Kategoria: Saarna

Kategoriat
5/2014 Joulu Lehdet Saarna

JOULUSAARNA

Tom G. A. Hardt, khra, Tukholma, Ruotsi (1934–1998)

Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, nimeen. Aamen.

Saarnateksti: Matt. 1:18–24:

”Jeesuksen Kristuksen syntyminen oli näin. Kun hänen äitinsä Maria oli kihlattu Joosefille, huomattiin hänen ennen heidän yhteenmenoaan olevan raskaana Pyhästä Hengestä. Mutta kun Joosef, hänen miehensä, oli hurskas, ja koska hän ei tahtonut saattaa häntä häpeään, aikoi hän salaisesti hyljätä hänet. Mutta kun hän tätä ajatteli, niin katso, hänelle ilmestyi unessa Herran enkeli, joka sanoi: ’Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa tykösi Mariaa, vaimoasi; sillä se, mikä hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä. Ja hän on synnyttävä pojan, ja sinun on annettava hänelle nimi Jeesus, sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä.’ Tämä kaikki on tapahtunut, että kävisi toteen, minkä Herra on puhunut profeetan kautta, joka sanoo: ’Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja tälle on annettava nimi Immanuel’, mikä käännettynä on: Jumala meidän kanssamme. Herättyään unesta Joosef teki, niin kuin Herran enkeli oli käskenyt hänen tehdä, ja otti vaimonsa tykönsä.”

Samalla kun juhlapäivän evankeliumi on kuvannut meille varsinaisen Jeesuksen syntymisen Beetlehemissä, paimenet ja enkelien laulun, saarnateksti on esittänyt meille myös edeltäneen tapahtuman, kuinka Joosef ottaa vastaan ilmestyksen vaimonsa kohdun hedelmästä: ”se, mikä hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä”. Samalla meille avataan paljon kaukaisempi esihistoria: ”Tämä kaikki on tapahtunut, että kävisi toteen, minkä Herra on puhunut profeetan kautta, joka sanoo: ’Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja tälle on annettava nimi Immanuel’, mikä käännettynä on: Jumala meidän kanssamme”.

Se, mitä me tänään juhlimme, ei ole mitenkään odottamatta ja varoittamatta murtautunut inhimilliseen historiaan. Se arvaamattomuus ja satunnaisuus, mikä liian helposti leimaa nykyisiä esityksiä Jumalan ihmiseksi tulemisesta, katoaa, kun otamme vakavasti Jeesuksen sanat viime sunnuntain saarnatekstissä: ”Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä, ja ne juuri todistavat minusta” (Joh. 5:39). Joulun pyhä lapsi astuu näyttämölle profetioiden saattelemana. Ne ovat vanhimmista ajoista asti tervehtineet häntä hänen oikealla nimellään, jonka olemme kuulleet päivän tekstissä Jesajan kirjasta: ”Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas” (Jes. 9:5).

Lupaus Jumalan tulemisesta ihmiseksi on jo syntiinlankeemuksesta lähtien ollut Jumalan uskollisilla. Koska Joosefia niin selvästi sanotaan Daavidin pojaksi ja hänen sukuluettelonsa esitetään juuri ennen saarnatekstiä, saamme muistutuksen siitä, kuinka lupaukset Daavidin suvun suurimmasta nyt täyttyvät: ”Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, jolloin minä herätän Daavidille vanhurskaan vesan; hän on hallitseva kuninkaana ja menestyvä, ja hän on tekevä oikeuden ja vanhurskauden maassa. Hänen päivinänsä pelastetaan Juuda ja Israel asuu turvassa. Ja tämä on hänen nimensä, jolla häntä kutsutaan: ’Herra on meidän vanhurskautemme’”(Jer. 23:5, 6).

Nämä lupauksensa Jumala on lunastanut, kun ”aika oli täytetty” (Gal. 4:4), sillä hetkellä, siinä silmänräpäyksessä, jonka hän yksin on tiennyt ja määrännyt. Jumalalla on kaikki ohjakset käsissään, hän toteuttaa kaikki lupauksensa eikä anna minkään estää itseään. Kaiken on pakko palvella häntä. Myös Augustus, Kyrenius (Quirinius) ja koko Rooman valtakunnan hallinto ovat hänen vallassaan, kun Augustus käskee Joosefin ja Marian Beetlehemiin, jotta profeetan sanat toteutuisivat: ”Mutta sinä, Beetlehem Efrata, joka olet vähäinen olemaan Juudan sukujen joukossa, sinusta minulle tulee se, joka on oleva hallitsija Israelissa, jonka alkuperä on muinaisuudesta, iankaikkisista ajoista” (Miika 5:1).

Tässä kaikki odottaa, että ”synnyttäjä synnyttää” (Miika 5:2), jotta seimi saisi ottaa vastaan hänet, jonka pitää tulla. Tämä kaikki julistaa meille Jumalan kaikkitietävyyttä ja kaikkivaltiutta, joissa mekin saamme levätä. Tässä pätee yhä tämä sana: ”sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret” (5. Moos. 33:27). Ikiaikaisella Jumalalla, jonka ”alkuperä on muinaisuudesta, iankaikkisista ajoista” on sama voima nyt kuin silloin, ja hän on yhä luotettava ja pitää sanansa. Kenenkään ei tule menettää toivoaan ollessaan näkyvän sekasorron keskellä. Jumala toteuttaa suunnitelmansa, vaikka joskus solmittavia langanpäitä on hämmentävän monta. Jotta pysyisimme lujasti tässä luottamuksessa, vahvistakaamme uskoamme tämän juhlapäivän suurilla ja pyhillä opinkohdilla:

  1. Tänään ihmissuvulla on sellainen kunnia, jota ei ole enkeleillä.
  2. Tänään on ihmissuvulla sellainen pelastus, jota enkelit eivät tarvinneet.
  3. Tänään ihmisiä kutsutaan yhtymään enkelien kanssa ylistyslauluun.

1. Tänään ihmissuvulla on sellainen kunnia, jota ei ole enkeleillä

Kaikkialla pyhissä Kirjoituksissa sanotaan enkeleitä paljon ihmisiä mahtavammiksi. Ne ympäröivät Jumalan valtaistuinta ja laulavat lakkaamatta kolminkertaista Pyhä-hymniä. Niistä sanotaan: ”te voimalliset sankarit, jotka hänen sanansa kuulette ja hänen käskynsä täytätte” (Ps. 103:20). Ne esiintyvät myös päivän molemmissa teksteissä. Kaikessa loistossaan ne eivät voi kuitenkaan väittää itsestään sitä, mitä me ihmiseksitulemisopin (inkarnaatio-opin) perusteella voimme sanoa itsestämme: Me olemme Jumalan veljiä. Hän on liha meidän lihastamme, luu meidän luistamme (vertaa 1 Moos. 2:23).

On kristillisen uskon suuri ja ihana salaisuus, jota ei voida koskaan riittävästi mietiskellä ja palvoa, että meidän lihamme ja veremme istuu Pyhässä Kolmiykseydessä valtaistuimella, että Herra, HERRA, Luoja ja Kaikkivaltias on iankaikkisesti puettu inhimilliseen luontoon, ruumiiseen ja sieluun, että hän on ikuisuuksien ikuisuuksiin yksi meistä. Kruunu, jonka Jumala luomisessa lahjoitti suvullemme luomalle meidät Jumalan kuvaksi, on saanut vielä syvemmän ja ihanamman kirkkauden: nyt meitä ei ole ainoastaan luotu hänen kuvakseen, vaan hän on yksi meistä. Hänellä, jota ruumiittomat henget, kerubit ja serafit palvelevat, joka istuu valtaistuimella kaiken keskellä ja joka johtaa tähdet yli taivaankannen vahvuuden, on ihmisen kasvot, ruumis ja sielu. Hän on syntynyt Neitsyestä, syönyt ja juonut kuten me ja kuollut meidän kuolemamme. Meidän tulee saada suuri ilo ja usko siitä, että Jumala on meidän kanssamme, Immanuel.

2. Tänään on ihmissuvulla sellainen pelastus, jota enkelit eivät tarvinneet

Tämän päivän evankeliumissa enkeli julistaa sanoilla: ”teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja” (Luuk. 2:11), että joulun lahja annetaan teille, ihmisille, ei enkeleille. Se on vapautus synnin syyllisyydestä ja Jumalan vihasta, joka on ollut päällämme aina syntiinlankeemuksen päivästä asti. Ihmiseksi tulemisen koko merkitys on siinä, minkä enkeli ilmaisee saarnatekstissä näin: ”sinun on annettava hänelle nimi Jeesus, sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä”. Kaikilla profeettojen lupauksilla siunauksesta tulevan Herran kautta on taustanaan, että muutoin siunaus ei olisi maan yllä ja kaikki julistaisi synnin ja kirouksen hallintavaltaa. Ellemme ole tätä ymmärtäneet oikein, tulee kaikista Kirjoitusten lupauksista meille merkityksettömiä profetioita maanpäällisestä onnesta.

Nyt on jälleen kerran niin, että juuri meidän oma syntimme ja syyllisyytemme on pantu tämän pyhän lapsen kannettavaksi ja hänen vanhurskautensa voittaa meidän epävanhurskautemme. Tässä on kirjaimellisesti totta, mitä kirkkoisä Hieronymus on kerran keksimässään keskustelussa pannut Kristuksen sanomaan hänelle, kun hän halusi antaa tälle jotain: ”Rakas Hieronymus, koska olet niin antelias, sanon sinulle, mitä sinun pitää minulle antaa. Anna minulle syntisi, huono omatuntosi ja kadotuksesi.” Minä vastaan: ”Mitä sinä noilla asioilla teet?” Kristus vastaa minulle: ”Minä otan ne olalleni, ne ovat minun ihanuuteni ja minun valtani. Jesaja on ennustanut, että minä kannan ja otan pois sinun syntisi.”

3. Tänään ihmisiä kutsutaan yhtymään enkelien kanssa ylistyslauluun

Vaikka pelastussanoma sivuuttaa enkelit, sehän ei koske heitä vaan meitä, halu mietiskellä sitä täyttää heidät. Pyhä Pietarihan kirjoittaa: ”siihen enkelitkin halajavat katsahtaa” (1. Piet. 1:12). Enkelit iloitsevat evankeliumin menestyksestä: ”Niin myös, sanon minä teille, on ilo Jumalan enkeleillä yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen” (Luuk. 15:10). Tänään kuulemme niiden myös ylistävän Jumalaa enkelilaululla, joka on välitetty messussa heiltä meille: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!” (Luuk. 2: 14).

Siellä missä sanoma Jumalan ihmiseksi tulosta meidän ja meidän pelastuksemme vuoksi on todella ymmärretty, maasta kohoaa välttämättä vastauslaulu, tuki ja osanotto enkelilauluun. Paimenistahan sanotaan tänään: ”Ja paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa kaikesta, minkä olivat kuulleet ja nähneet, sen mukaan kuin heille oli puhuttu” (Luuk. 2:20). Niinpä ei myöskään päivän messumme ole hiljainen vaan täynnä riemua, joka tulee Jumalan ilmestymisestä maan päälle. Sen tähden antakaamme ylistyslaulumme nousta suitsukkeineen kohti korkeutta ja kohti Jumalaa hänen pyhässä sakramentissaan: Kyllä, tulkaa, riemuitkaamme Herrassa ja julistakaamme läsnä olevaa salaisuutta! Erottava muuri on purettu, leimuava miekka väistyy ja Kerubit jättävät elämän puun. Sillä Isän olemuksen kuva, iankaikkinen Herra ottaa ihmishahmon.

