Hermann Sasse (1895-1976) on tämän vuosisadan voimakkaita tunnustusluterilaisia teologeja. Jo opiskelunsa alkuvaiheessa (1916-18) Sasse tuli kriittiseksi aikansa liberaaliteoiogiaa kohtaan. Hänen kasvava vakaumuksensa oli: “Sen kanssa pystyi kyllä elämään, mutta ei kuolemaan.”
Pappisvihkimyksen (1920) jälkeen hän opisklii USA:ssa, jona aikana hän kiinnostui Lutherista ja kirkkoisistä – ja liittyi tunnustusluterilaisten riveihin.
1930-luvulla Sasse luennoi Erlangenin yliopistossa kirkkohistorian professorina. Natsien uhatessa raamatullista opetusta hän omaksui johtajan roolin Tunnustuskirkossa. Kirkon vaikeina aikoina häntä erityisesti vihastutti Barmenin sopimus; hän vastusti väärää ekumeniaa ja barthilaista reformoituun teologiaan pohjautuvaa kirkkodiplomatiaa.
Ennen kuin Sasse muutti Australiaan vuonna 1949, hän yritti kaikin tavoin estää oman kirkkonsa, Baijerin luterilaisen kirkon liittymistä Saksan evankeliseen kirkkoon. Sassen oma vakaumus oli, että tämä liitto merkitsisi loppua luterilaisen kirkon tunnustuksellisuudelle Saksassa ja että se oli selvä hyökkäys Raamattua ja Tunnustuskirjoja vastaan. Esitettyään avoimesti kantansa myös kirkon johdolle ja huomattuaan yritykset turhiksi Sasse luopui virastaan ja liittyi Saksan vapaaseen luterilaiseen kirkkoon. Hänen ehdoton kantansa luterilaisiin tunnustuskirjoihin, Lutherin alttarin sakramentinpuolustus ja syvä ymmärrys sekä ennen kaikkea kirkkopoliittista manipulointia kohtaan tuntemansa vastenmielisyys pakottivat hänet tähän muutokseen. Hän ei koskaan katunut ottamaansa askelta, koska se oli hänelle Jumalan Sanaan sidotun omantunnon kysymys.
SLEY on julkaissut Hermann Sassen Olen luterilainen. Englanninkielisinä Concordian julkaisemia Sassen teoksia saa SLEY:stä.
JEESUS KRISTUS ON HERRA!
Dr. Hermann Sasse
Emme pääse pitkällekään yrittäessämme ymmärtää profeettojen kokemuksia, ellemme tajua aivan alusta lähtien, että on oikeita profeettoja ja vääriä profeettoja, aitoja profeettoja ja epäaitoja profeettoja. Psykologian keinoista ei ole lainkaan apua tämän erotuksen tekemisessä. Uskontopsykologi ei pysty sanomaan, miksi Jeremiaan kokemukset ovat todellista profetiaa, kun taas “valheprofeettojen” kokemukset eivät sitä ole.
Myöskään ei tämä eron tekeminen ole jotakin myöhemmin dogmaattisesta näkökulmasta käsin lisättyä. Selvän pesäeron tekeminen väärään profeetan virkaan kuuluu kaiken profetian luonteeseen, sillä se asettaa rajan itsensä ja ekstaattisten uskontojen hengellisyyden välille. Profeetat pelkäsivät, että he itsekin saattaisivat joutua harhaan. Tästä syystä Aamos kieltäytyi arvonimestä nabi eli profeetta. Siksi Israelin profeetat kamppailivat “valheprofeettoja” vastaan.
Kuinka voidaan vetää raja oikean ja väärän profeetan viran välille, todellisen ja kuvitellun kutsumuksen välille, aidon ilmoituksen ja hurmahenkisen innostuksen ilmentymien välille, vastaanotetun sanan puhtaan ja epäpuhtaan julistuksen välille? Tämä on profetian teologinen ongelma, johon jo uskontohistoriaan liittyvä katsaus johtaa meidät. Jopa aito profeetta voi lakata olemasta Jumalan välikappale ja viestinviejä. Uskontohistoria kertoo monista näkyihin pohjautuvista samankaltaisista kokemuksista. Siinä, että näiden kokemusten joukossa on erityinen ryhmä aitoja profeetallisia kokemuksia, joissa ihmisiä kutsutaan todelliseen Jumalan Sanan julistajan virkaan, piilee profetian arvoitus.
