asetussanoille tämän ratkaisevan merkityksen, käy ilmi muun muassa siitä, että hän nuhteli ankarasti niitä pappeja, jotka eivät erottaneet konsekroitua – eli siunattua – ja ei-konsekroitua leipää ja viiniä toisistaan, sekä siitä, että hän, samoin kuin kirkkolakimmekin [viittaa Ruotsin kirkon kirkkolakiin kirjoittamisen ajankohtana] määrää, vaati jälkikonsekraatiota, ts. asetussanat tuli lukea sen leivän ja viinin ylitse, joka otettiin alttarille jälkikäteen, koska konsekroidut aineet eivät riittäneet ehtoollisvieraille.
Tärkeintä on tietysti pitää kiinni siitä uskosta, että ehtoollinen on Kristuksen totinen ruumis ja veri leivässä ja viinissä. Mutta on merkillistä, että em. taholta tahdotaan saattaa epäilyksen alaiseksi ne, jotka Lutherin kanssa puolustavat asetussanojen konsekroivaa merkitystä aivan kuten Luther itse.
Kun Luther Isossa katekismuksessa tuo esille Augustinuksen sanan, että ”kun sana liittyy aineeseen, syntyy sakramentti” (Ev. lut. kirkon tunnustuskirjat 1990, 401), niin on tietysti kyse juuri tästä Jeesuksen sanasta: ”Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni”, jonka pappi lausuu leivän ja viinin ylitse. Kyseessä ei ole mikä tahansa sana. Tämä ei varmasti ole mitään magiaa tai taikatemppu, kuten hiippakunnan lehti arvelee. Kristus itse toimii oman voimallisen sanansa välityksellä. Pappi on hänen suunsa, välikappale hänen toiminnalleen.
On myös tärkeää panna merkille ero Kristuksen hengellisen, henkilökohtaisen läsnäolon – missä tahansa kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään, sanassa ja rukouksessa – välillä ja hänen sakramentaalisen läsnäolonsa välillä leivässä ja viinissä, jossa hänen ruumiinsa ja verensä ovat yliluonnollisella – niin, juuri metafyysisellä – tavalla liittyneinä leipään ja viiniin hänen sanansa voimasta. Tässä voidaan ajatella hänen ruumiillista ylösnousemustaan. Saatettuaan ja täytettyään työnsä loppuun ristillä hän uskoi henkensä Isän käsiin. Hänen ruumiinsa pantiin hautaan, hän nousi kuolleista kolmantena päivänä ja astui ylös taivaaseen, josta hän tulee takaisin samassa kirkastetussa ihmisruumiissa viimeisenä päivänä. Tänä päivänä on niitä, jotka kieltävät tai selittävät pois hänen ruumiillisen ylösnousemuksensa sanoen että ”Jeesuksen henki elää”, ikään kuin se olisi jotakin korkeampaa ja hienompaa. Mutta autuutemme perustus on se, että Kristus on noussut kuolleista ruumiillisesti. Vastaavalla tavalla tahdotaan väärällä tavalla hengellistää hänen läsnäolonsa ehtoollisessa. Tietysti hän on läsnä hengellisesti ja henkilökohtaisesti koko ehtoollistoimituksessa samoin kuin sanassaan, mutta ehtoollisen erityispiirre on se, että hän on siinä läsnä myös ruumiillisesti leivän ja viinin muodossa voimallisen sanansa nojalla, ja hän tekee meidät osallisiksi ruumiistaan ja verestään.
Voidaan kysyä, miten ne, jotka kieltävät asetussanojen konsekroivan merkityksen, voivat puhtaasti teologisin perustein torjua ehtoollisenvieton television välityksellä. Minulle tämä on ratkaiseva perustelu tätä ilmiötä vastaan, jota vastaan kristittynä täytyy reagoida puhtaan intuitiivisesti.
Olisi tärkeää, että (erivivahteisten) Raamattu – ja tunnustususkollisten keskuudessa itse kukin ja mielellään yhdessä tutkittaisiin uudelleen niin ennakkoluulottomasti kuin mahdollista, mitä Luther ja tunnustuskirjat todella opettavat ehtoollisesta. Tässä tapauksessa vaaditaan, kuten kaikessa asiallisessa tutkimuksessa, nöyryyttä itse kohteen edessä, ettei arvovaltasyistä tai muista syistä koeteta muuttaa itse tosiasioita, että saataisiin ne sopimaan yhteen omien ja oman ryhmän mieliajatusten kanssa.
Koko kirkollemme on mitä tärkeintä, että yleisesti pohditaan Raamatun ja tunnustuskirjojen – samoin kuin huomattavimman Kirkon opettajamme, Lutherin – oppia tästä pyhästä sakramentista. Se on sitäkin tärkeämpää, koska viimeisten vuosikymmenien aikana maassamme on joka tapauksessa tapahtunut ehtoollisen vieton ulkonainen uudistus. Ei riitä, että ehtoollisella käydään useammin ja piispat saavat ilokseen paremman tilaston viranhoitokertomuksiensa laatimista varten.
