Avainsana: sakramentti

Kategoriat
Ehtoollinen Ekumenia Kirjat Martti Luther Sakramentti

Concordia-lehden tilaajille!

Concordia-yhdistyksen lehden saajat ovat lähiviikkoina saamassa yhdistykseltä mieluista postia.

Tällä kertaa tämä – voisiko sanoa jo perinteeksi muodostunut tapa – toteutuu historiallisesti ja aiheeltaan mielenkiintoisen, sekä evankelis-luterilaisen kirkkomme myllerryksen keskelle ”sattuvasti” ajankohtaisen kirjan muodossa – Jürgen Diestelmannin Luther vai Melanchthon?

Kirjan takakansi avaa kirjasta seuraavasti.

Uskonpuhdistajat Martti Luther ja Philipp Melanchthon työskentelivät yhdessä yli 20 vuoden ajan Kristuksen kirkon uudistamiseksi Jumalan sanan mukaan. Mutta sitten traaginen riita tuhosi heidän ystävyytensä, koska Melanchthon käytti karkeasti väärin Lutherin luottamusta. Melanchthon oli esittänyt ratkaisevissa neuvotteluissa monitulkintaisia ja Lutherille sietämättömiä muotoiluja Herran ehtoollisesta, jolla oli Lutherille aina perustavanlaatuinen merkitys. Kävi ilmi, että uskonpuhdistajilla oli hyvin erilaiset päämäärät kirkon uudistamisessa. Lutherin aloittama yhden jakamattoman kirkon uskonpuhdistus Jumalan elävän läsnäolon kautta sanassa ja sakramentissa epäonnistui.

Erolla oli tulevaisuutta ajatellen vakavia seurauksia, jotka rasittavat kirkkoa tähän päivään asti. Tämä on erityisen ajankohtaista ekumenian aikakaudella. Tämän päivän protestanttisuus ei voi vedota Lutheriin. Ekumeenisen yhteiselon ja lähestyvän uskonpuhdistuksen juhlavuoden 2017 tähden kirjoittaja kysyy: Kumpaa kirkko seuraa, Lutheria vai Melanchthonia?

 

Tämän saksankielisestä alkuteoksesta Juuso Matias Mäkisen suomentaman kirjan Concordia-lehden tilaajat saavat nyt ilmaiseksi Concordia-lehden viidennen numeron mukana.

Ei-tilaajille myydään tätä 120 sivuista kirjaa Luther-divarin kautta hintaan 15€ (ovh).

Luther vai Melanchton? - Jürgen Diestelmann
Luther vai Melanchton? – Jürgen Diestelmann

 

 

Kategoriat
5/2013 Ehtoollinen Lehdet Sakramentti

Tutkiskelu Herran pyhästä ehtoollisesta

Tässä on meillä nyt ehtoollisen autuaallinen merkitys. Ehtoollispöydässä antaa meidän suuri Välimiehemme, joka jo kasteessamme priiskotti meidät verellään ja siten teki meidät osalliseksi uuden armon liitosta, vahvimman vakuutuksen tämän liittonsa järkähtämättömyydestä. Hän tulee luoksemme samalla ruumiillansa, joka kerran kantoi meidän syntimme, joka raadeltiin ruoskalla, lävistettiin nauloilla ja keihäällä ja joka, kärsittyään kuoleman kirouksen puussa, nousi kuolleista kirkastettuna ja kunniallisena. Eikä hän tyydy siihen, että me ainoastaan näkisimme tai koskisimme häneen. Hän ei kehota meitä Tuomaan kanssa ainoastaan pistämään sormemme hänen lävistettyihin käsiinsä ja jalkoihinsa ja kätemme hänen kylkeensä. Hän tahtoo tulla vielä likeisempään yhteyteen meidän kanssamme. Hän sanoo: ”Ottakaa ja syökää – minun ruumiini, teidän edestänne annettu, ottakaa ja juokaa – minun vereni teidän edestänne vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi.” Hän tahtoo siis yhdistyä niin likeisesti meidän kanssamme, että hän ja me tulemme aivan yhdeksi. Hän antaa itsensä meille syödä ja juoda, niin että hänen lihansa tulee meidän lihaksemme, hänen verensä meidän vereksemme, hänen elämänsä meidän elämäksemme. Me tulemme jäseniksi hänen ruumiissaan ja hän rakastaa meitä kuin itseään – niin, juuri kuin olisi meidän sielumme ja ruumiimme hänen oma sielunsa ja ruumiinsa. Eihän kukaan voi olla meitä lähempänä kuin me itse. Niin lähellä kuin nyt itse olemme itseämme, yhtä läheisesti olemme myös yhdistetyt hänen kanssaan ja hän meidän kanssamme. Onhan tämä yhdistys Vapahtajamme kanssa  ihmeellinen vahvistus syntiemme anteeksisaamisesta ja taivaallisesta lapsenoikeudestamme kaikkine autuaallisine etuineen ja oikeuksineen. Sillä kun saamme Vapahtajan itsensä, jonka persoonaan ja töihin koko uusi liitto on perustettu, ja saamme hänet niin likeisellä tavalla, että syömme hänen lihansa ja juomme hänen verensä, niin saamme todella koko taivaanvaltakunnan. Tässä on tuhlaajalapsi taivaallisen Isän syleiltävänä, painettuna hänen sydämellensä ja kokonaan verhottu syntien anteeksisaamisen ja vanhurskauden ihanaan juhlapukuun. Tässä tulee Kristuksen musta ja heikko morsian yhdeksi hengeksi ja ruumiiksi taivaallisen ylkänsä kanssa ja saa hänen lihansa ja verensä pantiksi ja sinetiksi siihen, että uusi liitto ja koko sen autuus koskee juuri häntä.

