Hannu Lehtonen, pastori, Karstula
”Koko Raamattu on Jumalan henkeyttämä” (2 Tim. 3:16, käännös HL).
”Sillä ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta” (2 Piet. 1:21).
Tämän esitykseni aiheena on luterilaisen puhdasoppisuuden oppi Raamatusta. Innoituksen tähän aiheeseen on antanut tohtori Robert Preusin kirja ’Raamatun inspiraatio’, joka käsittelee seikkaperäisesti tätä kysymystä. Se ilmestyi alun perin 1955 ja on nyt ilmestynyt suomeksi. Seuraan esityksessäni Preusin tutkimusta ja nostan siitä esille eräitä mielestäni keskeisiä näkökohtia.
JOHDANTO
Luterilainen puhdasoppisuus on monta kertaa leimattu esimerkiksi kuolleeksi ja kylmäksi puhdasoppisuudeksi, tai se on samaistettu fundamentalismin kanssa. Useimpien teologien kanta luterilaisen puhdasoppisuuden Raamattu-oppiin on kielteinen. Tyypillinen iskulause tässä yhteydessä on mm.: “Raamattu ei ole maantieteen tai biologian oppikirja.” Luterilaiseen puhdasoppisuuteen kohdistuvassa kritiikissä heijastuu se teologian perusteita koskeva murros, joka on vanhaprotestantismin ja uusprotestantismin välissä. Erityisesti kyse on ns. historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen ja sen takana olevien filosofisten olettamusten vaikutuksesta teologiassa. Teologisessa tutkimuksessa luterilainen puhdasoppisuus on yleensä sivuutettu.
Robert Preusin tutkimuksen lähtökohtana on tietyllä tapaa juuri tämä ynseys luterilaista puhdasoppisuutta kohtaan. Hän mainitsee teoksensa johdannossa kaksi syytä, jotka oikeuttavat tutkimuksen 1600-luvun luterilaisten dogmaatikkojen kannasta Raamatun inspiraatioon. Ensimmäinen syy on se, että näillä dogmaatikoilla on ollut suuri vaikutus heitä seuraaviin luterilaisiin sukupolviin, jotka ovat opiskelleet heidän teologiaansa, vaikka usein pintapuolisesti, kylmäkiskoisesti ja usein valitettavasti toisen käden lähteistä. Toinen syy on Preusin mukaan vanhojen dogmaatikkojen Raamattu-oppi. On ollut hyvin tyypillistä luterilaisen puhdasoppisuuden ajan kuvaaminen kuolleen puhdasoppisuuden aikakautena, jolloin luterilaiset oppineet kävivät loputtomia oppiriitoja milloin mistäkin kysymyksestä. Toisaalta tänä päivänä aletaan nähdä se, mistä Preus huomauttaa: tuona aikana oli aitoa kristillistä hurskautta, mikä näkyy mm. hartauskirjallisuuden ja virsien paljoudessa [vrt. esim. Paul Gerhardtin virret]. Preus on hyvin vakuuttunut siitä, että tärkein syy jälkimaailman suureen paheksuntaan luterilaista puhdasoppisuutta kohtaan on löydettävissä heidän tiukassa pitäytymisessään luterilaiseen yksin Raamattu -periaatteeseen ja heidän opissaan sanainspiraatiosta.
RAAMATTU-PERIAATTEEN RATKAISEVA MERKITYS
Preus alkaa tutkimuksensa käsittelemällä Raamattua teologian lähteenä. Hän osoittaa, miten yksin Raamattu -periaatteella on ratkaisevan merkitys luterilaiselle puhdasoppisuudelle. Luther opetti tunnetusti, että oppi on kuin kultainen rengas, jossa ei ole aukkoja. Luterilainen puhdasoppisuus näki asian samalla tavalla. Siksi tutkittaessa heidän Raamattu-oppiaan, ei tule rajoittua vain niihin lukuihin, joissa he erikseen tarkastelevat Raamattua. (Jossain määrin rinnakkainen virhe on se, mihin muuan teologi lankesi tutkiessaan Lutherin Raamattu-oppia siten, että etsi vain niitä kohtia, joissa erikseen käytetään sanaa ’inspiraatio’.)
