Kategoriat
Kirkko Luennot

“MINÄ USKON YLEISEN KIRKON”

Martin Chemnitz

Martin Chemnitz (1522-1586) oli ja on luterilaisen kirkon huomattavimpia teologeja. Roomalaiskatoliset vastustajat ovat antaneet hänestä hyvin kauniin todistuksen sanoessaan, että jos toista Marttia ei olisi tullut, ei ensimmäisen, eli Lutherin, työ olisi pysynyt. Chemnitz osallistui keskeisenä henkilönä Yksimielisyyden ohjeen laatimiseen, josta tuli luterilaisen kirkon tunnustuskirja. Oheinen käännös on osa hänen teoksestaan, joka on luonteeltaan kristillisen uskon käsikirja.

Mitkä ovat ne tuntomerkit, jotka osoittavat oikean Jumalan kirkon maan päällä?

Oikeaa Jumalan kirkkoa maan päällä ei määrittele ihmisten paljous (Matt. 7:13-14). Sitä ei myöskään määrittele voima, jalosukuisuus ja viisaus lihan mukaan (1 Kor. 1:26-28). Oikeaa kirkkoa ei myöskään aina edusta se yhteisö. joka omistaa itselleen nimen “kirkko”. Samoin yleistä tai kristillistä kirkkoa ei todellakaan ehdottomasti tunnisteta säännönmukaisesta seuraannosta virassa (suksessio); profeettojen, Kristuksen ja apostolien lausumat osoittavat tämän. Kirkon tunnistamiseen ei myöskään riitä, että esitetään se, mitä on kirjoitettu monta vuotta sitten eikä vanhojen arvovalta (Matt. 5:21-48; 15:1-3). Nämä ovat sen sijaan ne aidot tuntomerkit, joista oikea Jumalan kirkko maan päällä selvästi tunnetaan:

I Missä Jumalan sana opetetaan puhtaasti ja totuudessa, ilman virheitä (Joh. 10:5,27; Ef. 2:19-21: 4:11-12: 2 Kor. 2:17; 1 Tim. 3:15).

II Missä sidotaan ja päästetään synneistä Jumalan sanalla ja Jumalan sanan mukaan (Matt. 16:18-19; Joh. 20:22-23).

III Missä sakramentit toimitetaan jumalallisen käskyn ja asetuksen mukaisesti (Matt. 28:18-20).

IV Missä on ihmisiä, jotka käyttävät sakramentteja (Mk. 16:16; 1 Kor. 10:17; 11:33), jotka kuulevat Jumalan sanaa (Joh. 10:27), ottavat sen vastaan (1 Tess. 1:6; 1 Kor. 15:1), tunnustavat Kristuksen (Matt. 10:32), seuraavat häntä (Joh. 10:27) ja huutavat avukseen Jumalaa, kuten Hän on käskenyt sanassaan (Luuk. 19:46; 1 Kor. 1:2; Ps. 79:6).

Nämä merkit ovat toisinaan enemmän näkyvissä, toisinaan vähemmän. Tälle perustukselle näet toiset rakentavat kullasta, toiset oljista (1 Kor. 3:12-13). Kuitenkin, jos tämä perustus pysyy koskemattomana, Jumalalla on siinä kirkkonsa (1 Kun. 19:18).

Ovatko kaikki ne pyhiä ja pelastettuja, jotka liittyvät ja ovat jäseniä tässä yhteisössä ulkonaisella tunnustuksella?

Eivät kaikki, sillä kaikki eivät ole Sanan tekijöitä eivätkä kaikki, jotka kuulevat Sanaa, noudata sitä (Luuk. 8:15; 11:28; Matt. 7:26). Evankeliumien vertaukset osoittavat tämän myös selvästi (Matt. 13:24-30, 47-48; 22:1-14).

Miksi sitä sitten kutsutaan pyhäksi, yleiseksi kirkoksi uskontunnustuksessa?

Sen tähden, että Pyhä Henki vaikuttaa ja tekee työtä tuossa yhteisössä Sanan ja sakramenttien kautta siten, että Hän kutsuu, valaisee, kääntää, pyhittää ja varjelee ne, jotka pelastuvat, nimittäin siten, että he katuvat, uskovat Kristukseen ja kantavat parannuksen soveliasta hedelmää (Ap. t. 26:20).

Voiko kukaan pelastua tämän Kristuksen kirkon ulkopuolella tai jos hän ei ole oikean kirkon osa ja jäsen?

Raamattu vertaa kirkkoa ruumiiseen, joka koostuu monista jäsenistä. Tämän ruumiin pää on Kristus, joka on ruumiinsa Vapahtaja niin, että se, mitä jäsenet tarvitsevat pelastuksekseen, virtaa heille Päästä (Ef. 1:22-23; 4:15-16; 5:23,30; Kol. 1:18; 1 Kor. 12:12,27). Tästä syystä se, joka ei ole tämän ruumiin jäsen, ruumiin, jonka Pää on Kristus, ei voi pelastua. Sillä pelastus, jonka Kristus on hankkinut, jaetaan ja sovelletaan uskoviin evankeliumin viran kautta, joka on ainoassa oikeassa kirkossa (2 Kor. 5:18-20). Tästä syystä Paavali hyvin asianmukaisesti kuvaa ja tiivistää sen järjestyksen, jota Jumala noudattaa pelastaessaan ihmisiä (Room. 8:30). Mutta kutsu tapahtuu Sanan välityksellä oikeassa kirkossa. Sen tähden myös nämä kaksi kohtaa on yhdistetty uskontunnustuksessa: “minä uskon pyhän, yleisen kirkon”; “pyhäin yhteyden”. Ihmisiä on siksi toistuvasti ja ahkerasti kehotettava vetäytymään ja jättämään väärä kirkko (Ps. 1:1; 26:5; 2 Kor. 6:14,17; Ilm. 18:4; Matt. 7:15; 16:6; Ap. t. 20:28-29; Gal. 1:9; 1 Joh. 4:1). Heidän tulee liittyä yhteisöön, jolla on oikean Kristuksen kirkon tuntomerkit” (Hebr. 10:25; Ps. 27:4; 42:4: 119:63; Matt. 12:30).

Kuka on yleisen kirkon pää?

Oikea yleinen kirkko tunnustaa vain yhden ainoan Pään, joka on Kristus (Ef. 1:22; 4:15; Kol. 1:18). Vaikkakin kirkon jäsenten joukossa on tietty järjestys ja ero lahjojen välillä (Room. 12:4-6; Ef. 4:16), silti kaikki he ovat yhden ruumiin jäseniä eikä kenellekään heistä kuulu ne asiat, jotka ovat luonteenomaisia kirkon Päälle (Ef. 1:22-23), joka täysin täyttää kaikki kaikissa (Ef. 5:23).

Onko kirkolla valta muuttaa mitään Jumalan sanassa tai säätää uusia uskonkohtia?

Ei suinkaan. Sillä kirkko on rakennettu Jumalan sanan varaan (Ef. 2:20) ja se on sidottu tähän Sanaan (Matt. 28:20). Jos se hylkää tämän Sanan, se ei ole enää kirkko (Joh. 10:26; Gal. 1:9). Kirkon ei nimittäin tule hallita Kristusta, vaan olla alamainen hänelle (Ef. 5:24).

Miksi kirkkoa kutsutaan yleiseksi?

I Sen tähden, että se ei rajoitu tiettyyn paikkaan, vaan se on levinneenä eri puolille maailmaa.

II Sen tähden, että Jumala kokoaa kaikkina aikoina maailman loppuun saakka itselleen kirkkoa ihmiskunnasta maan päällä.

III Sen tähden, että se ei ole sidottu tiettyihin henkilöihin, vaan vain sen ainoaan Päähän, Kristukseen, ja hänen Päähänsä (1 Kor. 11:3), niin että vaikka ajan, paikan ja henkilöiden suhteen sen jäsenet ovat erotetut toisistaan, silti he ovat ja muodostavat yhden ruumiin yhden Pään, Kristuksen, alaisuudessa; siksi sitä kutsutaan myös pyhäin yhteydeksi.

IV Kirkon todelliseen yhteyteen ei kuitenkaan ehdottomasti vaadita, että ulkoiset seremoniat tai ihmisten säätämät jumalanpalvelusmenot ovat aina ja kaikkialla yhdenmukaiset, vaan ainoastaan se, että on yksi perustus (1 Kor. 3:11), yksi usko, yksi kaste (Ef. 4:5). Lyhyesti, Nikaian uskontunnustus selittää hyvin, mitä “yleinen” merkitsee näillä sanoilla: “minä uskon yhden, pyhän, yleisen ja apostolisen kirkon”.

Miksi kysymys kirkosta luetaan uskonkohtien joukkoon?

Ei siitä syystä, että kuten me uskomme Jumalaan, niin me uskomme myös kirkkoon, tai että me asetamme kirkon Jumalan ja Hänen sanansa rinnalle tai yli, vaan koska me lujasti tiedämme ja uskomme, jumalallisen lupauksen perusteella, että vaikka kirkko tässä elämässä näkee vaivaa suurten ja monien vajavaisuuksien alaisuudessa ja siltä puuttuvat tyystin inhimilliset resurssit ja lisäksi perkele, maailman ja lihan kanssa, pyrkii voimalla ja kavaluudella kokonaan tuhoamaan ja hävittämään juurineen tuon pienen ja hylätyn lauman – kuitenkin Jumala puolustaa ja suojelee kirkkoaan kaikkia helvetin portteja vastaan (Matt. 16:18), niin että Hän varjelee sanansa ja sakramenttinsa puhtaina ja myös valittunsa maailman loppuun saakka (Matt. 28:20; 1 Kor. 11:26; Matt. 24:31; 1 Tess. 4:17).

Martin Chemnitz (1522-86), Ministry, Word, and Sacraments. An Enchiridion. ss. 154-156. Ed. and tr. by Luther Poellot. Concordia Publishing House 1981. Suom. HL.

– Martin Chemnitz: Minä uskon yleisen kirkon (5/97)

Kategoriat
Luennot

KOPIOIDAANKO PIAN IHMISIÄ?

KLOONAUS PUHUTTAA

Pastori Hannu Lehtonen

Skotlannissa Edinburghin lähistöllä viime kesänä syntynyt Dolly-niminen lammas tuli hiljattain suuren kohun saattelemana maailmankuuluksi. Siitä on puhuttu paljon tiedotusvälineissä viime viikkoina.

Kolme äitiä – ei yhtään isää

Miksi Dolly-lammas on herättänyt tällaisen huomion? Siksi, että se on täydellinen geneettinen “kopio” eli klooni toisesta, aikuisesta lampaasta. Dollya on sanottu “huomionarvoisimmaksi koskaan syntyneeksi eläimeksi” (New Scientist-lehti). Se on “ainut eläin, jolla ei ole lainkaan isää, mutta kolme äitiä: (1) geneettinen äiti, jonka kopio Dolly on; (2) äiti, jolta se sai munasolun; ja (3) äiti, joka kantoi ja synnytti kloonatun alkion” (Der Spiegel).

Solun “uudelleenohjelmointi”

Tiedemiehiä kiinnostanee eniten lampaan kloonauksen suorittaneen tri Ian Wilmutin ryhmän (Roslin-instituutti) käyttämä uusi tekniikka. Lampaan kloonaus tuli mahdolliseksi siten, että tiedemiehet keksivät, miten ikään kuin “uudelleenohjelmoida” aikuisesta lampaasta otettu solu. Tätä pidettiin aiemmin täysin mahdottomana.

Ihmisen kloonaus?

Wilmutin johtaman tiedemiesryhmän suorittama onnistunut koe on herättänyt välittömästi kysymyksen mahdollisesta ihmisen kloonaamisesta. Tri Wilmut vastaa kysymykseen seuraavasti: “Me emme kykene näkemään mitään kliinistä syytä, miksi siihen pitäisi ryhtyä. Kukaan meistä ei olisi kiinnostunut sellaisista kokeista ja tässä maassa niitä ei pidettäisi hyväksyttävinä”. Itse kysymykseen asian mahdollisuudesta Wilmut vastaa: “Tällä hetkellä se kuuluu fiktioihn, elokuviin ja kirjoihin. Me emme kerta kaikkiaan tiedä, onko se mahdollista”.

Kehitysopillinen idealismi: tänään lammas, huomenna ihminen

Ihmisen kloonaaminen on tällä hetkellä puhdas kuvitelma, vaikka siitä julkisuudessa on saatettu antaa kuva miltei olemassaolevana todellisuutena. Toisaalta osa tiedemiehistä suhtautunee hyvinkin myönteisesti ihmiskloonauksen mahdollisuuteen luonnontiedettä hallitsevan kehitysopillisen lähtökohdan vuoksi. Sen mukaanhan ihminen on kaksijalkainen eläin, erityisen kehittynyt nisäkäs. Tästä lähtökohdasta käsin saatetaan hyvin ajatella, että matka on enää lyhyt: tänään lammas, huomenna ihminen.

Bioteknologien perustelut

Saksalainen Der Spiegel-lehti kuvaa bioteknologien perusteluja jokaiselle uudelle askeleelle: 1) oikeastaan ei ole kyse mistään uudesta, 2) luonto ei tee toisin kuin bio-insinööri, 3) keksintö palvelee ihmiskunnan parasta ja 4) “mihin me emme vielä kykene, sitä me emme myöskään lupaa tehdä. Kloonattuja ihmisiä ei tarvitse tulla eikä tule”. Wilmut itse oli vain vuosi aiemmin sanonut, ettei hänen tutkijaryhmänsä tähtää lampaiden kloonaukseen. Eräs professori arvioi tiedettä: “tieteessä yksi sääntö kuuluu: se, mitä voidaan tehdä, tullaan tekemään”.

Clinton

Presidentti Bill Clinton pidätti 4.3.1997 USA:n liittovaltion rahoituksen ihmiskloonaukseen tähtääviltä tutkimuksilta ja hän pyytää yksityisiä tutkijoita samoin pidättäytymään tällaisista tutkimuksista (ihmiskloonaus ei olisi laitonta USA:ssa toisin kuin esimerkiksi Saksassa, Tanskassa, Belgiassa, Hollannissa, Espanjassa tai Britanniassa). Clinton on myös antanut komission (the National Bioethics Advisory Commission, pj. Harold Shapiro, Princetonin yliopisto) tehtäväksi laatia toukokuun loppuun mennessä raportti klooni-tutkimuksen edistymisen herättämistä eettisistä kysymyksistä. Clintonin asettama kielto ei merkitse välttämättä paljoakaan. “Liittovaltion rahoituksen katkaiseminen ei vaikuta mitään, koska suurin osa geenitekniikasta on yksityisten rahoittamaa”, lausuu eräs kommentaattori.

Raha ja tutkimus

Kysymys kloonauksesta on samalla olennaisesti kysymys rahasta. Esimerkiksi käy Dolly-lampaan kloonauksen rahoittamiseen osallistunut skottilainen biotekniikka-yhtiö PPL Therapeutics. Sen osakekurssi nousi maailmalle kantautuvien uutisten myötä välittömästi 16 %. Saman yhtiön kerrotaan tähtäävän biljoonan dollarin markkinoihin seuraavalla vuosikymmenellä. Toisaalta Dolly on maksanut yhtiölle miljoonia.

Mitä Raamattu sanoo?

Eeva luotiin – ei kloonattu

Raamattu kertoo naisen luomisesta: “niin Herra Jumala vaivutti ihmisen raskaaseen uneen, ja kun hän nukkui, otti hän yhden hänen kylkiluistaan ja täytti sen paikan lihalla. Ja Herra Jumala rakensi vaimon siitä kylkiluusta, jonka hän oli ottanut miehestä…” (1. Moos. 2:21-22). Jumala loi miehen maan tomusta. Mutta naisen Jumala loi miehestä. Jumala olisi voinut tehdä Aadamista “kopion”, mutta nimenomaan näin Hän ei menetellyt – hän ei luonut Aadamista Aadamia, vaan Eevan. Jumala antoi Eevalle oman ainutlaatuisen identiteetin

“Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää”

Voidaan sanoa, että Dolly-lampaalla on kolme äitiä mutta ei yhtään isää. Se ts. ei ole syntynyt siittämisen kautta. Kloonaus on epäluonnollista. Ei ole kaukana puhe lammastehtailusta. Ihmisen kloonaaminen olisi vielä epäluonnollisempaa. Raamatussa ihmiselle annetaan käsky: “Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa” (1. Moos. 1:28). Jumala ei käske tekemään kopioita ihmisistä, vaan lisääntymään. Tämä tarkoittaa siittämistä ja synnyttämistä. Tästä kerrotaan 1. Moos. 4:1-2: “Ja mies yhtyi vaimoonsa Eevaan; ja tämä tuli raskaaksi ja synnytti Kainin” … “ja taas hän synnytti pojan, veljen Kainille, Aabelin”.

Rakkautta – ei tehtailua

Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8). Jumala on luonut ihmiset rakastamaan toisiaan. Perheen Jumala on asettanut yhteiskunnan perusyksiköksi. Jumala on myös suojannut vanhemmat ja sitä kautta perheen erityisellä käskyllä: “Kunnioita isääsi ja äitiäsi”. Jumala tahtoo, että perhe olisi paikka, jossa lapset kunnioittavat ja rakastavat vanhempiaan ja vanhemmat vuorostaan osoittavat rakkautta lapsiaan ja toisiaan kohtaan.

Raamattu puhuu alusta pitäen ihmisen ainutlaatuisuuden puolesta. Aadam ja Eeva olivat ainutlaatuisia ihmisiä. Samoin Kain ja Aabel. Raamattu mainitsee myös, että kummallakin pojalla oli omat taipumuksensa: “Aabelista tuli lampuri, mutta Kainista peltomies” (1. Moos. 4:2). Eräs kirjoittaja huomauttaa sattuvasti vanhempien ja heidän lapsiensa väistämättömästä erilaisuudesta, jonka seurauksena vanhemmat rakastavat lapsiaan sellaisina kuin nämä ovat, sen sijaan, että pyrkisivät tekemään näistä sellaisia kuin he tahtovat. Jumala on tahtonut jokaisen ihmisen olevan ainutlaatuinen persoona, eri lailla varustettu, eri lahjoilla varustettu, arvokas sellaisenaan.

“Jumalani, mitä me olemme tehneet”

Kerrotaan, että Hiroshimaan atomipommin pudottanut lentäjä huudahti pommin pudottamisen jälkeen: “Jumalani, mitä me olemme tehneet”. Ydinpommin pudottaminen oli peruuttamaton teko, samoin pommin mahdollistaneen teknologian kehittäminen. Siitä lähtien ihmiskunta on elänyt ydinsodan mahdollisuuden varjossa. Samoin geeniteknologian keksinnöt ovat peruuttamattomia. Kerran keksittyä tekniikkaa ei voida peruuttaa ja tehdä olemattomaksi. Siksi olisi tärkeää pohtia tarkkaan keksintöjen vaikutuksia etukäteen. Valitettavasti kerran toisensa jälkeen pohdinta tulee pahasti jälkijunassa.

Ihminen on vastuussa Jumalan, Luojansa, edessä teoistaan.

Ihminen leikkii Jumalaa?

Synti on kapinaa elävää Jumalaa vastaan. Kiusaaja, paholainen, vietteli ihmisen syntiin sanomalla: “te tulette niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan” (1. Moos. 3:5). Houkutus Jumalana leikkimiseen petti ihmisen ja se pettää edelleen. Geeniteknologian edistysaskeleita perustellaan mm. ihmiskunnan hyvinvoinnilla: “halvempaa ruokaa, parempia lääkkeitä” jne. Tällaisilla iskulauseilla on valitettavasti helppo perustella miltei mitä tahansa.

Nykyään ollaan monessa asiassa tultu perimmäisten kysymysten äärelle. Ajatelkaamme esimerkiksi sellaisia asioita kuin abortti, armokuolema (eutanasia), koeputkihedelmöitys, syntyvyyden säännöstely jne. Ihminen tahtoo ottaa määräysvallan elämästä?!

Aadam ja Eeva pettyivät pahasti maistettuaan kiellettyä hedelmää. Heidän silmänsä tosin avautuivat, kuten kiusaaja oli luvannut, mutta mitä näkemään: että he olivat alasti. Sitten tuli syyllisyys, paha omatunto ja Jumalan pakeneminen. Geeniteknologian seurauksista ei tiedä kukaan, ei viisainkaan tiedemies. Silti vauhti on niin kova, että hirvittää. On esimerkiksi tiedemies-taholta varoitettu äskettäin, että klooni-tekniikan väärinkäyttöä rikollisiin tai sotilaallisiin tarkoituksiin on käytännössä mahdotonta estää. Minkä edessä me olemmekaan? Silmät kyllä avautuvat, mutta näkemään mitä?

(Artikkelin lähteet: Internet-materiaali, Newsweek 10.31997).

– Hannu Lehtonen: Kopioidaanko pian ihmisiä? – kloonaus puhuttaa (1/97)

Kategoriat
Luennot Sana Vanhurskauttaminen

KUINKA JUMALATON VANHURSKAUTETAAN?

