CONCORDIA – Sivu 27 – Tunnustuksellinen luterilaisuus

”Ja hän otti tykönsä ne kaksitoista ja sanoi heille: ’Katso, me menemme ylös Jerusalemiin, ja kaikki on täysin toteutuva, mitä profeettain kautta on kirjoitettu Ihmisen Pojasta. Sillä hänet annetaan pakanain käsiin, ja häntä pilkataan ja häväistään ja syljetään; ja ruoskittuaan he tappavat hänet, ja kolmantena päivänä hän nousee ylös.’ Mutta he eivät ymmärtäneet tästä mitään, ja tämä puhe oli heiltä niin salattu, etteivät he käsittäneet, mitä sanottiin.” (Luuk. 18:31–34)

Nämä sanat ovat laskiaissunnuntain evankeliumista. Jeesus ilmoitti opetuslapsilleen etukäteen siitä, mitä tulisi pian tapahtumaan. Siten Vapahtaja valmisti opetuslapsiaan tulevia järkyttäviä tapahtumia varten.

”Me menemme ylös Jerusalemiin.” Evankeliumeissa kerrotaan tarkasti Jeesuksen elämän viimeisistä päivistä. Opetuslapset eivät voineet seurata Jeesusta loppuun saakka. Pietari, joka lupasi seurata Jeesusta vaikka kuolemaan saakka, lankesi jopa kieltämään tuntevansakaan Jeesusta. Jeesus oli yksin ylipappien ja Pilatuksen edessä tuomittavana ja yksin hän meni ristille.

Ja kuitenkin sanaan ”me” sisältyy valtavan tärkeä ja lohdullinen totuus. Sillä Jeesus oli meidän, koko maailman, sijaisena kaikessa siinä, mitä hän teki ja kärsi. ”Katso, Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin.” (Joh. 1:29) ”Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut.” (Jes. 53:4–5)

Opetuslapsista sanotaan, että ”he eivät ymmärtäneet tästä mitään”. Opetuslapsetkin olivat vielä voimakkaasti maallisen messiaan odotuksen pauloissa. Tähän liittyen on sanottu: ”Kuinka tärkeätä onkaan sen tähden avoimin silmin tarkastella kertomusta Kristuksen kärsimisestä ja kuolemasta. Itsestämme emme voi mitään nähdä emmekä ymmärtää. Koko maailma on sokea kärsimyshistorian todelliselle merkitykselle. Me tarvitsemme Hengen silmävoidetta. Meidän täytyy sokean Bartimeuksen tavoin pyytää apua ja armahdusta itse kukin sanoen: ’Jeesus, Daavidin poika, armahda minua! Jeesuksen kysyessä: ’Mitä tahdot minun tekevän sinulle?’, hän vastasi: ’Herra, että saisin näköni jälleen’. Tämä rukous sopii meille – tosin aina, mutta erityisesti silloin, kun astumme Jeesuksen kärsimyksen salaperäiseen ja ihmeellisen autuaaseen pyhäkköön.” (Arvid Hydén, Katso, Jumalan Karitsa!, s. 10)

Avainsanat Hannu Lehtonen, lehti, pääkirjoitus

1/2012 Lehdet

Kristuksen rakkaus syntisiin

Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
Julkaisupäivämäärä 15.2.2013

F. G. Hedberg

”Jumala tuo ilmi rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, meidän vielä ollessamme syntisiä, kuoli edestämme.” (Room. 5:8) Ks. myös 1. Joh. 4:9, 10

Oi ihmeellistä ja pohjatonta Jumalan rakkautta, joka ainoassa Pojassa Kristuksessa on meille syntisille ilmestynyt! Kuka voi tätä rakkautta täällä täysin käsittää, kuka ihmiskielin sen kunniaa kuvailla? Tämä on rakkaus, jota eivät taivaatkaan täydellisesti tajua, jota enkelitkin iäisesti ihmettelevät. Mitä sitten me!

Te, jotka uskotte siihen rakkauteen, jolla iankaikkinen Isä meitä Pojassaan rakastaa, tulkaa katsomaan! Eikö tämä ole suuri Jumalan ihme ja arvaamaton rakkaus! – Sillä mitä me olemme? Kelvottomia maan matoja, saastaisia itsessämme. Ja kuitenkin on itse Jumala jo iankaikkisuudessa meitä Pojassaan suuresti, sanomattomasti rakastanut. ”Sillä niin Jumala on rakastanut maailmaa, että hän antoi ainoan Poikansa, jotta kuka ikinä häneen uskoo, se ei hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3:16). Ja siinä Jumala tuo ilmi rakkautensa meitä kohtaan, vakuuttaa pyhä apostoli Room. 5:8, että Kristus, meidän vielä ollessamme syntisiä, kuoli edestämme. ”Siinä rakkaus on”, sanoo Johannes, ”ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän synteimme sovinnoksi” (1. Joh. 4:10).

Jos me olisimme ensin rakastaneet Jumalaa ja olleet hänelle aina kuuliaiset, eipä silloin niin ihmeellistä olisikaan, jos hänkin meitä rakastaisi. Mutta nyt on aivan toisin, kun me olemme luopuneet hänestä, ”oleme väärin tehneet, olleet jumalattomia ja hänen mielensä rikkoneet ja siis ansainneet helvetin ja iankaikkisen kadotuksen”. Mitä siis tällaisissa on rakastettavaa? Miksi on Jumala vihollisiansa rakastanut, vieläpä niin, että ainoan Poikansa kuolemaan antoi, kovaan ristin kuolemaan kaikkien meidän edestämme? Tässä on ihme, tässä Jumalan rakkauden salaisuus, jota enkelitkin ylistävät!

Mutta vaikka nyt tämä arvaamaton Jumalan rakkaus on kaikkea ymmärrystä ylempi (Ef. 3:19), niin on kuitenkin autuaallista täällä heikkoudessakin sitä katsella Kristuksen kasvoissa, evankeliumin ilmoitetussa sanassa. Sillä tässä sanassa me, niin kuin kuvastimessa, 1. Kor. 13:12, Kristusta uskossa katselemme ja Kristuksen kasvoissa näemme iankaikkisen Isän sydämen, täynnä armoa ja rakkautta meitä vaivaisia syntisiä kohtaan. Sen tähden myös apostoli Paavali, Tiit. 3:4, sanoo Jumalan hyvyyden ja ihmisrakkauden meille ilmestyneen evankeliumissa, ja taas toisessa paikassa hän todistaa: ”Jumala, joka sanoi: ’Loistakoon valo pimeästä!’, on se, joka loisti sydämeemme, jotta Jumalan kirkkauden tunteminen valoaan levittäisi, sen kirkkauden, joka loistaa Jeesuksen Kristuksen kasvoissa” (2. Kor. 4:6). Tästä näemme Jumalan kirkkauden eli kunnian tuntemisen koittavan meille Kristuksen kasvoista, toisin sanoen: Jumalan kunniallisen armon ja rakkauden kirkkaus voidaan tuntea ainoastaan Kristuksen kasvoissa, jotka taas evankeliumin sanassa meille loistavat, kun sitä uskossa katselemme. Sen tähden myös Herra Kristus itse vakuuttaa: ”ei Isää tunne kukaan muu kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo Hänet ilmaista” (Matt. 11:27), ja toisessa paikassa: ”Ei kukaan pääse Isän tykö muutoin kuin minun kauttani” (Joh. 14:6). Sillä hän yksin, Jumalan ainoa Poika, on ”Isän kirkkauden säteily ja hänen olemuksensa perikuva”, niin kuin pyhä apostoli todistaa (Hebr. 1:3).

Ihmisten autuus ja iankaikkinen elämä ovat siis yksin siinä, että Jumalan ainokaista Poikaa, lihaan ilmestynyttä Herraamme Jeesusta Kristusta, ja itse Isää hänessä opitaan oikein tuntemaan. Sillä Herra sanoo: ”tämä on iankaikkinen elämä, että he tuntevat sinut, joka yksin olet tosi Jumala, ja sen, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen” (Joh. 17:3). Niin oppivat ensimmäisetkin opetuslapset tuntemaan Isää ainoastaan Pojassa ja käsittämään Isän armoa ja rakkautta lihaan ilmestyneessä Jeesuksessa Kristuksessa. Sillä eipä Isää muutoin kukaan tunne. ”Ei kukaan ole Jumalaa milloinkaan nähnyt; ainokainen Poika, joka on Isän helmassa, on hänet ilmoittanut”, sanoo Johannes, ja aivan tämän edellä hän selittää, miten tämä on käynyt: Jumalan Poika, iankaikkinen Sana, tuli lihaksi, asui ihmisten keskellä ja ilmoitti heille sekä puheilla että töillä kirkkautensa, joka tosin ei ollut maallinen, vaan taivaallinen kirkkaus, sillä täynnä armoa ja totuutta oli sen omistaja. Tästä Kristuksen armon ja totuuden täydellisyydestä he tunsivat ja uskoivat hänet Jumalan ainoaksi Pojaksi sekä näkivät myös itse Isän Pojassa (Joh. 14:9), niin kuin pyhä Johannes todistaa: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskuudessamme, ja me katselimme hänen kirkkauttaan, kirkkautta sellaista kuin ainokaisella Pojalla on Isältä, ja hän oli täynnä armoa ja totuutta” (Joh. 1:14).

Jos siis mekin tahdomme oikein tuntea Jumalan ja hänen todellisessa tuntemisessaan kasvaa, tulee meidän pysyä Kristuksessa ja ainoastaan hänen kasvoissaan, jotka evankeliumissa ilmenevät, Isän kirkkautta katsella. Sillä jos Jumalaa katsellaan ilman Kristusta, emme me syntiset voi häntä muuna nähdä kuin pelottavana kostajana ja kuluttavana tulena, jollainen hän onkin niille kaikille, jotka ilman välimiestä, omin turvinsa häntä lähestyvät. ”Joka uskoo Poikaan, hänellä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, hän ei ole näkevä elämää, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällään.” (Joh. 3:36)

Tosin antaa laki jonkinlaisen Jumalan tuntemisen, mutta juuri sellaisen kuin äsken sanottiin. On laillakin kirkkautensa, joka on erikoisen tarpeellinen suruttomien, lihallisten sydämien herättämiseksi Jumalan pelkoon ja syntiensä tuntemiseen. Sillä laki on sellainen sana, joka ilmoittaa synnin ja Jumalan vihan, ”kuolettaa” ja julistaa ”kadotustuomion” (2. Kor. 3:7, 9). Ja tämä kuoleman ja kadotustuomion julistaminen on juuri sen tähden tarpeellinen, että evankeliumissa ilmoitettu Jumalan armo ja rakkaus Kristuksessa huomattaisiin sitä suuremmaksi ja sitä hartaammin vastaanotettaisiin. Sillä eihän terve tarvitse parantajaa, vaan sairas.