Ehtoollisen ahkerammassa vietossa huomaa sen levottomuutta herättävän taipumuksen, että tästä ateriasta tehdään aivan liian ihmisperäinen yhteysakti. Samoin on jäljellä aivan liian paljon liberaalista ”hengellistämisestä”, symbolistisesta (vertauskuvallisesta) ehtoollisnäkemyksestä, jonka papit tavallisesti paljastavat siinä, miten he käsittelevät leipää ja viiniä. Jos todella uskotaan vakavissaan, kuten Luther, että tämä leipä on Kristuksen ruumis ja tämä malja on Kristuksen veri, ei näitä näkyviä aineita käsitellä tavallisena leipänä ja viininä. Konsekroituja ja konsekroitavia aineita ei sekoiteta keskenään. Ei pidä konsekroida satamäärin ehtoollisleipiä ja suurta maljaa täpötäynnä viiniä, että palveltaisiin muutamaa kymmentä ehtoollisvierasta. Ehtoollismaljaa ei tule vaihtaa jokaista pöytäkuntaa kohti, kuten monissa norlantilaisseurakunnissa, erillispikareita ei pidä ottaa käyttöön. Ehtoollisen runsaampaa viettämistä tulee seurata tai sen tulee perustua opin uudistukseen kuuliaisuudessa Herramme Jeesuksen Kristuksen asetusta kohtaan.
Ehtoollinen liittyy yhteen Herramme Jeesuksen Kristuksen jumaluuden kanssa, ei ainoastaan siten, että leivästä ja viinistä tulee hänen ruumiinsa ja verensä hänen jumaluutensa voimasta. Tunnustuskirjamme – mm. Yksimielisyyden ohje – viittaa, samoin kuin useat kirkkoisät, samankaltaisuuteen Kristuksen kanssa erityisellä tavalla. Samoin kuin Kristuksen inhimillinen ja jumalallinen luonto ovat yhdistyneinä toisiinsa yhdessä persoonassa, kuitenkin ilman mitään yhteen sekoittumista tai muuttumista, niin myös leipä ja viini ovat yhteen liittyneinä, substanssiaan menettämättä, Kristuksen ruumiin ja veren kanssa ilman mitään yhteen sekoittumista. Ne ovat yhdistyneet yhdeksi, niin että Kristus sanoo: ”tämä (leipä) on minun ruumiini”, ”tämä malja on minun vereni”.
Lopuksi tahdomme antaa Martti Lutherin itsensä päästä ääneen. Yksimielisyyden ohje lainaa häntä ahkerasti: ”Vaikka minä sanoisin kaikista maailman leivistä: Tämä on Kristuksen ruumis, siitä ei seuraisi yhtään mitään. Mutta kun me hänen käskystään, hänen asetuksensa mukaan sanomme ehtoollisella: ’Tämä on minun ruumiini’, silloin siinä on hänen ruumiinsa, ei jonkin meidän lausumamme hokkuspokkuksen tähden vaan hänen antamansa käskyn voimasta, sen tähden, että hän itse on käskenyt meidän sanoa ja tehdä juuri niin ja että hän on sitonut oman käskynsä ja tekonsa meidän lausumiimme sanoihin.” (TK 1990, 527).
Yksimielisyyden ohje jatkaa sanoen, että asetussanoja ei missään tapauksessa saa jättää pois, vaan ne tulee kuuluvasti ja selkeästi lausua tai laulaa, toisaalta siksi, että toteltaisiin Kristuksen käskyä ja kuulijoiden usko siihen, mitä tämä sakramentti olemukseltaan on ja mitä se lahjoittaa, heräisi, vahvistuisi ja lujittuisi Kristuksen sanan välityksellä, toisaalta myös siksi, että ”näin tehden on pyhitettävä eli siunattava ehtoollisaineet, leipä ja viini, siihen pyhään käyttöön, että Kristuksen ruumis ja veri niiden myötä ojennetaan meille syötäväksi ja juotavaksi. Siitä sanoo Paavali: (1. Kor. 10:16) ’Siunauksen malja, jonka me siunaamme’; tämä tapahtuu juuri siten että me toistamme ja lausumme asetussanat.” (TK 1990, 527) Selvemmin tuskin voidaan tuoda esille asetussanojen konsekroivaa merkitystä.
Jos yritetään sitä vanhaa temppua, että selitetään Luther itse epäluterilaiseksi, ts. sellaiseksi, joka tietyissä suhteissa jäi paavilaiseen harhaan, niin tämä on tuomittu epäonnistumaan Yksimielisyyden ohjeen sitaatin kautta, koska se pitää yhtä huomattavimman oppi-isämme lausumien kanssa. Yksimielisyyden ohjeesta on perustellusti sanottu, että kaikkien todellisten luterilaisten ei välttämättä tarvitse tunnustaa tätä kirjaa tunnustuskirjaksi, mutta kukaan todellinen luterilainen ei voi olla sitä vastaan.
Näin Martti Lutherin voidaan kyllä sanoa olleen täydellä varmuudella luterilainen myös ehtoollisopissaan, ja sitä aina elämänsä loppuun asti. Ja niiden, jotka tänä päivänä yhtyvät hänen tunnustukseensa ehtoollisesta, voidaan vastaavasti myös sanoa olevan täysin luterilaisia. Samaa ei voi sanoa niistä, jotka julistavat toista oppia.
Nya Väktaren 6–7/1976
Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
3/2012 Lehdet