Reima Jokinen, pastori, Lahti

Pelastavan uskon kohde on evankeliumi siitä, että Jumala on Kristuksen tähden leppynyt vihastaan maailman syntiä kohtaan. Me emme usko minkälaiseen Jumalaan tahansa: Tuomari-Jumala, lainsaarnaaja-Kristus tai jumalallistaja-Kristus ei anna syntejä anteeksi. Kun turvaudumme ristiinnaulittuun Jeesukseen, maailman syntien sovittajaan, joka kärsi, kuoli, heräsi kuolleista ja nousi taivaaseen, Jumala lukee uskomme vanhurskaudeksi. Eräs vanhurskautuksen seurauksista on se, että Kristus asettuu asumaan uskovaan. F. Hedberg siteeraa Martin Chemnitziä: “Seurakunnan sanomattoman suloisena lohdutuksena tässä elämässä lihan heikkouden alaisena, maailman vihatessa ja perkeleen kavalien hyökkäysten ahdistaessa on se, että Kristus, Jumalan Poika, on sitä lähellä, ei ainoastaan jumalallisessa luonnossaan, vaan ottamassaan ihmisluonnossa. Tämän kautta hän on samaa olemusta kuin mekin, sukulaisemme ja veljemme. Samoin me olemme hänen ruumiinsa jäsenet, hänen lihastaan ja luistaan. Tässä ihmisluonnossa hän on Vapahtajan virassaan meidän kanssamme tekemisissä ja vaikuttaa meissä jakaen meille armon ja hyvät tekonsa. Kristus näet jakaa uskoville ansionsa, armonsa, vaikutuksensa ja hyvät tekonsa vain omassa persoonassaan, ei muutoin eikä itse poissa olevana. Vastustajatkin myöntävät, että välttämättömästi meille lahjoitetaan itse Kristus, joka tulee omaksemme, on lähellämme ja yhdistyy meihin, että me hänestä, hänessä ja hänen kauttaan tulisimme täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä” (Hedberg: Pyhän kasteen puolustus, 1989,s.181-182, suom. Lauri Koskenniemi).

Yksimielisyyden ohjeen innokkaalta toimittajalta, Chemnitziltä, edellä lainattu sitaatti osoittaa, kuinka Lutherin teologian tunteva teologi voi iloisessa uskossa tunnustaa sekä sen, että Kristus olemuksellisesti asuu uskovassa, että sen, että vanhurskauttamisemme kuitenkin on pelkästään forenssinen tapahtuma (Jumala sydämessään julistaa jumalattoman vanhurskaaksi sen perusteella, että Jeesus kantoi maailman synnit).

Itsetuntemus – synnin tuntemista

Käytännön seurakuntaelämässä saarnaajan on osattava jakaa sanaa oikein. Luther opettaa, että ensin on saarnattava lakia, jotta ihminen tulisi oikeaan itsetuntemukseen. Niin kauan kuin ihminen ei ole kauhistunut syntiensä tähden, hän ei osaa tarttua lahjavanhurskauteen. Synnintunnossa ihminen löytää vain syntiä nun vaikuttimistaan, ajatuksistaan kuin kaikesta muustakin. Hän kokee, ettei hänen koko olemuksessaan ole mitään sellaista, jonka perusteella Jumala voisi hyväksyä hänet yhteyteensä. Ei löydy lohtua, ei jumalallista siementä. Tähän aina johtaa rehellinen itsetutkistelu. Jotta ihminen pääsisi tästä eteenpäin, hänet on saatava ohjatuksi itsensä ulkopuolelle ja kiinnittämään katseensa Jumalan armotekoihin.

Seuraavan käsityksen tunnustuksemme hylkää harhaoppina: “Usko ei katso yksin Kristuksen kuuliaisuutta vaan tarkkailee lisäksi sitä, kuinka Kristuksen jumalallinen luonto asuu ja vaikuttaa meissä ja kuinka tämä asuminen peittää meidän syntimme Jumalan silmiltä” (Yksimielisyyden ohje 3:63). Tunnustuskirjojemme opettamalla forenssisella vanhurskauttamisella on aina ollut vastustajansa. Sitä on pidetty liian ulkokohtaisena ja oikeudellisena. Yhä uudestaan yritetään löytää jotakin uutta, joka osoittaisi vanhurskauden olevan myös jotakin sellaista, jonka voisimme löytää kääntämällä katseen itseemme.

Toisenlainen evankeliumi

Tämän päivän Suomessa yksinomaan forenssisesti perusteltua vanhurskautusta vieroksuvat esimerkiksi ne uudemman Luther-tutkimuksen edustajat, jotka sanovat reformaattorin käsityksen uskonvanhurskaudesta poikenneen olennaisesti Sovinnonkaavan (Yksimielisyyden ohjeen) esittämästä. En ole aiheen ekspertti, mutta luulen seuraavan luonnehdinnan tavoittavan olennaisen: Heidän mukaansa Luther opetti, että vanhurskautus on kokonaistapahtuma, jossa Kristuksen jumalallis-inhimillisen persoonan ollessa tapahtuman keskuksena toteutuu hänen reaalisen läsnäolonsa voimasta samana tapahtumana sekä pyhitys, rakkaus, vanhurskaaksi julistaminen, vanhurskaaksi tekeminen, Jumalan armo, lahja ja suosio, jumalallistuminen, vieläpä itse usko. Edellä luetelluilla ei katsota olevan keskinäistä aikaisemmuutta, peräkkäisyyttä, syytä tai seurausta.

Koska akateemiset uustulkinnat lopulta vaikuttavat myös seurakuntasaarnojen sisältöön, on paikallaan kysymys: Jos vanhurskauttamisopin keskukseksi tulee ihmisessä asuvan Kristuksen evankeliumi, miten saarnaaja toimii silloin, kun helvettiä pelkäävä kääntymätön syntinen kysyy: “Miten minä pelastun?”. Jos saarnaaja pitää edellä luonnehdittua oppia johdonmukaisesti myös käytännön opetuksen sisältönä, hänen olisi opastettava etsijää uskoon jotakuinkin näin: “Sinussa olevan Kristuksen tähden Jumala ei näe enää syntejäsi, vaan pitää sinua vanhurskaana, sillä läsnä oleva Kristus ei ole toimettomana, vaan tekee sinua todellisesti vanhurskaaksi, antaa rakkautta lähimmäisiin, pyhittää, jumalallistaa ja myös muovaa uskoasi. Itse asiassa et edes voisi uskoa ilman hänen läsnäoloaan, sillä oma uskosi on vain tyhjä kuori. Katso siis tähän Kristukseen”.

Saarnaaja voisi vaatia edellä esitettyyn korjausta ja sanoa, ettei ihmisen suinkaan pitäisi katsoa sisimpäänsä, vaan lupauksiin, ja Jumalan tehtävä olisi sitten katsoa ihmiseen. Tämä ei kuitenkaan muuttaisi itse vanhurskauttamisen syytä yhtään vähemmän ihmiskeskeiseksi. Usko olisi kuin olisikin ihmisen vanhurskaaksitekevä tila tai ominaisuus, olkoonkin että tässä tapauksessa voitaisiin puhua “lahjatilasta” tai “lahjaominaisuudesta”. Jos ratkaisevaa olisi tapahtuma ihmisessä eikä tapahtunut muutos Jumalan sydämessä, miten synnin hädässä oleva voisi löytää varmuuden syntiensä anteeksiannosta katsomalla vain ulkopuolelleen?

Usko on pelkkä väline jo olemassaolevan vanhurskauden soveltamisessa omalle kohdalle, eräänlaista taivaskanavan aukeamista. Se ei ole ihmisen ansiollinen teko. Luther sanookin, ettei usko vanhurskauta edes sillä perusteella, että se on Pyhän Hengen lahja, vaan vain siksi, että sillä on tekemistä Kristuksen kanssa. On tyydyttävä siihen psykologisesti vaikeasti tajuttavaan tosiasiaan, että usko ei omana tekonamme ole yhtään mitään, mutta silti usko on se ainoa väline, jolla saamme pelastuksen omaksemme.

Usko kohdistuu aina Jumalan valmiiksi saattamiin, pysyviin, vaikuttaviin ja kaikkia varten tekemiin julkisiin pelastustekoihin. Se ottaa ne vastaan. Raamatun mukaan meidät on jo ostettu Jumalalle (esim. 2.Piet.2:1), Jumala on jo jättänyt lukematta maailmalle sen rikkomukset (2.Kor.5:19). Siksi pelastusta voidaan julistaa kaikille. Epäuskoista ihmistä voitaisiin ohjata uskomaan ihmisessä asuvaan Kristukseen vain siinä tapauksessa, että läsnäolosta olisi olemassa yleinen lupaus. Sellaista lupausta ei ole. Kristus asuu vain uskovissa.

Olen sitä mieltä, että “läsnä olevan Kristuksen evankeliumin” edustajat eivät hyväksy oppia koko syntisen maailman objektiivisesta vanhurskauttamisesta. Jos sitä ei hyväksytä, uskoa ei voida ymmärtää pelkäksi kerjääväksi kädeksi, joka vain ottaa vastaan kaikkia varten jo olemassa olevan, riittävän ja täydellisen pelastuksen lisäämättä siihen mitään.

Miten Kristus on läsnä uskossa?

Usko syntyy Lutherin mukaan armonvälineiden kautta Pyhän Hengen vaikutuksesta. Hän kirjoittaa: “Meidän pitää yksinkertaisesti tulla siunatuiksi Aabrahamin ja hänen uskonsa kanssa, joka kohdistui lupaukseen. Lupauksen turviin on paettava aivan ensimmäisenä sen vuoksi, että kuulisimme siunauksen äänen eli evankeliumin. Siihen on uskottava. Se ääni, jolla Aabrahamia siunattiin, tuo mukanaan Kristuksen. Kun hänet on uskossa otettu vastaan, niin heti annetaan Pyhä Henki Kristuksen tähden” (WA 40 1,400-401). Pyhä Henki annetaan, kun ihminen on puhdistettu eli luettu vanhurskaaksi: “Ensin Hän puhdistaa meidät imputatiivisesti (julistamalla meidät sydämessään puhtaiksi), sitten Hän antaa Pyhän Hengen, jonka kautta puhdistumme myös olemuksellisesti” (WA 39,1,99). Ensin tartumme Kristukseen Pyhän Hengen vaikuttamalla uskolla, jonka jälkeen saamme Kristuksen tähden Pyhän Hengen täyteyden.

Uudemman tutkimuksen edustajat tuovat mielellään esille eräitä Luther-sitaatteja, jotka heidän mielestään osoittavat järjestyksen uskosta uskon seurauksiin ongelmalliseksi. Omasta mielestäni Luther ei lainkaan anna aihetta uskon ja sen seurausten rajan hämmentämiselle. Seuraavaksi muutama paljon käytetty sitaatti:

Puhuessaan Kristuksen asumisesta uskovassa Luther kirjoittaa: “Kristus on nimittäin uskon kohde, muttei ainoastaan kohde, vaan niin sanoakseni itse uskossa on Kristus läsnä” (WA 40 1,229). Olen sitä mieltä, että sana kohde toi Lutherin mieleen jotakin sellaista, joka on “kaukana”. Lauseen ydin on mielestäni: “Kristus on nimittäin uskon (etäämpänä oleva, ulkopuolellamme oleva) kohde, muttei ainoastaan sellainen, vaan niin sanoakseni itse uskossa Kristus on paikalla”. Virkkeen tarkoitus ei ole hämärtää Kristuksen ja uskon välistä rajaa. Usko tarttuu. Kristus on Kristus. Usko on uskoa. Luther tahtoi painottaa, ettei usko Kristukseen jää jonkinlaiseksi etäsuhteeksi, vaan vaikuttaa läheisen kanssakäymisen. Missään tapauksessa tässä ei sanota, että Kristuksesta olisi tullut uskon subjekti [tekijä, so. joka uskoo toim. huom.].

Luther kyllä toteaa, että uskon ja Kristuksen tulee täydellisesti liittyä yhteen (omnino coniungi). Luther tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että usko tarttuu lujasti kohteeseensa. Kun Luther siis kirjoittaa: “Kristuksen ja uskon pitää liittyä yhteen” (Oportet Christum et fidem omnino coniungi), sen ei ole ajateltava tarkoittavan esimerkiksi: “Kristuksen ja uskon pitää olla täysin yhtä—tai sekoittua keskenään” (Oportet Christum et fidem omnino unum esse— tai: commisceri).

Luther kirjoittaa: “…huomattava, että nuo kolme: usko, Kristus ja hyväksyminen eli vanhurskaaksi lukeminen ovat yhteen liittyneinä. Usko nimittäin tarttuu kiinni Kristukseen ja omistaa hänet läsnäolevana. Se sulkee hänet sisäänsä kuin sormus jalokiven. Sen ihmisen, jonka sydämestä löytyy tällainen Kristukseen tarttunut usko, Jumala lukee vanhurskaaksi” (WA 40 1,233). Oikea usko on aina elävää sydämen uskoa vastoin pelkkää totenapitämistä, ja se sulkee sisäänsä Kristuksen. On mahdotonta, ettei tällainen usko vanhurskauttaisi. Skolastikkoja vastaan, jotka pitävät uskoa ansiollisena tilana siihen liittyvän rakkauden tähden, Lutherin oli korostettava, ettei uskon voima ollut sitä elävöittävässä rakkaudessa, vaan itse Kristuksessa, uskon kohteessa—vain Hänen tähtensä uskossa on ytyä!

Uskomme lupaukseen

Vanhurskauttavan uskon kohde ei ole meissä asuva Kristus, vaan julistettu lupauksen Kristus, joka otti pois maailman synnin Jumalan edestä. Vain tämä usko luetaan vanhurskaudeksi, sillä Jumala leppyy vain Kristuksen 2000 vuotta sitten osoittaman kuuliaisuuden tähden. Kun on kysymys siitä, mistä ihmisen vanhurskaus löytyy, ovat sekä Jumalan että ihmisen silmät tiukasti kiinnittyneet samaan kohteeseen, Kristuksen koko lunastustyöhön. Siinä Jumala leppyy, siinä ihminen saa rauhan. Poikansa lunastustyö silmiensä edessä Jumala on vanhurskauttanut Aatamista alkaen. On sielunhoidollisesti erittäin vapauttavaa, ettei tarvitse ajatella Jumalan hyväksymisen perustuvan mihinkään itsessä tapahtuviin muutoksiin, tiloihin tai ominaisuuksiin, olivat ne sitten mitä tahansa.

Jumala on leppynyt

Me emme tietäisi Kristuksesta mitään olennaista, ellemme tuntisi hänen hyviä tekojaan. Sovitustyö vaikutti sen, että Jumalan viha maailmaa kohtaan kokonaan sammui. Mikään mahti maailmassa ei saa sitä enää uudelleen syttymään, sillä Jumalan Pojan veri tyydytti täysin Jumalan rankaisevan vanhurskauden vaatimukset. Jeesuksen veren suojissa olemme turvassa. Synti on ikuisesti poissa. Koska Jumala on leppynyt jokaiseen luomaansa ihmiseen, saa myös jokainen uskoa pelastuksekseen ja päästä taivaaseen ilman lain tekoja, yksin Kristuksen tähden. Jumalan kiitos, Hän ei ole leppynyt vain minuun, jossa Kristus asuu, vaan myös niihin kaikkiin epäuskoisiin, joilla on vielä armon aikaa.

Kategoriat
Luennot Seurakunta

KRISTUKSEN JA HÄNEN SEURAKUNTANSA KESKINÄINEN YHTEYS

F.G. Hedberg

Minä luulen löytyvän kyllä monta uskovaistakin, jotka enimmiten ajattelevat Kristuksen olevan kaukana meistä ja meidän kaukana hänestä, vaikka uskommekin häneen. Koska Kristus, Herra, istuu ylhäällä Isän oikealla kädellä, kaikkein “taivasten päällä”, niin näyttää heidän mielestänsä olevan ikään kuin suuri juopa hänen ja hänen uskovaistensa välillä, jotka vielä maassa matelevat. Ja onhan se niinkin, mutta onpa toisinkin! Kristus asuu kyllä korkeudessa Isänsä kunniassa, kaukana täältä, niin kuin hän itse todisti lähteissänsä sinne: “Minä jätän maailman ja menen Isän tykö” (Joh. 16:28), “ja ei maailma sillen minua näe” (Joh. 14:19). Vaan aivan kohta näiden sanain perästä vakuuttaa hän kaikille omillensa, jotka vielä ovat maailmassa: “Mutta te näette minun, sillä minä elän, ja te myös elätte. En minä jätä teitä orvoiksi, vaan minä tulen teidän tykönne. Sinä päivänä pitää teidän ymmärtämän, että minä olen Isässä, ja te minussa, ja minä teissä.” Tästä siis seuraa kieltämättä, että vaikka Herramme Jeesus nyt on Isässä ja siis “istuu majesteetin oikealla puolella korkeuksissa” (Hebr. 1:3), niin on hän kuitenkin kaikkien omainsa, uskovaistensa tykönä täälläkin, ja vielä niinkin sanomattoman lähellä, että hän on heissä ja he myös hänessä. Tämä vasta on erinomainen ihme ja autuaallinen salaisuus! – Joka kaikkein taivasten ylitse on astunut, kaikkein ylimmäiseen korkeuteen, hän nyt ulottuu vielä tännekin, alhaiseen murheen laaksoon, vieläpä oikein asuu kaikissa uskovaisissaan. Hän on siis yhtä haavaa ylhäinen ja alhainen, korkea ja matala, Jumala ja ihminen, ja kuitenkin aina ja joka paikassa yksi ja sama olento, yksi ainoa eroittamaton persoona.

Sen tähden ei olekaan siinä vielä kyllä, että turvatessasi tähän Herraamme Jeesukseen, luulet hänen olevan ainoastaan tuolla pilvien takana, kaukana sinusta ja seurakunnastansa, joka vielä on täällä. Tämä olisi vain ikään kuin (sanoaksemme) puolinainen usko. Likemmin tarvitsee meidän Kristusta käsittää, likeisemmällä tavalla hänet omistaa ja päällemme pukea. Ei hän ole mikään vieras, kaukainen olento, niin kuin epäusko uneksii, vaan on oma veriveljemme, jonka lihasta ja luista me olemme” (Ef. 5:30 – Hedbergin käyttämän käännöksen mukaan. Samoin Luther ja Biblia. Toim. huom.). Niin kuin ylkä rakastaa morsiantansa, niin myös Kristus seurakuntaansa rakastaa; ja vielä sen lisäksi vakuuttaa Pyhä Henki (Ef. 5:31, 32), että niin kuin mies ja vaimo tulevat yhdeksi lihaksi, niin on myös Kristus yksi pyhän seurakuntansa kanssa. Lieneekö tämä siis yksipuolisesti hengellinen yhteys, kuin on Kristuksen ja hänen seurakuntansa välillä? Ei yksin hengellinen, vaan myös totisesti ruumiillinenkin.

[Hedberg viittaa aiemmin esittämiinsä Raamattu-todisteisiin. Toim. huom.]

Mutta sanotko, napisevaisten opetuslasten tavoin: “Tämä on kova puhe, kuka voi sitä kuulla?” (Joh. 6:60), taikka kysytkö Nikodemuksen kanssa: “Kuinka ne taitavat tapahtua?” – niin vastaan minä, kysyen taas takaisin: Onko se sitten pienempi ihme mielestäsi, kun Jumala on luonnollisesta äidistä syntynyt oikeaksi luonnolliseksi ihmiseksi, ja on myös ristin puussa kuoltuaan, jälleen oikeana ihmisenä noussut ylös haudastaan? Kuolleista noussut ja taivaaseen astunut Herramme Jeesus ei ensinkään ole vain paljas hengellinen olento, vaan on totta tänäkin päivänä, niinpä iankaikkisestikin, varsinainen eli oikea ihminen, neitseestä Mariasta syntynyt, oikeasta ihmisen luonnosta, vaikka synnittömästä ja nyt kirkastetusta. Sillä kun kuolleista herännyt Herramme pääsiäispäivänä ilmestyi opetuslastensa joukkoon, ja he kovasti hämmästyivät, luullen näkevänsä hengen (eikä ihmisen), sanoi hän heille: “Mitä te pelkäätte? Ja miksi sellaiset ajatukset tulevat teidän sydämiinne? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani, että minä se olen: ruvetkaa minuun, ja katsokaa! Sillä ei hengellä ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minulla olevan” (Luuk. 24:38, 39). Tässä kuulemme kuinka kovasti hän itse vakuuttaa opetuslapsilleen, haudasta noustuaan, ei sittenkään olevansa “henki”, niin kuin he hämmästyksissään luulivat, vaan olevansa vieläkin oikea ihminen, lihasta ja luusta, niin kuin ihminen on. Tämän tähden hän myös samassa osoitti heille kätensä ja jalkansa; ja kun he eivät sittenkään vielä uskoneet, ilon tähden, vaan ihmettelivät, sanoi hän heille: “Onko teillä tässä mitään syötävää? Niin he panivat ruokaa hänen eteensä; ja hän otti sen ja söi heidän nähtensä.” Näistä kaikista tulivat opetuslapset nyt vakuutetuiksi, että ylösnoussut Kristus vieläkin on oikea luonnollinen ihminen, niin kuin ennen kuolemaansakin oli ollut. Ja sitten, hänen astuessaan taivaaseen, näkivät he taas omilla silmillään hänen oikeana ihmisenä sinnekin menevän, kuulivat myös kahden todistajan taivaasta sanovan (Ap. t. 1:11): “Tämä Jeesus, joka teiltä otettiin ylös taivaaseen, on niin tuleva, kuin te hänen taivaaseen menevänkin näitte.” Tottapa siis oikeana ihmisenä hän silloinkin tulee, koska vihollisensakin sinä päivänä pitää näkemän: “ketä he ovat pistäneet” (Joh. 19:37), ja ystävänsä saavat häntä “katsella kasvoista kasvoihin” ja “nähdä hänet niin kuin hän on” (1 Kor. 13:12 ja 1 Joh. 3:2). Ei hän ole siis silloinkaan paljas Jumala ja henki, vaan täysi Jumala ja täysi ihminenkin yhdessä, jakamattomassa persoonassa. Sillä ne kaksi luontoa (jumaluuden ja ihmisyyden) ovat Kristuksessa yhdistetyt “eriämättömästi”: niin ettei ne iankaikkisesti taida eritä toinen toisestansa”, niin kuin puhdasoppinen (vanha) katkismuksemme täydellä Raamatun perustuksella päättelee.