Aamen.

Saarna on pidetty Tukholman vapaan evankelis-luterilaisen Pyhän Martin seurakunnan (Sankt Martins församling) jumalanpalveluksessa 25.12.1980. Suomennos: Isto Vuorio

Kategoriat
5/2014 Joulu Lehdet Saarna

JOULUSAARNA

Tom G. A. Hardt, khra, Tukholma, Ruotsi (1934–1998)

Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, nimeen. Aamen.

Saarnateksti: Matt. 1:18–24:

”Jeesuksen Kristuksen syntyminen oli näin. Kun hänen äitinsä Maria oli kihlattu Joosefille, huomattiin hänen ennen heidän yhteenmenoaan olevan raskaana Pyhästä Hengestä. Mutta kun Joosef, hänen miehensä, oli hurskas, ja koska hän ei tahtonut saattaa häntä häpeään, aikoi hän salaisesti hyljätä hänet. Mutta kun hän tätä ajatteli, niin katso, hänelle ilmestyi unessa Herran enkeli, joka sanoi: ’Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa tykösi Mariaa, vaimoasi; sillä se, mikä hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä. Ja hän on synnyttävä pojan, ja sinun on annettava hänelle nimi Jeesus, sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä. ’Tämä kaikki on tapahtunut, että kävisi toteen, minkä Herra on puhunut profeetan kautta, joka sanoo: ’Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja tälle on annettava nimi Immanuel’, mikä käännettynä on: Jumala meidän kanssamme. Herättyään unesta Joosef teki, niin kuin Herran enkeli oli käskenyt hänen tehdä, ja otti vaimonsa tykönsä.”

Samalla kun juhlapäivän evankeliumi on kuvannut meille varsinaisen Jeesuksen syntymisen Beetlehemissä, paimenet ja enkelien laulun, saarnateksti on esittänyt meille myös edeltäneen tapahtuman, kuinka Joosef ottaa vastaan ilmestyksen vaimonsa kohdun hedelmästä: ”se, mikä hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä”. Samalla meille avataan paljon kaukaisempi esihistoria: ”Tämä kaikki on tapahtunut, että kävisi toteen, minkä Herra on puhunut profeetan kautta, joka sanoo: ’Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja tälle on annettava nimi Immanuel’, mikä käännettynä on: Jumala meidän kanssamme”.

Se, mitä me tänään juhlimme, ei ole mitenkään odottamatta ja varoittamatta murtautunut inhimilliseen historiaan. Se arvaamattomuus ja satunnaisuus, mikä liian helposti leimaa nykyisiä esityksiä Jumalan ihmiseksi tulemisesta, katoaa, kun otamme vakavasti Jeesuksen sanat viime sunnuntain saarnatekstissä: ”Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä, ja ne juuri todistavat minusta” (Joh. 5:39).Joulun pyhä lapsi astuu näyttämölle profetioiden saattelemana. Ne ovat vanhimmista ajoista asti tervehtineet häntä hänen oikealla nimellään, jonka olemme kuulleet päivän tekstissä Jesajan kirjasta: ”Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas” (Jes. 9:5).

Lupaus Jumalan tulemisesta ihmiseksi on jo syntiinlankeemuksesta lähtien ollut Jumalan uskollisilla. Koska Joosefia niin selvästi sanotaan Daavidin pojaksi ja hänen sukuluettelonsa esitetään juuri ennen saarnatekstiä, saamme muistutuksen siitä, kuinka lupaukset Daavidin suvun suurimmasta nyt täyttyvät: ”Katso,päivät tulevat, sanoo Herra, jolloin minä herätän Daavidille vanhurskaan vesan; hän on hallitseva kuninkaana ja menestyvä, ja hän on tekevä oikeuden ja vanhurskauden maassa. Hänen päivinänsä pelastetaan Juuda ja Israel asuu turvassa. Ja tämä on hänen nimensä, jolla häntä kutsutaan: ’Herra on meidän vanhurskautemme’”(Jer.23:5, 6).

Nämä lupauksensa Jumala on lunastanut, kun ”aika oli täytetty” (Gal. 4:4), sillä hetkellä, siinä silmänräpäyksessä, jonka hän yksin on tiennyt ja määrännyt. Jumalalla on kaikki ohjakset käsissään, hän toteuttaa kaikki lupauksensa eikä anna minkään estää itseään. Kaiken on pakko palvella häntä. Myös Augustus, Kyrenius (Quirinius) ja koko Rooman valtakunnan hallinto ovat hänen vallassaan, kun Augustus käskee Joosefin ja Marian Beetlehemiin, jotta profeetan sanat toteutuisivat: ”Mutta sinä, Beetlehem Efrata, joka olet vähäinen olemaan Juudan sukujen joukossa, sinusta minulle tulee se, joka on oleva hallitsija Israelissa, jonka alkuperä on muinaisuudesta, iankaikkisista ajoista” (Miika 5:1).

Tässä kaikki odottaa, että ”synnyttäjä synnyttää”(Miika 5:2), jotta seimi saisi ottaa vastaan hänet, jonka pitää tulla. Tämä kaikki julistaa meille Jumalan kaikkitietävyyttä ja kaikkivaltiutta, joissa mekin saamme levätä. Tässä pätee yhä tämä sana: ”sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret” (5. Moos. 33:27). Ikiaikaisella Jumalalla, jonka ”alkuperä on muinaisuudesta, iankaikkisista ajoista” on sama voima nyt kuin silloin, ja hän on yhä luotettava ja pitää sanansa. Kenenkään ei tule menettää toivoaan ollessaan näkyvän sekasorron keskellä. Jumala toteuttaa suunnitelmansa, vaikka joskus solmittavia langanpäitä on hämmentävän monta. Jotta pysyisimme lujasti tässä luottamuksessa, vahvistakaamme uskoamme tämän juhlapäivän suurilla ja pyhillä opinkohdilla:

  1. Tänään ihmissuvulla on sellainen kunnia, jota ei ole enkeleillä.
  2. Tänään on ihmissuvulla sellainen pelastus, jota enkelit eivät tarvinneet.
  3. Tänään ihmisiä kutsutaan yhtymään enkelien kanssa ylistyslauluun.

1. Tänään ihmissuvulla on sellainen kunnia, jota ei ole enkeleillä

Kaikkialla pyhissä Kirjoituksissa sanotaan enkeleitä paljon ihmisiä mahtavammiksi. Ne ympäröivät Jumalan valtaistuinta ja laulavat lakkaamatta kolminkertaista Pyhä-hymniä. Niistä sanotaan: ”te voimalliset sankarit, jotka hänen sanansa kuulette ja hänen käskynsä täytätte” (Ps. 103:20). Ne esiintyvät myös päivän molemmissa teksteissä. Kaikessa loistossaan ne eivät voi kuitenkaan väittää itsestään sitä, mitä me ihmiseksitulemisopin (inkarnaatio-opin) perusteella voimme sanoa itsestämme: Me olemme Jumalan veljiä. Hän on liha meidän lihastamme, luu meidän luistamme (vertaa 1 Moos. 2:23).

On kristillisen uskon suuri ja ihana salaisuus, jota ei voida koskaan riittävästi mietiskellä ja palvoa, että meidän lihamme ja veremme istuu Pyhässä Kolmiykseydessä valtaistuimella, että Herra, HERRA, Luoja ja Kaikkivaltias on iankaikkisesti puettu inhimilliseen luontoon, ruumiiseen ja sieluun, että hän on ikuisuuksien ikuisuuksiin yksi meistä. Kruunu, jonka Jumala luomisessa lahjoitti suvullemme luomalle meidät Jumalan kuvaksi, on saanut vielä syvemmän ja ihanamman kirkkauden: nyt meitä ei ole ainoastaan luotu hänen kuvakseen, vaan hän on yksi meistä. Hänellä, jota ruumiittomat henget, kerubit ja serafit palvelevat, joka istuu valtaistuimella kaiken keskellä ja joka johtaa tähdet yli taivaankannen vahvuuden, on ihmisen kasvot, ruumis ja sielu. Hän on syntynyt Neitsyestä, syönyt ja juonut kuten me ja kuollut meidän kuolemamme. Meidän tulee saada suuri ilo ja usko siitä, että Jumala on meidän kanssamme, Immanuel.

2. Tänään on ihmissuvulla sellainen pelastus, jota enkelit eivät tarvinneet

Tämän päivän evankeliumissa enkeli julistaa sanoilla: ”teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja”(Luuk. 2:11), että joulun lahja annetaan teille, ihmisille, ei enkeleille. Se on vapautus synnin syyllisyydestä ja Jumalan vihasta, joka on ollut päällämme aina syntiinlankeemuksen päivästä asti. Ihmiseksi tulemisen koko merkitys on siinä, minkä enkeli ilmaisee saarnatekstissä näin: ”sinun on annettava hänelle nimi Jeesus, sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä”. Kaikilla profeettojen lupauksilla siunauksesta tulevan Herran kautta on taustanaan, että muutoin siunaus ei olisi maan yllä jakaikki julistaisi synnin ja kirouksen hallintavaltaa. Ellemme ole tätä ymmärtäneet oikein, tulee kaikista Kirjoitusten lupauksista meille merkityksettömiä profetioita maanpäällisestä onnesta.

Nyt on jälleen kerran niin, että juuri meidän oma syntimme ja syyllisyytemme on pantu tämän pyhän lapsen kannettavaksi ja hänen vanhurskautensa voittaa meidän epävanhurskautemme. Tässä on kirjaimellisesti totta, mitä kirkkoisä Hieronymus on kerran keksimässään keskustelussa pannut Kristuksen sanomaan hänelle, kun hän halusi antaa tälle jotain: ”Rakas Hieronymus, koska olet niin antelias, sanon sinulle, mitä sinun pitää minulle antaa. Anna minulle syntisi, huono omatuntosi ja kadotuksesi.” Minä vastaan: ”Mitä sinä noilla asioilla teet?” Kristus vastaa minulle: ”Minä otan ne olalleni, ne ovat minun ihanuuteni ja minun valtani. Jesaja on ennustanut, että minä kannan ja otan pois sinun syntisi.”

3. Tänään ihmisiä kutsutaan yhtymään enkelien kanssa ylistyslauluun

Vaikka pelastussanoma sivuuttaa enkelit, sehän ei koske heitä vaan meitä, halu mietiskellä sitä täyttää heidät. Pyhä Pietarihan kirjoittaa: ”siihen enkelitkin halajavat katsahtaa” (1. Piet. 1:12). Enkelit iloitsevat evankeliumin menestyksestä: ”Niin myös, sanon minä teille, on ilo Jumalan enkeleillä yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen”(Luuk. 15:10). Tänään kuulemme niiden myös ylistävän Jumalaa enkelilaululla, joka on välitetty messussa heiltä meille: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!” (Luuk.2: 14).

