Kategoriat
Julkaisu Kirjat Tiede

Kristuksen kirkon usko ja nykyajan Raamatuntutkimus – Robert D. Preus

Kristillisen teologian ainoana lähteenä ja ojennusnuorana on Pyhän Raamatun sana. Jeesus Kristus itse vakuuttaa, etta Raamatun sanassa pysyminen on hänen opetuslapsenaan pysymisen ehto: “Jos te pysytte minun sanassani, niin to totisesti olette minun opetuslapsiani; ja to tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi”, Joh. 8: 31:32.

Kristikunta elää kuitenkin tänään suuressa raamattukriisissa. Valistuksen ajasta lähtöisin oleva tiedekäsityksemme on tehnyt sen, etta jumaluusopillista eksegetiikkaa ei juurikaan harjoiteta. Papistomme on opiskellut eksegetiikkaa, joka ei edes metodissaan voi ottaa huomioon Jumalaa, jumalallista vaikutusta historiassa, “Jumalan ilmoitusta”. Siksi saarnalta ja opetukselta on kadonnut kristilliselle kirkolle olennainen lähtokohta: Haec dixit Dominus, näin sanoi Herra. Vain sellainen kirkko, joka puhuu ja toimii vakaumuksesta ja arvovallalla sekä kykenee tarkoin erottamaan toisistaan totuuden ja harhan, saa kokea myös Jumalan siunausta työssään.

Omassa tilanteessamme olemme jo niin suurissa vaikeuksissa, että eräät papistomme opettajat puhuvat joko rehellisesti Raamatun “ateistisesta tutkimusmetodista” tai sitten nimeämättä linjaansa opettavat ateistisen metodin mukaisesti. Suomen kirkon piirissa vaikuttavan tunnustusrintaman taholta on jo pitempään etsitty toista tietä.

Pidamme tärkeanä, että 1ähinnä teologian opiskelijoiden pyynnöstä voimme nyt saada suomeksi Lutherin ja Tunnustuskirjojen raamattukäsitystä selvittävän kirjasen.

Tämän kirjasen tekija Robert D. Preus, Th.D., Ph.D. toimi pitkään systemaattisen teologian professorina sekä Concordia?seminaarissa (St. Louis, MO, USA) että Fort Wayne?seminaarissa (Illinois, USA). Samalla hän oli suuren amerikkalaisen luterilaisen kirkon johtohenkiloitä (Lutheran Church?Missouri Synod). Robert Preus on yksi maailman tunnetuimmista luterilaisen ortodoksian tutkijoista. Monet suomalaiset teologit ja saamaajat ovat saaneet henkilokohtaista tukea tohtori Preusilta, joka Suomen ystävänä on usein vieraillut maassamme.

Tätä kirjasta opiskellessamme huomaamme liikkuvamme tutulla maaperällä. Emme kohtaa mitään uutuuksia. Näinhän juuri opettivat pyhästä Raamatusta apostoleista alkaen kirkkoisät, Martti Luther, heratysliikkeittemme pioneerit ja paimenet, Lutherin suuri suomentaja rovasti A.E. Koskenniemi jne. Huomaamme myös tätä kirjasta lukiessamme, mikä suuri ero on luterilaisen raamattuopin ja reformoidun fundamentalismin välilla. Näemme välttämättömäksi myös taistelun viimeksi mainittuun suuntaan.

Jos Jumala antaa viela kirkollemme uudistuksen ajat, Hän antaa silloin mitään pelkäämättömiä paimenia ja saarnaajia, jotka eivät pimitä pyhän Raamatun totuuksia. Ja Hän antaa myös pappien ja saamaajien kouluttajia, jotka lähtevat kaikessa toiminnassaan Tunnustuskirjojemme raamattuopista kohdatessaan nykyajan raamattutieteen “tuloksia”.

“Jumalan tahdosta ei voida mitään varmaa väittää ilman Jumalan sanaa”,

Apol. 191:17.

Kristuksen kirkon usko ja nykyajan Raamatuntukimus - Robert D. Preus
Kristuksen kirkon usko ja nykyajan Raamatuntukimus – Robert D. Preus
Kategoriat
Julkaisu Kirjat

Syttyneitä sydämiä – Hannu Lehtonen (toim.)

Anssi Simojoki

Tabula gratulatoria

Vanhurskauttamisopin kriisi kirkossamme

Tom Nyman

Vanhurskauttaminen armosta uskon kautta

John F. Brug

Vanhurskauttamisteesit :

Psalmin 130 selitys

Martti Luther

Kristus herätetty kuolleista  maailma päästetty synneistä

CE W Walther

Vanhurskauttaminen on syntien anteeksiantamus

Martin Chemnitz

Imputaatiosyndrooma: Martin Chemnitz vastaan Trenton kirkolliskokous

Kurt Marquart

Vanhurskauttamisoppi ja Rooma

Robert D. Preus

Rooman kirkon uusi katekismus ja Yhteinen julistus

vanhurskauttamisopista

Hannu Lehtonen

Onko vanhurskauttaminen syntien anteeksiantamus vai jotain muuta?

Tom G. A. Hardt

Kannanotto uuteen Luther tutkimukseen

John F. Brug

Korpisen sanomaa

1. Missä tunnustusrintamassa mennään

2. Usko perustuu ilmoitettuihin tosiasioihin

3. Mikä on pysyvää ja mikä uudistamisen tarpeessa

Uskon saamista varten. Traktaatti Inkerin kirkolle

Sakari Korpinen

Luterilaisuus vuosituhannen vaihteessa

Anssi Simojoki

Sakari Korpisen kirjallinen tuotanto

Syttyneitä sydämiä - toimittanut Hannu Lehtonen
Syttyneitä sydämiä – toimittanut Hannu Lehtonen
Kategoriat
Julkaisu Kirjat

Lohduttakaa, lohduttakaa – Kalle Jokinen

”Tämä aikamme on täynnä lohduttomia ihmisiä. Yksinäisiä ja masentuneita sieluja, jotka huutavat syntihaavoissaan. Lohduton oli minunkin nuoruuteni. Pelko ja kadotuksen tunto painoi elämäni ilottomaksi. Kaipasin, jopa rukoilinkin sielulleni lohdutusta. Ja lohduttaja tuli, Jeesus haavoineen. Avautui autuuden aika vuonna –36. Kirkastui Jumalan sanomaton armo Kristuksen kalliissa sovintoveressä. Vapauduin pimeästä epäuskoni vankilasta ihanan evankeliumin voimalla, ylistys Pyhän Hengen. Rakkaiksi tulivat nämä kaksi Pyhän Raamatun peruspilaria: Kristuksen uhriveri ja pyhä, raamatullinen kasteeni, jossa rakas Pyhä Henki uudesti synnytti minut taivaan Isän lapseksi ja perilliseksi.

Harras haluni on, että tämä vähäinen autuuden aapinen leviäisi laajemmallekin, tutuille ja tuntemattomille, Jeesuksen verellä ostetuille. Rohkenen lausua, sitä ainakin löytämään sinulle murheelliselle sielulle edes vähäisen lohdutuksen sanan ja rohkaisun.”

Kalle Jokinen

Lohduttakaa, lohduttakaa - Kalle Jokinen
Lohduttakaa, lohduttakaa – Kalle Jokinen
Kategoriat
6/2010

MITÄ PYHITYS ON?

Lassi Mattila

Mitä pyhitys on? Me tiedämme, että meissä on liha ja henki ja että nämä ovat taistelussa toistensa kanssa. Onko pyhityksessä nyt kyse siitä, että liha tehdään siivommaksi, ettei se enää niin kovasti taistelisi henkeä vastaan? Onko pyhityksessä kyse siitä, että vanhan Aadamin jäsenet koristellaan pitsillä ja uskotaan lujasti, että se käyttäytyisi säädyllisesti?

Luther selittää Isossa Katekismuksessa, ettei pyhittäminen ole mitään muuta, kuin että Pyhä Henki vie meidät Kristuksen luokse. Pyhän Hengen pyhityksen viimeinen vaihe on iankaikkinen elämä Kristuksessa ja Kristuksen kanssa. Kysyn nyt: onko liha siis vielä sielläkin? Asteleeko vanha Aadam kirkkaissa vaatteissa uudessa paratiisissa? Ei! Vanhan Aadamin paikka ei ole koulussa, jossa sitä opetettaisiin käyttäytymään, eikä meikkistudiossa, jossa sen kaikkein pahimpia ja rumimpia jäseniä yritettäisiin peitellä, eikä sen paikka todellakaan ole uudessa kirkastetussa luomakunnassa.

Lihan paikka on haudassa. Ei sitä voi kouluttaa tai mitenkään yrittää parannella, vaan se täytyy tappaa. Ja onhan sitä yritetty tappaa. Niin yritti aikoinaan Lutherkin munkinkaavussaan, omin teoin – rukouksin, paastoin ja itsensäkiduttamisin – mutta ei onnistunut. Ei kai kukaan meistä kuvittele voivansa omin ponnistuksin surmata synnin, joka meissä asuu? Kyllä Herramme on meille kertonut, kuinka niin pahasti eksyneille ihmisille käy. Heillä ei ole sijaa Kuninkaan Pojan häissä, koska he eivät ole onnistuneet eivätkä voikaan onnistua lihaansa yltänsä riisumaan.

Ilman yhtä miestä me joutuisimme kärsimään syntiemme oikeudenmukaisen ja välttämättömän rangaistuksen, iankaikkisen kuoleman. Siellä lihamme ei kuitenkaan ikinä kuolisi, siellä tuli palaa, polttaa ja kärventää, muttei kuitenkaan koskaan hävitä ja sammu.

Mutta Jumalalle kiitos, on olemassa yksi Mies, joka on taistellut maailman, perkeleen ja jokaisen meidän lihamme pahuutta vastaan – ja on voittanut sen. Hänen nimensä on Kristus Jeesus, elävän Jumalan Poika, tosi Jumala ja tosi ihminen. Hän antautui taisteluun kaikkea pahuutta vastaan, taisteluun, jossa olivat vastakkain koko maailman pahuus, kaikkien ihmisten määrätön synti ja kapina, sekä toisella puolella Jumalan pyhä ja oikeudenmukainen tuomio syntiä vastaan. Ilman että se kenenkään luodun mieleen nousi tai että kukaan luotu sitä kysyi, astui Jumalan Poika Isän tahdosta alas taivaasta ja tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta, siis syntyi ja tuli keskelle taistelukenttää, suoraan vihollisten sekaan.

Ilman että pahuus siitä mitään tajusi, otti Jumalan Poika päälleen koko maailman synnin. Raskain, syvästi murheellisin ja vertavuotavin sydämin hän otti Isän kädestä Jumalan vihan maljan ja joi sen pisteleviä ja polttavia pohjasakkoja myöten, joka ainoan tipan. Perkele ja koko maailman pahuus näki hetkensä koittaneen, kun näki Jumalan Pojan laskevan Kaikkivaltiaan vihan maljan huulilleen ja alkavan juoda. Vaikka paha tiesi siitä jo Paratiisissa langetetun tuomion ? että vaimon Siemen tulee rikkipolkemaan käärmeen pään ? ei se kyennyt hillitsemään pahuuttaan, vaan astui Jerusalemin pääsiäisyöhön ja marssi joukkoineen Getsemanen puutarhaan.

