Kategoriat
1/2014 Lehdet

Juridiikasta kirkon ja uskovien oikeuteen

Anttinen, Jyrki
Anttinen, Jyrki

Pyhä Raamattu on meidän jumalallinen oikeutemme
Jyrki Anttinen, varatuomari, pastori, Pello

Virkakysymyskiistan juridisesta ratkaisusta evankelis-luterilaisessa kirkossa

Minulla on ollut ainutlaatuinen tilaisuus saada osallistua vuosina 2007 – 2011 eräisiin keskeisiin Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa koskeviin oikeudenkäynteihin, joista saatiin sittemmin myös korkeimpien oikeuksien ennakkoratkaisuja. Näissä jutuissa (ns. Hyvinkään syrjintäjuttu, kappalaisen virkaero, seurakunnan nuorisotyönohjaajien irtisanomiset) käytiin oikeuskysymyksenä rajanvetoa siihen minkälainen liikkumavara apostoliseen virkateologiaan tunnustautuvilla papeilla ja seurakunnan työntekijöillä on evankelis-luterilaisessa kirkossa.

Näihin oikeudenkäynteihin liittyen tein vuonna 2007 Eduskunnan oikeusasiamiehelle kantelun, joka ratkaistiin vuonna 2009. Kantelu liittyi vakaumuksellisen vähemmistön oikeusasemaan ja koski vuoden 2006 piispainkokouksen selontekoa (tiedoksianto 1/2006). Tällä selonteolla, jolla ei pitänyt olla juridista merkitystä, käytännössä lopetettiin ja kiellettiin papin sukupuoleen ja vakaumukseen perustuvat pitkäaikaiset työvuorojärjestelyt seurakunnissa, ilman että seurakuntia kuultiin tai että piispainkokouksella olisi ollut lakiin perustuvaa toimivaltaa tässä kysymyksessä tai että kirkolliskokous olisi antanut siitä piispainkokoukselle erityisen tehtävänannon.

Näiden prosessien myötä kävi selväksi, että mikäli kirkko enemmistöpäätöksellään muuttaa tunnustustaan, vähemmistöön jääneiden on siihen tyydyttävä. Vähemmistöön jääneillä ei ole opillisiin kysymyksiin liittyvissä ratkaisuissa mitään erityistä uskonnonvapautta tai vähemmistön suojaa. Näin siis oman uskontokunnan sisällä. Viranhaltijoiden ja työntekijöidenkin osalta riittäväksi oikeussuojaksi katsottiin jäävän oikeus irtisanoutua pitkäaikaisestakin virka- tai työsuhteesta, jos ei löydy valmiutta sopeutua uuteen järjestykseen.

Kerrottakoon vielä selvyyden vuoksi, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei ottanut näihin juttuihin liittyviä valituksia tutkittavakseen. Ratkaisun teki yksi tuomari, jonka henkilöllisyyttä ei ilmoitettu. Mitään perusteluja ei annettu eikä niitä saanut edes tiedustella. Valitusoikeutta ei ollut ja asiakirjatkin on hävitetty vuoden kuluttua päätöksestä.

Joku saattaa ehkä miettiä, että eihän näin voida sentään uskonnollisessa yhdyskunnassa menetellä, ei ainakaan julkisoikeudellisessa sellaisessa eikä ainakaan Euroopassa – siis että kirkon tunnustuksen mukaisen apostolisen virkakäsityksen omaavien oikeus uskonsa mukaiseen kirkolliseen elämään kavennetaan olemattomiin ilman, että missään toimivaltaisessa kirkollisessa toimielimessä olisi tehty siitä asianmukaista päätöstä. Tähän on vastattava, että ei pitäisikään, mutta näin on tosiasiallisesti käynyt. Näin on käynyt, vaikka vähemmistön puolesta vedottiin pitkäaikaiseen lähes kaksikymmenvuotiseen käytäntöön, jota seurakunnissa noudatettiin ja kirkolliskokouksen ponteen ja kirkon hallinnollisen menettelyn epäselvyyteen ja toimivaltasäännösten noudattamatta jättämiseen.

Laillisuuden valvojat ja tuomioistuimet eivät pitäneet hyvän hallinnon periaatteita tällaisessa kysymyksessä olennaisina. Olennaisempaa oli antaa julkisen vallan tuki niille muutoksille, jotka lähentävät kirkkoa kohti yhteiskunnan arvoja. Ratkaisuissa kyllä painotettiin ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien turvaamista, mutta niiden soveltamista ei uloteta kirkolliseen vähemmistöön, ei ainakaan silloin, kun oppositioon joutuminen johtuu teologiasta. Uskonnonvapauskin kyllä todettiin, mutta sen sisältö kaventui mahdollisuudeksi joko sopeutua tehtyyn muutokseen tai erota. Ratkaisuissa huomioitiin myös kirkon itsehallinnollinen asema eli autonomia, mutta vain siinä mielessä, että kirkon ratkaisujen oikeellisuutta ei avattu. Viesti tuli selväksi: kirkon niin sanottu virallinen linja saa valtiovallan tuen ja tuomioistuimien tulkinnat suuntautuvat teologiasta kohti muita yhteiskunnallisia aatejärjestelmiä eli ideologiaa.

Oma kysymyksensä silti on, että miksi tällaisessa kirkon tunnustukseen liittyvässä sisäisessä kiistassa valtiovalta asettuu toisen käsityskannan tueksi ja auttaa eliminoimaan toisen osapuolen elintilan. Ehkä kansankirkkoajatus on tähän vaikuttanut ja kirkon julkisoikeudellisen aseman ymmärtäminen enemmän yleisuskonnollisesti, ei siis tunnustuksellisesti.

Toki tuomioistuimilla on ratkaisupakko ja laillisuusvalvojankin tulee kantelut käsitellä, mutta ne olisivat voineet käyttää myös harkintavaltaa ja olla ratkaisematta uskontokunnan sisäistä opillista kiistakysymystä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa on katsottu ainakin muslimiyhteisön osalta, että uskontokunnan jakaantuessa valtiovallan ei tule antaa tukeaan vain toiselle osapuolelle. Ratkaisua perusteltiin demokraattiseen yhteiskuntaan erottamattomasti kuuluvalla pluralismilla eli moniarvoisuudella ja katsottiin, että valtiovallan puuttuminen uskontokunnan sisäisiin asioihin voi mennä tarpeettoman pitkälle suhteessa tavoiteltuihin päämääriin eli olla niin sanotun suhteellisuusperiaatteen vastainen:

”Oli sinänsä mahdollista, että jännitystä syntyi tilanteissa, joissa uskonnollinen tai muu yhteisö jakautui. Tämä oli kuitenkin yksi pluralismin väistämättömistä seurauksista. Jännityksen syytä ei ollut poistettava pluralismin eliminoinnilla vaan varmistamalla sen, että kilpailevat ryhmät sietivät toisiaan.” (EIT, Serif-tapaus v. 1999)

Selvää kuitenkin on, että oikeudenkäynnit on nyt käyty ja oikeuskysymykset on katsottu loppuun saakka. Näin siis lainkäytöllisesti eli tuomioistuinnäkökulmasta. Tämä saattaa joidenkin mielestä olla karu, mutta samalla se on myös selkeä kirkkohallinto-oikeudellinen tilinpäätös siltä tilikaudelta, jonka tase avattiin vuonna 1986 kirkolliskokouksen niin sanotulla naispappeuspäätöksellä. Lopputulokseksi jää, niin kuin Korkein oikeus tapaa päätöksiinsä kirjoittaa: tätä kaikki asianomaiset noudattakoot.

Jos tästä juridisesta revohkasta etsii jotain myönteistä tunnustuksellisen vähemmistön näkökulmasta, niin ehkä se on oikeusvarmuus mikä näissä jutuissa saavutettiin. Tarkoitan sellaista varmuutta, että näin tulee käymään myös muissa tulevaisuuden oppeja koskevissa kansankirkon kiistakysymyksissä, siis jos tilikautta jatketaan riittävän pitkälle.

Osoituksena tämän tilinpäätösanalyysin toimivuudesta nostan esille ratkaisun, joka hiljattain tehtiin Tampereen tuomiokapitulissa. Jos joku kirkon viranhaltija tai työntekijä on ajattelut, että pystyy vielä vuoden 2006 piispainkokouksen selonteon ohjeistuksen mukaisesti apostolisen virkakantansa säilyttämään edes mielipiteen tasolla, niin sitä käsitystä ei enää kannata ainakaan ääneen sanoa. Nimittäin mielipide apostolisen virkakäsityksen oikeellisuudesta nähtiin esteeksi vaalikelpoisuudelle kirkkoherran virkaan. Enää ei siis riitä, että ilmoittaa tekevänsä yhteistyötä kaikissa tilanteissa naispuolisten pastoreiden kanssa, koska voidaan ennakoida, että mielipide voi johtaa tulevaisuudessa syrjintään. Vaikka tässä virkateologiaan liittyvässä sivujuonteessa päästiin seitsemän vuoden tilikauteen, niin tilinpäätös tulee näissä olemaan lopulta aina sama – tunnustuksellisten tappiotili kasvaa.

