Kategoriat
5/2014 Evankeliumi Neitsyt Syntymä

NEITSEESTÄSYNTYMINEN MARKUKSEN EVANKELIUMIN 4:26-29 MUKAAN

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 3.2.2019

Lasse Lappalainen

”Ja hän sanoi: ’Niin on Jumalan valtakunta, kuin jos mies kylvää siemenen maahan; 27 ja hän nukkuu, ja hän nousee, öin ja päivin; ja siemen orastaa ja kasvaa, hän ei itse tiedä, miten. 28 Sillä itsestään maa tuottaa viljan: ensin korren, sitten tähkän, sitten täyden jyvän tähkään. 29 Mutta kun hedelmä on kypsynyt, lähettää hän kohta sinne sirpin, sillä elonaika on käsissä’.” (Mark. 4:26–29)

Markus 4:26-29 alkutekstin mukaan sanatarkasti käännettynä ja   selitettynä

”Ja hän sanoi: ’Näin on Jumalan valtakunta, kuten Mies heitti Siemenen maahan,

27. ja nukkui ja herää yöllä ja päivällä, ja Siemen versoaa ja tulee pitkäksi; samoin ei tiedä itse.

28. Omasta halusta maa kantaa hedelmää: ensin korsi, sitten tähkä, sitten täyden jyvän tähkänä.

29. Mutta kun hedelmä sallii, heti hän lähettää sirpin, sillä leikkuun aika on käsillä.”[i]

Tekstin selityksiä

Tämä neljän jakeen jakso Markuksen evankeliumissa on sikäli ainutlaatuinen, että sitä ei ole rinnakkaisissa Matteuksen eikä Luukkaan evankeliumeissa. Sitä käytetään ev. lut. kirkossa evankeliumitekstinä (5. sunnuntai loppiaisesta 3. vuosikerta 2. lukukappale evankeliumitekstinä. Suomen evankelis- luterilaisen kirkon kirkkokäsikirja II Evankeliumikirja Hyväksytty kirkolliskokouksessa 8. toukokuuta 1999, s. 139 uuden käännöksen mukaan).

Vaikka teksti sinänsä on hyvin lyhyt ja tiivis, se pitää silti sisällään erityisen paljon opetusta Jumalan valtakunnan olemuksesta. Se puhuumiehestä tarkoittaen sillä Kristusta itseään. Samoin se puhuu maahan heitetty Siemenestä, joka öin ja päivin, kylväjä nukkuessakin, kasvaa järjelle käsittämättömällä tavalla (huomaa vastaava sanapari ”nukkua” – ”herätä” samoin Kristuksesta Mark. 4:38!) Kuitenkin omasta halustaan eli automaattisesti maa kantaa hedelmää.[ii] Jakeessa on kyse siitä Iankaikkisesta Totuudesta, joka versoo eli syntyy yliluonnollisesti, koska Jes. 4:2 mukaan ”Jahven Verso” on paralleeli eli rinnakkainen ”maan Hedelmälle”, sillä hänestä sanotaan: ”Ja hän nousee Hänen eteensä Imeväisenä ja niin kuin Juuri kuivasta maasta” Jes. 53:2) ja on ilmaantuessaan kolmenlainen: 1) korsi, 2) tähkä, 3) täyden jyvän tähkäpää.

Mistä sitten tekstissämme tarkemmin sanottuna on kysymys? Vastauksen saamme itse tekstistä esimerkiksi palaamalla Markuksen evankeliumin neljännen luvun jakeeseen 11, jossa Jeesus sanoo omille opetuslapsilleen: ”Teille on lahjoitettu Jumalan valtakunnan salaisuus”.  Matteuksen 13:11 vastaava kohta on: ”sillä teille on lahjoitettu tuntea taivasten valtakunnan salaisuudet”, kun  taas  Luuk. 8:10 puolestaan kuuluu: ”Teille on lahjoitettu tuntea Jumalan valtakunnan salaisuudet.”

Yhteistä näille kolmelle evankeliumitekstille on se, että Salaisuus esitetään vertauksina. Tämä vastaa Vanhan testamentin ennussanaa Jes. 6:9-10. Tosin Markuksella ja Luukkaalla Jesaja-lainaus on lyhennelmä, kun taas Matteuksella se on kokonaan.

Hesekiel avaintekstinä

Jeesus itse sanoo ihmetellen Jumalan valtakunnan salaisuuden olevan vielä opetuslapsillekin käsittämätön.[iii]

Evankelista Markus on saanut samasta Hesekielin kirjan luvusta 12 toisen, tätä vielä harvinaisemmankin kreikankielisen sanonnan omaan esitykseensä, johon palaamme tuonnempana. Muutoinkin voimakkaan eskatologisesti painottunut Hesekielin kirja on erityisen suuresti vaikuttanut juuri Uuden testamentin sanomaan, erityisesti sen kristologiaan (oppiin Kristuksesta).

Jeesus käytti erityistä Galilean arameaa puhuessaan ”vertausta”, ”viisasta sananpartta”, ”arvoitusta” ja ”vertailua”merkitsevää sanaa mathlaa´, josta voimme vakuuttua meille säilyneestä Pešittan Uuden testamentin aramealaisesta käännöksestä. Edellä mainittu kreikan sana parabolee, joka merkitsee ’vertaus’,esiintyy Markuksella 13 kertaa (3:23, 4:2, 10, 11, 13, 30, 33, 34, 7:17, 12:1, 12, 13:28), Matteuksella 17 kertaa, Luukkaalla 18 kertaa ja muualla vain Hepr. 9:9, 11:19. Niinpä Markuksen kertomuksen mukaan jaksossa 4:14–34 Jeesus toistaa yhdeksän kertaa korostaen avainsanaa logos (”Sana”), joka toisin sanoen parhaalla mahdollisella tavalla selittää sekä Jumalan valtakunnan salaisuuden että sitä kuvaavan ilmaisun ”tämä vertaus”.

Markus 4:21-25

”Ja hän sanoi heille: ´Ei kaiketi Lamppu tule sitä varten, että se pantaisiin vakan alle tai vuoteen alle. Eikö pikemminkin lampunjalkaan asetettavaksi?[iv] Sillä ei ole Kätketty ellei sitä varten tule julkiseksi, eikä Salattu syntynyt muuta varten kuin näkyväksi.[v] Jos jollakin on korva, kuulemalla kuulkoon.[vi] Ja hän sanoi heille: ´Katsokaa miten kuulette. Millä mitalla mittaatte, tullaan mittaamaan teille, jopa teille tullaan antamaan lisäksikin.[vii] Sillä jolla on, hänelle tullaan lahjoittamaan. Mutta jolla ei ole, niin ikään minkä omistaa, tullaan ottamaan häneltä pois.”[viii][ix]

Ennen varsinaisen tarkastelumme kohteena olevaa jaksoa 4:26–29 Markus on sijoittanut jakeisiin 4:21–25 Jeesuksen tärkeän puheen lampusta. Se tuo mieleen Jeesuksen maailman Valona, koko ihmiskunnan ainoana toivona. Samoin se tuo mieleen maininnan Salatun ja Kätketyn julkitulemisesta, samoin kuin oikean kuulemisen merkityksestä seurauksineen. Niin ollen salatusta ja kätketystä puhuttaessa kyseessä ei ole mikään epäilyttävä gnostilainen ajatuksen suuntaus, vaan Kristusta tarkoittava kielenkäyttö sellaisenaan. Nämä jakeet osaltaan täydentävät oppia Kristuksen neitseestäsyntymisestä.

Lampun ja lampunjalan raamatullinen merkitys

Tämä yksityiskohta tulee erityisen selvästi näkyviin Luukkaan 8:16 painotuksesta: ”Mutta ei kukaan lamppua sytyttävä peitä sitä astialla tai aseta vuoteen alle, vaan asettaa sen lampunjalkaan, jotta (seurakuntaan) sisälletulevaiset näkisivät Valon.”[x] Tässä on Luukkaan mukaan alkuseurakunnan kasteen kautta avattu sisälle tulo Kristuksen kirkon jäsenyyteen. Ks. Matt. 5:15-16. Luukashan oli Paavalin mitä läheisin työtoveri ja kokosydämisesti evankeliumille antautunut sivistynyt mies.

Mitä nyt tarkoittaa käsite lykhnia, ”lampunjalka”, raamatullisessa kielenkäytössä? On kysymys samasta lampusta kuin israelilaisessa jumalapalveluselämässä Mooseksen ja Salomon aikana puhuttaessa pyhäkössä ja temppelissä olevista ”lamputa” (neer,) sekä,”lampusta” (menooraa), ”lampunjalasta”, joka on seitsenhaarainen ja siten symboloi Jumalan olemusta sikäli että luku 7 esiintyy hepreassa 164 kertaa, arameassa 6 kertaa ja kreikassa 88 kertaa (joista Ilmestyskirjassa 55 kertaa).[xi][xii]

Jumalan valtakunnan rikkaus

Jeesuksen opetusta yleensäkin hallitsee myöhäisjuutalaisuuden apokalyptisen kirjallisuuden tavoin puhe Jumalan valtakunnasta. Markuksella se toistuu 14 kertaa: Mark. 1:15, 4:11, 26, 30, 9:1, 47,

10:14 15, 23, 24, 25, 12:34, 14:25, 15:43. Jumalan valtakuntaa kuvaa niin ikään mies sekä aivan erityisesti hänen kylvämänsä siemen, josta Markus käyttää Uudessa testamentissa yleisemmän sperma-sanan sijasta harvinaisempaa samaa tarkoittavaa käsitettä sporos (Mark. 4:26, 27)[xiii]  Markus käyttää siemenestä puhuessaan maskuliinista määräävää artikkelia ho jakeessa 4:27, mikä siis tarkoittaa Kristusta samoin kuin vielä selvemmin ilmaistuna Luuk. 8:11: ”Siemen on Jumalan Sana” (ho sporos estin ho logos tou theou).  Teksti on lähinnä Jes. 55:10-11:n mukainen.

Tämän ytimekkään siemenen kasvun kehitystä kuvataan kahdella verbillä: blastanoo (”itää”, ”kasvaa”, ”versoa”; Mark. 4:27 ja muualla Matt. 13:26, Hepr. 9:4, Jaak. 5:18). Toinen verbeistä on edellistäkin merkittävämpi meekynoo ( ”pidentyä”, ”venyä”, ”kasvaa”, ”versoa”) koska se tunnetaan Uudessa testamentissa vain Markuksella 4:27.

Olemme jo edellä kiinnittäneet huomiota Markuksen Hesekielin kirjasta 12:23 saatuun sanavalintaan ”tämä vertaus”, ja nyt meillä on siis edessämme toinen samasta tekstiyhteydestä peräisin oleva mm. pidentymistä merkitsevä erityinen eskatologinen termi. Tällöin on huomattava, että kyseinen Markuksen peräti harvinaislaatuinen verbi esiintyy Septuagintassa Hesekielillä kahdesti (Hes. 12:25, 28) ja Jesajan kirjassa 44:14b: ”minkä Herra (kyrios) istutti ja sade teki pitkäksi.” Jesajan heprealainen teksti on kirjoitusasultaan erikoinen laakeripuun osalta ja siksi se on saanut Septuagintassa kristologisen merkityksen ”Herra”. Latinankielinen Vulgatan käännös on heprealaisen tekstin mukainen.

Nyt olemme siinä erikoisessa tilanteessa, että kyseinen Jesajan kirjan kohta on kreikankielisessä tekstissä saanut messiaanisen Herraa tarkoittavan merkityksen: Herra on sateen synonyymi! Lainatun kohdan heprealainen alkuteksti on huomion arvoinen: ”hän istutti laakeripuun ja sade teki suureksi.” Vain tässä esiintyvä heprean sana ´oorän merkitsee laakeripuuta (Laurus nobilis), ja se on useissa heprean käsikirjoituksissa kirjoitettu poikkeavalla tavalla siten, että sanan viimeinen kirjain niin sanottu nun-sofit onkin kirjoitettu tavallista pienempänä, jotta lukija silloinkin ymmärtäisi paremmin tekstin sisällön, varsinaisen tarkoituksen, Kristuksen. Qumranin a-käsikirjoituksen palstalla XXXVII rivillä 20 kirjoitus on normaalin kokoinen loppukirjain.[xiv]

”Automaatin” tulkinnasta

Erityisen merkittävä avainsana koko Markuksen evankeliumin teologiaa ajateltaessa on jakeen 4:28 adjektiivi automatos,”omasta halusta”, ”omasta takaa”, ”itsestään”, ja sitä käytetään tämän lisäksi erityisen keskeisesti Uudessa testamentissa ainoastaan Ap. t. 12:10:ssä. Tästä Pietarin kokemasta ihmeellisestä tapauksesta saamme sen tärkeän opetuksen, etteivät mitkään inhimilliset esteet ole suinkaan voittamattomia Jumalan valtakunnan sanoman, evankeliumin, etenemiselle. Vahvarakenteinen suljettu rautaporttikaan ei ole Herran enkelin edessä yhtään mitään! Samainen enkelimaailmahan Jumalan Pojan muodossa pelasti Sadrakin, Meesakin ja Abednegon tulisesta pätsistä (Dan. 3:25, 28).

Vaikka tämä Jumalan valtakunnan salaisuuden olemusta osuvasti kuvaava ”automaatti” ei esiinny kuin noissa kahdessa Uuden testamentin jakeessa, niin siitä huolimatta meidän on syytä tarkastella kyseisen sanan käyttöä eritoten Vanhan testamentin kreikkalaisessa käännöksessä, Septuagintassa, jossa se on seuraavissa kuudessa jakeessa: 3. Moos. 25:5, 11, Joos. 6:5, 2. Kun. 19:29, Job 24:24,

Viisauden kirja 17:6.

3. Mooseksen kirjan jakeista 25:5, 11 näemme sekä sapattivuoden levon että riemuvuoden jälkeisen ”spontaanin kasvun”, ”jälkikasvun” – sitähän kreikan ”automaatin” pohjana oleva heprean homofoninen sana saafiiach II nimenomaan tarkoittaa![xv] Toinen tekstikohta on hyvin kuvaava sekin, nimittäin 2. Kun 19:29. Siinä kun sanotaan: ”Ja tämä on sinulle merkkinä/ihmeenä (määräinen muoto ha´oot, kreikan seemeion, latinan signum): tänä vuonna syödään jälkikasvua (heprean saafiiach II, kreikan automata), ja toisena vuonna leikkuuta seurannutta itsestään kasvanutta viljaa, kun taas kolmantena vuotena kylväkää ja leikatkaa, sekä istuttakaa viinitarhoja syödäksenne niiden hedelmää.”

Kuten näemme, tässä kertautuu määrätietoinen kolmitahoisuus: tänä vuonna, toisena vuonna ja kolmantena vuonna, mikä on luonteenomaista juuri Markuksella (4:28) viljan siemenen kasvun eri vaiheita kuvattaessa. Siinäkin on itse asiassa kyse sanomattomasta Jumalan ihmeestä, Kristuksesta. Kaikkihan edellä lainatun Toisen Kuningasten kirjan mukaan on toteutuneena Kristuksessa – koko Pyhän Kolminaisuuden syvimpänä salaisuutena. Sillä niin kuin sade ja lumi ovat peräisin taivaasta, niin on myös Markuksen 8:11 mukaan seemeion,”merkki”, ”jälki”, ”symboli”, ”osoitus”, ”signaali”, ”tunnusteko”, ”ihme”, ”enne”  taivaasta eli Jumalasta itsestään.

Realistinen näkökulma neitseestä syntymiseen Markuksella

Tähän Markuksen evankeliumin kokonaisvaltaiseen teologiaan voidaan perustellusti soveltaa esimerkiksi tunnettua profeetta Jesajan kirjan ennustusta erityisestä merkistä, ihmeestä, raskaana olevasta neitsyestä (määräisessä muodossa sekin), jossa siis sikiää tuleva Poika (Jes. 7:11 ja 14).

