Kategoriat
5/2014 Evankeliumi

MITÄ EVANKELIUMI ON?

Mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää peljätkö; sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa.”

Tästä nyt näet, mitä evankeliumi on; se on nimittäin iloinen julistus Kristuksesta, autuaaksitekijästämme. Se joka häntä oikein julistaa, julistaa evankeliumia ja pelkkää iloa. Saattaako sydän enää kuulla suurempaa iloa kuin sen, että Kristus annetaan hänen omaksensa? Enkeli ei sano ainoastaan: ”Kristus on syntynyt”, vaan hän omistaa Kristuksen syntymän meille sanoen: ”Teidän Vapahtajanne!”.

Evankeliumi ei siis ainoastaan tuo esiin kertomuksia Kristuksesta, vaan se omistaa ja antaa ne kaikille, jotka ne uskovat, ja se onkin, niin kuin yllä sanoimme, evankeliumin oikea luonne. Mitä auttaa minua, vaikka hän olisi syntynyt tuhannen kertaa, ja vaikka siitä minulle joka päivä mitä suloisimmin veisaeltaisiin, ellen minä saa kuulla sen koskevan minua ja kuuluvan minulle? Kun se ääni kaikuu, kaikukoon sitten kuinka hiljaisesti ja kehnosti tahansa, kuuntelee sydämeni sitä kuitenkin riemuiten; se saavuttaa tarkoituksensa ja kaikuu niin pohjattoman hyvältä. Jos jotakin muutakin olisi julistettava, olisi tämä evankelinen enkeli ja enkelievankelista siitä kyllä maininnut.

Martti Luther, Kirkkopostilla I, s. 298. Helsinki 1941. SLEY

Kategoriat
4/2014 Lehdet Tunnustuskirjat

Jumalan parannuskeinot

Luomakunta käy vanhaksi jatulee vähitellen yhä heikommaksi, paheet yltyvät. Sitä enemmän tulisi käyttää niitä parannuskeinoja, joita Jumala on meille suonut. Me näemme, mistä paheesta Jumala syytti maailmaa ennen vedenpaisumusta ja mistä hän syyttää noita viittä kaupunkia ennen niiden myöhempää tuhoamista. Samalaisia paheita on esiintynyt monen muunkin kaupungin tuhon edellä, esimerkiksi Sybariksen ja Rooman. (1.Moos. 6:5–13; 1.Moos. 19:24–30) (5.Moos. 29:22) Näissä tapahtumissa meille on ennalta kuvattu lopun aikoja. Siksi tulisi juuri nyt ennen kaikkea vahvistaa avioliiton asemaa ankarilla laeilla ja esikuvilla ja kannustaa ihmisiä solmimaan avioliittoja. Tämä on esivallan asia, sen kuuluu suojella yleistä järjestystä. Tehkööt samalla evankeliumin opettajat näitä kumpaakin: kehottakoot avioliiton solmimiseen niitä, jotka eivät voi itseänsä hillitä, ja kehottakoot muita olemaan halveksimatta saamaansa pidättyvyyden lahjaa. (Evankelis-luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat, s. 217. Jyväskylä 1990.SLEY-Kirjat)

Kategoriat
4/2014 Lehdet Martti Luther

Ristin pahennus

”Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun.” (Matt. 11:6)

Tuollaista pahennusta meidän täytyy kärsiä. Sillä koska sekään ei auttanut, että Herra Kristus itse saarnasi ja teki lukemattomia ihmetekoja, vaan kuitenkin hänen sanaansa halveksittiin, vieläpä Herra Kristus itse naulittiin ristiin, eivätkä hänen apostolinsa koko maailmassa missään olleet suojattuna tämän saarnan tähden, niin kuinka meidän sopisi ruveta samasta asiasta valittamaan? Meidän tulee siis koettaa tottua siihen ja sallia sen tapahtua. Eihän evankeliumia milloinkaan ole toisin kohdeltu. Se on ja pysyy saarnana, johon loukkaantuvat, ei vain alhainen kansa, vaan maan pyhimmät, hurskaimmat, viisaimmat ja mahtavimmat, niin kuin kokemuskin osoittaa. Mutta autuaat ne, jotka tietävät ja uskovat, että se on Jumalan sana, he saavat terveyden, lohdutuksen ja vahvistuksen voittaakseen sellaiset pahennukset. Ne taas, jotka eivät tätä tiedä, vaan ylpeilevät omista hyvistä teoistaan, joutuvat pois tästä sanasta omaan vanhurskauteen, pitäen evankeliumia loukkaavana ja viettelevänä oppina.

Tällaisesta loukkaantumisesta Kristus varoittaa vähäistä laumaansa sanoessaan: ”Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun”. Toisin sanoen: kun näette ja saatte kokea, miten maailma loukkaantuu minun sanaani ja rupeaa vainoamaan teitä, sen tunnustajia, niin älkää eksykö älkääkä joutuko ahdistukseen, vaan ajatelkaa: Samoin kävi Kristuksellekin, Jumalan Pojalle, meidän Herrallemme. Vaikka hän saarnasi niin voimallisesti ja teki useita jaloja ja suuria ihmetekoja, se ei mitään auttanut. Koska siis näin ontapahtunut rakkaalle Herrallemme Kristukselle Jeesukselle itselleen, että hänen oma kansansa, jolle hän oli Vapahtajaksi luvattu ja lähetetty, häneen loukkaantui, ja kun nuo, vaikka näkivät hänen jalot ja suuret ihmetekonsa, oita hän teki heidän nähtensä, eivät kuitenkaan taipuneet uskomaan hänen saarnaansa ja ottamaan häntä vastaan, vaan päin vastoin ristiinnaulitsivat ja surmasivat hänet, niin meidänkin tulisi olla vaiti ja valittelematta, kun saamme evankeliumin tähden kärsiä halveksimista, pilkkaa ja vainoa. Tämä opetus loukkaantumisesta on sangen tarpeellinen, varsinkin meidän aikanamme, kun jokainen tahtoo suloista evankeliumia soimata ja siihen loukkaantua.