Kuitenkaan ei se Jumalan vihan ja kiivauden tunteminen, joka laista tulee, ketään pelasta, vaan ainoastaan kuolettaa. On toinen sana, joka tekee eläväksi ja opettaa tuntemaan Isää hänen rakkaassa Pojassaan. Se on evankeliumin sana. Se ilmoittaa meille Jumalan sanomattoman rakkauden, Jumalan, joka lähetti ainoan Poikansa maailmaan, ”jotta me eläisimme hänessä” (1. Joh. 4:9). Tässä sanassa vasta näemme taivaallisen Isän armahtavaisuuden ja rakkauden, niin kuin kirkkaassa kuvastimessa. Näemme hänet ”Laupeuden Isäksi ja kaiken lohdutuksen Jumalaksi” (2. Kor. 1:3), joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi meidän kaikkien edestämme (Room. 8:32).

Käykäämme siis heti, me kaikki, jotka iankaikkista elämää etsimme, evankeliumin valossa uskossa katselemaan lihaan ilmestynyttä Jumalan ainoaa Poikaa, joka on täynnä armoa ja totuutta, oppiaksemme tässä ainoan Pojan kirkkaudessa itse Isääkin tuntemaan!

Ensimmäinen rakkauden ihme on tämä, että Jumalan ainokainen Poika, tosi Jumala tosi Jumalasta, laskeutuu niin alas meidän tähtemme, että syntyy syntisestä ihmisestä, luonnollisesta äidistä, ihmiseksi tänne maailmaan. Syystä seurakunta siis laulaa: ”Sä häpeästä, hädästä, armossas meidät päästit”. Meidän häpeämme ja hätämme on kyllä suuri, koska olemme Jumalan kuvan kadottaneet ja synnillä itsemme saastuttaneet ”ja olemme luonnostamme vihan lapsia” – – Ef. 2:3, kuoleman ja kadotuksen ansainneita. Mutta kiitos Jumalalle iankaikkisesti! ”Lapsi on meille syntynyt, Poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, – – Jes. 9:5”. Kaikkein herrain Herra, itse iankaikkinen Jumala, on tullut omaiseksemme, on ihmisen lihaan ilmestynyt. Suuri sukulainen meidät jälleen kunniaan korotti ja ”Jumalan tykö saatti, kuolemasta elämän ja synnistä vanhurskauteen”. Tässä näemme Isän rakkauden ja Pojan suloisuuden. ”Hän syntiemme tähden seimeen alentuu, Hän köyhyytemme nähden köyhäks antautuu” kun ”On orjan muoto hällä, Kärsii kuoleman, Ja kuolon kärsimällä Avaa taivahan. Eijaa! laulamme, Lunastetut olemme Kuolon kahlehista”. Tätä taivaan Herran suurta nöyryyttä ja veljeksemme alentumista katsellessamme emme muuta voi kuin ihmetellen veisata: ”O Isän suuri rakkaus, O Pojan suuri laupeus! Synti sorti meitä, Kautt’ Adamin toi turmion; Jeesus eksyneitä Taas auttoi Isäns armohon; Omiaan ei heitä, Saattaa ilohon”. Ole kiitetty, Herra Jeesus! Amen.

Niin kuin Jeesuksen syntyminen oli halpa ja alhainen, niin oli myös koko hänen vaelluksensa täällä, että Hän meidät, langenneet syntiset, iankaikkiseen kunniaan saattaisi. Sen tähden hän, joka itse oli iankaikkinen Jumala alentui ihmiseksi maailmaan ja vaivaisten syntisen palvelijaksi, niin hän itse vakuuttaa: ”…ei Ihmisen Poika tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monen edestä” (Matt. 20:28). Tätä apostolikin todistaa sanoessaan: ”vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, ei Hän katsonut saaliiksensa sitä, että oli yhdenvertainen kuin Jumala, vaan alensi itsensä ja otti palvelijan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi ja havaittiin olennoltaan sellaiseksi kuin ihminen; hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan saakka, jopa ristin kuolemaan asti.” (Fil. 2:6–8)

Niin oli koko hänen vaelluksensa täällä sangen nöyrä ja alhainen, jonka tähden uskottomat eivät pitäneet häntä missään arvossa. Sillä (niin kuin profeetta ennusti) ”hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä – – jota emme minäkään pitäneet” (Jes. 53:3). Hän, jonka voimasta kaikki ovat tehdyt, syntyy ihmiseksi köyhästä neitseestä Betlehemin vajassa! Enkelit taivaassa ylistävät riemulla tämän autuaallisen syntymän kunniaan, mutta ihmisraukka maassa ei sitä minään pidä, niin halpa se lihan ja veren mielestä on. Ja entä vielä? – Eikö hänen koko ulkonainen elämänsä ollut yhtä alhaista? Taivasten Herra ja Luoja kasvaa halvan puusepän majassa, kunniattomana pidetyssä Nasaretin kaupungissa! Ja edelleen, alettuaan siunauksellisen opetustyönsä, tämä tosi valo, joka valistaa jokaisen ihmisen, kaikkien opettajien opettaja ja ylimmäinen pappi, ei olekaan täällä oikean opettajan arvossa eikä papillisessa säädyssä. Sen tähden hänen syntymämaassaankin sanottiin: ”Mistä tällä on tämmöinen viisaus ja nämä voimateot? Eikö tämä ole se rakentajan poika? – – Mistä sitten tällä on tämä kaikki?” Ja he loukkaantuivat häneen. Lisäksi soimasivat tämän maailman viisaat ja kirjanoppineet häntä ”viettelijäksi” ja ”kansan villitsijäksi” vainoten häntä sillä tekosyyllä kuolemaan asti. – Ja niin kuin hän oli halpa, alhainen ja ylenkatsottu, niin oli hän myös köyhä ja turvaton maailmassa. Itse hän sanoi: ”Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi” (Matt. 8:20). Ja kun häneltä verorahaa vaadittiin, antoi hän Pietarin ottaa sen ongitun kalan suusta, sillä tämän maailman rahaa ja tavaraa ei hänellä ollut, eikä hän sitä tahtonut. ”Sillä te tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon, että hän, vaikka oli rikas, tuli teidän tähtenne köyhäksi (sanoo pyhä apostoli), jotta te hänen köyhyydestään rikastuisitte.” (2. Kor. 8:9) Mitä meidän siis tulee tästä kaikesta sanoa? Mikä oli syynä tähän hänen köyhyyteensä, nöyryyteensä ja alentumiseensa? Kuinka seurakunta siitä veisaa? – ”Rakkaus, joka vaivuit vaivaan, Kuolit lunastukseksen.” – Totisesti! Rakkaus, sula rakkaus hänet tähän vei. Sillä ei hän etsinyt omaa kunniaansa eikä parastansa, vaan meidän; ei hän myöskään tullut tänne palveltavaksi, vaan itse palvellakseen meitä. Niin arvaamattoman suuri on tämä rakkaus, että Luoja itse palvelee luotujansa, alentuu nöyräksi ja köyhäksi korottaakseen heidät iankaikkiseen kunniaan ja taivaallisten tavarain perijäksi! Ja tämän rakkauden suuri salaisuus on siinä, että se ole millään hyvällä työllä tai palveluksella ansaittu, vaan että me päinvastoin olemme tottelemattomuudellamme ja synneillämme syystä ansainneet hänen vihansa ja iankaikkisen rangaistuksen. Niin hän itse todistaa: ”Et ole sinä, Jaakob, minua kutsunut, et ole sinä, Israel, itseäsi minun tähteni vaivannut, – et, vaan sinä olet minua synneilläsi vaivannut, rasittanut minua pahoilla töilläsi. – Muistuta sinä minua, käykäämme oikeutta keskenämme; – Jo sinun esi-isäsi teki syntiä, sinun puolusmiehesi luopuivat minusta” (Jes. 43:22–27).

Nyt tulemme vasta asian ytimeen ja saamme katsella tämän jumalallisen rakkauden varsinaista sisällystä. Me olemme synneillämme kaikki ansainneet Jumalan vihan, kuoleman ja iankaikkisen kadotuksen, eikä yksikään ihminen ole voinut meitä siitä auttaa. ”Kukaan ei voi veljeänsä lunastaa eikä hänestä Jumalalle sovitusta maksaa. Sillä hänen sielunsa lunastus on ylen kallis ja jää iäti suorittamatta.” (Ps. 49:8, 9) Mutta tämä ihminen ja veljemme Jeesus Kristus, jolla ei itsellään ollut syntiä ja joka myös oli iankaikkisen Jumalan Poika, täysi Jumala ja täysi ihminen, Hän yksin kykenee sovittamaan meidät Jumalan kanssa ja pelastamaan meidät iankaikkisesta kadotuksesta, ja sen hän myös tahtoo sulasta rakkaudestaan tehdä. Hän sanoo: ”Tuonelan kädestä minä heidät päästän, kuolemasta minä heidät lunastan. Missä on sinun ruttosi, kuolema, missä sinun surmasi, tuonela?”

Siinä vasta nähdään Jumalan arvaamattoman suuri rakkaus syntisiin, että hän syntisten lunastukseksi antaa ainoan Poikansa ristin kuolemaan ja helvetin ahdistukseen. Ja ainokainen Poika, Herramme Jeesus Kristus, on myös itse halukas kaikkea tätä kärsimään, kuuliaisuudestaan Isänsä tahdolle ja sanomattomasta rakkaudestaan meihin. Sillä tämä vasta on rakkautta! Ei ole maailmassa tällaista ikinä kuultu eikä nähty taivaassakaan! Enkelitkin ihmettelevät, että kaikkien herrain Herra kärsii ja kuolee syntisten ihmisten tähden, vihoitettu Jumala vihollistensa vuoksi. ”Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että hän panee henkensä ystäväinsä edestä.” Niin, ”Tuskinpa kukaan käy kuolemaan jonkin vanhurskaan edestä; hyvän edestä joku mahdollisesti ottaa kuollakseenkin”. Mutta Kristus on vihollistensa edestä kuollut, ei vanhurskasten eikä hyvien, vaan väärintekijäin, pahojen ja kelvottomien syntisten edestä. Siinä on rakkaus, jota ei järki voi käsittää, joka on kaikkea ymmärrystä ylempänä. ”Mutta Jumala tuo ilmi rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, meidän vielä ollessamme syntisiä, kuoli edestämme. – – Niin tulimme siis sovitetuiksi Jumalan kanssa hänen Poikansa kuoleman kautta silloin, kun vielä olimme hänen vihollisiaan.” (Room. 5:8, 10)

F. G. Hedberg, Kristuksen rakkaus syntisiin, s. 3–11. Helsinki 1936. Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys.