Todettakoon sekin, että hallinto-oikeus vahvisti tämän tuomiokapitulin uuden piispainkokouksen linjausta tiukemman kannan. Juttua ei viety Korkeimpaan hallinto-oikeuteen, mutta lopputulos siellä olisi kaiken edellä kuvatun perusteella ollut helposti arvattavissa.

Pyhän Raamatun jumalallinen oikeus

Ovatko nämä ratkaisut eli kirkon määräenemmistöpäätös virkateologiassa ja sitä seuranneet oikeudelliset ratkaisut myös kirkon oman oikeuden mukaisia? En tarkoita kirkon hallinnollista oikeutta, vaan sitä oikeutta, jota teologia määrittää ja joka johdetaan kirkon tunnustuksesta ja teologisista olennaisrakenteista eli konstituutiosta.

Tämä kysymys on edelleenkin lupa esittää, sillä sitä ei ole lainvoimaisesti ratkaistu. Nimittäin teologinen kysymys ei ratkea Korkeimmassa oikeudessa tai Korkeimmassa hallinto-oikeudessa, ei edes Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa tai EU-oikeudessakaan. Tällaisen uskoon ja oppiin liittyvän muutoksen oikea auditorio, siis taho jonka tulisi ratkaisun oikeellisuudesta vakuuttua, on paitsi jokainen kirkon hengellisen viran haltija, niin myös yleiseen pappeuteen kuuluvan uskomisen vapauden ja arvostelun oikeutuksen nojalla jokainen yksittäinen seurakuntalainen.

Kun vuonna 1986 pappisvirka avattiin naisille, sitä perusteltiin teologisesti niin, että vaikka pappisvirka on jumalallinen säätämys (ius divinum) niin kysymys papin sukupuolesta olisi inhimilliseen järjestykseen (ius humanum) kuuluva ja siten muutettavissa. Vähemmistöön jääneet pitivät ratkaisun teologisia perusteita kiistanalaisina eivätkä kaikki voi edelleenkään tätä uustraditiota hyväksyä, koska kirkon erityinen virka on tunnustuksessa keskeisesti kirkon oppiin ja konstituutioon kuuluva. Sitä ei voida siksi mennä muuttamaan.

Tällaisissa kirkon oppiin liittyvissä riidoissa astuu luterilaisessa tunnustuksessa esiin aivan toisentyyppinen tuomari kuin kirkollinen auktoriteetti tai juridiikka ja siihen liittyvä valtion tuomiovalta. Arto Seppäsen mukaan uskonpuhdistuksen aikaisen kirkollisen kansalaistottelemattomuuden linjaus tiivistyy Martti Lutherin lausumaan: ”Pyhä Raamattu on meidän jumalallinen oikeutemme – Scriptura sacra ius nostrum divinum.” Anssi Simojoki luonnehtii tätä kirkko-oikeudellista kivijalkaa, joka on myös kirkollisen hätätilaoikeuden kulmakivi, sävyisäksi mutta samalla ehdottomaksi.

Miten tämä jumalallinen oikeus tulee ymmärtää ja mitä se tarkoittaa kirkon oman oikeuden ja seurakuntalaisten näkökulmasta?

Simo Kivirannan mukaan kirkon ja uskovien oikeutta tunnustukseen ei voida perustella tunnustuksen omista lähtökohdista käsin ihmisoikeuksina tai uskonnonvapautena. Näin sen vuoksi, koska ihmis- ja perusoikeudet nojautuvat ”vain” ihmisen luotuisuuteen ja kristillisestä näkökulmasta katsottuna Jumalan luonnolliseen lakiin. Toki nämä oikeudet ovat arvokkaita ja niitä tulee kristittyjen lujasti puolustaa. Kirkko sen sijaan ei perustu vain luomiseen vaan ennen kaikkea Kristuksen lunastustyöhön. Ei siis Jumalan lakiin, vaan Jumalan evankeliumiin. Sen vuoksi kirkkoa ei kannattele ihmisen oikeudet, vaan Jumalan armo. Hans Dombois nimittääkin kirkon oikeutta armon oikeudeksi.

Koska kirkko perustuu Jeesuksen säätämykseen ja apostolien todistukseen, josta meillä on Jumalan sana eli Raamatun ilmoitus, ei jumalallista säätämystä voida lähteä muuttamaan ihmisten uskonnollisten tarpeiden tai yhteiskunnan muuttuvien arvojen vuoksi. Kysymys kirkon oikeudesta on syvyydessään aivan eri käsiteluokan ja jopa eri ulottuvuuden kysymys. Siksi näiden kiistakysymysten arvioimisessa tuleekin palata uskonpuhdistuksen tavoin siihen, mistä kirkko on kerran lähtenyt. Juuri tämän yhteyden vuoksi ja koska Pyhän Raamatun jumalallinen oikeus ei ole olemuksellisen luonteensa vuoksi ihmisten vapaasti sovittavissa, kirkko-oikeuden perusteet eivät ole demokratiaa tai sopimusoikeutta tai uskonnonvapauttakaan tavanomaisesti ymmärrettynä.

Kivirannan mukaan siihen valtakuntaan, jossa siis Jumalan armon oikeuden oikeuspiiri vallitsee, liitytään hengellisessä uudestisyntymisessä – kasteen ja uskon tietä. Vain tästä Jumalan lapseuden näkökulmasta ja jo nyt Kristuksen kanssaperillisinä voidaan käsittää, että kaikki mitä kirkossa on jumalallisen säätämyksen perusteella (iure divino), on syvimmiltään ja olemuksellisesti Jumalan lahjaa. Hallinnollista pakkoa ei siinä voida soveltaa, sillä sen ainoa vaatimus on tulla vastaanotetuksi.

Jumalan armon oikeus on siten ennen kaikkea kirkon ja sen uskovien oikeutta puhtaasti julistettuun Jumalan sanaan ja Kristuksen asetuksen mukaisiin sakramentteihin apostolisen todistuksen mukaisesti. Seurakunnan ja seurakuntalaisten kannalta luovuttamatonta siinä on uskomisen vapaus eli saada luottaa Jumalan sanaan ja siihen, mitä Hän meille Kristuksessa lupaa ja lahjoittaa. Se on vapautta olla seuraamatta kirkon auktoriteetilla annettuja ihmiskäskyjä. Se on vapautta saada olla osallisena Kristuksen kätketystä ja julkisesta ruumiista.

Epilogi

Pyhän Raamatun meille antaman jumalallisen oikeuden perusteella ja sen oikeuttamana kaksikymmentäviisi henkilöseurakuntaa eri puolelta Suomea järjestäytyivät keväällä 2013 perustamisasiakirjassa tarkemmin lausutuin perustein Suomen evankelisluterilaiseksi lähetyshiippakunnaksi. Hiippakunnan tunnuslause on Scriptura sacra ius nostrum divinum.

Lähteet
Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen ratkaisu 26.8.2009 (dnro 3187/4/0), Piispainkokouksen kannanotto naispappeuteen edistää tasa-arvoa.

KKO:2010:74
KHO 6.5.2010, 1052 (dnro 1118/2/09)
KHO:2011:56
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin Serif v. Kreikka, 14.12.1999.

Simo Kiviranta: Kirkon oikeus ja uskovien oikeus, esitelmä 28.7.1991 rukoilevaisten kesäseuroilla Pyhärannassa, julkaistu Sanansaattajassa 1991 ja Länsi-Suomen herännäislehdessä 1992, Sisarenpoika 1/2013.

Arto Seppänen: Omientuntojen tuki: Sriptura sacra ius nostrum divinum, Pyhäkön Lamppu 2/2013.

Anssi Simojoki: Kirkon hätätilasta, blogikirjoitus Lähetyshiippakunnan sivustolla 18.4.2013.

Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan perustamisasiakirja 16.3.2013

Anttisen kirjoitus on aiemmin julkaistu Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan vuosikirjassa.

Kategoriat
1/2014 Lehdet

Uskollisuus on käsky – menestys on lahja

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 4.9.2015
Sidenvall, Fredrik
Sidenvall, Fredrik

Fredrik Sidenvall, pastori, Ruotsi

Kun ihmiset saavat vastuuta Jumalan valtakunnassa, he tuntevat usein vetoa kahden eri tavoitteen välillä. Nämä ovat uskollisuus ja menestys. Uskollisuutta on ottaa Jumalan kädestä vastaan kaikki se hyvä ja tosi, mitä Jumala antaa meille sanassaan ja pitää siitä kiinni. Silloin ei milloinkaan kuulu niihin, jotka lähtevät pois Jeesuksen luota, vaan niihin, jotka ovat uskollisia kuolemaan asti.

”Mutta ainoastaan se huoneenhaltiain seassa etsitään, että joku uskolliseksi löydettäisiin” (1. Kor. 4:2 Biblia). Paavali selittää ylihengellisille korinttilaisille, jotka syyttivät häntä tehottomuudesta ja heikkoudesta, miten hän näkee tehtävänsä. Hän osoittaa Tehtävänantajaa ja tehtävää, jotka ovat hänelle kaikki kaikessa.

Kautta koko Korinttilaiskirjeen voimme lukea, että Paavali on uskollinen evankeliumille, vaikka se pitää sisällään huonosti kaupaksi käyvän ristin. Hän ei ole uskollinen ainoastaan evankeliumin sisällölle vaan myös sen ulkoiselle muodolle, kuten ehtoolliselle. Siinähän evankeliumi tarjotaan leivän ja viinin muodossa.