Martti Luther, Hengellinen virvoittaja, s. 24. Helsinki1952. SLEY

Kategoriat
3/2014 Apostolien teot Lehdet Vanha Testamentti

Apostolien teot ja Vanha testamentti

Tuure Toivio, rovasti (1888–1946)

Mielenkiintoista on Apostolien tekojen johdolla tutkia Herran lähettämien sanansaattajien suhdetta kirjoituksiin (= Raamattuun). Katselemme sitä ensiksi heidän saarnojensa valossa. Ensi silmäyksellä huomaa, kuinka moderni saarna nykyään poikkeaa suuresti näistä saarnoista. Harvassa on niitä saarnaajia nykyään, jotka vievät kuulijan sanaan. Voipa kuulla toisinaan saarnoja, jotka ovat kemiallisesti puhtaat Raamatun sanasta. Tähän on osaltaan suuresti vaikuttanut raamattukritiikki. Onhan luonnollista, etten voi vedota kirjoituksiin, joista olen tieteen tuloksien perusteella saanut sen käsityksen, että ne ovat epäluotettavia, virheellisiä. Jollen pidä kirjoitusta Mestarini kanssa rikkomattomana, on minun siihen mahdotonta vedota ja siihen toisia neuvoa. Tästä johtuu varmaankin suuressa määrin nykyaikaisen julistuksen epämääräisyys ja voimattomuus.

Toisin oli apostolien saarnojen laita. Ne olivat laadultaan todistavia ja vakuuttavia. Todistuskappaleina he käyttivät Vanhassa Testamentissa ilmoitettua Jumalan sanaa. Sen todistukset kelpasivat apostoleille, sillä he uskoivat sen kokonaisuudessaan Jumalan pettämättömäksi sanaksi. ”Uskon kaikki, mitä kirjoitettu on laissa ja profeetoissa”, vakuuttaa apostoli Paavali maaherralle (Ap. t. 24:14).

Apostolien teoissa on meille säilynyt kymmenen saarnaa. Niistä saarnasi apostoli Pietari viisi, Stefanus yhden ja muut neljä apostoli Paavali. Tarkatessa niitä saarnoja oppii tuntemaan, kuinka Pyhän Hengen kouluttamat miehet saarnasivat. ”Me olemme sen todistajat”. Siinä viittaus heidän julistustapaansa. Oikeat sanan saarnaajat ovat siis ”todistajia”. ”Te olette näiden todistajat”, sanoo Jeesus opetuslapsilleen. Tehtäväämme ei kuulu käsitellä näiden todistuksien sisältöä. Rajoitumme siis lyhyesti viittaamaan niiden suhteeseen Vanhaan Testamenttiin.
Pietari otti helluntaina saarnansa lähtökohdaksi profeetta Joelissa lausutun ennustuksen Pyhän Hengen vuodattamisesta (Joel 2:28). Muistutettuaan sitten juutalaisia elämän pääruhtinaan taposta, hän todistaa psalmin 16 johdolla Jeesuksen ylösnousemisen kuolleista sekä vetoamalla psalmiin 110 hänen taivaaseen astumisensa. Näillä syillä hän vakuuttaa Jeesuksen olevan Jumalan voiteleman Messiaan (Ap. t. 2: 14–36).

Toisen kerran Pietari saarnasi Salomon pilarikäytävässä. Lyhyt oli se saarna, mutta valtava vaikutuksiltaan. Siinä Pietari todisti asioista, joista Jumala on ammoisista ajoista asti puhunut pyhäin profeettojensa kautta: ”Sillä Mooses on sanonut: ’Profeetan, minun kaltaiseni, Herra Jumala on teille herättävä veljistänne; häntä kuulkaa kaikessa, mitä hän teille puhuu. Ja on tapahtuva, että jokainen, joka ei kuule sitä profeettaa, hävitetään kansasta’.” Vielä hän sanoi, että kaikki profeetat Samuelista alkaen ovat hänestä puhuneet, josta Aabrahamille oli sanottu: ”Sinun siemenessäsi kaikki maan sukukunnat siunataan.” (1. Moos. 12: 3; 22: 18; Ap. t. 3: 21–25)
Puolustuspuheensa ylimmäisten pappien edessä perusti Pietari psalmilauseeseen: ”Hän on se kivi, jonka te rakentajat hylkäsitte, mutta josta on tullut kulmakivi” (Ps. 118:22). Kun Pietari sen jälkeen vapaalle jalalle päästettynä palasi seurakunnan luo, näki se tässä vainossa toteutuneena psalmin sanat: ”Miksi pakanat riehuvat ja kansat turhia hankitsevat? Maan kuninkaat nousevat ja hallitusmiehet kokoontuvat yhteen Herraa vastaan ja hänen voideltuaan vastaan.” (Ps. 2:1, 2; Ap. t. 4:23–30)

Stefanuksen saarna on pisin Apostolin teoissa kerrotuista. Seikkaperäisesti hän siinä Mooseksen ja profeettojen mukaan esittää Israelin vaiheet Aabrahamista alkaen pysyen uskollisena Vanhasta Testamentista poimimilleen todistuksille. Kun juutalaiset syyttivät häntä Mooseksen häpäisemisestä, kirkasti Herra hänen kasvonsa samalla kirkkauden hohteella, millä Mooseksenkin kasvot kerran loistivat (Ap. t. 6:15).