Luterilaisen puhdasoppisuuden kiinnostukselle Raamattu-oppia kohtaan on aivan perustavaa se asema, jonka he antavat Raamatulle teologian lähteenä. Heidän mukaansa Raamattu on teologian tietoprinsiippi (principium cognoscendi), mikä tarkoittaa sitä, että se on kristillisen opin ainoa ohje. Ilmoitetun teologian ainoana lähteenä täytyy olla kirjoitettu Jumalan sana eli Raamattu. Muutoin meidän teologiamme on väärä ja niin myös Kristuksemme. Dogmaatikot tuntevat myös luonnollisen teologian, mutta he tekevät eron sen ja ilmoitetun teologian välillä. Luonnollisen teologian lähde on järki ja luonto. Se ei tarjoa pelastavaa tietoa evankeliumista, vaan ainoastaan tiedon Jumalan laista, hänen olemassaolostaan ja hänen oikeudenmukaisuudestaan. Jumala antoi ilmoituksensa aluksi suusanallisesti, mutta heti kun hänen sanaansa oli kirjoitetussa muodossa, oli tämä Jumalan kirjoitettu sana ohje ihmisille. Raamatun kaanonin tultua valmiiksi on Jumalan välitön ilmoitus päättynyt ja meidän tulee pitäytyä yksin Raamattuun.
Raamattu on dogmaatikkojen mukaan teologian lähde ainoastaan välineellisessä mielessä. Teologian olemassaolo ei johdu siitä. Jumala on teologian ensimmäinen syy (principium essendi). Jumala ilmoittaa totuuden; Raamattu on ilmoitettu totuus (Quenstedt). Raamattu on ohje, jonka avulla me arvioimme opillisia kysymyksiä. Dogmaatikot huomattavat myös siitä, että kaikki se, mikä sisältyy Raamattuun tai mikä on johdettu siitä oikean päättelyn kautta, sisältyy sanaan ’Raamattu’. Teologisia johtopäätöksiä, oppeja, ei kuitenkaan tule pitää teologian lähteenä. Tähän virheeseen lankeaa mm. Tuomas Akvinolainen.
Raamattu on opin ainoa ohje. Jos se ei ole ainoa, se ei ole ohje lainkaan. Raamattu on meille puhuva Jumala. Hutteruksen mukaan tämä seikka erottaa luterilaisen kirkon useimmista muista kirkkokunnista ja lahkoista ’puhtaana, oikeaoppisena kirkkona’.
Luterilainen puhdasoppisuus korostaa voimakkaasti tätä Raamattu-periaatetta varsinkin siksi, että katoliset poleemikot hyökkäsivät toistuvasti tätä kantaa vastaan. Roomalaiskatolilainen teologia pitää kiinni siitä, että Raamattu ei ole teologian ainoa lähde. Myös kirjoittamaton traditio sekä paavien ja kirkolliskokousten päätökset ovat näitä lähteitä. Preus väittää, että näiden kahden osapuolen kaikkien opillisten erojen vaikein kohta oli juuri tässä periaatteita koskevassa ristiriidassa.
Roomalaiskatolilaiset halusivat sisällyttää kirjoittamattoman tradition teologian tietoprinsiippiin. Luterilaiset eivät voineet tätä hyväksyä. Perusteena oli se, että tätä kautta Raamattu lakkaa olemasta prinsiippi ja siitä tulee kirkon ja paavin selitysten alle alistettu ohjattu ohje. Samasta syystä dogmaatikot vastustivat tämän aikakauden synkretistejä luterilaisessa kirkossa, kuten Calixtusta [synkretismi = uskontojen tai eri oppien yhteen sekoittuminen]. Näiden mielestä traditiota tuli pitää teologian toissijaisena lähteenä. Dogmaatikot huomauttavat, että mitään kiistatonta varhaisen kirkon konsensusta ei voida näyttää toteen (tyypillinen uskomus nykyäänkin) ja toisekseen synkretistien ajatus vaarantaa yksin Raamattu -periaatteen.