Aluksi pelokkaina ja pahaa aavistaen ne luulivat herrojen Herran hyökkäävän Getsemanen yössä tuhansine enkelilegioonineen ja tuhoavan heidät sanansa hirmuisella miekalla. He pelkäsivät Jeesuksen miekkaa niin suuresti, että kaatuivat maahan, kun hän avasi suunsa ja lausui nimensä – mutta hän ei heitä tuhonnutkaan vaan ohjasi viimeisetkin joukkonsa pakenemaan. Ja kun perkele näki oman Luojansa, maailmankaikkeuden Herran, sotajoukkojen Jumalan, antautuvan eteensä lauhkeana karitsana, nosti se sotahuutonsa ja ryntäsi kaikkine joukkoineen tämän kimppuun, repi, raastoi, löi, herjasi kaiken pahan sydämensä voimalla ja – pisti tätä kantapäähän. Ja Jumala kuoli. Hän jäi muodottomaksi pahoin pideltynä, häpäistynä, alastomana ristille roikkumaan, ja lopulta hänet kannettiin elottomana hautaan.

Perkele enkeleineen ja kaikkine liittolaisineen paukutti rumpujaan ja huusi voittoaan pimeään maailmaan: Jumala oli tapettu ja hänen verensä vuodatettu Golgatan karuille kallioille ja pitkin Jerusalemin katuja, niin kuin profeettojenkin. Kuitenkin, koska paha tunsi Jumalan lupaukset ja Jumalan sanan mahdin, ei se kyennyt vapain mielin juhlimaan voittoaan, niin kuin ei koskaan paha voi, vaan pala kurkussa se määräsi vartion haudan suulle ja ison kiven esteeksi. Mutta alhaalta, syvältä perkeleen valtakunnasta kuului kummia: Jumalan Poika julisti siellä voittoansa kaikesta pahasta. Kaiut pahan tuomiosta kantautuivat myös perkeleen juhlapöytään masentaen juhlaväkeä.

Kolmannen päivän aamuna, vielä kun oli pimeää, oli Vanhurskauden Aurinko jo noussut ylös ja valaissut koko maailman kirkkaudellaan. Ja nyt tämä ylösnoussut, teurastettu ja voittanut Karitsa, elämän ja autuuden Herra, on täällä tänään keskuudessamme sanassaan. Tämän vanhurskauden auringon säteitä et silmilläsi näe, vaikka voit ne korvillasi kuulla, jopa käteesi ottaa, syödä ja juoda, ovatpa ne ruumiisi ylle valeltukin. Jeesus Kristus on nyt ja aina sanassaan läsnä ja julistaa meillekin voittoansa. Hän julistaa tuomionsa lihallemme: ”Minä olen voittanut sinut! Sinut on lihassani ristiinnaulittu!” Vaivatulle omalletunnollemme hän sanoo: ”Minä olen vapauttanut sinut! Olen kantanut sinun raskaat rikkomuksesi ruumiissani ja sielussani ristinpuulle Jumalan vihan hehkuvaan ja polttavaan tuleen – eikä niitä enää ole. Jumalalla ei ole enää mitään kadotustuomiota sinulle. Katso, minä kannan voitonmerkkejä käsissäni, jaloissani ja kyljessäni – ne ovat myös sinun voitonmerkkisi! Ja katso, minä elän ja siksi sinäkin saat elää iankaikkisesti ja juhlia voittoamme ikuisesti minun kanssani uudessa luomakunnassa! Tule Herrasi iloon!”

Ystävät, tätä on pyhitys: että Pyhä Henki vie meidät sanassaan Jeesuksen luokse. Että Jeesus totisesti sanassaan läsnä olevana ihmisenä ja Jumalana lausuu meidän lihallemme kuolemantuomion ja aloittaa sen surmaamisen, sekä että hän meille lausuu autuaat ja ihanat voiton sanat, jotka meidät luovat uudesti ja uutta elämää meissä vahvistavat: ”Sinä olet autuas minussa.” Tämä kaikki meillä on pyhässä kasteessamme, niin kuin Pyhä Henki Paavalin kautta opettaa: kasteen hautaan on vanha Aadam hukutettu kaikkinensa: kaikki menneet, nykyiset ja tulevat syntimme. Syntimme on jo Jeesuksessa tuhottu ja voitettu. Kasteen haudasta nousee uusi, Jumalan veren puhdistama, ihana ja täydellinen ihminen elämään Jumalan valtakunnassa, hänen ihanassa ja suloisessa alamaisuudessaan, palvellen Herraansa iankaikkisesti pyhyydessä, viattomuudessa ja autuudessa.

Kun siis maailma, Perkele ja oma lihasi sinua kiusaa ja ahdistaa, niin vastaa niille: ”Jumala on jo teidät tuominnut ja Sanallaan kaatanut. Ei teillä ole minuun enää mitään osaa eikä arpaa. Jeesus tuli, tempaisi minut kidastanne, paransi syntisairauteni ja vei turvaan omaan linnaansa. Täällä minä saan kaikessa rauhassa elää ja olla, odottaen lopullista parantumistani – silloin pääsen teistä ikuisesti eroon! Sillä kaikki nämä teidän herjauksenne, huutonne ja yrityksenne ovat minun kohdallani vain viimeisiä kuolon korahduksianne – Jumalan sanan miekka on jo teihin isketty. Minä olen Herrani kanssa jo kuollut teistä pois, ja ylösnousseessa Vapahtajassani elän uutta elämää Jumalalle, vapaana teidän ikeestänne. Minun lopullinen vapautuksen päiväni tulee olemaan teidän lopullisen tuhoamisenne ja tuomionne päivä. Herrani on voittanut, ja niin minäkin olen voittanut. Herrani elää, ja niin saan minäkin ikuisesti elää hänen kanssaan ja hänessä!”

Aamen.

Hartaus Concordia-piirissä 10.11.2010

Kategoriat
6/2010

SANA OLI JUMALAN TYKÖNÄ

Martti Luther

“Ja Sana oli Jumalan tykönä.”(Joh. 1:1)

Missä muualla? Eihän ulkopuolella Jumalaa ollut mitään olemassa! Saman sanoo Mooseskin kirjoittaessaan: ”Jumala sanoi: ’Tulkoon valkeus!’”. Jos hän kerran puhuu, täytynee kai Sanan olla hänen tykönänsä. Mutta tässä erotetaan selvästi persoonat toisistaan: Sana on toinen persoona kuin se Jumala jonka tykönä hän oli. Tämän Johanneksen lausuman mukaan on mahdotonta, että Jumala olisi ollut yksin, sillä Mooses sanoo, että Jumalan tykönä on ollut jotakin, nimittäin hänen Sanansa. Jos olisi ollut olemassa vain yksi ainut, niin mitä hänen tarvitsi sanoa: ”Sana oli Jumalan tykönä”; jos Jumalan tykönä on jotakin, on se toista kuin että hän on yksin, itsekseen. On vielä tarkkaan kiinnitettävä huomio siihen, että evankelista kovin tähdentää ”tykönä”-sanaa — hänhän kertaa sen kohta jälkeenpäin — hän tahtoo selvästi ilmaista persoonien erotuksen, näin vastustaakseen luonnollista järkeä ja vastaisia harhaopettajia. Kun luonnollinen järki nimittäin helpommin käsittää, että on olemassa ainoastaan yksi Jumala, ja kun useat Raamatun lausumat sitä tukevat — ja totuushan se onkin — niin se haraa hirmuisesti sitä vastaan, että samassa Jumalassa olisi useampia persoonia kuin yksi.
Tällaisin tunnuksin esiintyi harhauskoinen Sabellius: hän väitti, että Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat yksi persoona. Ja sitten Areios vaikka myönsikin, että Sana oli Jumalan tykönä, hän kuitenkaan ei tahtonut tunnustaa Sanaa tosi Jumalaksi. Edellinen tunnustaa ja opettaa liian suurta ykseyttä Jumalassa, jälkimmäinen taas liian suurta hajanaisuutta; edellinen sekoittaa persoonat toisiinsa, jälkimmäinen erottaa luonnot toisistansa. Kristillisen uskon totuus sen sijaan kulkee keskiväliä: se opettaa ja tunnustaa persoonien sekoittamattomuutta ja luontojen hajoittamattomuutta: Isä on toinen persoona kuin Poika, mutta hän ei ole toinen Jumala. Näin on oikein, vaikka luonnollinen järki ei sitä käsitäkään; ainoastaan uskon pitääkin se käsittää. Luonnollinen järki synnyttää harhaoppia ja erehdyksiä; usko opettaa totuutta ja jää siihen, sillä se pitäytyy Raamattuun, joka ei petä eikä valehtele.

Martti Luther, Kirkkopostilla I, s. 322. Helsinki 1941. SLEY.

Kategoriat
6/2010

KIELTEN SEKOITTAMINEN. SEEMIN JÄLKELÄISTEN YKSI LINJA (1. MOOS. 11)

Paul Kretzmann, USA

Tornin rakentaminen

11:1: “Ja kaikessa maassa oli yksi kieli ja yksi puheenparsi.” Sekä suuri osa edellisen luvun selittävästä aineksesta että maininta eri kielistä kuuluvat myöhempään historian aikakauteen. Se ilmaistaan siellä vain täydellisen kuvan antamiseksi. Tämän luvun kertomus kuuluu aikakauteen, joka oli ainoastaan noin sata vuotta vedenpaisumuksen jälkeen, jos voimme olettaa, että se tapahtui siihen aikaan, kun Peleg syntyi. Tuohon aikaan kaikilla maailman ihmisillä oli vain yksi kieli ja yksi puheenparsi.

11:2: “Kun he lähtivät liikkeelle itään päin, löysivät he lakeuden Sinearin maassa ja asettuivat sinne.” Araratin vuorijonon ylängöiltä vedenpaisumuksesta selvinneet sekä heidän perheensä muuttivat vähitellen alaspäin itää kohti, kunnes he saavuttivat suuren tasangon, jossa Eufrat- ja Tigris-joet virtaavat. Se on rikas ja hedelmällinen tasanko – tai se oli sellainen noina aikoina – ja ihmisten oli pakko luopua paimentolaiselämästään ja asettua pysyvästi asumaan sinne.

11:3: “Ja he sanoivat toisillensa: ’Tulkaa, tehkäämme tiiliä ja polttakaamme ne koviksi’. Ja tiiltä he käyttivät kivenä, ja maapihkaa he käyttivät laastina.” Haamin ja Kanaanin lisäksi muutkin Nooan perheen jäsenet olivat tällä välin hylänneet hänen uskonsa. He olivat edellä mainittujen tavoin kääntyneet pois elävästä Jumalasta oman mielensä turhuuteen ja ylpeyteen. Tämä näkyy heidän puhetavassaan, kun he ehdottivat kaupungin ja tornin rakentamista.