Tällöin olemme Markuksen evankeliuminkin osalta sen tosiasian edessä, että siinäkin on selvääkin selvempi oppi Kristuksen neitseellisestä syntymästä. Tätä näkemystä on Uutta testamenttia koskevassa teologisessa keskustelussa perinteisesti aina pidetty sulana mahdottomuutena, koska ajatusta ennalta olevasta (prae-eksistenssi) Jumalan Pojasta yhdessä neitseellisen syntymän kanssa ei ole pidetty lainkaan mahdollisena. Se on totaalisesti suljettu kaiken vakavasti otettavan teologisen eksegetiikan ulkopuolelle!

Meillä tätä lempiolettamusta toistavat varsin huolettomasti ilman mitään asiallista argumentointia nimekkäätkin eksegeetit, kuten Aimo T. Nikolainen, Heikki Räisänen, Lars Aejmelaeus, Rafael Gyllenberg, Jukka Thurén, Antti Laato jne.

Kuitenkin esimerkiksi arvostettu Uuden testamentin tutkija Ethelbert Stauffer on muun muassa tähdentänyt oikeutetusti Markus 6:3:ssa olevan Marian poika –maininnan merkitystä, koska Jeesuksella ei ollut biologista isää, josta Vanha testamentti todistaa 1. Moos. 3:15, Jes. 7:14, Jer. 4:31 = 1 QH X:7, Miik. 5:2. Baabelin Talmud Sanhedrin 98b lainaa juuri Miikaa. 1QH V:30-31.

Hyvänä esimerkkinä tästä mainittakoon emeritusprofessori Heikki Räisäsen Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa pitämästä väitösluennostaan 15.2.1969 alkaen markkinoima varsin keinotekoinen, äkkiväärä ja vailla selviä kielihistoriallisia tosiseikkoja oleva väittämä tuon teologian tunnetuksi tulemisesta muka vasta oikeastaan 110-luvulla Antiokian piispa Ignatioksella. Vastaavaa näkemystä edustaa myös Räisäsen professuurin pitkäaikainen edeltäjä piispa Aimo T. Nikolainen tunnetussa oppikirjassaan Uuden testamentin tulkinta ja tutkimus.[xvi]

Kuitenkin jo niin kutsuttu ”ensimmäinen evankeliumi” on täysin myöhemmän Jes. 7:14 (”Sen tähden Herra itse antaa teille merkin/ihmeen. Katso, neitsyt (heprean haa`almaa) on raskaana oleva, ja synnyttää pojan, ja sinä kutsut hänen nimellään Immanuel.”) lupauksen kaltainen,  sillä siinäkin nainen on määräisessä muodossa ja kuuluu: ”Ja minä asetan vihan sinun välille ja vaimon (heprean haa´iššaa) välille, ja sinun siemenesi välille ja hänen Siemenensä välille: Hän on murskaava sinun pääsi ja sinä olet pureva häntä kantapäähän” (1. Moos. 3:15). Mainittakoon, että alkutekstissä tärkeä sanonta ”hänen siemenensä” esiintyy ainoastaan tässä. Ei ole toista vaimon siementä kuin Kristus, josta Paavali todistaa Gal. 4:4: ”Mutta kun ajan täyteys tuli, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen.”

Jakeen kysymyksen asettelu vaimon siemenen eli Kristuksen ja käärmeen eli Saatanan välillä on aivan sama kuin Matteuksen ja Luukkaan kylväjävertauksissa, mikä ei tule tosin Markuksella esille. Vrt. erityisesti Kristus käärmeen/paholaisen voittajana (Ps. 91:13, Jes. 11:8). Puhumattakaan koko siitä jo Vanhan testamentin teologiaa hallitsevasta erityispiirteestä, mikä on tyypillistä sen pohjalta muodostetussa Uudessa testamentissa.

Näin ollen erityisesti kaikki neljä evankeliumiamme (myös Joh. 1:3b, 16:21, 18:37) opettavat suurella yksimielisyydellä Kristuksen neitseellistä syntymää eikä se Paavaliltakaan puutu. Sama koskee myös niin Heprealaiskirjettä kuin Ilmestyskirjaakin.

Kolmanneksi Job 24:24bloppu on hepreaksi: uukeroo´š šibboolät jimmaaluu eli ”Ja niin kuin tähkän pää heidät leikataan.” Vastaavaa ilmaisua ei ole muualla Vanhassa testamentissa! Heprean sana šibboolät I”viljan tähkä”, ”kimppu” on hyvin merkittävä käsite Raamatussa (1. Moos. 41:5-27, Tuom. 12:6, Ruut 2:2, Job 24:24, Jes. 17:5; ”oliivipuun lehvä” Sak. 4:12, ja sen šibboolät II toinen merkitys on ”tulva”, ”virta”, Tuom. 12:6, Ps. 69:3, 16, Jes. 27:12; Siir. 4:12).

Näin ollen sanan varsinainen merkitys on yhteydessä Kristuksen ristin kärsimykseen ja ehtoollisen teologiaan leikkaamisesta puhuttaessa samoin kuin usein myös Uudessa testamentissa. Jobin kirjan tekstissä on myös se erikoinen piirre – mikä on hyvin tavallista Raamatun hepreassa ja arameassa sekä Targumeissa, Qumranin kirjallisuudessa että Siirakin kirjassa – että nimittäin näiden kolmen Jobin heprean sanan alkukirjaimet luettuna vasemmalta oikealle (hepreaa luetaan ja kirjoitetaan oikealta vasemmalle, toim. huom.) ovat Jeesuksen nimi alkuperäisessä Galilean länsiaramean murteen muodossa JEŠU. Samalla tavoin se ilmaistaan myös toisessa seemiläisessä kielessä, syyriassa.

Tähän teologiseen kristologiaan on oma syynsä siinäkin, että jopa samassa Jobin Septuagintan kreikkalaisessa tekstissä tavataan peräti kaksi Markuksen 4:28 tuntemaa keskeistä sanaa stakhys, ”tähkä”, ja automatos, ”itsestään”. Näin ollen meillä on kaksinkertainen kielellinen tekstitodistus arameaksi ja kreikaksi Kristuksesta, Raamatun Herrasta ja Kuninkaasta.

Neljänneksi ja samalla viimeiseksi tekstinäytteeksi käsitteestä ”itsestään” otamme apokryfisen Viisauden kirjan kohdan 17:6: ”He näkivät ainoastaan itsestään tulen, täynnä pelkoa.” Tässä on rinnakkain kaksi Markuksen 4:28 käyttämää kreikan sanaa automatos ja pleerees. Siis ”itsestään” ja ”täysi”. Vastaavaa käsiteparia ei ole yhdessäkään edellä mainitussa kolmessa muussa tekstissämme.[xvii]

Lopuksi, Markus päättää tarkastelumme kohteena olevat neljä jaetta Jooelin kirjan muistumaan sirpistä, joka lähetetään, koska sato on kypsynyt leikkuuta varten.

Käytetyt Raamatun sitaatit pääasiassa Lappalaisen käännöksinä.

[i] ??? ??????• ????? ????? ? ???????? ??? ???? ?? ???????? ???? ??? ?????? ??? ??? ???

kai elegen houtoos estin hee basileia tou theou hoos anthroopos balee ton sporon epi tees gees

??? ??????? ??? ????????? ????? ??? ??????, ??? ? ?????? ?????? ??? ????????? ?? ??? ????? ?????.

kai katheudee kai egeireetai nykta kai heemeran, kai ho sporos blasta kai meekyneetai hoos ouk oiden autos.

???????? ? ?? ??????????, ?????? ?????? ???? ?????? ???? ?????[?] ????? ?? ?? ??????. automatee hee gee karpoforei, prooton khorton eita stakhyn eita pleeree[s] siton en too stakhyi.

???? ?? ??????? ? ??????, ????? ?????????? ?? ????????, ??? ?????????? ? ????????.

hotan de paradoi ho karpos, euthys apostellei to drepanon, hoti paresteeken ho therismos.

[ii] Samoin Ps. 85:12: ´ämät mee´äräts titsmaach ”TOTUUS VERSOO MAASTA”

[iii] teen paraboleen tauteen, aramean lmathlaa´ haanaa ”tämä vertaus”, jakeessa 4:13 (Markuksella sanonta ainoastaan tässä), mikä on kielellisesti aivan samassa muodossa kuin Hesekielin kirjan kohdassa 12:23 sen kreikankielisessä Septuaginta-käännöksessä, mikä on heprealaisen alkutekstin mukaan ”tämä viisauden sananparsi”.

[iv] Jes. 60:19-20, Matt. 5:15, 6:22, Luuk. 8:16-18, 11:33-34, 36, 12:35, 15:8, 2. Piet. 1:19, Ilm.   18:23, 21:23!, 22:5.

[v] 5. Mos. 29:28, Tuom. 3:19, Job 11:6, 12:22, 34:22, Ps. 139:11-12, Sananl. 11:13, 15:22-23,   25:11,

Jes.  45:19,  Aam.  3:7,  Dan.  2:22;  Siir.  8:18  (heprean  sanaleikki  zaar  ”vieras”,  ”outo”  –  raaz

”salaisuus”),  19:11-12,  23:19-20,  41:14;  Matt.  10:26-27,  13:35,  Mark.  6:14,  Luuk.  8:17, 12:2,

18:34,   Joh.   1:14:   ”Ja   Sana   syntyi  (aoristi,  kuten  tekstiyhteyskin  Joh. 1:3,10 edellyttää

käännettäväksi) lihaksi”, 2:11, 7:4, 10, 27, 42, 18:20, 21:1, Room. 16:25-26, 1. Kor. 4:1, 5, 2. Kor.

4:6, Ef. 2:19-22, 3:5, 9, 5:32, Kol. 1:18, 26, 2:2-3, 1. Tim. 3:9 kreikan mysteerion tees pisteoos, aramean raazaa´ dimheeimenuuthaa´, heprean sood ha´ämuunaa, latinan mysterium fidei, ”uskon salaisuus”,

Tim. 3:14-16: ”Kirjoitan tämän sinulle toivoen tulevani luoksesi nopeasti. Mutta jos viivyn, tietäisit kuinka pitää Jumalan huoneessa vaeltaa, joka on elävän Jumalan kirkko: totuuden pylväs ja perustus. Samoin me tunnustamme suuri on jumalisuuden salaisuus. Hän tuli julkiseksi lihassa, oikeaksi osoitettu Hengessä, ilmestyi enkeleille, saarnattu pakan(akans)oissa, uskottu maailmassa, otettu ylös kirkkauteen”,

Barn. 5:6, 6:7, 14, 7:7, 12:10, 14:5, 15:9, Ign. Ef. 18:2-19:2-3, Ign. Trall.  9:1-2, 2. Kleem. 14:2-3;

Matt. 11:19, 16:18, 1QH X:10 sood ´ämät ”totuuden perustus”, CA VII:1-4 saksalainen teksti, Apol. VII, VIII:16-20, 22, Ef. 1:22-23, 2. Tim. 1:10, 2:19, Hepr. 9:26, 1. Piet. 1:20, 1. Joh. 1:2,  3:5,

8,  Ilm.  2:17.                      Aramean  millaa  setiimaa  ”kätketty  Sana”  ja  raazaa´  ´illaa´aa  huu´  ”tämä  on yliluonnollinen salaisuus” = 1. Tim. 3:16 eusebeias mysteerion ”jumalisuuden salaisuus”.

[vi] Jes. 6:9, Matt. 11:15, 13:14, 13:43, Mark. 4:9, Luuk. 8:8, 14:35, Ilm. 2:7, 11, 17, 29, 3:6, 13, 22.

[vii] Viis. 11:20, Matt. 6:33, 7:2, Luuk. 6:38, 12:31, Ap. t. 2:41, Room. 12:3, Ef. 4:7, 13, 16.

[viii] Matt. 13:12, 25:29, Luuk. 19:26.

[ix] Matteuksen evankeliumin rinnakkaistekstit: Matt. 5:15: ”Eikä lamppua sytytetä ja aseteta sitä vakan alle, vaan lampunjalkaan ja loistaa kaikille huoneessa oleville.”  (Mark. 4:21) Matt. 10:26: ”Älkää siis pelätkö heitä. Sillä ei ole mitään kätkettyä, mikä ei tule paljastetuksi ja salattua, mikä ei tule tunnetuksi.”  (Mark. 4:22) Matt. 7:2: ”Sillä millä tuomiolla tuomitsette, teidät tuomitaan. Ja millä mitalla mittaatte, teille tullaan mittaamaan.”  (Mark. 4:24) Matt. 13:12: ”Sillä joka omistaa, hänelle tullaan antamaan ja oleva yltäkyllin, mutta joka ei omista, myös omistama tullaan ottamaan häneltä pois.”  (Mark. 4:25)

Luukkaan evankeliumin rinnakkaisteksti : Luuk. 8:16-18: ”Mutta ei kukaan Lamppua sytyttävä peitä sitä astialla tai aseta vuoteen alle, vaan asettaa lampunjalkaan, jotta sisälletulevaiset näkisivät Valon. Sillä ei ole Salattua, mikä ei tule julkiseksi eikä Kätkettyä, mikä ei tule tunnetuksi ja tule näkyväksi. Katsokaa siis, kuinka kuulette. Sillä joka omistaa, hänelle tullaan antamaan. Ja joka ei omista, myös minkä luulee omistavan, tullaan ottamaan häneltä pois.”

[x] Luuk. 8:16 vanhimmissa käsikirjoituksissa jakeen loppusanat ”jotta sisälletulevaiset näkisivät Valon” on jätetty pois.

[xi] Vanhassa testamentissa tavataan sanonnat neer Eloohiim, ”Jumalan lamppu” = Kristus 1. Sam. 3:3; Ilm. 21:23, neer Jahve nišmat ´aadaam  ”Ihmisen henki on Jahven lamppu” Sananl. 20:27 = 1. Kor. 2:10! ja ´oor neer, ”lampun valo” Jer. 25:10 = Ilm. 18:22-23. Vrt. erityisesti: ”Sillä Sinun sanasi on jalkani lamppu ja valo teilläni” Ps. 119:105, ”minä sytytän Voidellulleni lampun” Ps. 132:17 = Joh. 5:35, Luuk. 1:69, ”Sillä käsky on lamppu ja Toora/opetus on valo” Sananl. 6:23.

[xii] Tällöin on pantava merkille se tekstiyhteys, jossa ainutkertaista sanontaa ”Jumalan lamppu” käytetään, sillä 1. Samuelin kirjan 3. luvussa on alusta alkaen johdonmukainen kristologinen esitys Jahven Sanan harvinaisuudesta, kalleudesta, ja sen paralleeleista näky, jumalallinen ilmoitus, sekä Jahven temppeli, Jumalan arkki, että Jahven kolminkertainen kutsu Samuelille (samoin kuin jakeessa 21 kolmesti toistuva Jahve) huipentuessa sanontaan baššeliišiit, kreikan en tritoo, latinan tertio,”kolmannen kerran”, mikä ilmaus esiintyy ainoastaan tässä Vanhassa testamentissa. Kristologia ei kuitenkaan rajoitu vielä suinkaan tähän, vaan se hallitsee koko lukua kolme.

[xiii] Muualla vain Luuk. 8:5, 11, 2. Kor. 9:10. Septuagintassakin se tavataan ainoastaan 10 kertaa: 2. Moos. 34:21, 3. Moos. 26:5, 20, 27:16, 5. Moos. 11:10, Job 21:8, 39:12, Jes. 28:24, 32:10, Aam. 9:13.

[xiv] Mainittakoon, että tässä Jesajan jakeessa 44:14b oleva heprean sana gäšäm, ”sade” (ks. myös 1. Moos. 8:2, 3. Moos. 26:4, 1. Kun. 17:7, 14, 18:41, 45, 2. Kun. 3:17, Esra 10:9, 13, Job 37:6, Ps.