A. J. Bäck: Muukalaisten vieraspidot, Sley 1904.

Tekstin lähetti Kirsti Kiviranta

Kategoriat
4/2012 Ehtoollinen Lehdet Sakramentti

Oliko Luther luterilainen?

G. A. Danell, tuomiorovasti, Ruotsi

Lienee yleisesti tunnettua, että Lutherin läheisimpienkin keskuudessa esiintyi käsitystä, että hän – toisin kuin he itse – oli säilyttänyt joukon paavillisen hapatuksen jäänteitä. Tämä ajatus oli varmaankin syynä siihen, että hänen hyvä ystävänsä ja työtoverinsa, Wittenbergin kirkkoherra Johannes Bugenhagen, poisti elevaation (ehtoollisaineiden kohottamisen) ehtoollismessusta oppi-isän poissa ollessa tämän suureksi suruksi. Lutherhan itse tarkoitti, että elevaatiolla alleviivataan näkyvällä tavalla sitä, mitä leivälle ja viinille oli tapahtunut: Tämä on Kristuksen ruumis, tämä on Kristuksen veri.
Saman suhtautumisen kohtaa myös omana aikanamme sillä tavalla, että kun joku puolustaa luterilaista oppia ehtoollisesta, nimittäin sitä, että leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri, ei ainoastaan vertauskuvia niistä, niin monet papit ja maallikot pitävät tätä palaamisena roomalaiseen transsubstantiaatio-oppiin. Erityisesti on tästä kysymys, jos – kuten äskettäin tässä lehdessä on tapahtunut [Danell viittaa kirjoitteluun, jota käytiin vuonna 1976] – painotetaan asetussanojen konsekroivaa merkitystä. Kunnioitettu kollegamme Göteborgs Stifts-Tidning –lehdessä on hiljattain torjunut tämän näkemyksen asetussanojen merkityksestä magiana ja legalismina (lainomaisuutena). On luultu, että tämä näkemys on saanut innoituksensa roomalaiselta ja anglikaaniselta taholta. Yksinkertainen totuus on kuitenkin se, että en ole noutanut tätä oppia sen vähäisemmältä kuin itseltään Martti Lutherilta. Mutta ehkäpä hän itse ei ollut oikein aito luterilainen?
Maamme tällä hetkellä [kirjoitettu 1976] huomattavin Martti Lutherin ja klassisen luterilaisuuden ehtoollisnäkemyksen tuntija, tohtori Tom G. Hardt, on minun varsinainen auktoriteettini tässä suhteessa. Hän on yhtä selvillä roomalais-katolisesta opista kuin kunnioitettu hiippakuntalehti konsanaan, mutta hänellä lienee suhteellisen nuoresta iästään huolimatta enemmän tietoa siitä, mitä Luther todella opetti ehtoollisesta.
Ero roomalaisen transsubstantiaatio-opin ja luterilaisen reaalipreesenssiopin, Kristuksen ruumiin ja veren todellisen läsnäolon leivän ja viinin alla, välillä on ennen kaikkea siinä, että roomalaisen käsityksen mukaan leipä ja viini menettävät asetussanojen lukemisen välityksellä substanssinsa (varsinaisen olemuksensa) ja muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, kun taas luterilainen oppi pitää sisällään, että leivästä ja viinistä niiden ylitse lausutun Kristuksen sanan voimasta – ilman että ne lakkaavat olemasta leipää ja viiniä – tulee Kristuksen ruumis ja veri.
Roomalainen transsubstantiaatio-oppi torjutaan Yksimielisyyden ohjeessa hyvin päättäväisesti harhaoppina. Mutta on aivan selvää, että tämä oppi on paljon lähempänä luterilaista kuin reformoitua oppia, joka kieltää, että leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri, ja pitää näitä aineita ainoastaan vertauskuvina. Roomalainen oppi on virheellinen filosofinen yritys selittää järjellemme käsittämätöntä totuutta, että ehtoollisen leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri. Mutta yksinkertainen maallikko, joka yksinkertaisesti uskoo saavansa ehtoollisessa Kristuksen ruumiin ja veren, saa aivan varmasti sen myös roomalaisessa messussa – edellyttäen, ettei häneltä evätä ehtoollismaljaa, kuten usein yhä tapahtuu. Sitä vastoin Luther on sillä kannalla, että reformoidut, jotka kieltävät Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolon leivässä ja viinissä, eivät myöskään saa muuta kuin leipää ja viiniä.
