Kategoriat
3/2011 Lehdet

Concordia 3/2011

Pääkirjoitus Hannu Lehtonen

Mitä Marian teko kertoo meille? Lasse Marjokorpi

Jumalan nimeen kätketyt Joel Kerosuo

Saarnaajan tehtävä C. F. W. Walther

Mihin pappisvalani velvoittaa minua ajankohtaisissa kysymyksissä? Sakari Korpinen

Kuninkaiden sota ja Lootin pelastaminen (1. Moos. 14) Paul Kretzmann

Mihin äärikristillisyys johtaa? Soili Haverinen

Muut lehdet

Minä tahdon olla sinun opettajasi Martti Luther


Kategoriat
3/2011 Lehdet

KUNINKAIDEN SOTA JA LOOTIN PELASTAMINEN (1. MOOS. 14)

Paul Kretzmann, USA

Laakson kuninkaiden kapina

14:1–2: ”Ja tapahtui siihen aikaan, kun Amrafel oli Sinearin kuninkaana, Arjok Ellasarin kuninkaana, Kedorlaomer Eelamin kuninkaana ja Tidal Goojimin kuninkaana, 2. että he alottivat sodan Beraa, Sodoman kuningasta, Birsaa, Gomorran kuningasta, Sinabia, Adman kuningasta, Semeberiä, Seboimin kuningasta, ja Belan, se on Sooarin, kuningasta vastaan.” Tämä oli kaupunkivaltioiden aikakautta, vähän ennen suurten itäisten valtakuntien syntymistä. Tuon ajan dokumenttien mukaan Amrafel on pidettävä samana kuin Ammu-rabi tai Khammurabi, Sumerin kuningas, joka vähän myöhemmin perusti varhaisen Babylonian valtakunnan. Arjok Ellasarista oli luultavasti Eri-Aku, Larsan, Babylonian eteläisen kaupunkivaltion kuningas. Kedorlaomer oli Kudur-Lagamor, Simti Shilkhakin läheinen seuraaja, joka on mainitaan Eelamin eli Elymain vanhoissa asiakirjoissa. Ja Tidal, Goojimin eli kansojen kuningas, oli Tudhkhulu, Gutiumin kuningas lounaisessa osassa sitä aluetta, joka myöhemmin kuului Amrafelille. Nämä neljä kuningasta olivat liittoutuneet lisätäkseen valtaansa. Sitä tarkoitusta varten he kävivät sotaa Siddimin laakson viittä kuningasta vastaan Kanaanin luoteisessa osassa, jossa näiden kaupunkivaltiot olivat niin ikään liittoutuneet.

14:3: ”Nämä kaikki liittoutuivat kokoontuen Siddimin laaksoon, jossa Suolameri nyt on.” Siihen aikaan, kun tätä kertomusta kirjoitettiin, Siddimin laaksoa ei ollut enää olemassa. Kuolleen meren vedet olivat peittäneet sen muinoin hedelmälliset vainiot (vrt. 1. Moos. 19:24,25).

14:4: ”Kaksitoista vuotta he olivat olleet Kedorlaomerille alamaiset, mutta kolmantenatoista vuotena he tekivät kapinan.” Kedorlaomer oli tuohon aikaan pohjoisen liiton johtaja, ja sen tähden eteläisten kuninkaiden kapinan ja kieltäytymisen maksamasta veroa sanotaan kohdistuneen häneen.