68:10, 105:32, Sananl. 25:14, 23, Saarn. 11:3, 12:2, Korkea Veisu 2:11, Jer. 5:24, 14:4, Hes. 1:28,

13:11, 13, 34:26, 38:22, Hoos. 6:3, Jooel 2:23, Aam. 4:7, Sak. 10:1, 14:17), on määräisessä muodossa, kuten Jes. 55:10-11: ”Sillä niin kuin sade ja lumi laskeutuu alas taivaasta, mutta ei palaa takaisin sinne, vaan kostuttaa maan ja hedelmöittää sen ja saa sen versoamaan, sekä lahjoittaa Siemenen kylväjälle ja leivän syötäväksi. Samoin tulee olemaan minun Sanani, joka tulee ulos suustani eikä palaa takaisin luokseni tyhjänä, vaan luo, mikä minua miellyttää sekä saa menestymään niin kuin Hänet lähetin.”  Ei siis ihme, että muuan Qumranin neljännen luolan Salaisuuden kirjan fragmentti toteaa: ”Hän luo Iankaikkisen sateen.” Molemmissa Jesajan teksteissämme on Septuagintan ”sadetta” merkitsevä hyetos, mikä on niin ikään tuiki tärkeä sana myös Uudessa testamentissa Ap. t. 14:7, 28:2, Hepr. 6:7, Jaak. 5:18 (=1. Kun. 18:42-45, Luuk. 12:54), Ilm. 11:6.

[xv] Ks. tämän sanan käytöstä edelleen 2. Kun. 19:29, Jes. 37:30. Sanan saafiiach I merkitys puolestaan on ”vuodatus” Job 14:19.

[xvi] Uusimpana näytteenä tästä siitä on Räisäsen maailmalla liberaaliteologien silmissä erityisen suurta arvostusta tiedemiehenä mainetta niittäneessä englanninkielisessä pääteoksessa 2010, josta hän on vielä leiponut apurahan turvin – kuten niin tavallista teologeille – suomalaisenkin version 2011.

[xvii] Ks. erityisesti sanan pleerees käytöstä Uudessa testamentissa: Matt. 14:20, 15:37, Mark. 6:43, 8:19, Luuk. 4:1, Joh. 1:14, Ap. t. 6:3, 5, 8, 7:55, 9:36, 11:24, 2. Joh. 8.

Kategoriat
5/2014 Joulu Lehdet

IDÄN VIISAAT MIEHET (Matt. 2:1–12)

Paul Kretzmann, USA

2:1: ”Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Beetlehemissä kuningas Herodeksen aikana.” Evankelistan käyttämä siirtyminen kytkee sopivasti yhteen kertomuksen Vapahtajan syntymää ympäröivistä tapahtumista kertomukseen tietäjien matkasta kumartamaan Jeesus-lasta. Se on kertomus siitä ”miten maailma otti äsken syntyneen messiaanisen kuninkaan vastaan. Kaukaa tulleet osoittivat kunnioitusta, oma kansa vihamielisyyttä. Tämä enteilee uuden uskon kohtaloa: pakanat ottavat sen vastaan, mutta juutalaiset hylkäävät sen.” (Schaller, Book of books, § 180)

Matteus ei määritä Jeesuksen syntymän ajankohtaa niin tarkasti kuin Luukas (Luuk. 2:1–2). Hän kuitenkin mainitsee hyvin tärkeän asian, joka vahvistaa Vanhan testamentin profetian mitä ihmeellisimmällä tavalla. Herodes oli näet kuninkaana tähän aikaan. Historia kutsuu häntä Herodes Suureksi, koska hän oli suuri poliittisessa älykkyydessä, diplomaattisessa nokkeluudessa ja hän uhrasi paljon voimavarojaan ulkonaisesti kauniiseen ja suureen. Mutta Herodes oli suuri, milteipä uskomattoman suuri, myös pahuudessa.

Hän oli idumealaisen Antipaterin, Juudean roomalaisen prokuraattorin, poika. Kunnianhimoisena hänen onnistui päästä Galilean käskynhaltijaksi, kun hän oli vain kahdenkymmenen viiden vuoden ikäinen. Sitten hänestä tuli käskynhaltija osaan Syyriaa (engl. Coele-Syria), Libanonin ja Libanonia vastapäätä olevien vuorijonojen väliselle hedelmälliselle laaksolle, johon kuuluu eteläinen Syyria ja Dekapolis ja jonka Rooman triumviri Antonius teki myöhemmin tetrarkiksi.   

Kun makkabealaiset olivat ajaneet Herodeksen maakunnasta, jossa hänen asemansa ihmisten keskuudessa oli aina ollut epävarma, hän pakeni Roomaan. Antoniuksen ja Augustuksen avustuksella Rooman senaatti julisti hänet Juudean kuninkaaksi 714 vuotta Rooman perustamisen jälkeen (37 eKr). Hänen täytyi hankkia valtakuntansa aseellisin voimin, mutta kun hän oli sen haltuunsa saanut, hän jatkoi valtansa kasvattamista julmalla ja häikäilemättömällä tavalla. Hän imarteli fariseusten vaikutusvaltaista puoluetta mahtavan temppelin pystyttämisellä ja muilla teeskennellyillä uskonnollisen kiivauden merkeillä. Hän tavoitteli Rooman suosiota liehittelevällä matelevaisuudella, erilaisilla myönnytyksillä pakanuudelle ja ottamalla käyttöön kreikkalaiset tavat. Kymmenestä vaimostaan hän teloitutti Hasmonealaisen Mariamnen, Hyrkanuksen tyttären. Pojistaan hän surmautti kolme, Antipaterin, Aleksanderin ja Aristobuluksen. Teloituksia oli paljon muitakin, ja ne olivat yhtä julmia kuin tuomittavia.

Hänen vallankäytölleen oli verenhimoisuus niin luonteenomaista, että historioitsijat ovat sivuuttaneet viattomien lasten surman Beetlehemissä merkityksettömänä tapahtumana. Sellainen oli Herodes Suuri. hänen valtansa lopullisessa ja ehdottomassa vakiinnuttamisessa täyttyi Herran sana: ”Ei siirry valtikka pois Juudalta eikä hallitsijansauva hänen polviensa välistä, kunnes tulee hän (engl. Shiloh, hepr. shilo, Messiaan nimitys), jonka se on ja jota kansat tottelevat” (1. Moos. 49:10; vrt. 27:40). 

”Ensiksi evankelista esittää kuningas Herodeksen, muistuttaaksensa kantaisä Jaakobin ennustuksesta, hän kun oli – 1. Mooseksen Kirjan 49. luvussa (1. Moos. 49:10) – sanonut: ’Ei siirry valtikka pois Juudalta eikä hallitsijansauva hänen polviensa välistä, kunnes tulee hän jonka se on’. Tämän ennustuksen valossa on selvää: Kristuksen täytyi olla saapuvilla silloin, kun valtakunta eli hallitus riistettiin juutalaisilta ja kun ketään Juudan heimosta syntyisin olevaa kuningasta tai päämiestä ei enää ollut hallitsijana. Näin kävi juuri tämän Herodeksen tullessa: hän ei ollut Juudan heimoa, ei edes juutalaissyntyinen, vaan Edomista tullut muukalainen, roomalaisten asettama juutalaisten kuninkaaksi, päälle päätteeksi herättäen niin suurta tyytymättömyyttä juutalaisissa, että hänen täytyi lähimain kolmenkymmenen vuoden ajan painiskella heidän kanssaan, vuodattaa sangen paljon verta ja surmata juutalaisten parhaimmistoa, ennen kuin pääsi heistä voitolle ja kukisti heidät.

Kun tämä ensimmäinen muukalainen oli hallinnut kolmekymmentä vuotta ja alistanut valtaansa kaiken siinä määrin, että rauhassa piti valtaa käsissään, ja kun juutalaiset olivat niin mukautuneet, ettei ollut olemassa enää mitään toivoa vapautua hänestä, ja kun näin Jaakobin ennustus oli toteutunut, silloin koitti ennustettu aika, silloin tuli Kristus, ensimmäisen muukalaisen hallitessa syntyen, ennustuksen mukaisesti saapuen, aivan kuin sanoen. Juudan valtikka on lakannut olemasta, muukalainen vallitsee minun kansaani, nyt on aika minun saapua; tuleepa minustakin kuningas, ja hallitus kuuluu nyt minulle.” (Martti Luther, Kirkkopostilla I, s. 555)

Jeesus syntyi Juudean Beetlehemissä, profeetallisen lausuman mukaisesti. Tämä Beetlehem erotetaan toisesta samannimisestä kylästä Galileassa, joka kuului aiemmin Sebulonin heimolle (Joos. 19:15). Kristuksen syntymäkaupunkia kutsutaan Juudan Beetlehemiksi (1. Sam. 17:12) ja Efrataksi (1. Moos. 48:7; Miik. 5:2). Se sijaitsee pienellä harjanteella tai rinteellä, josta on näkymä hedelmälliselle maanviljelysmaalle, josta voi olla peräisin sen ’leivän taloa’ merkitsevä nimi. Se on sopiva nimi kylälle, joka tuotti suurimpana poikanaan hänet, jota asianmukaisesti kutsutaan Elämän leiväksi (Joh. 6:35, 48). 

Ilmoitettuaan Jeesuksen syntymäpaikan ja -ajan evankelista jatkaa:

2:1b: ”Niin katso, tietäjiä tuli itäisiltä mailta Jerusalemiin.”

Hän esittelee uuden teeman elävästi. Hänen tarkoituksenaan on myös tuoda esille Juudeaa hallitsevan kuninkaan ja näiden pakanamailta peräisin olevien muukalaisten välinen ero. Hän kutsuu heitä viisaiksi miehiksi. Tarkemmin ottaen hän käyttää heistä nimitystä magi – hän ei kutsu heitä keskiaikaisen legendan tavoin kuninkaiksi, vaan sen ajan tiedemiehiksi, jotka monissa hoveissa muodostivat kuninkaan yksityisen neuvoston (Jer. 39:3; Dan. 2:48). He harrastivat pääasiassa lääketiedettä ja luonnontiedettä, varsinkin niiden salatieteellisiä sovellutuksia, unien selitystä, astronomiaa ja astrologiaa.

”Nämä magit eli ennustajat eivät siis olleet kuninkaita, vaan oppineita ja taitavia miehiä luonnonasioiden tuntemisessa… Nämä magit ovat siis olleet samanlaisia kuin Kreikanmaan filosofit ja Egyptin papit ja meikäläiset yliopistomiehet nykyisin; lyhyesti sanoen, magit ovat olleet rikkaan Arabian pappeja ja oppineita. Lähetetään nykyisistäkin yliopistoista hengellisiä, oppineita miehiä viemään lahjoja jollekulle ruhtinaalle.” (Luther, Kirkkopostilla I, 557)

He olivat tietäjiä itäisiltä mailta. Matteus käyttää luultavasti tarkoituksellisesti epämääräistä paikan ilmausta. On vähän merkitystä sillä, olivatko nämä miehet Arabiasta tai Persiasta tai Meediasta tai Babyloniasta tai Parttiasta. Juutalaisten keskuudessa on perinnäistieto, jonka mukaan Saban ja Arabian valtakunnassa olisi ollut profeettoja, jotka olivat Aabrahamin jälkeläisiä Keturan kautta, jotka olisivat välittäneet Jumalan Aabrahamille antaman lupauksen sukupolvesta toiseen. Kaikella tällä ei ole mitään merkitystä. Mutta sitäkin merkittävämpää on se, että nämä muukalaiset kaukaisesta maasta tulivat Jerusalemiin tällaisen epätavallisen asian tähden.

”Häntä, jota eivät tahtoneet etsiä hänen omaisensa, veriheimolaisensa ja kansalaisensa, häntä etsivät monen päivämatkan takaa saapuvat vieraan maan ihmiset; hänen luokseen, jonne eivät syvästioppineet eivätkä papit tahdo tulla kumartaen rukoilemaan, tulevat ennustajat ja tähtientarkkaajat. Olipa tuo varsin suureksi häpeäksi Juudan koko maalle ja kansalle: heillä on Kristus syntyneenä keskuudessaan, heillä olisi pitänyt kaikkein ensimmäiseksi, ennen muukalaisia, pakanallisia vierasmaalaisia, olla tämä tiedossa, ja ennen kaikkea pääkaupungin, Jerusalemin, asukkaiden olisi pitänyt tietää se. Todellakin ovat he täten saaneet voimakkaan kehoituksen Kristuksen tuntemiseen ja etsimiseen!” (Luther, Kirkkopostilla I, s. 558) 

Tietäjien lyhyt sanoma

2:2: ”Ja he sanoivat: ’Missä on se äsken syntynyt juutalaisten kuningas? Sillä me näimme hänen tähtensä itäisillä mailla ja olemme tulleet häntä kumartamaan.’” Heidän kysymykseensä sisältyi väite. Heillä oli varma tieto juutalaisten kuninkaan syntymisestä. Siitä ei ollut kysymys eikä siitä ollut keskustelemista. Oli syntynyt lapsi, joka on juutalaisten kuningas. Hänen kuninkuudestaan ei ole nyt epäilystäkään. Todiste, jonka tietäjät tuovat esille heidän uskonsa puolesta, on sensaatiomainen. He olivat nähneet tähden, joka oli nousemassa – silloin kun tämä ilmiö tuli näkyväksi. Se ei ollut mikä tahansa tähti tai meteoriitti tai erityisen kirkas komeetta tai epätavalllinen planeettojen konjunktio, vaan hänen tähtensä, tähti, joka oli pantu taivaankanteen tai joka säteili juuri tähän aikaan epätavallisen kirkkaasti.

Tämän tähden ilmestyminen ja – jakeen 9 mukaan – sen antama opastus oli heille varma merkki. Se oli varma tunnusmerkki heidän tuntemansa profetian, perimätiedon tai ilmoituksen täyttymisestä. On mahdollista, että heidän opettajansa olivat selittäneet Balaamin ennustuksen (4. Moos. 24:17) viittaavan todelliseen, materiaaliseen tähteen. Asia voi olla myös siten, kuin keskiaikaisessa legendassa, joka on saanut ilmauksensa vanhassa saksilaisessa runossa Heiland ja jonka mukaan Daniel välitti idän oppineille miehille juuri tätä tähteä koskevan perimätiedon. He olivat joka tapauksessa tulleet kumartamaan häntä, jonka syntymän tähti ilmaisi. He olivat tulleet osoittamaan hänelle kunnioitusta ja palvomaan häntä alamaisesti kumartuen hänen edessään ja antaen itsensä ja kaiken omaisuutensa hänen käytettäväkseen.

Hämmästyttävän ilmoituksen vaikutus

2:3: ”Kun kuningas Herodes sen kuuli, hämmästyi hän ja koko Jerusalem hänen kanssaan.” Herodeksen tyrmistys voidaan selittää kahdella tavalla. Herodes oli huolissaan kuninkaana, kuninkaan asemansa tähden. Hän oli saavuttanut itselleen suvereenin hallitsijan aseman menetelmillä, jotka eivät olleet ensinkään moitteettomia. Koska hän oli muukalainen ja vallananastaja, hän pelkäsi kilpailijaa, ja koska hän oli tyranni, hän pelkäsi, että kansa ottaa kilpailijan iloiten vastaan. Herodes tunsi pelkoa myös siksi, että oli ennustettu suuren ja merkittävän henkilön, Messiaan, juutalaisten kuninkaan, tuomitsevan sekä kansan että maailman – ja Herodeksen omatunto ei ollut puhdas. Ihmiset olivat toisaalta kiihdyksissään eri syistä. Paha omatunto ja syyllisyyden tunne huolestutti heitä heidän tekopyhyytensä ja itsekkyytensä tähden, jonka Messias varmasti havaitsisi. Tähän sekoittuneena oli kuitenkin Rooman ikeestä vapauttajan jännittynyt odotus. Tätä toivoa fariseukset olivat huolella vaalineet.

Herodeksen toimet hätätilanteen kohtaamiseksi

2:4: ”Ja hän kokosi kaikki kansan ylipapit ja kirjanoppineet ja kyseli heiltä, missä Kristus oli syntyvä.” Ei koko juutalaisen kansan suurta neuvostoa (Sanhedrin) – siihen kuuluivat myös vanhimmat, ja Herodes oli surmauttanut monia heistä – vaan ylipapit, sekä viran sen hetkinen haltija että aiemmat ylipapit, ja kirjanoppineet, jotka olivat myös poliittisia virkailijoita, jotka auttoivat maallisia viranomaisia yksityissihteereinä ja tilastotieteilijöinä. Kaikki nämä olivat oppineita miehiä. Tässäkin oli jälleen poliittinen siirto, joka oli suunniteltu vahvistamaan Herodeksen horjuvaa arvovaltaa: juutalaisten johtajat voisivat pitää kutsua salaiseen kokoukseen harvinaislaatuisena kunnianosoituksena. Herodes, joka oli tottunut käskemään, ilmaisi tässä tapauksessa hyvin huolella pyyntönsä kohteliain joskin vaativin sanoin. Hänen esittämänsä kysymys oli teologinen: missä Kristuksen syntymäpaikka perimätiedon mukaan on.