Ei ole epäilystäkään siitä, mitä harhaoppia Luther pitää vaarallisimpana. Terävin rajalinja ehtoolliskysymyksessä ei tosiasiallisesti kulje luterilaisuuden ja roomalaiskatolisen opin välillä, vaan luterilaisuuden ja reformoidun ehtoolliskäsityksen välillä. Puhtaasti vertauskuvallinen ehtoollisoppi vaikuttaa tuhoavasti sakramenttiin. Se on myös eri tavoin, viimeksi liberaalin teologian välityksellä, tunkeutunut kirkkoomme ja levinnyt yli kaikkien rajojen. Sulkematta silmiämme roomalaiselta vaaralta tässä kohdassa pitää meillä kyllä olla kirkkaana edessämme, että suurin vaara uhkaa päinvastaiselta taholta, reformoidulta taholta, joka kieltää reaalipreesenssin, nimittäin sen, että leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri, ei itsestään, ei jonkun ihmisen vallan tai voiman nojalla, ei vastaanottamisen tähden tai ehtoollisvieraan uskon voimasta, vaan Kristuksen väkevien, luovien asetussanojen voimasta. Että Luther itse omisti asetussanoille tämän ratkaisevan merkityksen, käy ilmi muun muassa siitä, että hän nuhteli ankarasti niitä pappeja, jotka eivät erottaneet konsekroitua – eli siunattua – ja ei-konsekroitua leipää ja viiniä toisistaan, sekä siitä, että hän, samoin kuin kirkkolakimmekin [viittaa Ruotsin kirkon kirkkolakiin kirjoittamisen ajankohtana] määrää, vaati jälkikonsekraatiota, ts. asetussanat tuli lukea sen leivän ja viinin ylitse, joka otettiin alttarille jälkikäteen, koska konsekroidut aineet eivät riittäneet ehtoollisvieraille.
Tärkeintä on tietysti pitää kiinni siitä uskosta, että ehtoollinen on Kristuksen totinen ruumis ja veri leivässä ja viinissä. Mutta on merkillistä, että em. taholta tahdotaan saattaa epäilyksen alaiseksi ne, jotka Lutherin kanssa puolustavat asetussanojen konsekroivaa merkitystä aivan kuten Luther itse.
Kun Luther Isossa katekismuksessa tuo esille Augustinuksen sanan, että ”kun sana liittyy aineeseen, syntyy sakramentti” (Ev. lut. kirkon tunnustuskirjat 1990, 401), niin on tietysti kyse juuri tästä Jeesuksen sanasta: ”Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni”, jonka pappi lausuu leivän ja viinin ylitse. Kyseessä ei ole mikä tahansa sana. Tämä ei varmasti ole mitään magiaa tai taikatemppu, kuten hiippakunnan lehti arvelee. Kristus itse toimii oman voimallisen sanansa välityksellä. Pappi on hänen suunsa, välikappale hänen toiminnalleen.
On myös tärkeää panna merkille ero Kristuksen hengellisen, henkilökohtaisen läsnäolon – missä tahansa kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään, sanassa ja rukouksessa – välillä ja hänen sakramentaalisen läsnäolonsa välillä leivässä ja viinissä, jossa hänen ruumiinsa ja verensä ovat yliluonnollisella – niin, juuri metafyysisellä – tavalla liittyneinä leipään ja viiniin hänen sanansa voimasta. Tässä voidaan ajatella hänen ruumiillista ylösnousemustaan. Saatettuaan ja täytettyään työnsä loppuun ristillä hän uskoi henkensä Isän käsiin. Hänen ruumiinsa pantiin hautaan, hän nousi kuolleista kolmantena päivänä ja astui ylös taivaaseen, josta hän tulee takaisin samassa kirkastetussa ihmisruumiissa viimeisenä päivänä. Tänä päivänä on niitä, jotka kieltävät tai selittävät pois hänen ruumiillisen ylösnousemuksensa sanoen että ”Jeesuksen henki elää”, ikään kuin se olisi jotakin korkeampaa ja hienompaa. Mutta autuutemme perustus on se, että Kristus on noussut kuolleista ruumiillisesti. Vastaavalla tavalla tahdotaan väärällä tavalla hengellistää hänen läsnäolonsa ehtoollisessa. Tietysti hän on läsnä hengellisesti ja henkilökohtaisesti koko ehtoollistoimituksessa samoin kuin sanassaan, mutta ehtoollisen erityispiirre on se, että hän on siinä läsnä myös ruumiillisesti leivän ja viinin muodossa voimallisen sanansa nojalla, ja hän tekee meidät osallisiksi ruumiistaan ja verestään.
Voidaan kysyä, miten ne, jotka kieltävät asetussanojen konsekroivan merkityksen, voivat puhtaasti teologisin perustein torjua ehtoollisenvieton television välityksellä. Minulle tämä on ratkaiseva perustelu tätä ilmiötä vastaan, jota vastaan kristittynä täytyy reagoida puhtaan intuitiivisesti.
Olisi tärkeää, että (erivivahteisten) Raamattu – ja tunnustususkollisten keskuudessa itse kukin ja mielellään yhdessä tutkittaisiin uudelleen niin ennakkoluulottomasti kuin mahdollista, mitä Luther ja tunnustuskirjat todella opettavat ehtoollisesta. Tässä tapauksessa vaaditaan, kuten kaikessa asiallisessa tutkimuksessa, nöyryyttä itse kohteen edessä, ettei arvovaltasyistä tai muista syistä koeteta muuttaa itse tosiasioita, että saataisiin ne sopimaan yhteen omien ja oman ryhmän mieliajatusten kanssa.
Koko kirkollemme on mitä tärkeintä, että yleisesti pohditaan Raamatun ja tunnustuskirjojen – samoin kuin huomattavimman Kirkon opettajamme, Lutherin – oppia tästä pyhästä sakramentista. Se on sitäkin tärkeämpää, koska viimeisten vuosikymmenien aikana maassamme on joka tapauksessa tapahtunut ehtoollisen vieton ulkonainen uudistus. Ei riitä, että ehtoollisella käydään useammin ja piispat saavat ilokseen paremman tilaston viranhoitokertomuksiensa laatimista varten.