Avainsanat F.G. Hedberg, lehti, Sley, synti

1/2012 Lehdet

Fredrik Gabriel Hedberg, kristikunnan opettaja

Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
Julkaisupäivämäärä 8.2.2013

“…ja he pysyivät apostolien opetuksessa”, Ap. t 2:42

Sakari Korpinen, teol. lis., Perniö

Arkkitehti Erkki Pitkäranta on perehtynyt arkkitehtuurin lisäksi filosofiaan ja teologiaan. Kaikkiin näihin alueisiin hän on tahtonut liittää keskeisenä kysymyksenä, mikä on tulokulmamme? Tämän tulokulman luonnetta pohdimme tarkasti yhteisellä Berliinin matkallamme kesällä 2010. Niinpä mielestäni olennaista on selvittää, mistä tulokulmasta lähestymme rovasti Fredrik Gabriel Hedbergin toimintaa ja kirjoituksia? Mahdollisuuksia on monia:

Tutkimmeko häntä yhden suomalaisen hengellisen liikkeen eli evankelisen herätysliikkeen ”sydänäänistä” käsin? Käymmekö läpi hänen kirjoituksiaan kysyen ensisijaisesti, miksi hän irtautui pietistisestä herätysrintamasta? Ajaako Hedberg ”iloisen evankelisuuden” asiaa? Entä hänen laulunsa? Voisimmeko saada Hedbergin teologiasta kokonaiskuvaa niiden perusteella? Onko hän sakramenttimystikko? Tai Kristus-mystikko? Vai mikään mystikko?

Voimme keskittyä tarkastelemaan hänen sielunhoidollista toimintaansa jäljelle jääneestä laajasta kirjeenvaihdostaan käsin ja tehdä sen perusteella teologisia johtopäätöksiä?

Nämä vaihtoehdot ovat tietenkin mahdollisia, mutta ne ovat usein johtaneet joko yksipuolisiin käsityksiin tai jopa aivan harhaan.

Tiedämme, että Suomen kirkon elämään vaikuttivat 1800-luvulla monet eurooppalaiset teologiset koulukunnat ja yksittäiset teologit yllättävän voimakkaasti. Ne joilla oli varallisuutta, viimeistelivät opintojaan matkustelemalla Euroopassa. Tällaiset grand tourit saattoivat vaikuttaa Suomen kirkolliseen elämään jopa ratkaisevasti. Tällaisen matkan teki Saksaan mm. Alfred Kihlman, joka tutustui 1850-luvulla Johan Tobias Beckiin. Niinpä Kihlmanin ja myöhemmin erityisesti arkkipiispaksi nousseen Gustaf Johanssonin vaikutuksesta Suomen kirkossa vaikutti herännäispapiston keskuudessa kirkkohistoriastamme tunnettu laaja suuntaus, beckiläisyys. Eräät teologit ovat pitäneet beckiläis-pietistisen vaikutuksen ulottuvan meidän päiviimme asti ja vaikuttavan edelleenkin vahvana kirkkomme elämässä (esim. piispa Matti Väisänen väitöskirjassaan). Voimme vain ihmetellä, miten innostuneesti suomalaiset teologit toivat Euroopan matkoiltaan liberaaliteologi Albrecht Ritschlin (1822–1889) hengentuotteita ja saivat Suomessakin kannattajia.

Monet eivät päässeet matkustelemaan Ruotsia pitemmälle, mutta yllättävän paljon hankittiin teologista kirjallisuutta ja tilattiin teologisia aikakauslehtiä ympäri Eurooppaa. Monet jatkoivat sellaisen kirjallisuuden lukemista, jota oli tentitty teologisessa tiedekunnassa. Tiedekunnan opetus ja sen kirjat eivät kuitenkaan tyydyttäneet esimerkiksi Hedbergiä.

Siksi minun tulokulmani Hedbergin pastoraaliseen toimintaan, julistukseen ja opetukseen on ollut vuosien ajan hänen Euroopasta hankkimansa teologinen kirjallisuus. Tietenkin olen hankkinut Hedbergin oman tuotannon ja lähes kokonaan. Mutta aloin siis ostaa hänen kirjoituksissaan esiintyviä teoksia, lukea niitä ja porautua mahdollisimman itsenäisesti siihen, mitä hän näiden auktorien avulla on ymmärtänyt kristillisestä uskosta ja opista. Tämä viimeksi mainittu tulokulma avasi minulle tien tunnustamaan rovasti Fredrik Gabriel Hedberg kristikunnan opettajaksi. Hänelle oli pastorina tärkein asia oikean kristillisen kirkon jatkuminen Suomessa. Keskityn tähän.

1. KIRKKOISÄT PYHÄN RAAMATUN OPETTAJINA

W.A. Schmidtin kirjoittama Hedbergin elämäkerta on klassikko (1951). Hän toteaa teoksensa olevan kirkkohistoriallinen biografia. Hän ei ole edennyt kuitenkaan puhtaasti historiallisesti, vaan on ”myös kosketellut Hedbergin teologista kehitystä ja peruskatsomustaan” kirjeenvaihdon, kansanomaisten herätyslehtisten sekä Hedbergin toimittamien lehtien ja hartauskirjojen avulla. Tuntuu oudolta, että hän on jättänyt Hedbergin suuret teologiset teokset sivummalle. Pienikin silmäily kolmiosaiseen tutkimukseen Werklärans wederläggning (Hfors och Åbo 1847 -1851) ja Baptismens wederläggning och Det heliga Dopets förswar (Örebro1855) osoittaa ensiksikin, miten Hedbergille oli tärkeää seurata varhaisen kirkon opettajia. Schmidt mainitsee kylläkin itse biografiansa lopussa, että ”voimme panna merkille nimet Tertullianus, Cyprianus, Augustinus, Khrysostomus, Theodoretus, Theofylaktus ja Gregorius Naziansilainen”. Kyllä muitakin. Esimerkiksi Hedberg käyttää apunaan kirkkoisä Irenaeusta (Lyonin piispa, k. 202) selvittäessään inkarnaation salaisuutta:”Osalliseksi hän on tullut meidän luonnostamme, että mekin Jumalan luonnosta osallisiksi pääsisimme”, Kristillisiä Sanomia 5/1863. Mitä Hedberg näiltä erityisesti sai, jää Schmidtin teoksessa käsittelemättä. Olen jossain määrin mennyt näitä viittauksia läpi.

Kun selaamme saksalaisia 1800-luvun teoksia, joita Hedberg luki ja siteerasi, niissä esitetään usein patristinen tulkintaperuste. Hedbergille pyhän Raamatun tutkistelu oli alkukielillä jatkuvaa. Siksi myös patristisen kirjallisuuden käyttö oli mahdollista. Hänen painettu pastoraaliväitöksensä Theses vuodelta 1848 käsittelee eräiden Psalmien jakeiden kääntämistä. Se on latinaksi, mutta osoittaa Hedbergin hallinneen heprean lisäksi arabian. Onpa hänen teeseissään käytetty myös espanjaa. Edellä mainituissa suurissa teologisissa teoksissaan Hedberg viittaa tarvittaessa UT:n kohtiin kreikaksi. Dogmaattisissa kysymyksissä hän viljelee oppihistorian klassisia termejä latinaksi.

2. LUTHER , REFORMAATIO JA LUTERILAINEN TUNNUSTUS –“KOKONAAN TOISENLAINEN TIE”

Reformaatio löysi uudestaan kirkkoisien tavoin pyhän Raamatun ja ilmoitusteologian. Sola scriptura (yksin Raamattu) ja solus Christus (yksin Kristus) kuuluvat yhteen. Tästä seuraa sola gratia (yksin armosta) ja sola fide (yksin uskosta).

”Luther on oppi-isä ja pysyy oppi-isänä kaikkia muita suurempana.” Näin kirjoitti 1879 Hedberg eräälle ystävälleen. Suomessa tapahtui heräävää mielenkiintoa Lutherin teoksiin 1830-luvulla. Lutherin ruotsinnokset, joita mm. P.A. Sonden oli toimittanut, levisivät myös Suomeen. Hedberg tutustui Lutherin Epistolapostillaan 1835, johon hän viittasi myöhemmin usein. Joonas Lagus ilmeisesti kiinnitti Hedbergin huomion Lutherin Kirkkopostillaan ja eritoten Kolminaisuudenpäivän saarnaan. Tämä tapahtui 1836 (Hedbergin kertoma Frans Wilhelm Sipilälle). Sitten hän löysi Kirkkopostillan Lohjan kirkonarkistosta. Kirkkopostillan ensimmäisen osan ruotsinnosta lukiessaan hän sai ”vähäisen aavistuksen kokonaan toisenlaisesta tiestä”. Aion valottaa tässä esityksessä myöhemmin vähän, mitä tällä ”toisella tiellä” laajasti ottaen tarkoitetaan.

Jo vuonna 1837 Hedberg luki Lutherin Galatalaiskirjeen selitystä. Tätä hän yritti Ouluun karkotettuna suomentaakin. Mutta painettuna tuli vain suomeksi 1841 Lutherin 51 psalmin selitys.

Jos Hedbergin pääteoksena halutaan pitää Raippaluodossa valmistunut Uskon oppi autuuteen (Turku 1843, toinen uusittu painos Pöytyän pappina 1844), se sitä varmaan onkin Suomen hengellisten liikkeiden kannalta. Ja Uskon oppi on ihana sielunhoitokirja, joka sisältää myös herätysnäyn, mutta se ei ole nimestään huolimatta ehyt dogmatiikan esitys. Tässä teoksessa näkyy, miten Lutherin kirjoitukset ovat keskeisesti vaikuttaneet Hedbergin muutokseen. Yhdyn esim. Lauri Koskenniemen määritykseen tästä teoksesta tältä osin: ”Painotetusti saa sijan avoin ja vapaa luottamus Kristuksessa kaikille lahjoitettuun armoon. Tämä kytkeytyy nyt korostetusti Jumalan sanan ja sakramenttien armonvälineluonteeseen. Tällöin kysymys Pyhän Hengen todistuksesta nousee hyvin keskeiseksi. Avoin ja vapaa luottamus Jumalan sanaan ja evankeliumiin, jossa Pyhä Henki nimenomaan vaikuttaa, nähdään nyt pietistisen subjektivismin vastakohtana” (Johdannosta 16. painokseen). Tämä on alleviivaten todettava. Mutta jos Hedbergin kirjoituksista luetaan vain Uskonoppia sekä hänen laajaa sielunhoidollista kirjeenvaihtoaan ja laulujaan, on mahdollista, että Hedbergiä luonnehditaan ensisijaisesti tai jopa pelkästään uusevankelisuuden huomattavimmaksi edustajaksi. Tähän joukkoon liittyy Carl Olof Rosenius, sitten myös mm. room. kat. kirkosta irrottautuneet Martin Boos ja Johannes Gossner sekä monet herrnhutilaiset lauluntekijät. Oppihistorian teoksista tekee näin mm. Aleksander Radler (Lund 1988) ja vanhemmista mm. 1931 julkaistu Ernst Newmanin Hedbergianismen i Sverige. Jos silmäilemme myös esim. Hedbergin kirjoituksia Ruotsissa ja ruotsalaisten toimesta (Toivo Niemimaan tekemä hyvä bibliografia), saadaan Hedberg asetettua roseniolaiseen uusevankelisuuden rintamaan. Mutta tämä määrite “uusevankelinen” ei tee lainkaan täyttä oikeutta Hedbergille. Kirkkopoliittisistakin syistä johtuen Hedbergistä tehdään tosin mielellään uusevankelinen ja painotuksiltaan yhden, eräissä kysymyksissä pietistisistä linjauksista poikkeavan, mutta kuitenkin suurissa perusratkaisuissaan pietismiä edustavan herätysliikkeen isä.