Juutalaisten johtajien vastaus kertoo salatusta tyytyväisyydestä

2:5–6a: ”He sanoivat hänelle: ’Juudean Beetlehemissä; sillä näin on kirjoitettu profeetan kautta: Ja sinä Beetlehem, sinä Juudan seutu, et suinkaan ole vähäisin Juudan ruhtinasten joukossa.” He antoivat vastauksen viivyttelemättä. Se heijasti senaikaista käsitystä ja oli sopusoinnussa Talmudin tradition kanssa. Esittämässään Raamatun todistuksessa he eivät lainaa Vanhan testamentin kohtaa kirjaimellisesti vaan yhdistävät profeetan sanat Miik. 5:2 ja 2. Sam. 5:2. 

Heidän vastaukselleen antoi ohimennen sanottuna muodon tietty rabbiiniseen opetukseen perustuva tulkinta. ”Et suinkaan ole vähäisin”– teksti sanoo. Beetlehem voi olla pieni kooltaan ja vaikutukseltaan, erityisesti verrattuna sen naapurina olevaan suurkaupunkiin, mutta se ei suinkaan ole vähäisin arvossa ja kunniassa. Sitä on voitu pitää pienenä ja merkityksettömänä tuhansien keskuudessa Juudassa, kaupunkien, jotka saattoivat kerskata, että niissä asui tuhat tai yli tuhat perhettä. Tästä huolimatta se saattoi silti parhaiten perustella väitteensä erinomaisuudestaan Juudan ruhtinasten joukossa. Tässä on kiistaton todiste: 6b. ”’sillä sinusta on lähtevä hallitsija, joka kaitsee minun kansaani Israelia.’” Halveksitusta kylästä tulisi Hän, joka pitäisi sitä kotikaupunkinaan ja jossa yhdistyisivät hallitsijalle tunnusomaiset ominaispiirteet lempeän, rakastavan ystävän ja valppaan vartijan ominaispiirteiden kanssa. Hän, jonka syntymä tekisi Juudan Beetlehemin tunnetuksi, olisi ruhtinas ja johtaja, jonka elämän tarkoituksena olisi väsymättömänä paimenena omistautua niille, jotka on hänen haltuunsa uskottu.

Herodes oli vakuuttunut saamansa informaation luotettavuudesta. Niinpä hän päätti poistaa mahdollisen kilpailijan nopealla ja perusteellisella, vaikkakin julmalla menettelyllä. Mutta hän tarvitsi lisää tietoa:

2:7. ”Silloin Herodes kutsui salaa tietäjät tykönsä ja tutkiskeli heiltä tarkoin, mihin aikaan tähti oli ilmestynyt.” Tämä oli salainen neuvottelu, joka vastasi hänen poliittista juonitteluaan. Jos hän olisi tehnyt tiedustelunsa julkisesti, hänen liehittelijänsä olisivat voineet käydä epäluuloisiksi. Mutta hyväuskoiset vierailijat voitiin suostutella puhumaan vapaasti yksityisessä tapaamisessa ilman että he pelästyisivät. Herodes oli kiinnostunut siitä, milloin tähti täsmälleen ottaen oli ilmestynyt näkyviin ensimmäisen kerran. Hän ilmeisesti otaksui, että lapsen syntymä oli tapahtunut samanaikaisesti. Kaikki tämä oli erityisen vastenmielistä tekopyhyyttä. Hän teeskenteli olevansa sydämellisesti kiinnostunut kaikesta siitä, mikä koski tätä lasta, jonka kohtaloihin tähdetkin näyttivät kuuluvan.

Herodes toteuttaa suunnitelmansa

2:8a. ”Ja hän lähetti heidät Beetlehemiin sanoen: ’Menkää ja tiedustelkaa tarkasti lasta; ja kun sen löydätte, niin ilmoittakaa minulle’.” Herodeksella oli kova halu saada toteutettua suunnitelmansa menestyksellisesti. Siitä huolimatta hän uskotteli vilpittömille vierailijoilleen, ettei hänellä ollut sydämellään mitään muuta kuin saada heidän etsintänsä onnistumaan. Teksti viittaa siihen ajatukseen, että oli hyvin kiire. Hän lähetti heidät heti pois luotaan hellittämättä vedoten heihin ja miltei käskien: menkää ja tiedustelkaa. Älkää jättäkö kiveäkään kääntämättä. Etsikää hyvin perusteellisesti, että lapsi löytyisi. Eikä ainoastaan tämä: 2:8b. ”Että minäkin tulisin häntä kumartamaan.” Hän kruunaa tekopyhyytensä lopuksi emävalheella. Ei hän näet tahtonut taipua lapsen edessä häntä kumartaen palvomaan, vaan hän aikoi taivuttaa lapsen sielun kuoleman pölyyn.

Tietäjät toimivat kuninkaan sanojen mukaan yksinkertaisessa luottamuksessa

2:9: ”Kuultuaan kuninkaan sanat he lähtivät matkalle; ja katso, tähti, jonka he olivat itäisillä mailla nähneet, kulki heidän edellään, kunnes se tuli sen paikan päälle, jossa lapsi oli, ja pysähtyi siihen.” He lähtivät Jerusalemista, ilmeisesti täysin yksin opastuksenaan vain yleiset ohjeet. Herodes ei tahtonut juoruilijoita niiden keskuudesta, jotka toimivat kuten hän. Mutta tietäjät katsoivat ylös taivaalle ja näkivät jälleen oppaansa siellä. He tunnistivat taivaallisen merkin, joka ensin oli herättänyt heidän huomionsa ihmeen tapahtumisesta. Tämä tähti kulki heidän edellään koko matkan, kunnes heidän tultuaan Beetlehemiin se pysähtyi tiettyyn paikkaan suoraan sen talon päälle, jossa lapsi oli, sillä hän oli heidän etsintänsä kohde, hänen luokseen heidät ohjattiin. Toinen todistus siitä, että tässä tarkoitettu tähti oli tehty juuri tätä tarkoitusta varten, on se, että se kulki pohjoisesta etelään. Sen on täytynyt olla paljon alempana kuin muut tähdet, koska se ilmaisi tarkasti missä talossa lapsi oli. ”Tämä tähti, koska se kulkee tietäjien mukana Jerusalemista Beetlehemiin, kulkee pohjoisesta etelään. Helposti on tästä todettavissa, että sillä oli toinen luonne, rata ja asema kuin muilla taivaalla kulkevilla tähdillä. Se ei ole ollut kiintotähti, niin kuin tähtitieteellinen nimitys kuuluu, vaan vapaa tähti, joka on voinut kohota ja laskea, kääntyen mihin suuntaan tahansa.” (Luther, Kirkkopostilla I, s. 582)

Tähden ilmestymisen vaikutus tietäjiin

2:10: ”Nähdessään tähden he ihastuivat ylen suuresti.” He olivat ilosta suunniltaan. Heidän pitkä matkansa oli menestyksellinen. Heidän vaivalloinen etsintänsä oli päättynyt. Mitä voimakkain riemu, milteipä haltioitunut ilo valtasi heidät, kuten evankelista asian ilmaisee.

Matkan tarkoitus toteutuu

2:11a. ”Niin he menivät huoneeseen ja näkivät lapsen ynnä Marian, hänen äitinsä. Ja he lankesivat maahan ja kumarsivat häntä.” Matteuksen kuvaus on niin elävä, että sanat kerta kaikkiaan pulppuavat iloisena virtana. Tietäjät näkivät omilla silmillään hänet, jota he olivat kaivanneet nähdä – lapsen, Messiaan, ennustetun Juudan tähden. Hänen äitinsä, Maria, ja hänen kasvatusisänsä, joka on tarkoituksellisesti sivuutettu, olivat nyt löytäneet suojan yhdestä kylän taloista. Tietäjät kumarsivat lasta itämaiseen tapaan lankeamalla polvilleen ja koskettamalla otsallaan maata. Täydellisesti antautuneina he V. 11b. ”avasivat aarteensa ja antoivat hänelle lahjoja: kultaa ja suitsuketta ja mirhaa.” He tulivat kädet täynnä, kuten sopii sellaisille, jotka astuvat kuninkaan eteen. He avasivat aarrearkkunsa. He ottivat esille kultaa – mitä kallisarvoisinta metallia – suitsuketta ja mirhaa, joka on kallisarvoista, puista tiputettavaa aromaattista pihkaa, jota käytetään paljon uskonnollisissa seremonioissa (Ps. 72:10; Jes. 60:6).

Se, sisältyykö lahjoihin mitään erityistä, salaista merkitystä, on turhaa spekulointia, joka on kiehtonut monia Raamatun selittäjiä. Yleisesti on sanottu: kulta kuninkaalle, mirha sille, jonka on määrä kuolla. Keskiaikaisessa runossa sanotaan näin: ”Ensimmäinen oli kulta, niin kuin hyvin mahtavalle Kuninkaalle; toinen oli mirha, niin kuin pappien Papille; kolmas oli suitsuke olemaan merkkinä hautaamisesta.” Lutherin selitys on yksinkertainen: ”Vaikkakin he (tietäjät) siis käyvät sisälle köyhään majaan, tapaavat sieltä köyhän nuorikon ja hänen viereltänsä poloisen lapsen, ja vaikka siis toistamiseen näyttää aivan toisenlaiselta kuin jos olisi kysymyksessä kuningas – idän palvelijansakin ovat arvokkaampia ja kunnioitusta herättävämpiä – eivät he taivu kiusaukseen, vaan suuressa, vahvassa ja täydessä uskossa he siirtävät silmistänsä ja aistimistansa kaiken sen, minkä luonto pitää harhana ja josta se pysyy erillään; he yksinkertaisesti seuraavat profeetan sanaa ja tähden todistusta, pitäen lasta kuninkaana; he polvistuvat hänen eteensä, kumartavat häntä ja antavat hänelle lahjoja.” (Luther, Kirkkopostilla I, s. 585)

Kertomuksen päätös

2:12: ”Ja Jumala kielsi heitä unessa Herodeksen tykö palaamasta, ja he menivät toista tietä takaisin omaan maahansa.” Tässä on toinen esimerkki siitä, miten Jumala puuttui asioihin ja teki tyhjäksi Herodeksen verenhimoiset suunnitelmat Vapahtajaa kohtaan. Tekstistä ei käy ilmi, että tietäjien vilpitön luottamus kuningasta kohtaan olisi antanut sijaa epäilykselle tätä kohtaan, ja että he olisivat pyytäneet Jumalalta merkkiä. Matteus vain kertoo, että he saivat Jumalan käskynä vakavan kehotuksen, voimakkaan varoituksen siitä, etteivät palaisi takaisin Jerusalemiin. On merkityksetöntä, saiko jokainen näistä tietäjistä näyn vai saiko ainoastaan heidän johtajansa Jumalan käskyn. Riittää, että he tottelivat tätä käskyä. He lähtivät, he vetäytyivät ja siten pakenivat omaan maahansa ottaen toisen karavaanireitin, joka oli kaukana Herodeksen vaarallisesta läheisyydestä. He olivat saavuttaneet tavoitteensa. He olivat nähneet pakanoiden valkeuden. Heidän sydämensä olivat täynnä uskovan sielun tyytyväisyyttä, joka on nähnyt Herran pelastuksen.

Kategoriat
5/2014 apologetiikka Lehdet

APOLOGETIIKASTA

Isto Vuorio, Vantaa

Mitä on apologetiikka

Apologetiikka-sanan taustalla on kreikan kielen puolustusta merkitsevä apologia-sana. Se tarkoittaa kristillisen teologian ja käytännön haaraa, joka keskittyy kristinuskon maailmankuvan perustelemiseen järjen ja yleisen ilmoituksen (omatunto, luonto, historia) avulla. Luonnollinen teologia eli Jumalan olemassaolon perusteleminen on yksi apologetiikan peruspilareista, toinen on pyrkimys Jeesuksen jumaluuden ja ylösnousemuksen historiallisuuden osoittamiseen. Anglosaksisissa maissa saattaa teologissa yliopistoissa ja seminaareissa olla jopa apologetiikan oppituoleja toisin kuin Suomessa.

Apologetiikka Raamatussa

Apologeettinen lähestymistapa näkyy jo Raamatussa. Kristinusko on aina Vanhan liiton ajoista asti ollut läpeensä historiallinen uskonto, joka seisoo konkreettisten, varsin tämänpuoleisten ja havaittavien historiallisten tapahtumien perustalla. Tärkeimpiä tällaisia polttopisteitä ovat luominen, syntiinlankeemus, Jeesuksen neitseellinen inkarnaatio (tuleminen ihmiseksi), ristinkuolema, ylösnousemus, taivaaseenastuminen ja paluu tuomiolle. Ilman näitä ei kristinuskolla olisi mitään annettavaa (1. Kor. 15:1–19, 30–32). Itse asiassa kristinusko on kaikkein lujimmin historiaan ankkuroituva uskonto, ja Uuden testamentin osalta tämä on vielä Vanhaa testamenttiakin ilmeisempää. Kaikki tyhjyyttään ja tyhmyyttään kumisevat henkistävät ja idealisoivat yritykset erottaa kristinusko historiasta ovatkin säännönmukaisesti päätyneet katastrofiin.

Ateismi sanan nykymerkityksessä oli Raamatun aikana hyvin harvinaista ja rajoittui muutamaan hassuun kreikkalaiseen filosofiin (esimerkiksi Lucretius 94–50 eKr). Raamattu toteaa melko yksikantaan, että ihminen, joka ei usko Jumalaan on ”hullu” (Ps. 14:1, 53:2, 92:7; Room. 1:18–32).

Vanhassa testamentissa enemmän sijaa saakin se, että perustellaan Israelin Jumalan olevan se yksi ja ainoa tosi Jumala, jolla on rajaton valta ja tieto. Israelin Jumala on myös persoonallinen, pitää huolta kansastaan ja on yhteydessä siihen profeettojensa kautta. Vastapoolina ovat pakanakansojen voimattomat, mykät ja moraalittomat epäjumalat. Perustelu on luonteeltaan kokemuksellinen ja historiallinen: Jumala on kerta toisensa jälkeen osoittautunut eläväksi ja kansastaan huolehtivaksi. Toteutuneet profetiat ja muut historiassa koetut ihmeet ovat merkkejä Jumalalta. Pääpaino on Jumalan ja hänen kansansa suhteessa, mutta joskus tunnustekoja tehdään myös muille kansoille (esim. faaraolle 2. Moos 7 alkaen).

Jeesuksen jumaluuden ja ylösnousemuksen todistaminen on itse asiassa aivan evankeliumien ytimessä, vaikka monet filosofisen naturalismin hapattamat raamatuntutkijat eivät tätä näekään. Edellistä argumentoidaan lähinnä Vanhan testamentin kirjoituksilla, Jeesuksen synnittömällä elämällä, tunnusteoilla ja opetuksilla (oma olemus ja merkitys, syntien anteeksijulistaminen jne.). Jälkimmäisen pääperusteluiksi nousevat Vanhan testamentin ohella tyhjä hauta ja Jeesuksen ilmestymiset seuraajilleen. Apostolien teoissa sama tahti jatkuu, painopisteitä ovat varsinaisen evankeliuminjulistuksen ohella Jeesuksen elämä, Vanhan testamentin Kristus-keskeinen tulkinta ja apostolien tunnusteot. Kirjetekstithän puolestaan on osoitettu kristityille ja sisältävät sen tähden vähemmän pakanoille suunnattua apologeettista materiaalia. Kuitenkin Jeesuksen jumaluutta ja ylösnousemusta (Room. 9:5; Fil. 2:6–11; Kol. 1:15–20; Hepr. 1:5–14 ym.) ja apologetiikan merkitystä (esimerkiksi 2. Kor. 10:3–5; 2. Kor. 12:12; Fil. 1:7,16; 2. Tim 2:24, 25; Tit. 1:9–11; Hepr. 2:3,4; 1. Piet 3:15, 16; Juud. 3) painottavia kohtia löytyy runsaasti. Uudessa testamentissa korostetaan jatkuvasti myös sitä, että todistajat ja kirjoittajat tietävät, mistä puhuvat, ja ovat luotettavia (mm. Luuk. 1:1–4; Joh. 21:24, 25; 1. Joh. 1:1–4).