Mutta koska nyt ihmiseksi kerran syntynyt, kuolleista noussut ja taivaaseen astunut Herramme Jeesus on totisesti täysi ihminen vieläkin, “inhimillisellä ruumiilla” (niin kuin pyhän Atanasiuksen tunnustuksessa todistamme) – niin keskinäinen yhteyskin hänen ja seurakunnan välillä on, ei yksipuolisesti hengellinen, vaan sekä hengellinen että ruumiillinen. Tämä nähdään myös Pyhän Hengen sanoissa Ef. 1:20-23, joissa Kristus todistetaan seurakunnan pääksi ja tämä taas hänen ruumiiksensa. Apostoli puhuu nimittäin, kuinka “kunnian Isä Kristuksen kuolleista herätti ja pani istumaan oikealle kädellensä taivaissa, – kaiken sen päälle kuin nimittää taidetaan ei ainoastaan tässä maailmassa, mutta myös tulevaisessa, ja on kaikki pannut hänen jalkainsa alle”, – lisäten sitten vielä nämä merkilliset sanat: “ja on myös hänet pannut pääksi kaikkein päälle seurakunnalle, joka on hänen ruumiinsa, sen täyttämys, joka kaikki kaikissa täyttää”. Vaikka siis Kristus on korotettu korkeuteen ja kaikkein luontokappalten ylitse, Isän oikealle kädelle, niin hän kuitenkin samassa “kaikki kaikissa täyttää”, sekä taivaissa että maan päällä, mutta erinomattain pyhässä seurakunnassaan, jonka “pääksi” Isä on hänen nyt pannut, ja tämän taas hänen ruumiikseen. “Kristus on seurakunnan pää”, todistaa pyhä apostoli useammassakin paikassa (Ef. 4:15, 5:23, Kol. 1:18).

Mutta nyt me kysymme: minkälainen yhteys on pään ja jäsenten välillä yhdessä ja samassa ruumiissa? Onko se yksin hengellinen? Tai eikö myöskin ruumiillinen? Onpa totta ruumiillinenkin, eikä yksin hengellinen. Sillä päällä ja jäsenillä on molemmilla, ei ainoastaan sama henki ja elämä, vaan myös sama liha ja veri, niin totta kuin ne ovat yhtä ja samaa ruumista. Näin on myös Kristuksen ja hänen seurakuntansa yhteys sekä hengellinen, että myös ruumiillinenkin. Ensin Kristus on iankaikkinen Jumala, ja siis jumaluutensa puolesta kaikkein korkein hengellinen olento (Joh. 3:24); niin ovat siis hänen jäsenensä eli uskovaisensa myöskin osalliset Jumalan luonnosta hänessä (katso 2 Piet. 1:4), ja on siis heilläkin Kristuksen Henki. Sillä, “joka Herraan ryhtyy, se on yksi henki hänen kanssansa” (1 Kor. 6:17); “mutta jolla taas ei ole Kristuksen Henkeä, ei se ole hänen omansa”, sanoo pyhä Paavali (Room. 8:9). Kristuksen ja seurakunnan yhteys on siis hengellinen, mutta ei yksin hengellinen, vaan myös ruumiillinenkin. Sillä niin totta kuin Kristus, seurakunnan pää, on tosi Jumala, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt, niin on hän varmaan myös oikea ihminenkin, neitseestä Mariasta syntynyt, ja on oikeana ihmisenä haudasta noussut ja taivaaseen astunut. Tämän todeksi näytti itse kuolleista herännyt Herramme, koska hän osoittain opetuslapsille käsiään ja jalkojaan, sanoi jo äsken mainituilla sanoilla: “ruvetkaa minuun ja katsokaa, sillä ei hengellä ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minulla olevan!” Näistäkin ovat nyt oikein hänen uskovaisensa osalliset; sillä me olemme hänen jäsenensä, hänen lihastansa ja luistansa”, todistaa pyhä Paavali (Ef. 5:30). Ja muutoinkin on arvattava, että pään ja jäsenten samassa ruumiissa täytyy olla kaiketikin yhtä lihaa ja verta, eikä yksin yhtä henkeä. Mutta Kristus on seurakunnan pää, ja seurakunta on hänen ruumiinsa, niin on myös jokainen kastettu ja uskovainen erittäin hänen jäsenensä.

Niin sopii siis todella uskossa sanoaksemme, Luteruksen sanoilla: “Minun lihani ja vereni istuu Isän oikealla kädellä.” Ja joka siellä istuu, hän asuu myös täällä jäsenissään, jotka ovat hänen lihastansa ja luistansa. Sillä eipä ainoastaan puolinainen Kristus, taikka ainoastaan yksi hänen osansa ole seurakuntaa läsnä (niin kuin Tunnustuskirjamme täydellä todella todistavat), “vaan koko Kristuksen persoona. Mutta siihen tulevat molemmat luonnot: jumalallinen ja inhimillinen, jonka tähden hän on meitä läsnä, ei ainoastaan jumaluuden, vaan hänen päällensä otetun miehuuden luontonsakin puolesta, jonka mukaan hän on meidän veljemme, ja me olemme liha hänen lihastansa ja luu hänen luistansa. Ja totisesti on hän tämän asian vahvistukseksi asettanut pyhän ehtoollisensa, todistaaksensa, että hän senkin luonnon puolesta, jonka puolesta hänellä liha ja veri on, tahtoo meidän kanssamme olla, meissä asua, vaikuttaa ja olla voimallinen.” (Tunnustuskirjat, s. 671 = TK 1990, s. 546).

F.G. Hedberg, Virvoitusta väsyneille. Helsinki 1904. S. 139-144.

Kategoriat
Ekumenia Kirkko Luennot

KIRKOLLINEN YHTEYS VANHASSA KIRKOSSA II

JA LUTERILAISESSA KIRKOSSA II

Teol. tri. Tom G.A.Hardt

II Luterilainen kirkko

1. Martti Lutherin oppi kirkollisesta yhteydestä

Löydämme Lutherin opin kirkollisesta yhteydestä erittäin hyvin valaistuna hänen kuuluisassa vuoden 1533 kirjeessään Frankfurt am Mainin kristityille. Tämä on luultavasti syy siihen, miksi sitä ei ole käännetty uuteen Lutherin teosten Amerikan laitokseen, ja kun saksan tuntemus on nopeasti haihtumassa Pohjoismaista ja Yhdysvalloista, niin sen sisältö todennäköisesti unohdetaan. Meidän tulisi tästä syystä sitä huolellisemmin perehtyä siihen.

Frankfurt am Mainin kristityt, jotka ovat Lutherin kiivaiden hyökkäysten kohteena, eivät ole tavallisia hurmahenkiä tai edes zwingliläisiä. He ovat sen sijaan seurakunta, jota myöhemmin kutsuttaisiin melanchthonilaiseksi. Erityisesti Martin Bucer (1491-1551) oli hyvin tyytymätön Lutherin kirjeeseen. Bucer oli sovitteleva teologi, jota Stephen Charles Neill ylistää “kaikkein uskollisimmaksi kirkkojen yhteyden edistäjäksi 1500-luvun kirkon johtajien keskuudessa”. Hänen elämänsä päättyi anglikaanisena professorina Cambridgessa hänen oltuaan arkkipiispa Thomas Cranmerin neuvonantaja tämän valmistaessa anglikaanisen kirkon perustavat asiakirjat. Lutherin teosten saksalaisen laitoksen toimittajat sanovat oikein Bucerista: “Tässä kirjeessä (= Lutherin kirje Frankfurt am Mainin kristityille) hän näki oman välittävän kantansa Herran ehtoolliseen hyökkäyksen alaisena, kannan, johon kätkeytyi ristiriitaisuuksia ja poikkeamia.”

Luther ei kirjeessään ainoastaan hyökkää väärän opin kimppuun, vaan myös ja enemmänkin sitä vastaan, etteivät vastustajat tahdo puolustaa sitä, minkä he uskovat olevan totta. He eivät halua taistella oman oppinsa puolesta. Luther muotoilee osuvasti kiistan luonteen: “Siihen kuuluu kaksinkertainen helvetti. Toinen on se, että he vastustavat Jumalan sanaa. Toinen on se, että he kieltävät eivätkä vapaasti tunnusta omaa oppiaan, jota he ylistävät Jumalan sanaksi.” Kiista Lutherin ja hänen ekumeenisten vastustajiensa välillä ei siis ole ensisijaisesti erimielisyys esimerkiksi sakramentista. Kyseessä on kiista kiistan luonteesta. Luther näkee kiistan ratkaisevana kirkon yhteydelle, toiset eivät. Frankfurt am Mainin kristityt tahtovat säilyttää opin tulkinnan avoimena, tässä tapauksessa opin ehtoollisen reaalipreesenssista. Heidän mielestään riittää, että uskotaan, mitä Kristus tarkoitti; että uskotaan, että me vastaanotamme sen, mitä Kristus tarkoitti. Luther pitää tätä ekumeenista asennetta puhtaasti saatanallisena epärehellisyytenä: “Kukapa ei olisi ilomielin oppilaana tässä? Saadessamme kylliksemme opettamisen ja saarnaamisen vaivasta voisimme uskoa kummankin aiheuttaman vaivan Kristukselle ja sanoa: Minä uskon, mitä Kristus uskoo; tai, mikä olisi vielä paremmin: minä annan Kristuksen uskoa puolestani ja huolehtia siitä, mitä minun tulee uskoa?”

[“Siinäpä vasta hienoja kristittyjä ja velikultia! Paavilaisetkin sanovat nykyään, että he uskovat, mitä kirkko uskoo ja puolalaisten kerrotaan sanovan: Minä uskon, mitä minun kuninkaani uskoo. Miksipä ei? Miten voisi olla olemassa parempi usko, joka tuottaisi tätä vähemmän vaivaa ja huolta!] (W² 17,2012-2013).

Seurauksena tästä löyhyydestä ja puutteellisesta uskon käsitteestä Frankfurt am Mainin pastoreilla ei enää ole mitään tunnustuksellista alttaria, vaan he harjoittavat yhteyttä pyhissä asioissa ilman opillisia rajoituksia. Lutherin reaktio tämänkaltaiseen yhteyteen on hyvin kiivas. Hän ei näe sitä kristillisen rakkauden vaan pelkän pahuuden voittona. Luther tekee selväksi, että luterilainen, joka tietämättömyydestä osallistuu sen kaltaiseen ehtoolliseen, on surkeasti harhautettu ja saa vain leipää ja viiniä, koska reformoitu Herran ehtoollinen ei ole mikään sakramentti. Edelleen Luther kirjoittaa: “Olen kuullut kauhukseni, että samassa kirkossa ja samalla alttarilla molemmat osapuolet [luterilaiset ja reformoidut] vastaanottavat ja saavat saman sakramentin, toisen osapuolen uskoessa saavansa pelkän leivän ja viinin ja toisen uskoessa saavansa Kristuksen ruumiin ja veren. Usein epäilen, voiko saarnaaja tai sielunpaimen olla niin paatunut ja pahansuopa, että vaieten antaa molempien osapuolten tulla sakramentille, kummankin siinä luulossa, että he saavat saman sakramentin uskonsa mukaan. Jos sellainen pastori sattuisi olemaan olemassa, hänellä täytyy olla kiveä, terästä ja timanttiakin kovempi sydän; hänen täytyy todellakin olla vihan apostoli… Näiden tyyppien täytyy olla todellisia korkean tason pääpiruja antaessaan minulle pelkän leivän ja viinin ja kuitenkin antaessaan minun uskoa saavani Kristuksen ruumiin ja veren siten petkuttaen minua hirveällä tavalla” (käännös: C.F.W.Walther, Kirkko ja virka. Jyväskylä 1998, s. 122.)

Alttarin puolustuksena painotetaan rippituolin käyttöä. Luther ei puhu tässä yhteydessä rippituolista paikkana, jossa pyhän synninpäästön sakramentti annetaan, vaan paikkana, jossa rippi-isä tutkii katuvan kristillistä uskoa ja kuulustelee häneltä katekismusta. Hän sanoo: “Mutta on totta, että jos saarnaajat antavat pelkkää leipää ja viiniä sakramenttina, ei ole tärkeää, kenelle he antavat sen, tai mitä ne, jotka sen vastaanottavat, tietävät ja uskovat. Siinä yksi sika syö toisen kanssa… Me emme tahdo emmekä voi antaa sakramenttia kenellekään, ellei häntä ole kuulusteltu etukäteen, mitä hän on oppinut katekismuksesta, ja tahtooko hän jättää syntinsä, joita hän on harjoittanut. Sillä me emme tahdo tehdä Kristuksen seurakunnasta sikalaa ja antaa jokaisen mennä ilman kuulustelua sakramentille, kuten siat ryntäävät kaukalolle. Sellaiset seurakunnat me jätämme hurmahengille. Ja tämän me olemme oppineet kristikunnan alusta” (W² 17,2018-2019). Luther siis hyvin tietää, että suljettu, aidattu alttari, jota pastori suojelee rippituolissaan, on perintö vanhasta kirkosta eikä siitä koskaan tule luopua.

Perehdyttyämme Lutherin puolustukseen suljetusta, tunnustuksellisesta alttarista, voimme kääntyä niihin lukuisiin lausumiin, joissa Luther käsittelee vaikeuksia, joita syntyy, kun puhdasoppinen kristitty elää alueella, jossa on käsillä ainoastaan harhaoppinen sakramenttien toimittaminen. Kirjeessä Unkarin kuningattarelle Marialle elokuussa 1530 tehdään selväksi, että kaikki ehtoollisyhteys roomalaisten kanssa, jotka nauttivat ehtoollisen vain yhdessä muodossa, on mahdotonta. Niin on myös kaikki maallikoiden toimittama ehtoollinen. Niinpä on pysyttävä poissa sakramentilta aina, mikä sellaisessa tapauksessa ei ole synti. Augsburgissa vuonna 1533 Luther viittaa mahdollisuuteen perustaa oma seurakunta sakramentin saamista varten, jos ei enää tahdota matkustaa puhdasoppiseen seurakuntaan ehtoollista varten. Lutherin kuuluisista pöytäpuheista huomaamme, että Luther pitää mahdottomana olla ehtoollisyhteydessä böömiläisten, Johannes Husin seuraajien, kanssa, koska heillä on yhteys paavin kanssa, mikä tekisi luterilaisista osallisia paavikunnasta. Lutherilla on ilmiselvästi mielessään se, että böömiläiset turvautuivat satunnaisesti vieraileviin paavilaisten piispoihin saadakseen uudet pappinsa vihityiksi.

2. Luterilaisen kirkon oppi kirkollisesta yhteydestä

Luterilaiset tunnustuskirjat puolustavat yhtä voimakkaasti kuin Luther suljettua alttaria ja ehtoollisvieraiden kuulustelua. Niissä luterilaisissa seurakunnissa, jotka sitoutuivat näihin asiakirjoihin, oppia kirkollisesta yhteydestä noudatettiin yhtä tiukasti kuin vanhassa kirkossa. Nämä seurakunnat muodostivat tietoisen, tunnustuksellismielisen yhteisön, ja ne tiesivät alusta pitäen, missä sen rajat kulkivat. On aivan väärin olettaa, että tämä tietoisuus kasvoi vain vähitellen, ajan kuluessa, ja että sielut kovettuivat puolustusasenteessaan. Voimme nähdä tämän Lutherin läheisimmän ystävän, Naumburgin piispan, Nikolaus von Amsdorfin (1483-1565), sanamuodoista hänen erottaessaan seurakunnan yhteydestä papin, joka oli tehnyt rienaavan ja harhaoppisen teon jakaessaan ehtoollista toimitettaessa vihkimättömän ehtoollisleivän. Tätä miestä ei tule sietää “kristillisessä seurakunnassamme”, ts. “kaikkien wittenbergiläisten kristillisten seurakuntien yhteydessä”. Sanaa “wittenbergiläinen” käytetään tässä selvästi kirkkokunnan nimenä ja se viittaa seurakuntiin, jotka ottavat vastaan toinen toistensa ehtoollisvieraat, mutta hyväksyvät myös jonkin tietyn seurakunnan tai piispan virallisesti julki tuoman seurakunnasta erottamisen. Periaatteessa tämä yhteys yltää myös niiden seurakuntien ulkopuolelle, jotka ovat kokeneet latinalaisen kirkon uskonpuhdistuksen 1500-luvun alussa. Yhdessä tapauksessa Lutherin tiedetään lähettäneet suosituskirjeen etiopialaiselle diakonille nimeltä Mikael. Tarkoituksena on selvästi tehdä Mikaelille mahdolliseksi saada sakramentti; luterilaisen ja etiopialaisen ehtoollisliturgian ulkoisten muotojen samankaltaisuutta painotetaan. Mikaelin sanotaan hyväksyneen kaikki meidän uskomme kohdat (omnibus nostris articulis). Tämä odottamaton yhteyden julistus wittenbergiläisten seurakuntien ja Etiopian kirkon välillä on saattanut perustua väärinkäsitykseen, mutta se todistaa silti Lutherin mielen avoimuudesta ja hänen tietoisuudestaan kuulumisesta pyhien isien kirkkoon.

Kun Wittenbergissä käytiin neuvotteluja kirkollisesta yhteydestä vuonna 1536, ei yhteinen ehtoollisen vietto voinut tapahtua, ennen kuin täysi yksimielisyys oli saavutettu. Marburgissa vuonna 1529 ei vietetty yhteistä ehtoollisjumalanpalvelusta, koska Zwinglille kieltäydyttiin antamasta veljen kättä. Haluan tässä yhteydessä tehdä selväksi, että on virhe sanoa Lutherin jollain lailla myöntyneen rukousyhteyteen reformoitujen kanssa tuossa tapauksessa.

Tämä pidättyminen yhteisestä rukouksesta oli sääntö, jota kumpikin osapuoli kunnioitti. Vuonna 1645 Thornissa, Puolassa, roomalaiskatolilaisten, reformoitujen ja luterilaisten välisessä nk. ystävällisessä keskustelukokouksessa roomalaiskatolilaisten puheenjohtaja vaati kuitenkin, että luterilaisten, Augsburgin tunnustuksen miesten (domini Augustani), täytyy rukoilla yhdessä roomalaiskatolilaisten ja reformoitujen kanssa. Luterilaiset hylkäsivät tämän ehdotuksen viitaten siihen käytäntöön, joka oli vakiinnutettu jo Regensburgin keskustelukokouksessa vuonna 1541, mutta myös paavilaisten uskoon: “Roomalaiskatolilainen osapuoli kieltää rukouksen harhaoppisten kanssa.” Tämä on tuttua jokaiselle englantilaiselle koulupojalle siitä, mitä roomalaiskatolilainen skottien kuningatar, Maria, sanoi kiihkeästi apuaan tyrkyttävälle mutta ei-toivotulle anglikaaniselle papille Fotheringayn mestauslavalla: “Minä en sano aamentani sinun rukouksiisi etkä sinä minun.” Tätä yleistä, ekumeenista perustaa tulisi noudattaa. Augsburgin tunnustuksen miehet vaativat, että kun paavilaiset ovat päättäneet rukouksensa, heidän tulisi saada lausua omansa. Tätä ei kuitenkaan suotu, ja sen sijaan päätettiin, että Augsburgin tunnustuksen miehet saavat olla poissa yhteisestä rukouksesta, lausua rukouksensa toisessa huoneessa ja sitten liittyä toisten seuraan. Luterilaiset esittivät tällä kohden 17 huolellisesti muotoiltua perustetta. Ensimmäinen niistä on yksinkertainen, raamatullinen: “Apostoli kieltää pitämästä yhteyttä pimeyden ja hengellisen Babylonin kanssa, 2 Kor. 6 ja Ilm. 18.” Luterilaisen kirkon kirkkojärjestykset vastaavat täydellisesti tätä vakaumusta. Esimerkiksi Ruotsin kirkon kirkkojärjestyksessä vuodelta 1571 tehdään selväksi, että poissulkeminen kirkollisesta yhteydestä ei pidä sisällään ainoastaan sakramenttia, vaan myös koko jumalanpalveluksen, vaikkakin läsnäolo saarnan aikana on sallittua.