Pidän Hedbergin suuriin teologisiin kirjoituksiin kuuluvana edellä mainittujen lisäksi hänen tekemäänsä Tunnustuskirjojen toisen, kielen puolesta korjatun laitoksen esipuhetta jopa sellaisena, josta tulee hahmottaa kaikkea hänen kirjallista tuotantoaan. ”Johdanto Seurakuntamme Tunnustuskirjoihin” oli Evankeliumiyhdistyksen pyytämä. Kirja ilmestyi johdantoineen 1878. Lyhyydestään huolimatta Hedberg osoittaa tässä jumaluusopillisessa testamentissaan, miten luterilainen tunnustuksellisuus on Kristuksen kirkon tie. Tämä vakaumus ei jäänyt vain teoreettiseksi, vaan hän joutui taistelemaan Kirkkolain ns. tunnustuspykälän johdosta. F.L.Schaumanin laatima ja beckiläisen papiston ajama muutos, jossa kirkon ylin arvovalta ei enää olisi pyhällä Raamatulla ja Tunnustuskirjoilla, kaatui “hedbergiläisen puolueen” toimesta, mitä nimeä käytti mm. K.E. Stenbäck. On huomattava, että tuolloin aito pietistinen papisto oli samassa rintamassa hedbergiläisten kanssa. Näin myös kirkkomme oikeusperusta pysyi rikkomattomana.

Viime vuonna vietettiin Hedbergin juhlavuotta. Kaikkein kirkkaimmin Hedbergin paikkaa kansainvälisessä uusluterilaisuudessa eli tunnustuksellisessa luterilaisuudessa on korostanut Anssi Simojoki. Hänen esitelmänsä Paavalin synodin kirkkopäivillä on vuosia kuljetun yhteisen tiemme hedelmää.

3. “KOKONAAN TOISENLAISELLA TIELLÄ” OPASTAVAT ORTODOKSIAN PAIMENET

Takavuosina keskustelin Hedbergin teologiaan syventyneen Veikko Takalan kanssa, miten luterilaisen dogmatiikan kukoistuskauden suurmiehet kuten esim. Chemnitz, J. Gerhard, Calovius, Quenstedt, Hollazius jne. ovat vaikuttaneet Hedbergin opetukseen. Takala korosti erityisesti Wittenbergin Abraham Caloviuksen (1612-1686) osuutta. Hänen isänsä Lauri Takala on keskittynyt enemmän evankelisen liikkeen historiaan (Suomen evankelisen liikkeen historia I-III) kuin itse Hedbergiin ja niinpä myös sen tutkiminen, mikä on ollut Hedbergin suhde ortodoksian isiin, on fragmentaarista. Werklärans wederläggning-teoksen esittelyssä L. Takala kyllä nostaa esiin enempää selvittämättä J. Gerhardin (Loci Theologici). Baptismens wederläggning-teoksen kuvauksessa L.Takala osoittaa ilmeisesti Osmo Tiililäänkin tukeutuen, miten Hedberg käyttää apunaan ortodoksian isistä eritoten Johann Gerhardia (1582-1637) ja Leonhard Hutteria (1563-1616).

Uusinta Hedberg-tutkimusta silmäillessä nousee ilman muuta kysymykseksi, miksi Hedbergin jatkuvaa ortodoksian paimenten osuutta ei juurikaan ole noteerattu. Olihan Saksassa uusluterilaisten pappien keskuudessa reformaation kirjojen lisäksi nämä niin suosittuja, että jopa esim. Gerhardin laaja Loci theologici julkaistiin uutena laitoksena 1863-1875. Onko tässäkin kirkkopoliittiset syynsä? Halutaanko näin viestittää koulukirjojen tapaan, että kaikki ”puhdasoppisuus” on kovaa ja kylmää ”yläpuolelle asettumista” ja siis negatiivinen suure?

Schmidt sanoo myös teoksensa lopussa mitään teologista analyysia tekemättä, että kirjoituksissaan Hedberg viittaa J. Gerhardiin. ja A. Caloviukseen. Tosiasiassa esim. suuri luterilaisuuden taistelija Calovius on Veikko Takalankin mukaan vaikuttanut ratkaisevasti esim. Hedbergin kirkkaaseen vanhakirkolliseen inkarnaatioteologiaan. Schmidt toteaa edelleen Hedbergin tukeutuvan Johann Arndtiin (1555-1621), mutta ei kerro sen tarkemmin. On kyllä erikoista, ettei Hedberg hyödyntänyt juurikaan pohjoismaalaista ortodoksian kirjallisuutta. Vaikka pyhä Raamattu oli hänelle kaikki kaikessa, hän ei erityisesti viittaa edes täysortodoksian suureen Gezeliuksen kommentaariin. Sitä tosin luettiin hedbergiläisissä pappiloissa. Hän kuitenkin taisteli mm. Olaus Svebiliuksen katekismuksen puolesta ns. Lindblomin katekismusta (1810) vastaan. Neologian sävyttämät uudet kirkolliset kirjat rikkoivat kirkkokansan rivejä eritoten Ruotsissa.

__________________

Mutta miten Hedberg päätyi tunnustukselliseen luterilaisuuteen? Tässä on mentävä ensiksi tutkimaan luterikunnan emämaan tilannetta ja sitten, mitä kirjoja ja lehtiä Hedberg tilasi mm. Saksasta.

4. LUTERIKUNTA 1800-LUVUN TUULISSA

Eri puolilla Eurooppaa hallinnut valistusajan optimistinen edistyshurmos oli romahtanut Ranskan vallankumouksen jälkeisiin hirmutekoihin. Monien järkyttävien tapahtumien vyöry pani kristityt ja kirkkokunnat kyselemään tosissaan uskonsa ja toivonsa perusteita.

Kuitenkaan luterikunnassa ja eritoten sen emämaassa Saksassa ei päästy kirkollisessa elämässä heti jaloilleen, koska opetus, julistus ja spiritualiteetti oli pahasti rappeutunut. Kun teologinen työskentely ja hengellinen elämä alkoi sitten nousta, syntyi paljon herätystä. Tästä on mahdotonta löytää kuitenkaan mitään yhtenäistä teologista linjaa. Uusimpiakaan tutkimuksia lukiessamme emme voi saada selkeää teologista kokonaiskuvaa. Kuitenkin juuri Saksassa vaikuttaneiden hyvinkin erilaisten teologis-kirkollisten linjausten ja trendien vaikutus suomalaiseen kirkolliseen elämään ja teologiaan on ollut kiistaton. Simo Kivirannan koulukunnan kasvattina olen taipuvainen seuraaviin kokonaisuuksiin, vaikka rajat eivät olleetkaan aina selviä:

A. Ilmeisesti 1800-luvun eniten vaikuttanut teologi on preussilainen Friedrich Daniel Ernst Schleiermacher (1768-1834).Hän on ns. idealismin suurmiehiä, joka halusi puolustaa kristillistä kirkkoa valistuksen rationalismia vastaan, mutta teki itse asiassa karhunpalveluksen. Tultuaan Berliiniin hän vaikutti vahvasti reformoitujen ja luterilaisten unionihankkeeseen. Friedrich Wilhelm III (1770-1840) halusi suoranaisin pakkokeinoin yhdistää luterilaiset ja kalvinistiset seurakunnat yhteen protestanttiseen Preussin kirkkoon. Jo tätä ennen olivat luterilaiset kokeneet suoranaista vainoa. Tästähän oli seurauksena mm. aitoluterilaisten joukkopako Pohjois-Amerikkaan, Australiaan ja eteläiseen Afrikkaan. Mm. Hedberg avusti vainottuja saksalaisia luterilaisia.

Schleiermacher oli akateeminen aristokraatti, joka halusi vaikuttaa ensisijassa intellektuaaleihin ja pappiskoulutukseen. Hänen pääteoksensa Der christliche Glaube olikin eri puolilla teologisissa tiedekunnissa luetuimpia kirjoja. Mutta kirkkokansan keskuudessa Schleiermacheria ei luettu, eikä hän perustanut kirkollista ryhmittymää. Aleksander Radler esittää mielenkiintoisen väitteen, että teologisissa tiedekunnissamme edelleen harjoitettu ns. lundilainen metodi nousee oikeastaan schleirmacherilaisesta perinnöstä (Kristendomens idehistoria, 1988)

Aseekseen valistuksen rationalismia vastaan Schleiermacher ei ottanut pyhää Raamattua saati Tunnustusta, vaan hän painotti tunteen ja itsetiedostuksen merkitystä kristillisessä teologiassa. Hänen mukaansa kristillinen usko ja teologia liittyvät ”absoluuttiseen riippuvuuden tarpeeseen” ja näin tunne on pääasia. On selvää, että tällainen ajattelu johti ilmoitusteologian sivuuttamiseen ja suoranaiseen nihiloimiseen.

B. Saksan maakirkoissa vaikutti edelleen yleiskonservatiivinen, valistushenkinen papisto, joka nautti palkkansa enempiä teologisia perusteita kyselemättä ja ’rokkiaan ryvettämättä’. Tällä joukolla oli lähinnä valistuksen moraalis-rationalistinen lähestymistapa. Osa kulttuuriväestä seurasi tätä joukkoa. Pappien kouluttajina oli edelleen paljon valistushenkisiä yleiskonservatiiveja.