Afroditen pyhässä kaupungissa hän on niin ikään uskollinen Jumalan valtakunnan asetuksille ja opettaa, ketkä on kutsuttu saarnaamaan ja miten inhimillistä yhdyselämää tulee elää. Ympäröivän maailman analysointi, jollaiseksi sitä tämän päivän pappiskoulutuksessa kutsutaan, ei ole Paavalille vierasta: hänelle Korintin kaupungin tilanne on tuttu. Hän ei kuitenkaan muovaa sanomaansa ympäristön mukaiseksi, myyvemmäksi. Hän tietää käskyn: uskollisuus, luotettavuus.

Kohta kohdalta Paavali tekee menestyksen itselleen ja evankeliumille vaikeammaksi. Meidän ei tarvitse pitää menestystä ainoastaan rahvaanomaisena kolehtien tai kirkollisveron kasvattamisena. Lähetystyöntekijälle menestyksessä voi olla kyse siitä, että voitetaan mahdollisimman monta sielua iankaikkisesta kuolemasta iankaikkiseen elämään. Kuinka arvokas olisikaan suuri menestys tällaisessa asiassa? Edes näin tärkeän tavoitteen saavuttamiseksi Paavali ei kuitenkaan ole valmis luopumaan uskollisuudesta Herralle, joka puhuu sanassaan, joka on antanut käskynsä ja joka yksin on kutsunut ja valinnut.

Paavali näyttää oivaltaneen, että menestys on toinen alue Herran toiminnassa. Siitä Paavalin ei tarvitse huolehtia. Hänen ei tule huolehtia siitä, vaan olla uskollinen ja luotettava siinä, mitä on saanut tehtäväkseen. Hänen tulee kylvää ja istuttaa, mutta Herra antaa kasvun. Ja ihmeellistä kyllä, Herra antaa kasvun sille työlle, jota tehdään niin uskollisesti kuin Paavali sen tekee. Miten sellainen menestys syntyy? Mitä ovat ne tekijät, joiden vaikutuksesta ihmiset virtaavat Jumalan valtakuntaan ja pysyvät siinä? Vastaus on: me emme tiedä. Se kuuluu Jumalan salattuun toimintaan. Pyhä Henki vaikuttaa Jumalan sanan kautta uskon milloin ja missä tahtoo. Isä vaikuttaa ihmisissä paitsi kirkon, myös historian myllerrysten ja ihmiskohtaloiden kautta ja siten valmistaa itselleen hyvän maaperän. Jumalan valinnan mukaisesti mikään siitä, mikä lopulta suo menestyksen Jumalan valtakunnalle, ei jää meidän heikkojen ihmisten eli opetuslasten, pappien tai lähetystyöntekijöiden kannettavaksi.

Menestystekijän Jumala pitää omissa mahtavissa käsissään. Tämä oivallus voi olla vapauttava, niin että se vahvistaa sekä uskollisuutta että rohkeutta. Kutsu uskollisuuteen ei tietenkään tarkoita vapautta laiskuuteen tai välinpitämättömyyteen.
Menestykseen keskittyminen tuo houkutuksen olla uskoton ja epäluotettava, kun kyseessä ovat evankeliumin sisältö, muoto ja Jumalan valtakunnan asetukset.
Ilman menestykseen keskittymistä opetuslapsi voi aina kilvoitella ollakseen tehtävässään parempi: parempi saarnaamaan ja opettamaan, parempi selittämään Jumalan sanaa ihmisille niin, että he ymmärtävät. Tässä ei kukaan tule valmiiksi ja inhimillinen laiskuus ja välinpitämättömyys ovat luoneet monia turhia esteitä Jumalan valtakunnalle.

Mutta tosiasia pysyy: kutsu Jeesuksen opetuslapsille, kirkon papeille ja maallikoille olla uskollisia Jumalan sanalle sekä Herrallemme ja Vapahtajallemme Jeesukselle Kristukselle. Menestys ja työmme hedelmä on lahja, jonka antamisesta päättää yksin Herra, ei kukaan muu.

Niinpä me kristityt voimme lakata puolustamasta petostamme ja kieltäytymistämme sanomalla, että pyrimme vain Jumalan valtakunnan menestymiseen. Se kortti on jo aikoja sitten katsottu. Voimme lakata halveksimasta ja arvostelemasta toisiamme kauheiksi ja toivottoman vanhentuneiksi. Kukaan ei tiedä missä ja milloin Kristus osoittaa valtikallaan ja saa esteet kaatumaan, jolloin ihmisiä alkaa virrata ja juurtua syvälle Jumalan valtakuntaan. Aiemminkin on käynyt niin, että ihmismitalla mitattuna heikot ja toivottomat ihmiset ovat Jumalan kädessä tulleet kaikkein tehokkaimmiksi työkaluiksi.

Kyrka och Folk 36/2013. Suomennos: Risto Leino

Kategoriat
1/2014 Lehdet

Pääkirjoitus – Hannu Lehtonen

Parhaillaan käydään paljon keskustelua avioliitosta ja erityisesti sitä koskevan lainsäädännön muuttamisesta. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa puhutaan useissa kohdissa avioliitosta ja sille annetaan erittäin suuri arvo ja merkitys.
Tunnustuskirjat muistuttavat hyvin painokkaasti siitä, että avioliitto on Jumalan säätämä: ”Jumala on vakavasti käskenyt, että miesten ja naisten on yleensä säädystä riippumatta suostuttava menemään naimisiin.” (Iso katekismus, TK 1990, s. 358) ”Kuinka paljon enemmän meidän tuleekaan kunnioittaa pyhää aviosäätyä! Se on paljon ihanammin kaunistettava siunauksin ja rukouksin. Vaikka se on maallinen sääty, sillä on puolellaan Jumalan sana.
Luther huomauttaa oman aikansa vääristyneitä ihanteita silmälläpitäen: Se (avioliitto) ei ole ihmisten keksimä eikä säätämä kuten munkkien ja nunnien sääty.” (Avioliittoon vihkiminen. TK 1990, s. 318)
Tunnustuskirjoissa opetetaan, että avioliitto perustuu luomiseen ja siten luonnonoikeuteen: ”Koska ihminen on Jumalan luomistyön tulos ja se ja luomisjärjestys ovat luonnonoikeutta, ovat oikeusoppineet viisaasti ja oikein sanoneet miehen ja naisen liittymisen toisiinsa perustuvan luonnonoikeuteen.” (Apologia, TK 1990, s. 212) Avioliitto on jotakin annettua, kuten useat kirjoittajat ovat aivan vastaavasti huomauttaneet ajankohtaisessa keskustelussa.
”Sillä jos kerran luonto ei miksikään muutu, säilyy välttämättä myös se järjestys, jonka Jumala on luontoon pannut, eikä sitä voida ihmisten säätämillä laeilla kumota. Naurettava ja tyhjänpäiväinen on siis se vastustajien väite, että avioliittokäsky oli voimassa aluksi, mutta ei nyt enää. Tämähän on aivan samaa kuin jos he sanoisivat: Muinoin ihmiset syntyivät sukupuolisina olentoina, mutta eivät nyt enää.” (Apologia, TK 1990, s. 212)
Avioliitto on asetettu luomisessa erityisesti lasten synnyttämistä ja kasvattamista varten: ”Jo alussa hän on asettanut avioliiton kaiken muun edelle ja luonut miehen ja vaimon erilaisiksi juuri avioliittoa varten, ei haureuteen, vaan pysymään yhdessä, olemaan hedelmällisiä, synnyttämään, ruokkimaan ja kasvattamaan lapsia Jumalan kunniaksi.” (Iso katekismus, TK 1990, s. 258)
Me elämme lopun aikaa. Tunnustuskirjoissa lausutaan: Luomakunta käy vanhaksi ja tulee vähitellen yhä heikommaksi, paheet yltyvät. Sitä enemmän tulisi käyttää niitä parannuskeinoja, joita Jumala on meille suonut. Me näemme, mistä paheesta Jumala syytti maailmaa ennen vedenpaisumusta ja mistä hän syyttää noita viittä kaupunkia ennen niiden myöhempää tuhoamista. Samalaisia paheita on esiintynyt monen muunkin kaupungin tuhon edellä, esimerkiksi Sybariksen ja Rooman. (1. Moos. 6:5 – 13; 1. Moos. 19:24–30) (5. Moos. 29:22) Näissä tapahtumissa meille on ennalta kuvattu lopun aikoja. (Apologia, TK 1990, s. 217)
Lutherin rukous on todella ajankohtainen: ”Herra Jumala, sinä joka olet luonut miehen ja naisen ja säätänyt, että heidän on solmittava avioliitto, sinä joka siunaat heitä antamalla kohdun hedelmää ja annat avioliiton kuvata rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen ja kirkon, hänen morsiamensa, välisen rakkauden salaisuutta, me rukoilemme sinua, että pohjattomassa hyvyydessäsi estäisit tämän luomuksesi, säädöksesi ja siunauksesi vääristymästä ja turmeltumasta ja että armossasi varjelisit sen keskuudessamme Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta. Aamen.”