Apologetiikan historiaa varhaiskirkosta uskonpuhdistukseen

Varhaisista suurista kirkkoisistä Justinos Martyyri, Irenaeus, Klemens Aleksandrialainen, Tertullianus, Origenes, Athanasios Aleksandrialainen ja (Aurelius) Augustinus ovat kirjoittaneet apologeettisia teoksia, samoin vähemmän kuuluisat Aristeides Ateenalainen, Tatianos Assyrialainen, Athenagoras Ateenalainen sekä Theofilos Antiokialainen ja Marcus Minucius Felix. Kaikki nämä kirkkoisät puolustivat kristinuskoa enemmän tai vähemmän pakanallisessa ympäristössä. Myöhemmän keskiajan kuuluisia apologeettoja olivat Anselm Canterburylainen, (John) Duns Scotus ja eritoten Tuomas Akvinolainen, joilta löytyy klassisia jumalatodistuksia. Tilanne oli sikäli muuttunut, että oli siirrytty kristillisen kulttuurin ja ympäristön kauteen ja apologetiikka oli nyt enemmän teoreettista ja vähemmän käytännönläheistä.

Martti Lutherin ja luterilaisten isien suhtautumisen järjen ja näin ollen myös apologetiikan mahdollisuuksiin on usein katsottu olleen kielteisen. Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Lutherilta löytyy luonnollisen Jumalan tuntemisen tunnustamista (Apt 17:22–31; Room. 1:18–23; 2:14–16) mutta myös voimakasta arvostelua sitä kohtaan, että järkeä käytetään uskoon ja oppiin liittyvien asioiden tietolähteenä. Kirpeä kritiikki järkeä kohtaan liittyy kaikenlaiseen ylimieliseen Raamatun mestarointiin. Uskoa koskevissa asioissa Raamatun sana ratkaisee, ei turmeltunut ihmisjärki. Myöskään luonnollinen Jumalan tunteminen ei ole sen kummemmin kolmiyhteisen Jumalan tuntemista kuin pelastavaa uskoakaan (Apt 4:12; 1. Joh 2:23; Jaak. 2:19).

Toisaalta on otettava huomioon ympäröivä kulttuuri ja historiallinen tilanne. Samalla tavalla kuin esimerkiksi Tunnustuskirjat ei sisällä pykälää Raamatusta, koska siitä ei ollut erimielisyyttä, eivät apologeettiset kysymykset olleet ajankohtaisia. Vanhurskauttamisoppi oli se, joka oli kadoksissa. Kaikki uskoivat Jumalaan ja Jeesuksen ylösnousemukseen. Käytännössä ainoa poikkeus tästä olivat juutalaiset, joille Luther argumentoi Jeesuksen messiaanisuutta Vanhan testamentin avulla, jota sitäkin voidaan pitää apologetiikkana. Samoin Luther ja muut hänen jälkeensä käyttivät hyvinkin paljon järkeä puolustaessaan evankeliumia. Lutherin kerrotaan myös luvanneen Wormsin valtiopäivillä peruuttaa kirjoittamansa, jos hänen Raamatulla tai selkeillä järkisyillä osoitetaan olevan väärässä. Vielä on muistettava, että esimerkiksi Lutherin läheisellä työtoverilla Philipp Melanchthonilla ja myöhemmin toisella Martilla eli Martin Chemnitzillä on paljon apologeettista materiaalia.

Toisaalta luterilaisille on ollut aina selvää, ettei pelkkä tieto Jeesuksen jumaluudesta ja ylösnousemuksesta riitä pelastukseen (CA 4; Luuk. 16:31). Lisäksi Pyhä Henki synnyttää pelastavan uskon armonvälineiden (evankeliumi ja sakramentit) kautta (CA 2, CA 5). Toisin sanoen järjen ja apologetiikan mahdollisuudet ovat rajalliset.

Jumalan pelastusteoista uskovan hyveisiin

Uskonpuhdistuksen jälkeen nykyaikaisen luonnontieteen alkaessa kehittyä jotkut luonnontieteilijät, filosofit ja teologit (esimerkiksi René Descartes ja Marin Mersenne) yrittivät todistaa aukottomasti Jumalan olemassaolon. Johtuen osin tehtävän mahdottomuudesta, osin vielä alkeellisista menetelmistä tulos oli päinvastainen, mitä haluttiin. Alettiinkin epäillä siihen asti itsestään selvänä pidettyä Jumalan olemassaoloa ja varsinkin Hänen vaikutustaan (erityisesti ihmeitä). Niinpä sitten kirkkolaitosten sekä aiheellinen että aiheeton arvostelu purkautui aluksi deistisenä (ajatus, että Jumala on luonut maailman mutta jättänyt sen luonnonlakien varaan) ja myöhemmin ateistisena naturalismina ja valistusfilosofiana.

Myös teologian, kirkon ja uskonnollisten liikkeiden (esimerkiksi valistusteologia ja ainakin osittain myös pietismi) piirissä tieto ja pelastushistorialliset tosiasiat irrotettiin uskonkokemuksesta ja moraalista. Henkilökohtaisista kokemuksista, omasta uskonnollisuudesta ja omista hyveistä tuli uskon varsinaisia kohteita Jumalan historiallisten ja havaittavienkin pelastustekojen sijaan. Näin suojauduttiin muotifilosofian, ympäröivän kulttuurin ja näennäistieteen (esimerkiksi liberaaliteologia) kritiikiltä hyväksymällä ainakin passiivisesti myös antikristillisten oletusten ennalta määräämät tulokset, mutta katsottiin niiden olevan uskon (mitä se sitten näin määriteltynä onkaan) kannalta epäolennaisia. Näin yhteiskunnassa ja kirkossakin alkoi Raamatulle ja alkuseurakunnalle täysin vieras tiedon (tosiasioiden) ja uskon ulottuvuuksien erottelu, joka jatkuu yhä. Oikea uskohan perustuu tapahtumille, tiedolle ja konkreettisille tosiasioille, mutta näkee myös niiden taakse (Joh. 20:30, 31).

Apologetiikan menetelmät, osa-alueet ja suuntaukset

Apologetiikka voidaan jakaa positiiviseen (hyökkäävään) ja negatiiviseen (puolustavaan) osaan. Näistä edellinen on kristinuskon osoittamista järkeväksi, jälkimmäinen puolestaan kristinuskoon kohdistuvan kritiikin torjumista. Logiikka on erittäin tärkeä työkalu apologeettisessa työskentelyssä.

Ensinnäkin apologetiikkaan kuuluu eräitä tärkeitä johdantokysymyksiä. Näitä ovat esimerkiksi totuuden ja sen tuntemisen luonne sekä varmuuden mahdollisuus ja sen eri tasot.

Toiseksi Jumalan olemassaolon perustelemiseen käytettävät klassiset jumalatodistukset, kosmologinen maailmankaikkeuden ja elämän synnystä, teleologinen niiden suunnitelmallisuudesta ja moraalinen todistus moraalin yleispätevyydestä, ovat vieläkin ihan käyttökelpoisia. Niiden avulla on kohtuullisen helppo saada ateistit puolustuskannalle. Esimerkiksi kosmologinen todistus Jumalasta maailmankaikkeuden perimmäisenä syynä on fysiikan ilmiöiden syvemmän ymmärtämisen kautta tullut itse asiassa entistä vakuuttavammaksi. Toinen jumalatodistusten peruslinja lähtee siitä, että tärkeimpien arvojen ja ominaisuuksien todellisuutta (moraali, vapaus, ajattelu, järki ja tieto ym.) on lähes mahdotonta selittää ilman persoonallista Jumalaa. Kuitenkin kaikilla on vastustamaton kokemus niiden olemassaolosta. Molempien todistustyyppien ongelma on, että ne eivät osoita Jumalan yhä vaikuttavan asioihin, vaan siihen tarvitaan muita työkaluja.

Kolmas tärkeä osa kristillistä apologetiikkaa on osoittaa Raamatun luotettavuus. Siihen käytetään raamatuntutkimusmetodien lisäksi historiallisia ja arkeologisia argumentteja. Raamattu – erityisesti Uusi testamentti – osoittautuu aivan ylivertaisen luotettavaksi teokseksi antiikin maailmassa. Mielenkiintoista on myös Raamatun profetioiden ja niiden toteutumisen tutkiminen. Erityisen tärkeää ja kiinnostavaa on Jeesuksen persoonan ja ylösnousemuksen perusteleminen. On esimerkkejä, kuinka rikostutkijat, toimittajat ja lakimiehet ovat soveltaneet oikeudenkäyntien metodeja tapaukseen Jeesus ja todenneet, että Jeesus kestää enemmän kuin hyvin tuomioistuinkäsittelyä, kunhan kolmesataa vuotta vanhoja valistusajan naturalistisia ennakko-oletuksia löysätään. Tämä on hyvin linjassa sen kanssa, että kristinusko on alusta alkaen ollut historiallinen uskonto, ja sen kannattajat ovat aina ymmärtäneet sen ja pyrkineet dokumentoimaan historialliset tapahtumat niin hyvin kuin ovat suinkin osanneet.

Neljänneksi on mainittava kokemukselliset perusteet ja sisäinen vakuuttuminen. Nämä saattavat olla henkilökohtaisella tasolla hyvinkin tärkeitä, mutta näiden soveltaminen toisen ihmisen vakuuttamiseen on hankalaa.

Viidenneksi tulee polemiikki muita maailmankatsomuksia kohtaan. On hyödyllistä, että kristityt perehtyvät muiden maailmankatsomusten heikkouksiin, esimerkiksi sisäisiin ristiriitoihin. On myös tilanteita, joissa voidaan kritiikkiä esittää avoimesti, joko tilanteen tai ihmissuhteiden luonteen vuoksi. Toisaalta on syytä olla varovainen, ettei tarpeettomasti loukkaa toista osapuolta, kehottaahan Raamattukin sävyisyyteen (1. Piet 3:15). Kuitenkin on syytä tehdä selväksi, etteivät ristiriitaiset maailmankatsomukset voi olla molemmat tosia.

Ehkä kaikkein useimmin vastaan tuleva – ja aika hankalakin – vastaväite kristinuskolle on kärsimyksen ongelma. Muita odotettavissa olevia hyökkäyksiä ovat tietenkin esimerkiksi naturalistisen filosofian ja tieteen käsitteiden sekoittamisesta seuraavat syytökset alkeellisesta maailmankuvasta, Raamatun oletetut ristiriidat ja vaikeat kohdat sekä aiheellinen ja aiheeton kristittyjen toiminnan arvostelu. Näihin kaikkiin voidaan kuitenkin löytää pitäviä puolustuksia, kunhan analysoidaan asiat pohjaan asti.

Apologetiikan koulukunnat

Nykyapologetiikassa voidaan erottaa ehkä kolme pääkoulukuntaa, joista ensimmäisestä on kolme suuntausta. Klassinen metodi on aloittaa jumalatodistuksilla ja osoittaa ensin Jumalan olemassaolo (1), sitten perustella hänen ominaisuutensa ja kiinnostuksensa ihmisiä kohtaan (2), jatkaa osoittamalla Jeesuksen jumaluus ja ylösnousemus (3), edetä siitä Raamatun yleiseen luotettavuuteen (4) ja edelleen kristinuskon muuhun sisältöön (5). (Tässä yhteydessä asian osoittaminen tarkoittaa tietenkin, että se näytetään hyvin todennäköiseksi.) Muissa tämän päävaihtoehdon muunnelmissa järjestys ei ole yhtä kiinteä. Toisen pääkoulukunnan mukaan kiinnitetään enemmän huomiota kunkin ihmisen sisäisiin kokemuksiin (moraali, omatunto, luonto, mielekkyys, kauneus), jotka vahvistavat kristinuskon väitteet. Kolmas olettaa Raamatun Jumalan sanaksi ja osoittaa, ettei ristiriitoja ole. Muiden maailmankatsomusten edustajien väittäessä kristinuskon totuuksia valheiksi he kuitenkin elävät ikään kuin ne olisivat totta. Tosin sanoen kristinusko on ainoa maailmankatsomus, jonka mukaan voi elää johdonmukaisesti.

Tiedosta ja varmuudesta

Aluksi todettakoon, että kun edellä puhutaan osoittamisesta, sillä ei tarkoiteta jonkin asian todistamista täysin aukottomasti. Tämän tyyppistä todistamista ei yleensäkään ole reaalimaailmassa vaan ainoastaan käsitemaailmassa. Tällaiset matemaattis-loogiset todistuksetkin pohjautuvat ennakko-oletuksiin (aksiomiin), joita ei voi todistaa, vaikka kaikilla on niistä vahva sisäinen vakuuttuminen. Logiikka on silti hyvin tärkeää apologetiikassa. Myöskään kokeellisen (empiirisen) luonnontieteen metodit eivät tietenkään sovellu apologetiikkaan, vaikka joistain luonnontieteen tuloksista onkin apua.

Joskus tästä tehdään sellainen virhepäätelmä, että apologetiikka ei johda mihinkään eikä ole minkään arvoista. Jos nimittäin kaikki tietomme ja varmuutemme rajoittuisivat edellä mainitun kaltaisiin asioihin, ei meistä kukaan tietäisi juuri mitään. Jäljelle jäisi vain Descartesin johtopäätös: ”Ajattelen, siis olen”. Kokeiden tekeminen siitä, rakastaako aviopuolisomme meitä, saattaa vaikuttaa epäsuotuisasti tutkittavaan asiaan. Lähes poikkeuksetta tieteellinen ja paljolti muukin tietomme tulee jonkun toisen ihmisen kautta, joka vielä hyvin harvoin on alkuperäisen tutkimuksen tekijä. Tutkimuksissakin, myös luonnontieteellisissä, on yleensä vedottu muihin tutkimuksiin eli luotettavina pidettyjen ihmisten lausuntoihin. Samalla tavalla kristinuskon totuudella on luotettavia silminnäkijöitä ja muita todistajia mahdollisten omien kokemusten lisäksi. Apologetiikan menetelmät ovatkin enemmän historiallisia kuin luonnontieteellisiä. Apologetiikka on paljolti verrattavissa todisteiden esittämiseen oikeudenkäynnissä ja saavutettava varmuus on ”ilman järkevää syytä epäillä” -tyyppistä.

Mitä hyötyä on apologetiikasta?

Ensinnäkin apologetiikka voi olla valmistamassa ihmistä evankeliumin vastaanottamiseen samalla tavalla kuin laki on tienraivaajana evankeliumille. Post-modernistisen ja uusateistisen propagandan ja löysän kristillisyyden leimaamana aikanamme joillakuilla saattaa olla aitoja älyllisiä esteitä kuunnella sanomaa Kristuksesta. On myös helpompi ryhtyä keskustelemaan kristinuskosta älyllisellä tasolla ja edetä siitä sitten luontevasti evankeliumiin kuin kysellä suoraan: ”Kuinka on sun sielus laita?” Vielä helpompaa se on, kun selusta on hyvin tehtyjen kotiläksyjen seurauksena turvassa eli ei jäädä heti toivottomaan alakynteen vaan pystytään päinvastoin ohjailemaan keskustelua haluttuun suuntaan.

Toinen apologetiikan tehtävä on vahvistaa kristittyjä epäilyksiä vastaan eli auttaa meitä älyllisissä kiusauksissa. Ne on helpompi kestää, kun on myös selkeät ja vankat järkiperusteet olla kristitty.