Ehtoollisen ahkerammassa vietossa huomaa sen levottomuutta herättävän taipumuksen, että tästä ateriasta tehdään aivan liian ihmisperäinen yhteysakti. Samoin on jäljellä aivan liian paljon liberaalista ”hengellistämisestä”, symbolistisesta (vertauskuvallisesta) ehtoollisnäkemyksestä, jonka papit tavallisesti paljastavat siinä, miten he käsittelevät leipää ja viiniä. Jos todella uskotaan vakavissaan, kuten Luther, että tämä leipä on Kristuksen ruumis ja tämä malja on Kristuksen veri, ei näitä näkyviä aineita käsitellä tavallisena leipänä ja viininä. Konsekroituja ja konsekroitavia aineita ei sekoiteta keskenään. Ei pidä konsekroida satamäärin ehtoollisleipiä ja suurta maljaa täpötäynnä viiniä, että palveltaisiin muutamaa kymmentä ehtoollisvierasta. Ehtoollismaljaa ei tule vaihtaa jokaista pöytäkuntaa kohti, kuten monissa norlantilaisseurakunnissa, erillispikareita ei pidä ottaa käyttöön. Ehtoollisen runsaampaa viettämistä tulee seurata tai sen tulee perustua opin uudistukseen kuuliaisuudessa Herramme Jeesuksen Kristuksen asetusta kohtaan.
Ehtoollinen liittyy yhteen Herramme Jeesuksen Kristuksen jumaluuden kanssa, ei ainoastaan siten, että leivästä ja viinistä tulee hänen ruumiinsa ja verensä hänen jumaluutensa voimasta. Tunnustuskirjamme – mm. Yksimielisyyden ohje – viittaa, samoin kuin useat kirkkoisät, samankaltaisuuteen Kristuksen kanssa erityisellä tavalla. Samoin kuin Kristuksen inhimillinen ja jumalallinen luonto ovat yhdistyneinä toisiinsa yhdessä persoonassa, kuitenkin ilman mitään yhteen sekoittumista tai muuttumista, niin myös leipä ja viini ovat yhteen liittyneinä, substanssiaan menettämättä, Kristuksen ruumiin ja veren kanssa ilman mitään yhteen sekoittumista. Ne ovat yhdistyneet yhdeksi, niin että Kristus sanoo: ”tämä (leipä) on minun ruumiini”, ”tämä malja on minun vereni”.
Lopuksi tahdomme antaa Martti Lutherin itsensä päästä ääneen. Yksimielisyyden ohje lainaa häntä ahkerasti: ”Vaikka minä sanoisin kaikista maailman leivistä: Tämä on Kristuksen ruumis, siitä ei seuraisi yhtään mitään. Mutta kun me hänen käskystään, hänen asetuksensa mukaan sanomme ehtoollisella: ’Tämä on minun ruumiini’, silloin siinä on hänen ruumiinsa, ei jonkin meidän lausumamme hokkuspokkuksen tähden vaan hänen antamansa käskyn voimasta, sen tähden, että hän itse on käskenyt meidän sanoa ja tehdä juuri niin ja että hän on sitonut oman käskynsä ja tekonsa meidän lausumiimme sanoihin.” (TK 1990, 527).
Yksimielisyyden ohje jatkaa sanoen, että asetussanoja ei missään tapauksessa saa jättää pois, vaan ne tulee kuuluvasti ja selkeästi lausua tai laulaa, toisaalta siksi, että toteltaisiin Kristuksen käskyä ja kuulijoiden usko siihen, mitä tämä sakramentti olemukseltaan on ja mitä se lahjoittaa, heräisi, vahvistuisi ja lujittuisi Kristuksen sanan välityksellä, toisaalta myös siksi, että ”näin tehden on pyhitettävä eli siunattava ehtoollisaineet, leipä ja viini, siihen pyhään käyttöön, että Kristuksen ruumis ja veri niiden myötä ojennetaan meille syötäväksi ja juotavaksi. Siitä sanoo Paavali: (1. Kor. 10:16) ’Siunauksen malja, jonka me siunaamme’; tämä tapahtuu juuri siten että me toistamme ja lausumme asetussanat.” (TK 1990, 527) Selvemmin tuskin voidaan tuoda esille asetussanojen konsekroivaa merkitystä.
Jos yritetään sitä vanhaa temppua, että selitetään Luther itse epäluterilaiseksi, ts. sellaiseksi, joka tietyissä suhteissa jäi paavilaiseen harhaan, niin tämä on tuomittu epäonnistumaan Yksimielisyyden ohjeen sitaatin kautta, koska se pitää yhtä huomattavimman oppi-isämme lausumien kanssa. Yksimielisyyden ohjeesta on perustellusti sanottu, että kaikkien todellisten luterilaisten ei välttämättä tarvitse tunnustaa tätä kirjaa tunnustuskirjaksi, mutta kukaan todellinen luterilainen ei voi olla sitä vastaan.
Näin Martti Lutherin voidaan kyllä sanoa olleen täydellä varmuudella luterilainen myös ehtoollisopissaan, ja sitä aina elämänsä loppuun asti. Ja niiden, jotka tänä päivänä yhtyvät hänen tunnustukseensa ehtoollisesta, voidaan vastaavasti myös sanoa olevan täysin luterilaisia. Samaa ei voi sanoa niistä, jotka julistavat toista oppia.
Nya Väktaren 6–7/1976
Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
3/2012 Ehtoollinen Lehdet Sakramentti