Kategoriat
5/2013 Lehdet Martti Luther Pyhitys

Nouse ja ole kirkas

”Nouse ja ole kirkas; sillä valkeutesi tulee ja Herran kunnia ylitsesi loistaa.” (Jes. 60:1)

Valkeutesi tulee! Minkä tähden hän sanoo ”sinun valkeutesi”? Onhan se kuitenkin Jumalan valo? Vastaus: se on Jumalan, sillä hän antaa sen. Se on meidän sen tähden, että se valaisee meidät ja me käytämme sitä. Niin sanotaan myös ”Herran kunnia” ja ”meidän valkeutemme” sen tähden, että me sen kautta näemme ja tunnemme Jumalan, itsemme ja kaikki kappaleet, mutta Jumalan kunnia sen tähden, että sen kautta Jumala, hänen tekonsa ja koko hänen korkea olentonsa tulee saarnatuksi, julistetuksi, kehutuksi, tunnetuksi ja korkeasti kunnioitetuksi koko maailmassa.

Niin käy siis tässäkin selville, mikä evankeliumi on ja mistä se puhuu. Se on valon tuleminen ja Jumalan kunnian koitto. Se ei puhu muusta kuin Jumalan kirkkaudesta, kunniasta ja kiitoksesta, ts. se ei ylistä muuta kuin Jumalan tekoja, hänen armoansa ja hyvyyttänsä meitä kohtaan, ja että meillä tulee olla hänen tekonsa, hänen armonsa ja hyvyytensä, sanalla sanoen hän itse, jos tahdomme autuuden periä. Täten kukistaa se luonnollisen järjen ja meidän valkeutemme tuomiten ne aivan sulaksi pimeydeksi. Sillä jos meissä olisi valoa eikä sulaa pimeyttä, antaisi Jumala turhaan tämän valon tulla meihin. Valkeus ei valista valkeutta, vaan valo pimeyttä. Sen tähden tulee meidän varoa kaikkia järkemme valhekuvitteluja ja ainoastaan herätä ja nousta huomaamaan oikea valo sitä vain seurataksemme.

 

Martti Luther, Matkaevästä, s. 5. Helsinki 1923. Suomen Lutherilainen Evankeliumiyhdistys. Kieliasua varovasti korjailtu.

Kategoriat
5/2013 Ehtoollinen Lehdet Sakramentti

Tutkiskelu Herran pyhästä ehtoollisesta

Tässä on meillä nyt ehtoollisen autuaallinen merkitys. Ehtoollispöydässä antaa meidän suuri Välimiehemme, joka jo kasteessamme priiskotti meidät verellään ja siten teki meidät osalliseksi uuden armon liitosta, vahvimman vakuutuksen tämän liittonsa järkähtämättömyydestä. Hän tulee luoksemme samalla ruumiillansa, joka kerran kantoi meidän syntimme, joka raadeltiin ruoskalla, lävistettiin nauloilla ja keihäällä ja joka, kärsittyään kuoleman kirouksen puussa, nousi kuolleista kirkastettuna ja kunniallisena. Eikä hän tyydy siihen, että me ainoastaan näkisimme tai koskisimme häneen. Hän ei kehota meitä Tuomaan kanssa ainoastaan pistämään sormemme hänen lävistettyihin käsiinsä ja jalkoihinsa ja kätemme hänen kylkeensä. Hän tahtoo tulla vielä likeisempään yhteyteen meidän kanssamme. Hän sanoo: ”Ottakaa ja syökää – minun ruumiini, teidän edestänne annettu, ottakaa ja juokaa – minun vereni teidän edestänne vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi.” Hän tahtoo siis yhdistyä niin likeisesti meidän kanssamme, että hän ja me tulemme aivan yhdeksi. Hän antaa itsensä meille syödä ja juoda, niin että hänen lihansa tulee meidän lihaksemme, hänen verensä meidän vereksemme, hänen elämänsä meidän elämäksemme. Me tulemme jäseniksi hänen ruumiissaan ja hän rakastaa meitä kuin itseään – niin, juuri kuin olisi meidän sielumme ja ruumiimme hänen oma sielunsa ja ruumiinsa. Eihän kukaan voi olla meitä lähempänä kuin me itse. Niin lähellä kuin nyt itse olemme itseämme, yhtä läheisesti olemme myös yhdistetyt hänen kanssaan ja hän meidän kanssamme. Onhan tämä yhdistys Vapahtajamme kanssa  ihmeellinen vahvistus syntiemme anteeksisaamisesta ja taivaallisesta lapsenoikeudestamme kaikkine autuaallisine etuineen ja oikeuksineen. Sillä kun saamme Vapahtajan itsensä, jonka persoonaan ja töihin koko uusi liitto on perustettu, ja saamme hänet niin likeisellä tavalla, että syömme hänen lihansa ja juomme hänen verensä, niin saamme todella koko taivaanvaltakunnan. Tässä on tuhlaajalapsi taivaallisen Isän syleiltävänä, painettuna hänen sydämellensä ja kokonaan verhottu syntien anteeksisaamisen ja vanhurskauden ihanaan juhlapukuun. Tässä tulee Kristuksen musta ja heikko morsian yhdeksi hengeksi ja ruumiiksi taivaallisen ylkänsä kanssa ja saa hänen lihansa ja verensä pantiksi ja sinetiksi siihen, että uusi liitto ja koko sen autuus koskee juuri häntä.

A. J. Bäck: Muukalaisten vieraspidot, Sley 1904.

Tekstin lähetti Kirsti Kiviranta

Kategoriat
4/2013 Lehdet

Mitä kristitty etsii?

”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:2)

Älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta. Meidän on välttämättä varottava seuraamasta niin maailman tapaa kuin omaa järkeämmekin. Sen sijaan on aina murrettava oma mielemme ja tahtomme sekä tehtävä ja kärsittävä toisin kuin järki ja tahto neuvovat elääksemme aina toisin kuin maailma, jopa suorastaan sen vastaisesti.

Näin me päivästä päivään muutumme ja uudistumme mielessämme, toisin sanoen päivä päivältä yhä paremmin mielistymme siihen, mitä maailma ja järki vihaavat. Päivittäin me yhä mieluummin tulemme köyhiksi, sairaiksi, halveksituiksi, houkiksi ja syntisiksi, kunnes lopuksi arvaamme kuoleman elämää paremmaksi, mielettömyyden viisautta kallisarvoisemmaksi, häpeän kunniaa jalommaksi, köyhyyden rikkautta autuaallisemmaksi ja synnin hurskautta ihanammaksi.

Vihdoin päädymme siihen, että tulemme täydellisiksi ja mielellään vaihdamme elämän kuolemaan ja Paavalin kanssa halajamme erota täältä, että synti kokonaan lakkaisi ja Jumalan tahto meissä kerrankin aivan täydellisesti tapahtuisi. Tällöin kristitty on eniten toisenlainen kuin maailma eikä ensinkään käyttäydy maailman tavoin. Maailma ei voi saada kyllikseen elämästä, kristitty sen sijaan ei voi kyllin pian saada eroa tästä elämästä. Mitä maailma etsii, sitä kristitty pakenee ja mitä maailma pakenee, sitä kristitty etsii.

Martti Luther, Mannaa Jumalan lapsille, s. 271. Martti Lutherin kirjoista koottuja mietelmiä vuoden jokaiselle päivälle. Johdanto, kielen tarkistus ja toimitustyö Lauri Koskenniemi. 16. painos Juva 1994 (SLEY-kirjat).

Kategoriat
5/2013 Lehdet Siunaus Synti

Iisak siunaa poikansa (1.Moos.27)

Paul Kretzmann, USA

Iisak valmistautuu siunaamaan Eesaun

27:1: ”Kun Iisak oli tullut vanhaksi ja hänen silmänsä olivat hämärtyneet, niin ettei hän enää voinut nähdä, kutsui hän Eesaun, vanhemman poikansa, ja sanoi hänelle: ”Poikani!” Tämä vastasi hänelle: ’Tässä olen’.” Iisak oli tähän aikaan 137 vuoden ikäinen. Vanhuuden heikkoudet alkoivat näkyä näön heikkenemisenä. Sanatarkasti ottaen kohdassa sanotaan: hänen silmissään, jotka tulivat heikoiksi pois näkemisestä. Hän kutsui nyt muodollisella ja juhlallisella tavalla Eesauta, suosikkipoikaansa.

27:2: ”Niin hän sanoi: ’Katso, minä olen tullut vanhaksi enkä tiedä, milloin kuolen’.” Itse asiassa hän eli vielä 43 vuotta, mutta hänen tekemänsä valmistelut osoittivat kaukonäköisyyttä, joka oli hänelle luonteenomaista. Jokaisen uskovan tulisi panna asiansa järjestykseen ajoissa ja olla valmis kohtaamaan kuolema, kun se tulee.