14:5–7: ”Neljäntenätoista vuotena tulivat Kedorlaomer ja ne kuninkaat, jotka olivat hänen kanssaan; ja he voittivat refalaiset Astarot-Karnaimissa ja suusilaiset Haamissa, niin myös eemiläiset Kirjataimin tasangolla 6. ja hoorilaiset heidän vuoristossaan, Seirissä, aina Eel-Paaraniin asti, joka on erämaan laidassa. 7. Ja he palasivat ja tulivat Mispatin lähteelle, se on Kaadekseen, ja valloittivat koko amalekilaisten maan ja voittivat myöskin amorilaiset, jotka asuivat Hasason-Taamarissa.” Pohjoisten eli Babylonian kuninkaiden liitto lähti Kedorlaomerin johdolla sotaretkelle kostamista ja kukistamista varten. He tulivat armeijoineen sivuuttaen Damaskon ja kääntyivät etelää kohti Jordanin itäpuolisen maan kautta. He saivat ensin ratkaisevan voiton refalaisista, jättiläisten heimosta, joka tuolloin eli Basan ylängöillä heidän pääkaupunkinsa ollessa Astarot-Karnaim, ”kaksisarvinen Astarot”. Seuraavaksi he kukistivat suusilaiset, jotka myös olivat jättiläisten rotu. He valtasivat itäisen tasangon etelään Basasta ja Gileadista. Babylonian armeijat jatkoivat etelää kohti voittaen eemiläisten – joiden pääkaupunki oli Shaveh Kirjataim, ”kahden kaupungin laakso” –, ”kauheiden”, armeijat. Viimeinen maa, joka antautui valloittajille, oli hoorilaisten maa, heidän, jotka asuivat luolissa etelään siitä, mikä myöhemmin oli Kuollut meri. Kedorlaomer kääntyi nyt takaisin länteen ja pohjoiseen. Hän tunkeutui maahan, jonka myöhemmin valtasivat amalekilaiset, joiden pääkaupunki oli Kaades-Barnea, sekä amorilaisten maahan, jotka elivät hieman Tasangon meren – myöhemmin Kuollut meri – itäpuolella. Pohjoinen liittokunta kukisti nämä molemmat kansat. Se oli ensimmäinen monista Eufratin laakson muinaisten valtakuntien käymistä valloitussodista.

Lootin vangitseminen

14:8–9: ”Silloin lähtivät Sodoman kuningas, Gomorran kuningas, Adman kuningas, Seboimin kuningas ja Belan, se on Sooarin, kuningas ja asettuivat Siddimin laaksossa sotarintaan heitä vastaan – 9. Eelamin kuningasta Kedorlaomeria, Goojimin kuningasta Tidalia, Sinearin kuningasta Amrafelia ja Ellasarin kuningasta Arjokia vastaan, neljä kuningasta viittä vastaan.” Kukistettuaan kaikki mahdolliset eteläisen liittokunnan jäsenet, pohjoisen kuninkaat antoivat äskeisten voittojensa huumaamina joukkojensa tulvailla Siddimin laaksoon, lähellä kaunista Tasangon merta.

14:10. ”Mutta Siddimin laakso oli täynnä maapihkakuoppia. Ja Sodoman ja Gomorran kuninkaat pakenivat ja putosivat niihin; mutta henkiin jääneet pakenivat vuoristoon.” Tämä oli taistelun tulos: pohjoisen armeijat ajoivat etelän viisi kuningasta pakosalle, ja he koettivat pelastaa henkensä. Seutu oli tuttua Sodoman ja Gomorran kuninkaille, ja he laskeutuivat yhteen maapihkakuopista (eng. asphalt-pits), joita oli lähistöllä, ts. he kätkeytyivät nopeasti sinne, sillä aikaa kun heidän liittolaisensa pakenivat syrjäisiin kanjoneihin, jotka sijaitsivat myöhemmin Mooabin maaksi kutsutussa maassa. Monet piileskelypaikat estivät siellä vihollista löytämästä heitä.

14:11: ”Ja he ottivat Sodomasta ja Gomorrasta kaiken tavaran ja kaikki ruokavarat ja menivät matkaansa.” Myös noina aikoina saalis kuului voittajille. He ryöstivät voitettujen armeijoiden kaupungit viimeistä ruuan murusta myöten ja marssivat sitten eteenpäin.

14:12: ”Ja lähtiessään he ottivat mukaansa myöskin Lootin, Abramin veljenpojan, ja hänen omaisuutensa; hän näet asui Sodomassa.” Siten Lootin täytyi kärsiä yhdessä jumalattomien ihmisten kanssa, joiden keskuudessa hän eli ja joiden kaupungin hän oli valinnut kodikseen. Tämä oli osoittautuva erinomaiseksi kuritukseksi ja ojennukseksi hänelle.

Aabrahamin marssi ja voitto

14:13: ”Mutta muuan pakolainen tuli ja ilmoitti siitä Abramille, hebrealaiselle; tämä asui tammistossa, joka oli amorilaisen Mamren, Eskolin ja Aanerin veljen, oma, ja he olivat Abramin liittolaisia.” Abram, joka eli jonkin matkan päässä kaikkien näiden tapahtumien näyttämöltä, ei ollut tietoinen siitä tukalasta asemasta, johon Loot oli joutunut, kunnes eräs taistelusta paennut henkilö toi hänelle uutiset. Hänet tunnettiin heprealaisena, siirtolaisena Eufratin toiselta puolelta. Hän eli yhä tammistossa, joka kuului Mamrelle, amorilaiselle.