Parannuskeino syntiä vastaan

”Rakkaat lapset! Kirjoitan tämän teille, jotta ette tekisi syntiä. Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus. Hän on meidän syntiemme sovittaja; eikä vain meidän vaan koko maailman.”(1.Joh. 2:1–2)

Meillä on parannuskeino, joka on auttanut meidät synnistä ja sovittanut meidät Jumalan kanssa, nimittäin Jeesuksen Kristuksen aikaansaama parannus, joka perustuu hänen vereensä ja kuuliaisuuteensa. Tämä parannuskeino on taivaallinen ja jumalallinen. Vain sillä on se voima ja kunnia, että se voi ottaa pois maailman synnit, niin kuin Johannes kirjoittaa: “Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä” (1.Joh. 1:7).
Sen tähden meidän tulee omistaa tämä Herran Jeesuksen Kristuksen suorittama maksu vahvalla uskolla, turvallisina levätä siinä ja tyytyä siihen. Meidän on tyydyttävä siihen puhdistukseen, joka tapahtui ristillä Jeesuksen Kristuksen veren kautta ja joka kasteessa lahjoitettiin meille eikä koetettava itse puhdistautua synneistämme. Se, joka on puhdistettu, on puhdas eikä hänen tarvitse tulla sellaiseksi. Hänen täytyy vain nöyränä tunnustaa vikansa ja koettaa jatkuvasti vapautua niistä. Joka on kasteessa kerta kaikkiaan puhdistettu ja sitten vielä kuitenkin yrittää oman katumuksensa avulla uudelleen puhdistua, ei ainoastaan ole eksynyt kauas pois evankeliumin oikeasta käsittämisestä, vaan tallaa sen lisäksi jalkoihinsa Jeesuksen Kristuksen veren, uskonsa, kasteen ja autuuden. Kuitenkin moni ajattelee tekevänsä siinä oikein. Kun kiven kovaan tyrkytetään sitä, että meidän on maksettava syntivelkamme, mikä huuto säilyy niin kauan kuin maailmakin pysyy, niin me sanomme: Syntini tahdon tunnustaa ja anoa niitä hartaasti anteeksi Isä meidän -rukouksessa Jumalalta, mutta Jeesuksen Kristuksen veri on minut jo kasteessa puhdistanut kaikista synneistäni. Tämä tunnustus on Jumalalle sydämellisen mieluinen, sillä niin kunnioitetaan yksin Jeesusta Kristusta.
Martti Luther, Matkaevästä, s. 169–171.

Kategoriat
2/2012 Lehdet

Ruokarukous

Ruokarukous