C. Ns. biblisistinen ryhmä, joka sai huomattavan suurta jalansijaa Suomessa. Tämän joukon suurimpia nimiä on Johan Tobias Beck. Hänen vaikutukseensa Suomen kirkossa 1850-luvulta alkaen olemme jo viitanneet. Saksassa ilmeni eri puolilla Württenbergin pietismin eri ryhmittymien aktiviteettia. Samaan rintamaan kuului jossain määrin myös Johann Albrecht Bengel (jonka raamatunselitysteosta Hedbergkin käytti usein) ja Fredrik Christof Oetinger. He kaikki saivat vaikutteita Jacob Böhmen teoksista. Tähän joukkoon liittyy, vaikkakaan ei juuri Suomessa apokalyptiikkaa korostava Samuel Collenbusch. Tässä herätyskristillisessä ryhmittymässä oli oppia ja tunnustusta vähättelevä kärki.

D. Oman aikansa ”elämyksellinen herätyskristillisyys” sai paljon kannatusta erityisesti Berliinin ja Hallen prof. August Tholuckin (1799-1877) ollessa johdossa.

E. Uusluterilaisuus eli tunnustuksellinen luterilainen kristillisyys. Tälle joukolle oli koko ajan tärkeitä Lutherin katkismukset ja muukin Lutherin tuotanto pyhän Raamatun opettajana. Samoin se viittaa yhtenään luterilaisen puhdasoppisuuden suuriin paimeniin. Se löysi uudestaan luterilaiset Tunnustuskirjat. Tämä joukko sai uutta tulta reformaation juhlavuosina 1817 ja 1830. Voi olla, että suoranaiset vainot auttoivat syventymään luterilaiseen tunnustukseen ja reformaation perintöön. Joka tapauksessa tälle joukolle oli mahdotonta hyväksyä kirkollinen unionismi. Arkkidiakonin ja sittemmin Kielin professorin Claus Harmsin (1778-1855) vaikutus on ollut kiistaton laajalla alueella: Schleesia, Breslau, Baijeri, Hannover, Pommeri ja Berliinin seutu. Claus Harmsin ruotsinkielisiä postilloja luettiin Suomessakin.

Tätä joukkoa on kutsuttu ensisijaisesti oppikirjoissa uusluterilaiseksi. Claus Harmsin lisäksi on mainittava Ernst Wilhelm Hengstenberg (’Berliinin lukko’, Kirchliche Zeitung, johon myös Hedberg kirjoitti), J.G. Scheibel, F.J. Delitzsch (kaltoin kohdeltu suuri eksegeetti, Hedbergillä hänen Jesaja-kommentaarinsa), Friedrich Julius Stahl, jumalanpalveluksen suuri tuntija Wilhelm Löhe, joka oli (herätysliikkeen keulahahmo, jota Hedberg siteeraa paljon, G. Thomasius, jota Hedberg käytti mm. Ingmannia vastaan, August Friedrich Christian Vilmar ja Theodor Kliefoth (konkreettinen virka Kristuksen asettama ja siinä noudatettava apostolisia ohjeita Herran käskynä.). Tietysti tähän joukkoon voi vielä lukea moniakin, esim. J. W. Höfling, Christian Ernst Luthardt (Hedbergillä Ilmestyskirjan kommentaari), August Kahnis, Friedrich Adolf Filippi, Alexander von Oettingen (Tartossa professori), Theodosius Harnack (myös Tarton professori) jne. Monilla on ollut alkulähtökohta toinen, mutta tie on vienyt uusluterilaisuuden rintamaan eli tunnustukselliseksi luterilaiseksi.

Ketkä näistä opettajista vaikuttivat erityisesti Hedbergin toimintaan ja opetukseen? Sitä lienee vaikea sanoa, mutta näistä useimpia hän käytti pääteoksissaan ja niihin viittasi. Otan joitakin muita vielä esiin.

5. ERÄITÄ HEDBERGIN OPETTAJIA SAKSASTA

Edellä mainittu W.A. Schmidt julkaisi 1949 pienen vihkosen Hedbergin ja Lutherin suhteesta. Hän sanoo siinä: ”Kun Hedberg sitten kehittyi jumaluusopissaan, hän yhä enemmän omaksui puhdasopin käsityksen Lutherista oppi-isänä.” Tämä oli juuri 1800-luvun uusluterilaisen ryhmittymän omaksuma käsitys. Uusluterilaisuus oli puhdasoppisuuden jatkumossa.

Hedbergin kirjeenvaihdosta ja kirjoitusten viittauksista on mielestäni nostettava edellä lueteltujen lisäksi erityisesti Rudelbach, Besser ja myös H. E.F. Guericke:

Tanskalais-saksalaisen papin Andreas Gottlob Rudelbachin kirjaa Reformation, Lutherthum und Union (Leipzig 1839) Hedberg siteeraa usein, mutta käytti ilmeisen paljon juuri selvittäessään, mitä Kirkolle merkitsee tunnustus. Rudelbach, Guericke ja Luthard toimittivat lehteä Lutherische Theologie und Kirche, jota Hedberg seurasi aktiivisesti. Rudelbach joutui kärsimään tunnustuksellisen uskonvakaumuksensa vuoksi. Hän toimi aluksi Tanskassa, mutta meni Saksaan seurakuntapapiksi. Hän sai elää herätysten keskellä ja ehti samalla kirjoittaa paljon teologisia, kirkko-oppiin liittyviä ja unionia vastustavia teoksia. Valistushenkinen papisto hyökkäsi kiivaasti Rudelbachia vastaan ja hänen oli pakko lähteä takaisin Tanskaan (Slagelse 1851). Hän käänsi mm. reformaation kirjallisuutta tanskaksi ja edisti monin tavoin tunnustuksellisen luterilaisuuden kasvua. Ehkä tästä syytä hän joutui myös liberaalimpaan suuntaan kehittyneen, suuren vaikutusvallan omanneen N. Gruntvigin silmätikuksi.

Itse olen lukenut Hedbergin käyttämistä kommentaareista erityisesti W.F. Besserin (1816–1884 ) teoksia, joita Hedberg lainaa yhtenään. Hän sanookin Besseriä ”yhdeksi uskollisimmista Kristuksen käskyläisistä.” Besser oli myös voimakas unionin vastustaja.

Kun Hedbergin voimakasta sakramenttirealismia on arvosteltu, näemme mm. Besserin teoksista, että tämä on vanhakirkollinen oppi, joka nousee loogisesti inkarnaatiosta ja kaksiluonto-opista. Siitä on seurauksena myös ”das grosse Geheimnis der geistlich-leiblichen Vereinigung”. Kyse ei ole mistään epämääräisestä mystiikasta, vaan Jumalan sanaan perustuvasta aidosta apostolisesta opista, johon uskotaan ja jota tunnustetaan. Mutta niin valistushenkisen rationalismin edustajat kuin pietistis-beckiläisen suunnat teologit haluavat sijoittaa Hedbergin kirkon sivulaivaan juuri raamatullisen sakramenttirealisminsa ja armonvälineitä korostavan seurakunnallisuuden ja kirkollisuuden vuoksi. Poltinmerkit ovat tänään toiset, mutta tarkoitus on sama.

6. OIKEAN KRISTILLISEN KIRKON SÄILYMINEN SUOMESSA

Olin 1970-luvulla Simo Kivirannan kanssa Åbo Akademissa teologitapahtumassa, jossa eräs esitelmöitsijä luennoi, miten Jeesuksen edustama aito Jumala-usko muuntui ja kehittyi kreikkalaisen filosofian vuoksi meidän tuntemaksi kolminaisuusopiksi ja kaksiluonto-opiksi. Hänen mukaansa koko kristillinen uskomme onkin jatkuvan kehityksen tulosta. Oppi muuttuu aikakausien myötä.

Tämä raamattukritiikin mukanaan tuoma käsitys on jo vanha, mutta vasta nyt valloittanut lähes kokonaan kirkkomme. Yksilö ikään kuin saa poimia vapaasti kaikkea, mikä häntä tällä hetkellä miellyttää. Sitä ei saa rajoittaa traditio, oppi eikä ”moralismi”. Myöskään valtion lainsäädäntö ei saa olla pedagoginen. Tästä on ollut seurauksena, että jotkut ajattelijat ovat kuvitelleet evoluution tuottaneen myös uuden ihmistyypin: jatkuvaan vaihteluun heittäytyneen yksilön. On vain käsityksiä ja mielipiteitä, jotka kehittyvät. Ei ole varsinaisesti sellaista pyhää Jumalaa, joka olisi ilmoittanut jotain normatiivista. Kirkon vanha opetus siitä, mitä Raamattu itse selvittää ehdonvallan asioina eli mitkä saavat olla mielipiteitä tai käsityksiä – ja sitten mitkä kuuluvat ehdottomiin totuuksiin, on lähes kokonaan syrjäytetty. Kaikkein vaikein pala on monille teologeillekin juuri se, että sanomme tosissamme Kirkon dogman olevan eksklusiivisen. Monioppisuudelle raivataan tilaa eri tavoin, määrätietoisesti, jopa häikäilemättömästi. Liberaaliteologit yrittävät aikaansaada kylläkin yhteyden manifestaatioita (yhteisiä julkilausumia ja jopa yhteistä ehtoollista), mutta varsinaisesti ei pyritäkään totuuteen tai yhteen oppiin.

Aivan toista käsitystä ovat edustaneet kirkkoisät, reformaatio, luterilaisen puhdasoppisuuden paimenet sekä uusluterilaiset isät. Tämä joukko on korostanut pyhän Raamatun perusteella, että Kirkolla on ainutlaatuinen opetustehtävä, johon kuuluu annetun apostolisen opin varjeleminen, tallentaminen ja esittäminen kaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa. Tässä opetusvirassaan (magisterium) sillä on apunaan ja johtajanaan itse Kristus ja Pyhä Henki.

Olin sisäistänyt Åbo akademin professorin esittämän ”kirkollisen evoluution” jossain määrin. Seppo A. Teinonen opetti taidollisesti toista linjaa, joka muutti käsitykseni. Kristillinen oppi on kertakaikkisesti annettu, ja se on sisällöllisesti muuttumaton. Tietysti sen muotoilussa on erilaisuutta ja ymmärtämisen asteita. Ajatukselliseen selvyyteen pääseminenkin on viime kädessä Pyhän Hengen työ. Kirkkoisä Augustinus perusteli oikean teologian harjoittamista apostolin sanoilla: ”Niinpä saa Hengen kautta toinen viisauden sanat, toinen tiedon sanat saman Hengen vaikutuksesta” (1. Kor.12:8). Vulgatassa on viisaus sapientia ja tieto scientia. Tulee tehdä työtä ja anoa sapientiaa ja scientiaa, sillä Kristuksen kirkko ei tarvitse mitään erityistä ”suomalaista teologiaa”, ”herätysliikkeen oppia”, ei edes mitään ”luterilaisia dogmeja”. Voimme yhtyä vain pyhään Raamattuun perustuvaan Kirkon apostoliseen ja katoliseen uskoon ja oppiin, joka on ilmaistuna Tunnustuskirjoissamme ja kasvaa sen ymmärtämisessä ja sisäistämisessä Pyhän Hengen työnä. Näin ollaan ja pysytään Kristuksessa. Toinen mahdollisuus on etääntyminen kotikutoiseen uskontoon ja uskonnollisuuteen (civil religion) arkkipiispa Kari Mäkisen johdolla, jossa äänestetään. mikä oppi sopii nyt meidän ajallemme ja minulle. Silloin ei tarvita mitään ”raamattuargumentteja” .