1600-luvun kirkkojärjestyksissä edellytetään, että alttari on kirjaimellisesti aidattu kuoriaitauksella, jossa on yksi tai kaksi ovea. Ehtoollisvieraiden täytyy kulkea sen kautta pastorin ja suntion tutkivan silmän alla. Usein on ajateltu, että tämä kuoriaitaus otettiin käyttöön keskiajalla tarkoituksena erottaa papit ja maallikot ja että uskonpuhdistus tuhosi sen kaikkien uskovien pappeuden nimessä. Tämä on aivan väärin. Sen rakensivat puhdasoppiset luterilaiset, jotka uskoivat suljettuun alttariin. Sitä suhtautumistapaa, jota olemme nyt kuvailleet, noudatettiin sen kaikessa tiukkuudessa myös harhaoppisen kuolinvuoteella. Eri ruotsalaisten kirkkojärjestysten luonnokset 1600-luvulla samoin kuin niiden lopullinen versio, vuoden 1686 kirkkojärjestys, tekee selväksi, ettei edes tämä tilanne voi muuttaa kirkollisen yhteyden perustavia lakeja. Silti määräykset papin käyttäytymisestä kuolevaa harhaoppista kohtaan osoittavat mitä suurinta sielunhoidollista huolenpitoa kuolevasta ja tämän iankaikkisesta hyvinvoinnista. Kaikki opilliset kiistat täytyy pitää poissa kuolinvuoteelta. Vain sovitusta ja sitä, että se koskee kaikkia ihmisiä, tulee julistaa. Mitään “kiistanalaisia ja syvällisiä kysymyksiä ja kiistoja” ei ole sallittava, vaan luterilaisen pastorin on vain vedettävä kuoleva henkilö “totuuden Sanan kautta uskomaan ja tunnustamaan, että Jumala tahtoo kaikkien ihmisten pelastuvan ja että Kristus kuoli kaikkien ihmisten edestä ja että hän sen tähden kutsuu kaikkia syntisiä luokseen.” Sen korostaminen, että sovitus koskee kaikkia ihmisiä, voi viitata siihen, että kuolevan henkilön on luultavasti otaksuttu olevan reformoitu ja että sielujamurhaava rajoitetun sovituksen oppi täytyy kumota. Siinä tapauksessa, että kuoleva henkilö pyytäisi tulla otetuksi evankelis-luterilaisen kirkon huomaan ja hän hylkää aiemmat harhansa, hänelle on tietysti välittömästi myönnettävä pääsy sakramenteille. Jos tätä kääntymystä ei tapahdu, hänen tulee kuulla “yleisiä armon lupauksia”.

Tanska-Norjan kirkon kirkkojärjestyksen luonnos vuodelta 1685 toistaa samat määräykset ja painottaa, että “hyvän Jumalan palvelijan ja papin tulee mukautua siihen vanhaan sääntöön, josta on aina pidetty kiinni Kristuksen kirkossa: ketään epäuskoista ei tule päästää ehtoollisyhteyteen, ennen kuin hän todella on hylännyt harhansa.” Mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten tällaista tapausta voitiin käsitellä sielunhoidollisella tahdikkuudella ja kristillisellä huolenpidolla, on ei-luterilaisen, reformoidun filosofin, historioitsijan ja poliitikon, Hugo Grotiuksen (1583-1645), kuolinvuode. Jouduttuaan haaksirikkoon myrskyssä Itämerellä ja ollessaan kuoleman kielissä hänestä piti huolta huomattava luterilainen teologian professori Rostockin tiedekunnasta, Johann Quistorp vanhempi, joka oli kutsuttu kuolinvuoteen ääreen. Hän kirjoitti jälkeenpäin luterilaisen puhdasoppisuuden johtavalle miehelle, Aabraham Caloviukselle, että Grotius kuoli hurskaana, katuvana syntisenä, luottaen Kristuksen ansioihin. Näin toimivat, kirjoittivat ja tunsivat luterilaisen puhdasoppisuuden miehet, jotka kaikki noudattivat hyvin huolellisesti kirkollisen yhteyden rajoja.

Kaikkien väärinkäsitysten välttämiseksi meidän tulee korostaa tätä: vaikka katsottiinkin, ettei sakramentti eikä koko jumalanpalveluskaan kuulu niille, jotka eivät edusta samaa uskoa, oli vierailijoiden aina mahdollista seurata sitä passiivisesti omaksi rakennuksekseen. Meillä on esimerkiksi Ruotsin hovissa olleiden Ranskan suurlähetystön jäsenten kuvauksia luterilaisesta messusta Tukholman suurkirkossa. Ne välittävät mitä suurimman ihailun siitä, mitä oli nähty ja kuultu. Muita samanlaisia selostuksia on olemassa.

3. Luterilaisen kirkollista oppia koskevan opin poistaminen

Olemme nyt nähneet yhteyttä koskevan teorian ja käytännön siten kuin sitä noudatettiin luterilaisessa kirkossa. Tiedämme jo kuitenkin, että nämä olosuhteet eivät pysyneet ja että lopulta ne eivät ainoastaan muuttuneet, vaan jopa unohdettiin kokonaan. Se, mitä me olemme tuoneet esiin tässä luennossa, aiheuttaa näin ollen todennäköisesti yllätyksen ja jopa epäilyn sen luotettavuudesta. Miten muutos tapahtui?

Tiedämme jo, että tulevan kehityksen taustalla oli reformoituja vaikutteita, mutta voi olla hieman yksipuolista syyttää pelkästään reformoituja. Kykeneväisyys poiketa kristillisestä ilmoituksesta on kaiken kaikkiaan kaikessa lihassa, myös ei-reformoitujen. Kenenkään ei tarvitse oppia tekemään syntiä, koska me osaamme sen itsestämme. Luterilaisuudessa itsessään vaikuttivat voimat, jotka lopulta saivat aikaan muutoksen. Meidän on nyt tarkasteltava lähemmin näitä tapahtumia.

Eräät tapaukset, jotka näyttävät vanhan kirkollisen yhteyden periaatteen romahdukselta, ovat lähemmin tarkasteltuna sopusoinnussa sen kanssa. Sellaisia ovat nk. simultaneum-tapaukset, kun samaa kirkkoa käytti kaksi eri tunnustuskuntaa, useimmiten luterilaiset ja roomalaiskatolilaiset. Tämä ei pitänyt sisällään mitään todellista yhteyden muurien romahdusta, vaan kyseessä oli maallisten viranomaisten suorittama järjestely, jonka avulla usein esiintyvä kysymys oikeudesta tiettyyn kirkkoon ratkaistiin tällä salomonilaisella tavalla. Muut tapaukset olivat paljon vakavampia. Saattoi esimerkiksi tapahtua kuten Halberstadtissa, Saksassa, että luterilaiset ja roomalaiskatolilaiset papit pitivät kanonisia rukoushetkiä yhdessä. Juhlamessun toimitti luterilainen pappi roomalaiskatolilaisen diakonin avustaessa. Tämä kuohutti suuresti prelaattien mieliä, jotka olivat tulleet vierailulle Roomasta. He raportoivat näistä asioista paaville. Vaikka tällaiset asiat olivat epäilemättä itsessään vastoin terveitä yhteysperiaatteita, eivät ne koskaan perustuneet opilliseen vakaumukseen. Ne olivat ainoastaan käytännöllinen järjestely jostain perin käytännöllisestä syystä. Näin oli mm. silloin, kun Martin Chemnitzin kiivaasta vastustuksesta huolimatta hänen herttuansa Julius Brunswickilainen vihitytti kaksi poikaansa roomalaiskatolilaisiksi papeiksi yksinkertaisesti saadakseen riittävät ruhtinaalliset tulot heille. Niin inhottavalta kuin tämä kuulostaa ja niin sielujamurhaavaa kuin se oli niille, joita se koski, se tuskin muodosti jatkuvaa tapaa.

Minun käsitykseni mukaan ensimmäiset merkit yhteysperiaatteen romahduksesta voidaan jäljittää lapsikasteen yhteyteen. Sekä 1600-luvun kirkkojärjestykset että tuon ajan dogmaatikot kuten Johann Gerhard ja David Hollazius sallivat luterilaisen papin kastaa lapsia, joiden vanhemmat olivat luterilaisuuden hylkääviä harhaoppisia; samoin sen mahdollisuuden, että vanhemmat kutsuvat harhaoppisen papin kastamaan heidän lapsensa. Se, mikä tekee tästä paljon muita tapauksia vakavamman, on se, miten tällaista käytäntöä puolustetaan. Gerhard näkee tapauksen, jossa luterilaiset vanhemmat käyttävät harhaoppista pastoria kastajana, puolustettavana, koska 1. sellainen kaste on selvästi pätevä, 2. koska Vanhassa testamentissa paha ylimmäinen pappi aina säilytti virkansa, 3. koska vanhemmat voivat aina kasteen hetkellä protestoida pastorin harhaoppia vastaan, 4. koska myös harhaoppisessa kirkossa on aina muutamia todellisia uskovia. Nämä teologiset perusteet omaksui myöhemmin koko pietistinen liike, joka toisti kaikki nämä neljä perustelua kaataakseen täydellisesti maahan kaiken kunnioituksen yhteysperiaatetta kohtaan ja pysyäkseen harhaoppisessa kirkossa sen puutteista huolimatta. Näillä neljällä perusteella voidaan puolustaa mitä tahansa ja niillä on puolustettu mitä tahansa.

Jos nyt käännymme reformoitujen puoleen, jotka hyötyivät mainitunkaltaisista myönnytyksistä, meidän täytyy ensin tehdä eräänlainen varaus edellä olleeseen kuvaukseemme heistä. Kun ekumeenismielinen Bucer Strassbourgista onnistui saamaan aikaan kirkollisen yhteyden Wittenbergin kanssa – meidän täytyy lisätä: paljaan petoksen ja valheellisen kieroilun avulla – niin hänen vakavampimieliset veljensä Zürichissä kielsivät Strassbourgissa opiskelevia sveitsiläisiä opiskelijoita vastaanottamasta siellä enää ehtoollista, etteivät saastuisi luterilaisesta harhaopista. Myös muita samanlaisia esimerkkejä reformoitujen tiukasta yhteysperiaatteen noudattamisesta on olemassa.

Silti pysyy totena, että pohjimmiltaan reformoitujen suvaitsevainen asenne siihen, mitä pidettiin “ei-olennaisena”, teki heidät avoimeksi ehtoollisyhteydelle luterilaisten kanssa. Kalvinistinen Charentonin (Pariisin kalvinistinen pääkirkko) synodi teki vuonna 1631 muodollisesti päätöksen avata pyhät pöydät kaikille luterilaisille. Meidän täytyy pitää mielessämme, että samat kalvinistit olivat täydessä yhteydessä Englannin kirkon kanssa, kuten kuuluisa raamatunselittäjä arkkipiispa Ussher Armaghista (1581-1656) huomauttaa: “Minä tunnustan, että yhtä mielelläni vastaanottaisin siunatun sakramentin hollantilaisten pappien käsistä, jos olisin Hollannissa, kuin ottaisin sen ranskalaisten pappien käsistä, jos olisin Charentonissa.” Canterburyn arkkipiispa Wake (1657-1737) sai vuonna 1717 aikaan muodollisesti tunnustetun kirkollisen yhteyden Englannin kirkon ja Zürichin reformoidun kirkon välillä. Kun vuonna 1718 eräs englantilainen piispa esitti Ruotsin luterilaiselle kirkolle kutsun läheisempään yhteistyöhön, asianomaiset ruotsalaiset piispat hylkäsivät sen hyvin pontevasti. Yhteys kirkon kanssa, joka oli yhteydessä reformoidun uskon pääkirkkojen kanssa, oli luonnollisesti mahdotonta.

Tie luterilaisen yhteyttä koskevan jäykkyyden murtamiseksi kulki kuitenkin yleisempää reittiä tähän kysymykseen. Se tapahtui siten, että otettiin käyttöön avoin ehtoollinen, johon ei liity mitään tunnustuksellisia vaatimuksia. Vuonna 1857 Lontoon piispa, A.C.Tait (1811-1832), myöhemmin Canterburyn arkkipiispa, toimitti ensimmäisen avoimen ehtoollisen NMKY:n kokouksessa. Vaikka tuleva arkkipiispa näin ollen näyttää olleen liberaalismielinen henkilö, se ei tarkoita, että häneltä olisi puuttunut lujaa vakaumusta. Kirkkohistoriassa hänet muistetaan niiden konservatiivien vakaana vainoojana, jotka uskoivat reaalipreesenssiin ja harjoittivat yksityisrippiä. Joissain tapauksissa hänen anglokatolisen papiston keskuuteen kuuluvien uhriensa täytyi viettää huomattava aika vankilassa. Sen lisäksi hän vaati, vaikkakin turhaan, että Athanasioksen uskontunnustus tulisi poistaa anglikaanisesta jumalanpalveluksesta. Nämä piirteet antavat sinulle jonkinlaisen käsityksen tämänkaltaisesta ekumenismista toimessa. Liberaali asenne tuntee rajansa. Tällä kehityksellä vakiintuneiden kirkollisten piirien sisäpuolella oli täysi vastineensa nk. evankelikaalisissa piireissä. C.H.Spurgeon (1834-1892), kuuluisa herätyssaarnaaja ja kasteessa tapahtuvan uudestisyntymisen kieltäjä, saattoi saarnata niitä vastaan, jotka eivät harjoita avointa ehtoollista, käyttäen Juudan kirjeen jaetta 19: “Nämä ovat niitä, jotka erottautuvat, he ovat sielullisia, Henkeä heillä ei ole” (käännös Hardtin mukaan). Tunnustuksellisuus on näin ollen Spurgeonille ainoa asia, joka erottaa yleisestä kirkosta.

Lopullinen hyökkäys luterilaista kirkkoa vastaan tapahtui Saksassa, jossa kalvinistinen Hohenzollernin hallitsijasuku oli monien vuosisatojen ajan odottanut hetkeä, jolloin se voisi täyttää Fredrik Wilhelm I Suuren (1640-1686) tahdon “tehdä loppu luterilaisten jumalattomista seremonioista”. Preussin kuningas Fredrik Wilhelm III (1797-1840), sen nojalla, että hän oli “ylin piispa”, kuten hän itseään kutsui, antoi vuonna 1830 käskyn, että kaikkien hänen alamaistensa, niin luterilaisten kuin reformoitujen, tuli nauttia ehtoollista yhdessä. Jokaisen sallittiin pitää oma aiempi uskonsa, mutta yhteisen ehtoollisen kautta täytyi myöntää, että tämä usko ei ollut kirkkoa jakava. Useimmissa paikoissa toimitettiin ekumeeninen ehtoollisjumalanpalvelus ja kuuliaiset alamaiset marssivat alttarille sotilasmusiikin soidessa. Erityisessä valtion ministeriön asetuksessa annettiin varoitus niitä vastaan, jotka käyttävät apostolisia varoituksia veljeilystä harhaoppisten kanssa siten, että viittaavat niillä Hänen Majesteettinsa äskettäin luomaan kirkkoon ja sen virkailijoihin. Varoitus oli tarpeellinen. Uskolliset luterilaiset kieltäytyivät viettämästä ehtoollista kalvinilaisten kanssa, ja joissain tapauksissa heidät pantiin vankilaan. Luterilaista kirkkoa vainottiin. Sen papit saattoivat toimittaa armonvälineitä vain yöaikaan. Vasta pitkän kärsimysajan jälkeen luterilaisille myönnettiin uskonnonvapaus. Silloin monet luterilaiset olivat jo muuttaneet ulkomaille. Niin kutsuttu unioni toteutettiin sitten asteittain kaikkialla Saksassa. Sen voidaan nyt sanoa olevan vakiinnutettu kaikkialla lukuun ottamatta pieniä itsenäisiä luterilaisia seurakuntia.

Skandinavian luterilaiset kirkot eivät luonnollisesti olleet osallisina Saksan kehityksessä. Niitä reformoitu henki lähestyi muita teitä. Ennen kuin käsittelemme tätä lyhyesti, on kuitenkin välttämätöntä tehdä selväksi, että sekä Saksassa että Skandinaviassa vakiintuneiden kirkkojen koko perustuksen oli läpikotaisin jäytänyt sivistyneiden luokkien keskuudessa oleva skeptisismi ja kielteisyys. On mielenkiintoista tutkia, miten Preussin hurskaan kuninkaan virkailijat toivottivat hänen epäilemättä reformoidut aloitteensa tervetulleiksi puhtaasti maalliselta pohjalta. Reformoitu usko, avoin ehtoollinen ja ekumenismi näytti näistä ihmisistä ajanmukaisemmalta sekä sivistyneemmältä ja valistuneemmalta, kun taas luterilaisuus edusti keskiaikaa, uskoa saatanallisiin voimiin, salaperäisiä, taikauskon sävyttämiä sakramentteja ja oppeja. Valinta ei ollut vaikea. Reformoitu hyökkäys oli ollut hyvin valmisteltu. Itse asiassa se oli ennakoitavissa. Kun se lopulta tuli, maalliset voimat, jotka olivat auttaneet sitä avaamaan luterilaisen kirkon ovet, sulattivat sen jonkun ajan kuluttua itseensä.

Vuonna 1908 alkoivat ensimmäiset kontaktit Englannin kirkon ja Ruotsin kirkon välillä, jotka myöhemmin johtivat täyteen keskinäiseen yhteyteen. Ensimmäiset yhteiset piispanvihkimykset tapahtuivat vuonna 1929 Upsalassa ja vuonna 1927 Canterburyssa. Ne eivät jatkuneet vuosina 1959-1976. Tämä johtui papittarien tulosta Ruotsiin. Mutta kun Englannin kirkko oli yhtynyt viralliseen ruotsalaiseen näkemykseen, yhteiset piispanvihkimykset alkoivat uudelleen. On tietysti ilmeistä, että apostolisen seuraannon (suksession) olemassaolo Ruotsin kirkossa on ollut pääsyy anglikaanien lähestymiselle. Jos käännämme kysymyksen toisin päin ja kysymme, miksi ruotsalaiset vastasivat myönteisesti tähän lähestymiseen, on meidän kohdattava kaksi merkittävää voimaa. Ensiksi, ruotsalaiset eivät tietenkään olleet immuuneja yleistä kehitystä ja opillisen kristinuskon yleistä hajoamista vastaan, mikä oli hallinnut teologista maailmaa niin kauan aikaa. Toiseksi, heillä oli keskuudessaan henkilö, joka aikoi luoda maailmanlaajan ekumeenisen liikkeen, tuleva arkkipiispa Nathan Söderblom (1866-1931). Hän oli äärimmäinen teologinen modernisti, joka yhden ihailevan elämäkertakirjoittajansa, Linköpingin piispa Tor Andraen, mukaan pani käytäntöön kristinuskon täydellisen uskonpuhdistuksen “sulkien pois kaiken yliluonnollisen”. Söderblom itse saattoi lausua, että kristinusko, siten kuin me tunnemme sen kirkon historiasta ja sen uskontunnustuksista, oli “tuhon oma”. Ainoatakaan pyhän Raamatun kirjainta ei jätetty jäljelle. Söderblom halusi korvata tämän entisen kristinuskon kahdella korvikkeella. Ensimmäinen oli mystiikka, kristillinen ja ei-kristillinen. Tästä johtui hänen suuri kiinnostuksensa Ruotsin pyhään Birgittaan ja tämän mystisiin ilmestyksiin. Toinen oli ekumeeninen liike, jonka tuli käyttää vakiintuneiden kirkkojen vaikuttavia rakenteita, niiden katedraaleja, liturgioita ja virkoja saadakseen osan poliittisessa elämässä, mikä oli uuden uskonnon uusi tehtävä “kaiken yliluonnollisen” häviämisen jälkeen. Tässä rajoittamaton kirkollinen yhteys tuli ehdottoman välttämättömäksi. Tässä me löydämme syyn siihen, miksi meidän ei sallita kuulla ainoatakaan kirkollista yhteyttä koskevaa todistuksen sanaa kirkkoisien ja uskonpuhdistajien huulilta. Jokainen viite sellaisen uskon olemassaolosta merkitsee sen oven avaamista, jonka pysyminen suljettuna on välttämätöntä tämän päivän ekumenisteille.