Sivu mennen viitattakoon tässä Filippuksen todistukseen etiopialaiselle hoviherralle, joka luki vaunussa ajaessaan Jesajan 53 lukua. Kun tämä kysyi Filippukselta heidän keskustellessaan autuuden suuresta kysymyksestä, kenestä profeetta puhuu näin, itsestäänkö vai jostakin toisesta, ”avasi hän suunsa ja lähtien tästä kirjoituksesta julisti hänelle evankeliumia Jeesuksesta”. Paljon on teologien kesken pohdittu kysymystä ”Herran kärsivästä palvelijasta”. Yleisenä käsityksenä on, että on kysymys ihanne-Israelista, joka kärsii pakanoiden keskellä. Pyhän Hengen selitys Uudessa Testamentissa on toinen. Jesajan kärsivä Herran palvelija on Kristus. Näin käsitti asian Pyhän Hengen opettama Filippus (Ap. t. 8:35; vrt. 1. Piet. 2:24).

Siirrymme sitten Paavalin saarnoihin. Niissä hän osoittaa, että ”Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden kirjoitusten mukaan ja että hän haudattiin ja herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan” (1. Kor. 15:3–4).

Saarnassaan Pisidian Antiokiassa hän laajasti esittää Israelin kansan historian Raamatun mukaan patriarkoista Daavidiin asti, jonka siemenestä Jumala on lupauksensa mukaan herättänyt Jeesuksen Kristuksen Israelin Vapahtajaksi. Sitten Paavali osoittaa monilla Vanhan Testamentin todistuksilla, kuinka juutalaisten menettelyssä Jeesuksen suhteen kaikki täytettiin, mitä kirjoituksissa oli hänestä sanottu. Puheensa hän päättää profeetta Habakukin varoituksella: ”Katsokaa, te halveksijat, ja ihmetelkää ja hävitkää; sillä teon minä teen teidän päivinänne, teon, jota ette uskoisi, jos joku sen kertoisi teille” (Hab. 1: 5; Ap. t. 13:16–41).

Saarnassaan Ateenassa samoin kuin puolustuspuheessaan kuningas Agrippan edessä pysyi hän samaten kiinteästi Vanhan Testamentin todistuksissa. Kysyipä hän itse kuninkaalta: ”Uskotko, kuningas Agrippa, profeetat?” (Ap. t. 17:22–31; 26:27). Tällaista rohkeata esiintymistä seuratessa tulee ajatelleeksi, mihin on hävinnyt sellainen rohkeus meistä tämän maailman suuruuksien edessä esiinnyttäessä. Voimmeko me sydämemme syvimpänä vakaumuksena sanoa Paavalin kanssa: ”Niin palvelen isieni Jumalaa, että uskon kaikki, mitä on kirjoitettu laissa ja profeetoissa?” (Ap. t. 24:14).

Riittäkööt yllä mainitut näytteet osoittamaan, minkä sijan ja arvon Vanha Testamentti sai apostolisessa julistuksessa. Näemme, että Mooseksen, profeettojen ja psalmien todistukset olivat aina heidän silmiensä edessä, kun oli todistettava Kristuksesta. Että apostolit julistuksessaan paljon vetosivat Raamattuun, osoittaa Bereassa asuneiden jalojen juutalaisten menettely heidän kontrolloidessaan apostolien saarnojen oikeaoppisuutta. ”He ottivat sanan vastaan hyvin halukkaasti ja tutkivat joka päivä kirjoituksia, oliko niin, kun heille sanottiin.” (Ap. t. 17:11). Kuinkahan monet nykyaikaiset saarnat kestäisivät sellaista koetusta!

Tuure Toivio, Luja sana. Vanhan testamentin arvo Uuden testamentin valossa, s. 20–24. Esitelmä. Suomen Lutherilaisen Evankeliumiyhdistyksen kustannuksella. Helsinki 1924.

Kategoriat
2/2014 Kiusaus Lehdet Martti Luther

Pysykäämme katekismuksen oppilaina

”Oi sitä Jumalan rikkauden ja viisauden ja tiedon syvyyttä!” (Room. 11:33)

Kavahda sellaista luuloa, että olet heti kaiken perin pohjin ymmärtänyt! Niin tekevät kevytmieliset sielut: kerran kuultuaan Jumalan sanan he pitävät sen vanhana asiana ja hakevat jotakin uutta. Tämä on vaarallinen perkeleen kiusaus; sillä hän saattaa ihmiset suruttomiksi, itseensä luottaviksi sekä taipuviksi kaikenlaiseen erehdykseen ja lahkolaisuuteen.

Itsessäni olen tuntenut tällaista kiusausta; tuskin vielä tänäkään päivänä osaan kavahtaa sitä. Esikuvaksi sille, joka sen voi omistaa, minä siis tunnustan, että minä, joka nyt olen vanha tohtori ja saarnaaja ja jonka kyllä pitäisi tietää Raamatusta yhtä paljon kuin kaikkien tuommoisten viisastelijoiden, kuitenkin täytyy tulla lapseksi ja aamulla varhain itsekseni ääneen toistaa Kymmenen käskyä, Uskontunnustus, Isä meidän sekä eräitä rakkaita psalmeja ja raamatunlauseita, aivan samalla tavalla kuin lapsia opetetaan ja totutetaan. Ja vaikka minun sitä paitsi joka päivä täytyy käyttää Raamattua ja olla sodassa perkelettä vastaan, minä kuitenkaan en rohkene sanoa Isä meidän -rukousta vanhaksi tai jo osaavani Kymmenen käskyä ja uskonkohdat, vaan minä opettelen niitä päivä päivältä ja pysyn katekismuksen oppilaana; minä tunnen myös, että tämä on minulle suureksi avuksi, ja ettei Jumalan sana ole niin pian opittu.