11:4: “Ja he sanoivat: ’Tulkaa, rakentakaamme itsellemme kaupunki ja torni, jonka huippu ulottuu taivaaseen, ja tehkäämme itsellemme nimi, ettemme hajaantuisi yli kaiken maan’.” He laativat suunnitelmansa huolellisesti. Tavallisten auringossa kuivattujen tiilien sijasta he ehdottivat poltettujen tiilien käyttämistä, jotka kykenisivät kestämään sään tuhoja paljon paremmin. Ja sen sijaan, että he laittaisivat tiilet irrallaan toisistaan, he suunnittelivat liittävänsä ne toisiinsa käyttämällä asfalttia, jota löytyy suurina määrinä Babylonian raunioiden läheltä. Se, mikä vaikutin täsmälleen ottaen sai heidät ryhtymään sellaisen suuren kaupungin ja tornin rakentamiseen, jonka huippu ulottuisi taivaaseen, osoitetaan heidän sanoissaan: “ja tehkäämme itsellemme nimi, ettemme hajaantuisi yli kaiken maan”. Pöyhkeä, rienaava ylpeys yhdistyi tässä matelevaan pelkoon Herran kostavaa vanhurskautta kohtaan. He olivat täynnä vihaa Jumalaa kohtaan. Heidän tarkoituksenaan oli uhmata hänen kaikkivaltiasta voimaansa ja tehdä tästä kaupungista ja sen tornista maailman keskus, johon he voisivat palata, vaikka kävisi niin, että Herra hajottaisi heidät joka suuntaan.

 

Eri kielten alku

11:5: “Niin Herra astui alas katsomaan kaupunkia ja tornia, jonka ihmislapset olivat rakentaneet.” Jumala ei voinut antaa tämän kaikkivaltiaan maailmanhallintansa uhmaamisen jäädä vastausta vaille. Hän teki järjestelyjä puuttuakseen asioihin. Sillä vaikkakin tämä kaupunki, jota ihmisten lapset olivat rakentamassa, oli mahtava – sen mittasuhteet hämmästyttävät tutkijaa yhä tänä päivänä ja sen tornin perustukset ja muut arkkitehtuuriin liittyvät koristeet ovat jatkuvan ihmettelyn aihe – se oli silti ainoastaan pölyhiukkanen kaikkivaltiaan Jumalan käsissä.

11:6–7: “Ja Herra sanoi: ’Katso, he ovat yksi kansa, ja heillä kaikilla on yksi kieli, ja tämä on heidän ensimmäinen yrityksensä. Ja nyt ei heille ole mahdotonta mikään, mitä aikovatkin tehdä. 7. Tulkaa, astukaamme alas ja sekoittakaamme siellä heidän kielensä, niin ettei toinen ymmärrä toisen kieltä.’” Herra ilmaisee ensin tilanteen sellaisena kuin hän sen havaitsi olevan: Katso, he ovat yksi kansa, heillä kaikilla on yksi yhteys, yksi yhteenliittymä, yksi yhteisö ja yksi kieli. Nämä kaksi seikkaa (yksi kansa, yksi kieli) tekivät kansasta vahvan yhteisen edun ajamista varten. He työskentelisivät kaikin mahdollisin voimin sen hyväksi, mitä he olivat aloittaneet tehdä. Mikään ei olisi heille mahdotonta. Seurauksena olisi lopulta se, että todellinen vapaus, yksilöiden elämä ja Messiasta koskevat Jumalan suunnitelmat tuhoutuisivat. Sen vuoksi Jumala sekoitti heidän kielensä ja sotki heidän puheensa. Tämä ihme oli sisäinen prosessi, jossa se, miten ajatukset aiemmin yhdistyivät sanoihin, otettiin pois, ja niiden tilalle juurrutettiin välittömästi uusia, täysin erilaisia ilmaisumuotoja. Sekaannus oli niin täydellinen, että ihmiset eivät enää kyenneet ymmärtämään toinen toistaan ja kaikki yhteistyö oli mahdotonta.

11:8: “Ja niin Herra hajotti heidät sieltä yli kaiken maan, niin että he lakkasivat kaupunkia rakentamasta.” Tämä oli ihmeen seuraus. Alkoi perheiden ja heimojen suuri muutto yli kaiken maan, joka hajotti ihmiset kaikkialle. Suunniteltu suuri projekti täytyi luonnollisesti hylätä. Vaikka kaupunkiin, jonka Nimrod myöhemmin valloitti, jäi joitakin ihmisiä, joita me voimme kutsua nyt termillä babylonialaiset, ihmissuvun aikomus sen Jumalaa pilkkaavassa ylpeydessä ei toteutunut.

11:9: “Siitä tuli sen nimeksi Baabel, koska Herra siellä sekoitti kaiken maan kielen; ja sieltä Herra hajotti heidät yli kaiken maan.” Baabel merkitsee sekoittamista, ja kielten sekoittamisen seuraus on nähtävissämme tänäkin päivänä. Ihmissuku on jakautunut – yhtä kansaa erottaa toisesta kielen erilaisuus. Mutta tänäkin päivänä ihmiskunnan Jumalaa pilkkaava pöyhkeys on ilmeinen. Monien suurten rakennusten pystyttämisessä ja monien uusien taitojen keksimisessä ihminen ei etsi lähimmäisensä parasta ja Jumalan kunniaa, vaan omaa kunniaansa. Herran täytyy aina uudelleen puuttua asioihin väkevällä kädellään. “Sillä Herran Sebaotin päivä kohtaa kaikkea ylpeää ja korskeata ja kaikkea ylhäistä, niin että se maahan painuu.” (Jes. 2:12).

 

Seemin suku

11:10: “Tämä on kertomus Seemin suvusta. Kun Seem oli sadan vuoden vanha, syntyi hänelle Arpaksad kaksi vuotta vedenpaisumuksen jälkeen.” Seemin sukutaulu toistetaan nyt yksityiskohtaisesti, koska vähitellen käännytään kohti kertomusta Jumalan kansasta, jonka kantaisä oli Aabraham, Seemin jälkeläinen Eeberin kautta.

11:11–25: “Ja Seem eli Arpaksadin syntymän jälkeen viisisataa vuotta, ja hänelle syntyi poikia ja tyttäriä. 12. Kun Arpaksad oli kolmenkymmenen viiden vuoden vanha, syntyi hänelle Selah. 13. Ja Arpaksad eli Selahin syntymän jälkeen neljäsataa kolme vuotta, ja hänelle syntyi poikia ja tyttäriä. 14. Kun Selah oli kolmenkymmenen vuoden vanha, syntyi hänelle Eeber. 15. Ja Selah eli Eeberin syntymän jälkeen neljäsataa kolme vuotta, ja hänelle syntyi poikia ja tyttäriä. Tähän pisteeseen saakka Joktanin ja Aabrahamin suvun esi-isät seuraavat samaa linjaa. 16. Kun Eeber oli kolmenkymmenen neljän vuoden vanha, syntyi hänelle Peleg. 17. Ja Eeber eli Pelegin syntymän jälkeen neljäsataa kolmekymmentä vuotta, ja hänelle syntyi poikia ja tyttäriä. 18. Kun Peleg oli kolmenkymmenen vuoden vanha, syntyi hänelle Regu. 19. Ja Peleg eli Regun syntymän jälkeen kaksisataa yhdeksän vuotta, ja hänelle syntyi poikia ja tyttäriä. 20. Kun Regu oli kolmenkymmenen kahden vuoden vanha, syntyi hänelle Serug. 21. Ja Regu eli Serugin syntymän jälkeen kaksisataa seitsemän vuotta, ja hänelle syntyi poikia ja tyttäriä. 22. Kun Serug oli kolmenkymmenen vuoden vanha, syntyi hänelle Naahor. 23. Ja Serug eli Naahorin syntymän jälkeen kaksisataa vuotta, ja hänelle syntyi poikia ja tyttäriä. 24. Kun Naahor oli kahdenkymmenen yhdeksän vuoden vanha, syntyi hänelle Terah. 25. Ja Naahor eli Terahin syntymän jälkeen sata yhdeksäntoista vuotta, ja hänelle syntyi poikia ja tyttäriä.” Tämän luettelon huolellinen vertaaminen viidennen luvun sukutauluun osoittaa, että ihmisen keskimääräinen elinikä lyheni hyvin selvästi vedenpaisumuksen jälkeen. Kun Nooa vielä saavutti 950 vuoden iän, ihmisen ikä laski Arpaksadin myötä alle 500 vuoden; Pelegin myötä se vuorostaan laski 239 vuoteen ja Naahorin myötä 148 vuoteen. Lyhyessä ajassa, kahdeksan sukupolven aikana, ihmisen keskimääräinen elinikä väheni lähes sille tasolle, jossa se on sittemmin pysynyt. Tämä oli toisaalta seuraus ilmaston muutoksesta maan päällä, toisaalta erilaisesta elintavasta.

11:26: “Kun Terah oli seitsemänkymmenen vuoden vanha, syntyivät hänelle Abram, Naahor ja Haaran.” Se on: Kun Terah oli seitsemänkymmenen vuoden ikäinen, syntyi hänen vanhin poikansa. Tässä yhteydessä mainitaan kolme poikaa: Aabram, sittemmin Aabraham, juutalaisen suvun isä; Naahor, Rebekan isoisä; ja Haaran, Lootin isä.

 

Terahin suku

11:27: “Ja tämä on kertomus Terahin suvusta. Terahille syntyivät Abram, Naahor ja Haaran. Ja Haaranille syntyi Loot.” Haaran oli ehkä vanhin poika, ja hänen poikansa, Loot, saattoi olla lähes Aabrahamin ikäinen.

11:28: “Ja Haaran kuoli ennen”, ts. tämä eläessä, “isäänsä Terahia synnyinmaassansa, Kaldean Uurissa.” Täältä siis tämä Seeminjälkeläisten perhe oli lähtöisin.

11:29: “Ja Abram ja Naahor ottivat itsellensä vaimot; Abramin vaimon nimi oli Saarai, ja Naahorin vaimon nimi oli Milka, Haaranin tytär; Haaran oli Milkan ja Jiskan isä.” Avioliitot suhteellisen läheisten sukulaisten välillä olivat tuohon aikaan vielä sääntönä, sillä Naahor meni naimisiin veljentyttärensä ja Aabraham sisarpuolensa kanssa (1. Moos. 20:12).

11:30: “Mutta Saarai oli hedelmätön, hänellä ei ollut lasta.” Lapsettomuutta pidettiin juutalaisten keskuudessa suurena onnettomuutena, lähes kirouksena, samoin kuin äidin hedelmällisyyttä pidettiin suurena siunauksena.

11:31: “Ja Terah otti poikansa Abramin ja poikansa pojan Lootin, Haaranin pojan, ja miniänsä Saarain, poikansa Abramin vaimon, ja he lähtivät heidän kanssaan Kaldean Uurista mennäksensä Kanaanin maahan, ja he saapuivat Harraniin asti ja asuivat siellä.”

Nämä kaikki menivät yhdessä Terahin ja Abramin johdolla. Mitä Abramiin tulee, hän oli myös nyt saanut Jumalan käskyn matkata eteenpäin (Ap. t. 7:3), kun taas, mitä Terahiin tulee, muutto oli osa Jumalan kaitselmusta, ensimmäinen askel matkasta, joka toisi Abramin siihen maahan, jonka hän sai periä.