Siellä missä sanoma Jumalan ihmiseksi tulosta meidän ja meidän pelastuksemme vuoksi on todella ymmärretty, maasta kohoaa välttämättä vastauslaulu, tuki ja osanotto enkelilauluun. Paimenistahan sanotaan tänään: ”Ja paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa kaikesta, minkä olivat kuulleet ja nähneet, sen mukaan kuin heille oli puhuttu” (Luuk. 2:20). Niinpä ei myöskään päivän messumme ole hiljainen vaan täynnä riemua, joka tulee Jumalan ilmestymisestä maan päälle. Sen tähden antakaamme ylistyslaulumme nousta suitsukkeineen kohti korkeutta ja kohti Jumalaa hänen pyhässä sakramentissaan: Kyllä, tulkaa, riemuitkaamme Herrassa ja julistakaamme läsnä olevaa salaisuutta! Erottava muuri on purettu, leimuava miekka väistyy ja Kerubit jättävät elämän puun. Sillä Isän olemuksen kuva, iankaikkinen Herra ottaa ihmishahmon.

Aamen. 

Saarna on pidetty
Tukholman vapaan evankelis-luterilaisen Pyhän Martin seurakunnan (Sankt Martins
församling) jumalanpalveluksessa 25.12.1980. Suomennos: Isto Vuorio
Kategoriat
3/2014 Lehdet Saarna

Meidän Veljemme istuu Jumalan oikealla puolella

Börre Knudsen, piispa, Norja

 

Julkaisemme hiljattain edesmenneen piispa Börre Knudsenin muistoa kunnioittaen hänen saarnansa, jonka hän piti vierailleensa Suomessa vuonna 1998. Teksti on julkaistu aiemmin Concordiassa.  

 

”Kun nyt Herra Jeesus oli puhunut heille, otettiin hänet ylös taivaaseen, ja hän istui Jumalan oikealle puolelle” (Mark. 16:19)

 

Rukous: Pyhä Isä, pyhitä meidät totuudessa; sinun sanasi on totuus.

 

Rakas Kristuksen seurakunta, te, jotka olette Kristuksen ruumis, jokainen teistä, joka on Kristuksen jäsen. Tänään juhlimme suurta iloa. Juhlimme lihamme ja veremme kirkastamista Kristuksessa. Tämä ruumis, jonka Kristus otti äidiltään Marialta, joka riippui ristillä puuhun naulittuna ja joka laskettiin hautaan – tämä ruumis on nyt kohotettu ylös Jumalan tykö. Meidän lihamme ja veremme on kohotettu Jumalan tykö. Meidän lihamme ja veremme on ikuisiksi ajoiksi yhdistynyt Jumalan kanssa. Kyse ei ole ainoastaan Kristuksen kirkastamisesta. Kyse on myös meidän kirkastamisemme hänen kanssaan, kuten Paavali sanoo: ”teidän elämämme on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa; kun Kristus, meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen kanssaan ilmestytte kirkkaudessa” (Kol. 3:3–4)

 

On suuri salaisuus, että meidän inhimillinen luontomme istuu Jumalan oikealla kädellä ja on osallinen Jumalan kunniasta ja kirkkaudesta. Meidän oma veljemme, Jeesus Kristus, Hän, joka kuoli meidän edestämme, istuu nyt kaiken kosmisen vallan ja voiman keskuksessa, sen vallan, joka johtaa kaikkea, ja tällä kaikkivaltiaalla voimalla on inhimilliset kasvot. Sillä on Jeesuksen Kristuksen kasvot. Kyseessä on kaikkivoipaisuus, jolla on ihmisen kasvot.

Meidän koko tulevaisuutemme on noissa käsissä, joissa on haavat ja jotka olivat ristiinnaulitut. Näissä käsissä, joissa on ristiinnaulitsemisen merkit, on kaiken ohjakset, ja hän (Kristus) myöskin tietää tulevaisuuden. Sillä tulevaisuudella on Hänen kasvonsa. Hän on myös se, joka on tuleva.

 

Mielestäni on hyvin tärkeää, että muistutamme itseämme tästä salaisuudesta ja voimme mennä siihen syvemmällekin. Jeesuksella, joka on Isän oikealla puolella, on viisi haavaa. Ne ovat hänen käsissään, kyljessään ja jaloissaan. Olen varma, että Hän kantaa näitä haavoja halki kaiken iankaikkisuuden. Kuten Luther sanoo, Hän näyttää haavojaan Isälleen ja joka hetki muistuttaa häntä uhristaan. Tämä on osa Hänen virkaansa Jumalan oikealla puolella. Mutta Hän kantaa vielä toistakin haavaa keskellä ruumistaan.

 

Nuo viisi edellistä haavaa olivat sellaisia, jotka meidän vihamme antoi Hänelle, kun me tapoimme Hänet, sillä me olemme kaikki Kristuksen murhaajia. Mutta tämän viimeisen haavan antoi Hänen äitinsä. Se on toisenlainen symboli. Puhun navasta keskellä Hänen ruumistaan. Se sitoo Hänet meihin eräänlaisessa iankaikkisessa solidaarisuudessa. Ajattelen, että Kristuksen napa on ikään kuin iankaikkisesti loistava timantti, joka kertoo Jumalalle, että Hän on yksi meistä. Hänkin on ollut pienokainen, joka oli vasten äitinsä rintaa.

 

Hän ei pudonnut taivaasta, niin että Hän yhtäkkiä vain oli keskellämme, vaan Hän tuli meidän luoksemme samalla tavalla kuin jokainen lapsi tulee tänne maailmaan. Hän ei ollut yksi meistä ainoastaan ristillä, vaan Hän oli yksi meistä aivan alusta saakka, sikiämisestä saakka, ja samalla hän oli yhtä Jumalan kanssa. Tämä on inkarnaation, lihaantulon, suuri salaisuus. Tavallaan se on salaisuus Kristuksesta Jumalan oikealla puolella, sillä jo Kristuksen sikiämisessä meidän inhimillinen luontomme kohotettiin ylös Jumalan tykö. Tässä vastasiinneessä ihmisessä oli jo kaikki. Jumala ja ihminen olivat Hänessä yhdistyneinä tässä persoonallisessa yhtymyksessä. Hän oli persoona alusta alkaen.

 

Muistattehan kertomuksen Johanneksesta ja Jeesuksesta, jotka molemmat olivat äitinsä kohdussa. Jeesus oli vastasiinnyt pieni ihmisenalku, ja tuo profeetta oli kuuden kuukauden ikäinen äitinsä kohdussa eikä kukaan voinut tuntea Jeesusta silloin – Hänen oma äitinsä ei Häntä tuntenut. Hän oli aivan liian kätkettynä. Mutta tuo profeetta (Johannes Kastaja) tunsi Hänet, ja sinä hetkenä, kun Hänen äitinsä meni Elisabetin kotiin ja tervehti Elisabetia rauhan sanoilla, Johannes alkoi karkeloida äitinsä kohdussa. Hän karkeloi kuin Daavid liiton arkin edessä. Hän profetoi äidilleen, ei sanoilla, mutta koko ruumiillaan ja Hänen äitinsä ymmärsi tuon profetian: ”Siunattu sinä vaimojen joukossa ja siunattu sinun kohtusi hedelmä!”

 

Näin syvällisesti on Kristus yhdistynyt meidän kanssamme. Tällainen solidaarisuus Hänellä on jokaista vastasiinnyttä äidin kohdussa olevaa lasta kohtaan, kaikkea sitä kohtaan, mitä me sanomme ihmiseksi ja myös sellaista pientä ihmisenalkua kohtaa, jota me emme edes sano ihmiseksi, koska se on niin pieni – sellaiset pienet ihmisolennot me luulemme voivamme poistaa, koska ne eivät muka ole persoonia. Myös tällaiset pienet ihmisenalut ovat Hänen veljiään ja sisariaan, koska Kristuskin oli olemassa aivan sikiämisestä alkaen, alusta alkaen, Jumalana ja ihmisenä, ja profeetta tunsi Hänet.

 

Niinpä tämä ei ole ainoastaan kertomus Jumalasta, vaan se on kertomus, joka valaisee koko inhimillistä olemassaoloa, meidän iankaikkista arvoamme. Siitä lähtien kun tunnemme Kristuksen jo Hänen äitinsä kohdussa, me saamme kuin uudet silmät ja voimme nähdä Hänen äitinsä kohdun syvään pimeyteen. Voimme nähdä, hyvät veljet ja sisaret, näissä pienissä ihmisenaluissa – jotka tälle maailmalle ovat roskaa – veljemme ja sisaremme, ja tuo Kristuksen napa loistaa ikään kuin timanttina halki iankaikkisuuden.

 

Hän julistaa tällä siteellä keskellä ruumistaan, että me kaikki olemme Hänen veljiään ja sisariaan. Ja sitten Hän sanoo: ”Minkä te olette tehneet tai jättäneet tekemättä yhdelle näistä pienistä” – Hän puhuu meistä kaikista, myös noista pienistä äitiensä kohdussa. ”Minäkin olen ollut yksi heistä”, Hän sanoo, “ja mitä te olette heille tehneet, sen te olette tehneet minulle. Se on myös osa minun ristiäni. Tätä haavaa minä kannan todistuksena heistä.” Ja myös tällä tavalla meidän inhimillinen luontomme on kirkastettu. Näemme itsemme sellaisena kuin Jumala meidät näkee, kaikkien syntiemme kautta, kaikkien pahojen tekojemme kautta, jotka olemme tehneet. Hän näkee omaan kuvaansa, siihen iankaikkiseen kuvaan, jota me kannamme ja jota Hän rakastaa ja jonka Hän haluaa lunastaa. Me olemme Hänelle niin tärkeitä. Jokainen on Hänelle niin tärkeä, että Hän haluaa antaa oman elämänsä meidän edestämme Poikansa kautta. Me olemme lunastetut Jumalan verellä.

 

Syntinsä tunteminen ei ole itsensä halveksimista vaan sen tuntemista, mitä minä olen tehnyt omaa jumalallista arvoani vastaan. Kun näet Kristuksen ristillä, tämän Jumalan kunniakkaan Pojan, meidän vihamme ristiinnaulitsemana, niin näe siinä eräällä tavalla myös kuva siitä, mitä olet tehnyt itsellesi, mitä olet tehnyt Jumalalle syntiesi kautta. Sillä sinä olet luotu Jumalan kuvaksi, mutta sitten sinusta on tullutkin langenneen enkelin, perkeleen, kuva. Olet antanut tämän Jumalan kunnian temppelin epäpyhien henkien omaksi ja tällä tavalla olet tehnyt syntiä itse pyhää Jumalaa vastaan, koska Hän samaistaa itsensä kuvansa kanssa. Se on näin ollen kauhea pyhäinhäväistys. Jokainen synti on synti itse Jumalaa vastaan.

 

Me olemme veitsenterällä. Kristuksessa ristillä sinä näet, mitä syntisi on tehnyt Jumalan kuvalle, sillä Hän on Jumalan kuva, joka on ilmestynyt keskuuteemme ja ristillä Hän ensinnäkin paljastaa syntimme. Mutta toisaalta se on myös kuva siitä, miten Jumala ikään kuin menee meidän syntiimme ja Hän itse ottaa vastuun siitä. Hän ikään kuin nielee tai tuhoaa sen. Hän maksaa synnistä hinnan. Jotain kauheaa tapahtuu ja vain yksi mies tietää, millaista se oli Jumalalle. Tarkoitan Aabrahamia, uskon isää. Häntä kutsuttiin Jumalan ystäväksi. Hän tiesi Jumalan tuntemukset sillä kun hän yritti kulkea Jumalan tietä, niin silloin Jumala tavallaan johdatti hänet salaisuuteensa, kun Hän käski Aabrahamin uhrata oma poikansa Moorian vuorella. Tämä oli ilmestys. Aabrahamin piti tulla tuntemaan Jumalan mieli ja Jumalan suru, Jumalan, Isän, kärsimys, kun Hän antoi Poikansa tässä kauheassa ristin uhrissa.