Vaatimus keskinäiseen yhteyteen tänä päivänä ei koskaan pysähdy, vaan se välttämättömästi jatkuu kunnes harjoitetaan rajoittamatonta keskinäistä yhteyttä. Kun Saksan luterilaiset olivat hyväksyneet reformoidut alttareilleen, heidän täytyi pian hyväksyä myös metodistit, baptistit ja mennoniitat. Tämä on luonnollista, koska kaikkien nykyisten kirkollista yhteyttä koskevien neuvottelujen ennakko-olettamus on, ettei ole olemassa mitään varmaa totuutta, että me elämme pimeydessä, jossa jokainen väite totuuden omaamisesta on moraaliton. Niinpä Canterburyn arkkipiispan lähettiläät, jotka kolkuttavat Riigan tuomiokirkon ovia, eivät ole tulleet tehdäkseen teistä anglikaaneja eivätkä saadakseen teidät uskomaan The Common Prayer Book- kirjan mukaisesti. He ovat täällä kertoakseen teille sen, minkä jo Luther näki olevan todellinen motiivi Martin Bucerin, anglikanismin isoisän, takana: että jokainen tulee autuaaksi omalla uskollaan. Tätä vastaan meidän täytyy pitää lujasti kiinni Lutherin kehotuksesta Frankfurt am Mainin kristityille säilyttää aidattu, tunnustuksellinen alttari eikä antaa “jokaisen mennä kuulustelemattomana sakramentille, kuten siat ryntäävät kaukalolle. Sellaisen seurakunnan me jätämme hurmahengille. Ja tämän me olemme saaneet kristikunnan alusta”.

Riigassa, Latviassa, 20.-21.5.1996 pidetyn kaksiosaisen luennon jälkimmäinen osa. Ensimmäinen osa julkaistu tämän lehden numerossa 5/98.

Kategoriat
Ekumenia Kirkko Luennot

KIRKOLLINEN YHTEYS VANHASSA KIRKOSSA

Teol. tri Tom G.A.Hardt, Tukholma

1. Väärä käsitys yhdestä, kaikenkattavasta vanhasta kirkosta

Käsitellessämme tänään esilläolevaa aihetta kohtaamme joukon vakavia väärinkäsityksiä ja vääristymiä siitä, miten kristillinen kirkko kautta aikojen on käsitellyt kysymystä kirkollisesta yhteydestä niin teoreettisesti kuin käytännössä. Tämä johtuu siitä, että me olemme tänä päivänä ekumeenisen liikkeen paineen alaisia, joka kaikin tavoin tekee propagandaa sen ajatuksen puolesta, että kirkko on ainakin alunperin ollut yksi, että siksi alunperin kaikki kristityt harjoittivat kirkollista yhteyttä keskenään ja että jakautunut kristikunta on verrattain uusi asia. Velvollisuutemme olisi näin ollen palata takaisin siihen ykseyteen, joka alunperin oli olemassa.

Tämä ajatus tavataan mm. jo Sveitsin uskonpuhdistaja Zwinglillä ja hänen hengellisellä isällään, humanisti Erasmuksella. Väittelyssään Lutherin kanssa Marburgin linnassa 1529 Zwingli vetosi tähän ihannekirkkoon, yhteen ainoaan alkukirkkoon, jossa saatettiin pitää kiinni erilaisista mielipiteistä, mutta silti, ehdottomana välttämättömyytenä, harjoittaa kirkollista yhteyttä niiden kanssa, joilla oli toinen oppi. Me tapaamme saman näkemyksen eri ekumenisteilla 1600-luvulla. Ajatus yhdestä ainoasta alkukirkosta saavutti ajan saatossa luultavasti vahvimman jalansijan Englannissa ja anglikaanisessa kirkossa, josta sen ovat omaksuneet nykyajan korkeakirkolliset koulukunnat eri tunnustustuskunnissa ja myös tämän päivän ekumeeninen liike, joita kaikkia on innoittanut tämä ihannekuva alkukirkosta.

Mitä koskettavimman ja hyvin kauniin kuvan tästä yhden kirkon unelmasta kohtaamme anglikaanipiispa Thomas Kenin (1637-1711) viimeisissä sanoissa. Hän tunnusti: “Kuolen pyhässä, katolisessa ja apostolisessa uskossa, jota koko kirkko on tunnustanut ennen idän ja lännen eroa.” Tässä kaikuu kaihoava myötätunto menneisyyttä kohtaan, kaipuu rauhaan, jota ei enää ole käsillä, silti lohdutettuna viimeisen lauseen lisäyksellä: “Varsinkin kuolen Englannin kirkon yhteydessä, siten kuin se on erotettuna paavilaisista ja puritaanisista uutuuksista.”

Vielä kiehtovamman ilmauksen yhden, jakamattoman kirkon kaipauksesta kohtaamme piispa Bo Giertzillä (k. 1998), tunnetulla ja suuresti ihaillulla ruotsalaisella konservatiivisella teologilla. Hyvin suositussa ja laajalle levinneessä teoksessaan Kristuksen kirkko, luvussa Una sancta, hän sanoo alkukirkosta: “Kristitty saattoi purjehtia Espanjasta Välimerta pitkin Arabiaan tai nousta Armenian vuorille, ja tulipa hän minne tahansa tai nousipa hän maihin missä tahansa, hän voi mennä kirkkoihin, osallistua ehtoolliseen ja kokea ihmeellisenä totuutena sen, minkä noiden vuosisatojen tuntematon hymninkirjoittaja on kirjoittanut: ´Ambrosiuksen kiitosvirressä´, meidän Te Deum -hymnissämme: Yli koko maan piirin sinua tunnustaa pyhä Kirkko” (Kristuksen kirkko s. 58. Helsinki 1994). Nikaian kirkolliskokous, jossa Nikaian uskontunnustuksemme hyväksyttiin vuonna 325, on Giertzille “Yhden, maailmanlaajan Kirkon suuri voitonpäivä” (emt. s. 57-58). Kirkko “seisoi yhtyneenä ja voimakkaana piispojensa johdossa” (emt. s. 58).

Giertzille, kuten niin monelle muulle, tämä on seuraus siitä kiehtovasta, säteilevästä kuvasta, joka on lumonnut monta sielua, että Yksi kirkko on yksi siksi, että se on “katolinen” siinä merkityksessä, että se on “avarakatseinen”. Tämä on hyvin tärkeää aiheemme käsittelyn kannalta. Giertz kirjoittaa: “Jerusalemissa asuva vanhauskoinen juutalainen ja Korintossa asuva äskenkääntynyt kreikkalainen orja olivat varmasti kauempana toisistaan, kuin helluntailainen ja roomalaiskatolilainen näyttävät olevan tänään. Mutta yhteys säilyi näistä voimakkaista jännitteistä huolimatta, perustuihan se pyhään velvollisuuteen” (em. teos s. 54). Giertzin mukaan kirkon yhtenäisyys ei perustu yhtenäisyyteen opissa. Kirkko on Giertzille eräänlainen elimistö, kokonaisuus, joka kasvoi apostolisista seurakunnista ja joka perustui tähän historialliseen yhteenliittymään, riippumatta alati muuttuvista muodoista. Tätä elimistöä Giertz kutsuu “Kristuksen ruumiiksi”, joka siten kuvailee ulkonaista, näkyvää korporaatiota, aivan kuten 1800-luvun romanttinen liike näki vanhan ajan kansakunnat ja poliittiset instituutiot Euroopassa tällaisina “ruumiina”. Tämänkaltainen sanankäyttö sallii luonnollisesti ajatuksen ruumiin “jakamisesta”, siitä, että ruumis saa “haavoja” erottautumisten kautta jne. Tämänmukaisesti Giertz kirjoittaa: “Jos apostolit tulisivat tänään luoksemme ja joutuisivat kasvotusten yhdenkin keskisuuren ruotsalaisen uskonyhteisön hajanaisuuden kanssa, he kauhistuisivat ja moittisivat meitä Kristuksen pyhän ruumiin hajottamisesta ja raatelemisesta” (em. teos s. 54). Se, että roomalaiskatolilainen ja helluntailainen eivät vietä ehtoollisen sakramenttia yhdessä, on näin ollen tälle tunnustetusti konservatiiviselle teologille synti, joka on jakanut Jumalan ruumiin. Se, ettei kirkollista yhteyttä ole, on näin ollen synti.

Giertz ei kuitenkaan ole täysin tietämätön tapauksista, jotka ovat ristiriidassa edellä olevan sopusointuisen kuvan kanssa. “Uusia hajaannuksia syntyi jatkuvasti. Jotkut paranivat itsestään. Toiset jäivät eloon mutta vaikuttivat paikallisesti rajattuina tai pienten vähemmistöjen keskuudessa. Vaikeammat ristiriidat johtivat itsenäisten kansalliskirkkojen syntymiseen. Näin kävi useimmiten Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolella. Suuri, kasvava äitikirkko oli kuitenkin koko ajan olemassa. Se pysyi pystyssä yli kahdeksansataa vuotta” (em. teos s. 58). Piispa Ken Bishopin tavoin Giertzin mielessä on ero idän ja lännen välillä. Tämän mukaisesti vuodet 867 ja 1054, jolloin siteet Rooman ja Konstantinopolin välillä katkesivat, ovat “suuren äitikirkon” rajavuodet. Sen tuhoa ei aiheuttanut väärä oppi, vaan tapaukset, jolloin käytäntö asetettiin toista käytäntöä vastaan, tässä tapauksessa paavilainen keskushallinto paikalliskirkkojen itsehallintoa vastaan. Tätä tragediaa vasten Giertz vaatii yhdessä saksalaisen teologin kanssa: “Takaisin yhteen, ehjään Kirkkoon! Takaisin, ulos tunnustuskunnista paloittelemattomaan Kristukseen” (em. teos s. 65). Hyvällä syyllä – nyt kehitetyn teologian perusteiden mukaan – tunnustukset, myös luterilaisen kirkon tunnustukset, tuomitaan, sillä ne ovat aivan varmasti aiheuttaneet hajaantumisia kristikunnassa.

Se, mitä me olemme nyt kuulleet luterilaisuuden piirissä mitä vaikutusvaltaisimman, konservatiivisen johtajan suusta, voidaan yhtä hyvin kuulla siitä, mitä voidaan kutsua korostetusti ekumeeniseksi teokseksi, kuten Stephen Charles Neillin “Ekumeenisen liikkeen historia 1517-1948″. Giertzin tavoin siinä katsotaan, että opillisilla jännitteillä on “perheriitojen luonne” ja ulossuljettuja ovat vain ne, jotka eivät ole kristittyjä lainkaan kuten gnostilaiset. Oikean kirkon arviointiperuste on, että se oli maailmanlaaja. “Nikaian kirkolliskokous edusti Kirkkoa Espanjasta Hindu Kushin rinteille saakka.” Rajoitusten osallistumisesta jumalanpalveluksiin, mistä tämä kirjoittaja kyllä on tietoinen, ajatellaan suuntautuvan pakanoita ja vihollisia vastaan. Kirjoittaja vakuuttaa meille, että opin, jonka mukaan “se, joka … oli yhteydessä … saastuneen kanssa, tuli sitä kautta itse saastuneeksi”, ovat kehittäneet “sellaiset puritaanit kuin Lucifer Gagliarilainen”, nimi, joka Neillille demonisten mielleyhtymiensä kautta sopivasti kuvailee sen ajatuksen alkuperää, että kirkollista yhteyttä ei tule harjoittaa vapaamielisesti. Neill tietää vähän enemmän kuin Giertz harhaoppisten olemassaolosta, mutta he eivät näyttele mitään näkyvää osaa kirkon historiassa.

2. Todellinen vanha kirkko on se, joka sulkee harhaoppiset ulos, suljetun ehtoollisen kirkko

Tällä pitkällä esityksellä näkemyksestä, joka varmasti ei ole minun ja joka varmasti ei ole tosi, on sijansa tässä luennossa yksinkertaisesti siksi, että se tekisi selväksi, mitä edellytyksiä kaikilla tämän aiheen tarkasteluilla on. Kaikkea sitä, mitä tähän mennessä on sanottu, pidetään itsestäänselvänä, jonain, joka on järjelle selvää, kaiken keskustelun yläpuolelle korotettuna. Kuitenkin juuri tuo keskustelu täytyy herättää ja se on herätetty ja enemmänkin. Edesmenneen Werner Elertin, Erlangenin professorin, äärimmäisen tieteellinen ja luotettava teos, “Abendmahl und Kirchengemeinschaft in der alten Kirche, hauptsächlich des Ostens” (Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys vanhassa kirkossa, pääasiallisesti idässä) on tosiasiallisesti täydelleen tuhonnut sen väärän esityksen, jota teidän on jonkin aikaa täytynyt kuunnella. Kirjan englanninkielisen käännöksen on toimittanut Luterilainen Kirkko – Missouri Synodin kustantamo. Tämän voidaan sanoa olevan merkki siitä, että se ei ole tervetullut konservatiivisen luterilaisuuden leirin ulkopuolelle. Se on niin täysin vastaan sitä, mitä vakiintuneessa, ekumeenisessa ja teologisessa maailmassa pidetään hyväksyttävänä. Luultavasti todellinen perustelu sitä vastaan on yksinkertaisesti, että se ei palvele mitään järkevää tarkoitusta, että se ei aja jotain hyvää asiaa, että se ei ole ajankohtainen. Näinhän oppineet miehet sanovat, kun he tahtovat vaientaa jonkin skandaalinomaisen akateemisen teoksen. On olemassa vain yksi vastaavanlainen teos, Martin Wittenbergin – oli professorina Neuendettelsaussa, Baijerissa – teos nimeltään “Kirchengemeinschaft und Abendmahlsgemeinschaft” (Kirkollinen yhteys ja ehtoollisyhteys). Se on hiljattain ilmestynyt jälleen saksaksi ja se on julkaistu englanniksi ja latviaksi. Olen onnellinen voidessani kehottaa kuulijoitani tutustumaan siihen. Oma tämänpäiväinen esitykseni, sikäli kuin on kyse vanhasta kirkosta, rakentuu pääasiallisesti Elertin varaan.

Käännymme nyt vanhan kirkon puoleen ja kysymme joitain kysymyksiä: Mitä säännöksiä oli kirkollisesta yhteydestä? Saattoiko joku, “nousipa hän maihin missä tahansa”, osallistua ehtoolliseen? Tarkoittavatko rajoitukset vain “karkeita” harhaoppisia, jotka nimeltäänkään eivät olleet kristittyjä lainkaan? Oliko harhaoppisia löydettävissä? Oliko heitä vain muutama? Oliko vanha kirkko opillisesti kaikenkattava?

Epäilemättä vanhassa kirkossa oli ainakin muutama ihminen, jolla oli moderni asenne, josta olemme kuulleet. Tertullianus puhuu harhaoppisista, jotka “tulevat yhteen, kuuntelevat yhdessä, rukoilevat yhdessä” niiden kanssa, joilla on eri usko, niinpä, tekemättä edes eroa kastettujen ja kastamattomien välillä. Tertullianuksen huomautus pitää kuitenkin sisällään sen, että hän puhuu jostain melko poikkeuksellisesta ja epätavallisesta, jostain, mitä voi tuskin uskoa. Nämä harhaoppiset todistivat valheellisuutensa myös muilla avoimesti pahennustaherättävillä käyttäytymismuodoilla, kuten maallikoiden saarnaamisella mukaan lukien naisten saarnaaminen. Jos tämä kaikki täytyy ymmärtää poikkeukselliseksi, täytyy myöntää, että toisaalta on mahdollista päätellä monista turvatoimista harhaoppien sisääntunkeutumista vastaan, että oli olemassa kristittyjä, jotka säännöllisemmin pyrkivät pääsemään alttareille, joille he eivät olleet tervetulleita. On olemassa Basileos Suuren (n. 330-379) valitukset, että penseät katoliset tottuivat osallistumaan suuressa määrin valtaapitävän anti-nikealaisen puolueen harhaoppiseen jumalanpalvelukseen. Pyhä Basileos pyytää muilta kirjeitä pannakseen lopun sille, että sääntöä, joka kieltää kirkollisen yhteyden harhaoppisten kanssa, ei noudateta.

Nämä säännöt eivät olleet ihmisten tekemiä sääntöjä, vaan ne, totta kai, perustuvat Uuden testamentin selvään oppiin, missä Kristus sanoo: “Kavahtakaa vääriä profeettoja” (Matt. 7:15) ja pyhä Paavali vaatii meitä “vetäytymään niistä”, joilla on eri oppi, kuten Room. 16:17:ssä. Myös liturgisen, kristillisen tervehdyksen vaihtaminen harhaoppisen kanssa on kielletty, “sillä joka sanoo hänet tervetulleeksi, joutuu osalliseksi hänen pahoihin tekoihinsa” (2 Joh. 11). Pyhän Paavalin pastoraalikirjeet – joiden kanonista luonnetta ei koskaan kyseenalaistettu, ennen kuin ihmiset tahtoivat elää moniarvoisessa kirkossa – ovat täysin selvät, mitä tulee kysymykseen kirkollisesta yhteydestä. “Harhaoppista ihmistä karta, varoitettuasi häntä kerran tai kahdesti” (Tiit. 3:10). Meidän tulee tässä yhteydessä ottaa huomioon, että kyvyttömyys tunnustaa tällaiset sanat aidosti apostolisiksi perustuu outoon ajatukseen välttämättömästä evoluutiosta, joka edellyttää, että sellaisia sanoja ei ole voitu kirjoittaa ennen kuin pitkä ajatusprosessi on tapahtunut, joka siirtää meidät ensimmäisten kristittyjen yksinkertaisuudesta hyvin säänneltyyn, hyvin kurissapidettyyn, mutta myös vähemmän hengellismieliseen varhaiseen katoliseen kirkkoon. Tämä on kuitenkin täysin perusteeton otaksuma, jota eivät tue mitkään todisteet, paitsi yhtä perusteeton evoluutio-oppi. Nykyajan löytö hyvin säännellystä Qumranin lahkon elämästä opettaa meille sitä paitsi, että Uusi testamentti kirjoitettiin maailmassa, jossa kaikki vankan seurakunnallisen järjestyksen tuntomerkit olivat käsillä. Tiivistäen: kaikki oli olemassa aivan alusta saakka.

Kirkkoisät esittävät usein opin kirkollisesta yhteydestä käsitellessään sakramentteja. Sekä pyhä Ignatios Antiokialainen (n. 35- n. 107) että pyhä Justinos Marttyyri (n. 100-n. 165) vahvistavat kiellon olla yhteydessä harhaoppisten kanssa samalla kun he painottavat uskoa inkarnaatioon ja reaalipreesenssiin. Pyhä Ignatios tekee täysin selväksi, että vain ne, jotka myöntyvät apostoliseen opetukseen, päästetään ehtoollisen sakramentille, jonka kristityt opettavat olevan Kristuksen ruumis ja veri. Ei ole kuviteltavissa, että pyhä Ignatios olisi päästänyt sille ketään, joka opettaa, että Kristuksen ruumis ja veri “eivät ole täällä”. “Didaskalia” (varhainen 200-luku) pitää välttämättömänä, että diakoni vaatii jokaiselta vierailijalta tiedon, kuuluuko tämä kirkkoon vai lahkoon. “Apostoliset konstituutiot” (300-luvun loppupuoli) vaativat tässä tapauksessa asiakirjaa, joka antaa heille (vierailijoille) laillisen oikeuden, samoin Elviran (306) ja Arles´n (314) kirkolliskokoukset. Antiokian (341) ja Karthagon (345-348) kirkolliskokoukset toistavat kiellon päästää tuntemattomia henkilöitä ehtoollisjumalanpalvelukseen. Laodikean kirkolliskokous (360) jopa kieltää kaikkien harhaoppisten oleskelemisen kirkkorakennuksessa sekä kieltää katolisia olemasta läsnä harhaoppisten kirkkorakennuksissa. Kaikissa näissä tapauksissa yhteyttä ei ajatella ainoastaan sakramenttiyhteytenä vaan yhtä hyvin myös rukousyhteytenä. (Kun Elert arvelee, että parissa tapauksessa on harjoitettu jotain yhteyttä harhaoppisten kanssa psalmeja rukoiltaessa, hän on minun käsitykseni mukaan väärässä. Psalmien laulaminen oli yhden miehen tehtävä muiden kuunnellessa. Virsikirjoja ei vielä ollut olemassa.) Suljetut ovet, jotka pakottivat vierailijat lähtemään kirkosta saarnan jälkeen, suljettiin ennen kuin rukoukset alkoivat. Tulee myös muistaa, että tätä tiukkuutta harjoitettiin myös kuoleman hetkellä. Usein esitetään se käsitys, että kuoleman hetkellä (articulo mortis) oli suostuttava yhteyteen harhaoppisten kanssa, mutta tämä johtuu siitä, että Nikaian kirkolliskokouksen päätösten kaanon 13 on käsitetty väärin. Siinä puhutaan selvästi katumuksentekijöistä, joiden katumusaikaa lyhennetään, jos heidän otaksutaan kuolevan.