Sakramentin hedelmät

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 5.7.2013

Hermann Sasse

Edellä meidän on täytynyt käydä suuren kiistan vuosia edeltävään aikaan tehdäksemme selväksi sen konsekraatio-opin, jota Luther puolusti Zwingliä vastaan. Palaamme nyt vuosien 1527-28 keskusteluun. Lutherin ja Zwinglin lukuisista väittelynaiheista tärkeimmältä näyttää Kristuksen ruumiin sakramentaalisen syömisen ongelma Lutherin ymmärtämällä tavalla. Olemme todenneet, että ehdottomasti suurin ja vaarallisin kaikista ”mielettömyyksistä”, joita Zwingli Lutherin sakramenttiopista löysi, oli ajatus, että ruumiillinen syöminen voi auttaa sielua. Kaikki muut Zwinglin esittämät vastaväitteet olivat (vaikkakin hänen itsensä sitä tajuamatta) enemmän tai vähemmän loogisten – tai, kuten Luther sanoi, ”matemaattisten” – näkökohtien määräämiä. Tällaisia ”mielettömyyksiä” olivat väitteet: että Jeesus seistessään maallisessa ruumiissaan opetuslastensa edessä viimeisellä aterialla oli antanut heille todellisen ruumiinsa ja verensä syötäväksi ja juotavaksi; tai että joka kerta sakramenttia vietettäessä hänen ruumiinsa, joka istui Isän oikealla puolella taivaassa, oli läsnä myös täällä maan päällä, monissa paikoissa samanaikaisesti. Vastalause ruumiin syömistä vastaan nousi kuitenkin Zwinglin ja hänen seuraajiensa syvällisistä uskonnollisista vakaumuksista. Tällainen ajatus näytti kristinuskon hengellisen luonteen loukkaamiselta ja lankeemukselta takaisin pakanalliseen materialismiin, eräänlaiselta antropofagialta (ihmissyönti) tai teofagialta (Jumalan syöminen). Vuonna 1527 kirjoittamassaan kirjassa Antwort, dass diese Worte: Das ist mein Leichnam, ewiglich den alten einigen Sinn haben werden Zwingli toteaa:

Kristuksen ruumiin syöminen on ristiriidassa [kristillisen] uskon kanssa,

ja lisää perustelun:

Kuten ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee, niin ei sielua voi ravita eikä pelastaa mikään muu kuin Jumalan sana. Eikä sekään pelasta ketään paitsi sen, jonka Jumala on vetänyt Henkensä välityksellä.