 

Ainoa tosi ylimmäinen pappi on Jumala itse. Tekninen termi papille Vanhassa testamentissa on tämä: papit, jotka uhraavat Isänsä sijasta. Kristus sanoo: ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän”(Joh. 14:9). Tuossa kauheassa ristin uhrissa me voimme tuntea Isän sydämen. Me tiedämme, kuinka suuresti Hän rakasti meitä. Me tiedämme, kuinka suuresti Hän rakastaa meitä nyt. Ja nyt meidän lihamme ja veremme istuu Jumalan oikealla puolella. Hän ei sano vain iankaikkiselle Pojalleen, vaan meidän veljellemme, jolla on ristin haavat: ”Sinä olet minun rakas Poikani.” Ja näin Hänen kauttaan Hän sanoo nuo sanat myös meille, jotka olemme kastetut tähän salaisuuteen, Hänen ruumiinaan, Hänen jäseninään.

 

Olemme saaneet uudet silmät. Toivon, että meillä on uudet silmät, Kristuksen silmät, niin että voimme nähdä Jumalan rakkaudella jokaisen miehen ja jokaisen naisen, nähdä heidät sillä rakkaudella, joka ilmoitettiin ristillä, sillä rakkaudella, joka huusi: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.” Tuo rakkaus näkee Jumalan kuvan jokaisessa miehessä ja naisessa, jopa syntymättömissä lapsissa. Tämä on suuri salaisuus, että meidän oma luontomme on kohotettu ylös Jumalan tykö. Se ei ole ainoastaan hengellinen asia, kuten me ajattelemme hengellisistä asioista. Jokainen solu ruumiissamme on yhdistetty Kristukseen Jumalan oikealla puolella. Tämä salaisuus on ikään kuin laulu minun lihassani ja veressäni. Se on ikään kuin näkymätön side tai köysi minun ruumiistani Jumalan oikealle puolelle. Jokainen soluni iloitsee, koska myös tämä minun ruumiini on kätkettynä tähän salaisuuteen Kristuksen kanssa Jumalassa. Ja tämä ruumis tietää tässä hengessä, että se kohotetaan kerran konkreettisesti, fyysisesti, taivaaseen. Lihani on nouseva ylös haudasta. Aamen!

 

Missä on Isän oikea puoli? Me tiedämme että Jumala on meitä lähempänä kuin me itse olemme? Hän, joka istuu Jumalan oikealla puolella, on kaikkialla läsnä oleva Jumala. Hän ei ole lainkaan poissa. Hän asuu jumalallisessa läheisyydessä eikä Hän ole meitä läsnä vain sillä tavalla, vaan Hän tulee meitä lähelle sanassaan. Hän tulee meitä lähelle alttarin sakramentissa. Hänen lihansa ja verensä, joka on Isän Jumalan oikealla puolella, tulee meidän osaksemme pyhässä ehtoollisessa. Uskossa olemme täällä jo uskon taivaassa. Olemme Jumalan läheisyydessä sillä meillä on kaikilla pääsy Isän tykö yhdessä Hengessä. Evankeliumin läheisyydessä olemme Jumalan läheisyydessä. Tämä on tarpeeksi. Tätä läheisyyttä me saamme aina kokea ja kohdata leivässä ja viinissä, Hänen ruumiissaan ja veressään. Aamen.

 

Saarna Pyhän Sydämen kappelissa, Helsingissä 21.5.1998

Kategoriat
5/2013 Kirkko Lehdet Saarna Vanhurskauttaminen Virka

Saarnavirka

Otto Granlund, teol. yo, Turku

 

Johdanto

 

Olen saanut tehtäväkseni pitää esitelmän Confessio Augustanan viidennestä uskonkohdasta, joka ainakin siinä suomenkielisessä versiossa tunnustuskirjoista, jota olen käyttänyt, on saanut otsikokseen sanat Kirkon virka. Ruotsinkielisessä versiossa sama artikla on saanut nimen Om predikoämbetet eli Saarnavirasta. Yhtä kaikki, kyse on siis evankeliumin opettamisen ja sakramenttien toimittamisen virasta, pappisvirasta.

 

Kuten tiedämme, aihe on erittäin ajankohtainen. Keskustelu naispappeudesta alkaa ehkä pikku hiljaa hiljentyä mediassa, kun valtaosa niin kutsutuista konservatiiveista perääntyy keskittyäkseen esimerkiksi kysymykseen homoseksuaalisuudesta ja sukupuolineutraalista avioliittolaista. Mutta uskon, että tämä kysymys pappisvirasta joka tapauksessa ei ole voinut mennä ohitsemme aivan huomaamatta. Ilman tätä kysymystä meillä olisi tuskin tänään esimerkiksi juuri Concordia-yhdistyksen tai Lähetyshiippakunnan kaltaisia järjestöjä. Kysymys on ollut ajankohtainen ja se vaikuttaa meihin. Tästä syystä on myös tärkeää, että käsittelemme pappisvirkaa ja tutkimme siihen liittyviä asioita.

 

Virka on ajettu alas siinä, mitä kutsutaan kirkoksi Suomessa. Tunnemme päällimmäiset näkyvät syyt tähän alasajoon, mutta pappisviran avaaminen naisille Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ei ole ongelman perusta ja ydin, vaan pikemminkin ongelman seuraus. Ongelma on syvempi ja paljon levittäytyneempi kuin se kanta, joka hyväksyy pappisviran avaamisen naisille. Ymmärrys siitä, mitä pappisvirka on, on harvinaista. Tieto siitä, mihin pappisvirkaa tarvitaan, on harvinaista. Sinänsä naispappeuden vastustus on kohtalaisen yleistä, tästähän meitä aina silloin tällöin muistutetaankin medioiden kautta, mutta ne, jotka puolustavat ja pitävät esillä oikeaa pappisvirkaa, ovat harvassa. Näin on tuskin siksi, että niin moni haluaisi vastustaa oikeaa virkaa – sitä emme voi tietää – mutta ehkä ennen kaikkea siksi, että epätietoisuus on niin yleistä. Kirkkokansa ei vain tiedä, mikä pappisvirka on ja mihin sitä tarvitaan, eivätkä papitkaan tiedä, mihin virkaan heidät on asetettu.

 

Naispappeuden vastustus on – kuten sanottu – suhteellisen yleistä, mutta virkakantamme ei saa perustua siihen, että vastustamme jotakin pahaa, vaan sen on perustuttava johonkin hyvään. Tästä syystä keskitymme nyt hetkisen aikaa siihen, minkälaisen lahjan Jumala on antanut meille antaessaan viran ja miksi tästä lahjan hyvyydestä johtuen sitä on myös puolustettava väärinkäytöksiltä.

 

Keskitymme Augustanan viidenteen uskonkohtaan, se antaa nimittäin varsin selkeät vastaukset kun kysymme, mitä pappisvirka on ja miksi se on tärkeä. Luen nyt teille tämän uskonkohdan, mutta luen ennen sitä myös sitä edeltävän uskonkohdan, koska nämä artiklat ovat niin tiiviisti sidoksissa toisiinsa.

 

IV Vanhurskautus

 

Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi (Room. 3 ja 4).

 

V Kirkon virka

 

Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Toisin sanoen Jumala vanhurskauttaa Kristuksen tähden eikä meidän ansiomme tähden ne, jotka uskovat, että heidät Kristuksen tähden otetaan armoon, jotta me uskon kautta saisimme luvatun Hengen (Gal. 3).

 

Neljäs uskonkohta

 

Mistä neljännessä uskonkohdassa puhutaan? Tekstistä käy selväksi, mikä työnjako ihmisen ja Jumalan välillä on kun on kyse vanhurskauttamisesta. Omat voimamme, ansiomme ja tekomme eivät riitä eivätkä edes auta, vaan synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden. Hän on kuolemallaan antanut hyvityksen synneistämme. Uskon kautta, kun uskomme, meidät otetaan armoon.

 

Jos otamme tämän uskonkohdan pois asiayhteydestään ja tarkastelemme sitä erillään muista Augustanan osista, voimme olettaa, että monet protestantit voisivat yhtyä sen sanoihin. Jeesus on tehnyt kaiken ja minun on vain uskottava. Ongelmia tosin ilmenee kun alamme asettaa kriittisiä kysymyksiä tälle uskolle: Mistä voin tietää, että uskon ihan oikeasti? Mistä tämä usko on tullut? Mihinkä tämä usko nojaa? Valitettavasti ehkä tavallisin lopputulos näiden kysymysten kysymisestä on se, että ihmisellä syntyy usko omaan uskoon, omaan ymmärrykseen Raamatusta, omaan uskonratkaisuun, ja niin edelleen. Uskosta tulee teko ja Augustanan neljännestä uskonkohdasta täysin merkityksetön, koska se nimenomaan sanoo, että tekomme eivät kelpaa. Mikään tekomme ei kelpaa, oli se kuinka hurskas tahansa, ei vaikka olisi kyse jaloimmasta mahdollisesta teosta, eli uskosta. Jos on kyse ihmisen teosta ja ihmisen uskosta, niin se ei vain kelpaa.

 

Viides uskonkohta

 

Augustanan viidennen uskonkohdan otsikko on Kirkon virka. Joku ehkä haluaisi huomauttaa, että otsikko ei ole kovin osuva. Eihän siinä ensisijaisesti käsitellä pappisvirkaa. Virka mainitaan ensimmäisessä virkkeessä, mutta sen jälkeen huomio keskittyy muihin asioihin: Sanaan, sakramentteihin, mitenkä Pyhä Henki lahjoitetaan, kuinka hän vaikuttaa uskon, ja niin edelleen.

 

Artiklan otsikko on Kirkon virka, mutta artiklassa käsitellään oikeastaan enimmäkseen muita asioita. Tavallaan tämä on aika kuvaavaa. Ei ainoastaan tässä artiklassa, vaan myös itse virassa, on kyse ensisijaisesti muista asioista kuin virasta. Eihän pappi ole olemassa oman itsensä tähden. Näkemykset pappisvirasta ja sen tarpeellisuudesta vaihtelevat suuresti niin kutsutussa kirkossa, ja välillä saattaa saada sen vaikutelman, että pappeja on olemassa vain siksi, että näin nyt vain sattuu olemaan.

 

Pappisvirassa ei myöskään ole kyse esimerkiksi mistään suuremmasta hurskaudesta, jota maallikon olisi mahdoton saavuttaa. Siinä ei saa olla kyse jonkinlaisesta valta-asemasta, että pappi asetettaisiin jonkinlaiselle valtaistuimelle. Papin ei tule olla pappi pelkän pappeuden vuoksi, vaan viidennessä artiklassa mainittujen asioiden vuoksi. Sanan vuoksi, sakramenttien vuoksi, ja jotta saisimme uskon.

 

Mistä usko on tullut? Se on tullut Jumalalta. Pyhä Henki lahjoittaa uskon. Hän vaikuttaa uskon heissä, jotka kuulevat evankeliumin, ja tämän hän tekee missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Kukaan ei voi itsessään tuottaa pelastavaa uskoa. Kukaan ei voi niin vankkumattomasti päättää uskovansa, että hän sen ansiosta tulisi vanhurskautetuksi. Kukaan ei voi lukea Raamattua ja rukoilla saadakseen siten niin paljon tietoa, että hän voisi tehdä uskonratkaisun. Kun kysymme mistä usko tulee, vastaus on yksiselitteinen. Se tulee meille meidän ulkopuoleltamme, se tulee meille lahjana Jumalalta.

