Palvelin aikoinaan armeijassa ja jouduin aseellisen konfliktin selvittelyyn Kaukasuksella, Tshetseniassa. Sinne lähtiessäni en tuntenut kuoleman kauhua. Mutta minua hirvitti ajatella niitä kärsimyksiä, jotka voivat kohdata sotilasta, kun hän haavoittuu tai näkee toisten kärsivän.

Siviilissä törmäsin ihmisiin, joille aiheuttivat suurta harmia esimiehen tyytymättömyys työpaikalla, hintojen korotukset, shoppailu tai riidat naapurien kanssa. Kaikki tämä stressasi heitä ja he olivat vilpittömästi sitä mieltä, että kärsivät!

Minkälaista on todellinen kärsimys? Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Room. 6:23). Jakeen alku kertoo, että kärsimystemme lähteenä on kuolevaisuutemme.

Kerran ihmiset olivat sopusoinnussa Jumalan ja luomakunnan kanssa. Syntiinlankeemuksen myötä sopu ja harmonia rikkoituivat. Aluksi synti rikkoi ihmisen ja Jumalan yhteyden, sitten se tuhosi luomakunnan sisäisen eheyden. Ihmisessä tapahtui hajoaminen; sielun eroaminen ruumiista, mitä kutsutaan kuolemaksi.

Jakamattoman jakautuminen – mikä tapahtuu nyt synnin vaikutuksesta – ei ainoastaan vie ihmistä kauemmaksi Jumalasta, elämän lähteestä, vaan myös aiheuttaa epäjärjestystä koko luomakunnassa. Ortodoksipappi Arkadi Shatovin sanoin: ”Kärsimys on kauheaa todellisuutta maailmassa, jossa elämme, todellisuutta, joka vakuuttavuudessaan mahdollisesti ylittää kaikki muut maailman tosiasiat.”

Kärsimykset saavat aikaan orjuutta. Ne kahlehtivat meidät huolehtimaan itsestämme ja elämämme laadusta, että edes vähän aikaa välttäisimme kuoleman. Me tuhlaamme rahaa psykologeihin, syömme terveellistä ruokaa, käymme urheilemassa ja teemme kaikkea, mikä on meille hyödyksi. Mutta emme saavuta iloa, koska emme pääse kuoleman yli.

Kuolema ei voi olla helppo tai tuskaton, kun käy läpi elämänsä suurimman tragedian, sielun eroamisen ruumiista. Tämä murhe saa kärsimään hänen itsensä lisäksi myös läheiset, jotka kokevat myötätuntoa häntä kohtaan.

Jumala, myötätunnosta ihmisiä kohtaan, joutui murheissaan katsomaan rakkaan Poikansa kuolemaa. Tämä juuri on todellista kärsimystä. Myötätunto toisia kohtaan on aito kärsimyksen määrä.

Ajattelen, että Kristuksen kärsimysten todellinen merkitys ei ollut siinä, että Hän kärsi ihmisten epäoikeudenmukaisuuden vuoksi, vaan siinä, että Hän kärsi ihmisten puolesta – niidenkin, joilla ei ollut hiukkaakaan myötätuntoa häntä kohtaan. Myötätunto ei tarkoita toisen kivun kokemista, ihmisille se on mahdotonta. Myötätunto tarkoittaa olemista ihmisen kanssa niin kauan kuin kipu kestää. Siksi Jumalan myötäkärsimys oli totisesti aitoa kärsimystä.

Jeesus otti nöyrästi vastaan kärsimyksen. Hän otti vastaan piinan niiltä, joilla ei ollut sääliä Häntä kohtaan. He naulitsivat Hänet ja ottivat Häneltä jopa kaikkein tärkeimmän, mikä ihmisellä on: toivon. Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? (Matt. 27:46)

Kristuksen tavoin meidän tulee nöyrästi ottaa vastaan niin omamme kuin toistenkin murheet. Jeesus on vierellämme. Hän on valmis ottamaan osaa ahdistuksiimme. Sen tähden me voimme kärsiä lähimmäistemme kanssa: ruokkia nälkäiset, juottaa janoiset, jakaa lähimmäistemme tarpeet.

Kun kärsimme toisten kanssa, kannamme yhdessä ristiä. Suurinta on kuitenkin se, että Jeesus kantoi meidän syntimme, kipumme ja kuolemamme. Jeesuksen sovitustyön kautta pääsemme osallisiksi ylösnousemukseen.

Boris Tshuprov, pastori. Suomennos: Aniitta Lepomaa.

Inkerin kirkko 1/81/2012, s. 19