Jos Luther itse opettaa, että vain uskova saa sakramentin tuottaman hyödyn, tai jos hän myöntää, että uskova saa sen sakramentin ulkopuolellakin, luottamalla evankeliumin lupaukseen, mikä sitten on sakramentista saatava erityinen lahja? Mitä sellaista sakramentti antaa, jota ei anneta sanan välityksellä? Edelleen, eivätkö Luther ja Zwingli ole yhtä mieltä, kuten myös myöhemmin Marburgin artikloissa todettiin, siitä että ratkaisevaa on sakramentin hengellinen nauttiminen, että ainoastaan hengellinen yhteys on pelastuksen kannalta välttämätöntä? Eikö kaiken lisäksi itse Jeesus torjunut ajatuksen ruumiillisesta syömisestä sanoessaan Joh. 6:63:ssa: ”Henki on se, joka eläväksi tekee; ei liha mitään hyödytä”.
Koska tämä Johanneksen evankeliumin 6. luvun kohta oli Zwinglille tärkein argumentti Lutheria vastaan, voimme aluksi käsitellä sitä lyhyesti. Olemme jo todenneet merkille pantavan seikan, ettei kumpikaan heistä katsonut tämän kohdan käsittelevän alttarin sakramenttia; molemmat olivat yhtä mieltä siitä, että Jeesus tässä luvussa puhui siitä hengellisestä syömisestä ja juomisesta, joka oli yksinomaan Kristukseen uskomista. Zwingli oli vakuuttunut siitä, että Jeesus jakeessa 63 tahtoi antaa säännön, jonka mukaan asetussanoja tulisi myöhemmin tulkita. Luther taas uskoi terveen raamatunselityksen edellyttävän, että Jeesuksen sanat kertomuksessa tuli ymmärtää ensin sellaisenaan ja sitten sen selityksen valossa, jonka Paavali antaa kertomuksensa yhteydessä. Joh. 6 on ymmärrettävä asetussanoista käsin, ei päinvastoin. On siis mahdotonta olettaa, ettei Jeesuksen liha ”mitään hyödytä”.

Missä henki ja liha ovat toisiaan vastaan pyhässä Raamatussa, liha ei merkitse Kristuksen lihaa vaan vanhaa Aadamia.

Muutoin inkarnaatio olisi hyödytön. Joh. 6:63 on suunnattu sitä kapernaumilaista väärinkäsitystä vastaan, että Kristuksen lihaa voitaisiin syödä tavallisen lihan tapaan. Kristuksen liha, vaikka se on todellista lihaa, on samanaikaisesti jotakin hengellistä.

Hänen lihansa ei ole Henkeä vastaan, vaan se on pikemminkin syntynyt Pyhästä Hengestä ja täynnä Pyhää Henkeä.

Tämän lihan syöminen on siksi erotettava toisaalta kapernaumilaisesta väärinkäsityksestä, toisaalta manducatio spiritualis (hengellinen syöminen) -käsityksestä, joka on ainoastaan uskoa ristiinnaulittuun Kristukseen. Tämä Kristuksen ruumiin sakramentaalinen syöminen, joka on kaikkien katolisten ja kaikkien luterilaisten kirkkojen ominaispiirre, on Zwinglin päivistä asti ollut tuntematonta kaikille reformoiduille teologeille ja kirkoille. Wycliffin kaltaiset spiritualistit torjuivat sen jo keskiajalla.
Jos kuitenkin hyväksymme Lutherin opin ruumiin sakramentaalisesta syömisestä, jäljelle jää kysymys, jonka Zwingli esittää Lutherille kerta toisensa jälkeen: mitä hyötyä tällaisesta syömisestä on? Luther vastaa: Ei ole meidän asiamme kysyä tällaisia kysymyksiä eikä vastata niihin. Jos Kristus asetti sakramentin ja kertoi meille: ”Tämä on minun ruumiini”, meidän tulee noudattaa hänen käskyään ja uskoa hänen sanansa. Myöhemmistä teologeista Lutherin erottaa hänen vastahakoisuutensa esittää mitään teoriaa sakramentin välttämättömyydestä ja siitä, miten Jumala sen välityksellä toimii. Kysymykseen, miksi Kristus asetti sakramentit sanassa olevan evankeliuminsa lisäksi, ei voida vastata. Meidän on jätettävä se Jumalan tutkimattoman viisauden haltuun. Kuten ihmisjärki ei voi vastata kysymykseen: ”Cur Deus homo?” (Miksi Jumala tuli ihmiseksi), niin emme voi tietää, miksi Jumala asetti sakramentin, jonka välityksellä saamme saman armon, joka meille annetaan Raamatussa. Kukaan ei voi tietää, miksi Jumalalla on niin monta tapaa antaa meille synnit anteeksi. Luther kieltäytyi aina vastaamasta esimerkiksi sellaisiin kysymyksiin kuin miksi meidän pitäisi ottaa vastaan syntien anteeksianto alttarin sakramentissa sen jälkeen kun olemme ottaneet sen vastaan synninpäästössä; Jumala tietää, mitä me tarvitsemme ja miksi sitä tarvitsemme. Näin Luther toistaa Zwinglin kanssa käydyn suuren kiistan vuosina, mitä hän oli aiemmin opettanut syntien anteeksiannosta sakramentin suurena lahjana. Nyt hän kuitenkin pyrkii voimakkaasti liittämään anteeksiannon ruumiiseen ja vereen sen sijaan, että näitä pidettäisiin vain sanaan liitettyinä sinetteinä tai merkkeinä:

Siksi se, joka juo tästä maljasta, totisesti juo Kristuksen tosi veren ja syntien anteeksiannon, tai Kristuksen Hengen, joka saadaan maljassa ja maljan kanssa. Tässä ei saada pelkkää uuden liiton tai Kristuksen veren kuvaa tai merkkiä, kuten sopisi juutalaisille vanhassa liitossa.