 

Mihinkä uskomme nojaa? ”Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” Sana ja sakramentit, Jumalan armonvälineet, seisovat uskomme vankkana perustana. Niihin meidän tulee pitäytyä, niiden vaikutusalueella meidän tulee elää.

 

Seurakunta

 

Miten pystymme pitäytymään sanan ja sakramenttien ulottuvilla? Yksityisuskonnollisuus on tänä päivänä erittäin suosittua ja yleistä. Ajatellaan, että voi olla kristitty itsekseen, voi lukea Raamattua, voi lukea hyviä hartauskirjoja itsekseen ja voi rukoilla itsekseen. Silloin tällöin voi ehkä myös osallistua johonkin hyvään kristilliseen tapahtumaan, jos sellainen mahdollisuus ilmaantuu.

 

Emme saa kiistää tai vähätellä sitä, että Jumalan sanalla on mahdollisuus vaikuttaa – ja se myös vaikuttaa – yksityisessä Raamatun lukemisessa ja rukouksessa. Emme saa kiistää tai vähätellä sitä, että kun ihminen kristinuskosta tietämättömässä ympäristössä saa Raamatun käteensä, niin sanan on mahdollista viedä hänet kuolemasta elämään. Mutta emme voi myöskään kiistää sitä, että maassamme hyvin tavallinen ajatus siitä, että juuri yksityinen uskonnonharjoitus olisi uskonelämän keskeisin asia, ei ole raamatullinen. Toki löydämme Matteuksen evankeliumista kehotuksen mennä sisään kammariinsa rukoilemaan. Toki löydämme sieltä myös lupaukset siitä, että missä kaksi tai kolme on kokoontuneena, siellä on myös Jeesus heidän mukanansa. Nämä ovat tärkeitä lupauksia ja käskyjä, mutta valitettavaa on, että kristittyjen parissa nämä asiat on usein erotettu asiayhteydestään.

 

Kristityn tulee elää seurakunnan yhteydessä. Jumalan sana ja sakramentit on annettu seurakunnalle. Jos tarkastelemme Vanhan testamentin profeettoja, huomaamme että profetioissa on useimmiten kyse siitä, että Jumala haluaa välittää sanomansa koko kansalle. Samoin on Uuden testamentin tekstien laita. Kenelle ne on suunnattu? Useimmissa tapauksissa juuri seurakunnille tai heidän paimenilleen. On vaikeaa – melkein mahdotonta – olla kristitty ilman seurakuntaa. Sitä meidän tosin ei tule epäillä, etteikö Herra pitäisi huolta omistansa myös kun he joutuvat tilanteisiin, joissa heidän on mahdoton olla yhteydessä muihin kristittyihin. Mutta: ”Älkäämme jättäkö omaa seurakunnan-kokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän. (Hepr 10:25)

Näin Heprealaiskirjeen kirjoittaja kehottaa meitä elämään seurakunnan yhteydessä. Jumala on kutsunut meidät kristityt seurakuntaan ja kutsuu edelleen. Tulisi olla täysin luonnollista, että paikkakunnalla, jolla on useampia kristittyjä, he myös kokoontuisivat yhteiseen jumalanpalvelukseen seurakuntana.

 

Papin tehtävä

 

Pappisvirka ei seiso tyhjiössä. Yksittäisen papinkaan ei tule seistä itsekseen tyhjiössä ja olla pappi vain jonkinlaisessa yleisessä merkityksessä. Papin tulee olla seurakunnassa ja seurakunnan palvelijana, ja hänen tulee palvella seurakuntaa ainoalla tavalla, jolla hän ylipäänsä voi palvella Jumalan seurakuntaa: saarnaamalla Jumalan sanaa. Hänen tulee saarnata lakia, jotta seurakunta voisi nähdä syntinsä. Hänen tulee saarnata evankeliumia, jotta seurakunta voisi uskoa syntiensä anteeksiantamukseen, missä ja milloin Jumala näkee hyväksi lahjoittaa uskon. Hänen tulee kuunnella rippiä ja antaa synninpäästö, Jeesuksen omalla valtuutuksella. Hänen tulee kastaa ihmisiä Jeesukseen Kristukseen ja jakaa Herran ruumista ja verta ehtoollisella, jotta seurakunta voisi myös fyysisesti nähdä ja tuntea, kuinka Herra tulee heidän luokseen ja haluaa puhdistaa heidät kaikesta synnistä ja saastaisuudesta. Tähän pappeja tarvitaan. Tätä tehtävää varten Jumala on asettanut paimenviran, ja jotta seurakunta voisi elää elämäänsä hyvässä järjestyksessä.

 

Papin tehtävä on elää Jumalan sanasta, syventyä siihen ja sitä käyttäen myös johtaa Jumalan lampaita, olla paimen, mihin myös latinasta lainattu sana pastor viittaa. Kysyessämme minkälainen pappi tulisi valita seurakunnan paimeneksi, tärkeimmän kysymyksen tuleekin siksi olla, pitäytyykö ehdokas Jumalan sanaan. Monia heikkouksia saamme papeissammekin sietää, mutta jos he eivät pitäydy Jumalan sanaan palvellessaan seurakuntaa, ovat asiat erittäin huonosti. Ei sellainen pappi voi suorittaa tehtäväänsä. Ei sellainen pappi voi suorittaa pappisviran tehtävää. Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Jotta saisimme tämän uskon! Mitä tapahtuu, jos evankeliumia ei saarnata puhtaasti ja jos sakramentteja ei toimiteta oikein? Pitäytyykö pappi siihen, mikä on oikein? Pitäytyykö hän Jumalan sanaan?

 

Niin kutsutussa kirkossa rimaa on laskettu reippaasti sen suhteen, mitä papistolta vaaditaan. Hyvin pitkälti kirkkopoliittisesta tilanteesta johtuen meistä on tullut huolimattomia näiden asioiden suhteen. Aikaisemmin raja vedettiin naispappeuden kohdalla. Jos miespuolinen pappi vastusti naispappeutta, ajateltiin, että asiat ovat hyvin. Missä raja menee nykyään? Homoseksuaalisten suhteiden siunaamisen kohdalla, kenties? Hyvä, jos pappi vastustaa sentään sitä, ajatellaan.

 

Voi vastustaa homoseksuaalisten parisuhteiden siunaamista ilman, että on tajunnut Jumalan sanasta yhtään mitään. Tämä lieneekin yleisin yhdistelmä ympäri maailman. Voi myös vastustaa naispappeutta ilman, että ymmärtää papin tehtävää. Voi olla naispappeuden vastustaja myös aivan vääristä syistä, esimerkiksi siksi, että väheksyy naisia.

 

On hengenvaarallista alentaa rimaa tällä tavalla. Osaltaan on olemassa riski, että me itse ja muut katsovat meidän kuuluvan samaan ryhmään niiden kanssa, jotka halveksuvat naisia tai vihaavat homoseksuaaleja. Mutta vieläkin suurempi on riski, että evankeliumi sumentuu sekä meille, että muille, jos annamme naispappeuskysymyksen tai kysymyksen homosuhteiden siunaamisesta määrätä esimerkiksi sen, missä seurakunnassa vietämme jumalanpalvelusta. Rimaa täytyy korottaa. Meidän on kysyttävä, pitäytyykö pappi Jumalan Sanaan vai ei. Ei rimaa tule korottaa siksi, että me haluaisimme olla ilkeitä tai koska haluaisimme olla epävieraanvaraisia. Ei siitä ole kyse. Mutta kristitty ei elä konservatismista. Seurakunta ei elä konservatismista. Sen sijaan me elämme puhtaasta evankeliumista ja oikeista sakramenteista. Emme enemmästä, emmekä vähemmästä. Emme voi elää ilman näitä. Emme me, eivät pappimme, eivätkä muut seurakuntalaiset.

 

Alustus Concordia-piirissä 22.5.2013

Kategoriat
4/2013 Lehdet Saarna

Lopunajat ja tuhatvuotinen valtakunta

Juha Muukkonen, pastori, Tornio

KUOLEMAN NELJÄ MERKITYSTÄ

Raamattu opettaa yksinkertaisesti, että maailmalla on tietty alkupiste, luominen, josta aika alkoi. Samoin nyt näkyvällä maailmalla ja myös ajalla on päätepiste. Jeesus tulee takaisin ja aika loppuu. Jokainen ihminen joutuu Ihmisen Pojan eteen tekemään tiliä kaikesta siitä, mitä on ajassa eläessään tehnyt ja sanonut, vieläpä ajatuksetkin tutkitaan. Aika on loppunut kuitenkin monelta ihmiseltä jo ennen tuota paruusian eli maailmanlopun hetkeä. Se, mitä tapahtuu koko maailmalle silloin, kun aika loppuu, tapahtuu yksittäiselle ihmiselle silloin, kun hän kuolee.

Koska tiedämme, että Aadam ja Eeva eivät kuol­leet sinä päi­vänä ruumiil­li­sesti, jolloin he söivät hyvän- ja pahantiedon puusta, niin kuole­ma-sa­nal­la on laajempi merki­tys. Kuolemalla on Raa­ma­tussa neljä eri merkitystä.

1) Aadam ja Eeva kuolivat lankeemuksensa hetkellä suhteessa Jumalaan. Kun he hylkäsivät Jumalan sanan, niin he samalla kuolivat hengellisesti. Tämä on kuoleman syvin olemus: Se on erossa olemista Jumalasta, joka on elämän lähde, itse Elämä isolla e-kirjaimella kirjoitettuna. Tämä alkulankeemus ja siihen liittyvä Jumalasta erossa oleminen on koko ihmiskunnan ratkaisu. Jokainen meistä hylkäsi Jumalan jo Aadamissa, hänen kupeissaan vielä ollessamme: hylkäsimme Luojan sanan eli Herran käskyn, ja siksi me kuolimme.

”Jumala on tehnyt eläviksi tei­dät, jotka olitte kuolleita rikko­mustenne ja syntienne tähden.” (Ef. 2:1)
”Synnin palkka on kuolema, mutta Ju­malan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, mei­dän Her­rassamme.” (Room. 6:23)
”Sardeksen seurakunnan enkelille kirjoita: ’Näin sanoo Hän, jolla on Jumalan seitsemän henkeä ja seitse­män tähteä: – Minä tiedän sinun teko­si. Sinä olet elävien kirjoissa, mutta sinä olet kuollut.’” (Ilm. 3:1)

Luterilaisen regimenttiopin eli hallintajärjestyksen mukaan tun­nustamme, että ajallinen järki ja ym­märrys eivät ole hen­gellisesti kuolleilta sammu­neet. Uskosta osaton eli hengellisesti kuollut maailman ihminen saat­taa tietyissä tilanteissa ja tehtä­vissä toimia hy­vin, jopa kii­tettäväs­ti. Mutta suhteessa iankaikkiseen Jumalaan hengellisesti kuollut ihminen on eksyksissä ja avuton, syyllinen ja Jumalan vihan alla. Ilman Pyhän Hengen vaikuttamaa uskoa eli uudestisyntymistä, syntien anteeksisaamista, kukaan vanhassa Aadamissa langennut ihminen ei voi tuntea oikein Luojaa tai Hänen kanssaan seurustella.

2) Konkreettisessa merkityksessä kuolema tarkoittaa ruumiin kuolemaa.