Se, että sääntöjä koskien yhteyttä pyhissä asioissa (communicatio in sacris) todella sovellettiin kaikessa niiden ankaruudessa, käy ilmi pyhän Johannes Khrysostomoksen (n. 347-407), kirkkoisän, onnettomasta kohtalosta. Aleksandriassa eräs arkkipresbyteeri oli antanut ehtoollista eräälle harhaoppiselle, maniakealaiselle naiselle, ja hänet oli tämän seurauksena erotettu seurakunnasta. Koska eräs toinen presbyteeri ja neljä munkkia, jotka tunnetaan “pitkinä veljinä” jatkoivat sakramenttiyhteydessä tämän arkkipresbyteerin kanssa, erotettiin myös heidät seurakunnasta. He kääntyivät Konstantinopolin pyhän Johannes Khrysostomoksen puoleen, joka suostui rukousyhteyteen heidän kanssaan, mikä voidaan pitää katumuksentekijöille saavutettavissa olevana asteena ennen heidän lopullista päästämistään ehtoolliselle. Kertomus päättyy siten, että pyhä Johannes Khrysostomos tämän todellisen ketjureaktion seurauksena erotettiin virasta ja karkotettiin maanpakoon.

Myös aidan toisella puolella olivat voimassa samat olosuhteet. Kun Antiokian patriarkka, joka oli monofysiitti (uskoi, että Kristuksella on vain yksi luonto, toim. huom.) oli ollut kerran tai kahdesti ehtoollisella katolisten kanssa, hänen omat veljensä kieltäytyivät tämän seurauksena pitämästä yhteyttä häneen ja lopulta hänet erotettiin virasta. Sääntö: ei yhteyttä harhaoppisten tai skismaatikkojen kanssa (nulla communicatio in sacris cum haereticis aut schismaticis), on hyväksytty yleisesti ja sen voidaan väittää olevan ekumeeninen usko, ainoa todella olemassa oleva. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että ennen yhteistä ehtoollista täytyy olla yksimielisyys.

Se, että yhteinen ehtoollinen tarkoitti yhteistä kirkkoa, hyväksyttiin näin ollen yleisesti. Kun valtio, kuten niin usein, toivoi yhdistyneen valtiokirkon vakautta, valtio toivoi vain yhteistä ehtoollista, se ei halunnut puuttua millään lailla teologisiin kysymyksiin. Valtio salli jokaisen pitää oman uskonsa, niin kauan kuin kukin otti ehtoollisen vastaan määrätyllä tavalla. Niinpä areiolainen (areiolaiset kielsivät Kristuksen jumaluuden, toim. huom.) keisari kehotti katolista piispaa vuonna 369 yhteiseen ehtoolliseen areiolaisten kanssa, jotta rauha saataisiin aikaan. Piispa kieltäytyi, vietti oman katolisen ehtoollisjumalanpalveluksensa ja keisari karkotti hänet maanpakoon. Tämä piispa on osoittanut siten, että Nikaian uskontunnustuksen tunnustaminen ei ole akateeminen asia, ei jonkin kaavan toistamista, vaan sen panemista käytäntöön, sitä, että uskontunnustuksen loppuun tosiasiallisesti kytketyt kiroustuomiot toteutetaan alttarikaiteella. Samoinhan lausumaa “me opetamme” seuraava opillinen “me tuomitsemme” on tarkoittanut, että harhaoppisilta on kielletty pääsy sakramentille.

Tätä taustaa vasten voimme ymmärtää suurta 800-luvun dogmaatikkoa, pyhää Johannes Damaskolaista, kun hän sanoo: “Meidän tulee kaikin voimin pitää kiinni siitä periaatteesta, ettei harhaoppisilta oteta ehtoollista eikä sitä heille myöskään anneta.” Tämä on ääni, ei häiriöttömästä, ahdistamattomasta, yksimuotoisesta, suljetusta maailmasta, vaan kärsivästä kirkosta muhamettilaisuuden ikeen alla. Tämä yhteenotto pakanallisen valtion kanssa ei tehnyt taistelusta harhaoppeja vastaan vähemmän tärkeää, se ei avannut suljettua alttaria.

Me olemme kuulleet joidenkin ihmisten olevan taipuvaisia katsomaan, että se, mitä me olemme nyt kuvailleet, on suunnattu sellaisia karkeita harhaoppisia vastaan, jotka olivat jo tosiasiallisesti hylänneet kristillisen uskon. Tämä ei kuitenkaan ole sopusoinnussa tiedossamme olevien tosiasioiden kanssa. Nikaian kirkolliskokous vaati esimerkiksi vain Paavali Samosatalaisen seuraajien uudelleenkastamista, heidän, jotka kielsivät, että Jumala on kolmiyhteinen. Muiden ryhmien kaste pidettiin pätevänä. Myöhemmin myös montanistit, sabelliinit ja eunomialaiset laskettiin niiden joukkoon, joilla ei ollut pätevää kastetta. Paljon tärkeämpää on kuitenkin se, että areiolaiset, makedonialaiset, novatiolaiset ja apollinarialaiset yms. pidettiin pätevästi kastettuina. Muutamin poikkeuksin Raamatun kaanonin arvovalta on tunnustettu ja sen lausumiin viitataan opillisissa kiistoissa.

Werner Elert on koonnut tapauksia, jotka osoittavat, että harhaoppisten poissulkeminen jumalanpalveluksesta ei johtunut siitä, että heitä olisi yleisesti inhottu persoonansa puolesta. Tietty teologinen yhteistyö kolmatta osapuolta vastaan saattoi kehittyä, keskinäiset keskustelut tapahtuivat ystävällisesti ja jopa tiettyä huumoria viljeltiin. Vastustajan henkilökohtainen rehellisyys voitiin pitää itsestäänselvänä. Yleisesti puhuen ei jää paljoa sijaa “idän spekulatiiviselle luonteenlaadulle”, käsite, jonka piispa Neill tuo mukaan oppineissa pyrkimyksissään selittää vanhan kirkon historiaa. Tämä käsite vastaa mitä valitettavammalla tavalla aivan liian hyvin toista vastaavanlaista käsitystä, käsitystä “preloogisesta miehestä”, mikä on modernien eikä kovin loogisten oppineiden keksintö. Vanhan kirkon ihmiset olivat kaikki meidän kaltaisiamme, yhtä viisaita ja yhtä tyhmiä kuin me. He tunsivat kumppaninsa yhtä hyvin kuin me omamme. Mutta he poikkesivat varmasti meistä opissa kirkollisesta yhteydestä.

3. Harhaopin “kaikkialla” ja “kaikki”

Me emme tänä päivänä käsittele ilmauksen “semper, ubique et ab omnibus” (se, minkä kaikki ovat aina ja kaikkialla uskoneet) merkitystä. Tämä ilmaus löytyy pyhältä Vincent Lerinumilaiselta (k. ennen vuotta 450) ja sen on ajateltu olevan keino löytää kristillinen totuus. Riittäköön sanoa se, että sitä on ymmärretty hyvin väärin ja ettei se, mitä hyvänsä se tarkoittikin, auttanut pyhää Vincent-parkaa paljoakaan, kun hän lopuksi lankesi harhaoppiin. Tänään me käytämme sitä siinä merkityksessä, että toisin kuin usein on sanottu, harhaoppi aivan varmasti ei ole jotain merkityksetöntä, ei jotain, joka vaiennetaan vain luomalla katse Suureen Kirkkoon, Kirkkoon, joka on keskustelun yläpuolella. Kristus on ennustanut harhaopista sanoessaan: “Sillä monta tulee minun nimessäni sanoen: ´Minä olen Kristus´, ja he eksyttävät monta” (Matt. 24:5). Harhaopit ovat tämän mukaisesti laajoja, vaikuttavia liikkeitä, kun taas katoliset löytävät lohdutuksen siitä, että he ovat Kristuksen ennustama piskuinen lauma.

Ensiksi voimme antaa Elertin viitata muutamaan mielenkiintoiseen seikkaan, jotka osoittavat meille, että katolinen kirkko oli yksi monista kirkoista. Ennen Konstantinusta katolisella kirkolla ei ollut mitään etuoikeutettua asemaa harhaoppisiin yhteisöihin nähden. Tähän aikaan eri kirkot eivät voineet edes kontrolloida jäsentensä tunnustuksen muutoksia, esimerkiksi Aleksandriassa. Vieläpä keisari Theodosiuksen säännösten jälkeen vuonna 380 harhaoppisia vastaan, heillä saattoi kaikesta huolimatta olla kirkkoja pääkaupungissa itsessään. Vanhan ajan kirkkohistorioitsija kertoo meille juutalaisesta, joka saadakseen hyötyä itselleen antoi areiolaisten ja makedonialaisten kastaa hänet Konstantinopolissa, vain tullakseen lopulta paljastetuksi vieraillessaan novatiolaisten luona. Elert väittää, että noin vuonna 500 “pääkaupungisssa näkyi sellainen kirkkokuntien kirjo, joka on täysin verrattavissa Saksan ja Englannin suurten kaupunkien vastaavaan kirjoon tänä päivänä”. Toinen Elertin eloisa kuvaus kuuluu: “Nikealaiset, puoli-areiolaiset, eunomialaiset, makedonialaiset ja apollinarialaiset elivät rinnakkain samassa paikassa.” Nikaian kirkolliskokousta edeltävät novatiolaiset olivat samanaikaisesti levinneet ja he jatkoivat kauan aikaa seurakuntien verkoston levittämistä moniin saman alueen osiin. Tähän tulivat Khalkedonin jälkeen myös monofysiitit, jotka vuorostaan jakautuivat.

Elertistä riippumattakin ja ennen häntä vähäisempiä kohtia on tuotu esiin sen todistamiseksi, että harhaoppi ulottui vanhassa kirkossa paljon laajemmalle kuin on tavallisesti otaksuttu. Se, että vanhan ajan kirkkohistorioitsija Eusebios vaikenee seurakunnallisesta elämästä Vähän Aasian keski- ja itäosassa, saattaa johtua siitä, että kristinusko oli näillä alueilla harhaoppista. Myös pyhä Ignatios Antiokialainen jättää mainitsematta tiettyjä Vähän Aasian seurakuntia, jotka esiintyvät Ilmestyskirjassa, huolimatta siitä, että hän sisällyttää mukaan muut näistä seurakunnista. On houkuttelevaa otaksua, että pyhä Ignatios piti mainitsematta jätettyjä seurakuntia sellaisina, joista oli nyt tullut täysin harhaoppisia. Ilmestyskirjassa mainittu harhaoppi on siten saattanut asettaa puhdasoppisen kristikunnan puristuksiin ennen Ignatioksen kirjeiden kirjoittamisen ajankohtaa. Voidaan lisäksi viitata siihen, että Ilmestyskirjan 2. luvun kirjeitä hallitsee tosiasiallisesti (kysymys) yhteydestä pyhissä harhaoppisten kanssa (communicatio in sacris cum haereticis), josta synnistä muutoin kiitettäviä puhdasoppisia seurakuntia syytetään (Ilm. 2:14; 2:15; 2:19). Pelkkä harhaoppisten, balamiittien, nikolaiittojen ja naispuolisen opettajan, läsnäolo seurakunnassa on synti, josta on tehtävä parannus.

Samoin kuin harhaoppi näin ollen voi omistaa itselleen (nimityksen) “kaikkialla” (ubique), niin sen myös vastaanottavat “kaikki” (ab omnibus). Kirjoittaessani tämän luennon ensimmäisen version noin 40 vuotta sitten (!) tein huolellisesti poikkeuksen pyhän Augustinuksen kohdalla, jolta löysin ajatuksen, että kirkon legitimiteetti voitaisiin osoittaa sen jäsenmääristä ja maantieteellisestä yleisyydestä. En usko enää tähän oppikirjan viisauteen. Kun pyhä Augustinus esimerkiksi sanoo, että katolisen kirkon arvovalta on johtanut hänet evankeliumeihin, hän varmasti ei tarkoita sitä hölynpölyä, jota me kuulemme roomalaiskatolilaisilta. Hän puhui ensimmäisestä kirkosta, alkukirkosta, joka saattoi todistaa evankeliumin aitouden. Samoin kun hän puhuu siitä, että oikea kirkko on levinnyt kaikkialle ja harhaoppiset ovat paikallisia, hän ajattelee omaa kirkkoaan ensimmäisen kirkon, alkukirkon, katkeamattomassa seuraannossa, missä kaikkialle perustetut apostoliset seurakunnat säilyttivät oikean opin, kun sitä vastoin harhaoppiset uudistajat eivät voineet jäljittää opillista sukupuutaan tällä tavalla, vaan he olivat paikallisia ilmentymiä ilman siteitä apostoliseen menneisyyteen, apostoliseen “kaikkialla” (ubique). Pyhästä Augustinuksesta ei näin ollen olisi tullut donatolaista, vaikka he olisivat onnistuneet leviämään kaikkialle, kun taas pyhän Augustinuksen seuraajat olisi rajoitettu hänen istuimeensa Hippo Regiukseen Pohjois-Afrikassa. Sikäli pidän täysin oikeana nähdä hänet täydessä yhteydessä kumppaniensa kanssa, muiden kirkkoisien kanssa, joiden todistusta me nyt aiomme siteerata.

Ennen kuin teen niin, ilmoitan teille näiden sitaattien lähteen, mikä osoittaa, että se, mitä minä esitän teille, kuuluu erottamattomasti luterilaiseen perintöön, että puhdasoppinen luterilainen kirkko on aina ollut tietoinen täydestä yksimielisyydestään kirkkoisien kanssa näissä kohdissa. Seuraavat viittaukseni ovat kaikki otetut suurelta luterilaiselta 1600-luvun dogmaatikolta, Johan Gerhardilta (1582-1637), joka tuo ne esiin kuuluisassa Loci-teoksessaan. Ei tule unohtaa, että sana patrologia (kirkkoisien tuotantoa käsittelevä teologian haara, toim. huom.) on alunperin otettu hänen suuresta kokoelmastaan kirkkoisien tuotantoa sisältävää materiaalia ja että luterilaiset, varsinkin niin sanotut aitoluterilaiset 1500-luvulla, olivat ensimmäisinä avaamassa tämän kentän oppineelle teologiselle tutkimukselle. Gerhardin sitaatit otti uudelleen käyttöön suuri luterilainen konfessionalisti ja liturgisti Wilhelm Löhe Neuendettelsausta (1808-1872), joka painatti ne uudelleen teoksessaan “Drei Bücher von der Kirche”, Kolme kirjaa kirkosta. Teitä ei pitäisi hämmästyttää kuulla, että Löhen tunnetuin seuraaja tänä päivänä on professori Martin Wittenberg, jonka yhteyttä käsittelevään teokseen olen jo kehottanut teitä tutustumaan.

Kaikkien aikojen luterilaiset isät ovat siten kunnioittavasti kuunnelleet pyhän Basileos Suuren todistusta, hänen, joka, kuten tiedämme, kun hänen hiippakunnassaan suuri harhaoppinen enemmistö häntä vaivasi, puhuu kolmesta miehestä tulessa ja kirjoittaa: “He opettavat meille, mitä tulee tehdä, kun kukaan ei ole samaa mieltä kanssamme. Keskellä liekkejä he ylistivät Jumalaa, he eivät katsoneet ihmispaljoutta, joka puhui heitä vastaan, vaan he olivat tyytyväisiä ollessaan yhtä mieltä, vaikka heitä oli vain kolme.”

Theodoretus Lector (varhainen 500-luku) mainitsee kirkkohistoriassaan sananvaihdon paavi Liberiuksen (paavina 352-366) ja areiolaisen keisarin välillä, joka kysyi paavilta: “Kuinka suuri osa maailmaa sinulla on takanasi, kun sinä tällä tavalla vastustat?” Liberius vastasi: “Yksinäisyyteni kautta ei Totuuden Sana menetä mitään. Kerran oli myös vain kolme, jotka asettautuivat kuninkaan käskyä vastaan.”

Pyhä Gregorios Naziansilainen (329-389) kirjoittaa hänkin areiolaisia vastaan seuraavat sanat: “Missä ovat ne, jotka arvioivat kirkkoa jäsenmäärän mukaan ja halveksivat piskuista laumaa, jotka mittaavat jumaluuden mitalla ja asettavat ihmiset niin korkealle, jotka asettavat hiekan korkealle ja halveksivat maailman valoa, jotka keräävät simpukoita ja halveksivat helmiä? Heillä on huoneet, meillä asukkaat – heillä on kirkot, meillä Jumala; niinpä, me olemme elävän Jumalan temppeli, elävä uhri, hengellinen polttouhri. Heillä on ihmiset, meillä enkelit; heillä on röyhkeys ja uhkarohkeus, meillä usko; heillä on uhkaukset, meillä rukoukset, heillä on kulta ja hopea, meillä puhdas uskonoppi.”

Pyhä Johannes Khrysostomos puhuu samaa kieltä: “Kumpi on hyödyllisempää: omistaa paljon olkia vai sen sijaan kalliita kiviä? Oikea enemmistö ei ole kansanpaljous vaan voiman vakavuus. Elia oli vain yksi, mutta koko maailma ei painanut vaa´assa yhtä paljon kuin hän.”

Tehdäksemme yhteenvedon siteeraamme pyhää Hieronymusta (n. 342-420), joka sanoo erästä pelagiolaista vastaan: “Se, että sinulla on monta samanlaista kuin sinä, ei suinkaan tee sinusta katolista: päinvastoin se osoittaa, että sinä olet harhaoppinen.” Antaakseni tälle sitaatille sen täyden painon, lainaan sitä myös latinankielisenä alkutekstinä, joka voi olla tämän luentomme ensimmäisen osan sopiva ja tarkoituksenmukainen loppu:

“Multitudo sociorum nequaquam te catholicum, sed haereticum esse monstrabit.”

Ensimmäinen kahdesta kirkollista yhteyttä käsittelevästä luennosta. Luennot pidetty Riigassa, Latviassa 20.-21.5.1996.

Kategoriat
Luennot Tiede

Kehitysoppi ei mahdu Raamattuun

JUMALA LOI TAIVAAN JA MAAN

Pekka Nisula, Teuva

“Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä” (Hebr.11:3)

Professori Osmo Tiililä totesi aikoinaan, että niin kauan kuin teologia pitäytyy esittämään yleistä luomisuskoa, sillä on työrauha, mutta kun teologia astuu askeleenkin pidemmälle yrittäen perustautua 1.Moos.1:een, on jouduttu vaaravyöhykkeelle. Hengellisessä sodankäynnissä erästä päätaistelua käydään tänä päivänä luomiskäsityksen ja kehitysopin välillä. Useimmat ihmiset eivät edes ole kuulleet tai tulleet ajatelleeksi, että vallitsevassa tilanteessa voisi olla jotain ristiriitaista – kun esim. luopunut teologia perääntyy jatkuvasti luonnontieteiden edeltä tällä alueella. Kysymys maailmankaikkeuden sekä elämän ja ihmisen alkuperästä on kristinuskon kannalta elämän ja kuoleman kysymys. Luomisusko muodostaa perustan sekä lupauksen. Sille rakentuu kaikki, mitä Jumala myöhemmin luoduileen tekee. Jos Aadamin syntiinlankeemusta ei ole tapahtunut, niin ihmistä ei tarvitse pelastaa mistään ja Kristus vuodatti ristillä verensä turhaan. Jos Mooseksen kirjoituksia ei uskota, niin Kristuksen sanoilla ei ole merkitystä. Ilman luomista ei ole kristinuskoa. Emme voi missään tapauksessa syrjäyttää 1.Moos.1:tä, herättipä se tutkimukselle miten vaikeita ongelmia tahansa. Luomisoppi ei ole vain helluntailaisten kannattama oppi, vaan Raamatun arvovaltaan pitäytyvien kristittyjen hyväksymä, siis tunnustuksellisten luterilaisten kannattama oppi. Luonnontiede on nähnyt paljon vaivaa osoittaakseen luomisopin arvottomuuden luonnon selityksenä. Kehitysopin vaiheilla käyty kädenvääntö on osoittanut sen, että asiatodisteiden loppuessa turvaudutaan propagandistisiin hyökkäyksiin. Luomisuskon edustajat kyltitetään epätieteellisiksi fundamentalisteiksi ja reaganilaisiksi tai USA:n äärikristittyihin verrattaviksi puuhailijoiksi.