Kun pyhät apostolit oli johdatettu kaikkeen totuuteen (Joh 16:13), kristillinen oppi oli täysin valmis. Siksi myös Martti Luther selvitti, miksi ensimmäiset kirkolliskokoukset laatiessaan kaksiluonto-opin formulaatiot (kr. asygkhytos, atreptos, adiairetos, akhoristos) eivät luoneet mitään uutuuksia, vaan yksinkertaisesti tunnustivat uudelleen kristikunnan uskon ja opin pyhän Raamatun perusteella. Samoin Tunnustuskirjoissa painotetaan, ettemme opeta mitään uutuuksia. Toisin sanoen reformaatio ei halunnut tuoda kirkkoon mitään uusia oppeja, vaan pitää kiinni siitä, mikä oli alkuperäistä ja aitoa ja painotti sitten sen uskomista ja rohkeata tunnustamista. Tämä merkitsi erityisesti oppikontinuiteetin vaalimista ja valvomista (CA, 1. osan päätös).

Tästä on ollut kysymys Fredrik Gabriel Hedbergin toiminnassa. Siksi hän on kristikunnan opettaja.

”Eurooppalainen Hedberg”. Helsinki Koinonia 19.1. 2012

Omistan tutkimukseni ystävälleni, TT Reijo Arkkilalle, hänen juhliessaan 70-vuotista taivaltaan Pyhän Sydämen kappelissa 15.1. 2012

Avainsanat F.G. Hedberg, lehti, Sakari Korpinen

1/2012 Lehdet

Markku Särelän kommentti Sassesta herättää kysymyksiä

Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
Julkaisupäivämäärä 1.2.2013

Halvar Sandell, pastori, Helsinki

Concordia julkaisi vuoden 2011 lopussa professori Hermann Sassen kirjan ”Tämä on minun ruumiini” (alkuperäinen teos: ”This is my body”). Ilmeisesti tämän teoksen julkaiseminen on saanut Suomen tunnustuksellisen luterilaisen kirkon (STLK) pitkäaikaisen pastorin, Markku Särelän, tarttumaan kynään ja kirjoittamaan Sassesta STLK:n lehdessä Luterilainen 1/2012, s 46–47 ( http://www.luterilainen.com/files/Luterilainen/12/Lut_12_01.pdf ).

Tämänkaltaisia luterilaisia kirjoja ei kovin usein ilmesty suomen kielellä. Ihmetystä herättääkin, ettei Särelä ole tehnyt kirja-arviointia mainitusta teoksesta. Samassa lehdessä hän esittelee kuitenkin sivun verran toista merkittävää kirjaa.

Särelä käsittelee Sassea yleisellä tasolla eikä siis juuri tätä ilmestynyttä kirjaa.
Todettakoon, että kustantaja on valinnut tämän tärkeän kirjan julkaistavaksi juuri sen sisällön vuoksi.
Sassen suuri vahvuus teologina on nimenomaan sakramenttiopissa. Tämän olemme halunneet Concordiassa nostaa esille. Tätä kirjan antia luterilaisten teologien on syytä pohdiskella. Luterilaisesta lähtökohdasta pitäisi olla vaikea torjua se, mitä Sasse sanoo tässä teoksessa.

Toteamme teoksen alkusanoissa, että Sasse on ollut kiistelty mies. Toteamme myös, että juuri se asia, jonka hän tässä kirjassa tuo esille, on sen laatuinen, että tunnustuksellisen luterilaisen on helppo yhtyä Sassen teoksen sisältöön. Ilmeisesti Särelällä ei ole suoraan mitään sanottavaa tähän. Sen vuoksi hän kiertelee ja yrittää saada Sassen tekstin huonoon valoon puhumalla muista asioista.
Sassen ongelmat eksegetiikassa eli raamatunselitysopissa (hän opiskeli aikoinaan Berliinissä vanhan liberaaliteologian kulta-aikana) eivät kuulu tähän, sikäli kuin ne eivät suoraan vaikuta hänen esitykseensä. Särelä yrittää väittää jotakin tämänsuuntaista viittaamalla Sassen teoksen sivuihin 249–253. Mainittu kohta ei kuitenkaan vahvista Särelän väitteitä. Päinvastoin on kuunneltava, mitä Sasse lausuu lopuksi: vaikka enemmistö nykyajan protestanttisista tutkijoista asettuu tosiasiallisesti Zwinglin ja Calvinin puolelle, niin tämä ei ole raamatuntutkimuksen tulosta, vaan on sidoksissa siihen että nämä tutkijat ovat rationalistisen maailmankuvan lumoissa eivätkä ole valmiita hyväksymään ihmettä. Ihmeellisellä tavalla Särelä tässä yhteydessä näkee vastakohdan toisaalta Sassen mainitseman ”raittiin ja vankan eksegeettisen työskentelyn” ja toisaalta Raamatun selvän sanan välillä. Onhan ensimmäinen eksegeettinen periaate lukea oikein, mitä tekstissä lukee! Eksegetiikan antama tieto juutalaisesta ja hellenistisestä taustasta ei ole samaa kun normatiivinen kirkko-oppi, mutta toisaalta ei sen vastakohtakaan, jos molemmat pysyvät omissa funktioissaan. Ei Sasse tässä kohdin ole ymmärtänyt väärin ”Tämä on minun ruumiini”-kirjassa eikä Särelän mainitsemassa ”Olen luterilainen”-kirjassa. Jos muutoin on joku epäselvyys, se on esitettävä siinä yhteydestä, jossa on tällainen harha.
Jos Särelä tyrmää tämän kirjan opin, hänen on rehellisesti ja suoraan käytävä sen kimppuun. Tämä kiertely antaa ymmärtää, että Särelä haluaa tämän kirjan huonoon valoon sen mukaan mitä Sassesta on tullut ilmi muissa yhteyksissä. Todettakoon ettemme ole nyt tarkistamassa, täyttyvätkö kaikki edellytykset ongelmattomaan kirkkoyhteyteen, vaan onko tietty dogmaattinen locus esitetty oikein.
STLK:n on Suomen luterilaisella kentällä katsottu sakramenttiopissa kallistuvan enemmän filippismiin kuin gneesioluterilaisuuteen (aitoluterilaisuus). Sassen kirja on pääasiallisesti gneesioluterilaisella linjalla ja se ilmeisesti häiritsee STLK:n opillista kantaa. Jos tämä on Särelän syy lähteä pohtimaan toisia opinkappaleita, sellainen ei tässä yhteydessä ole kunnioitettava veto.

Oudon vaikutelman antaa myös se, että Särelä tahtoo tuoda esiin Samuel Nafzgerin totuuden todistajana tässä yhteydessä. Nafzger ei ole myöhemmässä vaiheessa kuulunut Missourin luotettavaan siipeen (ks. esim. http://blog.trinityaustin.com/2010/02/08/where-have-you-gone-samuel-nafzger/ ). STLK käytti Nafzgeria luennoitsijana loppuvaiheessa, kun heillä vielä oli kirkkoyhteys Missourin kanssa. Meidät Concordiassa kutsuttiin mukaan. Samaan aikaan meitä toiselta suunnalta varoitettiin juuri Nafzgerin linjauksista.
Lopuksi: Vaikka ehtoollisopissa gneesioluterilaisuus asiallisesti voitti aikoinaan, niin käytännössä filippismi vei voiton. Luterilainen ehtoollisoppi meni jonkinlaiseen talviuneen. Kun se nyt herää eri puolilla, on tärkeää, että se orientoituu siihen oikeaan käsitykseen, minkä gneesioluterilainen puoli uskonpuhdistuksen aikaan toi esiin. Jos melko vaikeneva filippistinen kanta nyt herätessään dogmatisoituu ja ottaa etäisyyttä oikeaan kirkolliseen oppiin, on se erittäin valitettavaa. Valitettavaa on myös, jos muuten kunnioitettu pitkän aikaa uskollisesti palvellut pastori, tohtori Särelä on tässä auttamassa.

Avainsanat Halvar Sandell, Herman Sasse, lehti, Markku Särelä

1/2012 Lehdet

Rikkauden viettelys

Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
Julkaisupäivämäärä 25.1.2013

Matti Roininen, Lahti

”Mutta ne, jotka rikastua tahtovat, lankeavat kiusaukseen ja paulaan ja moniin mielettömiin ja vahingollisiin himoihin, jotka upottavat ihmiset turmioon ja kadotukseen.” (1. Tim. 6:9)

Tässä elämässä käy usein niin, että sieltä, missä ihminen uskoo saavuttavansa onnen, hän periikin onnettomuuden. Apostolin varoitus rikkauden viettelyksestä ei koske vain niitä, jotka ovat päässeet menestyksen makuun. Hän varoitti kaikkia. Nekin, jotka eivät olleet alkua pidemmällä, olivat vaarassa langeta, sillä tarkkaavainen lukija huomaa, kuinka kysymys on ensimmäiseksi ihmisen tahtotilasta.

Jeesus lausui vuorisaarnassa: ”Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa (raha ja omaisuus)” (Matt. 6:24). Se, joka alkaa palvella mammonaa, tulee Jumalan viholliseksi. Jumalanpalveluskin muuttuu ulkokultaiseksi. Ihmisen jumala ei välttämättä ole se, jonka nimeä hän suullaan tunnustaa, mutta varmasti se, jonka varassa hän uskoo elämänsä olevan.

Luopumuksesta ei kasva hyviä hedelmiä, vaikka kaikki näyttäisi ympärillä paratiisin ihanuudelta. Ihmiset eivät tällöin ikävöi Jumalan paratiisiin (hänen valtakuntaansa), vaan rakentavat sen itselleen maan päälle. Aineellisen hyvinvoinnin alttarille viedään kodin onni, luovuttamattomina pidetyt isänmaalliset arvot, yhteiskuntaa koossa pitävät lait ja oikeudet. Kaikki heitetään kevytmielisesti väärän jumalan alttarille.

Jeesuksen opetuslapset olivat enimmäkseen köyhiä. He julistivat heille taivaasta tullutta autuutta. Juuri he saivat varoituksen mammonan palveluksesta. He eivät saaneet käyttäytyä pakanoiden tavoin. Jeesus kehotti heitä ja niin myös meitä etsimään ensiksi Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan (Matt. 6:33).