Kolmantena perusteluna apologetiikalle on se, että olemme 1700-luvulta asti olleet jatkuvan ja yhä kiihtyvän kulttuurillisen (moraalisen ja filosofisen) pommituksen kohteena, vaikka ongelmia onkin ollut aina. Perhearvoja samoin kuin paimenvirkaa vastaan on viime vuosisadan puolivälin jälkeen hyökätty taukoamatta. Ei ole myöskään vaikeaa ennustaa, että ns. eläkeongelma ratkaistaan lopulta pakkoeutanasialailla, ei eutanasia turhanpäiten ole jatkuvasti esillä. Tässä tilanteessa on paitsi kristillisiä arvoja myös kristillistä totuutta puolustettava; niitä ei voi erottaa toisistaan. Kaiken lisäksi meillä on yllättävän hyviä aseita tähän.

Mitkä ovat apologetiikan rajoitukset ja vaarat

Ensimmäinen apologetiikan ongelma liittyy siihen, että korostettaessa luonnollista Jumalan tuntemista voi Jeesus ainoana pelastustienä joutua hukkaan. Saatetaan ajautua Katolisen kirkon konstituution Lumen gentium (Kansojen valo) kohdan 16 tapaan opetukseen, jossa pelastavaksi uskoksi lasketaan suunnilleen mikä tahansa usko johonkin jumalaan. Post-moderniin kulttuuriimme ja kirkkoihimme uppoaa naiivi vertaus sokeista ja norsusta (uskonnot ovat vain näkökulmia yhteen ja samaan uskoon) kuin häkä.

Toiseksi on muistutettava vielä kerran siitä, ettei Kristuksen ylösnousemuksen totena pitäminen, jota voitaisiin pitää jonkinlaisena äärimmäisenä apologetiikan tavoitteena, ole vielä pelastavaa uskoa. Se on vasta paluuta keskiajalle. (Tosin on niinkin, että ellei ihminen usko Jeesuksen ylösnousemukseen, ei hän myöskään ole pelastavassa uskossa.) On uskottava myös syntien anteeksiantoon Kristuksen tähden ja turvauduttava vain siihen myös omien syntiensä osalta. Tämän uskon taas synnyttää Pyhä Henki evankeliumin sanan, kasteen ja ehtoollisen kautta.

Kolmanneksi täytyy todeta, etteivät uskon esteenä ole useinkaan älylliset vaan pikemminkin moraaliset ongelmat. Naapurin vaimo tulee Kainin vaimoa useammin esteeksi taivastielle johtavalla polulla. Maine, kunnia, mammona, päihteet, katkeruus, oma älykkyys ja moraalinen erinomaisuus, näitä esteitä ei apologetiikka poista. Joskus voi kuitenkin olla eduksi eliminoida joitain tekosyitä, jotta todellinen syy tulisi paremmin edes itselle näkyviin.

Neljänneksi on muistettava, että vaikka osalle järkiperusteet ovat yleensäkin ratkaisevia elämässä ja nämä ihmiset tarvitsevat ehkä apologetiikkaa, toiset ovat taas tunne- ja kokemuskeskeisiä eivätkä saa siitä mitään.

Viides uhka on se, että unohdetaan Raamatun vaatima sävyisyys. Apologetiikalla ei saa hutkia ketään päähän eikä esimerkiksi pyrkiä nolaamaan ateistiparkaa, joka joutuu toteamaan, etteivät hänen argumenttinsa ole läheskään niin vahvoja kuin hän kuvitteli. Viisas apologeetta jättää usein kunniallisen perääntymistien, ellei tilanne vaadi muuta. Apologetiikkahan ei tee kenestäkään pelastettua kristittyä.

Kuudes vaara on siinä, että apologeettinen kirjallisuus on pääosin ainakin alkuperältään englanninkielistä ja sisältää joskus epäluterilaista teologiaa, esimerkiksi puhdasta ratkaisukristillisyyttä, vaikka olisi muuten erinomaista.

Kirjallisuutta

Apologeettista materiaalia ovat tuottaneet, ainakin jollakin osa-alueella, Tapio Puolimatka, Timo Eskola, Pasi Turunen, Pekka Reinikainen, Matti Leisola, Kimmo Pälikkö, Timo ja Eero Junkkaala sekä Uuras Saarnivaara. Käännettyjä yleisesityksiä ovat William Lane Craig: Valveilla ja Stefan Gustavsson: Perusteltu usko. Kirjailijoilta Alister McGrath, John Lennox ja Bentley Hart on käännetty ateismikritiikkiä. Englanninkielisiä luterilaisia apologeettoja ovat mm. John Warwick Montgomery, L. S. Keyser, Gene Edward Veith ja Angus Menuge. Myös Norman Geislerin laajan tuotannon haluan nostaa esille. Geisler & Turek: I don’t have enough faith to be an atheist on erinomainen apologetiikan yleisesitys.

Kategoriat
5/2014 Joulu Lehdet Saarna

JOULUSAARNA

Tom G. A. Hardt, khra, Tukholma, Ruotsi (1934–1998)

Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, nimeen. Aamen.

Saarnateksti: Matt. 1:18–24:

”Jeesuksen Kristuksen syntyminen oli näin. Kun hänen äitinsä Maria oli kihlattu Joosefille, huomattiin hänen ennen heidän yhteenmenoaan olevan raskaana Pyhästä Hengestä. Mutta kun Joosef, hänen miehensä, oli hurskas, ja koska hän ei tahtonut saattaa häntä häpeään, aikoi hän salaisesti hyljätä hänet. Mutta kun hän tätä ajatteli, niin katso, hänelle ilmestyi unessa Herran enkeli, joka sanoi: ’Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa tykösi Mariaa, vaimoasi; sillä se, mikä hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä. Ja hän on synnyttävä pojan, ja sinun on annettava hänelle nimi Jeesus, sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä.’ Tämä kaikki on tapahtunut, että kävisi toteen, minkä Herra on puhunut profeetan kautta, joka sanoo: ’Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja tälle on annettava nimi Immanuel’, mikä käännettynä on: Jumala meidän kanssamme. Herättyään unesta Joosef teki, niin kuin Herran enkeli oli käskenyt hänen tehdä, ja otti vaimonsa tykönsä.”

Samalla kun juhlapäivän evankeliumi on kuvannut meille varsinaisen Jeesuksen syntymisen Beetlehemissä, paimenet ja enkelien laulun, saarnateksti on esittänyt meille myös edeltäneen tapahtuman, kuinka Joosef ottaa vastaan ilmestyksen vaimonsa kohdun hedelmästä: ”se, mikä hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä”. Samalla meille avataan paljon kaukaisempi esihistoria: ”Tämä kaikki on tapahtunut, että kävisi toteen, minkä Herra on puhunut profeetan kautta, joka sanoo: ’Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja tälle on annettava nimi Immanuel’, mikä käännettynä on: Jumala meidän kanssamme”.

Se, mitä me tänään juhlimme, ei ole mitenkään odottamatta ja varoittamatta murtautunut inhimilliseen historiaan. Se arvaamattomuus ja satunnaisuus, mikä liian helposti leimaa nykyisiä esityksiä Jumalan ihmiseksi tulemisesta, katoaa, kun otamme vakavasti Jeesuksen sanat viime sunnuntain saarnatekstissä: ”Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä, ja ne juuri todistavat minusta” (Joh. 5:39). Joulun pyhä lapsi astuu näyttämölle profetioiden saattelemana. Ne ovat vanhimmista ajoista asti tervehtineet häntä hänen oikealla nimellään, jonka olemme kuulleet päivän tekstissä Jesajan kirjasta: ”Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas” (Jes. 9:5).

Lupaus Jumalan tulemisesta ihmiseksi on jo syntiinlankeemuksesta lähtien ollut Jumalan uskollisilla. Koska Joosefia niin selvästi sanotaan Daavidin pojaksi ja hänen sukuluettelonsa esitetään juuri ennen saarnatekstiä, saamme muistutuksen siitä, kuinka lupaukset Daavidin suvun suurimmasta nyt täyttyvät: ”Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, jolloin minä herätän Daavidille vanhurskaan vesan; hän on hallitseva kuninkaana ja menestyvä, ja hän on tekevä oikeuden ja vanhurskauden maassa. Hänen päivinänsä pelastetaan Juuda ja Israel asuu turvassa. Ja tämä on hänen nimensä, jolla häntä kutsutaan: ’Herra on meidän vanhurskautemme’”(Jer. 23:5, 6).

Nämä lupauksensa Jumala on lunastanut, kun ”aika oli täytetty” (Gal. 4:4), sillä hetkellä, siinä silmänräpäyksessä, jonka hän yksin on tiennyt ja määrännyt. Jumalalla on kaikki ohjakset käsissään, hän toteuttaa kaikki lupauksensa eikä anna minkään estää itseään. Kaiken on pakko palvella häntä. Myös Augustus, Kyrenius (Quirinius) ja koko Rooman valtakunnan hallinto ovat hänen vallassaan, kun Augustus käskee Joosefin ja Marian Beetlehemiin, jotta profeetan sanat toteutuisivat: ”Mutta sinä, Beetlehem Efrata, joka olet vähäinen olemaan Juudan sukujen joukossa, sinusta minulle tulee se, joka on oleva hallitsija Israelissa, jonka alkuperä on muinaisuudesta, iankaikkisista ajoista” (Miika 5:1).

Tässä kaikki odottaa, että ”synnyttäjä synnyttää” (Miika 5:2), jotta seimi saisi ottaa vastaan hänet, jonka pitää tulla. Tämä kaikki julistaa meille Jumalan kaikkitietävyyttä ja kaikkivaltiutta, joissa mekin saamme levätä. Tässä pätee yhä tämä sana: ”sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret” (5. Moos. 33:27). Ikiaikaisella Jumalalla, jonka ”alkuperä on muinaisuudesta, iankaikkisista ajoista” on sama voima nyt kuin silloin, ja hän on yhä luotettava ja pitää sanansa. Kenenkään ei tule menettää toivoaan ollessaan näkyvän sekasorron keskellä. Jumala toteuttaa suunnitelmansa, vaikka joskus solmittavia langanpäitä on hämmentävän monta. Jotta pysyisimme lujasti tässä luottamuksessa, vahvistakaamme uskoamme tämän juhlapäivän suurilla ja pyhillä opinkohdilla:

  1. Tänään ihmissuvulla on sellainen kunnia, jota ei ole enkeleillä.
  2. Tänään on ihmissuvulla sellainen pelastus, jota enkelit eivät tarvinneet.
  3. Tänään ihmisiä kutsutaan yhtymään enkelien kanssa ylistyslauluun.

1. Tänään ihmissuvulla on sellainen kunnia, jota ei ole enkeleillä

Kaikkialla pyhissä Kirjoituksissa sanotaan enkeleitä paljon ihmisiä mahtavammiksi. Ne ympäröivät Jumalan valtaistuinta ja laulavat lakkaamatta kolminkertaista Pyhä-hymniä. Niistä sanotaan: ”te voimalliset sankarit, jotka hänen sanansa kuulette ja hänen käskynsä täytätte” (Ps. 103:20). Ne esiintyvät myös päivän molemmissa teksteissä. Kaikessa loistossaan ne eivät voi kuitenkaan väittää itsestään sitä, mitä me ihmiseksitulemisopin (inkarnaatio-opin) perusteella voimme sanoa itsestämme: Me olemme Jumalan veljiä. Hän on liha meidän lihastamme, luu meidän luistamme (vertaa 1 Moos. 2:23).

On kristillisen uskon suuri ja ihana salaisuus, jota ei voida koskaan riittävästi mietiskellä ja palvoa, että meidän lihamme ja veremme istuu Pyhässä Kolmiykseydessä valtaistuimella, että Herra, HERRA, Luoja ja Kaikkivaltias on iankaikkisesti puettu inhimilliseen luontoon, ruumiiseen ja sieluun, että hän on ikuisuuksien ikuisuuksiin yksi meistä. Kruunu, jonka Jumala luomisessa lahjoitti suvullemme luomalle meidät Jumalan kuvaksi, on saanut vielä syvemmän ja ihanamman kirkkauden: nyt meitä ei ole ainoastaan luotu hänen kuvakseen, vaan hän on yksi meistä. Hänellä, jota ruumiittomat henget, kerubit ja serafit palvelevat, joka istuu valtaistuimella kaiken keskellä ja joka johtaa tähdet yli taivaankannen vahvuuden, on ihmisen kasvot, ruumis ja sielu. Hän on syntynyt Neitsyestä, syönyt ja juonut kuten me ja kuollut meidän kuolemamme. Meidän tulee saada suuri ilo ja usko siitä, että Jumala on meidän kanssamme, Immanuel.

2. Tänään on ihmissuvulla sellainen pelastus, jota enkelit eivät tarvinneet

Tämän päivän evankeliumissa enkeli julistaa sanoilla: ”teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja” (Luuk. 2:11), että joulun lahja annetaan teille, ihmisille, ei enkeleille. Se on vapautus synnin syyllisyydestä ja Jumalan vihasta, joka on ollut päällämme aina syntiinlankeemuksen päivästä asti. Ihmiseksi tulemisen koko merkitys on siinä, minkä enkeli ilmaisee saarnatekstissä näin: ”sinun on annettava hänelle nimi Jeesus, sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä”. Kaikilla profeettojen lupauksilla siunauksesta tulevan Herran kautta on taustanaan, että muutoin siunaus ei olisi maan yllä ja kaikki julistaisi synnin ja kirouksen hallintavaltaa. Ellemme ole tätä ymmärtäneet oikein, tulee kaikista Kirjoitusten lupauksista meille merkityksettömiä profetioita maanpäällisestä onnesta.

Nyt on jälleen kerran niin, että juuri meidän oma syntimme ja syyllisyytemme on pantu tämän pyhän lapsen kannettavaksi ja hänen vanhurskautensa voittaa meidän epävanhurskautemme. Tässä on kirjaimellisesti totta, mitä kirkkoisä Hieronymus on kerran keksimässään keskustelussa pannut Kristuksen sanomaan hänelle, kun hän halusi antaa tälle jotain: ”Rakas Hieronymus, koska olet niin antelias, sanon sinulle, mitä sinun pitää minulle antaa. Anna minulle syntisi, huono omatuntosi ja kadotuksesi.” Minä vastaan: ”Mitä sinä noilla asioilla teet?” Kristus vastaa minulle: ”Minä otan ne olalleni, ne ovat minun ihanuuteni ja minun valtani. Jesaja on ennustanut, että minä kannan ja otan pois sinun syntisi.”

3. Tänään ihmisiä kutsutaan yhtymään enkelien kanssa ylistyslauluun

Vaikka pelastussanoma sivuuttaa enkelit, sehän ei koske heitä vaan meitä, halu mietiskellä sitä täyttää heidät. Pyhä Pietarihan kirjoittaa: ”siihen enkelitkin halajavat katsahtaa” (1. Piet. 1:12). Enkelit iloitsevat evankeliumin menestyksestä: ”Niin myös, sanon minä teille, on ilo Jumalan enkeleillä yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen” (Luuk. 15:10). Tänään kuulemme niiden myös ylistävän Jumalaa enkelilaululla, joka on välitetty messussa heiltä meille: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!” (Luuk. 2: 14).

Siellä missä sanoma Jumalan ihmiseksi tulosta meidän ja meidän pelastuksemme vuoksi on todella ymmärretty, maasta kohoaa välttämättä vastauslaulu, tuki ja osanotto enkelilauluun. Paimenistahan sanotaan tänään: ”Ja paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa kaikesta, minkä olivat kuulleet ja nähneet, sen mukaan kuin heille oli puhuttu” (Luuk. 2:20). Niinpä ei myöskään päivän messumme ole hiljainen vaan täynnä riemua, joka tulee Jumalan ilmestymisestä maan päälle. Sen tähden antakaamme ylistyslaulumme nousta suitsukkeineen kohti korkeutta ja kohti Jumalaa hänen pyhässä sakramentissaan: Kyllä, tulkaa, riemuitkaamme Herrassa ja julistakaamme läsnä olevaa salaisuutta! Erottava muuri on purettu, leimuava miekka väistyy ja Kerubit jättävät elämän puun. Sillä Isän olemuksen kuva, iankaikkinen Herra ottaa ihmishahmon.

Aamen.