Martti Luther, Mannaan Jumalan lapsille, s. 69. Helsinki 1981. SLEY-kirjat Oy.

Mannaa Jumalan lapsille - Martti Luther
Mannaa Jumalan lapsille – Martti Luther

Kategoriat
2/2014 Evankeliumi Kirjat Lehdet

Evankeliumi

Evankeliumi ei ole mitään muuta kuin saarna siitä ainoasta, Kristuksesta. Siellä täällä on tosin kirjoitettu moniaita kirjoja ja pidetty paljon saarnoja moninaisista ihmisistä, niin pakanoista kuin kristityistäkin, vieläpä Jumalan äidistäkin, pyhästä Pietarista, enkeleistä ja monista pyhimyksistä. Nämä eivät kuitenkaan ole mitään evankeliumeita. Ainoa tosi evankeliumi on se, joka näyttää meille Kristuksen ja opettaa, mitä hyvää meillä on häneltä odotettavana.

Sillä Jumala on tahtonut päättää, että kaikkien ihmisten on oltava tämän yhden ihmisen, Kristuksen varassa, pantava häneen toivonsa (”Ja hänen nimeensä pakanat panevat toivonsa.” (Matt. 12:21, Room. 15:12 ja Jes. 11:1,10). Vanhassa Testamentissa kehotetaan usein panemaan toivo Herraan ja hänen laupeuteensa, sanoihinsa, oikeuteensa ja käsivarteensa ja tarttumaan häneen kiinni (”Tartu kiinni iankaikkiseen elämään, johon olet kutsuttu” (1 Tim. 6:12), ks. myös Joh. 17:3, ”Minä (Jeesus) olen ylösnousemus ja elämä” (Joh. 11:25)), jos mielivät pelastua. Heidän ei pidä tietää kenestäkään muusta kuin Kristuksesta, jonka ainoan ”Jumala on asettanut armoistuimeksi”, kuten pyhä Paavali sanoo (Room. 3:25).

F. G. Hedberg ”Ainoa autuuden tie”, s. 36 – 37, SLEY-Kirjat, 1987.

Toimitukselle lähetti Mika Rantanen, joka on myös lisännyt suluissa olevat Raamatun kohdat.

Ainoa autuuden tie- Fredrig Gabriel Hedberg
Ainoa autuuden tie- Fredrig Gabriel Hedberg

Kategoriat
2/2014 Lehdet

JEESUS ITKI

K. V. Tamminen, rovasti (1882–1946)

”Ja kun hän tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, itki hän sitä.” (Luuk. 19:41)

Vain kahdesti Uuden testamentin mukaan Jeesus on itkenyt, niin että toisetkin ovat sen nähneet. Lasaruksen haudalla (Ks. Joh. 11:35) ja nyt lähestyessään Jerusalemia. Nämä Jeesuksen kyyneleet puhuvat meille vakavaa kieltä. Kuunnelkaamme niiden puhetta.

Jo ne olosuhteet, joissa hän itkee, osoittavat, että näiden kyynelten syy on hyvin vakava. Jeesus itkee ilohuutojen ja äänekkään riemun kaikuessa hänen ympärillään. Hän on yksinäinen itkijä.

Sanotaan: ”Ja kun hän tuli lähemmäksi kaupunkia ja näki kaupungin.” Mutta sillä hetkellä ei vain hän tullut lähemmäksi ja nähnyt kaupunkia. Hän kulki suuren pyhiinvaeltajajoukon mukana. Se oli odottaen kulkenut. Kuinka monta kertaa olikaan matkalla laulettu Jerusalemista, pyhästä kaupungista, sen porteista, sen temppelistä, sen alttarista. Sadunomaisessa hohteessa se kaupunki kajasti varsinkin ensi kertaa sitä lähestyvien mielikuvituksessa. Isän ja äidin polvella he olivat pienestä lapsesta saakka siitä kuulleet kerrottavan. Kuinka monta kertaa olikaan matkalla laulettu: ”Jos minä unhotan sinut, Jerusalem, niin unhota sinä minun oikea käteni. Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua muista, ellen pidä Jerusalemia ylimpänä ilonani.” (Ps. 137:5,6) Pyhän jännityksen vallassa odottivat nuoret ja vanhat hetkeä, jolloin tämä kaupunki alkaisi siintää silmiin. Nyt se hetki oli tullut. Voi, mikä ilo, mitkä riemuhuudot raikuivat.

Oli toinenkin syy iloon. Ei ainoastaan se, että nähtiin pyhä kaupunki, Daavidin kuningaskaupunki, vaan myös, että nähtiin itse kuningas, hän, jota Daavid kutsui herrakseen (Ps. 110:1, sulun lisäys Mika Rantanen), nähtiin Jeesus, Messias. Siinä hän istui aasin selkään nousseena. Ja silloin ei varsinkaan opetuslasten riemulla ollut rajoja. Sanotaan: ”Ja kun hän oli jo lähellä laskeutuen Öljymäen rinnettä, rupesi koko opetuslasten joukko iloiten kiittämään Jumalaa suurella äänellä kaikista voimallisista teoista, jotka he olivat nähneet, sanoen: ’Siunattu olkoon hän, joka tulee, Kuningas Herran nimessä; rauha taivaassa ja kunnia korkeuksissa!’” (Ks. Luuk. 19:37,38 ja Ps. 118:26)

Kaikki odottavat, että hän, Jeesus, jota he näin kuninkaana kunnioittavat, myös olisi äärettömän riemun vallassa. Mutta he pettyvät. Hänen kasvojensa lihakset ovat miltei luonnottoman pingottuneet, niin sanomattoman vakavat. Ja kun joku sitä itsekseen ihmetellen on kurkistanut hänen silmiinsä, muuttuvat katsojan äsken niin riemulliset kasvot hämmästyneiksi. Hän miltei kauhistuneena kuiskaa toisille: ”Hän itkee, Jeesus itkee.” Tällaisissa olosuhteissa, yleisen riemun vallitessa, Jeesuksen silmät täyttyvät kyynelillä.