Edellä olevat kallisarvoiset opetukset on usein käännetty kieroon väittämällä, ettei niitä noudatettaessa käyttäydytä vastuullisesti. Ihmisen ei tarvitsisi enää tehdä työtä. Kaikki hyvä tulisi taivaasta itsestään. Jeesus itse oli nuoruudesta lähtien ruumiillisen työn tekijä (rakentaja, puuseppä). Hän ei tavoitellut helppoa elämää, vaikka Jumalan enkelit olivat valmiina häntä palvelemaan. Sen sijaan hän itse tuli maan päälle palvelemaan Isän tahdon mukaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monen edestä.

Apostoli Paavali, joka yllä antoi varoituksen rikkauden viettelyksestä, teki työtä omaksi ja seurueensa hyväksi (teltantekijä). Hän muistutti määräyksestään, jossa hän ilmoitti, ”että kuka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä” (2. Tess. 3:10). Jälleen kysymyksessä on ensimmäiseksi ihmisen tahtotila, josta sitten seuraa tarkoituksen mukaisia toimintoja. Sellaisia, joilla kylläkin on oikea tahto, mutta ei kykyä saavuttaa tavoitteita, tulee auttaa.

Jokainen yhteisö lähtien perheestä ja päätyen valtioon, voi hyvin, kun sillä on runsaasti työtätekeviä jäseniä. Sellaiset, joiden ei tarvitse tehdä työtä, löytyvät etupäässä yhteiskunnan huipulta, kun vastaavasti alin luokka on vailla työtä ja elää sen tähden puutteessa. Hälytyskellojen pitäisi soida silloin, kun työtätekevä keskiluokka haihtuu joko ylös tai alas. Ahneus on joka tapauksessa turmiollista. Se, joka rahaa rakastaa, ei saa rahaa tarpeeksi.

Apostolisesta ”talousopista” viriäisi siunaus, jos sitä noudatettaisiin. Kristillisessä toiminnassa on koettu uudestaan ja aina uudestaan, kuinka vapaaehtoinen työ on tuonut mukanaan siunauksen. Valitettavasti sielläkin liikkuu ”juudaksia” poimimassa toisten vaivannäöstä parhaat päältä. Oikea rakkaus antaa mieluummin kuin ottaa (Ap. t. 20:35; 2. Kor. 9). Kristillinen omaisuuden yhteys perustuu uskoon ja rakkauteen siinä määrin kuin itse kullakin on halua ja edellytyksiä antaa jotakin toisten hyväksi.

Kristillisiä ohjeita ei voida asettaa vaikkapa vuorisaarnasta lähtien mallisäännöksi yhteiskunnalle, koska niiden noudattaminen edellyttää ilman ulkokultaisuutta Pyhän Hengen vaikuttamaa mielenmuutosta. Mieleltään turmeltuneet ihmiset ovat silloin tällöin esittäneet, että Jeesus oli ensimmäinen sosialisti. Kukaan ei voi osoittaa, että Jeesus olisi ryöstänyt rikkailta ja jakanut köyhille. Valitettavasti tällainenkin esimerkki löytyy. Ensimmäisten diakonien joukossa oli Nikolaus (Ap. t. 6:5), josta tuli oman oppisuunnan perustaja (nikolaiitat). Hän opetti yhteisomistusta jopa siinä määrin, että tarjosi apostoleille käyttöön kaunista vaimoaan. Kun yksi synti avaa portit, niin monta muuta tulee siitä sisälle.

”Mikä taas orjantappuroihin kylvettiin, on se, joka kuulee sanan, mutta tämän maailman huoli ja rikkauden viettelys tukahuttavat sanan, ja hän jää hedelmättömäksi.” (Matt. 13:22)

Tunnustus 2/2011

Avainsanat lehti, Matti Roininen, tunnustus

1/2012 Lehdet

Herra vierailee Aabrahamin luona (1. Moos. 18)

Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
Julkaisupäivämäärä 18.1.2013

Paul Kretzmann, USA

Aabraham tervehtii Herraa ja enkeleitä

18:1: ”Ja Herra ilmestyi hänelle Mamren” amorilaisen ”tammistossa” Hebronissa, ”jossa hän istui telttamajansa ovella päivän ollessa palavimmillaan.” Tämä oli Herran kuudes vierailu palvelijansa luona tai ilmestyminen tälle. Aabraham istui telttamajansa ovella päivän ollessa kuumimmillaan, vähän puolen päivän jälkeen.

18:2: ”Kun hän nosti silmänsä ja katseli, niin katso, kolme miestä seisoi hänen edessänsä; nähdessään heidät hän riensi heitä vastaan majan ovelta ja kumartui maahan.” Kyseessä ei ollut hidas lähestyminen vaan äkillinen ilmestyminen. Hetki sitten ketään ei ollut näkynyt, mutta nyt kolme miestä seisoi hänen luonaan. Kun hän näki heidät, hän juoksi telttamajan ovelta kohtaamaan heitä ja polvistui maahan. Vieraiden ollessa vielä muutaman askeleen päässä Aabraham – aidon itämaisen vieraanvaraisuuden mukaisesti – riensi ottamaan heitä vastaan. Hän tunnisti yhden heistä Herraksi ja polvistui heidän edessään maahan palvoen heitä kunnioittavasti. Vieraista kaksi oli enkeleitä (1. Moos. 19:1). Kolmas oli itse Herra (Hepr. 13:2), Herran Enkeli sanan erityisessä merkityksessä, siten kuin sitä sovelletaan Jumalan Poikaan Vanhassa testamentissa.

18:3–5: ”ja sanoi: ’Herrani, jos olen saanut armon sinun silmiesi edessä, älä mene palvelijasi ohitse. 4. Sallikaa tuoda vähän vettä pestäksenne jalkanne ja levätkää puun siimeksessä. 5. Minä tuon palasen leipää virkistääksenne itseänne, ennen kuin jatkatte matkaanne, sillä kaiketi sitä varten olette poikenneet palvelijanne luo.’ He sanoivat: ’Tee, niin kuin olet puhunut’.” Aabrahamin pyyntö osoittaa kauttaaltaan, että tässä ei ollut kysymys tavallisesta vieraanvaraisuudesta ohikulkevia muukalaisia kohtaan, vaan Herralle osoitettu rakkauden työ. Hän tahtoi, että Herran suosio, josta hän oli varma liiton perusteella, pysyisi hänen luonaan – siksi hän kiirehti rukoilemaan. Pyynnön sydämellisestä luonteesta ei puutu mitään: sallikaa tuoda vähän vettä pestäksenne jalkanne. Kun matkaajien sandaalit oli otettu pois jaloista, kotiorjat toivat vettä pölyn poispesemistä varten. Sitten heidän tuli levätä puun alla käsivarsiinsa nojaten samalla kun Aabraham kiirehti saadakseen valmistetuksi päivällistä, joka oli puolen päivän aikaan syötävä pääateria (1. Kun. 20:16). Hän puhui valittaen sitä, että hän kykeni tarjoamaan heille vain pienen aterian: palan leipää. Hän toivoi kuitenkin, että se, mitä hänellä oli tarjottavana, riittäisi virkistämään heitä ennen matkan jatkamista. Niinpä varmuus siitä, että heidän kestityksensä ei aiheuttaisi heille vaivaa eikä kustannuksia, oli tarkoitettu poistamaan kaikki epäröinti hänen vieraanvaraisuutensa hyväksymisestä. He sanoivat: Tee, niin kuin olet puhunut. He eivät tahtoneet hänen näkevän mitään vaivaa ja hyväksyivät vieraanvaraisuuden vain sillä ehdolla, että hän tarjoaisi heille ainoastaan yksinkertaisen aterian.

18:6: ”Ja Aabraham kiiruhti majaan Saaran tykö ja sanoi: ’Hae joutuin kolme vakallista lestyjä jauhoja, sotke ja leivo kaltiaisia’.” Saaran tuli joutuin leipoa kolmesta sea-mitasta, kolmesta vakallisesta (30 litrasta), hienoja jauhoja happamattomia kakkuja tulisijan kuumien kivien päällä.

18:7: ”Sitten Aabraham riensi karjaan, otti nuoren ja kauniin vasikan ja antoi palvelijalle, joka ryhtyi nopeasti sitä valmistamaan.” Aabraham valitsi henkilökohtaisesti nuoren ja kauniin vasikan karja-aitauksesta ja luovutti sen palvelijalle, jonka tuli huolehtia sen valmistamisesta.

18:8: ”Ja hän otti voita ja maitoa sekä vasikan, jonka hän oli valmistuttanut, ja pani ne heidän eteensä; itse hän seisoi heidän luonansa puun alla sillä aikaa, kuin he söivät.” Vaikka ateria oli yksinkertainen, se oli yltäkylläinen. Aabraham ei itse istuutunut vieraidensa kanssa, vaan hän seisoi palvellakseen heitä ja toteuttaakseen heidän vähäisimmänkin toiveensa. Kun taivaalliset olennot söivät aineellista ruokaa, he tulivat todellisesti osallisiksi ateriasta, samalla tapaa kuin Kristus ylösnoustuaan (Luuk. 24:41ss.), mutta ymmärryksellemme se pysyy ihmeenä. Koko tapaus viittasi kohti sitä aikaa, jolloin Jumalan Poika vierailee kansansa luona, elää heidän keskuudessaan ja, ennen kaikkea, antaa heidän nähdä hänen hyvyytensä ja rakkautensa.

Erityinen lupaus Iisakin syntymisestä

18:9–10a: ”Ja he kysyivät häneltä: ’Missä vaimosi Saara on?’ Hän vastasi: ’Tuolla majassa’.10. Ja hän sanoi: ’Minä palaan luoksesi tulevana vuonna tähän aikaan, ja katso, vaimollasi Saaralla on silloin oleva poika’.” Herra itse, toimien puhemiehenä, avasi keskustelun kysellen Saarasta. Aabraham, ilman epäröintiä, jonka nykyinen vääristynyt elämä voisi saada hänet kokemaan, saattoi vastata, että hän oli telttamajassa. Silloin Herra ilmoitti tulevansa käymään samaan aikaan seuraavana vuonna ja sanoi, että tuolloin Saaralla olisi poika. ”Mutta Saara kuunteli majan ovella hänen takanansa.”

18:11: ”Mutta Aabraham ja Saara olivat iäkkäät, eikä Saaran enää ollut, niinkuin naisten tavallisesti on.” He olivat kumpikin ohi tavallisen iän, jolloin suvunjatkaminen on normaalisti mahdollista.

18:12: ”Sen tähden Saara naurahti itseksensä ja ajatteli: ’Heräisikö minussa, näin kuihduttuani, vielä halu?” – seurauksena paluusta nuoruuden elinvoimaan. ”Ja myös minun herrani” – joka on perhekunnan pää – ”on vanha.’” Tämä ei ollut uskon iloista naurua, kuten Aabrahamin tapauksessa, vaan epäuskoisuuden, epäilyksen ivanaurua.