”Otsa hiessä pitää sinun leipäsi syömän, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinut on otettu. Maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” (1. Moos. 3:19)

Ruumiin kuolema ja sitä edeltävät sairaudet, ki­vut ja ahdistuk­set kuuluvat langenneen ihmisen elä­mään. Myös kaikenlainen itsetu­ho­käyt­täy­tyminen kuuluu tähän ryhmään. Mut­ta ruumiin kuolema ei ole uskovalle paha asia. Jeesuksen omalle ruumiin kuolema on kutsu kotiin, lähtö rie­mul­liseen taivaan hääjuhlaan, jossa saamme kat­sel­la Jeesusta suoraan kasvoista kas­voihin.

”Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto. Mutta jos minun on eläminen täällä lihassa, niin siitä koituu hedelmää työlleni, ja silloin en tiedä, minkä valitsisin. Ahtaalla minä olen näiden kahden välissä: halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi.” (Fil. 1:21–23)

Jeesukseen uskovalle ruumiin kuolema on uneen nukkumista, josta Jeesus voi hänet milloin tahansa herättää. Ruumiin kuolema ei muuta ihmisen suhdetta Jumalaan, ihmisen kuolema ei myöskään sovita tai pyhitä mitään. Jumalaton ei muutu pyhäksi kuollessaan, hänelle kuolema ei ole mitään haudan lepoa eikä vapautusta tuskista ja kärsimyksistä. Toisaalta Jeesukseen uskova ja Hänessä elävä ei kuole suhteessa Jumalaan, vaikka ihmisten näkökulmasta aistein koettavaa yhteyttä häneen ei enää toistaiseksi olekaan.

”Jeesus sanoi hänelle: ’Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?’”  (Joh. 11:25–26)

3) Seuraava kuolema-sanan merkitys on iankaikkinen kuolema. Raamattu käyttää tästä myös ilmaisua ’toinen kuolema’. (Ilm. 20:11–15)

”Mutta pelkurien ja epäuskoisten ja saastaisten ja murhaajien ja huorintekijäin ja velhojen ja epäjumalanpalvelijain ja kaikkien valhettelijain osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa; tämä on toinen kuolema.” (Ilm. 21:8)

Jos ihminen kohtaa fyysisen ruumiin kuoleman hengellisesti kuolleena, Herransa hyljänneenä eli ilman yhteyttä ja uskoa Jeesukseen, muuttuu hengellinen kuolema iankaikkiseksi kuolemaksi. Tämä on kadotus eli helvetti. Kysymys ei ole siis mistään tyhjiinraukeami­sesta, vaan paikasta ja olo­tilasta, missä elä­mänsä aikana Juma­lan hylänneet ihmiset saavat oikeu­denmukaisen rangaistuksen teoistaan.

”Silloin ilmestyy tuo laiton, jonka Herra Jeesus on surmaava suunsa henkäyksellä ja tuhoava tulemuksensa ilmestyksellä, tuo, jonka tulemus tapahtuu saatanan vaikutuksesta valheen kaikella voimalla ja tunnusteoilla ja ihmeillä ja kaikilla vääryyden viettelyksillä niille, jotka joutuvat kadotukseen, sentähden etteivät ottaneet vastaan rakkautta totuuteen, voidaksensa pelastua. Ja sen tähden Jumala lähettää heille väkevän eksytyksen, niin että he uskovat valheen, että kaikki ne tuomittaisiin, jotka eivät ole uskoneet totuutta, vaan mielistyneet vääryyteen.” (2. Tess. 2:8–12)

4) Neljäs asia, johon kuolema-sanalla Raamatussa viita­taan, on uskovan ih­misen kuoleminen syn­nille, oman syn­tiä rakastavan luontomme eli lan­gen­neen lihalli­sen ihmisen elämän kuo­letta­minen.

”Jos te siis olette herätetyt Kristuksen kanssa, niin etsikää sitä, mikä on ylhäällä, jossa Kristus on, istuen Jumalan oikealla puolella. Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä.  Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa; kun Kristus, meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen kanssaan ilmestytte kirkkaudessa. Kuolettakaa siis maalliset jäsenenne: haureus, saastaisuus, kiihko, paha himo ja ahneus, joka on epäjumalanpalvelusta, sillä niiden tähden tulee Jumalan viha, ja niissä tekin ennen vaelsitte, kun niissä elitte.” (Kol. 3:1-7)

KAIKKI TUTKITAAN RAAMATUN SANAN KAUTTA

Maailmanlopussa kaikki ihmiset tutkitaan ja tuomitaan. Uskovan kannalta tuomiopäivässä ei ole sinänsä mitään pelättävää, päinvastoin. Sinä päivänä­hän oikeus ja totuus voitta­vat. Uskovalle hänen syntiensä tähden kuuluva kado­tus­tuomio on siirre­tty Jeesuksen kär­sittäväksi.

Samalla meidän on muistettava, että pelkkä Jeesuksen nimen mainitseminen ei takaa sitä, että ihminen on oikeassa suhteessa Jumalaan.

Apostoli Paavali kirjoittaa korinttolaisille: ”Sen Jumalan armon mukaan, joka on minulle annettu, minä olen taitavan rakentajan tavoin pannut perustuksen, ja toinen sille rakentaa, mutta katsokoon kukin, kuinka hän sille rakentaa. Sillä muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus. Mutta jos joku rakentaa tälle perustukselle, rakensipa kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, niin kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on. Jos jonkun tekemä rakennus kestää, on hän saava palkan; mutta jos jonkun tekemä palaa, joutuu hän vahinkoon; mutta hän itse on pelastuva, kuitenkin ikään kuin tulen läpi.”  (1. Kor. 3:10–15)

Kysymys on siitä, että Herran Sanas­ta, Pyhästä Raamatusta ei tule luo­pua yhdessä­kään kohdassa. Jos me Jeesukseen uskovina alamme surutta elää ja opettaa toi­sin kuin Raamatussa opete­taan, emme tule siitä viimeisellä tuomiolla kii­tosta saamaan, päinvastoin.

Jeesus sanoo: ”Sillä totisesti minä sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto, ennen kuin kaikki on tapahtunut. Sen tähden, joka purkaa yhdenkään näistä pienimmistä käskyistä ja sillä tavalla opettaa ihmisiä, se pitää pienimmäksi taivasten valtakunnassa kutsuttaman; mutta joka niitä noudattaa ja niin opettaa, se pitää kutsuttaman suureksi taivasten valtakunnassa.” (Matt. 5:18–19)

Jokaisen Herran oman tulee valvoa itseään, sekä toisilta salassa olevaa yksityiselämää kuin toisille esimerkkinä olevaa julkista elämää. Erityisen tarkkaan meidän on tutkittava puheitamme. Opetusvirkaan asetettujen on valvottava myös opetustaan. Jo yhden – ihmissilmin mitattuna pienenkin – käskyn purkaminen on pahasta: Se tuottaa häpeää ja pilkkaa Herrallemme, jonka nimiin meidät on otettu. Jos alamme itse lihan mielellä mestaroimaan Jumalan ilmoitussanaa, Pyhää Raamattua, niin olemme heti kaltevalla pinnalla, joka viettää eroon Herrasta.

Vapahtajamme Jeesus Kristus on Jumalan Sana – se tarkoittaa sitä, että Raamattu eli Jumalan sana on pyhistä pyhin. Me emme voi erottaa Jeesusta ja Raamattua toisistaan. Jos joku sanoo uskovansa Jumalaan mutta ei Raamattuun, niin tällainen on tosiasiassa tehnyt itselleen epäjumalan, jota hän vain salakavalasti ja hämäävästi kutsuu samalla nimellä kuin me, jotka olemme omassatunnossamme ja elämässämme sidotut Raamatun Jeesukseen. Jos hylkäämme ja ohitamme Raamatun sanan ja kirjaimen, niin hylkäämme ja ohitamme samalla itsensä Kristuksen.

Uskovan elämän tärkein asia on pitää itsensä oikeassa suhteessa Jumalan Sanaan. Jatkuvasti lankeilevalle ja sydänjuuriaan myöten syntiselle ihmiselle se on mahdollista vain siten, että tunnustaa Raamatun edessä:  Tämä Raamatun ilmoitussana on totta. Minä kurja en vain ole kyennyt sitä noudattamaan. Pidä, Vapahtaja, sanasi kunniassa, äläkä anna minun vilpistellä sen edessä tai selitellä kelvottomuuttani. Herra, anna syntini anteeksi ja armahda minua! Vaikuta minussa uutta elämää, äläkä anna minun paatua pahuuteeni. Herätä minut päivä päivältä uskomaan ja kiittämään Sinun pyhää Nimeäsi!

TUHATVUOTINEN VALTAKUNTA

Lopunajoista ja viimeisestä tuomiosta puhuttaessa on mainittava myös ns. tuhatvuotinen valtakunta. Ainoa kohta Raamatussa, jossa tämän 1000 vuoden aikakausi mainitaan, on Ilm. 20:1–8: ”Minä näin tulevan taivaasta alas enkelin, jolla oli syvyyden avain ja suuret kahleet kädessään. Ja hän otti kiinni lohikäärmeen, sen vanhan käärmeen, joka on perkele ja saatana, ja sitoi hänet tuhanneksi vuodeksi ja heitti hänet syvyyteen ja sulki ja lukitsi sen sinetillä hänen jälkeensä, ettei hän enää kansoja villitsisi, siihen asti kuin ne tuhat vuotta ovat loppuun kuluneet; sen jälkeen hänet pitää päästettämän irti vähäksi aikaa. Ja minä näin valtaistuimia, ja he istuivat niille, ja heille annettiin tuomiovalta; ja minä näin niiden sielut, jotka olivat teloitetut Jeesuksen todistuksen ja Jumalan sanan tähden, ja niiden, jotka eivät olleet kumartaneet petoa eikä sen kuvaa eivätkä ottaneet sen merkkiä otsaansa eikä käteensä; ja he virkosivat eloon ja hallitsivat Kristuksen kanssa tuhannen vuotta. Muut kuolleet eivät vironneet eloon, ennenkuin ne tuhat vuotta olivat loppuun kuluneet. Tämä on ensimmäinen ylösnousemus. Autuas ja pyhä on se, jolla on osa ensimmäisessä ylösnousemuksessa; heihin ei toisella kuolemalla ole valtaa, vaan he tulevat olemaan Jumalan ja Kristuksen pappeja ja hallitsevat hänen kanssaan ne tuhannen vuotta. Ja kun ne tuhat vuotta ovat loppuun kuluneet, päästetään saatana vankeudestaan, ja hän lähtee villitsemään maan neljällä kulmalla olevia kansoja, Googia ja Maagogia, kootakseen heidät sotaan, ja niiden luku on kuin meren hiekka.”

Muualla Raamatussa ei suoraan tästä tuhannen vuoden ajasta puhuta. Mi­tään ylei­ses­ti tunnustettua oppia ei kristil­li­sellä kir­kolla asiasta ole. Tuhatvuotista val­takun­taa ei ole otettu esille jakamattoman kristikunnan uskontunnustuksissa (apostolinen, Nikean, Athanasioksen). Kristikunta on selvinnyt ilman, että tuota Raamatun kohtaa olisi tarkasti ja sitovasti selitetty. Kysymyksessä ei voi olla silloin mikään keskeinen asia.