RAAMATTU ON JUMALAN SANA
Dogmaatikot kutsuvat Raamattua varauksetta ja yksiselitteisesti Jumalan sanaksi. Raamattu on Jumalan sana, koska Jumala puhuu meille Raamatussa. Raamattu on puhuva Jumala. Puhdasoppisuuden Raamattu-opin kannalta on tärkeää ottaa huomioon heidän käyttämänsä erottelu Raamatun materian ja forman välillä. Raamatun materia tarkoittaa mm. sen kirjaimia, tavuja, sanoja ja lauseita. Tässä mielessä Raamattu ei millään lailla poikkea mistään muusta kirjasta. Raamatun sisäinen forma tarkoittaa Raamatun inspiraatiota tai sen inspiroitua merkitystä. Tämä forma on se, mikä tekee Raamatusta Raamatun, ja erottaa sen kaikista muista kirjoista. Kun dogmaatikot puhuvat Raamatusta Jumalan sanana, he puhuvat Raamatun inspiroidusta sisällöstä täsmällisesti puhuessaan. Toisaalta Raamatun kirjaimet ja sanat eivät ainoastaan merkitse Raamatun inspiroitua sisältöä, vaan ne todella ilmoittavat tämän jumalallisen merkityksen, ja siksi niitä ei voida erottaa siitä. Preus on sitä mieltä, että tätä materia-forma erottelua ei tutkimuksessa ole tuotu tarpeeksi esille.
Koska Raamatun forma tekee Raamatusta Jumalan sanan, dogmaatikot pitävät kiinni Jumalan sanan ykseydestä ja samuudesta. Caesar on Caesar niin maalauksessa kuin kolikossa kuvattuna. Samoin Jumalan sana on sama niin kirjoitettuna kuin suusanallisesti esitettynä. Preus mainitsee Raamattu-perusteena Fil. 3:1. Jumalan sanan samuus koskee myös Jumalassa olevaa sanaa (verbum endiatheton). Tällä kohden dogmaatikot kritisoivat roomalaiskatolilaista oppia, joka korottaa kirjoittamattoman tradition Jumalan sanaksi Raamatun rinnalle, sekä Rathmannin oppia, jonka mukaan on olemassa Raamatun kirjoitetusta sanasta erillinen sisäinen sana.
Dogmaatikot erottavat huolellisesti kirjoitetun Jumalan sanan iankaikkisesti pysyvästä, hypostaattisesta Jumalan Sanasta, joka on Kolminaisuuden toinen persoona. Toisaalta dogmaatikkojen mukaan meidän tulee ajatella ilmoitettua sanaa ainoastaan persoonallisen Sanan yhteydessä. Mitään profeetallista sanaa ei voi olla olemassa persoonallisesta Sanasta erillään. Jumala tekee kaiken Sanan eli Poikansa kautta. Persoonallinen Sana, Kristus, on profeetallisen sanan sydän, sisältö ja tarkoitus.
RAAMATUN INSPIRAATIO
Johann Hülsemannin mukaan ilman jesuiittojen esiintymistä ei Raamatun inspiraatiota ja jumalallisuutta olisi kyseenalaistettu hänen aikanaan (1602-61). Preusin mukaan 1600-lukua edeltäneen ajan katolilaiset puhuivat Raamatun alkuperästä hyvin samankaltaisin termein kuin 1600-luvun luterilaiset dogmaatikot. Liberaaleina poikkeuksina Preus mainitsee Pighiuksen ja Erasmus Rotterdamilaisen. Jälkimmäistä Johann Eck läksytti ankarasti siitä, että tämä oli opettanut evankelistojen saattavan erehtyä kirjoituksissaan. Hülsemannin mukaan jesuiitat halusivat saattaa opin inspiraatiosta epäilyksenalaiseksi voidakseen osoittaa kirjoittamattoman tradition välttämättömyyden kristillistä oppia formuloitaessa.
Dogmaatikkojen mukaan Raamattu teologian lähteenä edellyttää Raamatun ehdotonta itsensä todistavaa arvovaltaa (autopistia), inspiraatiota ja erehtymättömyyttä. Tämä koskettaa dogmaatikkojen varauksetonta sitoutumista tunnustuskirjoihin. Voiko sitoutua varauksetta tunnustuskirjoihin, jos samalla hylkää Raamatun inspiraation ja erehtymättömyyden? Dogmaatikkojen vastaus olisi kielteinen.