27:3–4: ”’Ota siis aseesi, viinesi ja jousesi, ja mene kedolle ja pyydystä minulle riistaa. 4. Ja laita minulle herkkuruoka, minun mieliruokani, ja tuo se syödäkseni, että minä siunaisin sinut, ennen kuin kuolen.’” Tässä ei tullut näkyviin vanhan miehen äkillinen oikku, vaan huolellisesti valmisteltu suunnitelma. Sen mukaan Eesaun tuli metsästää riistaa ja sitten valmistaa siitä ruokaa tavalla, jonka hän tiesi miellyttävän isäänsä. Jumala oli antanut ennen lasten syntymää ilmoituksen, jonka Iisak epäilemättä tunsi. Eesau oli huolettomasti ja lähes halveksien luopunut esikoisoikeudestaan. Hän oli myös solminut kyseenalaisen avioliiton kanaanilaisen naisen kanssa. Silti Iisak piti Eesauta suosikkinaan, myös erittäin tärkeän, Messiasta koskevan lupauksen, välittämisessä. Uskovissakin lihan heikkous kasvaa usein mököttäväksi itsepintaisuudeksi Jumalan ilmeisen johdatuksen sivuuttamisessa.

Rebekka järjestää, että Jaakob siunataan ensin

27:5–7: ”Mutta Rebekka kuuli, kuinka Iisak puhui pojallensa Eesaulle.” Tämä, että Rebekka kuuli Iisakin suunnitelman, perustui Jumalan kaitselmukseen. ”Ja kun Eesau oli lähtenyt kedolle pyydystämään riistaa, tuodakseen isällensä, 6. puhui Rebekka pojalleen Jaakobille sanoen: ’Katso, minä kuulin sinun isäsi puhuvan veljellesi Eesaulle ja sanovan: 7 Tuo minulle riistaa ja laita minulle herkkuruoka syödäkseni, että siunaisin sinut Herran edessä, ennen kuin kuolen.’” Rebekka teki Jaakobista liittolaisensa kertomalla hänelle kaiken, mitä hän oli saanut tietää.

27:8: ”’Kuule siis, poikani, mitä sanon, ja tee, mitä minä käsken: 9. mene laumaan ja ota sieltä minulle kaksi hyvää vohlaa” – riittävä määrä, joka tarvittiin riistan sijasta – ”laittaakseni niistä isällesi herkkuruuan, hänen mieliruokansa.’” Rebekka tunsi näet myös Iisakin mieltymykset ja tiesi, missä muodossa hän piti eniten paistetusta lihasta.

27:10: ”’Ja sinun on vietävä se isäsi syödä, että hän siunaisi sinut, ennen kuin kuolee.’” Näin Jaakobin annettiin ymmärtää, mitä osaa hänen oli määrä näytellä Rebekan suunnitelmassa.

27:11: ”Mutta Jaakob sanoi äidillensä Rebekalle: ’Katso, veljeni Eesau on karvainen, mutta minä olen sileäihoinen. 12 Entä jos isäni tunnustelee minua? Silloin minä joudun hänen silmissään pilkkaajaksi ja hankin itselleni kirouksen enkä siunausta.’” Tämä oli osittain harkitsevaisuutta, osittain omantunnon ääni, joka kertoi hänelle, että hän tekisi itsestään pilkkaajan vanhan, sokean isänsä silmissä ivatessaan tämän heikkoutta. Kun isä tämän havaitsisi, tuottaisi se hänelle seurauksena siunauksen sijaan kirouksen. Kunnioituksesta äitiään kohtaan Jaakob ei viittaa itse vääryyteen, vaan sen vaarallisiin seurauksiin.

27:13: ”Hänen äitinsä sanoi hänelle: ’Kohdatkoon se kirous minua, poikani; kuule vain, mitä minä sanon, mene ja nouda’.” Rebekka oli halukas kantamaan sekä syytöksen että kirouksen, joka voisi kohdata Jaakobia. Hänelle suunnitteleminen merkitsi samaa kuin toimiminen, kurssin noudattaminen loppuun saakka.

27:14–15: ”Niin hän meni noutamaan ne ja toi ne äidilleen; ja hänen äitinsä laittoi herkkuruuan, hänen isänsä mieliruuan. 15. Ja Rebekka otti vanhemman poikansa Eesaun parhaat vaatteet, jotka olivat hänen hallussaan talossa, ja puki ne nuoremman poikansa Jaakobin ylle.” Nämä vaatteet olivat hienot. Rebekan suunnitelmaan kuului saada sekä vaatteiden tuntu että tuoksu Iisakin pettämiseksi.

27:16: ”Mutta vohlain nahat hän kääri hänen käsiinsä ja paljaaseen kaulaansa.” Näyttää siltä, että tässä viitataan angoravuohiin, joiden pitkä, silkkinen villa muistuttaa ihmisen tukkaa.

27:17: ”Sitten hän antoi herkkuruuan ynnä leipomansa leivän poikansa Jaakobin käteen.” Siten Rebekka oli ottanut isän siunauksen omiin käsiinsä. Hänellä oli tietysti mielessään lupaus, jonka hän oli saanut, mutta hänen äkkipikaisuutensa sai aikaan, että hän piti omaa suunnitelmaansa Jumalan suunnitelmana. Hän tunsi, että hänen täytyi tulla jumalallisen kaitselmuksen avuksi, mutta hänen toimintatapansa ei perustunut Jumalan käskyyn eikä hänen lupaukseensa. Jumalan laupeus käänsi jälkeenpäin hänen vehkeilynsä parhain päin.

Iisak siunaa Jaakobin

27:18: ”Ja Jaakob meni isänsä luo ja sanoi: ’Isäni!’ Hän vastasi: ’Tässä olen; kuka sinä olet, poikani?’ 19. Jaakob sanoi isällensä: ’Minä olen Eesau, esikoisesi. Olen tehnyt, niin kuin käskit minun tehdä; nouse istumaan ja syö riistaani, siunataksesi minut.’” Jaakob tuli tässä syylliseksi äitinsä petokseen niin teossa kuin sanoissa ja tarkoituksessa. Hän ei näet ollut Eesau eikä se ruoka, jonka hän toi, ollut riistaa. Mitä häneen tuli, hän koetti hankkia isänsä siunauksen valheellisilla vaateilla.

27:20: ”Mutta Iisak sanoi pojalleen: ’Kuinka olet, poikani, niin pian löytänyt?’ Hän vastasi: ’Herra, sinun Jumalasi, johdatti sen minun eteeni’.” Kun Iisak hämmästyneenä kysyy: ”Kuinka olet niin pian löytänyt?”, Jaakob hurskaasti sanoo oletetun metsästysonnensa perustuvan Herran erityiseen siunaukseen.

27:21: ”Niin Iisak sanoi Jaakobille: ’Tulehan lähemmä, poikani, tunnustellakseni, oletko sinä poikani Eesau vai etkö’.” Iisakin hämmästys vaihtuu epäilykseksi hänen kuullessaan Jaakobin äänen ja epämääräisen vastauksen, joka oli niin toisenlainen kuin Eesaun suora tapa. Mutta tässä Rebekan juoni osoitti arvonsa.

27:22: ”Ja Jaakob astui isänsä Iisakin luo, ja tämä tunnusteli häntä ja sanoi: ’Ääni on Jaakobin ääni, mutta kädet ovat Eesaun kädet’.” Iisak oli paljon lähempänä vakuuttuneisuutta, mutta hänen epäluulonsa eivät olleet kokonaan hälvenneet.

27:23: ”Eikä Iisak tuntenut häntä, sillä hänen kätensä olivat karvaiset, niinkuin hänen veljensä Eesaun kädet, ja hän siunasi hänet.” Iisak ei tuntenut ja tunnistanut Jaakobia siksi, joka hän todellisuudessa oli. Jaakobin ranteiden karvaisuus sai hänet taipuvaiseksi ajattelemaan Eesauta. Niinpä hän valmistautui siunaamaan hänet. Tämän teon kirjoittaja kertoo ennakolta.

27:24: ”Vielä hän kysyi: ’Oletko sinä todella minun poikani Eesau?’ Hän vastasi: ’Olen’.” Tämä selvä vastaus tyynnytti Iisakin epäilykset siinä määrin, että hän oli valmis aterioimaan.

27:25: ”Silloin hän sanoi: ’Tuo ruoka minulle, syödäkseni poikani riistaa, että siunaisin sinut’. Niin hän toi hänelle sen, ja hän söi; ja hän tarjosi hänelle viiniä, ja hän joi.” Siten Jaakob oli ottanut ensimmäisen askeleen.

27:26: ”Sen jälkeen hänen isänsä Iisak sanoi hänelle: ’Tule tänne ja suutele minua, poikani’.” Isän suudelman tuli edeltää siunausta.

27:27: ”Hän astui hänen luokseen ja suuteli häntä. Niin Iisak tunsi hänen vaatteidensa hajun – jonka Rebekan juoni oli häneen laittanut, koska ne haisivat metsälle ja riistalle – ja siunasi hänet, sanoen: ’Katso, minun poikani tuoksu on kuin kedon tuoksu, jonka Herra on siunannut.’” Iisakin siunaukseen kuului Jumalan antamat tulevaisuutta koskevat sanat sekä Herran erityisen siunauksen välittäminen Jaakobille.

27:28: ”’Jumala antakoon sinulle taivaan kastetta ja maan lihavuutta, jyviä ja viiniä yllin kyllin.’” Nämä olivat ajallisia lahjoja. Niillä oli hyvin suuri merkitys siinä maassa, joka Jaakobin ja hänen lastensa oli määrä omistaa. Kasteen määrä, erityisesti kuivana aikana, määräsi maan hedelmällisyyden. Lihavat, hedelmälliset maat tulisivat kuulumaan hänelle. Seurauksena olisi runsas sato jyviä ja uutta viiniä.