Miksi kansa ja opetuslapset iloitsevat, miksi Jeesus itkee? Heillä on molemmilla edessään sama näky, pyhä kaupunki, Jerusalem. Mutta molemmilla on myös edessään toinen näky, tulevaisuuden näky, tämän kaupungin ja sen mukana koko tämän kansan ja maan kohtalo. Opetuslapset ja kansa näkevät kauniin, ihanan tulevaisuuden näyn. Se näky on heitä pitänyt yllä Rooman ikeen painaessa heidän niskaansa. Jerusalem on siinä näyssä maailman keskipiste, kansojen kulta ja kunnia virtaa sinne. Se hallitsee koko maailmaa. Siellä on kuninkaana hän, Daavidin Poika, joka nyt tuossa ratsastaa aasin selässä (vrt. Matt. 21:5 ja Sak. 9:9). Jeesuksen silmien edessä on aivan toisenlainen näky. Se värisyttää häntä. Hän sanoo: ”Sinulle tulevat ne päivät, jolloin sinun vihollisesi sinut vallilla saartavat ja piirittävät sinut ja ahdistavat sinua joka puolelta; ja kukistavat sinut maan tasalle ja surmaavat lapsesi, jotka sinussa ovat, eivätkä jätä sinuun kiveä kiven päälle.” (Luuk. 19:43,44)

(Tämä perusteellinen hävitys tapahtui juutalaissodan lopulla v. 70. Historioitsija Josefus (n. 37 – n. 100) on kirjoittanut ja selostanut Jerusalemin hävitystä kirjassaan Juutalaissodan historia.)

Mitä nämä Jeesuksen kyyneleet puhuvat? Ne syyttävät sitä kaupunkia, joka siinä kauniina kimaltelee, ne syyttävät sen kaupungin asukkaita kaikkein vaarallisimmasta synnistä, mihin kukaan koskaan voi tehdä itsensä syypääksi. Ne syyttävät heitä synnistä, josta seurauksena ei voi olla muu kuin ajallinen ja iankaikkinen tuho. Mikä synti se on? Se on Pyhän Hengen työn vastustaminen. Tuo kaikki kauhu, joka on kohtaava Jerusalemia, on kohtaava sitä sen tähden, ettei se ole etsikkonsa aikaa tuntenut. ”Jerusalem, Jerusalem, sinä, joka tapat profeetat ja kivität ne, jotka ovat sinun tykösi lähetetyt, kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niin kuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet.” (Matt. 23:37)

Tästä näemme, että Jerusalem on vastuussa siitä, mitä se on kuullut. Ja sen kohtalo on sen tähden niin kova, kun se ei ole ottanut vaarin siitä, mitä se on kuullut. Jeesus sanoo: ”Joka katsoo minut ylen eikä ota vastaan minun sanojani, hänellä on tuomitsijansa: se sana, jonka minä olen puhunut, se on tuomitseva hänet viimeisenä päivänä.” (Joh. 12:48)

Sinä et ole pakana. Sinä olet siinä onnellisessa asemassa, jossa Jerusalem oli. Sinä olet kuullut Jeesuksen äänen, sinä olet kastettu hänen kuolemaansa. (Ks. Room. 6:4, 5 ja 8). Sinä olet kotona ja koulussa, äidin helmassa ja rippikoulun penkillä istunut hänen edessään. Kuinka monta kertaa, kuinka monta kertaa se onkaan tapahtunut. Mutta kun hän nyt täällä lähestyy sinua ja näkee sinut, miten käy? Nousevatko kyyneleet hänen silmiinsä tähtesi? Murehtiiko hän? Minkälainen on se tulevaisuuden näky, joka sinusta nousee hänen eteensä? Täytyykö hänen kauhistuen nähdä: tuo, minun verelläni kalliisti ostettu (Ks. 1 Kor. 6:20, 7:23 ja 1 Piet. 1:18,19), tuo minun kuolemaani kastettu, tuo keskellä armosanaa kasvanut, tuo, jota olen niin monin erin ja monin tavoin kutsunut, tuo hukkuu. Hän ei ole tuntenut etsikkonsa aikaa. Ehkä sinun etsikkosi aika ei ole vielä päättynyt. Päättyneekö se tänään? Jos tänä päivänä kuulet Herran äänen, älä paaduta sydäntäsi. (Ks. Hebr. 3:7,8 ja 4:7). Anna hänen kyyneleensä polttavina pudota tunnollesi.

Mutta nuo kyyneleet nähdessämme saamme varmaan myös me uskossa elävät ja varsinkin me sananjulistajat hävetä. Mistä äärettömästä rakkaudesta ihmissieluihin Jeesuksen kyyneleet puhuvatkaan. Ja kuinka välinpitämättömiä me olemmekaan ympärillämme elävistä uskottomista sukulaisistamme, ystävistämme, lapsistamme. Paavalilla oli Kristuksen mieltä, kun hänellä oli alituinen kipu ja suuri murhe sydämessään sukulaistensa tähden, veljiensä tähden, jotka hurskaudessaan hylkäsivät Kristuksen ja hänen vanhurskautensa. Jopa hän toivoi, että hänet itsensä olisi, jos se vain olisi ollut mahdollista, kirottu pois Kristuksesta veljiensä hyväksi. (Ks. Room. 9:2–5). Hänellä oli, kuten Jeesuksella, kyyneleitä silmissä oman kansansa tähden.