11:32: “Ja Terahin ikä oli kaksisataa viisi vuotta; sitten Terah kuoli Harranissa.” Tämä ilmoitus päättää kertomuksen Terahista, sillä hän ilmeisesti kuoli sen jälkeen, kun Abram oli lähtenyt Kanaanin maahan. Siten vähemmän merkittävä henkilö häviää kuvasta, ennen kuin varsinainen kertomus jatkuu. Nyt seuraa kertomus Abrahamista, sillä Herra valitsi hänen sukunsa ja kansansa omakseen ja Aabrahamin siemenestä, ajan täyttyessä, oli määrä tulla koko maailmalle pelastus, joka oli luvattu kantaisille ennen vedenpaisumusta.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
6/2010

JUMALA ILMOITTAA ITSENSÄ MOOSEKSELLE (2. MOOS. 3:1-15)

Lasse Lappalainen, Helsinki

Vaikka tätä tekstiä luetaan kirkkovuodessa Kirkastussunnuntain 1. ja 2. vuosikerran 1. lukukappaleen raamatunteksteinä, niin asiasisältönsä puolesta se sivuaa myös joulun sanomaa Jes. 7:14 mukaan näin lehtemme joulunumerossa.

“Ja Mooses kaitsi appensa Jetron, Midianin papin, lampaita. Ja kun hän kerran ajoi lampaita erämaan tuolle puolen, tuli hän Jumalan vuoren, Hoorebin, juurelle. 2. Silloin Herran enkeli ilmestyi hänelle tulen liekissä keskellä orjantappurapensasta; ja hän näki, että pensas paloi ilmitulessa, mutta pensas ei kuitenkaan kulunut. 3. Niin Mooses sanoi: ’Minä käyn tuonne ja katson tätä suurta näkyä, miksi ei pensas pala poroksi’. 4. Kun Herra näki hänen tulevan katsomaan, huusi hän, Jumala, hänelle pensaasta ja sanoi: ’Mooses, Mooses!’ Hän vastasi: “Tässä olen”. 5. Hän sanoi: ’Älä tule tänne! Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä maa.’ 6. Ja hän sanoi vielä: ’Minä olen sinun isäsi Jumala, Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala’. Ja Mooses peitti kasvonsa, sillä hän pelkäsi katsoa Jumalaa. 7. Ja Herra sanoi: ’Minä olen nähnyt kansani kurjuuden Egyptissä ja kuullut heidän huutonsa sortajainsa tähden; niin, minä tiedän heidän tuskansa. 8. Sen tähden minä olen astunut alas vapauttamaan heidät egyptiläisten kädestä ja johdattamaan heidät siitä maasta hyvään ja tilavaan maahan, maahan, joka vuotaa maitoa ja mettä, sinne, missä kanaanilaiset, heettiläiset, amorilaiset, perissiläiset, hivviläiset ja jebusilaiset asuvat. 9. Ja nyt on israelilaisten huuto tullut minun kuuluviini, ja minä olen myös nähnyt sen sorron, jolla egyptiläiset heitä sortavat. 10. Niin mene nyt, minä lähetän sinut faraon tykö, ja vie minun kansani, israelilaiset, pois Egyptistä.’ 11. Mutta Mooses sanoi Jumalalle: ’Mikä minä olen menemään faraon tykö ja viemään israelilaisia pois Egyptistä?’ 12. Hän vastasi: ’Minä olen sinun kanssasi; ja tämä olkoon sinulle tunnusmerkkinä, että minä olen sinut lähettänyt: kun olet vienyt kansan pois Egyptistä, niin te palvelette Jumalaa tällä vuorella’. 13. Mooses sanoi Jumalalle: ’Katso, kun minä menen israelilaisten luo ja sanon heille: Teidän isienne Jumala on lähettänyt minut teidän luoksenne, ja kun he kysyvät minulta: Mikä hänen nimensä on? niin mitä minä heille vastaan?’14. Jumala vastasi Moosekselle: ’Minä olen se, joka minä olen’. Ja hän sanoi vielä: ’Sano israelilaisille näin: Minä olen lähetti minut teidän luoksenne’. 15. Ja Jumala sanoi vielä Moosekselle: ’Sano israelilaisille näin: Herra, teidän isienne Jumala, Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala, lähetti minut teidän luoksenne; tämä on minun nimeni iankaikkisesti, ja näin minua kutsuttakoon sukupolvesta sukupolveen.’ (2. Moos. 3:1–15)

Nämä käsittelemämme jakeet ovat Uuden testamentin kannalta sikäli keskeisiä, että niihin viitataan yli 20 kertaa. Siksi niitä on hyvä tarkastella lähemmin päädyttäessä Jumalan Pyhän nimen ilmoittamiseen Moosekselle, joka on koko raamattuteologian syvemmän ymmärtämisen perusedellytys.

Mooseksen paimentaessa appensa Jetron lampaita erämaassa hän tuli Jumalan vuoren, Hoorebin, juurelle, jolloin Jahven enkeli näyttäytyi hänelle tulen liekissä keskellä orjantappurapensasta, ja hän näki, ja katso, pensas paloi tulessa, ja pensas ei kulunut. Ja Mooses sanoi: Minä lähestyn ja katselen tätä suurta näkyä, miksi pensas ei pala. Kun Jahve näki, että hän tuli lähemmäs katsoakseen, silloin hän huusi hänelle: Jumala (kreikankielisessä Septuaginta-käännöksessä kuitenkin harmonisoiden kyrios, Herra. Latinalainen Vulgata-käännös ei mainitse Jumalaa) keskellä pensasta. Jumala ilmestyi aluksi nimellä Jahven enkeli, joka on Jahve itse samoin kuin 1. Moos. 16:7-13, jossa Haagar kutsuu Jahven enkeliä Jahven omalla nimellä: hän joka puhuu hänelle, sinä olet ilmestyksen Jumala. Samoin tässä Moosesta puhuttelee Jahve vaihtaen lopulta nimekseen Jumala jakeessa 4, jonka nimen uusi käännös (KR 1992) on poistanut.

Kyseessä on palavan pensaan muodossa kohdattu yliluonnollinen näky, jolloin Jumala ilmestyy tulessa niin kuin usein muuallakin (1. Moos. 15:17, 2. Moos. 13:21-22, 14:24, 19:18, 24:17, 4. Moos. 9:14-15, 11:1-3, 5. Moos. 33:2, Tuom. 6:21, 1. Kun. 18:24, 38, Ps. 78:14, 104:4, 148:8, Jes. 4:5, Hes. 1:4, 13). Se kuuluu Jumalan olemuksen pyhyyteen, hän joka on kuluttavainen tuli. Jumalan sanaa verrataan myös tuleen Jer. 23:29. Jumalan pyhyyden kohdatessa Mooseskin peitti kasvonsa, sillä hän pelkäsi katsella Jumalaa. Elia kohdatessaan Jahven peitti kasvonsa (1. Kun. 19:13) samoin kuin Jumalaa lähellä olevat serafit (Jes. 6:2).

Aikaisemmin Jaakob oli painiskellut miehen kanssa kysyen hänen nimeään saamatta suoraa vastausta. Paikan nimeksi hän antoi Penuel, joka merkitsee: ’Jumalan kasvot’. Jaakob sanoi: “Sillä minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin ja henkeni on tullut pelastetuksi” (1. Moos. 32:31).

Jumala oli armossaan ja rakkaudessaan nähnyt Israelin sorron ja kärsimyksen sen ollessa Egyptin orjuudessa, ja siksi Mooses sai tehtävän Jumalan lähettämänä viedä kansa pois Egyptistä. Mooses kuitenkin vähätteli itseään huonon itsetunnon omaavana sanoen, mikä minä olen menemään faraon luo niin että vien ulos Israelin lapset Egyptistä? Jumala vastasi Moosekselle: “Minä tulen olemaan sinun kanssasi. Ja tämä on sinulle merkkinä, että minä lähetän sinut viedessäsi ulos kansan Egyptistä palvelemaan Jumalaa tällä vuorella.” Heprealaisessa alkutekstissä käytetään “merkistä” määrätyssä muodossa olevaa ilmaisua ha´oot, joka merkitsee myös “ihmettä“. Arameankielinen targum Neofiti 1 kääntää sen kreikan lainasanalla siimaan, kreikaksi seemeionja latinaksi signum.

Mooses sanoi Jumalalle menevänsä israelilaisten luo lähetettynä, “ja kun he silloin kysyvät minulta: Mikä on hänen nimensä? Mitä vastaan heille? Ja Jumala sanoi Moosekselle: ´Minä tulen olemaan joka minä tulen olemaan´. Ja hän sanoi: näin tulen sanomaan Israelin lapsille: ´Minä tulen olemaan´ lähetti minut teille.” Mooses sai tällaisen epäsuoran vastauksen kysymykseensä. Samoin Jahven enkeli vastasi Maanoahin kysymykseen hänen nimestään, että se on ihmeellinen (Tuom. 13:18). Tämä jae 14 on erittäin merkittävä ilmaus sisältäen Jumalan itse ilmoittaman täydellisen Pyhän nimensä, jonka olen tässä kääntänyt alkutekstin mukaisesti.

Heprean sanonta 2. Moos. 3:14 ´ähjä ´ashär ´ähjä “minä tulen olemaan joka minä tulen olemaan” esiintyy ainoastaan tässä kohdassa. Näin sen kääntää myös juutalainen ajattelija Martin Buber. Esimerkiksi edellä mainittu targum Neofiti 1 kääntää sen arameaksi samalla tavoin. Kreikankielinen Septuaginta-käännös puolestaan kuuluu: Egoo eimi ho oon, “minä olen joka on.” Latinalainen käännös on: Ego sum qui sum, “minä olen joka olen”. Hepreaksi kirjoitettuna se pitää sisällään syvällisen salaisuuden:

??????? ????,´ähjä ´ashär ´ähjä. Siinä toistetaan alkukirjaimia aalef kolmesti luettuna oikealta vasemmalle. Mitä se merkitsee raamatullisessa kielenkäytössä?

Ensinnäkin sitä, että se viittaa kolme kertaa käytettynä Pyhään Kolminaisuuteen, jota ilmentää sen yhteenlaskettu lukuarvo kolme. Tämä ei ole suinkaan mitään turhanpäiväistä numeroilla spekulointia. Me tiedämme nyt Uudesta testamentista kreikaksi käytettynä vastaavasti sen ensimmäisen ja viimeisen kirjaimen sanottaessa: “Minä olen alfa ja oomega” (eräitten käsikirjoitusten mukaan lisäys “alku ja loppu”, näin myös Ilm. 21:6, Ilm. 1:8 sekä Ilm. 22:13: “Minä olen alfa ja oomega, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu”). Vrt. Ilm. 1:17, 2:8. Kyseiset lausumat toistuvat näin ollen kolme kertaa Uudessa testamentissa palauttaen mieliimme yhteyden mainittuun Pyhään Kolminaisuuteen.

Jo Uutta testamenttia varhaisemmassa Qumranin kirjallisuudessa Damaskon kirja CD XV:1 heprean aakkosten ensimmäistä kirjainta aalef käytetään alkukirjaimena viitattaessa sekä Jumalan nimeen Elohim että Adonaj. Tämä sopii hyvin yhteen niin 2. Moos. 3:14 kuin Ilm. 1:8, 21:6, 22:13 kanssa.