27:29: ”’Kansat palvelkoot sinua, kansakunnat sinua kumartakoot. Ole veljiesi herra, ja äitisi pojat kumartakoot sinua. Kirottu olkoon, joka sinua kiroaa, siunattu, joka sinua siunaa.’” Tämä osa siunausta kuvaa sitä vaikutusvaltaista asemaa, jonka Jaakobin jälkeläiset tulisivat saamaan. Hän ei olisi ainoastaan veljiensä, oman kansansa – mukaan lukien veljensä – vaan myös vieraiden kansojen ja kansakuntien herra. Siten on tuotu esille ajatus maailman herruudesta, mikä huipentuu lupaukseen, että ihmiset tuomittaisiin sen mukaan miten he suhtautuvat häneen ja hänen jälkeläisiinsä. Näin tämä siunaus tähtää Messiaaseen, kaikkien aikojen koetinkiveen. Tänäkin päivänä näet oikea vastaus kysymykseen: Mitä sinä ajattelet Kristuksesta? määrää jokaisen ihmisen kohtalon maailmassa.

Eesau palaa ja saa nuoremman pojan siunauksen

27:30: ”Kun Iisak oli ehtinyt siunata Jaakobin ja tämä juuri oli lähtenyt isänsä Iisakin luota, niin hänen veljensä Eesau tuli kotiin metsästämästä.” Juuri kun Iisak oli lakannut siunaamasta Jaakobia ja tämä oli hädin tuskin poistunut huoneesta, palasi Eesau metsästämästä.

27:31: ”Ja hänkin laittoi herkkuruuan, vei sen isälleen ja sanoi isälleen: ’Nouse, isäni, ja syö poikasi riistaa, siunataksesi minut’.” Eesau oli kerrankin vakavissaan eikä sen vuoksi hukannut aikaa valmistaessaan riistan, jonka hän oli ampunut ja viedessään sen isälleen nöyrästi pyytäen luvattua siunausta.

27:32–33: ”Hänen isänsä Iisak kysyi häneltä: ’Kuka olet?’ Hän vastasi: ’Minä olen poikasi Eesau, sinun esikoisesi’. 33. Silloin Iisak säikähtyi kovin ja sanoi: ’Kuka sitten oli se metsästäjä, joka toi minulle riistaa, niin että minä, ennen kuin sinä tulit, söin kaikkea ja siunasin hänet? Siunattu hän myös on oleva.’” Eesaun yksinkertainen toteamus, joka oli niin ilmeisesti totuus, sai Iisakin käytöksessä aikaan mitä suurimman kuohunnan. Hän sanatarkasti ottaen vapisi valtavasti suurella vapinalla. Sitten hän alkoi esittää kysymyksiä siitä, kuka se henkilö oli ollut, joka oli niin nokkelasti hankkinut häneltä tärkeimmän siunauksen. Mutta jopa ennen kuin Iisak lausuu Jaakobin nimen, hänen täytyy sanoa, että Herran siunaus tulee pysymään hänen kanssaan. Ei ollut hänen asiansa vetää pois siunausta, joka tosiasiallisesti oli Herran. Iisak oivalsi nyt, ettei hän voinut puolustaa lihallista Eesaun suosikkina pitämistään Jumalan edessä. Siitä huolimatta, miten Jaakob oli siunauksen hankkinut, Jumala oli ohjannut asian niin, että Jaakob oli nyt sen saanut isältään.

27:34: ”Kun Eesau kuuli isänsä sanat, puhkesi hän valittamaan äänekkäästi ja haikeasti ja sanoi isälleen: ’Siunaa minutkin, isäni!’” Hän tajusi nyt, kun se oli liian myöhäistä, mitä hän oli menettänyt aiemmin sitä typerästi halveksiessaan. Hänen sanansa tuntuvat osoittavan hänen ajatelleen, että siunaus voitaisiin yhä jakaa.

27:35: ”Mutta hän vastasi: ’Veljesi tuli kavalasti ja riisti sinulta siunauksen’.” Tämä oli tapahtuman inhimillinen puoli – petos, harhautus ja synti, joka oli hiipinyt asiaan.

27:36: ”Niin hän sanoi: ’Oikeinpa häntä kutsutaankin Jaakobiksi (kantapäähän tarttuja, toisen paikan viekkaudella ottaja). Sillä hän on nyt kahdesti minut pettänyt: esikoisuuteni hän on minulta vienyt, ja katso, nyt hän riisti minulta myöskin siunauksen.’” Eesau oli nyt mielentilassa, joka esti häneltä varsinaisen katumuksen, sillä hän ei voinut puolustella esikoisoikeuden myymistään.  ”Ja hän kysyi: ’Eikö sinulla ole mitään siunausta minun varalleni?’” Aivan kuin Iisak olisi voinut panna syrjään sellaisia siunauksia oman tahtonsa mukaan.

27:37: ”Ja Iisak vastasi ja sanoi Eesaulle: ’Katso, minä olen asettanut hänet sinun herraksesi ja antanut kaikki hänen veljensä hänelle palvelijoiksi sekä varustanut hänet jyvillä ja viinillä; mitä voisin enää tehdä sinun hyväksesi, poikani?’” Tämä oli yritys selittää tilanne Eesaulle, tehdä hänelle selväksi, että oli olemassa vain yksi isän siunaus. Siihen sisältyi sekä lupaus Kanaanin maasta sen kaikkein hedelmällisimmässä muodossa että erityinen herruus, joka huipentuu Messiaaseen.

27:38: ”Eesau sanoi isällensä: ’Tuo yksi ainoa siunausko sinulla vain onkin, isäni? Siunaa myöskin minut, isäni!’ Ja Eesau korotti äänensä ja itki.” Tähän näkymään Hepr. 12:17 viittaa (”Sillä te tiedätte, että hänet sittemminkin, kun hän tahtoi päästä siunausta perimään, hyljättiin; sillä hän ei löytänyt tilaa peruutukselle, vaikka hän kyynelin sitä pyysi.”). Eesau ei näet kyennyt taivuttelemaan isäänsä harkitsemaan uudelleen päätöstään, vaikka hän yritti sitä kyynelin. Hänen kyyneleensä eivät tässä tapauksessa olleet todellisen katumuksen kyyneleitä synnistä, vaan pelkästään katkeruuden kyyneliä hänen typeryytensä vuoksi. Iisak ymmärsi nyt tämän seikan.

27:39: ”Niin hänen isänsä Iisak vastasi ja sanoi hänelle: ’Katso, sinun asuinsijasi on oleva kaukana lihavasta maasta ja vailla taivaan kastetta ylhäältä.’” Eesaun asuinpaikka tulisi olemaan kaukana maan lihavuudesta ja taivaan kasteesta, ts. Kanaanin hedelmällisistä ja lihavista maista. Idumean koillisosassa, jossa Eesau ja hänen jälkeläisensä elivät, on joitakin hedelmällisiä laaksoja, mutta suurin osa Idumeaa on yksi kuivimmista ja hedelmättömimmistä autiomaista maailmassa.

27:40: ”’Miekkasi varassa sinä olet elävä” – sota, ryöstely ja rosvous ovat lähes välttämättömiä karussa maassa, joka hänen asuinpaikkansa tulisi olemaan – ”ja palveleva veljeäsi. Mutta valtoimena kierrellen sinä riisut hänen ikeensä niskaltasi.’” Historia osoittaa, että tämä ennustus toteutui. ”Eedom oli ensin vahva ja itsenäinen Israeliin verrattuna, hitaampi kehityksessään (4. Moos. 20:14). Saul taisteli sitä vastaan ensin voitollisesti (1. Sam. 14:47). Daavid valloitti sen (2. Sam. 8:14). Sitten seurasi salaliitto Salomon aikana (1. Kun. 11:14), kun taas Jooramin aikana tapahtui tosiasiallinen luopuminen. Toisaalta Amasja taas alisti edomilaiset (2. Kun. 14:7; 2. Aik. 25:11) ja he pysyivät Ussian ja Jootamin aikana alistettuina (2. Kun. 14:22; 2. Aik. 26:2). Mutta Aahaan aikana he vapauttivat itsensä kokonaan Juudasta (2. Kun. 16:6; 2. Aik. 28:17). Lopulta kuitenkin Johannes Hyrkanus alisti heidät täydellisesti ja yhdisti heidät juutalaisten valtioon ja kansaan. Mutta juutalaiset joutuivat vuorostaan itse Antipaterin jälkeen idumealaisen hallitussuvun vallan alaisiksi heidän valtionsa kukistumiseen saakka.”

Eesaun viha Jaakobia kohtaan  

27:41: ”Ja Eesau alkoi vihata Jaakobia siunauksen tähden, jolla hänen isänsä oli hänet siunannut; ja Eesau ajatteli itsekseen: ’Pian tulee aika, jolloin suremme isäämme; silloin minä tapan veljeni Jaakobin’.” Epäonnistuttuaan pyrkimyksessään muuttaa isänsä mieli isän siunauksen suhteen, Eesaun viha kääntyi Jaakobia vastaan. Hän suunnitteli kostavansa murhaamalla veljensä. Isänsä eläessä hän ei tahtonut panna tätä uhkausta toimeen, ettei hän tuottaisi murhetta Iisakille. Mutta Iisakin kuoleman jälkeen, mikä näytti olevan lähellä, ja kun suruaika olisi ohitse, hän ei empisi toteuttaa suunnitelmaansa.