Herra Jeesus, anna sinä kyyneltesi puhua meille, anna niiden polttavina pudota tunnollemme, herättää meidät välinpitämättömyydestämme.

K.V. Tamminen ”Hyvässä turvassa”, s. 105–109, SLEY-Kirjat, 1982. Tämän tekstin lähetti toimitukselle Mika Rantanen. Hän on lisännyt tekstiin muutamia Raamatun kohtia ja selityksiä. Ne on varustettu suluilla.

Kategoriat
2/2014 Lehdet Sana Uusi Testamentti Vanha Testamentti

Luja Sana

Tuure Toivio, rovasti (1888–1946)

Jeesus ja Vanha Testamentti

Lukiessamme evankeliumeista Jeesuksen sanoja ja puheita huomaamme selvästi hänen ammentaneen niihin sisällön Vanhasta Testamentista. Nehän ovat läpeensä täynnä joko viittauksia melkein kaikkiin Raamatussa kerrottuihin historiallisiin päätapahtumiin tai sitten suoranaisia lainauksia Mooseksesta, profeetoista ja psalmeista. Mainitsemme seuraavassa joukon edellisenlaatuisia kohtia.

Kun tuli kysymys ensimmäisen ihmisparin luomisesta ja avioliiton perustamisesta, esittivät fariseukset Jeesukselle seuraavan kysymyksen: ”Onko miehen lupa erottaa vaimonsa luotaan kaikenlaisesta syystä?” (Matt. 19:3). Tähän Jeesus vastasi vedoten Genesiksen (1. Mooseksen kirja) luomiskertomukseen (1. Moos. 1:27; 2:24 ja 5:2): ”Ettekö ole lukeneet, että Luoja jo alussa ’loi heidät mieheksi ja naiseksi’ ja sanoi: ’Sen tähden on miehen luopuminen isästään ja äidistään ja liittyminen vaimoonsa ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi”.

Valittaessaan Jerusalemin asukasten kovasydämisyyttä Herran lähettämiä profeettoja kohtaan mainitsee Jeesus marttyyrien joukossa Aabelin vahvistaen näin hänen henkilöllisen historiallisuutensa. ”Muutamat niistä te tapatte – – – jotta teidän päällenne tulisi kaikki se vanhurskas veri, joka on vuodatettu maan päällä vanhurskaan Aabelin verestä Sakariaan, Barakiaan pojan vereen asti, jonka tapoitte temppelin ja alttarin välillä.” (Matt. 23:34–35)

Kertomus Nooasta ja vedenpaisumuksesta oli Jeesukselle historiallinen tosiasia. Sen puitteissa hän liikkuu valaistessaan esitystään tänne maan päälle takaisin tulostaan: ”Sillä niin kuin oli Nooan päivinä, niin on Ihmisen Pojan tulemus oleva. Sillä niin kuin ihmiset olivat niinä päivinä ennen vedenpaisumusta: söivät ja joivat, naivat ja naittivat, aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin, eivätkä tienneet, ennen kuin vedenpaisumus tuli ja vei heidät kaikki; niin on myös Ihmisen Pojan tulemus oleva.” (Matt. 24:37–39)

Samassa yhteydessä viittaa Jeesus kertomukseen Sodomasta ja Lootin vaimosta, joka muuttui suolapatsaaksi: ”Niin myös, samoin kuin kävi Lootin päivinä: he söivät, joivat, ostivat, myivät, istuttivat ja rakensivat, mutta sinä päivänä, jona Loot lähti Sodomasta, satoi tulta ja tulikiveä taivaasta, ja se hukutti heidät kaikki, samoin käy sinä päivänä, jona Ihmisen Poika ilmestyy. – – Muistakaa Lootin vaimoa!” (Luuk. 17:28–30, 32)

Todistaessaan saddukeuksille kuolleiden ylösnousemisen mainitsee Jeesus patriarkat (kantaisät). ”Jeesus vastasi ja sanoi heille: ’Te eksytte, koska te ette tunne kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa. – – Mutta mitä kuolleitten ylösnousemukseen tulee, ettekö ole lukeneet, mitä Jumala on puhunut teille, sanoen: ’Minä olen Aabrahamin Jumala ja Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala’? Ei hän ole kuolleitten Jumala, vaan elävien.’” (Matt. 22:29, 31, 32). Eräässä toisessa yhteydessä Jeesus sanoo: ”Monet tulevat idästä ja lännestä ja aterioitsevat Aabrahamin ja Iisakin ja Jaakobin kanssa taivasten valtakunnassa.” (Matt. 8:11) Vielä kertoo Jeesus Aabrahamin autuuden ilosta ja osoittaa juutalaisille pre-existenssitilansa (olemassaolo ennen lihaan tulemista) – kova pähkinä muuten juutalaisille jumaluusoppineille niin kuin meidänkin aikamme moderneille teologeille! ”’Aabraham, teidän isänne, riemuitsi siitä, että hän oli näkevä minun päiväni; ja hän näki sen ja iloitsi.’” Niin juutalaiset sanoivat hänelle: ’Et ole vielä viidenkymmenen vuoden vanha, ja olet nähnyt Aabrahamin!’ Jeesus sanoi heille: ’Totisesti, totisesti minä sanon teille: ennen kuin Aabraham syntyi, olen minä ollut’.” (Joh. 8:56–58)