Edelleen toisena esimerkkinä mainittakoon Qumranin käsikirjoituksessa Yhdyskuntasääntö 1QS VIII:13 puhuttaessa tien valmistamisesta Hänelle Jes. 40:3 mukaisesti, jossa käytetään Jumalasta poikkeuksellista persoonapronominiyhdistelmää ?????, hw´h´, jolla on kaksoismerkitys: ensiksi neljä ensimmäistä kirjainta merkitsee samastumista tetragrammiin, Jumalan nimeen JHWH eli Jahve. Viimeinen kirjain aalef viittaa puolestaan Jumalan toiseen nimeen Elohim. Siinä meillä on Messiaan, Kristuksen, nimen ainutkertainen yhdistelmä. Tähän erikoisuuteen ovat suomalaiset Qumranin tutkijat Sarianna Metso ja Erkki Ranta kiinnittäneet väitöskirjoissaan aiheellista huomiota.

Sitten on vielä pantava merkille heprean sanonnan ´ähjä ´ashär ´ähjä toiseen merkitykseen luettaessa oikealta vasemmalle viimeiset kirjaimet he, resh, he, jolloin saamme heprean sanaksi adjektiivin hara “raskaana oleva”. Mitä tämä sitten merkitsee? Se vie eittämättä ajatuksemme Jesajan kirjan 7:14 ennustukseen Messiaan yliluonnollisesta syntymästä, joka kuuluu Qumranin käsikirjoituksen mukaan käännettynä: “Sen tähden Jahve tulee antamaan teille olevan merkin: Katso, neitsyt raskaana oleva ja synnyttää pojan, ja hän kutsuu häntä nimellä Immanuel.” Suomalaisen käännöksen pohjana olevan heprean masoreettisen tekstin Jumalan nimen Adonaj asemesta Qumranin teksti lukee kuitenkin JHWH eli Jahve, jonka yhteydessä on vain tässä Vanhassa testamentissa esiintyvä verbi howä “oleva”. Tällä on erityisen suuri kielellinen merkitys siinä mielessä, että se pitää yhtä 2. Moos. 3:14 esiintyvän imperfektin´ähjä “minä tulen olemaan” kanssa ja johtuu perusmuodosta qal haja tai sen vanhemmasta ja alkuperäisestä aramean vaikutuksesta hawa “tulla”, “olla”. Ks. Bauer-Leander § 2n. H. S. Nyberg näet mainitsee heprean kieliopissaan § 50y siitä, miten verbissä haja keskimmäinen radikaali oli alunperin waw: hawa, kuten arameassa, josta löytyy jälkiä vanhassa hepreassa.

Kiistellyn sanan `alma merkitys on juutalaisen Ernest Kleinin mukaan “naimaikäinen tyttö”, “neitsyt”, “nuori nainen” ja Reuben Alcalayn mukaan “nuori nainen”, “neitsyt”, “tyttö”, “naimaikäinen tyttö”, “neiti”, kun taas kristittyjen Koehler-Baumgartnerin mukaan “naimaikäinen tyttö”, “nuori nainen (kunnes hänen ensimmäinen lapsensa on syntynyt).” Eduard Königin mukaan voidaan Jes. 7:14 kääntää “neitsyt” viitaten Sananl. 30:19. Gesenius-Tregelles “naimaikäinen tyttö”, “nuorekas puoliso, äskettäin naitu, Jes. 7:14.” Brown-Driver-Briggs-Gesenius “nuori nainen (kypsä seksuaalisesti; neito tai äskettäin naitu).” Rationalistisen käsityksen omaksuneen Gesenius-Buhlin mukaan `alma merkitys ei ole neitsyt (betula). Kuitenkin Gesenius-Kautzsch-Cowley Hebrew Grammar § 126r antaa merkityksen “neitsyt” (maiden). Meillä taas Antti Laato pitäytyy ruotsalaisten teologien tavoin (virheellisesti!) merkitykseen “nuori nainen”. Ks. 1. Moos. 16:11, 24:43, Tuom. 13:3, Jes. 38:7, Matt. 1:21-23, Luuk. 1:31, Ilm. 12:1, 5.

Myöhemmissä kreikan kolmessa protestikäännöksessä Aqvila, Symmakhos ja Theodotion Jesajan neitsyt sai tulkinnan neanis, “nuori nainen”, jota sittemmin käytettiin kristinuskon vastaisessa taistelussa esimerkiksi rabbi Tryfonin ja Justinos Marttyyrin välisessä keskustelussa (Dial. 67,1). Sanan käyttöä paheksuu Irenaeus (Eusebiuksen Kirkkohistoria V 8:10). Heprean sanan `alma Septuaginta (? ????????, hee parthenos) ja Vulgata (virgo) kääntävät “neitsyeksi”, ja Matteus 1:23 lainaa kyseistä Septuaginta-käännöstä. Toinen liittymäkohta sisältyy sekin Jesajan kirjan jakeeseen 38:7: “Ja tämä on sinulle merkkinä (ha ´ootJahvelta, joka tulee luomaan tämän sanan (´ät-haddaabaar hazzä), jonka hän on puhunut.” Myöhäisjuutalaisessa kirjallisuudessa sanotaan, “ettäJumalan merkki on vanhurskaille pelastukseksi” (Salomon Psalmit 15:6). Tämä myös Salaisuuksien kirjan (1Q27 I, 1, 5 wezä lakäm ha ´oot, Ja tämä on teille merkkinä“) maininta yhdessä Jes. 38:7:n kanssa vastaa tarkoin Luukkaan syntymäkertomusta 2:12: “Ja tämä on teille merkkinä (kai touto hymin to seemeion), te löydätte lapsen kapaloituna ja pantuna seimeen.” Ks. 1. Sam. 10:1 (LXX), Sananl. 14:3, Jes. 1:3.

Jesaja 7:14 käytetty “merkki” sopii erinomaisesti siihen tekstiyhteyteen, mikä sillä on jo 2. Moos. 3:12 ja 3:14 sanonnalla “minä tulen olemaan joka minä tulen olemaan”, jonka alkukirjain aalef siis viittaa Jumalaan ja loppukirjaimista muodostettu tuo termi “raskaana oleva”. Nyt on huomattava, että nimen Jahve kreikankielinen käännös on useimmiten ??????, kyrios Herra, joka Uudessa testamentissa on omistettu Jumalalle tai Kristukselle. Ks. erityisesti Room. 10:9, 1. Kor. 12:3, 16:22, Fil. 2:9, 11! Syyrialainen käännös on marja ja latinalainen DominusKyrios palautuu sanaan kyros valta, voima, väkevyys ja verbiin kyeooraskaana oleva, synnyttää. Luemme Jaak. 1:18: “Tahtoen hän synnytti meidät totuuden sanalla meidät olemaan hänen luomistekojensa ensi hedelmä.” Näin ollen jo Mooseksen kirjasta muodostettu ilmaus “raskaana oleva” pitää sattuvasti yhtä vastaavasti Jesajan sekä edellä lainatun Uuden testamentin jakeen kanssa. Jeesus käytti itsestään Jumalan pyhää nimeä “minä olen” (Mark. 14:64Joh. 10:33, 19:7. 3. Moos. 24:16) sanotaan: “Ja Jahven nimen pilkkaaja, kuolemalla kuolkoon, rankaisemalla rangaistakoon häntä.”

Indikatiivi qal muoto Jahve (jussiivi Jahu, esiintyy 5. vuosisadan eKr. Egyptin arameankielisissä papyruksissa) on erittäin tärkeä, joka tulee juuresta hwj ja-prefiksillä muodostettu substantiivi merkiten “joka on” (näin Viis. 13:1 ton onta, Hepr. 11:6 estin “on”) tai “joka tulee olemaan“, toisin sanoen absoluuttinen, joka pysyy aina samana, muuttumattomana (Mal. 3:6!), iankaikkisena (1. Moos. 21:33, 5. Moos. 32:40, 2. Aik. 7:16, 33:7, Jes. 40:28, 55:13, Jer. 10:10, Dan. 6:27). Verbi ei merkitse ainoastaan “olla”, vaan useimmiten “tapahtua”, “syntyä”, “osoittautua”, “näyttäytyä”. Näin ollen Jahve on dynaaminen historian ja ilmoituksen Jumala olematta mitenkään liikkumaton, passiivinen. Jumalan olemus merkitsee menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Hepr. 13:8: “Jeesus Kristus on sama eilen tänään ja iankaikkisesti.” Edelleen Uusi testamentti antaa oikean tulkinnan Jumalasta Ilm. 1:4: “joka on ja joka oli ja joka on tuleva”1:8: “Minä olen alfa ja oomega, sanoo Herra Jumala, joka on ja joka oli ja joka on tuleva, joka on kaikkivaltias”. Vastaavan ajatuksen tapaamme myös juutalaisen rukouskirjan, Sidduur, aamurukouksen alussa: “Ja hän oli ja hän on oleva ja hän tulee olemaan ihanuudessa.”

Vanha testamentti selittää itse itseään muistuttaen tällä “olla”-verbillä Jumalan nimeä JHWH (2. Moos. 3:15), jonka todennäköinen alkuperäinen lausunta on Jahve. Siitä tutkimuksessa ollaan yksimielisiä. Sanaa käytetään 6823 kertaa. Mooseksen kirjoissa 1788 kertaa. Ensimmäisen kerran sen esiintyy 1. Moos. 2:4, sitten palvonnassa 4:26! Ei esiinny Saarnaajan kirjassa ja Esterin kirjassa (kuitenkin 4:14 “toisesta Paikasta!”). Vokalisointi Jehova vuodelta 1381 alkaen on kieliopillisesti mahdoton muoto, jota Jehovan todistajat käyttävät. Sanaan on näet otettu nimen Adonaj, Herrani, vokaalit. Kirkkoisien kirjoituksissa on sen sijaan säilynyt Jahve-nimen alkuperäinen ääntäminen Iaouai, Iaoue (Klemens Aleksadrialainen), Iabe (Theodoret, Epifanios). Vanhin ja mielestäni paras Raamatun antama kansanetymologia on imperfekti ´ähjä “minä tulen olemaan” (2. Moos. 3:14, Hoos. 1:9, 11:4, 14:6; 2. Moos. 4:12, 15, Sananl. 8:30 (Viisaudesta!), Jer. 11:4, 24:7, 30:22, 31:1, 32:38, Hes. 11:20, 14:11, 34:27, 37:23, Sak. 8:8).

2. Moos. 3:15 vielä tähdentää Jumalan nimen merkitystä: “Tämä on minun nimeni iankaikkisesti ja tämä on minun muistoni sukupolvesta sukupolveen.” Ks. näistä nimistä edelleen: Jes. 26:8, 42:8, Jer. 16:21, Hoos. 12:6, 14:8. Heprean sanonnan le`olam “iankaikkisesti” eräät juutalaiset rabbit ja Rashi lukevatle`allem “kätketty“. Tällä viitataan salattuun Jumalan nimeen, josta aiheutuu juutalaisten tuntema suuri kunnioitus ja pyhänä pitäminen (2. Moos. 20:7, 3. Moos. 19:12, 24:11, 16, 5. Moos. 28:58, Neh. 1:11, Jes. 29:23, Hes. 36:23 = Matt. 6:10, Luuk. 11:2, Mal. 1:11, 2:5, Siir. 23:9) myöhäisjuutalaisuudessa niin, ettei nimeä lausuttu ääneen. Tämä ilmenee esimerkiksi Qumranin kirjallisuudessa, jossa nimi on toisinaan kirjoitettu muinaishepreaksi, neljällä pisteellä tai muulla kiertoilmaisulla, kuten “totuus” 4QSe. Juutalaisuudessa nimi on korvattu sanoilla Nimi, Paikka, Korkeus, Taivas jne. Nimestä Jahve käytetään juutalaisuudessa ilmaisuja hashshem (näin jo 3. Moos. 24:11! Mishna, Berakot IV:4) ja shem hameforash “erotettava nimi”.