27:42: ”Mutta Rebekalle ilmoitettiin hänen vanhemman poikansa Eesaun aikeista; ja hän kutsutti luokseen nuoremman poikansa Jaakobin ja sanoi hänelle: ’Katso, veljesi Eesau uhkaa kostaa sinulle ja tappaa sinut.’” Näin Eesau, toteuttaessaan kostoaiettaan, suunnitteli saavansa hyvityksen itselleen. Hän arveli, että hänestä tuntuisi paremmalta sen jälkeen, kun hän olisi murhannut veljensä.

27:43: ”’Kuule siis, mitä sanon, poikani: nouse ja pakene minun veljeni Laabanin luo Harraniin 44. ja jää hänen luokseen joksikin aikaa, kunnes veljesi kiukku asettuu, 45. kunnes veljesi lakkaa sinua vihaamasta ja unhottaa, mitä olet hänelle tehnyt. Sitten minä lähetän noutamaan sinut sieltä. Rebekka koettaa rohkaista Jaakobia ja lohduttaa itseään antamalla ymmärtää, että olisi kyse vain muutamasta päivästä, hyvin lyhyestä ajasta, kunnes Eesaun viha ja suuttumus sammuisi ja unohtuisi. ”Minkä tähden menettäisin teidät molemmat samana päivänä!’” Jos Jaakob murhattaisiin, verikostaja asetettaisiin Eesaun kannoille, ja niin äiti menettäisi hänetkin. Vrt. 1. Moos. 9:6; 2. Sam. 14:6.

27:46: ”Ja Rebekka sanoi Iisakille: ’Minä olen kyllästynyt elämääni Heetin tyttärien tähden. Jos Jaakobkin ottaa vaimon Heetin tyttäristä, tässä maassa syntyneen, sellaisen kuin nämä, niin mitä varten minä enää elän?’” Eesaun vaimot eivät tuottaneen katkeraa murhetta ainoastaan Rebekalle vaan myös Iisakille (1. Moos. 26: 35). Sen vuoksi maininta silloisesta sietämättömästä tilanteesta oli tarkoitettu raivaamaan tietä hänen suunnitelmalleen lähettää Jaakob Mesopotamiaan, vaaran ulottumattomille. On yleinen kokemus, että maailman lapset vainoavat Jumalan lapsia. Jumala kuitenkin pitää varjelevan ja suojelevan kätensä omiensa yllä.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
4/2013 Lehdet

Iisak filistealaisten maassa (1.Moos.26)

Paul Kretzmann, USA

Herra siunaa Iisakia

26:1: ”Mutta maahan tuli nälänhätä, toinen kuin se nälänhätä, joka oli ollut aikaisemmin, Aabrahamin päivinä. Silloin Iisak meni Abimelekin, filistealaisten kuninkaan, luo Gerariin.” Tässä luvussa kerrotuilla Iisakin seikkailuilla on vastineensa Aabrahamin elämässä. Ne osoittavat, ettei ihmisluonto muutu vaan pysyy itsekkäänä ja syntisenä sukupolvesta toiseen. Kun Kanaania oli kohdannut nälänhätä, Iisak piti viisaana matkustaa alas filistealaisten maahan, joiden kuninkaana oli Abimelek.

26:2: ”Ja Herra ilmestyi hänelle ja sanoi: ’Älä mene Egyptiin’. Se oli ilmeisesti ollut Iisakin aikeena. Egypti oli näet kaikkien sen naapurimaiden vilja-aitta varsinkin laihoina vuosina. ”Vaan jää asumaan maahan, jonka minä sinulle sanon.”

 

26:3–5: ”Oleskele muukalaisena tässä maassa, ja minä olen sinun kanssasi ja siunaan sinua. Sillä sinulle ja sinun jälkeläisillesi minä annan kaikki nämä maat ja pidän valan, jonka minä olen vannonut sinun isällesi Aabrahamille. 4. Ja minä teen sinun jälkeläistesi luvun paljoksi kuin taivaan tähdet ja annan jälkeläisillesi kaikki nämä maat, ja sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksi kaikki kansakunnat maan päällä, 5. sentähden että Aabraham kuuli minua ja noudatti, mitä minä noudatettavaksi annoin, minun käskyjäni, säädöksiäni ja opetuksiani.” Iisakin ei tullut muuttaa Egyptiin, koska koko Kanaanin maa, mukaan lukien filistealaisten maa, sisältyi Herran siunaukseen. Sen oli määrä lopulta olla Iisakin jälkeläisten omaisuutta, kuten Herra oli valan vannoen luvannut Aabrahamille (1. Moos. 22:16). Mutta näiden ajallisten siunausten lisäksi Iisakin jälkeläisistä tulisi lupauksen mukaan myös messiaanisen toivon kantajia. Sen mukaan kaikki kansakunnat maan päällä tulisivat siunatuiksi yhdessä Siemenessä, Messiaassa. Kaikki tämä oli palkinto siitä uskon kuuliaisuudesta, jota Aabraham oli osoittanut noudattaessaan Jumalan käskyä.

Rebekka vaarassa

26:6–7: ”Niin Iisak asettui Gerariin.” 7. ”Ja kun sen paikkakunnan miehet kysyivät hänen vaimostansa, sanoi hän: ’Hän on minun sisareni’. Hän näet pelkäsi sanoa: ’Hän on minun vaimoni’, sillä hän ajatteli: ’Nuo miehet voivat tappaa minut Rebekan tähden, sillä hän on näöltään kaunis’.” Rebekka oli ollut naimisiin mennessään kaunis nainen (1. Moos. 24:16). Hän oli säilyttänyt kauneutensa. Iisak oli niin hyvin tietoinen tästä, että hän – tietoisesti tai tiedostamattaan – seurasi isänsä esimerkkiä (1. Moos. 12:11,12; 20). Hän vastasi kanssaan asuvaa naista koskeviin kysymyksiin, että tämä oli hänen sisarensa. Tämä oli tyhmää ja vaarallista totuuden vääristelyä, kuten tapahtumat osoittavat.

26:8: ”Kun hän oli viipynyt siellä jonkun aikaa, niin tapahtui, että Abimelek, filistealaisten kuningas, kerran katsellessaan ulos akkunasta näki Iisakin hyväilevän vaimoansa.” Katsellessaan ulos palatsinsa ikkunasta Abimelek näki sattumalta, että Iisak – joka luultavasti asui naapuritalossa, jossa oli avoin piha – hyväili vaimoaan tavalla, joka sopii täysin aviomiehen ja vaimon välille, mutta jota voitaisiin tuskin pitää luvallisena veljen ja siskon välillä.

26:9–10: ”Niin Abimelek kutsutti Iisakin ja sanoi: ’Katso, hänhän on sinun vaimosi! Miksi olet sanonut: Hän on minun sisareni?’ Iisak vastasi hänelle: ’Minä ajattelin, että minut muuten ehkä tapetaan hänen tähtensä’. 10 Abimelek sanoi: ’Mitä oletkaan meille tehnyt! Kuinka helposti olisikaan voinut tapahtua, että joku kansasta olisi maannut sinun vaimosi kanssa, ja niin sinä olisit saattanut meidät syyhyn!’” Iisak ansaitsi hyvin Abimelekin nuhteet. Hänen puolustelunsa, että hän pelkäsi tulevansa surmatuksi vaimonsa vuoksi, oli hyvin ontuva. Herra lupaa huolehtia niistä, jotka luottavat häneen, kaikilla heidän teillään, ts. niin kauan kuin he menettelevät sopusoinnussa hänen sanansa kanssa. Iisakin heikkous on kerrottu varoituksena meille.

26:11: ”Ja Abimelek antoi käskyn kaikelle kansalle, sanoen: ’Joka koskee tähän mieheen tai hänen vaimoonsa, se on kuolemalla rangaistava’.” Vaikka Aabrahamin oleskelusta Gerarissa oli kulunut 75 vuotta, kuninkaan huoneväen ikävä kokemus ei ollut unohtunut. Siksi Abimelekin käsky oli ankara. Se takasi sekä Iisakille että Rebekalle mitä suurimman turvallisuuden. Siten Herra piti suojelevan kätensä heidän päällään huolimatta heidän heikkoudestaan.

26:12: ”Ja Iisak kylvi siinä maassa ja sai sinä vuonna satakertaisesti, sillä Herra siunasi häntä.” Oli erikoinen Herran siunaus, että Iisak sai kirjaimellisesti satakertaisesti joka mitasta viljaa, jonka hän kylvi.

26:13–14: ”Ja hän rikastui ja hyötyi hyötymistään, kunnes hänestä tuli hyvin rikas.” Hänen vaurastumisensa ei loppunut eikä keskeytynyt. 14. ”Ja hänellä oli laumoittain sekä pikkukarjaa että raavaskarjaa ja paljon palvelijoita, niin että filistealaiset alkoivat kadehtia häntä.” He kadehtivat häntä siunauksen vuoksi, jonka Herra vuodatti hänen päällensä.