Inspiraatiosta dogmaatikot opettavat, että Jumala antoi Raamatun sisällön, sanat sekä kehotuksen eli käskyn kirjoittaa. Inspiraatio on Quenstedtin mukaan ”ehdottomasti ainutlaatuinen ja epätavallinen Jumalan toiminto”, joka koskee ainoastaan Raamattua. Inspiraatio on koko Kolmiyhteisen Jumalan toiminto. Dogmaatikot pitäytyvät myös tässä vanhaan sääntöön, jonka mukaan Kolmiyhteisen Jumalan ulospäin suuntautuvat teot ovat jakamattomat.
Inspiraatio koskee koko Raamattua. Raamatussa ei ole mitään, mitä ei ole inspiroitu. Dogmaatikkojen keskuudessa vallitsi yksimielisyys siitä, että kaikki Raamatussa on annettu jumalallisen inspiraation välityksellä, mutta vasta Georg Calixtuksen jälkeen tälle kysymykselle osoitettiin erityistä huomiota. Calixtuksen mukaan Jumala ei ole välittänyt inspiraation kautta niitä osia Raamatusta, jotka eivät koske erityisesti meidän uskomme salaisuuksia. Näiltä osin Pyhä Henki Calixtuksen mukaan ohjasi kirjoittajia ja varjeli heidät kaikesta virheestä. Puhdasoppiset luterilaiset ottavat tähän vastakkaisen kannan. Kaikki mitä Raamatussa on, on annettu jumalallisen inspiraation kautta. Siksi Raamatussa ei voi olla vähäpätöisiä asioita (levicula). Dogmaatikoille puhe vähäpätöisistä asioista oli jumalatonta. Ei voida todellisesti palvella Jumalaa ja samanaikaisesti pitää jotain hänen sanansa kohtaa vähäpätöisenä ja merkityksettömänä.
Tämä täysinspiraatio-oppi ei sulje pois sitä, minkä Raamattu selvästi ilmoittaa, nimittäin, että kirjoittajat tutkivat etukäteen niitä asioita, joista he kirjoittivat (esim. Luuk. 1:3). Inhimillisten lähteiden tutkiminen edelsi inspiraation aktia, joka oli samanaikainen kaiken Raamatun kirjoittamisen kanssa, minkä seurauksena tallennettavien asioiden valinta ja itse sanojen järjestys annettiin inspiraation kautta ilman erehdyksen tai muistivirheen mahdollisuutta.
Dogmaatikot perustelevat oppinsa Raamatusta Raamatulla. Tunnettuja Raamattu-todisteita ovat 2 Tim. 3:16 ja 2 Piet. 1:21. Edellisen kohdan mukaan ei riitä sanoa, että vain Raamatun opilliset osat ovat inspiroidut. Inspiraatio koskee koko Raamattua. Jälkimmäisestä kohdasta Calovius huomauttaa, että koska Raamatun kirjoittajat eivät kirjoittaneet omasta ihmistahdostaan vaan Jumalan johtamina, heitä ei ainoastaan varjeltu kaikesta erheestä, vaan he olivat todella vaikutetut ja inspiroidut puhumaan ja kirjoittamaan. Raamatun kirjoittajat olivat pelkästään Pyhän Hengen käsinä ja kirjureina toimivia apureita. Calixtuksen ja jesuiittojen kanta on järjetön. Se johtaa mahdottomaan inhimillisen ja jumalallisen etsintään Raamatussa ja johtaa epävarmuuteen Raamattuun tallennetun arvovallasta ja luotettavuudesta. Jos yhden ainoankin jakeen inspiraatio kielletään, niin silloin Raamattu ei ole lainkaan inspiroitu. Kyseessä on kaikki tai ei mitään.