Lopuksi meidän on selvitettävä kysymys Jahven nimen alkuperästä, joka on hämärä ja riidanalainen. Siitä on tutkijoiden kesken esitetty erilaisia teorioita. Edellä olen kuitenkin vakuuttavasti esittänyt raamatullisen tulkinnan niin Vanhan kuin Uuden testamentin tekstien valossa. Tässä on silti lyhyesti otettava kantaa siitä poikkeaviin selitysyrityksiin. On esitetty teoria tulkita heprean verbimuoto transitiivisesti (kausatiivi hifil) “kutsua olemaan”, “luoda”, täyttää”. On totta, että tämän verbin hifil on kadonnut normaalista käytöstä klassisessa hepreassa, mutta aramean murteessa se esiintyy vielä sekä pael että afel kausatiivi merkityksessä. Siksi hifilin oletettu muoto on hylättävä, koska sille ei saada mitään tukea Raamatusta. Jotkut ovat yrittäneet selittää lähtemällä arabian kielen merkityksestä hawa “pudota”, jolla tosin on vastineensa myös hepreassa hawa I (Job 37:6); ja “tuulla”. Ajatuksena on tällöin yhdistää Jahve ukkosen ja tuulen jumalaan. Tulkinta ei kuitenkaan vakuuta. Tai sitten arabian hawija “rakastaa”, “kaivata”.

Kategoriat
6/2010

KARITSA JA SEURAKUNTA – NÄKYMIÄ ILMESTYSKIRJAAN

Markus Pöyry, pastori, Seinäjoki

Apokalypsis Iesou Khristou (Jeesuksen Kristuksen ilmestys) – tämä on Ilmestyskirjan itsensä antama otsikko itselleen. Tuo otsikko kertoo kaiken oleellisimman kirjan sisällöstä, mutta valitettavasti juuri tuo otsikko on usein ajassamme unohdettu. Ei tarvitse montaa vilkaisua tehdä nykypäivän Ilmestyskirjan selityksiin tai Ilmestyskirjasta kertoviin kirjoihin, niin huomaamme, että otsikkoa ei ole ymmärretty – se on kadoksissa. Kirjaa luetaan niin kuin se olisi lopun ajan pedon ilmestys tai Antikristuksen ilmestys.

Kristuksen sijaan yritetään kirjan jokaisesta luvusta etsiä, että missä peto ilmestyy, mitä vihjeitä pedosta annetaan, missä pedon luku esiintyy nykypäivänä. Se on hyvin valitettavaa, että pedon merkki ja sen tulkinnat ovat meille tutumpia kuin Karitsan merkki hänen palvelijoidensa otsassa. Kuinka monta jännityskirjaa onkaan kirjoitettu Megiddon vuorilla käytävästä Harmageddonin taistelusta. Mutta kuinka monta kirjaa olet nähnyt Siionin vuorella seisovasta teurastetusta Karitsasta?

Ilmestyskirjan otsikko lupaa siis, että se on Jeesuksen Kristuksen ilmestys. Se tarkoittaa, että Jeesus Kristus ilmestyy kirjan joka luvussa ja ilmoittaa itsensä kuulijalle tai lukijalle jatkuvasti uudestaan ja uudestaan.

Toinen yleinen väärinymmärrys Ilmestyskirjasta on aikaperspektiivissä – ajatellaan, että Ilmestyskirja on yksinkertaisesti kirja lopun ajoista. Ikään kuin se olisi kirjoitettu ihmisten uteliaisuuden tyydyttämiseksi: raotetaan verhoa, mitä lopussa tapahtuu. Kaikkien vitsausten pasuunoineen ja maljoineen katsotaan olevan jossain kaukana tulevaisuudessa eikä nähdä, että synti ja sen seuraukset – se mitä maljoissa ja vitsauksissa kuvataan – ovat läsnä jo meidän ajassamme samoin kuin koko Kirkon historiassa.

Mutta vielä valitettavampaa on, että kaikkien lupausten ja taivaallisen jumalanpalveluksen kuvausten katsotaan olevan vasta toteutumassa kerran taivaassa. Jeesus sanoo tällaista tulkintaa vastaan Johannekselle: “Kirjoita siis, mitä olet nähnyt ja mikä nyt on ja mitä tämän jälkeen on tapahtuva.” (Ilm. 1:19) Siis totta kai tulevaisuusnäkökulma on mukana, mutta myös se, “mitä olet nähnyt ja mikä nyt on”.

Kolmas Ilmestyskirjan tulkinnan yleinen väärä näkökulma, johon myös haluan kiinnittää huomiota, on se, että kirjaa luetaan usein puhtaasti yksilön näkökulmasta. Mutta Ilmestyskirja puhuu meille koko ajan Kristuksesta ja hänen seurakunnastaan. Eli meidän ajallemme tyypillinen yksilöajattelu on poissa Ilmestyskirjasta.

Lähdemme nyt katsomaan muutamia näkymiä. Onneksi oli otsikoksi annettu Ilmestyskirjan näkymiä. Minun ei näin ollen tarvitse koko kirjaa ja sen teologiaa selittää. Poimin muutamia näkymiä ja kiinnitän huomion näihin korostuksiin eli että se on Kristuksen ilmestys nykyhetkessä ja seurakuntansa keskellä.

Seurakuntanäkökulma

Seurakuntanäkökulma tulee esille jo kirjan ensimmäisissä jakeissa: “Autuas se, joka lukee, ja autuaat ne, jotka kuulevat tämän profetian sanat.”(Ilm. 1:3) Huomasitko, että ensimmäinen verbi on yksikössä ja jälkimmäinen on monikossa? Tässä on meille selkeästi kuvattu seurakunnan jumalanpalveluskonteksti (konteksti = asiayhteys yms.). Ilmestyskirja oli alun perin tarkoitettu luettavaksi jumalanpalveluksessa, jumalanpalvelusseurakunnalle. Siis (yksikössä) “autuas se, joka lukee”, eli seurakunnassa on lukukappaleen lukija ja (monikossa) “autuaat ne” – siis seurakuntalaiset –, “jotka kuulevat”. Näyttää siltä, että koko Ilmestyskirja on kirjoitettu koko ajan pitäen mielessä jumalanpalvelusta viettävä seurakunta, ja näyttää siltä, että kirjan sanoma liitetään vahvasti seurakunnan jumalanpalvelukseen. Tästä nyt esimerkki.

Me tiedämme alkukirkon jumalanpalveluksesta, että siinä oli kaksi perusosaa: sanaosuus, johon kuului ainakin luettu sana ja sen selitys, ja sen jälkeen kaikui kutsu ehtoollispöytään ja alkoi sakramenttiosuus. Tämä sama rakenne, alkuseurakunnan jumalanpalvelusrakenne, piirtyy esiin Ilmestyskirjassa. Ensiksi Johannes sanoo: “Autuas se, joka lukee, ja autuaat ne, jotka kuulevat…” Eli siitä alkaa sanaosuus. Ilmestyskirjan lopussa kaikuu toinen autuaaksi-julistus: “Autuaat ne, jotka ovat kutsutut Karitsan hääaterialle!” (Ilm. 19:9) Tässä on nyt viittaus seurakunnan ateriaan eli ehtoollisosion alkamiseen. Se on kutsu ehtoollispöytään. En pidä myöskään lainkaan mahdottomana, että kirjan viimeiset jakeet, joissa Henki ja morsian eli seurakunta sanovat: “Tule, Herra Jeesus”, ovat seurakunnan Maranata-huuto Jeesukselle, joka saapuu seuraavaksi alkavassa ehtoollisosiossa seurakuntansa luo viinissä ja leivässä ja seurakunta huutaa Jeesukselle: “Tule, Herra Jeesus.” Jumalanpalvelusta viettävä seurakunta on koko ajan taustalla Ilmestyskirjassa ja kirjassa heijastetaan sitä liturgiaa, jota vietetään taivaassa ja maan päällä. Palaamme tähän vielä myöhemmin.

Ilmestyskirja oli tarkoitettu luettavaksi seurakunnan jumalanpalveluksessa läpi kokonaan kerralla. Messut kestivät ehkä hiukan kauemmin kuin nykyään, mutta uskon, että juuri siitä syystä, että se on tarkoitettu kerralla läpiluettavaksi, niin se ymmärrettiin paremmin kuin nykyään. Moni kristitty saattaa innolla aloittaa Ilmestyskirjan lukemisen ja sitten ahdistua ja pysähtyä, kun alkaa sinettien ja pasuunoiden ja vihan maljojen hirveä tuhosade. Ihminen ehkä luovuttaa viimeistään 13. luvun kohdalla, jossa pedot nousevat maasta ja merestä, ja pahuus näyttää saavan vallan. Mutta seurakunta, joka sai kuulla koko Ilmestyskirjan luettavan läpi, huomasi, että keskus ei olekaan luvussa 13, ei pedoissa eikä Antikristuksessa, vaan keskus on taivaallisessa jumalanpalveluksessa, taivaallisessa valtaistuinsalissa.

Ilmestyskirjan viides luku ydin ja avain

Johanneksen näky alkaa siitä, kun hän saa nousta katsomaan taivaallista jumalanpalvelusta Ilmestyskirjan viidennessä luvussa ja sinne näky palaa jatkuvasti uudestaan. Tuo viidennen luvun jumalanpalvelus on Ilmestyskirjan ydin ja avain – aivan niin kuin jos katsotte jotain hyvää elokuvaa ja käytte juonen kannalta väärään aikaan jääkaapilla, niin te menetätte koko elokuvan ettekä pysy enää kärryillä – samalla tavalla, jos Ilmestyskirjasta viidennen luvun unohtaa tai lukee huolimattomasti, niin on mahdotonta ymmärtää koko Ilmestyskirjaa.

Kun Jeesus näyttää Johannekselle ja seurakunnalle maata kohtaavia kauheuksia, synnin tuhoja, kaikkea tätä, niin Jeesus halusi aina vähän väliä silti muistuttaa: “katso Johannes, katso seurakunta, mikä teidän todellisuutenne tällä hetkellä silti on.” Ensin viidennessä luvussa näytetään teurastettu Karitsa seisomassa keskellä valtaistuinta, ja seurakunta ylistää häntä siitä, että hän on kuolemallaan voittanut ja ostanut ihmiset Jumalalle kaikista sukukunnista. Sitten alkaa tulla sinettejä ja pasuunoita, mutta aina niiden välissä Johannes – ja nyt siis Ilmestyskirjaa kuuleva seurakunta – viedään takaisin valtaistuinsaliin ja taas näytetään Karitsa seurakuntansa keskellä ja voitonjuhlan riemu. Ja lopuksi vielä uuden taivaan ja maan luomisen jälkeenkin mainitaan, että Jumalan ja Karitsan valtaistuin on siellä oleva.