Historiallista taustaa

Ajatus evoluutiosta ei ollut Darwinin keksintö, vaan monet tiedemiehet ja filosofit uskoivat siihen jo ennen hänen aikaansa. Muinainen kreikkalainen Anaximandres opetti ihmisen kehittyneen kalasta. Empedokles esitti ihmisen polveutuvan kasveista. He eivät kuitenkaan saavuttaneet yleistä hyväksyntää, koska jatkuvan alkusynnyn arveltiin selittävän elämän synty (mudasta ja limasta syntyy jatkuvasti uutta elämää – Aristoteles). Tämän vasta viime vuosisadalla Pasteur osoitti mahdottomaksi. Kehitysoppi jäi vuosisadoiksi alkusyntyteorian varjoon. 1700-luvun lopulla kehitysajatukset nousivat uudestaan pinnalle. Darwinin isoisä, Erasmus Darwin, ja Jean Baptiste de Lamarckin ottivat evoluutioajatuksen uudelleen esille. Lamarckinin mukaan kaikki elämässä tapahtuva on liikettä. Sen avulla edistyy kehitys yksilöissä ja näissä saavutetut ominaisuudet periytyvät jälkeläisille. Georges Cuvier vastusti heidän teorioitaan katastrofioppinsa perusteella, minkä on katsottu kuitenkin edistäneen darwinismia. Hänen ansiostaan evoluutioteoria pysyi kuitenkin syrjässä vuosikymmeniä. James Hutton ja sir Charles Lyell esittivät upouusia ajatuksia maan kehityksestä. Lisäksi Hutton opetti, ettei elollinen kehitys ole vielä loppunut. Em. vaikutuksesta evoluutioteoria on saanut alkunsa ja muodostunut jo satoja vuosia ennen Darwinia – hän vain kokosi teorian osat ja keräsi todistusaineistoa ajatuksiaan tukemaan. Vuonna 1859 julkaistu Lajien synty meni hyvin kaupaksi. Vielä vuosi jälkeenpäin koko tieteen maailma kuitenkin vastusti Darwinia. Hänen ajatuksensa tulivat yleisesti hyväksyttäviksi vasta Thomas Henry Huxleyn kautta, joka otti tehtäväkseen Darwinin teorian puolustamisen. Darwin sai teoksensa ilmestymisen jälkeen paljon sekä puoltajia että vastustajia. Evoluutio-opin leviämiseen maanvyöryn tavoin vaikuttivat mm. seuraavat seikat: 1) Darwinin esittämä todistusaineisto näytti tukevan alkuvaiheessa hänen ajatuksiaan, 2) huomattava osa kristillistä kirkkoa antoi heti periksi ja julisti, että luomiskertomuksen ja kehitysopin välillä ei ole ristiriitaa. Darwinismin vyörytys ei kuitenkaan saanut temmattua kaikkia tiedemiehiä luonnontieteen alalta mukaansa.

Tulo Suomeen

Maassamme kehitysajatuksia esiintyi jo 1869, jolloin F.L.Schaumann kirjoitti darwinismin tieteelliset perusteet (kylläkin huonot). Vuonna 1872 luonnontieteilijä A.J.Melan esitelmä ihmisen synnystä kannatti myös darwinismin oppeja. Hän kuului niihin ylioppilaspiireihin, jotka taistelivat uskonnollisia arvoja vastaan. Historian professori E.G.Palmenin mukaan olisi nyt ollut helppo hävittää uskonto, mutta vaikea rakentaa korvaavaa uutta moraalista katsomustapaa. Eläintieteen professori J.A.Palmenilta (evoluutioteorian suomalainen edustaja) ilmestyi runsaasti darwinismia puolustavia kirjoituksia. Muista evoluution puolustajista 1880-luvulla mainittakoon kasvitieteilijä F.R.Elfing (Raamatun ivaaja), R.Tigerstedt ja Minna Canth. E.Erkko hyökkäsi erityisesti luomisoppia vastaan. Luomisuskoa maassamme puolustivat S.Topelius, J.V.Snellman, E.Lönnroth ja Y.Yrjö-Koskinen. Mutta koska heidän työnsä painopiste ei ollut luonnontieteessä, he eivät pystyneet muodostamaan kovinkaan suurta vastapainoa kehitysfilosofialle ja voitto oli maassamme helposti saavutettu. Pitäytyminen Raamattuun tarjosi tehokkaimman vastuksen tätä kielteistä virtausta vastaan.

Kehitysoppi ja kansallissosialismin rotupolitiikka

Kehitysteorioiden avulla on pyritty selittämään mm. uskonnon alkuperää eli uskonnon kehitys on selvitettävä psykologian laeilla, sillä kehitysajattelussa uskonto on kehityksen lakien alainen siinä missä muutkin. Kristinuskokaan ei ole ehdotonta. Teologiaan tätä sovellettiin alkamalla puhua monijumalaisuudesta lähtökohtana kristinuskossa. Freud katsoi syyllisyyden tunteen periytyneen ihmiselle apinalauman kieroonkasvaneista perhesuhteista. Filosofiassa kehitysoppi on vaikuttanut ajatteluun ja etiikkaan. zsche julisti aineellista elinvoimaa ja hengissäselviytymistä ainoina merkittävinä arvoina ja syytti kristinuskoa kehityksen jarruttamisesta. Marx näki Darwinin kirjassa kuoliniskun Jumalalle. Marxilainen biologia perustui hankittujen ominaisuuksien periytymiseen. Natsien evoluutioerehdykset on jo yleensä tajuttu, kommunismin evolutionistinen pesänselvitys on vasta alkuvaiheissaan.

“Darwin selittää korkeimman kehityksen kasvi-ja eläinmaailmassa siten, että ns. olemassaolon taistelussa elolliset olennot säilyvät ja niiden ominaisuudet voivat periytyä jälkeläisille, jotka parhaiten soveltuvat siihen ympäristöön, jossa ne elävät. Tätä nimitetään luonnon valinnaksi vastakohtana sivistyneen yhteiskunnan keinotekoiselle valinnalle. Milloin on kysymys ihmisen kehityksestä, inhimillisen hengen kehitys kahlehtii yhä keinotekoisemmin luonnon elinehdot perinnöllisyyteen nähden. Sopimattomat ja sairaalloiset yksilöt, jotka luonnossa tuhoutuisivat olemassaolon taistelussa, säilyvät ja vieläpä saavat hoitoa lääkäreiden taitojen ja helpottuneiden elinehtojen ansiosta. Luonnossa luonnonkansojen keskuudessa joutuu kaikki sairaalloinen ja elämään kelpaamaton perikatoon. Emme voi palauttaa luonnollisia elinehtojamme, mutta voimme vastustaa keinotekoisen ympäristön vaikutusta keinotekoisella valinnalla harjoittamalla rotuhuoltoa, joka lopulta johtaa samaan tulokseen, esim. hedelmättömäksi tekeminen voi tapahtua röntgen-ja radiumsäteillä sekä myös raskauden keskeyttämisellä. Ihmisrodut ovat luonnolliselta muuttumattomalta olemukseltaan niin erilaisia, että alin rotu on lähempänä kehittynyttä eläinrotua kuin ihmisroduista ylintä. Rodun ja veren puhtautta on säilytettävä ja kehitettävä kaikin mahdollisin keinoin. Kaikki, mikä johtaa tähän tulokseen, on sallittavaa” ((Saksan) valtakunnan ja Preussin sisäasiainministeriön terveydenhoito-osaston ent. johtaja lääketieteen tohtori Arthur Gütt).

“Uskonto on riippuvainen laeista ja se on muokattava niiden mukaisesti”. “On olemassa vain elävien elimistöjen maailma, kaikki olennot, myöskin ihminen, ovat elimellisen maailman ajoittaisia ilmenemismuotoja”, kuuluivat myös heidän (kansallissosialistien eli natsien) väittämiinsä.

Ihmisen ihannointia korkeimpana edustavat kompastuivat siihen, että ihminen ei ole ollut niin ihailtava kuin on ajateltu eivätkä kansat niihin kiinnitettyjen toiveiden mukaisia. Tämä sai Nietschen rajoittamaan ihannoinnin muutamaan valioyksilöön – loput olivat halveksittavia ja olivat olemassa vain valmistaakseen tietä valioyksilöille, joissa ihmisyyden korkeus tulee näkyviin. Kansallissosialistit edustivat tätä käytännössä, kansallissosialismin romahdus merkitsi sitten idealistisen ajattelun loppua.

Antikristillisyys

Evoluutio ei ole yksinomaan darwinismia, vaan se on aina ollut keskeinen osa sitä ajatusmaailmaa, joka pyrkii torjumaan persoonallisen Jumalan. Kristillisen kirkon ja teologian lähtökohtana ei saa olla kulloinenkin tieteen filosofia, vaan Jumalan ilmoitus Raamatussa. Kirkon tehtävänä on osoittaa Raamatun ehdottomasta auktoriteetista käsin, missä tieteellinen maailmankuva on pielessä ja selittää Raamattua luterialaisen Raamattu-periaatteen pohjalta, että kaiken lähtökohtana on Kolmiyhteisen Jumalan luomistyö ja lähtien siitä, että kaikki luotiin tyhjästä, ei tapahtunut ikuisen materian hahmottumista Jumalan vaikutuksesta (materia ei ole ikuinen). Se sulkee pois spekuloinnin kaaoksesta, aineesta, jonka olisi täytynyt olla olemassa ennen kuin Jumala loi (kaaos-teoria on muinaisegyptiläinen uskomus). Ei ollut alkumateriaa eikä alkuräjähdystä (räjähdys synnyttää epäjärjestystä!). Luominen tyhjästä torjuu myös evolutionismin, joka noudattaa periaatetta, että tyhjästä ei tule mitään.

Evoluutio sulkee pois Raamatun ajatuksen, että Jumala on ennen kaikkea ja että Hän on luonut kaiken tyhjästä sanallaan. Luominen tyhjästä torjuu myös Aristoteleen käsityksen materian ikuisuudesta. Maailma ei olem myöskään vuotanut Jumalasta (uusplatonismi). Eikä se ole myöskään syntynyt sattumalta, kuten Epikuros esittää. Evoluutio on paluuta kreikkalaiseen luonnonfilosofiaan. Se, että tyhjästä ei tule mitään, on näennäistieteellisiin vaatteisiin puettua metafysiikkaan. Luomisen väline oli sana, syy oli Jumalan vapaa rakkaus sekä tarkoitus Jumalan kunnia. Jumalalla ei ollut mitään luomisen pakkoa, sillä Jumala ei tarvinnut maailmaa. Maailman alku on ajassa ja se ei ole ikuinen. Ikuisen luomisen ajatus merkitsee kristillisen ajattelun itämaistamista, on hylätty ilmoituksesta saatu rajoitus, alku ja loppu, ja siirrytty intialaisiin ajatusmalleihin. Kehitysopillisella meliorismilla (ajattelu, jonka mukaan maailmaa ei pidetä hyvänä eikä pahana, vaan sellaisena, jota voidaan ihmisen toiminnalla parantaa) ei ole juurta luomakunnan alkujärjestyksenä. Se julistaa maailman ainaista välttämätöntä paremmaksi kehittymistä. Raamatun luomisen eteneminen alemmasta ihmiseen ei ole sama kuin evoluution. Raamattu ei tunne Jumalan passiivisen läsnäolon prosessia, vaan Jumalan, joka toimii. Teistinen evoluutio (Jumala loi kehityksen kautta) ei ole Raamatun mukainen. Kasvienhan olisi pitänyt olla olemassa kauan ennen aurinkoa. Raamatun oppi on luominen kuudessa päivässä. Jumala loi kasvit ja eläimet lajinsa mukaan. Jumala antaa jokaiselle siemenelle sellaisen ruumiin kuin tahtoo. Ihmistä ei luotu eläimeksi,vaan Jumalan kuvaksi, vallitsemaan eläinmaailmaa. Ihmisen luomista edelsi Kolmiyhteisen Jumalan neuvonpito ja luomisessa hänen sieraimiinsa puhallettiin elämän henki. Ihmisestä tehtiin lähes jumalallinen olento, joka seppelöitiin kunnialla ja kirkkaudella. Hän oli kuolematon. Luotujen synty, olemassaolon jatkuminen perustuu yksinomaan Jumalan herkeämättömään vaikutukseen, ei luotujen omavaraiseen toimintaan, Kol.1:17. Näin tulivat valmiiksi taivas ja maa kaikkien joukkoinensa, eikä esim. mitään yli-ihmistä ole odotettavissa.

Kehitysopin läpäisyvoima teologiassa

Liberaali kristinusko on myös täysin omaksunut kehitysajattelun kuten käy ilmi esim. lukion uskonnon oppikirjasta: “Uskonnon avulla ihminen mieltää paikkansa maailmankaikkeudessa. Ainoana lajina juuri ihminen kykenee oivaltamaan oman olemassaolonsa ja esittämään näitä kysymyksiä. Tämä erottaa ihmisen kaikista muista evoluution, lajien kehityksen, luomista olennoista”. Evoluutioteoria ja liberaaliteologit ovat onnistuneet tuhoamaan Raamatun arvovallan tavallisen ihmisen silmissä. Näin Raamatulta riistetään sen arvo historian kuvauksena. Tämä on seurausta kehitysopin hengessä tapahtuvasta eksegeesistä. Ihmisen kuvittelevat saaneensa evoluutioteoriasta tieteellisen oikeuden kapinoida Jumalaa vastaan. Teologian luopumuksen kasvot esiintyvät paljolti tällä alueella – selitetään luomiskertomus itämaiseksi myytiksi, kuten E.G.Gulin (ent. Tampereen piispa). Emil Brunner ja Paul Tillich lisäävät siihen vielä syntiinlankeemuskertomuksen. A.Hjelt (ent. eksegetiikan professori Helsingissä) menee vielä pitemmälle selittäessään patriarkkakertomusten olevan totuuden ja tarujen sekoitusta. Erityisen vaikea on luominen kuudessa päivässä. Esimerkiksi prof. Aapeli Saarisalo kirjoittaa: “Sana ´päivä´ merkitsee muuallakin Raamatussa aikakautta tai ajanjaksoa. Aamusta ja illasta puhuttaessa voidaan tarkoittaa vain sitä, että kullakin aikakaudella on selvä alkunsa ja loppunsa”. Bo Giertz sanoo: “Seitsemän luomispäivää on mitattu Jumalan eikä meidän aikamittojemme mukaan”. Aksel Valen-Sendstad taas lausuu: “On todennäköistä, että kuusi päivää on kirjallinen tyylikeino. Ensimmäisen Mooseksen kirjan lukujen 1-2 luomiskertomukset eivät ole pyrkineetkään tyydyttämään luonnontieteen vaatimuksia vaan toteamaan Jumalan luomistyön ja sen olemuksen. Antti Pietilä sanoo: “Luomiskertomus voi aatteellisesti, ei yksityiskohdin, lähestyä luonnontiedettä sen ponnistellessa täydelliseen tietoon. Luomiskertomus on määrätyn maailmankuvan pohjalta syntynyt”. J.R.W.Stott sanoo: “Harvat kristityt enää kuvittelevat, että luomispäivät olisi tarkoitettu täsmällisiksi 24 tunnin jaksoiksi. Omasta puolestani en näe missään kohdin voittamatonta ristiriitaa kehitysopin ja luomiskertomuksen välillä”. Teististä evoluutiota edustava Bengt Hägglund sanoo: “Itse asiassa ei ole mitään estettä sille, että kehitysajatus yhdistetään Raamatun luomiskäsitykseen; missään kohdassa ei väitetä, että lajit luotiin yhdellä kertaa. Päinvastoin jo kuuden päivän työn kuvauksessa on aikajärjestys, joka jossain määrin vastaa sitä elävien olentojen kehityksen sukupuuta, joka kehityshistoriasta on tiedossamme”. Lennart Pinomaa: “Raamattu ei ole luonnontieteen oppikirja. Oppi Raamatun erehtymättömyydestä asetttaa nykypäivän kristityn sovittamattomaan ristiriitaan luonnonlakien kanssa ja rikkoo siten hänen elämänsä eheyden”.

Kehitysopin savijalat

Termi biologinen evoluutio sisältää seuraavaa: 1) aine järjestäytyi itsestään (kemiallinen evoluutio) tasolle, joka riittää pitämään elämää yllä, 2) alkusolut kehittyivät edelleen nykyisen kehitysopin mukaiseen sukupuuhun – aikaa tähän katsotaan kuluneen miljoonia vuosia, 3) kaikki on tapahtunut sattuman ja luonnonlakien vaikutuksesta, se “vain tapahtui”, 4) elämän muodot kehittyivät alkusolusta spontaanisti luonnonvalinnan auttamana, 5) sattumanvaraiset mutaatiot tai kemialliset muutokset geneettisen koodin rakenteessa ovat käyttövoimana orgaaniselle evoluutiolle kaikilla elämän tasoilla, 6) evoluutio pyrkii selittämään geneettisen koodin muodostumisen DNA:n kemiallisista osista ilman kromosomin molekyylin ulkopuolella olevaa geneettistä ajatusta eli informaatiota (esim. kirjan teksti syntyisi paperimolekyyleistä). Käsitteistä ´mikroevoluutio´ tarkoittaa lajin sisällä tapahtuvia muutoksia ja ´makroevoluution´ otaksutaan johtavan lajien välisten rajojen ylittämiseen, mikä tarkoittaa geneettisen informaation laadullista ja määrällistä kasvua SATTUMAN ja valinnan avulla.

Kehitysoppiin uskotaan siitäkin huolimatta, vaikka luonto ei siihen mukaudu. Tiedetään, että sen testattavuus on olematon ja että siinä turvaudutaan sekä perustaudutaan loputtomille olettamuksille. Syyksi ei riitä se, että siitä saadaan ainakin näennäinen viitekehys muuten hajanaisiksi jääviin fysiikan, kemian ja biologian havaintoihin. Yleisesti on tiedossa, että esim. fossiililöydöt (muinoin eläneiden otusten kivettyneitä jäännöksiä) eivät tue asteittaista, hidasta lajista toiseen tapahtunutta kehitystä – puuttuvat renkaat todella puuttuvat. Eläinten peruslajit eivät ole muuttuneet. Kasvien pääryhmät ilmaantuivat äkkiä ja ilman välimuotoja, pysyivät erillisinä ja hävisivät kerroksista suurin piirtein samannäköisinä kuin ne niihin ilmestyivät. Fossiileja ei nykyään juurikaan muodostu. Fossiileista ei ole löytynyt ainoatakaan selvää näyttöä kehittymässä olevasta uudesta rakenteesta eikä fossiilien sijainti kerrostumissa ole aina sama (välivaiheet selkärangattomista selkärankaisiin puuttuvat tyystin).

Todisteena oleva luonnonvalinta ei tuota yhä korkeampia elämän muotoja, vaan se sallii jo voimassaolevista kulloinkin vallitsevissa oloissa voimakkaimman menestymisen. Se ei luo uusia muotoja, vaan pyrkii estämään vanhojen katomista. Evoluutiota ei voi kuvailla sopeutumismekanismiksi, sillä eliöt ovat jo sopeutuneita. Perimässä olemassa olevien sopeutumismahdollisuuksien kirjo antaa luonnonvalinnalle olosuhteiden mukaan sopeutumismahdollisuudet. Näiden mahdollisuuksien täytyy jo olla olemassa geenivarastossa ennen kuin luonnonvalinta valitsee niistä sopivimman. Se ei selitä uusien ominaisuuksien alkuperää, koska niiden täytyy olla jo olemassa ennen kuin luonnonvalinta valitsee niistä sopivimman. Tätä sanotaan lajin puitteissa tapahtuvaksi muunteluksi. Jalostus on älyn ohjaamaa toimintaa, mitä luonnonvalinta ei ole. Jotta luonnonvalinta toimisi kuten jalostus, sitä ohjaamassa pitäisi olla äly. Se ei pysty selittämään, miksi esim. koiran geenit sisältävät huomattavan rotuvalikoiman.

Elävän järjestelmän kaksi perusosaa ovat valkuaisaine- ja perimämolekyylit – perimämolekyyli siirtyy polvesta toiseen. Siihen on kirjattu kaikki erityispiirteemme. Ne muodostavat elämän perusrakenteen. Kaikkea säätelee siis tämä DNA-molekyyli, joka muistuttaa rakenteeltaan helminauhaa. Jokaisessa solussa on 2 metriä tätä nauhaa, ja se kertaa ihmisen solujen määrä, satoja miljoonia kappaleita, niiin saadaan kokonaispituus ihmistä kohden. Informaation luonteeseen kuuluu, että se sisältää lähettäjän, vastaanottajan ja mielekkään sanoman. Se välitetään sopimuksenvaraisten merkkien avulla, ja siksi sen täytyy olla älyn tuottamaa. Aine itsessään ei sisällä taipumusta tuottaa informaatiota. Luonnontiede ei ole osoittanut, että sattuma kykenisi suunnittelemaan ja rakentamaan uusia, monimutkaisia elimiä sekä fysiologisia toimintoja. Evoluution kannalta ongelma on myös se, että kromosomien lukumäärä on eräällä sammakkoeläimellä suurempi kuin ihmisellä. Geneettisen koodin alkuperä on muna vai kana-ongelma, sillä proteiinien muodostus riippuu DNA:sta. DNA:ta ei voi kuitenkaan valmistua ilman jo olemassaolevia valkuaisaineita. Ei ole selitetty, miten DNA voi syntyä itsestään eikä tiedetä, mistä tämä (informaatio)kieli on tullut.