Edellä mainitussa vastauksessaan saddukeuksille mainitsee Jeesus Markuksen ja Luukkaan esitysten mukaan kertomuksen palavasta pensaasta Hoorebin vuoren luona, jossa Herra ilmestyi Moosekselle: ”Mutta mitä siihen tulee, että kuolleet nousevat ylös, ettekö ole lukeneet Mooseksen kirjasta, kertomuksessa orjantappurapensaasta, kuinka Jumala puhui hänelle sanoen: ’Minä olen Aabrahamin Jumala ja Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala’?” (Mark. 12:26; Luuk. 20:37)

Kertomuksia niistä ihmeistä, joita tapahtui Israelin korpivaelluksen aikana tapaamme useita Jeesuksen puheissa. Mainitsemme pari sellaista. Jumala antoi kansalle mannaa erämaassa ruuaksi (2. Moos. 16:15). Sen johdosta Jeesus sanoi juutalaisille: ”Minä olen elämän leipä. Teidän isänne söivät mannaa erämaassa, ja he kuolivat. – – Tämä on se leipä, joka tuli alas taivaasta. Ei ole, niin kuin oli teidän isienne: he söivät ja kuolivat; joka tätä leipää syö, se elää iankaikkisesti.” (Joh. 6:48–49, 58) Ihmeen vaskikäärmeestä, johon katsomalla käärmeiden puremat israelilaiset paranivat, esittää Jeesus vertauskuvana omasta ristinkuolemastaan. ”Ja niin kuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää Ihmisen Poika ylennettämän, että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä.” (Joh. 3:14, 15)

Selittäessään opetuslapsilleen Jumalan isällistä huolenpitoa lapsistaan viittaa hän Salomon loistoon (Matt. 6:29). Hän mainitsee myös Saaban kuningattaren, joka matkusti kuulemaan hänen viisauttaan (Matt. 12:42).

Elian ja Elisan vaiheista Jeesus kertoo, kuinka edellinen lähetettiin suuren nälänhädän aikana Sareptaan leskivaimon luo ja kuinka jälkimmäinen puhdisti Naeman syyrialaisen spitaalista (Luuk. 4:25–27).

Profeetta Joonan ihmeellisiin vaiheisiin hän viittaa mainiten hänen olonsa meripedon vatsassa ja parannussaarnansa niiniveläisille (Matt. 12:49; 16:4).

Tässä nyt muutamia esimerkkejä näytteeksi siitä, millä ehdottomalla luottamuksella Jeesus suhtautuu Vanhan Testamentin kertomuksiin. Emme huomaa hänessä pienintäkään epäilystä niiden historiallisuuteen nähden.

 

”Kirjoitettu on”

”Raamattu ei saata raueta tyhjiin.” (Joh. 10:35) Se oli Jeesuksen varma vakuutus Vanhasta Testamentista. ”Sillä totisesti minä sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto, ennen kuin kaikki on tapahtunut.” (Matt. 5:18; Luuk. 16:16, 17) Tästä suhteesta Raamatun sanan ehdottomaan arvovaltaan johtuu, että Jeesus alituisesti puheissaan vetoaa Kirjoituksiin. ”Kirjoitettu on” toistuu hänen esityksissään kerta toisensa jälkeen. Mainitsemme seuraavassa muutamia Vanhan Testamentin kohtia, joille Jeesus vetoamisellaan antaa ehdottoman pätevyyden leiman.

Kiusauksien korvessa käytti Herra kolmesti asetta ”kirjoitettu on”, vihollista vastaan vedoten Mooseksen kirjoihin (5. Moos. 8:3; 6:13, 16; 10:20). Näin hän karkotti saatanan kirjoitetulla sanalla.

Sieltä meni Jeesus Nasaretin synagoogaan ja julisti Jes. 61 luvun pohjalla Messiasvirkansa ohjelman. Hän sanoi mainitun luvun luettuaan: ”Tänä päivänä tämä kirjoitus on käynyt toteen teidän korvainne kuullen.” (Luuk. 4:17–19, 21)

Edelläkävijänsä, Johannes Kastajan, tehtävästä puhuessaan hän vetoaa profeetta Malakiaan: ”Tämä on se, josta on kirjoitettu: ’Katso, minä lähetän enkelini sinun edelläsi, ja hän on valmistava tiesi sinun eteesi’. – –hän on Elias, joka oli tuleva.” (Matt. 11:10, 14)

”Niin hänen opetuslapsensa tulivat ja sanoivat hänelle: ’Minkä tähden sinä puhut heille vertauksilla?’” Hän selitti heille asian vedoten Jesajaan: ”Sen tähden minä puhun heille vertauksilla, että he näkevin silmin eivät näe ja kuulevin korvin eivät kuule, eivätkä ymmärrä. Ja heissä käy toteen Esaiaan ennustus, joka sanoo: ’Kuulemalla kuulkaa, älkääkä ymmärtäkö, ja näkemällä nähkää, älkääkä käsittäkö. Sillä paatunut on tämän kansan sydän, ja korvillaan he työläästi kuulevat, ja silmänsä he ovat ummistaneet, etteivät he näkisi silmillään, eivät kuulisi korvillaan, eivät ymmärtäisi sydämellään eivätkä kääntyisi ja etten minä heitä parantaisi.’” (Matt. 13:10, 13–15; Jes. 6:9–10)

Ulkokullattuja juutalaisia Jeesus nuhteli Jesajan sanoilla: ”Te ulkokullatut, oikein teistä Esaias ennusti, sanoen: ‘Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on minusta kaukana, mutta turhaan he palvelevat minua opettaen oppeja, jotka ovat ihmiskäskyjä’.” (Matt. 15:7–9; Jes. 29:13)