Saarna on pidetty Tukholman vapaan evankelis-luterilaisen Pyhän Martin seurakunnan (Sankt Martins församling) jumalanpalveluksessa 25.12.1980. Suomennos: Isto Vuorio

Kategoriat
5/2014 Lehdet Uskonpuhdistus

LUTERILAINEN USKONPUHDISTUS

Ilpo Sinkko
Ilpo Sinkko
Ilpo Sinkko, pastori, Kokemäki

”Ja fariseukset ja saddukeukset tulivat hänen luoksensa ja kiusasivat häntä pyytäen häntä näyttämään heille merkin taivaasta. Mutta hän vastasi ja sanoiheille: ’Kun ilta tulee, sanotte te: Tulee selkeä ilma, sillä taivas ruskottaa,ja aamulla: Tänään tulee rajuilma, sillä taivas ruskottaa ja on synkkä. Taivaan muodon te osaatte arvioida, mutta aikain merkkejä ette osaa. Tämä paha ja avionrikkoja sukupolvi tavoittelee merkkiä, mutta sille ei anneta muuta merkkiä kuin Joonaan merkki.’ Ja hän jätti heidät ja meni pois.” (Matt. 16:1–4)

1. Reformaatio, mitä se on?

Rakkaat ystävät! Pyhäinpäivän aattona vuonna 1517 Wittenbergissä Itäisessä Saksassa tehtiin historiaa. Wittenbergin yliopistonVanhan Testamentin eksegetiikan professori Martin Luther naulasi Wittenbergin linnankirkon oveen 95 teesiään eli väittämäänsä. Nuo naulaniskut kaikuivat ikuisuuteen saakka. Nuo 95 teesiä oli tarkoitettu oppineille tiedoksi. Siihen aikaan oli tapana väitellä tärkeistä teologisista kysymyksistä. Siihen aikaan se tuntui hyvältä ja oikealta, että asioista väiteltiin. Meillä Suomessa on taas totuttu tuppisuisuuteen, eli joku toinen on päättänyt meidän kristittyjen puolesta, miten tulkitaan Raamattua, eikä siitä ole totuttu väittelemään. Tänään kristikansa on hiljaa.

Mikä sai Lutherin liikkeelle? Pelastusta myytiin paavin allekirjoittamilla anekirjeillä. Anekirjeen ostaja saattoi vähentää omaa aikaansa kiirastulessa ostamalla aneen. Martin Luther oli koko ikänsä etsinyt armollista Jumalaa ja viimein hän oli sellaisen löytänyt Kristuksessa. Epätoivo ja Jumalan tuomioiden pelko oli ajanut hänet etsimään lohdutusta hyvistä teoista, paastoamisesta ja munkkiudesta. Luther koki, etteivät hänen omat yrityksensä kuitenkaan kelvanneet Jumalalle. Raamattua tutkimalla hänelle selvisi, että Jumala ei armahdakaan meitä omien hyvien tekojemme tai hurskautemme ansiosta. Jumala vapauttaa meidät synnistä ja kuoleman vallasta Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden. Tämä armahdus omistetaan omalle kohdalle uskolla. Uskon antaa Jumala Sanansa kautta. Tämä oli valtava vapautus omassatunnossaan niin kauan kamppailleelle Lutherille.

2. Anekauppa oli räikeää

Nyt Saksanmaalla alkoi toimia dominikaanimunkki JohannTetzel. Hän oli kunnostautunut melkoisena anekauppiaana. Hänen mottonsa oli: ”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa”. Luther pääsi selville anekaupan koukeroista, koska hänen seurakuntalaisensa esittelivät hänelle anekirjeitä. Seurakuntalaisten mukaan nyt ei tarvinnut enää edes katua syntejäänkään, kun oli vain ostanut anekirjeen. Tämä tuntui rienaukselta Lutherin mielestä, joka oli viimein taisteluidensa jälkeen saanut rauhan ja selvyyden Kristuksessa yksinkertaisesti uskomalla syntinsä anteeksi. Ja nyt myytiin pelastusta helpolla rahalla. Tämän oli loputtava. Niinpä hän kirjoitti teesinsä anekauppaa ja sen epäkohtia vastaan. Luther ei täysin ymmärtänyt aluksi, miksi paavi ja kirkko tarvitsivat rahaa anekirjeillä. Se johtui siitä,että uusi paavi Leo X aikoi rahoittaa anekirjeistä saadulla tuotolla Rooman Pietarinkirkon rakentamisen.

Lutherin teesit eivät jääneetkään pelkäksi tutkijoiden iloksi, vaan opiskelijat ottivat kirjapainotekniikalla monia, monia kopioita teeseistä. Ja Johann Tetzel, tuo anekauppias, joutui poistumaan monelta paikkakunnalta nopeasti, koska ihmiset huusivat suureen ääneen: ”Luther, Luther”, ja kivittäen karkottivat Tetzelin pois paikkakunnaltaan. Tämä kaikki tietenkin vähensi aneitten tuottoa ja Lutherin esimiesten oli tartuttava asiaan. Paavi oli antanut anekaupan toteuttamisen Mainzin arkkipiispan Albrechtin toteutettavaksi. Kun arkkipiispa sai tiedot Lutherin toiminnasta, hän lähetti kirjeen siitä itselleen paaville. Paavi ei ymmärtänyt mitä oli tapahtumassa. Joka tapauksessa kirkolliset toimet Lutheria vastaan olivat alkamassa.

3. Uskonpuhdistuksen keskeiset asiat

Luther vastasi häneltä kysyttäessä, mikä on Raamatun keskeisin periaate. Hänen mukaansa se, mikä ajaa Kristuksen asiaa, on Raamatussa keskeisintä. ”Ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Se oli keskeinen periaate. Enää ei tarvittu aneita, munkkiutta, pyhiinvaelluksia tai messu-uhreja, yksin usko Kristukseen riitti. Entä missä usko syntyy? Se syntyy siellä, missä Jumalan Sanaa puhtaasti opetetaan ja sakramentit Kristuksen käskyn mukaan toimitetaan. Usko syntyy seurakunnassa, seurakunnan keskellä Pyhän Hengen vaikutuksesta. Entä miten kristityn tulee elää? Oliko noudatettava ihmisten oppeja ja perinnäissääntöjä vai mitä? Tähän on vastaus: ”Raamattu on kristityn uskon ja elämän ylin ohje”. Siinä on toinen keskeisistä uskonpuhdistuksen periaatteista. Ja miten kristitty tietää, miten tulee uskoa ja elää? Vastauksena on: hänen tulee lukea Raamattua ja ottaa sieltä opikseen, miten toimia tulee. Ongelmana oli, ettei Raamattua ollut käännetty kansankielelle, vaan käytössä oli latinankielinen versio Vulgata, jota vain oppineet osasivat lukea. Mitä oli tehtävä, että jokainen kristitty saattoi tutkia Jumalan Sanaa äidinkielellään? Raamattu oli käännettävä kansankielelle ja vielä enemmän – oli luotava Saksan kirjakieli. Tämä projekti alkoi Wartburgin linnassa vuosina 1521–22, jolloin Luther käänsi UT:n saksaksi ja samalla tuli luoneeksi Saksan kirjakielen. Raamatunkäännöstyö jatkui myöhemmin ja Luther käänsi koko Raamatun saksaksi.Tämä oli lopullinen irtiotto paaviudesta ja roomalais-katolisen kirkon teologiasta. Uskonpuhdistus alkoi levitä Saksassa ja muuallakin, ja myös muuan suomalainen eli Mikael Agricola opiskeli Wittenbergissä 1536–1539. Agricola sai Lutherilta hyvät todistukset vietäväksi Ruotsi–Suomen kuninkaalle KustaaVaasalle.

Paljon olisi kerrottavaa Lutherista ja uskonpuhdistuksesta ja Lutherin työtovereista, mutta on hyvä, että seurakuntalainen voi itsekin ottaa selvää Lutherin ja uskonpuhdistuksen vaiheista lukemalla siitä kirjoitettuja hyviä kirjoja. Voin kysyttäessä suositella luettavaksi noita hyviä kirjoja.

4. Paljon on kulunut aikaa Lutherista

Paljon on kulunut aikaa Lutherista ja uskonpuhdistuksen alusta. Vuonna 2017 vietetään kaikkialla luterilaisessa maailmassa uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlaa. Nyt on hyvä kerrata, mitä uskopuhdistus voisi tänä päivänä merkitä. Uskonpuhdistus tänä päivänä merkitsee ilman muuta paluuta Raamattuun ja sen kirjaimelliseen tulkintaan. Nykyaikana Raamatun auktoriteetti on painettu pohja mutiin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Tällaista kehitystä vastaan jokainen kristitty taistelee omalla tavallaan. Jumalan pyhä Sana eli Raamattu on edelleenkin kristityn uskon ja elämän ylinohje. Raamatun selvällä sanalla on ratkaistavissa niin kysymys naispappeudesta kuin seksuaalietiikastakin. Tänä aikana meitä kristittyjä vedätetään tiedotusvälineitten puolelta. Joudumme lukemaan lehdistä, että Raamatun pohjalta ei nykyaikana voikaan muodostaa mielipidettä, eikä sillä ole käyttöä tässä tilanteessa. Tämä tällainen on valhetta, jolla pyritään johtamaan harhaan Suomen kansaa ja varsinkin kristittyjä. Kyllä Raamattu sanoo, se armahtaa, mutta se myös tuomitsee. Sen mukaan on meidän elettävä. Raamattu sanoo kyllin selvästi, miten asiat ovat ja sen tahtoon on meidän taivuttava, jos haluamme olla kristittyjä. Raamatussa on Kristus ja hänen tuomansa anteeksianto. Sitä kuulutetaan elävällä Sanalla, joka kaikuu kaikkialle.

Toinen suuri harha, jota meille tarjotaan, on uskontojen tasavertaisuus. Toki ihminen saa uskoa mihin tahansa, mutta jos hän aikoo pelastua iankaikkiseen elämään, on hänen kuunneltava yksin Kristusta. Me pelastumme yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Ei ole muita pelastajia, ei ole pelastusta Kristuksen uskopuolella. Tämäkin meidän on sanottava, vaikka koko maailma kieltäytyisi kuulemasta.

Tämä vanha Eurooppa on käymässä antikristilliseksi, se on hylkäämässä kristinuskon. Eurooppa rappioituu henkisesti ja taloudellisesti, kun se hylkää sen, mihin vanhat arvot oikeastaan perustuvat, eli kristinuskon. Muualla maailmassa kristittyjen määrä kasvaa kymmenillä miljoonilla joka vuosi, pian joka toinen tämän maapallon asukkaista kuuluu johonkin kristilliseen kirkkoon. Veljemme ja sisaremme Kristuksessa asuvat yhä useammin Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Aasiassa. Älkäämme siis hämmentykö sitä, että tämä Eurooppa on niin Kristus-vastainen – ja myös Suomi siinä mukana. Voittomme Kristuksessa on varma. Varmasti voitamme Kristuksen nimessä, vaikka tiellemme joskus kasautuu esteitä Kristuksen nimen ja Sanan tunnustamisen tähden.

Suomen kansankirkko tarvitsee tänään uskonpuhdistusta, ja me olemme se voimavara, joka tuon puhdistuksen voi aloittaa. Emme tiedä, mistäpäin tuo puhdistus alkaa, ei Lutherkaan sitä etukäteen tietänyt. Kun meillä kristityillä on synnit anteeksiannettu ja selvä Jumalan Sana käsissämme, niin me uskallamme käydä vastaan vaikka minkälaisia voimia, valtoja ja herrauksia.

Kristus kulkee niiden takana ja niiden kanssa, jotka häneen uskovat. Emme muistele tässä uskonpuhdistusta, vaan me tänään, tässä, tällä joukolla, teemme uskonpuhdistusta omalla kohdallamme ja kirkkomme kohdalla. ”Semperreformanda” – mitä se merkitsee? Se merkitsee sitä, että uskonpuhdistus ei voi jäädä paikalleen, vaan sen on jatkuttava eteenpäin seurakunnissamme, maassamme, kirkossamme, tässä maailmassa. Siinäpä meille tehtävää kylliksi!

Oikea Kristuksen kirkko on tässä maailmassa aina alas painettuja halveksittu, se on pilkattu ja väheksytty. Mutta sillä on oma voimansa, ja sen tähden se voittaa sen pahan, jolla oikeaa Kristuksen seurakuntaa yritetään kaataa. Kirkon aarteena eivät ole anekirjeet eivätkä suuret rahavarat. Teesissä 62 Luther opettaa: ”Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi”. Tänä aikana meille myös pyritään opettamaan, että kristityn elämä olisi helppoa. Sitä se ei ole, vaan se on yhäkin kaidan tien vaeltamista, niin kuin Kristus jo sanoi. Elämämme ja työmme tässä maailmassa on työn ja kilvoituksen täyttämää. Vielä emme ole päässeet perille, joudumme näkemään työtä ja vaivaa. Luther opettaa teeseissään 94–95: ”Kehotettakoon kristityitä innolla seuraamaan Herraansa Kristusta kautta kuoleman, rangaistusten ja helvetin, ja niin uskomaan enemmän sitä, että taivasten valtakuntaan tullaan monen ahdistuksen kautta…”. Uskoamme koetellaan tässä maailmassa monta kertaa. Mutta kun se tulella puhdistetaan, tulee siitä kullankaltaista, elävää, puhdistettua ja voimallista uskoa. Tähän kaikkeen kilvoitukseen ja vaivaan antaa Kristus itse voiman. Hän antaa voiman ja johtaa vaiheemme oman aivoituksensa mukaan. Ja Kristuksen johdatus on meille elämäksi, iankaikkiseksi elämäksi.

Rukoilemme: Pyhä Jumala, rakas Taivaallinen Isä. Kiitämmesinua siitä, että olet antanut aidon evankeliumin Pojastasi kantautua kaikkialle maailmaan. Kiitämme siitä, että olemme saaneet uskoa tuon sanoman omalle kohdallemme ja pelastua. Anna sanasi tänään kaikua kaikkialle ja voittaa yhä useampia sieluja valtakuntaasi. Jeesuksen nimessä. Aamen!

Saarna Uskonpuhdistuksen muistopäivänä 9.11.2014 Tampereen Johannes-yhteisössä
Kategoriat
5/2014 Lehdet Pääkirjoitus

PÄÄKIRJOITUS * HANNU LEHTONEN

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 4.1.2019
Kristus Vanhassa testamentissa - Hugo Odeberg
Kristus Vanhassa testamentissa - Hugo Odeberg

Kristus Vanhassa testamentissa on hyvin mielenkiintoinen ja keskeinen kysymys. Kristillisen kirkon perinteessä on elänyt kauan vahvana tietoisuus siitä, että Vanha testamentti puhuu Kristuksesta ja toisin päinsanottuna: Kristus puhuu Vanhassa testamentissa. Silmäys suomalaisiin kirkkoraamattuihin todistaa tästä.

Pari esimerkkiä psalmien otsikoista Bibliassa (1776) ja nykyisessä kirkkoraamatussa: 1) Ps. 22: Ennustus Kristuksen katkerasta kärsimisestä, Kristuksen ansion julistamisesta ja osallisuudesta (Biblia) /Jumala, miksi olet minut hylännyt? (KR 92) 2) Ps. 31: Ennustus Kristuksesta: 1)Kuinka hän rukoilee Isäänsä suuressa kärsimisensä tuskassa, kiittää avun edestäja rohkaisee jumalisia (Biblia) / Herraan minä turvaan (KR 92).

Nämä esimerkit osoittavat, että nykyinen (ja sitä edeltävä) kirkkoraamattu eivät enää puhu Vanhan testamentin otsikoinneissa Kristuksesta.Tämä kertoo siitä, miten luterilaisesta ja vanhakirkollisesta Raamatuntulkinnasta poikkeava teologia on vaikuttanut voimakkaasti.

Kristus ja Vanha testamentti kuuluvat kuitenkin erottamattomasti yhteen. Tunnettu ja arvostettu ruotsalainen teologi HugoOdeberg lausuu teoksessaan Kristus Vanhassa testamentissa (Kristus i gamlatestamentet): ”Raamattua (Vanhaa testamenttia) ei voi ymmärtää ilman, että näkee siinä Kristuksen, ja Kristusta ei voi ymmärtää eikä häneen voi uskoa ilman, että ymmärtää ja uskoo Raamattuun (Vanhan testamentin ensi alusta saakka).”