Erityisesti viimeisinä vuosisatoina tuosta tuhannen vuoden ajanjaksosta on kuitenkin paljon puhuttu. Syytä on tässäkin saarnassa siis siitä jotain sanoa. Kiliasmin eli tuhatvuotisen valtakunnan perus­ajatus on maanpäälli­sen onnen ja rau­han aikakausi ennen uuden maan ja uusien taivaitten luomista ja vii­meis­tä tuomiota. Se olisi siis jon­kinlai­nen välivaihe synnin hallitse­man nykyisen maailman ja kaiken lop­puna olevan viimeisen tuomion ja siitä alkavan iankaikkisuuden vä­lillä. Kiliastisen ajattelun mukaan kerran hyvä voittaa pa­han, jo täällä maan päällä eläes­säm­me.

Maanpäällisestä onnen ajasta on merkkejä myös kristinuskon ulkopuolelta, jopa ennen kristil­listä ai­kaa. Persialaisen uskon­non pe­rustaja, Za­rathustra (n. 630–553 eKr.) on esimerkiksi opettanut maanpääl­lisen täyttymyksen aikaa. Liekö hän saanut vaikutteita Israelin profeet­tojen, esim. Jesajan kirjoi­tuksista?
Juuta­laisuudessa toiveet maanpäällisestä rauhan ja onnen ajasta ovat elä­neet vahvasti aina näihin päiviin asti. ’Olam haze’ eli ’tämä aika­kausi’, joka on vajavuuden ja kärsi­myksen aikaa, saa vastakohdakseen käsit­teen ’olam haba’ eli ’tuleva aika­kau­si’. Tuleva ai­kakau­si liittyy mes­sias-kuninkaaseen, jonka johdolla Israelin kansan viholliset kukiste­taan ja maahan tulee rauha. Juuta­lai­sessa ei-ka­nonisoidussa apokalyp­ti­sessä kirjallisuudessa (n. 200 eKr. – 100 jKr.) kiliastinen tule­vai­suu­denusko on keskeisessä asemas­sa.

Nykyiset elämän lainalaisuudet mur­re­taan: Pyhä kaupunki Jerusalem puh­dis­te­taan pakanoista, ihmisten elin­aika lähenee tuhatta vuotta, ihmi­set pysy­vät nuorina koko elämänsä, vil­lieläi­met palvelevat ihmisiä, työn­tekijä ei väsy työs­sään, taivaasta sataa jäl­leen mannaa jne. Otak­sumat tällaisen aikakau­den pituu­desta vaihtele­vat suuresti; pisimmil­lään 365.000 vuot­ta, ly­hyim­millään 40 vuotta. Myös tuhat vuotta on mainittu. He­nokin kirja, Salomon psalttari, Juh­lien kirja, Baru­kin apokalypsi, 4. Esran kirja ja Sibyl­liinit kertovat tällaisesta. Mutta Pyhään Raamattuun mitään näistä kirjoista ei ole otettu.

VT:n monissa profeetallisissa näyis­sä puhutaan tulevasta rauhan ajasta, sapattilevosta. Moniin kohtiin liit­tyy, ei ainoastaan Israelin sorre­tun kansan vapautta­minen, vaan myös mui­ta (pa­ka­na)kansoja koskeva rauha. Je­rusalemista tulee kansakuntien pää­kaupun­ki, Siionin vuoresta siu­nauksen paikka ja kaikki kansat pal­velevat isi­en, Abrahamin, Iisakin ja Jaako­bin, Jumalaa. (Miika 4:1–4, Jes. 2:1–4, 9:1–6, 11:1–9, 25:6–8, 35:1–9, 43:19–21, luvut 60–66, Sef. 3:8–9, Sak.  8–14, Hes. 33–42, Dan. 7.)

JUMALAN SANAN LUPAUKSET OMISTETAAN NYT USKOLLA JA NÄHDÄÄN KERRAN TOTEUTUNEINA KIRKKAUDESSA

Mitä aikaa nuo profeettojen näyt koskevat: Tätä nykyistä kristil­listä aikakautta (jota mekin nyt elämme) vaiko jo lopullista pää­määrää, taivasta?

Kun lukee Jeesuksen ja apostolien opetuksia lopun ajoista, niin historian kulku on selvä: Herran takaisintulon jälkeen koittaa viipymättä viimeinen tuo­mio. ”Kun Ihmisen Poika tulee kirk­kaudes­saan ja kaikki enkelit Hänen kans­saan, silloin Hän istuu kirkkautensa val­taistuimel­le.” (Matt. 25:31) Evankeliumi pitää ensin julistaa kaikille kansoille, ja sitten tulee loppu. Jeesuksen takaisintulemisen ja ajan loppumisen välissä ei ole enää mitään tuhannen vuoden jaksoa. Kun Jeesus tulee takaisin, niin silloin aika loppuu.

Mitä sitten tarkoittavat nuo profeettojen lupaukset yltäkylläisestä elämästä ja rauhasta? Ne avautuvat kahteen suuntaan: Ensiksi ne vahvistavat ja ilahduttavat meitä jo täällä ajan ahdingoissa eläessämme – kerran on Jumalan kansan sapattilepo alkava. Uskossa saamme tuon pahan vallan voittamisen jo nyt itsellemme omistaa. Näkyvällä tavalla, myös uskosta osattomalle havaittavalla tavalla, nuo lupaukset täyttyvät vasta taivaassa.

Profeetat kuvaavat taivasta ja Messiaan valtakuntaa sellaisin käsittein, jotka ovat konkreettisia tässä ajassa elävälle ihmiselle. Kirkkaudessa Jeesuksen luona elämä on lopulta kuitenkin vielä paljon parempaa ja ihanampaa, kuin mitä tässä ajassa voimme koskaan ajatella tai sanoiksi pukea.

Uskon silmin me näemme Jumalan kansalle kuuluvan kirkkauden ja kunnian, rauhan ja levon. Ihmissilmiin näemme täällä alhaalla lähinnä vain heikkoutta ja syntiä, sotaa ja vainoa. Uskossa Jumalaan sanaan me näemme ja tiedämme, että Jeesus on nyt saanut Isältään kaiken vallan taivaassa ja maan päällä – ja että Jeesuksessa kuolleet elävät ja hallitsevat Herran kanssa taivaassa. Ihmissilmin näemme vain haudat ja arkut, joissa ruumiit vielä makaavat odottamassa ylösnousemuksen aamua.

Tuhatvuotinen valtakunta on Kristuksen kirkon aikaa, jonka voi nähdä vain Jumalan sanan äärellä uskon silmin. Tuhatvuotista valtakuntaa on jo eletty lähes kaksi tuhatta vuotta – Kristuksessa kuolleet ovat jo perillä yhdessä Kristuksen kanssa hallitsemassa. Maailmassa on vielä Perkeleen väliaikaishallitus voimissaan, mutta sen loppu on jo lähellä. Ennen loppuaan se saa hetkeksi vielä suuren vallan, mutta sitä kestää vain lyhyen hetken. Se, joka uskoo Jumalan sanan, kestää tämän koettelemuksen. Joka ei usko, ei myöskään kestä vainojen ja ahdinkojen keskellä, vaan luopuu Raamatun Jeesuksesta.

Se, joka on tullut Jumalan sanan voimasta herätetyksi hengellisestä kuoleman tilasta Jeesuksen uskoon, on osallinen ensimmäisestä ylösnousemuksesta. Ilmestyskirjan kohta puhuu näistä hengellisestä kuolemasta ylösnousseista sieluista, jotka saavat elää, vaikka heidän ruumiinsa ovat kuolleet (Ilm. 20:4–6). Ensimmäinen ylösnousemus ei tarkoita uskovien ruumiiden ylösnousemusta, vaikka jotkut niin virheellisesti väittävätkin. Ensimmäinen ylösnousemus tarkoittaa ihmisen sielun hengellistä ylösnousemusta eli uskoon tulemista ja uudestisyntymistä seuraavaa taivaselämää Jeesuksen luona.

Jeesus sanoo: ”Totisesti, totisesti Minä sanon teille: aika tulee ja on jo, jolloin kuolleet kuulevat Jumalan Pojan äänen, ja jotka sen kuulevat ne saavat elää.” (Joh. 5:25) ”Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo Minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo Minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?”  (Joh. 11:25–26)

Saarna 2. Adventtisunnuntaina

Kategoriat
4/2013 Lehdet Saarna

Jumala johdattaa kansaansa ihmeellisesti

Ilpo Sinkko, pastori, Kokemäki

”Mutta kun Joosefin veljet näkivät, että heidän isänsä oli kuollut, ajattelivat he: ’Ehkä Joosef nyt alkaa vainota meitä ja kostaa meille kaiken sen pahan, mitä me olemme hänelle tehneet’. Niin he lähettivät Joosefille tämän sanan: ’Isäsi käski ennen kuolemaansa ja sanoi: Sanokaa Joosefille näin: Oi, anna anteeksi veljiesi rikos ja synti, sillä pahasti he ovat menetelleet sinua kohtaan. Anna siis isäsi Jumalan palvelijoille anteeksi heidän rikoksensa.’ Ja Joosef itki kuullessaan nämä heidän sanansa.  Sitten tulivat Joosefin veljet itse, lankesivat maahan hänen eteensä ja sanoivat: ’Katso, me olemme sinun orjiasi!’ Mutta Joosef vastasi heille: ’Älkää peljätkö, olenko minä Jumalan sijassa? Te tosin hankitsitte minua vastaan pahaa, mutta Jumala on kääntänyt sen hyväksi, että hän saisi aikaan sen, mikä nyt on tapahtunut, ja pitäisi hengissä paljon kansaa. Älkää siis peljätkö; minä elätän teidät ja teidän vaimonne ja lapsenne.’ Ja hän lohdutti ja rauhoitti heitä.” (1. Moos. 50:15-21)

Jumalan kansa on säilynyt näihin päiviin saakka. Kun katsoo maailmanhistoriaa ja arvioi Jumalan kansan eri vaiheita, voi todeta, että vaikeista ajoista huolimatta Jumalan kansa on säilynyt, ja se säilyy loppuun asti. Hyvin monet vallat ja voimat ovat sotineet Jumalan kansaa vastaan. Se on valloitettu, ajettu maanpakoon ja hajotettu. Vanhan Testamentin mukaan Jumalan kansa on Israel. Kun seuraamme tuon kansan vaiheita, huomaamme miten Jumala on pitänyt huolen kansastaan. Israel on ollut Jumalan kansa, mutta myös me kristityt olemme Jumalan kansa. Usko ja luottamus Jumalan lupauksiin on se perusta, minkä pohjalta olemme Jumalan kansa. Aabraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet sen tähden itselleen kelpaavaksi. Kun me kristittyinä uskomme Jumalan lupauksiin Kristuksessa, kuulumme me samaan kansaan kuin Aabrahamkin. Aabrahamista on tullut meille uskon isä.

Raamatussa kerrotaan paljon Jumalan kansan vaiheista. Varsinkin Vanhassa Testamentissa me näemme, miten Jumala johdatti kansansa läpi monenlaisten vaiheitten. Se ei ole pelkästään Israelin kansan historiaa. Kertomukset Israelista ja Jumalan johdatuksesta kuuluvat myös meille. Samalla tavalla kuin Jumala johdatti kerran kansaansa, hän nykyään johdattaa kristittyjänsä. Sen takia Vanhan Testamentin lukeminen ja tuntemus on meille tärkeää. Opimme sieltä Jumalan tavan toimia ja muuttaa pahakin hyväksi. Jumala voi käyttää myös vihollisiaan toimimaan oman tahtonsa toteutumiseksi.