Profeetan sanaan Jeesus perusti pyhän kiivautensa puhdistaessaan temppelin. ”Ja hän sanoi heille: ’Kirjoitettu on: Minun huoneeni pitää kutsuttaman rukoushuoneeksi, mutta te teette siitä ryövärien luolan’.” (Jer. 7:11; Matt. 21:13; Joh. 2:17)

Lasten Hoosianna-lauluun loukkaantuville juutalaisille Jeesus sanoi: ”Ettekö ole koskaan lukeneet: ’Lasten ja imeväisten suusta sinä olet valmistanut itsellesi kiitoksen’?” (Ps. 8:3; Matt. 21:16)

Jeesus näytti juutalaisille myös, että Ps. 118:ssa oli kirjoitettu heidän suhteestaan häneen: ”Ettekö ole koskaan lukeneet kirjoituksista: ’Se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi; Herralta tämä on tullut ja on ihmeellinen meidän silmissämme’?” (Matt. 21:42; Ps. 118:22) Vetoamalla Psalmiin 110 hän todisti heille jumaluutensa (Ps. 110:1).

Puhuessaan maailman lopun enteistä lainaa Jeesus kohdan profeetta Danielista, jossa tämä puhuu ”hävityksen kauhistuksesta pyhässä paikassa” (Dan. 11:31; 12:11; Matt. 24:15: ”Kun te siis näette hävityksen kauhistuksen, josta on puhuttu profeetta Danielin kautta, seisovan pyhässä paikassa – joka tämän lukee, se tarkatkoon.”). Ei hän siis kannata kriitikkoja, jotka eivät tunnusta Danielin nimellä käypää kirjaa lainkaan hänen kirjoittamakseen.

Jeesus ilmoitti myös opetuslapsilleen, että hänen kärsimisensä oli edeltäpäin profeettojen kirjoissa sanottu: ”Ja hän otti tykönsä ne kaksitoista ja sanoi heille: Katso, me menemme ylös Jerusalemiin, ja kaikki on täysin toteutuva, mitä profeettain kautta on kirjoitettu Ihmisen Pojasta. Sillä hänet annetaan pakanain käsiin, ja häntä pilkataan ja häväistään ja syljetään; ja ruoskittuaan he tappavat hänet, ja kolmantena päivänä hän nousee ylös.” (Luuk. 18:31–33) ”Ihmisen Poika menee pois niin kuin hänestä on kirjoitettu.”

Kun Jeesus ilmoitti opetuslapsilleen heidän käytöksestään hänen kärsimyksiensä aikana, muistutti hän Kirjoituksia: ”Silloin Jeesus sanoi heille: ’Tänä yönä te kaikki loukkaannutte minuun; sillä kirjoitettu on: Minä lyön paimenta, ja lauman lampaat hajotetaan’” (Sak. 13:7; Matt. 26:31).

Ristille naulittuna kahden rosvon väliin toteutui sana: ”hänet luettiin pahantekijäin joukkoon” (Jes. 53:12). Ne sanat, jotka kuoleva Vapahtaja ristillä lausui, olivat psalmeista: ”Eli, Eli, lama sabaktani” (Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?) (Ps. 22:2). Sanat ”minun on jano” viittaavat Psalmiin 69: ”Koiruohoa he antoivat minun syödäkseni ja juottivat minulle janooni hapanviiniä.” (Ps. 69:22) ”Se on täytetty” viittaa Ps. 22:32 ja ”Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni” Ps. 31:5.

Kirjoitettu sana oli siis Jeesuksen mielessä loppuun asti. Edelleen hän ylösnousemisensa jälkeen kiinnitti opetuslastensa huomion kirjoituksiin. Niinpä hän esimerkiksi Emmaukseen kulkeville opetuslapsille ”alkoi Mooseksesta ja kaikista profeetoista ja selitti heille, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu” (Luuk. 24:25–27). Ennen lähtöään taivaaseen hän avasi opetuslasten ymmärryksen käsittämään Kirjoituksia: ”Tätä tarkoittivat minun sanani, kun minä puhuin teille ollessani vielä teidän kanssanne, että kaiken pitää käymän toteen, mikä minusta on kirjoitettu Mooseksen laissa ja profeetoissa ja psalmeissa” (Luuk. 24:44–47).

Vieläpä Herra kirkkaudestaan ohjasi seurakuntia kirjoituksilla. Aasian seurakunnille lähetetyissä kirjeissä puhutaan ”elämän puusta”, joka on ”Jumalan paratiisissa”, josta voittaja saa syödä (1. Moos. 2:2; Ilm. 2:7). Näin sanoo hän, jolla on ”Daavidin avain” ja joka on itsestään todistaa: ”Minä olen Daavidin juurivesa ja hänen suvustansa, se kirkas kointähti.” (4. Moos. 24:17; Ilm. 22:16).

Harvinaisella arvonannolla kohtelee siis tuo lihaksi tullut Sana, ristillä kuollut verinen Sovittaja ja ylösnoussut Vapahtaja, kunniaan korotettu Kristus Vanhaa Testamenttia. Se velvoittaa meitäkin samaan suhteeseen Kirjoituksiin, ”sillä opetuslapsi ei ole suurempi mestariansa – eikä sanansaattaja sitä, joka hänet lähetti.”

 

Tuure Toivio, Luja sana. Vanhan testamentin arvo Uuden testamentin valossa, s. 12–19. Esitelmä. Suomen Lutherilaisen Evankeliumiyhdistyksen kustannuksella. Helsinki 1924.