Evankelista Luukas kuvaa ylösnousseen Jeesuksen raamattutuntia kahdelle opetuslapselleen Emmauksen tiellä: ”Ja hän alkoiMooseksesta ja kaikista profeetoista ja selitti heille, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu.” (Luuk. 24:27) Tässä Jeesus itse todistaa,että kaikki kirjoitukset eli koko Raamattu puhuu hänestä. Odeberg sanoo: ”Kunhän sanoo: ’Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja ovat elämä’(Joh. 6:63), on kysymys Herran sanoista, Kristuksen sanoista. ’Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut’ tarkoittaa siis Raamattua kokonaisuudessaan.

Hienolla tavalla Odeberg selittää Ps. 2:9 sanaa rautaisesta valtikasta: ”Rautainen valtikka on Herran Jeesuksen Kristuksen puinen risti.Sillä ristillä hän musertaa väkevät, kuten Paavali asian ilmaisee: ’Me puhumme salattua Jumalan viisautta, sitä kätkettyä, jonka Jumala on edeltämäärännyt ennen maailmanaikoja meidän kirkkaudeksemme, sitä, jota ei kukaan tämän maailman valtiaista ole tuntenut – sillä jos he olisivat sen tunteneet, eivät he olisi kirkkauden Herraa ristiinnaulinneet’ (1. Kor. 2:7–8).”

Odeberg osoittaa, että Kristus löytyy myös ns.kostopsalmeista (esim. Ps. 94): ”Millä tavalla koston Jumala ilmestyi? Vastauslöytyy Uudesta testamentista, kuten Vanha testamentti siellä avataan: koston Jumala ilmestyy kunniassa ristillä. Hän ei ilmesty yhtenä maailman valtiaista, joka tuhoaa vihollisensa, vaan sellaisena, joka lunastaa kärsivät.”

Odeberg kokoaa jotakin hyvin olennaista seuraavaan lauseeseensa: ”Raamattu on näet yksi kokonaisuus, jossa jokainen kirja liittyy jokaiseen muuhun ja jokainen sana jokaiseen muuhun sanaan.”

Kategoriat
Hallitus herätysliikkeet Kirkko Tunnustuksellisuus Tunnustuskirjat

KANSANKIRKOLLINEN HYÖKKÄYS LUTERILAISTA TUNNUSTUKSELLISUUTTA VASTAAN

Halvar Sandell, pastori, Helsinki

Perusta-lehden tämän vuoden ensimmäinen numero (1/2015) keskittyy pääkirjoituksesta alkaen melkein kokonaan otsikon ilmaisemaan asiaan.
Päätoimittaja, TT Timo Junkkaala toteaa aluksi sen ilmeisen kummallisuuden, että papit, jotka opettavat Raamatun vastaisesti, saavat jatkaa viroissaan, kun samaan aikaan kirkko ajaa kirkon yhteydestä pois niitä, jotka ovat virkakysymyksessä samalla kannalla kuin koko kristikunta on ollut 1900 vuotta. Tämän jälkeen Perusta-lehti ei itse kuitenkaan halua antaa vaihtoehtoa tässä vaikeassa tilanteessa.

Pikemminkin se haluaa poissulkea vaihtoehdot ja patistaa kristittyjä ja heidän pappejaan pitäytymään kaikissa olosuhteissa hengelliseen yhteyteen kansankirkossa. Asia on omituinen varsinkin siinä mielessä, että nämä, jotka haluavat määräillä, mitä toisten kristittyjen tämän päivän rappiotilanteessa pitää tehdä, nostavat itse palkkaa (tai eläkettä) palvelusta herätysliikkeissä. Jos kerran on niin ongelmatonta toimia kansankirkon paikallisseurakunnissa, miksi nämä eivät itse ole hakeutuneet niihin? Miten nämä, jotka eivät arjessa elä palvellen paikallisseurakunnissa, henkilökohtaisesti voivat tuntea sitä tuskaa, mikä siinä on heresioiden keskellä, kun erilaisia kompromisseja vaaditaan koko ajan. Heille kelpaa kuitenkin olla omissa turvallisissa oloissa ja sieltä käsin maistereina kertoa toisille, miten pitää elää tiiviisti kansankirkossa. Tässä ilmenee estoton röyhkeys, kun etäältä esitetään tällaista kritiikkiä pistämättä itseänsä todellisesti likoon siinä, missä seurakuntapalvelijan paikka on. Miten omatunto antaa tällaiseen luvan? Miten he kehtaavat?

On nyt tätä katsottaessa analysoitava, mistä tällainen järjellisesti erilliskummallinen ote lähtee.  Herätysliikkeiden eksistenssi on juuria myöten rakennettu sen varaan, että kansankirkollinen systeemi ympäröi niitä. Ne ovat kuin köynnöskasveja, jotka kasvavat seinää pitkin. Jos talon seinä otetaan pois, köynnösten käy huonosti. Herätysliikkeet ovat siis ihan olemuksensa perusteella kansankirkollisen ideologian parhaita puolestapuhujia. Tietynlainen raivokas kritiikki tervettä kirkko-oppia ja luterilaista tunnustuksellisuutta vastaan, jota nyt ilmenee, on ymmärrettävä tästä lähtökohdasta käsin. Kansankirkon kriisin edetessä heidän oman eksistenssinsä perusta on uhattuna. Se skenaario, että kansankirkko häviää tai heikentyy liiaksi ja samanaikaisesti useimmissa kaupungeissa kasvaa kansankirkon systeemistä erillään pieniä määrätietoisia kirkollisia seurakuntia, joista voi kohta tulla oma kirkkonsa, saa epätoivoiset tunteet ja ajatukset liikkeelle.

Tässä ei ensisijaisesti saa olla kyse siitä, kuka voittaa ulkonaisesti ja määrällisesti, vaan siitä, saammeko uskollisia seurakuntia, joiden palvelijat pitäytyvät Jumalan sanaan toimittaen Sakramentit puhtaasti?

On aivan selvää että tässä käydään vakavaa rajaa siihen, mitä nyt esitetään herätysliikkeiden puolesta. T. Junkkaala yrittääkin välillisesti puolustaa arkkipiispa Mäkisen surkeaa ulostuloa homoasiassa, kun tämä iloitsi päätöksestä, joka toteutettuna merkitsee, että samaa sukupuolta olevat parit voivat kutsua liittoansa avioliitoksi. Perusta-lehden päätoimittaja antaa ymmärtää, ettei tämä merkitse paljon mitään, kun kerran kirkon näkemys avioliitosta on toinen. Kansankirkon näkemys ei ole sellainen, minkä tämä päätoimittaja antaa ymmärtää sen olevan. Jos se olisi sellainen, ei Kari Mäkisen olisi mahdollista jatkaa arkkipiispana.

Hyvin merkillisesti käsitellään tässä pääkirjoituksessa ilmeisiä harhaoppeja ja selvästi väärää kirkollista elämää.  Tämä tapahtuu viitaten Augsburgin tunnustuksen seitsemänteen artiklaan, jossa todetaan, että on sallittua käyttää jopa jumalattomienkin toimittamia palveluksia pyhien sakramenttien kohdalla, koska tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja jumalattomia on sekoittunut pyhien joukkoon (TK 1990, s. 54–55).  Tässä kohdassa Junkkaala ei halua nähdä tätä tosiasiaa: tunnustus puhuu näiden sydämissään jumalattomien olevan sekoittuneina oikeaan seurakuntaan. Avoimista harhaopettajista ja ilmeisistä kirkollisen elämän rikkojista ei ole kysymys, kun puhutaan siitä mitä hyväksytään. Junkkaalan väärää tulkintaa alleviivaa myös se, että hän siteeraa Augsburgin tunnustuksen puolustuksen vastaavaa kohtaa erikseen pääkirjoituksen jälkeen.  Silmiinpistävää on siinä se, että loppu, joka käsittelee sitä, miten oikeat seurakunnat suhtautuvat harhaopettajiin, on jätetty pois. Siis tähän Perusta-lehden numeroon ei sovi seuraava: ”Väärät opettajat sen sijaan on hylättävä, koska he eivät enää toimi Kristuksen sijaisina, vaan ovat antikristuksia. Kristus sanoo: ’Kavahtakaa vääriä profeettoja.’ Ja Paavali sanoo: ’Jos joku julistaa toista evankeliumia, hän olkoon kirottu.’” (TK 1990, s. 155)

On huomattava, että pietistisen kirkkonäkemyksen tähden ei tahdota tehdä eroa sisäisen luopumuksen (jota emme tunne) ja avoimen harhan välillä. Sen sijaan avointa harhaa puolustellaan niin kuin siinäkin olisi kysymys salatusta luopumuksesta.

Junkkaala kuvailee tunnustuskirjojen kantaa: ”… torjutaan sellaiset, jotka kieltävät käyttämästä hyväksi jumalattomien pappien palveluksia”, niin kuin se olisi tunnustuskirjojen kanta myös siinä mielessä kuin hän itse käyttää termejä. Perusta-lehti kehottaa näin ollen jäämään harhaopettajien kanssa yhteyteen, ja heidän palveluksiensa torjumista pidetään vääränä.  

Artikkelin loppupuoliskon argumentit, joilla puolustellaan kansankirkollista hengellistä kanssakäymistä sen nykyisten palvelijoiden kanssa, eivät kestä. Ensimmäinen, joka viittaa alkukirkon edustajien kontakteihin synagoogaan, ei ole relevantti siinä mielessä kuin Perusta sitä käyttää. Nimittäin totta on, että apostolien aikakaudella oltiin yhteydessä synagoogaan, joka käytti pyhiä kirjoituksia. Tuohon aikaan ei synagoogan jumalanpalvelukseen oltu vielä liitetty ns. 18. rukousta, jossa kirotaan kristityt (se tuli toisen vuosisadan koittaessa). On huomattava, mihin tämä yhteys rajoittui. Siinä ei ollut kristillistä kastetta yhteyden siteenä, siinä ei ollut pyhää ehtoollista eikä piispoja tai presbyteerejä palvelemassa. Sakraalinen yhteys, joka perustui kristilliseen kasteeseen ja ehtoollisyhteyteen, oli alusta alkaen irrallaan synagoogasta myös ennen sitä aikaa, jolloin 18. rukous liitettiin liturgiaan, aikana jolloin jonkinlainen kanssakäyminen oli mahdollinen synagoogan kanssa. Nyt jotkut käyttävät tätä synagooga-argumenttia puolustaakseen hengellistä välitöntä yhteyttä nykyisessä kansankirkon elämässä. Ei haluta nähdä tosiasioita.

Toinen argumentti on, että SELK:n (Suomen evankelis-luterilainen kirkko) perustus olisi yhä kunnossa. Tosiasiallista käytännön harhaa ei saa puolustella sillä, että kirkon perustus on kuitenkin oikea ja hyvä. Ratkaisevaa on se oppi, jota todellisuudessa harjoitetaan. Junkkaalan kannasta seuraisi, että uskonpuhdistusta ei ehkä olisi tapahtunut lainkaan, koska huomattava osa niistä harhoista, joita vastaan uskonpuhdistuksessa käännyttiin, ei silloin kuulunut Kirkon viralliseen oppiin (vaan oli pastoraalista opetusta) vielä siihen aikaan. Trenton konsiilin (1545–1563) jälkeen tilanne oli toinen.

Augsburgin tunnustus on selvillä siitä, ettei se virallista oppia silmällä pitäen ole ristiriidassa Katolisen ja Rooman kirkon kanssa.  ”…voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Rooman kirkon kanssa” (TK 1990, s.  61).

Näiden kahden ensimmäisen argumentin jälkeen seuraa puhetta siitä, miten herätyskristillisten on syytä estotta jäädä hengelliseen yhteyteen moniarvoisessa yhteisössä. Sen jälkeen seuraa komentelua yksilöille: ”Älä eroa kirkosta. Jos olet eronnut, liity takaisin.” Tähän on sanottava, että sellainen komentelu on törkeää. Ajatelkaamme esimerkiksi harrasta kristittyä, joka tunnetasolla on ollut kiintynyt kotiseudun kirkkoon ja sitten Raamatun sanan opetuksesta on saanut rohkeuden siirtyä sellaisesta vaarallisesta kanssakäymisestä sivuun huomattuaan harhan myrkkyä olevan esillä ja sen johdosta todellisen vaaran joutua luopumukseen ja epäuskoon.

Hyvin kummallinen on lopussa oleva johtopäätös, että ei haluta nähdä muuta vaihtoehtoa kuin se, että vedotaan nykyisiin SELK:n piispoihin ja pyydetään vihkimystä perinteisellä linjalla oleville pappiskandidaateille. Tällä tavoin jumitetaan vain vaarallista tilannetta ja toimitaan tunnustuksen vastaisesti. Hyviä pappiskandidaatteja ei vihitä utopistisesta toiveajattelusta huolimatta. Seurakuntien elämää myrkytetään siten, että niihin alati tulee uusia harhaopettajia. Seurakunnan oppi ja elämä on kuitenkin ratkaiseva asia. 

Tämä asennoituminen on suora vastakohta tunnustuksen ohjeelle. Jos piispat eivät halua vihkiä tai ovat harhaopettajia niin: ”.. heidän tähtensä ei kirkkoa saa jättää ilman palvelijoita” (TK s. 277).
”Kaiken tämän perusteella on päivänselvää, että seurakunnalla on yhä oikeus valita ja vihkiä palvelusviran hoitajia.  Kun siis piispoista tulee kerettiläisiä tai kun he kieltäytyvät vihkimästä virkaan, silloin seurakuntien on jure divino (jumalallisen oikeuden mukaan) pakko jo virassa olevien paimentensa välityksellä vihkiä uusia paimenia ja viran hoitajia. Tämän väitetyn hajaannuksen ja erimielisyyden syynä on yksinomaan piispojen jumalattomuus ja tyrannius. Paavali määrää, että niitä piispoja, jotka saarnaavat ja puolustavat jumalatonta oppia ja kulttia, on pidettävä kirouksen alaisina.” (TK 1990, s. 294)

Junkkaalan kirjoituksen lopussa huomaa sen, että kirkko ja seurakunnat eivät loppujen lopuksi ole ensisijaisesti hänen tähtäimessään. Niihin tunnetaan kiinnostusta vain sen vuoksi, että niistä saa puitteet herätysliikkeille. Kysymyksessä on suoraan sanoen syvästi ei-kirkollinen näkemys. Kriisin tilassa toivotaan, että herätysliikkeiden palvelukseen voisi silti vihkiä pappeja. Vielä sanotaan sellaisen toiminnan olevan tärkeää, missä saa hengellistä ravintoa, kun kansankirkon seurakunnissa ei saa. Siis: Kirkko ja paikallisseurakunnat itsessään – tämän näkemyksen mukaan – eivät ole edes välttämätön ehto.

Kategoriat
4/2014 Lehdet Tunnustuskirjat

Jumalan parannuskeinot

Luomakunta käy vanhaksi jatulee vähitellen yhä heikommaksi, paheet yltyvät. Sitä enemmän tulisi käyttää niitä parannuskeinoja, joita Jumala on meille suonut. Me näemme, mistä paheesta Jumala syytti maailmaa ennen vedenpaisumusta ja mistä hän syyttää noita viittä kaupunkia ennen niiden myöhempää tuhoamista. Samalaisia paheita on esiintynyt monen muunkin kaupungin tuhon edellä, esimerkiksi Sybariksen ja Rooman. (1.Moos. 6:5–13; 1.Moos. 19:24–30) (5.Moos. 29:22) Näissä tapahtumissa meille on ennalta kuvattu lopun aikoja. Siksi tulisi juuri nyt ennen kaikkea vahvistaa avioliiton asemaa ankarilla laeilla ja esikuvilla ja kannustaa ihmisiä solmimaan avioliittoja. Tämä on esivallan asia, sen kuuluu suojella yleistä järjestystä. Tehkööt samalla evankeliumin opettajat näitä kumpaakin: kehottakoot avioliiton solmimiseen niitä, jotka eivät voi itseänsä hillitä, ja kehottakoot muita olemaan halveksimatta saamaansa pidättyvyyden lahjaa. (Evankelis-luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat, s. 217. Jyväskylä 1990.SLEY-Kirjat)