Jos me tutkimme pääsiäiskokemusten luonnetta vertaamalla niitä profeetan viran eri tyyppeihin, me heti näemme niiden vastakohtaisuuden. Sitä, mitä profeetat kokivat, tapahtui aina uudestaan halki vuosisatojen. Pääsiäiskokemus rajoittui yhteen ainoaan sukupolveen. Se, mitä tapahtuu profeetalle, tapahtuu yksilölle. Näin saattaa olla myös pääsiäisen ollessa kysymyksessä, mutta se kokemus voi myös tapahtua ihmisjoukolle (vrt. Emmauksen tien kulkijat, yhdentoista opetuslapsenjoukko, ne 500 silminnäkijää).
Toisaalta kummallakin kokemustyypillä on yhteistä se, että niihin liittyy kutsumus ja tehtävä. Virka suodaan: toisessa tapauksessa profeetan, toisessa taas apostolin. Ei jokainen, joka koki pääsiäisen, tullut apostoliksi; tämä kokemus voi myös tehdä ihmisryhmästä kirkon. Kuitenkaan kukaan ei voinut olla apostoli sanan ahtaassa merkityksessä, ellei hän ollut Jeesuksen ylösnousemuksentodistaja (Ap.t. 1:22), vaikka Uusi Testamentti toki käyttää termin väljempää merkitystä kuin tämä tiukan teologinen apostoli-sanan käyttö ilmoituksen välittäjänä. Sanan yleisempi merkitys käsittää myös kiertelevät saarnamiehet. 1. Kor 15:7:n mukaan Jeesus ilmestyi kaikille apostoleille. Apostolin virka ja pääsiäiskokemus ovat toisistaan erottamattomia, aivan yhtä läheisiä termejä kuin profeetan virka ja profeetallinen kokemus.
Jotta voitaisiin ymmärtää oikea pääsiäiskokemus, on tärkeää nähdä se apostolisena kokemuksena. Apostolin virka, joka on sidottu yhteen ainoaan historian sukupolveen, on jotain aivan uutta verrattuna profeetan virkaan. On äärimmäisen merkittävää, että Kristuksen tulemisen jälkeen profeetan virka, vaikka se ei häviäkään, muuttuu aivan toiseksi. Kristikunnassa profeetan virka on virka kirkon sisällä, apostolin viralle varmasti alistettu. Efesolaiskirjeen 2:20:ssa sanotaan kirkosta, että sen perustuksena ovat apostolit ja profeetat. Apostolit mainitaan ensimmäiseksi.
Profeetan viran poistaminen itsenäisenä ja samanarvoisena tekijänä apostolien ja heidän todistuksensa kanssa ei sujunut ilman kamppailua. Mutta montanolaisuus1 osoitti, miten tarpeellinen tämä poissulkeminen oli, tämä taistelu “Hengen ja viran” välillä, kuten sitä tavallisesti kutsutaan, sillä Montanus väitti itsestään sitä, mitä luvattiin Pyhästä Hengestä Johanneksen evankeliumissa, kuten väittivät itsestään myöhemmin myös Mani ja Muhammed.
Sen tajuaminen, että ilmoitus Kristuksessa ei ole jotain keskeneräistä tai suhteellista, seisoo tai kaatuu sen myötä, käykö apostolin virka profeetan viran edellä. Aina siellä, missä profetia vahvistaa itsenäisyytensä ja voimansa, se on uhkana sen ilmoituksen lopullisuudelle, joka tapahtui kerran historiassa, uhkana sille, mistä apostolin virka todistaa. Kristuksen kirkko on apostolinen, ei profeetallinen kirkko. Tämä ei merkitse, kuten jotkut nykyään väittävät, Hengen tukahduttamista, uskonnon rajoittamista luutuneen instituution sisälle. Pikemminkin se ilmaisee syvän vakaumuksen siitä, että ilmoitus on jo tapahtunut, että Jumalan Sanaa ei enää vain anneta ja määrätä yksilölle siellä täällä, vaan että Sana on tullut hihaksi.
