Martti Luther

“Ja Sana oli Jumalan tykönä.”(Joh. 1:1)

Missä muualla? Eihän ulkopuolella Jumalaa ollut mitään olemassa! Saman sanoo Mooseskin kirjoittaessaan: ”Jumala sanoi: ’Tulkoon valkeus!’”. Jos hän kerran puhuu, täytynee kai Sanan olla hänen tykönänsä. Mutta tässä erotetaan selvästi persoonat toisistaan: Sana on toinen persoona kuin se Jumala jonka tykönä hän oli. Tämän Johanneksen lausuman mukaan on mahdotonta, että Jumala olisi ollut yksin, sillä Mooses sanoo, että Jumalan tykönä on ollut jotakin, nimittäin hänen Sanansa. Jos olisi ollut olemassa vain yksi ainut, niin mitä hänen tarvitsi sanoa: ”Sana oli Jumalan tykönä”; jos Jumalan tykönä on jotakin, on se toista kuin että hän on yksin, itsekseen. On vielä tarkkaan kiinnitettävä huomio siihen, että evankelista kovin tähdentää ”tykönä”-sanaa — hänhän kertaa sen kohta jälkeenpäin — hän tahtoo selvästi ilmaista persoonien erotuksen, näin vastustaakseen luonnollista järkeä ja vastaisia harhaopettajia. Kun luonnollinen järki nimittäin helpommin käsittää, että on olemassa ainoastaan yksi Jumala, ja kun useat Raamatun lausumat sitä tukevat — ja totuushan se onkin — niin se haraa hirmuisesti sitä vastaan, että samassa Jumalassa olisi useampia persoonia kuin yksi.
Tällaisin tunnuksin esiintyi harhauskoinen Sabellius: hän väitti, että Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat yksi persoona. Ja sitten Areios vaikka myönsikin, että Sana oli Jumalan tykönä, hän kuitenkaan ei tahtonut tunnustaa Sanaa tosi Jumalaksi. Edellinen tunnustaa ja opettaa liian suurta ykseyttä Jumalassa, jälkimmäinen taas liian suurta hajanaisuutta; edellinen sekoittaa persoonat toisiinsa, jälkimmäinen erottaa luonnot toisistansa. Kristillisen uskon totuus sen sijaan kulkee keskiväliä: se opettaa ja tunnustaa persoonien sekoittamattomuutta ja luontojen hajoittamattomuutta: Isä on toinen persoona kuin Poika, mutta hän ei ole toinen Jumala. Näin on oikein, vaikka luonnollinen järki ei sitä käsitäkään; ainoastaan uskon pitääkin se käsittää. Luonnollinen järki synnyttää harhaoppia ja erehdyksiä; usko opettaa totuutta ja jää siihen, sillä se pitäytyy Raamattuun, joka ei petä eikä valehtele.

Martti Luther, Kirkkopostilla I, s. 322. Helsinki 1941. SLEY.