Nämä taivaalliset jumalanpalvelusjaksot ovat Ilmestyskirjan keskeisin asia. Ne jäsentävät koko tätä kirjaa. Ne eivät siis ole kuvausta taivaasta kuoleman ja viimeisen tuomion jälkeen niin kuin me usein ajattelemme, vaan ne ovat kuva seurakunnan tämänhetkisestä todellisuudesta. Ne eivät ole siis toisin sanottuna pelkästään futuristista (tulevaisuuteen suuntautuva) eskatologiaa (oppi lopun ajoista), vaan pikemminkin presenttistä (nykyhetkeen viittaava), läsnä olevaa tai käynnistynyttä, alkanutta eskatologiaa. Ne puhuvat siis, Jeesuksen sanoin, siitä, “mikä nyt on”. Viidennessä luvussa kuvataan, miten maan päällä olevatkin osallistuvat tuon Karitsan valtaistuimen ääressä toimitettavaan jumalanpalvelukseen. Näin Jeesus näyttää Ilmestyskirjan sanoja kuuntelevalle jumalanpalvelusseurakunnalle, joka kokee itsessään vainot ja ahdistukset maan päällä, että he jumalanpalveluksessaan, sen kautta, saavat olla osalliset taivaan juhlasta, jossa voittanutta Karitsaa ylistetään. Hän on jo tuonut voiton, seurakunta on Voittajan puolella.

Ilmestyskirja piirtää siis visuaalisesti esiin sen saman, minkä Heprealaiskirjeen kirjoittaja opettaa jumalanpalvelusseurakunnalle. Heprealaiskirjeessä sanotaan: “Te olette käyneet Siionin vuoren tykö ja elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin tykö, ja kymmenien tuhansien enkelien tykö, taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukon ja seurakunnan tykö, ja tuomarin tykö, joka on kaikkien Jumala, ja täydellisiksi tulleitten vanhurskasten henkien tykö, ja uuden liiton välimiehen, Jeesuksen, tykö, ja vihmontaveren tykö, joka puhuu parempaa kuin Aabelin veri.” (Hepr. 12:22–24) Ihmeellisellä tavalla Ilmestyskirjassa kaikki tämä on kuvattuna visuaalisesti: Karitsa Siionin vuorella, kymmenet tuhannet enkelit, 144000 esikoisen juhlajoukko, tuomari, Isä valtaistuimella, vanhurskaat, Karitsa Jeesus, teurastettu, verinen – kaikki tämä on kuvattuna. Ilmestyskirjan viesti on siis sama kuin Heprealaiskirjeen kirjoittajan eli jumalanpalvelusseurakunnalle sanotaan: te olette jo käyneet kaiken tämän tykö.

Täytyy sanoa, että hienosti isät aikoinaan ovat ymmärtäneet tämän, kun Kirkon liturgia on kehittynyt. Nimittäin Ilmestyskirjan taivaallisessa jumalanpalveluksessa esiintyy meidänkin liturgiastamme tuttu “Pyhä, pyhä” -hymni, kun Jumalan valtaistuimen edessä neljä olentoa tätä laulavat. Tämä on Raamatussa nimenomaan Jumalan läsnäolon hymni. Kun katsotte, missä “Pyhä, Pyhä” lauletaan Raamatussa, niin sitä ei löydy mistään muualta kuin sieltä, missä Jumalan valtaistuin on. Se lauletaan aina Jumalan valtaistuimen edessä. Kristityt isät ovat ymmärtäneet, mitä meidän jumalanpalveluksessamme tapahtuu ja ovat sijoittaneet tämän Sanctus-hymnin (“Pyhä, Pyhä”) erinomaiseen paikkaan liturgiassamme eli juuri ehtoollisliturgian osaksi. Se viestittää hyvin siitä, että viettäessämme ehtoollista me vietämme sitä todellisuudessa Karitsan valtaistuimen edessä, ja siinä maan päällinen seurakunta yhtyy taivaalliseen seurakuntaan. Siksi meidän jumalanpalveluksissamme täytyykin kuulua Sanctuksen kaikua.

Samoin prefaation (prefaatio on messussa ehtoollisvuorolaulua seuraava ylistys- ja kiitosrukous) päätöksessä me tunnustamme sunnuntai sunnuntain perään tämän Ilmestyskirjan meille opettaman tosiasian, että “laulamme sinulle ylistystä enkelien ja kaikkien pyhien kanssa”. Tunnustamme sen, että enkelit ja pyhät ovat meidän kanssamme, taivaallinen jumalanpalvelus liittyy maan päällä toimitettavaan jumalanpalvelukseen. Ja eikö vieläpä se, että me laulamme liturgiassamme Agnus Dein eli laulamme Jumalan Karitsalle, joka pois ottaa maailman synnit, erinomaisesti saarnaa juuri tätä, että me olemme teurastetun, verisen Karitsan valtaistuimen edessä viettäessämme ehtoollista. Jeesus tahtoo Ilmestyskirjassa näyttää, mitä Herran pöytä seurakunnassa todellisuudessa on. Se on siis Karitsan valtaistuin.

Yhteys läsnä olevaan Kristukseen on seurakunnalle elintärkeä

Tämä yhteys nyt läsnä olevaan Kristukseen ja taivaan juhlaan on seurakunnalle elintärkeä. Laodikean seurakunnassa tämä yhteys oli mennyt rikki. Siitä seurakunnasta Jeesus sanoo siksi, että “sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston” (Ilm. 3:17). Laodikean seurakunnassa oli se surkea tilanne, että Jeesus seisoo ovella ja kolkuttaa, odottaa päästä sisään. “Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.” (Ilm. 3:20) Valitettavasti tätä kohtaa on yleensä tulkittu yksilön näkökulmasta ja on ajateltu, että tuo ovi on epäuskoisen ihmisen sydämen ovi, jonka ovella Jeesus siis seisoo. Mutta jo loogisesti se olisi mahdoton kuva. Mitenkä Jeesus käy sisään ihmisen sydämeen, mutta aterioikin sitten sen koko ihmisen kanssa siellä sydämessä. Tämän kohdan taustalla on pikemminkin Laulujen laulun (Korkean veisun) kirja, jossa sulhanen sanoo morsiamelleen: “Kuule, rakkaani kolkuttaa: ’Avaa minulle, siskoseni, armaani, kyyhkyseni, puhtoiseni.’” (Laul. l. 5:2) Tässä Laulujen laulun kirjan kohdassa ei puhuta sydämen ovesta, vaan seurakunnan ovesta. Laulujen laulu on aina nähty kuvaksi Jumalan ja hänen seurakuntansa suhteesta. Sama on kyseessä tässä Ilmestyskirjan kohdassa. Jeesus pyytää päästä morsiamen eli Laodikean seurakunnan ovesta sisään, että hän voisi viettää seurakuntansa kanssa ateriaa eli Herran ehtoollista. Tuo sama ovi, jolla Jeesus seisoo, mainitaan meille heti pari jaetta tämän jälkeen (ks. Ilm. 4:1) ja tarkennetaan, että se on ovi, joka johtaa taivaalliseen jumalanpalvelukseen ja siitä ovesta Johannes käy katselemaan taivaallista jumalanpalvelusta. Eli laodikealaiset olivat itse sulkeneet tuon oven. Jeesus ei ollut sitä heiltä sulkenut. He olivat jättäneet pois aterioinnin, ehtoollisen vieton, he olivat siis halveksineet sakramenttia. He olivat hylänneet Jumalan sanan ja Jeesus joutui siksi pyytämään: “kuulkaa minun ääntäni, että pääsen uudelleen aterioimaan teidän kanssanne.” Hän pyysi seurakuntaa avaamaan uudestaan ehtoollisen oven. Laodikealaiset olivat siis hylänneet Jumalan sanan ja sakramentin. Heistä oli siksi tullut penseitä ja siksi Kristus sanoi, että“sinä olet …kurja ja köyhä …ja alaston”, koska he olivat menettäneet oman aarteensa.

Kaste Ilmestyskirjassa

Ilmestyskirjassa eivät siis ole lainkaan piilossa ne välineet, joiden kautta Karitsa rakentaa Kirkkonsa ja joiden kautta hän on seurakuntansa keskellä yhä läsnä. Sana ja sakramentit ovat valitettavasti jääneet sen kaiken pedon etsinnän tähden piiloon meiltä Ilmestyskirjassa, vaikka ne ovat kyllä kirkkaasti siellä esillä. Ehtoollisen lisäksi Jeesus näyttää myös kasteen merkityksen seurakunnalleen. Seitsemännessä luvussa meille sanotaan: “Ja minä näin erään muun enkelin kohoavan auringonnoususta, ja hänellä oli elävän Jumalan sinetti, ja hän huusi suurella äänellä niille neljälle enkelille, joille oli annettu valta vahingoittaa maata ja merta, ja sanoi: ’Älkää vahingoittako maata älkääkä merta, älkää myös puita, ennen kuin me olemme painaneet sinetin Jumalamme palvelijain otsaan’. Ja minä kuulin sinetillä merkittyjen luvun, sata neljäkymmentä neljä tuhatta merkittyä kaikista Israelin lasten sukukunnista.” (Ilm. 7:2–3) Karitsan seurakuntaa yhdistäväksi tekijäksi mainitaan siis aivan ensiksi se, että kaikki seurakuntalaiset on merkitty sinetillä. Tämän kohdan tausta on Hesekielin kirjassa, jossa pellavavaatteisiin puetun miehen käsketään piirtää pelastuvien otsaan merkki, joka varjelee heidät Jerusalemia kohtaavalta tuholta. Tarkkaan ottaen heprean alkuteksti sanoo tässä, että tee taw ihmisten otsaan. Tawon yksi heprean aakkosista, joka alun perin kirjoitettuna näytti x-kirjaimelta tai ristiltä. Hesekielin kirjassa Jumala siis käski piirtää ristin merkin ihmisten otsaan. Ja tämä taw eli ristinmerkki oli siis suojeluksen merkki, joka suojeli tuomiolta ja tapolta hurskaat Jerusalemissa. Ilmestyskirjan 7. luvussa kerrotaan, miten tämä merkki painetaan joidenkin otsaan ja 9. luvussa tarkennetaan, mikä vaikutus tällä merkillä oli. Nimittäin siellä sanotaan, että ainoastaan niitä ihmisiä saa vahingoittaa, joilla ei ole tätä Jumalan sinettiä otsassa. Eli tämä on myös suojeluksen sinetti, joka otsiin painetaan. Ilmestyskirja kutsuu tätä merkkiä kuitenkin tarkemmin vielä sinetiksi. Jos kuningas entisaikaan lähetti kirjeen, niin siihen painettiin hänen sinettinsä, jossa saattoi olla kuninkaan kuva, mutta ainakin siinä täytyi aina olla kuninkaan nimi. Siitä sinetistä, jossa oli kuninkaan nimi, kaikki tunnistivat, että tämä kirje on kuninkaan omaisuutta ja hänen lähettämänsä.