Apostolin virka annettiin yhden ainoan kerran yhdessä ainoassa sukupolvessa. Apostolin virka kulkee samaan suuntaan kuin profeetan virka, ja kuitenkin se on jotain aivan muuta. Apostolin viralla, joka perusti kirkon, on johtoasema profeetan virkaan nähden, mikä puolestaan toimi seurakunnan synnyn valmistelemiseksi. Apostolisen kokemuksen täytyy siis olla jotain aivan muuta kuin profeetallisen kokemuksen, jotain ainutkertaista, jotain, jolla ei ole vertaa historiassa. Se, mitä tapahtui apostoleille, oli ilmoituksen täyttymys, joka tapahtui Kristuksessa, sen tapahtuman kokemus, jonka avulla tulee todeksi, että Jeesus Kristus on Herra. Tämä tosiseikka todetaan sanoilla “Herra on ylösnoussut.”
Jos asia on näin, meidän on luovuttava siitä yleisestä pääsiäistä koskevasta väärinkäsityksestä, jonka mukaan opetuslapsilla olisi ollut vain näkyjä Kristuksesta. Nämä olisivat saaneet heidät vakuuttuneiksi siitä, että heidän Mestarinsa oli elossa, mistä he taas olisivat tehneet sen johtopäätöksen, että Hän oli noussut kuolleista. Kristusta koskevat näyt, riippumatta siitä, mitä mieltä niistä ollaan, eivät ole rajoittuneet niihin aikoihin. Kuinka pääsiäiskokemukset eroavat muista Herran näyistä ja ilmoituksista (2. Kor. 12:1), jotka myös apostoli Paavali tuntee?
Opetuslapset olisivat varmaankin voineet tulla siihen käsitykseen, että Jeesus ainakin jollakin tavoin eli ilmankin niitä pääsiäisen päiviä, jolloin tapahtui sellaista, joka muutti heidän koko elämänsä. Kun rakastettu ja kunnioitettu mestari otetaan omasta elämänpiiristään pois, on lähes luonnollista tuntea, että hän jollain tapaa elää edelleen kuolemansakin jälkeen. Meidän täytyy vain muistaa, mikä merkitys Sokrateen kuolemalla on siihen, miten Euroopan perinteessä ihmiset ovat ajatelleet kuolemattomuudesta. Ei, sillä, mitä opetuslapsille tapahtui, täytyy olla täysin erilainen sisältö. Uuden Testamentin todellinen pääsiäissanoma kuuluu, ei “Jeesus elää”, vaan “Jeesus on ylosnoussut.” Jotakin tapahtui. Jumala teki jotain täysin ennenkuulumatonta, jotain täysin ainutlaatuista. Tämä ennenkuulumaton tapahtuma, joka voidaan kuvata vain sanalla “ylösnousemus”, ei ole joku johtopäätös ja yhteenveto pääsiäiskokemuksesta, jotakin pääteltyä, ei edes varmuutta siitä, että Jeesus elää edelleen. Kuinka totta se onkin, se ei ole asian oleellinen kohta. Pääsiäisen olennaisin sisältö ja varsinainen ydin on “Jeesus on ylösnoussut.”
1Fryygiassa l00-luvun lopulla elänyt Montanus johti lopunaikojen liikettä. Hän julisti, että taivaallinen Jerusalem laskeutuisi pian lähelle heitä. Montanolaiset elivät Pyhän Hengen pikaisen vuodattamisen odotuksessa. Heissä näkyivät järjestäytyneen yhteiskunnan vastustajien tyypilliset piirteet. Heidän ryhmässään kehittyi, varsinkin Pohjois-Afrikassa, erittäin askeettisia piirteitä. Kirkkoisä Tertullianus liittyi myöhemmin heihin (toim. huom.).