Sanainspiraatiolla puhdasoppiset dogmaatikot tarkoittavat sitä, että jokainen sana Raamatussa on Jumalan inspiroima ja sanelema. Kaikki dogmaatikot uskoivat sanainspiraatioon. Tarkimmin sitä ovat käsitelleet ja puolustaneet Calovius, Quenstedt, Dannhauer ja Hollazius. Calovius tekee tärkeän huomautuksen sanoessaan, että yleensä sanainspiraation kieltäminen kytkeytyy yhteen sen kanssa, että kielletään myöskin sanoilla välitetty asia. 1600-luvulla sanainspiraation kieltäminen tuli ilmeiseksi erityisesti jesuiittojen ja socinolaisten keskuudessa. Preus selostaa Regensburgissa 1601 pidettyä keskustelukokousta luterilaisten ja roomalaiskatolilaisten välillä. Tuossa kokouksessa mukana olleet jesuiitat kielsivät julkisesti, että Raamattu on Jumalan sana.
Raamatun sisältöä ei voida erottaa sen sanoista. Jumalan meille itsestään antamansa tiedon merkitys on erottamattomasti sidottu Raamatun sanoihin. Sisältöä ei voida ilmaista ilman sanoja; sanojen tarkoituksenahan on nimenomaan välittää tietty sisältö. Ellemme voi sanoa, että Jumala on antanut Raamatun sanat, emme voi sanoa, että Raamattu on inspiroitu. Ainoa vaihtoehto sanainspiraatiolle on se, ettei ole lainkaan inspiraatiota.
MONERGISTINEN INSPIRAATIO-OPPI
Dogmaatikot opettavat, että kaikki Raamatun sanat kirjoitettiin Jumalan sanelemina. Jumala on Raamatun varsinainen tekijä, pyhät kirjoittajat olivat välikappaleita, Kristuksen käsiä, Pyhän Hengen käsiä ja kirjureita. Raamattu ei ole ihmissanaa, vaan se on itse Jumalan sana. Siksi Gerhard sanoo oikein: “Pyhä Henki puhuu meille Raamatussa ja sen kautta. Sen tähden meidän on pidettävä Raamatun sanoja Pyhän Hengen sanoina ja ajatuksina.” Tämä käsitys Hengen ja kirjoittajien välisestä suhteesta on monergistinen [Jumalan yksinvaikuttavuus]. Raamattu ei syntynyt ihmisten tahdosta, ei edes ihmisten myötävaikutuksella. Hengen välikappaleina ja kirjureina kirjoittajat eivät voineet kirjoittaa mitään muuta kuin sen, mitä heille saneltiin. Quenstedt vakuuttaa, että profeetat ja apostolit eivät tuoneet Raamatun kirjoittamiseen mitään muuta kuin puhekykynsä ja kynänsä. Calovius on vielä hellittämättömämpi painottaessaan Raamatun kirjoittajien välineellistä luonnetta ja eliminoidessaan kaiken synergismin mahdollisuuden inspiraation suhteen. Pyhä Henki on antanut sanan profeetoille ja apostoleille. Siksi Kristuksen salaisuuden sanotaan olevan ”Hengessä ilmoitettu hänen pyhille apostoleilleen ja profeetoille” (Ef. 3:5) ja apostoli Pietari kirjoittaa: ”(profeetat … ovat tutkineet mihin tai millaiseen aikaan) heissä oleva Kristuksen Henki viittasi, edeltäpäin todistaessaan Kristusta kohtaavista kärsimyksistä ja niiden jälkeen tulevasta kunniasta. Ja heille, koska he eivät palvelleet itseänsä, vaan teitä, ilmoitettiin se, mikä nyt on teille julistettu niiden kautta, jotka taivaasta lähetetyssä Pyhässä Hengessä ovat teille evankeliumia julistaneet” (1 Piet. 1:11-12).