26:15: ”Ja filistealaiset tukkivat kaikki ne kaivot, jotka hänen isänsä palvelijat olivat kaivaneet hänen isänsä Aabrahamin päivinä, ja täyttivät ne mullalla.” Vihamielisyydet – jotka kumpusivat filistealaisten sydämissä olevasta kateudesta – alkoivat siten, että he täyttivät mullalla Gerarissa olevat kaivot, jotka kuuluivat Iisakille.

26:16: ”Silloin Abimelek sanoi Iisakille: ’Mene pois luotamme, sillä sinä olet tullut paljon väkevämmäksi meitä’.” Paitsi että filistealaiset tekivät Iisakille ilkeän teon, heidän kuninkaansa ajoi hänet suoraan pois. Syy oli se, että Iisakista oli tullut rikkaampi ja väkevämpi kuin mitä filistealaiset sietivät katsella. Samoin kaikkien aikojen uskovat joutuvat sietämään kateellisia tekoja ja avointa vihamielisyyttä sen siunauksen  tähden, jolla Herra siunaa heitä. Heidän täytyy oppia kärsimään iloisesti hänen tähtensä.

Filistealaisten vihamielisyys

26:17: ”Niin Iisak lähti sieltä ja leiriytyi Gerarin laaksoon ja asui siellä.” Hän lähti Gerarin kaupungista ja filistealaisten maa-alueelta sanan suppeammassa merkityksessä. Hän leiriytyi kauemmas länteen, kumpuilevaan maastoon vuoria kohti.

26:18: ”Ja Iisak kaivatti uudelleen auki ne vesikaivot, jotka hänen isänsä Aabrahamin päivinä olivat kaivetut, mutta jotka filistealaiset olivat Aabrahamin kuoltua tukkineet.” Siten he eivät piitanneet siitä liitosta, joka oli tehty heidän ja Aabrahamin välille (1. Moos. 21:22–30). ”Ja antoi niille jälleen ne nimet, jotka hänen isänsä oli niille antanut.” Koska Iisak oli isänsä vielä eläessä usein kulkenut maan poikki, koko maa oli hänelle tuttu.

26:19: ”Ja Iisakin palvelijat kaivoivat laaksossa ja löysivät sieltä kaivon, jossa oli juoksevaa vettä.” Se ei ollut pelkkä sadevesisäiliö, kuten useimmat kaivot. 20. ”Mutta Gerarin paimenet alkoivat riidellä Iisakin paimenten kanssa, sanoen: ’Vesi on meidän’. Niin hän kutsui kaivon Eesekiksi (riita), koska he olivat riidelleet hänen kanssaan. 21. Sen jälkeen he kaivoivat toisen kaivon ja joutuivat riitaan siitäkin; niin hän antoi sille nimen Sitna (viha).” Iisak kärsi kaiken tämän epäoikeudenmukaisuuden ja vahingon mitä suurimmalla kärsivällisyydellä ja pitkämielisyydellä. Hän piti parempana kärsiä kuin aiheuttaa vahinkoa, kuten hän luultavasti olisi voinut tehdä.

26:22: ”Sitten hän muutti sieltä pois ja kaivoi vielä yhden kaivon. Siitä ei syntynyt riitaa. Sentähden hän nimitti sen Rehobotiksi (leveydet, lakeudet) ja sanoi: ’Nyt Herra on antanut meille tilaa, niin että voimme lisääntyä maassa’.” Tämä leiri sijaitsi vielä lännempänä, kokonaan filistealaisten hallinto-alueen ulkopuolella aivan Kanaanin eteläisimmällä rajalla.

26:23–24: ”Sieltä hän meni Beersebaan.” Noin 20 mailia pohjoiseen. 24. ”Ja Herra ilmestyi hänelle sinä yönä ja sanoi: ’Minä olen sinun isäsi Aabrahamin Jumala; älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi ja siunaan sinua ja teen sinun jälkeläistesi luvun suureksi palvelijani Aabrahamin tähden’.” Keskellä vainoa, jota Iisak tuolloin kärsi, tuli tämä rohkaisu kaikella ylösnostavalla voimalla. Uskovat ovat muukalaisia ja pyhiinvaeltajia maan päällä. Sellaisina he joutuvat kohtaamaan monia loukkauksia, mutta Herran lupaus hänen alituisesta läsnäolostaan on aina varma tukipilari heidän uskolleen.

26:25: ”Silloin hän rakensi sinne alttarin, huusi avuksi Herran nimeä ja pystytti sinne telttansa. Ja Iisakin palvelijat kaivoivat siihen kaivon.” Iisak seurasi tässä isänsä Aabrahamin tapaa rakentamalla alttarin ja julistamalla Herran nimeä. Hän asetti oikean jumalanpalveluksen paitsi kotiväelleen myös kaikille, joiden kanssa hän tuli tekemisiin. Aina kun uskovat kokevat Herran siunausta, varjelua ja apua, he kääntyvät sitä suuremmalla innolla ja rakkaudella hänen puoleensa ja ylistävät hänen pyhää nimeään.

Iisakin ja Abimelekin välinen liitto

26:26: ”Niin Abimelek lähti hänen luokseen Gerarista ystävänsä Ahusatin ja sotapäällikkönsä Piikolin seuraamana.” Tässä tapauksessa filistealaisten kuningas ei tuonut mukanaan ainoastaan armeijansa kenraalia vaan myös pääministerinsä eli yksityisen neuvonantajansa.

26:27–29: ”Mutta Iisak sanoi heille: ’Minkä tähden tulette minun luokseni, vaikka olette minulle vihamieliset ja karkoititte minut luotanne?’ 28. He vastasivat: ’Me olemme selvästi nähneet, että Herra on sinun kanssasi. Sen tähden ajattelimme: ’Olkoon sinun ja meidän välillämme valallinen sopimus; me tahdomme tehdä sinun kanssasi liiton, 29 ettet tee meille mitään pahaa, niinkuin emme mekään ole sinuun koskeneet, vaan olemme tehneet sinulle ainoastaan hyvää ja sallineet sinun lähteä rauhassa. Sinä olet nyt Herran siunattu.’” Heidän ehdotuksensa taustalla oli ilmiselvästi itsekkäitä motiiveja. Olihan heidän päähuolenaan saavuttaa Iisakin ystävyys ja taata turvallisuutensa. Silti Herra käytti näitä motiiveja turvatakseen ja suojellakseen palvelijaansa.

26:30: ”Silloin hän laittoi heille pidot, ja he söivät ja joivat.” Iisak oli täysin tietoinen vallastaan ja merkityksestään varakkaana paimentolaisruhtinaana. Hän käytti tilannetta hyödykseen antamatta asian näyttää siltä, että hän oli suosiollinen.

26:31: ”Varhain seuraavana aamuna he vannoivat valan toisillensa; senjälkeen Iisak päästi heidät menemään, ja he lähtivät hänen luotaan rauhassa.” Siten solmittiin uusi liitto, joka takasi Iisakin edun.

26:32–33a: ”Samana päivänä Iisakin palvelijat tulivat ja kertoivat hänelle kaivosta, jonka olivat kaivaneet, sanoen hänelle: 33a. ’Me löysimme vettä’.” Aabrahamin palvelijoiden kaivama kaivo (1. Moos. 21:30) ei selvästi enää ollut riittävä Iisakin valtavien laumojen tarpeisiin. Sen vuoksi se, mitä palvelijat kertoivat, oli erittäin tervetullut.

26:33b: ”Ja hän antoi sille nimen Siba (vala). Sen tähden on kaupungin nimi vielä tänäkin päivänä Beerseba.” Historia toisti tässä itseään. Kaupungin nimen antamiselle oli kaksi syytä, aivan kuten Bir-es-Seban kaksi kaivoa vahvistavat tänäkin päivänä sen, että kertomus pitää paikkansa.

Eesaun avioliitto

26:34: ”Kun Eesau oli neljänkymmenen vuoden vanha, otti hän vaimoikseen Jehuditin, heettiläisen Beerin tyttären, ja Baasematin, heettiläisen Eelonin tyttären.” Eesau osoitti, millainen hänen mielenlaatunsa oli hänen vanhempiaan kohtaan, ottamalla tämän tärkeän askeleen kysymättä sen paremmin heidän neuvoaan kuin suostumustaan. On ihme, jos tällä tavalla solmitut avioliitot kääntyvät hyväksi kaikille asianosaisille.

26:35: ”Näistä tuli Iisakille ja Rebekalle katkera suru.” Nämä vaimot olivat sanatarkasti otettuna hengen katkeruus heille. He aiheuttivat Iisakille ja Rebekalle monta katkeraa hetkeä. Heidän pakanallinen syntyperänsä oli itsessään kuolettava, ja heidän pakanallinen uskonsa ja käytöksensä piti yhtä heidän esivanhempiensa perinteiden kanssa. Siellä missä ajalliset, lihalliset tekijät ovat ratkaisevia avioasioissa, voi käydä niin, ettei todellinen onnellisuus asu sellaisessa kodissa. Kristityt nuoret eivät ajattelekaan ottaa tätä mitä merkittävintä askelta ilman, että heidän vanhempansa tietävät siitä ja suostuvat siihen.

Suomennos: Hannu Lehtonen