18:13: ”Mutta Herra sanoi Aabrahamille: ’Miksi Saara nauroi ajatellen: Synnyttäisinkö minä todella, minä, joka olen näin vanha?’” Saara oli luullut, ettei häntä huomattu, koska hän oli telttamajan verhon takana ja hänen naurunsa oli ollut ainoastaan hänen sydämessään. Mutta kaikkitietävä Herra tunsi hänen ajatuksensa ja moitti hänen epäilyksiään.

18:14: ”’Onko mikään Herralle mahdotonta? Tähän aikaan minä palaan luoksesi tulevana vuonna, ja Saaralla on silloin poika.’” Herra, kaikkivaltias Jumala, on kuitenkin myös laupias Jumala, sillä Hän ei vetänyt takaisin lupaustaan, että hän palaa Aabrahamin ja Saaran luokse ja silloin heillä on poika, jota he olivat kauan odottaneet. Mikään ei ole liian vaikeaa Hänelle.

18:15: ”Ja Saara kielsi sanoen: ’En minä nauranut’; sillä hän pelkäsi. Mutta hän sanoi: ’Ei ole niin; sinä nauroit.’” Harmistuneena siitä, että hänet oli paljastettu, Saara kielsi kiireesti syytöksen, mutta Herra lisäsi toisen moitteen osoittaen hänen valehdelleen. Kuten seuraavat tapahtumat osoittivat, Saara otti vastaan moitteen ja kääntyi Herran puoleen oikeassa uskossa, sillä uskon välityksellä hän sai voiman tulla raskaaksi ja synnyttää lapsen (Hepr. 11:11). Myös nyt Jumalan sana nuhtelee uskovia heidän synneistään ja heikkouksistaan, erityisesti siitä, että heiltä puuttuu uskon luottamusta. Meidän tulisi aina ottaa vastaan Hänen moitteensa kaikella nöyryydellä.

Herra paljastaa suunnitelmansa Sodoman suhteen

18:16: ”Silloin miehet nousivat siitä ja kääntyivät Sodomaan päin, ja Aabraham kulki heidän kanssaan saattaaksensa heitä.” Se, että Herra ja hänen kaksi seuralaistaan nousivat ja loivat katseensa Sodoman suuntaan, oli Aabrahamille merkki siitä, että heidän tehtävänsä hänen kodissaan oli täytetty. Niinpä hän huomaavaisena isäntänä seurasi heitä jonkin matkaa.

18:17–19: ”Ja Herra sanoi: ’Salaisinko minä Aabrahamilta, mitä olen tekevä? 18. Onhan Aabrahamista tuleva suuri ja väkevä kansa, ja kaikki kansakunnat maan päällä tulevat hänessä siunatuiksi. 19. Sillä minä olen valinnut hänet, että hän käskisi lapsiansa ja perhettänsä, joka jää hänen jälkeensä, noudattamaan Herran tietä ja tekemään sitä, mikä vanhurskaus ja oikeus on, jotta Herra antaisi Aabrahamille tapahtua, mitä hän on hänelle luvannut.’” Nämä Herran sanat oli selvästi osoitettu enkeleille. Kysymys oli siitä, tulisiko hänen antaa Aabrahamin tietää heti, että Sodoman ja Gomorran tuho oli hänen rankaisevan vanhurskautensa teko. Hän oli määrännyt Aabrahamin olemaan paitsi suuren ja väkevän kansan, Israelin lasten, isä, myös kaikkien aikojen tosi Israelin hengellinen isä. Lisäksi, paitsi että Aabraham itse vietti Herran tahdon mukaista elämää, Herra tiesi ennättävässä rakkaudessaan ja oli valinnut tämän sitä tarkoitusta varten, että hän opettaisi lapsiaan ja kaikkia jälkeläisiään huolellisesti noudattamaan Herran tietä, oikeassa hurskaudessa, harjoittamaan vanhurskautta ja oikeudenmukaisuutta, ja siten Herra voisi täyttää kaikki lupauksensa heille. Niinpä Sodoman ja sitä ympäröivän seudun tuhon tulisi olla aina Israelin lasten silmien edessä muistomerkkinä Jumalan rankaisevasta vanhurskaudesta, esimerkkinä jumalattomien lopusta. Paljastaessaan Aabrahamille syyn jumalattomien kaupunkien tuhoamiseen Herra tahtoi Aabrahamin näkevän oikeudenmukaisuuden rangaistukselle, jota mikään esirukous ei voinut kääntää pois.

18:20–21: ”Niin Herra sanoi” – kääntyen nyt suoraan Aabrahamia kohti – ”Valitushuuto Sodoman ja Gomorran tähden on suuri, ja heidän syntinsä ovat ylen raskaat.21. Sen tähden minä menen alas katsomaan, ovatko he todella tehneet kaiken sen, josta huuto on minun eteeni tullut, vai eivätkö; minä tahdon sen tietää.” Sodoman ja Gomorran synnit olivat sen luonteisia, että ne huusivat taivasta kostamaan ja rankaisemaan: “Valitushuuto Sodoman ja Gomorran tähden” – niin, se on suuri; ja heidän syntinsä – totisesti ne ovat hyvin raskaat! Herran tarkoitus oli siksi vakuuttautua siitä, olivatko näiden kaupunkien asukkaat saavuttaneet pahuuden huipun sen huudon mukaan, joka Hänen eteensä oli tullut. Kyseessä oli laupeuden kohtaaminen vanhurskauden kanssa.

18:22: ”Ja miehet kääntyivät sieltä ja kulkivat Sodomaan päin, mutta Aabraham jäi vielä seisomaan Herran eteen.” Kun enkelit jatkoivat matkaansa kohti Sodomaa, Aabraham jäi seisomaan Herran eteen. Hänen rohkea asenteensa osoitti, että hänellä oli tärkeää asiaa puhuttavana. Jumalan ystävänä – nimitys, joka on yhteinen kaikille uskoville (Jaak. 2:23) – hän uskaltautui esittämään rohkean vetoomuksen sellaisten Jumalan lasten puolesta, jotka mahdollisesti olisivat tuomituissa kaupungeissa.

Aabrahamin esirukous

18:23: ”Ja Aabraham lähestyi häntä ja sanoi: ’Aiotko siis hukuttaa vanhurskaan yhdessä jumalattoman kanssa?’” Aabraham osoitti tässä pyhää rohkeutta sekä lähestyessään Herraa kunnes hän kohtasi hänet kasvokkain että puhuessaan kuten hän puhui: Sinä et varmastikaan tahdo hukuttaa vanhurskasta yhdessä jumalattoman kanssa!

18:24: ”Entä jos kaupungissa on viisikymmentä vanhurskasta; aiotko hukuttaa heidät etkä säästä paikkaa siellä olevain viidenkymmenen vanhurskaan tähden? 25. Pois se, että sinä näin tekisit: surmaisit vanhurskaan yhdessä jumalattoman kanssa, niin että vanhurskaan kävisi samoin kuin jumalattoman! Pois se sinusta! Eikö kaiken maan tuomari tekisi oikeutta?” Pyynnön muoto on lähes julkea, mutta se on uskon julkeutta. Aabrahamia ei ajanut sellaiseen rohkeuteen henkilökohtainen huoli veljenpojastaan Lootista, vaan usko Jumalan vanhurskauteen, joka varmasti ei sallisi, että vanhurskas surmataan yhdessä syntisen kanssa.

18:26: ”Ja Herra sanoi: ’Jos löydän Sodoman kaupungista viisikymmentä vanhurskasta, niin minä heidän tähtensä säästän koko paikan’.” Tämä Herran vakuutus rohkaisee Aabrahamia jatkamaan vetoamistaan, vaikkakin alhaisessa, nöyrässä muodossa.

18:27–28: ”Aabraham vastasi ja sanoi: ’Katso, olen rohjennut puhua Herralleni, vaikka olen tomu ja tuhka. 28. Entä jos viidestäkymmenestä vanhurskaasta puuttuu viisi; hävitätkö viiden tähden koko kaupungin?’ Hän sanoi: ’En hävitä, jos löydän sieltä neljäkymmentä viisi’.” Tämä on suurenmoinen esimerkki kaikkien aikojen uskoville. Hekin ovat näet tomua, mitä heidän alkuperäänsä tulee, ja tuhkaa, mitä heidän loppuunsa tulee, ja silti, Jumalan lapsina uskon kautta Kristukseen Jeesukseen, he voivat vapaasti ja rohkeasti puhua heidän taivaalliselle Isälleen ja rukoilla häntä mitä suurimmalla uskalluksella.

18:29–32: ”Ja hän puhui vielä hänelle sanoen: ’Entä jos siellä on neljäkymmentä?’ Hän vastasi: ’Niiden neljänkymmenen tähden jätän sen tekemättä’. 30. Aabraham sanoi: ’Älköön Herrani vihastuko, että vielä puhun. Entä jos siellä on kolmekymmentä?’ Hän vastasi: ’En tee sitä, jos löydän sieltä kolmekymmentä’. 31. Mutta hän sanoi: ’Katso, minä olen rohjennut puhua Herralleni. Entä jos siellä on kaksikymmentä?’ Hän vastasi: ’Niiden kahdenkymmenen tähden jätän hävittämättä’. 32. Ja hän sanoi: ’Älköön Herrani vihastuko, että puhun vielä tämän ainoan kerran. Entä jos siellä on kymmenen?’ Hän vastasi: ’Niiden kymmenen tähden jätän hävittämättä’.” Koko rukous on loistava esimerkki uskovan rukouksen tungettelevuudesta (vrt. Luuk. 11:8). Tämä on todellisen esirukouksen pääsisältö, nimittäin armon ja anteeksiantamuksen pyytäminen Herralta. Sellainen rukous miellyttää Herraa. Sen tähden Hän yhä pitää yllä syntistä maailmaa antaen epäuskoisille aikaa parannukseen. Todellisen rukouksen läksyä ei voi oppia liian hyvin.

18:33: ”Ja Herra lähti pois, sen jälkeen kuin hän oli lakannut puhumasta Aabrahamin kanssa, ja Aabraham palasi kotiinsa.” Herra oli kärsivällisesti ja iloisin mielin kuunnellut Aabrahamin esirukousta. Hänen vuokseen Herra järjesti Lootin pakenemisen. Mutta mitä kaupunkeihin tuli, niiden syntien mitta oli täysi; niiden rangaistuksen täytyi tulla. Ja niin Herra suoritti järjestelyjä pannakseen toimeen aikomuksensa, kun taas Aabraham palasi kotiinsa Hebronin lähelle.