Monergistinen oppi inspiraatiosta ei tarkoita sitä, että Jumala olisi tehnyt Raamatun kirjoittajista epäinhimillisiä ja olisi muuttanut heidät pelkiksi mekanismeiksi. He puhuivat tietoisesti, ymmärtäen ja kokien, ja he kirjoittivat samalla tavalla. Quenstedt sanoo: “Kirjoittajien sanotaan olevan feromenoi, Pyhä Henki vaikutti heissä, kannusti ja kuljetti heitä. He eivät olleet ikään kuin tiedottomia, jollaisia hurmahenget sanovat olevansa ja jollaiseksi pakanat kuvittelevat profeettojensa ekstaasin. Sitä ei tule myöskään käsittää niin, että profeetat eivät olisi ymmärtäneet niitä asioita koskevia profetioitaan, joista heidän tuli kirjoittaa. Tämä oli harha, jota aikoinaan opettivat montanolaiset, fryygialaiset, eli katafryygialaiset sekä priscillianistit.” Dogmaatikot siis torjuvat voimakkaasti montanolaisen käsityksen Pyhän Hengen ja Raamatun kirjoittajien välisestä suhteesta.
Monergistinen inspiraatio-oppi ei myöskään tarkoita sitä, että kirjoittajat olivat pakotetut kirjoittamaan Raamatun. He kirjoittivat tahtoen, mutta ei omasta vapaasta tahdostaan. Jumala teki heistä tahtovia kirjureita. He valitsivat, mitä he kirjoittivat. Siksi apostoleilla ja profeetoilla oli sama tarkoitus kirjoittaessaan Raamattua kuin Jumalalla. Psykologisesti katsottuna kirjurien tahto oli toiminnassa, kun he kirjoittivat Raamatun, vaikkakaan he eivät omalla tahdollaan vaikuttaneet mitään Raamatun syntymiseen.
Monergistinen inspiraatio-oppi ei myöskään tarkoita sitä, että kirjurit olisivat menettäneet identiteettinsä tai että he eivät olisi säilyttäneet erilaisia tyylillisiä erojaan. Tämä aiheutti kysymyksen: jos Raamatussa on erilaisia tyylejä, miten Raamattu voi olla sanasta sanaan inspiroitu? Esitettyyn kysymykseen dogmaatikot vastaavat, että tietyssä mielessä Raamatulla on yhdenmukainen tyyli. Sen käsittelemän asian yhdenmukaisuus saa aikaan, että se näyttää yhden kirjoittajan kirjoittamalta. Ilmeinen tyylin erilaisuus selitetään sillä, että Pyhä Henki soveltautui kirjureiden olosuhteisiin, kykyihin ja lahjoihin (akkommodaatio-oppi). Jos Cicero osaa kirjoittaa sekä ylevällä että nöyrällä tyylillä, osaa Pyhä Henki tehdä samoin. Dogmaatikoista Feustking sanoo: “sanellessaan Raamatun sanat Henki soveltautui kunkin profeetan, evankelistan ja apostolin luonnollisiin kykyihin ja heidän oppineisuutensa tasoon sekä heidän normaaliin puhetapaansa.” Quenstedt sanoo, että Pyhä Henki saattoi puhua meille ainoastaan soveltautumalla inhimilliseen tapaan puhua ja kommunikoida.
Edellä sanotun perusteella on selvää, että dogmaatikot eivät hyväksy ns. mekaanista inspiraatioteoriaa, joka heidän nimiinsä on usein pantu. Sen mukaanhan Raamatun kirjoittajien esitetään olleen tavallaan pelkkiä elottomia koneita, jotka ainoastaan liikuttivat käsiään ja tottelivat Pyhän Hengen vastustamatonta impulssia. Dogmaatikot tunsivat tämän teorian ja tuomitsivat sen äänekkäästi ja tietoisesti. Se, että dogmaatikot kutsuivat kirjoittajia kyniksi ja käsiksi, ei tarkoita, että he tahtoivat tehdä kirjoittajista epäinhimillisiä. He käyttivät näitä termejä ainoastaan korostaakseen vakuuttuneisuuttaan siitä, että Jumala on tosiasiallisesti Raamatun varsinainen kirjoittaja (auctor primarius), apostolit ja profeetat välikappaleita tai instrumentteja, joiden kautta Jumala kirjoitti sanansa muistiin.