Tässä, kuten muissakin kohdissa, reaalipreesenssin korostaminen johtaa sakramenttikäsitykseen, jossa sana ja Kristuksen ruumis ja veri ovat tulleet todella yhdeksi, niin että on mahdotonta ymmärtää sakramenttia pelkäksi armon merkiksi.
Toinen kehityssuunta Lutherin sakramenttiajattelussa näinä vuosina on Kristuksen persoonan, ei vain hänen ruumiinsa ja verensä, läsnäolon uusi korostus. Tämä on ehkä seurausta hänen opistaan Kristuksen kaikkialla läsnäolosta. Lisäksi painotetaan anteeksiannon seurauksia, erityisesti Vähässä ja Isossa katekismuksessa, jotka ovat erittäin tärkeitä tietolähteitä Lutherin näiden vuosien sakramenttiteologiasta, koska niissä oppi esitetään ilman polemiikkia.

Missä on syntien anteeksianto, siinä on myös elämä ja autuus. (TK 1990, 312)

Tämä tunnettu Vähän katekismuksen lausuma osoittaa yksinkertaisimmalla tavalla näiden seurausten luonteen. Kuvaillessaan niitä tarkemmin Luther käyttää perinteisiä ajatuksia varhaisemmasta kirkosta, joka piti alttarin sakramenttia ravintona ja lääkkeenä.

Siksi onkin oikein kutsua ehtoollista sielun ravinnoksi, joka ruokkii ja vahvistaa uutta ihmistä. Kaste on näet alku, siinä me synnymme uudesti. Mutta… ihmiseen jää… vanha turmeltunut liha ja veri. Koska vielä Perkele ja maailma aiheuttavat meille paljon vastusta ja kiusauksia, me usein väsymme ja menetämme voimamme, toisinaan jopa lankeamme. Siksi on ehtoollinen annettu jokapäiväiseksi laitumeksi ja ravinnoksi, josta usko saa virkistystä ja voimaa, jotta se ei joutuisi antamaan tässä taistelussa periksi, vaan voisi alati vahvistua. Uuteen elämään näet kuuluu, että sen tulee jatkuvasti kasvaa ja edistyä… (TK 1990, 412)

Tässä vanha katolinen ajatus ehtoollisesta ravintona, virvoituksena ja sisäisen elämän vahvistamisen välineenä sen kamppailussa syntiä vastaan on käännetty evankeliseksi käsitykseksi. Uusi elämä anteeksiannon hedelmänä ja sielun vahvuus uskon vahvuutena: näin kuuluu luterilaisittain vanha ajatus sakramentin hedelmästä.
Toinen ajatus on se, että sakramentti käsitetään lääkkeeksi. Lainaamme jälleen Isoa katekismusta osoittaaksemme, ettei tämä oppi ole polemiikin tuote:

…jotka tuntevat heikkoutensa, mielivät siitä vapaaksi ja kaipaavat siihen apua. Heidän tulee pitää ehtoollista kallisarvoisena vastamyrkkynä, joka tuhoaa heissä itsessään olevan myrkyn. Tähän tarkoitukseen meidän on sitä käytettävä. Sinun on näet määrä saada tässä ehtoollisen sakramentissa Kristuksen suusta syntien anteeksiantamus. Se sisältää ja tuo mukanaan Jumalan armon ja Hengen kaikkine lahjoineen. Se antaa turvaavan suojan ja voiman kuolemaa, Perkelettä ja kaikkea onnettomuutta vastaan. (TK 1990, 417)

Tässä meillä on paljon väitelty ”kuolemattomuuden lääke, kuoleman vastamyrkky”, jota Ignatios jo 100-luvun alussa lainasi Antiokian liturgiasta ja jolla oli niin suuri merkitys kreikkalaisille isille. On totta, että ajatus esiintyy varsinkin Lutherin kirjoituksissa Zwingliä vastaan vuosilta 1527 ja 1528; hänellä oli erityisiä syitä korostaa sitä silloin spiritualistista käsitystä vastaan, joka hänen vastustajillaan oli Herran ehtoollisesta. Iso katekismus ja Yksimielisyyden ohje (jossa Kristuksen persoonaa käsittelevässä opinkohdassa Joh. 6:48-58:aan ja Efeson kirkolliskokoukseen viitaten kahdesti puhutaan Kristuksen lihasta termillä vivificus cibus) kuitenkin todistavat, ettei tämä oppi ole vain Lutherin yksityinen teoria vaan että siitä on tullut luterilaisen kirkon oppi.
Kohtaamme tässä tunnetun kysymyksen, voiko alttarin sakramentilla – samoin kuin kasteen sakramentilla – Lutherin mukaan olla ja onko sillä vaikutuksia ihmisen ruumiiseen. On aivan selvää, että edellä lainatussa Ison katekismuksen kohdassa kaikki riippuu syntien anteeksiannosta. Anteeksianto vahvistaa sisäistä elämää; se antaa Pyhän Hengen, joka tuo ikuisen elämän. Koska anteeksianto ja Henki ovat kuitenkin sisäisesti Kristuksen ruumiissa ja veressä ja koska ruumiillinen ja hengellinen syöminen ja juominen uskovan nauttiessa sakramentin ovat yksi toimitus, Kristuksen ruumis vaikuttaa koko ihmiseen.