Pyhässä maassa eli pieni suku, jonka tulevaisuus oli vaakalaudalla. Tuon suvun vanhalla isällä oli monta poikaa. Jaakob, vanha isä, rakasti Joosefia enemmän kuin muita poikiaan ja veljekset huomasivat tämän selvästi. Joosef oli myös itse tietoinen erityisasemastaan ja isänsä mielisuosiosta. Hän oli ylpeä ja rohkea mies. Hän oli nähnyt unen, että hänestä tulisi veljessarjan johtaja. Tämän hän kertoi veljilleen. ”Me olimme pellolla lyhteitä sitomassa ja yhtäkkiä minun lyhteeni nousi pystyyn ja teidän lyhteenne kokoontuivat ympärille ja kumartuivat maahan minun lyhteeni eteen.” (1. Moos. 37:7). Tämä oli liikaa muille veljille, jotka jo ennestään vihasivat Joosefia. He aikoivat murhata veljensä. Mutta vanhin veljeksistä, Ruuben, esti muiden aikeen. Joka tapauksessa he heittivät Joosefin kaivoon ja myivät hänet orjaksi orjakauppiaille. Isälle ei asiasta tietenkään hiiskuttu sanaakaan. Isälle vietiin Joosefin vaate, joka oli kastettu vuohen vereen. Vereen kastettu vaate oli muka todiste siitä, että villipeto oli raadellut Joosefin. Isän sydän murtui, kun hän kuuli asiasta. Joosefin matka jatkui kohti Egyptiä.

Vanha Testamentti on täynnä totuutta

Vanha Testamentti on täynnä totuutta. Raamatun teksteissä yleensäkin tutkistellaan ihmisen vaikuttimia. Ihminen on pohjimmiltaan sellainen, joka tarvitsee toisten hyväksyntää, varsinkin vanhempiensa rakkautta. Kertomuksissa näkyy myös, miten helposti ihmiset vihastuvat ja vihassaan suunnittelevat jopa vastustajiensa surmaamista. Raamattu on realistinen kirja. Se kertoo ihmisten todellisesta elämästä, heidän vaikuttimistaan, juonitteluistaan, kostonhimostaan ja rahanhimostaan. Toisaalta Raamatun kirjoituksista luemme Jumalan tutkimattomista suunnitelmista, jotka toteutuvat yksittäisten ihmisten ja kokonaisten sukujenkin elämässä. Jumala osaa kääntää ihmisten heikkouden ja pahuudenkin palvelemaan omia suunnitelmiaan. Jumala osaa kääntää pahan hyväksi. Siihen on meidän uskominen ja luottaminen vaikeina aikoina. Kun omassa elämässämme on vaikeaa, kun olemme kohdanneet jonkun ylivoimaiselta tuntuvan haasteen, meidän tulee uskoa, että Jumala tietää asiamme ja on meitä valmis auttamaan. Jumala ei ehkä heti vastaa rukouksiimme ja avunpyyntöihimme. Hän saattaa meidän mielestämme viivyttää armahdustaan. Mutta koko ajan Jumalan suunnitelma toteutuu myös meidän kohdallamme.

Johdatettiinhan Joosefiakin siellä Egyptin orjuudessa. Hänestä tuli eri vaiheiden kautta faaraon luotettu. Hyvin Joosef tehtävänsä hoitikin. Hän keräsi runsaasti viljaa varastoihinsa välttääkseen huonojen satojen tuoman nälänhädän. Nälänhätä alkoi vaivata monia kansoja, myös Israelia. Niinpä Jaakob lähetti poikansa Egyptiin ostamaan viljaa, jotta nälkäkuolemalta vältyttäisiin. Näin myös tapahtui ja veljekset lähtivät Egyptiin viljaa ostamaan. Siellä oli vastassa heidän hylkäämänsä veli Joosef, joka oli kohonnut huomattavaan asemaan. Hän laittoi veljensä koetukselle. Veljekset kuitenkin saivat viljansa ja palasivat Pyhään maahan.

Jumala johdatti asiat niin, että Jaakob sukulaisineen jäi henkiin suuresta nälänhädästä huolimatta. Olihan tällä suvulla korkea-arvoinen edustaja Egyptin rikkaassa hovissa. Tällä tavalla Jumala johdattaa monenlaisten vaiheitten kautta kansaansa. Välillä hän käyttää vitsaa ja sauvaa rangaistakseen, ja taas hän tarjoaa kansalleen mannaa ruuaksi. Kun luemme Israelin kansan vaiheista, tulee meidän ymmärtää, että näin Jumala kohtelee meitä kristittyjäkin. Vanha Testamentti on annettu ja kirjoitettu siksi, että me kristityt siitä myös oppisimme jotain Jumalan viisaudesta. Koettelemuksissa meidän tulee olla kärsivälliset luottaen Jumalaan ja uskoen siihen, että Jumala viisasti johtaa vaiheitamme ja sittenkin kääntää pahan hyväksi.

Vanhan Testamentin teksti puhuu myös anteeksiantamuksesta

Tämän päivän aihe on ”Antakaa toisillenne anteeksi”. Puhuuko tämä kertomus Jaakobin suvun vaiheista myös anteeksiantamuksesta? Kyllä se puhuu. Joosef antoi veljilleen anteeksi, kun nämä tulivat hänen luokseen. Veljekset myös katuivat sitä pahaa, mitä he olivat Joosefille aiheuttaneet. Ja kyllä siinä niin kävi, että veljet kumarsivat Joosefia. Joosefin uni siis kävi toteen ja Jumala johdatti koko ajan asioita monenlaisten vaiheitten kautta.

Niinhän sanoo Pyhä Paavali Roomalaiskirjeessään: ”Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen” (Room. 8:28).

Sinullakin saattaa elämässäsi olla vaikeita asioita, sairauksia, ikäviä sattumuksia, ihmisten pilkkaa tai väheksyntää. Kun näitä asioita tapahtuu, on joskus vaikeaa luottaa Jumalan johdatukseen. Joidenkin vaikeiden kysymysten äärellä joudumme nöyrästi myöntämään, että tämän elämän aikana emme saa vastauksia joihinkin meille vaikeimpiin asioihin. Silloin meidän täytyy vain luottaa, että Jumala tietää tarpeemme ja ahdinkomme ja osaa oikeaan aikaan auttaa. Joihinkin kysymyksiin saamme vastauksen vasta kuoleman rajan tuolla puolen, iankaikkisessa elämässä. Sinne on meidän tähdättävä. Sitä varten Jumala on meitä kutsunut ja tällä tiellä johdattanut, että me perille pääsisimme. Kristityt eivät niinkään halua keskittyä tähän ajalliseen. Totta kai meidän on tehtävä työmme ja hoidettava velvollisuutemme, toimittava kutsumuksessamme. Mutta keskeisintä on se, että meillä on lyhyet tilivälit Jumalan kanssa. Olemme syntisiä ja tarvitsemme syntien anteeksiantamusta. Eivät ainoastaan toiset ihmiset ole meitä vastaan rikkoneet, vaan myös me olemme rikkoneet Jumalaa ja lähimmäisiämme vastaan. Siksi saamme uskoa anteeksi – Jeesuksen Kristuksen sovitusuhrin tähden – ja antaa myös niille anteeksi, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.

Kun on itse saanut monet raskaat syntinsä anteeksi Jumalalta, on myös helpompi antaa anteeksi lähimmäisillemme, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Joka paljon saa anteeksi, hän myös paljon rakastaa. Raamatusta me näemme, millaisia ihmisiä liikkui Jeesuksen ympärillä. Usein he olivat muiden halveksimia ja alistettuja ihmisiä, syntisiä, porttoja ja publikaaneja. Jeesus joutui taisteluihin pikemmin aikansa pappisjohdon ja ns. hyvien ihmisten kanssa. Rikkaat ja viisaat häntä karttoivat ja syntiset saivat armon. Kristinusko on monellakin tavalla heikkojen ihmisten uskonto, niiden uskonto, jotka haluavat saada syntinsä anteeksi. Armo kelpaa niille, jotka Jumalan Henki on herättänyt syntejänsä katumaan. Pyhä Henki myös todistaa meille, että syntimme ovat anteeksiannetut Jeesuksen Kristuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä.

Tällaisina aikoina me murehdimme sitä, miten Jumala kansaansa ruokkii. Keitä hän käyttää välikappaleinaan sanomansa eteenpäinviemiseksi? On niin paljon väärää sanomaa ja väärin julistettua sanaa, ja taas toisaalta nykyajan ihmiset eivät halua kuulla oikeaa Jumalan Sanaa julistettavan. Kansassamme ja maassamme on paljon välinpitämättömyyttä Kristusta kohtaan, ja kirkoissa julistettava sanoma ei enää ruoki kansaa sillä tavalla kuin ennen. Kuitenkin on niin, että Jumala suunnitelmansa mukaan tänäkin päivänä ruokkii kansaansa aidolla sanallaan ja sakramenteillaan. Hän on luvannut pitää kansastaan huolen. Hän piti huolta Jaakobista ja Joosefin suvusta. Samalla tavalla hän pitää huolta kansastaan ja kristityistään. Tämä kirkollinen uudistus, mikä Suomessa on nyt tapahtunut, kun on syntynyt jumalanpalvelusyhteisöjä eri puolille maata, kertoo Jumalan suunnitelman toteutumisesta. Emme tarvitse loistavimpia kirkkoja tai vaikutusvaltaisimpia ihmisiä. Meille riittää se, että saamme kuulla aitoa Jumalan Sanan julistusta ja saamme osallistua sakramenttien osallisuuteen Kristuksen käskyn mukaisesti.

Kirkon kallein aarre on Jumalan Sana ja evankeliumi

Kirkon kallein aarre on Jumalan Sana ja siihen liittyvä evankeliumin julistus ja sakramentit. Kun nämä asiat täyttyvät, on Kristus itse läsnä sanassaan ja sakramenteissaan. Tämä maailma menee kohti omaa tuhoaan Jumalan säätämyksen ja tahdon mukaisesti. Kristityt ovat se joukko, joka tälle maailmalle vieraana kulkee kohti iankaikkista elämää. Iankaikkisesta elämästä on kalantilainen virsirunoilija Efraim Jaakola lausunut:”Se alkaa täällä jo maiden päällä ja jatkuu iäti taivaassa”. Täällä vaivaavat uskon heikkous ja syntisyys usein, mutta ajoittain kristitty saa täällä vaeltaessaan maistaa jotain Taivaan ihanuudesta. Kerran täydellisyydessä saamme iloita ja riemuita Jumalan kansan kanssa perillepääsystä. Mutta saamme varautua siihen, että matkamme sinne Taivaan ihanuuteen on jännittävä, vaikea, haastava ja ihana. Meitä johdattaa iankaikkisuuteen tutkimattomia teitä Jumalan Poika Jeesus Kristus.

Rukoilkaamme: Vapahtajamme Jeesus Kristus. Sinä johdatat kansaasi monenlaisten vaiheiden kautta. Sinä johdatat meitä vitsallasi ja sauvallasi tahtomaasi suuntaan. Anna meille uskoa, että kestämme kaikki ne koettelemukset, mitä näet hyväksi meille antaa. Johdata meidät kaikki pyhiesi kirkkauteen. Aamen!

Saarna Laitilassa 27.10.2013, 23. sunnuntai helluntaista.