Mutaatiot (geenien sattumanvaraiset muutokset, jotka aiheutuvat säteilystä ja kemiallisista vaikuttajista) ovat pääasiassa haitallisia, sairauksia ja epämuodostumia aiheuttavia. Vain perimämolekyylissä tapahtunut muutos periytyy ja jos se on liian suuri, ei jälkeläisiä tule. (Lisääntyminen ei onnistu eri lajien välillä). Ne ovat harvinaisia eivätkä ne tuota uusia elinvoimaisia geenejä. Geenimutaatiot ovat olemassaolevan aineiston uudelleensekoittumista.

Kehitysopin kannalta maapallon on oltava vähintään miljardeja vuosia vanha. Kaikki maapallon iän mittaukset perustuvat ajatteluun, jonka mukaan kaikki on aina tapahtunut nykyisellä nopeudella eikä ole ollut suuria luonnonmullistuksia. Radioaktiivisissa menetelmissä käytetään hyväksi ko. aineiden puoliintumisaikoja, joka tarkoittaa aikaa, jonka kuluessa puolet lähtöaineesta on muuttunut toiseksi aineeksi. Tällä perusteella on sitten yritetty määrittää radioaktiivisen aineen ikää. Siinä ei kuitenkaan voida varmasti tietää lähtötilannetta ainemäärien osalta, eikä sitä, kuinka paljon aineiden määrä on aikojen kuluessa kivessä muuttunut. Radioaktiivisen mittauksen tulos syntyy siitä, että aikamäärät, joita menetelmä antaa, sopivat yhteen muilla tavoilla varmistettujen aikamäärien kanssa (johtofossiilit). Esimerkiksi tutkitaan, millaisia fossiileja kerrostuma sisältää, sitten määritellään kerrostuman ikä näiden avulla. Se perustuu kehäpäätelmänä sille olettamukselle, että evoluutio on totta.

Meteoriitti-ja avaruuspölyn sataminen on vakio. Ennakkolaskelma pölyn määrästä kuun pinnalla oli 60 metriä, mutta todellisuudessa määrä oli vain muutamia senttejä. Maapallon pinnan eroosio olisi miljoonassa vuodessa huuhtonut mantereet mereen jne. Ei siis ole mitään ehdotonta keinoa määritellä maan ikää. Evoluutioteoria tarvitsee myös hypoteesin alkusynnystä. Fysiikka ja kemia eivät kuitenkaan pysty selittämään alkusyntyä elottomasta aineesta, valtavin aukko onkin elottoman aineen ja elävän solun välillä. Ihminen ei kykene tekemään elävää solua eikä entsyymejä. Solussa niitä tunnetaan yli tuhat. Soluissa on em. geneettinen kieli järjestelmä, joka lukee, muistaa ja tulkitsee tätä kieltä. Solussa on ohjausjärjestelmä, automaattiset kokoonpanolinjat, laadun valvonta; siinä korjataan virheitä, siinä on voimalaitos, naapurisolujen tunnistus, jätteiden käsittely, kellokoneisto, vihollisen tunnistus ja puolustusvoimat. Kaiken kaikkiaan solu on äärettömän monimutkainen rakenteeltaan ja toiminnaltaan. Tiede voi vain kuvailla solun toimintaa. Koska tieteen tulokset täytyy tulkita, välittyy tulkitsijan maailmankuva automaattisesti tuoden mukanaan subjektiivisen elementin. Luonnontieteitä kiusaa se, että väitetään tiedettävän asioita, joita ei tiedetä. Vaarana on, että tieteen filosofisessa ja ideologisoivassa ylärakenteessa käytetään tutkimustuloksia enempään kuin ne on tarkoitettu; juuri tästä on kyse kehitysopissakin. Se ei ole itsessään luonnontieteen tulos, vaan se on maailmankatsomus, elämän tarkoituksen filosofia, joka pyrkii selittämään kaiken alkuperän ilman Jumalaa. Kristinuskossa lähdetään taas siitä, että luomistapahtuma on yliluonnollinen Jumalan suorittama kertakaikkinen teko.

Lähteet:

Dosentti Matti Leisolan esitelmät ja haastattelut

A.E.Wilder Smith: Luonnontieteet eivät tunne evoluutiota. WSOY 1981.

LL Pekka Reinikaisen kirjallinen tuotanto

– Pekka Nisula: Jumala loi taivaan ja maan – kehitysoppi ei mahdu Raamattuun (4/96)

Kategoriat
Karismaattisuus Luennot

Karismaattinen liike

Hannu Lehtonen, pastori

1. Pyhän Hengen kaste

Karismaattinen liike opettaa ns. Pyhän Hengen kastetta. Sillä tarkoitetaan uskovan erityistä kokemusta Pyhästä Hengestä. Sen tunnusmerkkinä on yleensä pidetty kielilläpuhumista.

Perinteisen karismaattisen/helluntailaisen kaavan mukaan ihmisestä tulee ensin uskova ja sen jälkeen myöhemmin hän saa kyseisen kokemuksen.

Oppi Pyhän Hengen kasteesta jakaa kristityt väistämättä A- ja B-luokkaan. A-luokan muodostavat ne, joilla on mainittu kokemus, B-luokan ne, joilla ei sitä ole. Raamatussa kristittyjä ei missään jaeta kahteen luokkaan, vaan sanotaan: “sillä me olemme kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi … ja kaikki olemme saaneet juoda samaa Henkeä” (1. Kor. 12:13).

Oppi Pyhän Hengen kasteesta pitää sisällään käsityksen, että yksinkertainen usko Jeesukseen Vapahtajana on tosin kristillisyyden alkuaste, mutta siitä on edettävä eteenpäin. Tämä merkitsee tosiasiallisesti poikkeamista raamatullisesta opista pelastuksesta yksin armosta, yksin Kristuksen tähden, yksin uskon kautta.

Karismaattisen liikkeen opetus Pyhän Hengen kasteesta ohjaa ihmisten mielenkiinnon Pyhään Henkeen Kristuksen sijasta. Tämä on täysin vastoin sitä, mitä Jeesus sanoo: “Mutta kun Puolustaja tulee, jonka minä lähetän Isän tyköä, totuuden Henki, joka lähtee Isän tyköä, niin hän on todistava minusta” (Joh. 15:26); “Hän on minut kirkastava” (Joh. 16:14).

Oppi Pyhän Hengen kasteesta murentaa kristillisen kasteen merkityksen. Kasteen asetussanojen mukaan meidät kastetaan “Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” (Matt. 28:19). Jeesus sanoo valalla vahvistaen, että kristillisessä kasteessa synnytään vedestä ja Hengestä: “totisesti, totisesti, minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan” (Joh. 3:5). Apostoli Paavali vakuuttaa, että Pyhä Henki vuodatetaan kasteessa runsaasti kristittyihin: “mutta kun Jumalan, meidän vapahtajamme, hyvyys ja ihmisrakkaus ilmestyi, pelasti hän meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta, jonka Hengen hän runsaasti vuodatti meihin meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta … tämä sana on varma” (Tiit. 3:4-6,8).

2. Merkit ja ihmeet

Karismaattinen liike painottaa ihmeitä ja merkkejä. Tunnettu amerikkalainen karismaatikko, John Wimber, on kirjoittanut kirjan Power Evangelism (suom. Voimaevankeliointi). Hänen yksi keskeinen ajatuksensa on, että jotta evankeliumin eteenpäinviemisessä olisi todellista ´poweria´, voimaa, sen täytyy tapahtua ihmeiden ja merkkien avulla. Pelkkä Jumalan sanan julistus on korkeintaan vajavaista evankeliointia.

Raamattu sanoo sen sijaan, että evankeliumi on Jumalan voima (Room. 1:16). Jumalan sana ei tyhjänä palaa (Jes. 55:11). Sana rististä on Jumalan voima ja Jumalan viisaus (1. Kor. 1:18,24). Raamatun ihmeet ja merkit on annettu evankeliumin vahvistukseksi ja todistukseksi (Hebr. 2:3-4).

3. Epävarmat merkit

Karismaatikkojen markkinoimat merkit ja ihmeet eivät ole selviä ja ehdottomia todistuksia. Karismaattinen liike on syntynyt olennaisesti kielilläpuhumisen ympärille. Helluntailaisen “dogmin” mukaan jokainen kristitty, joka on saanut ns. Pyhän Hengen kasteen, puhuu kielillä. Kuitenkin todistettavasti “kielilläpuhumista” on tavattu myös mm. mormoneilla, spiritisteillä, huumausaineiden käyttäjillä jne. (V.C.Pfitzner, Pyhä Henki ja armolahjat 1980,134-135). Samanlaisia esimerkkejä on löydettävissä myös mm. “profetioista” ja “parantamisista”. Kaatamisista tai ns. Toronton siunauksen “eläintarhailmiöistä” voidaan sanoa suoraan, että niillä ei ole Raamatun kanssa mitään tekemistä.

Raamattu kertoo todella tapahtuneista ihmeistä ja merkeistä. Niitä voitaisiin mainita moniakin. Kaikki ne ovat vastaanväittämättömiä Jumalan todistuksia Hänen sanansa luotettavuudesta. Raamattu kertoo helluntain kieli-ihmeestä (Ap. t. 2:4). Kristityt puhuivat oikeita kieliä, joita he eivät ennestään osanneet. Se oli täysin ymmärrettävää niille, joiden äidinkieli se oli. Raamattu kertoo sairaiden parantamisesta ja jopa kuolleiden herättämisestä (Joh. 11; Ap. t. 9:40).

4. Mk 16:17-19

Karismaatikot vetoavat usein Markuksen evankeliumin loppuosaan: “Nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat…” (Mk. 16:17-19). Tällä pyritään perustelemaan armolahjaopetusta.

Mainitun Raamatun kohdan käyttäminen osoittaa kuitenkin itse asiassa hämmästyttävää valikointia. Ovathan mainittuja merkkejä myös myrkkykäärmeiden nostelu ja kuolettavan myrkyn nauttiminen vaaratta. Apostoli Paavali selvisi vahingoittumattomana käärmeenpuremasta, mutta kuka karismaatikko haluaa osoittaa tällaisia merkkejä – lukuun ottamatta erästä yhteisöä USA:ssa, joka on kokouksissaan harrastanut hengenvaarallista peliä matelijoiden ja myrkkyjen kanssa.

5. Hyvästit ymmärrykselle?

Karismaattisuus merkitsee pääsääntöisesti hyvästejä ihmisen ymmärryksen painottamiselle. Karismaatikolle tunteet ja kokemukset ovat erittäin keskeisiä. Karismaattisissa kokouksissa ihmiset suggeroidaan tunnehurmaan, jossa ei tarvitse mitään ajatella tai arvioida. Ei ihme, että tämän seurauksena ihmiset saadaan uskomaan mitä hyvänsä ja tekemään mitä tahansa.

Raamatussa korostetaan kuitenkin päinvastoin voimakkaasti ihmisen ymmärryksen merkitystä. Tämä on hyvin olennainen asia juuri 1. Kor. 14:ssa, joka on karismaatikoille tärkeä Raamatun luku. “Minun on rukoiltava hengelläni, mutta minun on rukoiltava myöskin ymmärrykselläni” (1. Kor. 14:15). Ymmärryksen vähättely johtaa Jumalan kirjoitetun sanan vähättelyyn. Tunnekokemukset painavat enemmän kuin Jumalan sana.

6. Jatkuva ilmoitus

Rooman kirkko opettaa ns. jatkuvaa ilmoitusta. Se tarkoittaa, että Jumala täydentää Raamatussa antamaansa ilmoitusta myöhemmillä ilmoituksilla. Siksi Raamattu ei ole vielä Jumalan lopullinen ilmoitus ja kirkon oppeja voidaan perustaa myöhempään ilmoitukseen, josta Raamatussa ei välttämättä ole riviäkään.

Karismaatikot ovat samalla linjalla, vaikkakin hieman eri tavalla. Heidän mukaansa Jumala antaa uusia sanomia ja ilmoituksia näkyjen, sisäisen äänen, unien jne. kautta. Tottakai karismaatikot myöntävät yleensä, että Jumala puhuu Raamatussa ja että Raamattu on Jumalan sana ja sellaisena tärkeä kirja, mutta siihen lisätään heti, että Hän puhuu myös monilla muilla tavoilla. Mielenkiinto kohdistuu tähän uuteen ilmoitukseen. Tätä kautta Raamattu jää syrjään. Aletaan käytännössä ajatella, ettei Jumala puhukaan Raamatun kautta, vaan että Hän puhuu ihmisille suoraan ns. sisäisen sanan kautta.

Kristitty on kuitenkin sidottu Jumalan pyhään sanaan. Jeesus vakuuttaa, että hänen opetuslapsiaan ovat ne, jotka pysyvät hänen sanassaan (Joh. 8:31-32). Jumalan ilmoitus on päättynyt. Siksi nyt on pitäydyttävä apostoliseen sanaan (Joh. 17:20), Raamatun profeetalliseen sanaan (2. Piet. 1:19).

7. “Ei oppi, vaan kokemus”

Karismaattiselle liikkeelle on erittäin luonteenomaista opillisuuden vähättely. Eräät karismaattisen liikkeen johtajat sanovat suoraan, että he toivovat paavivetoista suurta maailmankirkkoa. On huomattava sekin, että karismaattinen liike vaikuttaa myös roomalaiskatolisessa kirkossa. Nykyajan ns. ekumeeninen liike ja karismaattisuus lyövät kättä toisilleen. Paavi Johannes Paavali II lähetti 9.11.1996 tervehdyksensä kansainväliseen kokoukseen kokoontuneille katolisille karismaatikoille. Tervehdyksessään paavi viittaa mm. kiertokirjeeseensä, jossa hän ilmoittaa uskovansa, että Jumala on valmistamassa suuren kevätajan kristikunnalle vuosituhannen vaihteen lähetessä. Samoin paavi on ehdottanut, että vuosi 1998 omistettaisiin erityisesti Pyhälle Hengelle. Paavi näkee selvästi, että karismaattinen liike hyödyttää Rooman kirkon valtapyrkimyksiä.

Opin vähättely selittyy helposti karismaattisuuden luonteesta käsin. Karismaatikoille kokemukset ovat kaikki kaikessa. Siksi oppieroista on turha liikoja murehtia. Kokemukset yhdistävät; liika opillinen niuhottaminen vain tukahduttaa “Hengen”.

8. Arvostelu kielletty

Karismaattisessa liikkeessä ilmenee taipumus kieltää karismaatikko-opettajien arvosteleminen ja arvioiminen Jumalan sanalla. Tällainen arvostelu on kiellettyä tai ainakin ei-toivottua. Amerikkalaisella Benny Hinnillä on omassa Floridan temppelissään jopa yksityinen “vartiokaarti”, jonka tehtäviin kuuluu huolehtia kriitikoista ja vastaanpullikoitsijoista (Christian News 24.6.1996).

Apostoli Paavali opettaa päinvastoin, että profeettoja on arvosteltava ts. että seurakunnalla on oikeus ja velvollisuus arvioida Raamatun valossa sitä, mitä sen opettajat opettavat. Apostoli Johannes taas kehottaa meitä: “Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta, sillä monta väärää profeettaa on lähtenyt maailmaan” (1. Joh. 4:1). Berealaiset eivät uskoneet Paavaliakaan koettelematta hänen opetustaan Raamatun valossa (Ap. t. 17:10). Jos ei mitään koetella, joudutaan suden suuhun.

9. Apostolin virka

Karismaatikot eivät yleensä kiinnitä huomiota apostolien erityisasemaan uuden liiton kirkossa. Saatetaan puhua “apostolin armolahjasta”, joka voi olla joillakuilla tänä päivänä eli että apostoleja olisi nykyäänkin. Tämä on väärin. Pietari sanoi valittaessa uutta apostolia Juudaksen tilalle: “Niin pitää siis yhden niistä miehistä, jotka ovat vaeltaneet meidän kansssamme … tuleman hänen ylösnousemuksensa todistajaksi meidän kanssamme” (Ap. t. 1:21-22). Paavali sanoo, että Kristuksen kirkko on perustettu apostolien ja profeettojen perustukselle, kulmakivenä itse Kristus Jeesus (Ef. 2:20). Me olemme kristittyinä täysin riippuvaiset Jumalan sanasta, joka meille on annettu apostolien ja profeettojen kautta. Tämä ilmoitus on valmis. Se päättyy Ilmestyskirjaan. Apostolinen aika on ohi, mutta meillä on apostoliset kirjoitukset Raamatussamme.

Apostolit itse korostavat kirjoituksissaan omaa erikoisasemaansa. Paavali puhuu “apostolien tunnusteoista”, jotka hän oli Korintossa tehnyt (2. Kor. 12:12). Yhden Raamatun kirjan nimenäkin on Apostolien teot. Apostolit laskivat julistuksellaan ja kirjoituksillaan pohjan uuden liiton kirkolle ja heidän kauttaan tapahtuneilla tunnusteoilla on evankeliumin sana vahvistettu (Mk. 16:20; Hebr. 2:4).

10. Karismaattisuus ja okkultismi

Äskettäin julkaistiin eräiden henkilöiden yhteinen julkilausuma ns. Toronton siunauksesta (Perusta 5/1996, s. 256-257). Julkilausumassa tuomitaan kyseinen ilmiö ja sanotaan mm.: “Vakaumuksemme mukaan Toronto-ilmiö ja uudemmat, rinnakkaiset vaikutukset ovat osa Jumalan sallimaa eksytystä (Mk. 13:22) ja valmistavat kristikuntaa luopumukseen. Ilmiöt eivät ole Pyhästä Hengestä, vaikka monet niin uskovatkin. Ne ovat toisaalta peräisin ihmisen sielun mekanismeista, toisaalta riivaajasta eli saatanasta. Kohtaamme niissä myös voimistuvan okkulttisen karismaattisuuden”.

Karismaattisuuden yhteys okkultismiin (salatiede) on ilmeinen ja käy yhä ilmeisemmäksi, kuten kyseinen julkilausumakin todistaa. Korealainen Paul Yonggi Cho on tunnettu julistaja, kirjoittaja ja karismaatikko. Chon teologiaa on moni arvioinut okkultistiseksi. Cho opettaa ns. visualisointia: ihminen esim. visualisoi eli kuvittelee mielessään menestyvän kirkon tai aviopuolison kasvot ja tämä näky sitten muuttuu lopulta todeksi. Tämä muistuttaa läheisesti ns. positiivista ajattelua, jota meilläkin markkinoidaan. Yhteys Chosta muihin karismaatikoihin kulkee mm. seuraavaa reittiä: Cho – C. Peter.Wagner (Fuller-instituutti, USA, Kirkon kasvu-liikkeen pesäpaikka) – John Wimber – “Toronton siunaus” – karismaattiset ryhmät eri puolilla maailmaa.

11. Lopuksi

Kukaan Raamattuun uskova kristitty ei kiellä Jumalan ihmeitä ja voimaa. Mutta tästä ei seuraa, että karismaattinen liike pitäisi muitta mutkitta tunnustaa Jumalan erityiseksi uudistusliikkeeksi. Kirkon historia opettaa, että uutuus merkitsee pääsääntöisesti harhaanmenoa. Onkin syytä miettiä, miten on mahdollista, että kirkko on vuosisatojen ajan tullut toimeen ilman karismaattista liikettä. Mistä on nyt vasta hiljattain löytynyt uusi valo?

Kaksi todistusta kristikunnan opettajilta. Kirkkoisä Augustinus (354-430) sanoo selittäessään 1. Johanneksen kirjettä: “´Pyhä Henki tuli niiden päälle, jotka uskoivat; ja he puhuivat kielillä´, joita he eivät olleet opetelleet ´sen mukaan mitä Henki heille puhuttavaksi antoi´. Nämä olivat siihen aikaan tarvittuja merkkejä. Sillä silloin tarvittiin tuo Pyhän Hengen todistus kaikilla kielillä sen osoittamiseksi, että Jumalan evankeliumin tuli kulkea kaikilla kielillä koko maailmaan. Tämä tapahtui todistukseksi ja se lakkasi” (Augustinus, Homilia in 1. Joh. VI,10).

Martin Chemnitz (1522-86) opettaa: “Muiden ihmelahjojen ohella apostoleilla oli myös tämä: heidän kätten päällepanemisensa kautta sairaat paranivat (Mk. 16:18) ja Pyhä Henki annettiin uskoville sellaisten lahjojen kuin kielten ja profetian (Ap. t. 19:6) ulkoisessa ja näkyvässä muodossa. Mutta tämä apostoleille annettu etuoikeus vahvistaa oppi oli ainoastaan ajallinen”. (Chemnitz, Ministry, Word and Sacraments. An Enchiridion 221, tr. L. Poellot).

– Hannu Lehtonen: Karismaattinen liike (6/96)