Jumala on näet tässä lihassa, se on Jumalan lihaa, Hengen lihaa. Se on Jumalassa ja Jumala on siinä. Siksi se on elävää ja antaa kaikille, jotka syövät [siis kelvollisesti], heidän ruumiilleen ja sieluilleen, elämän.

Tämä ei ole merkityksetön, satunnainen ajatus, sivutuote Lutherin taistelusta Zwingliä vastaan. Ajatus, että sakramentti on tarkoitettu koko ihmiselle, ruumiille ja sielulle, on pikemminkin Lutherin sakramenttiopin perustavia aineksia. Se esiintyy myös kasteen yhteydessä Isossa katekismuksessa. Se on läheisessä yhteydessä inkarnaatio-oppiin, aivan kuten se oli kreikkalaisille isille.
Tämä ajatus on eniten arvostelua herättänyt kohta Lutherin sakramenttiopissa. Paitsi että Zwingli, Calvin ja myöhemmät reformoidut kirkot torjuivat sen, myös nykyajan luterilaisuus (merkille pantavana poikkeuksena muutama teologi, kuten Sommerlath ja Elert) on pitänyt ajatusta, että ruumiillinen syöminen ja juominen voisi antaa sielulle ikuisen siunauksen ja että Jumalan armo vaikuttaa myös ruumiiseemme, ei-kristillisen uskonnon jäänteenä. Ei kuitenkaan pidä unohtaa, että Luther saattoi vedota paitsi vanhoihin isiin myös Uuteen testamenttiin. Ei ole sattuma, että Joh. 6 esiintyy tässä raamattuperusteena. Sakramentin ja viimeisten tapahtumien välillä on yhteys. Kaste suuntautuu kohti ruumiin ylösnousemusta, samoin alttarin sakramentti. Se, että kasteen ja Herran ehtoollisen sakramentit ennakoivat tulevaa, ylösnousemistamme ja täydellistä yhdistymistämme Kristukseen, on Uuden testamentin oppi. Sitä, miten sakramentilla voi olla tällaisia vaikutuksia, Raamattu ei kerro. Siksi Luther ei koskaan yritä vastata tähän kysymykseen, josta myös skolastikot keskustelivat. Hänelle riitti tieto, että Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottamisen ja tulevan kirkkautemme välillä on yhteys. Mitä ihmisjärki tällaisesta yhteydestä saattaakin ajatella, Luther tiesi, että pyhän Raamatun mukaan ihmisen sielun lisäksi myös hänen ruumiinsa on Jumalan lunastustyön kohde. Vastoin platonistista ruumiin ja sielun erottamista hän puolusti raamatullista antropologiaa Zwingliä vastaan. Jeesus ei ollut vain sielujen Vapahtaja vaan myös hyvä lääkäri. Hänen parantamisihmeensä ja hänen toimimisensa maailman Vapahtajana kuuluvat oleellisesti yhteen. Ne liittyivät hänen saarnaamiseensa, samoin kuin sakramentit liittyvät kirkon saarnaamiseen. Sakramenttien tavoin niillä on lopunajallinen merkitys: ne ennakoivat koko ihmisen, ruumiin ja sielun, tulevaa lunastusta (Matt. 11:5; Luuk. 4:18; 1. Kor. 15:42s; Ilm. 21:4). Apostolitkin tiesivät, että paitsi ylösnousemuksemme jälkeiset kirkastetut ruumiimme myös nykyiset ruumiimme, kaikesta heikkoudesta ja syntisyydestä huolimatta, ovat ”Kristuksen jäseniä” (1. Kor. 6:15) ja ”Pyhän Hengen temppeli” (jae 19). Tätä suurta Uuden testamentin totuutta Luther puolusti Zwinglin idealismia vastaan väittäessään suuressa kiistassa, että meidän ruumiimmekin ovat osallisia armosta, jonka Kristus sakramenttiensa välityksellä antaa.
Hermann Sasse, s. 132–137. ”Tämä on minun ruumiini.” Lutherin taistelu ehtoollisen reaalipreesenssin puolesta. Suom. Jarmo Heikkilä. Vaasa 2011. Concordia ry. Tästä tekstijaksosta on jätetty viitteet pois. Asiasta kiinnostuneet löytävät runsaan viiteapparaatin ko. teoksesta.