Tätä merkkiä, joka Ilmestyskirjassa otsiin piirretään, kutsutaan sinetiksi, koska siinä sinetissä on Jumalan ja Karitsan nimi. Tämä vahvistetaan meille vielä luvussa 14, jossa sanotaan näistä 144000 eli taistelevasta seurakunnasta, maanpäällisestä seurakunnasta: “Ja minä näin, ja katso, Karitsa seisoi Siionin vuorella, ja hänen kanssaan sata neljäkymmentä neljä tuhatta, joiden otsaan oli kirjoitettu hänen nimensä ja hänen Isänsä nimi.”(Ilm. 14:1) Kun nuo 144000 merkittiin, he saivat itselleen Karitsan ja hänen Isänsä nimen. Mikä muu tuo merkki voi olla kuin pyhä kaste? Kun Jeesus asetti kasteen, hän sanoi: “Kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Kasteessa tuo pyhä nimi ihmiselle annetaan, jotta hän voi sitä avuksi huutaa, kiittää ja ylistää. Siinä merkitään ihminen omistajan leimalla, Jumalan pyhällä nimellä, että kaikki näkevät, kenen omaisuutta hän on: hän on nyt Kristuksen omaisuutta. Vielä Ilmestyskirjan lopussa tätä hienosti korostetaan, kun uudesta taivaasta ja maasta puhutaan ja kerrotaan, että Karitsan valtaistuin on siellä oleva ja hänen palvelijansa näkevät hänen kasvonsa ja hänen nimensä on heidän otsissansa. Eli kyse ei ollut mistään salaisesta, lopun aikoina asetettavasta sinetistä pelastettaviin, vaan sinetti on kuva pyhästä kasteesta. Näettekö jälleen tämän näkökulman: “mikä nyt on”?

Ei voi jälleen muuta kuin ihailla sitä viisautta, jolla Kirkko on aikoinaan kasteliturgiaan säilyttänyt tuon tawin, ristin merkin, piirtämisen. Yhä tänä päivänä nimittäin, kun pastori kastaa lapsen, hän piirtää lapsen otsaan ristin ja sanoo: “Ota pyhä ristin merkki otsaasi ja rintaasi todistukseksi siitä, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen.” Tuntuu siltä, että meidän liturgiamme, sekä jumalanpalveluksen että myös kasteen liturgia, elää todeksi näitä Ilmestyskirjan kuvauksia, tai toisinkinpäin voi sanoa, että Ilmestyskirjaa lukiessamme meille näytetään visuaalisesti, mikä merkitys, mikä vaikutus meidän kasteellamme on ja mihin todellisuuteen meidät liitetään osallisiksi jumalanpalveluksessa, ehtoollisjumalanpalveluksessa.

Oikea ja väärä jumalanpalvelus

Miksi olen puhunut niin paljon jumalanpalveluksesta tähän asti? Siksi, koska se on koko Ilmestyskirjan keskuksessa. Usein ajatellaan, että Ilmestyskirjassa on pohjimmiltaan kyse hyvän ja pahan kosmisesta taistelusta tai että se on lohikäärmeen ja Jumalan taistelu, mutta tarkkaan ottaen kirjassa on viime kädessä kyse oikeasta ja väärästä seurakunnasta ja oikeasta ja väärästä jumalanpalveluksesta. Tämä näkyy esimerkiksi selvästi siitä, mitä Jeesus sanoo Pergamon seurakunnalle: “Minä tiedän, missä sinä asut: siellä, missä saatanan valtaistuin on.” (Ilm. 2:13) Miksi Jeesus kirjoittaa tällä tavalla? Siksi koska Pergamossa oli tuohon aikaan Zeuksen alttari. Siellä toimitettiin jumalanpalvelusta Zeukselle ja Jeesus nyt riisuu naamiostaan tuon alttarin ja kertoo, mikä se todellisuudessa on. Zeuksen alttari on saatanan valtaistuin. Siellä tapahtuva jumalanpalvelus tapahtuukin saatanan valtaistuimen edessä. Jeesus näin tuomitsi väärän jumalanpalveluksen. Mutta juutalaiset saavat aivan samalla tavalla myös osansa. Smyrnan seurakunnalle Jeesus taas sanoo: “Minä tiedän sinun ahdistuksesi ja köyhyytesi – sinä olet kuitenkin rikas – ja mitä pilkkaa sinä kärsit niiltä, jotka sanovat olevansa juutalaisia, eivätkä ole, vaan ovat saatanan synagooga.” (Ilm. 2:9) Nyt Jeesus vuorostaan riisuu naamiosta juutalaiset, jotka uskoivat, että he todella palvelevat ainoaa elävää Israelin Jumalaa. Jeesus viittaa tarkoituksella synagoogaan eli juutalaisten jumalanpalveluspaikkaan ja sanoo niin vahvasti, että he ovat saatanan synagooga, koska heidän jumalanpalveluksensa ei tapahdu Karitsan valtaistuimen edessä.

Ilmestyskirjassa oikea jumalanpalvelus on kaikki kaikessa, ja kun tarkkaan katsomme, niin huomaamme, että Isää Jumalaa, häntä, joka valtaistuimella istuu, ei lainkaan nähdä Ilmestyskirjassa. Meille kerrotaan, että valtaistuimella on kyllä istuja, mutta ainoa hahmo, joka nähdään valtaistuimella, on tuo teurastettu mutta elävä Karitsa. Tämä julistaa meille sen, että Jeesus on näkymättömän Jumalan kuva ja vain hänen kauttaan voi Isää Jumalaa palvoa. Se, kuka Isä on, voidaan tuntea vain teurastetun Karitsan kautta. Ja vain näin Isä haluaakin itsensä tunnettavan. Isä saa kunnian ja kirkkauden ja kiitoksen juuri silloin, kun Karitsaa ylistetään. Siksi Jeesus tuomitsee sekä Zeuksen alttaripalveluksen että myös juutalaisten synagoogapalveluksen niin ankarin sanoin – koska he eivät tunne Poikaa niin heillä ei ole Isääkään. Kaikki jumalanpalvelus, kaikki rukous, kaikki ylistys, joka ei tapahdu Karitsan kautta, hänen kauttaan, hänen kanssaan ja hänessä, on epäjumalanpalvelusta.

Miksi seurakunta kuvataan kaupunkina?

Lopuksi luomme vielä tarkemman katsauksen tuohon Karitsan seurakuntaan, Karitsan morsiameen. “Ja tuli yksi niistä seitsemästä enkelistä […] ja puhui minun kanssani sanoen: ’Tule tänne, minä näytän sinulle morsiamen, Karitsan vaimon”. Ja hän […] näytti minulle pyhän kaupungin, Jerusalemin, joka laskeutui alas taivaasta Jumalan tyköä.” (Ilm. 21:9–10) Oletko miettinyt koskaan, miksi seurakunta kuvataan kaupunkina? Monelle, joka viihtyy maaseudun rauhassa, ei välttämättä kuva kaupungista ole kovin houkutteleva. Mutta Jeesus halusi viestittää meille monta asiaa kuvaamalla oman seurakuntansa kaupungiksi.

Ensiksikin hän haluaa osoittaa, että Kristuksen seurakunta ei ole jokin hengellinen abstraktio. Meille ei ole kuvattu jotain ideaa morsiamesta. Meille ei näytetä Ilmestyskirjassa seurakuntana ikään kuin ihmisiä tai sieluja vain yhdessä leijumassa ristiin rastiin, siellä täällä. Ei, vaan me näemme hyvin erilaisen kuvan. Me näemme kaupungin, jolla on muurit, perustukset ja portit. Tällä Jeesus haluaa näyttää, että seurakunta on todella käsin kosketeltava konkreettinen todellisuus, joka on näkyvissä siellä, missä on yhteisö, jossa Kristus puhuu, pesee puhtaaksi ja ruokkii. Se on suojeltu todellisuus, jossa on muuri ympärillä. Porteilla on kaksitoista enkeliä, sanansaattajaa, ja seurakuntakirjeissähän Ilmestyskirja tarkoittaa juuri seurakunnan paimenia, Jumalan sanansaattajia. Kaupungin muureilla oli kaksitoista perustusta ja niissä kahdentoista apostolin nimet.

Kirkko ei ole siis mikä tahansa uskovien keskinäinen yhteenliittymä, vaan se on yhteisö, joka on rakennettu apostolien opetuksen perustalle. On paljon erilaisia rakennuksia, mutta vain sitä rakennusta, joka on rakennettu apostolien perustalle, voi kutsua uudeksi Jerusalemiksi, Kristuksen morsiameksi.

Toinen syy, miksi seurakunta kuvataan kaupunkina, on se, että Ilmestyskirjan aikoihin kuulijat kuuluivat johonkin kaupunkiin ja kaupungit olivat tuohon aikaan yhteisöjä aivan eri tavalla kuin nykyisin. Ne olivat jopa niin tiiviitä yhteisöjä, että ajateltiin olevan mahdotonta elää täyttä ihmisen elämää, jos ei voinut osallistua kaupungin julkiseen elämään. Tuon ajan kristityille oli siksi hyvin vaikea paikka se, että he eivät voineet osallistua Vähän Aasian kaupungeissa vahvasti pinnalla olevaan keisarikulttiin ja moniin siihen kytkeytyviin kristillisen moraalin vastaisiin menoihin. Monilla oli varmasti suuri kiusaus tehdä kompromisseja, että ihmisarvoinen elämä osana kaupunkiyhteisöä voisi jollakin tavalla jatkua. Mutta Jeesus Ilmestyskirjassa ankarasti varoitti seurakuntia lähtemästä kompromissien tielle. Hän varoitti minkäänlaisesta osallisuudesta väärään jumalanpalvelukseen. Sen sijaan hän tarjosi seurakunnalle toisen kuvan. Hän lohdutti heitä kauniilla kuvalla toisesta kaupungista, toisesta yhteisöstä, uudesta Jerusalemista, johon he saavat kuulua ja jonka Herra on Karitsa. Tällä toisella yhteisöllä, seurakunnalla – tällä Jeesus rohkaisi omiaan pysymään lujana.

Lopuksi

Tässä oli joitakin väläyksiä Ilmestyskirjasta. Toivon, että näkisimme, miten kirja on todella Jeesuksen Kristuksen ilmestys, hänen, joka ilmestyy seurakuntansa keskellä teurastettuna Karitsana ja joka on ostanut kansansa Jumalalle kuolemallaan ja joka on sinetöinyt seurakuntansa pyhällä kasteella ja joka aterioitsee heidän kanssaan Karitsan valtaistuimen edessä. Näillä välineillä Kristus rakentaa ja pitää yllä seurakuntaansa.

Toivon, että näkisimme myös sen, miten Ilmestyskirja siis keskittyy koko ajan yhteisöön, seurakuntaan. Jeesus ei rohkaise meitä Ilmestyskirjassa yksilöinä yksinäiseen taisteluun. Hän ei kuvaa erilaisia yksilöitä, jotka riemuitsevat Herrasta tai taistelevat pahan ajan keskellä, vaan jatkuvasti synnin vitsausten keskellä eläville kristityille Jeesus näyttää kuvan jumalanpalvelusta viettävästä seurakunnasta, taistelevasta seurakunnasta, joka yhdistyy jumalanpalvelusta viettävään riemuitsevaan seurakuntaan.

Jumalanpalvelusseurakuntana Jeesus on tarkoittanut omansa elämään. Jumalanpalvelusseurakuntana hän on tarkoittanut omansa taistelemaan ja iloitsemaan Karitsan voitosta jo tässä ajassa.

Esitelmä paastonajan kirkkopäivillä Kokkolassa 27.3.2010. Väliotsikot toimituksen.