Dogmaatikkojen inspiraatio-oppia on arvostellut meidän aikanamme konservatiivisista teologeista mm. Herman Sasse [Sassen sanotaan muuttaneen käsitystään tutustuttuaan Preusin teokseen]. Hänen mukaansa dogmaatikkojen monergismi pitää sisällään monofysiittis-dokeettisen [viittaa Kristuksen inhimillisen luonnon kieltäviin harhaoppeihin] käsityksen Raamatusta, mikä tuhoaa Raamatun inhimillisen luonteen. Sassen mukaan tämä tuho tapahtui, kun pyhät kirjoittajat esitettiin Pyhän Hengen työkaluiksi; Pyhä Henki kirjoitti käyttämättä heidän tahtoaan tai luonnettaan. Preusin mukaan tämä kritiikki menee liian pitkälle. Dogmaatikot eivät koskaan opettaneet, että ihmistahto oli toimimaton tai neutraali psykologisesti. Preusin mukaan Sassen ja monen muun teologin ja tutkijan huomio on ollut siinä määrin dogmaatikkojen monergistisessa inspiraatio-opissa, että he ovat jättäneet huomiotta sen, mikä on yhtä tärkeää, heidän soveltautumis-oppinsa (akkommodaatio). Kun heidän näkemystään inspiraatiosta ei ole kyetty tulkitsemaan heidän soveltautumis-oppinsa valossa, on tästä seurannut väärä analyysi itse heidän inspiraatio-opistaan. Preus sanoo, että tämä vanhaa luterilaista inspiraatio-oppia koskeva historiallinen virheellisyys siten kuin Sasse sitä edustaa, on onneton, ei ainoastaan siksi, että suuri joukko nykyisistä teologeista uskoo sen, vaikka heidän pitäisi olla selvillä asian oikeasta laidasta, vaan myös siksi, että se todellisuudessa tukkii tien ymmärtää dogmaatikkojen Raamattu-oppia oikein, siten kuin he itse sitä opettivat.
Teoksensa loppuluvussa Preus palaa tähän kysymykseen. Hän sanoo, että jos nämä kaksi, monergistinen inspiraatio-oppi ja soveltautumisoppi, näyttävät olevan ristiriidassa keskenään, niin dogmaatikot eivät pyri millään lailla saattamaan niitä sopusointuun. Tällainen aukko (lacuna) vaivaa tietysti niitä, jotka tutkivat heitä, mutta heti, kun dogmaatikoista annetaan se kuva, että he ylittävät tämän aukon, heistä epäilyksettä annetaan väärä kuva. Tämä tapa, että he rauhallisesti pidättäytyvät vetämästä loogiselta näyttäviä johtopäätöksiä opeistaan, ei ollut epätavallista 1500- ja 1600-luvun luterilaisten teologien keskuudessa; itse asiassa se oli heille periaate. Heidän inspiraatiota koskevaa kantaansa vastaa heidän oppinsa kääntymyksestä. He opettivat Yksimielisyyden ohjeen toisen artiklan mukaisesti, että kääntymys on monergistinen, että sen saa aikaan yksin Jumalan armo ja että ihmisen tahto on täysin passiivinen kääntymyksessä. Ja silti he eivät opeta, että ihminen on kääntymyksen kohteena pelkkä robotti tai että Jumala vaikuttaa ihmisen kääntymyksen vastoin tämän tahtoa tai että ihminen ei sanan täydellisimmässä merkityksessä koe omaa kääntymystään. Vastaavia esimerkkejä ovat myös klassinen kysymys, miksi toiset pelastuvat mutta toiset eivät (cur alii alii non), yksin armo (sola gratia) – yleinen armo (gratia universalis) jne. Tämä näiden teologien haluttomuus pidättäytyä vetämästä johtopäätöksiä, joihin heidän oppinsa näyttävät peruuttamattomasti viittaavan, täytyy, niin ärsyttävää kuin se voi olla, pitää aina mielessä, jos haluamme ymmärtää oikein heidän teologiaansa ja välttää sen ansan, että sepitämme kuvitellun Quenstedtin tai Caloviuksen.
Luento Pohjois-Euroopan Luther-akatemian teologisessa symposiumissa Helsingissä 3.9.1999
– Hannu Lehtonen: Pyhän Raamatun sanainspiraatiosta –
näkökohtia puhdasoppisuuden ajalta (5/99)