14:14: ”Kun Abram kuuli, että hänen sukulaisensa oli otettu vangiksi, aseisti hän luotettavimmat palvelijansa, jotka olivat hänen kodissaan syntyneet, kolmesataa kahdeksantoista miestä, ja ajoi vihollisia takaa aina Daaniin saakka.” Aabrahamin saadessa uutiset viholliset olivat kulkeneet jo hyvän matkaa kotimaataan kohti. Mutta hän toimi kiitettävän nopeasti ja tarmokkaasti, sillä hänen veljensä, hänen lähisukulaisensa, henki oli vaarassa. Hän kokosi välittömästi palvelijat, jotka olivat hänen kodissaan syntyneet ja joita oli harjoitettu aseiden käytössä. Hän kirjaimellisesti syöksi heidät Babylonian armeijoiden taka-ajoon asianmukaisessa taistelujärjestyksessä. Nämä kolmesataa kahdeksantoista palvelijaa sekä Aanerin, Eskolin ja Mamren miehet menivät Abramin kanssa Gileadin äärimmäiselle pohjoiselle rajalle, Pereaan, jossa myöhemmin sijaitsi Daanin kaupunki.

14:15: ”Ja hän jakoi väkensä ja hyökkäsi palvelijoineen yöllä vihollisten kimppuun ja voitti heidät ja ajoi heitä takaa aina Hoobaan saakka, joka on Damaskosta pohjoiseen.” Tekemällä hyökkäyssuunnitelman ja kaikkivaltiaan Jumalan avulla, jonka edessä pelkät luvut eivät ole ratkaiseva tekijä, Abram kykeni ajamaan Babylonian armeijat pakoon ja vieläpä ajamaan heitä takaa Hoba-nimiseen kylään saakka, joka on Damaskosta pohjoiseen (kirjaimellisesti: vasemmalla kädellä, kun kasvot ovat itää kohti).

14:16: ”Ja hän toi takaisin kaiken tavaran; myöskin sukulaisensa Lootin ja hänen tavaransa hän toi takaisin, niin myös vaimot ja muun väen.” Abramin pieni armeija riisti näin viholliselta kaiken saaliin. Tällä tavalla Abram jalomielisellä rakkaudella palkitsi Lootille pahan hyvällä. Siten todellinen usko vaikuttaa pyhää rohkeutta ja kykenee kohtaamaan ja voittamaan kaikki vaarat, jos Jumala hyväksyy sen työn, johon uskova on ryhtynyt.

Aabrahamin paluu

14:17: ”Kun hän oli paluumatkalla, voitettuaan Kedorlaomerin ja ne kuninkaat, jotka olivat tämän kanssa, meni Sodoman kuningas häntä vastaan Saaven laaksoon, jota sanotaan ’Kuninkaan laaksoksi’.” Uutinen Abrahamin voitosta kulki hänen edellään, sillä kaiken saaliin ja naisten kanssa hän ei voinut matkata niin nopeasti kuin hän oli kiirehtinyt takaa-ajoon. Sodoman kuningas, joka oli pelastanut henkensä kylmäpäisyydellään, meni takaisin tulevia voittajia vastaan paikkaan, joka sijaitsi luultavasti Kidronilla, joka tuosta ajasta alkaen kantoi nimeä ’Kuninkaan laakso’ (2. Sam. 18:18).

14:18: ”Ja Melkisedek, Saalemin kuningas, toi leipää ja viiniä; hän oli Jumalan, Korkeimman, pappi.” Tästä Melkisedekistä, Saalemin, luultavasti Jerusalemin, kuninkaasta, ei tiedetä mitään muuta (vrt. Hepr. 7:3). Hän näyttää olleen yksi niistä, jotka pitivät kiinni oikean Jumalan palvelemisesta sen jälkeen, kun enemmistö ihmisistä oli vajonnut pakanuuden syvyyksiin; hän oli tämän Jumalan pappi. Hän osoitti nyt arvonantonsa ja kiitollisuutensa Abramia ja hänen pientä armeijaansa kohtaan tuomalla leipää ja viiniä virkistääkseen ja vahvistaakseen väsyneitä sotilaita.

14:19: ”Ja hän siunasi hänet sanoen: ’Siunatkoon Abramia Jumala, Korkein, taivaan ja maan luoja. 20. Ja kiitetty olkoon Jumala, Korkein, joka antoi vihollisesi sinun käsiisi.’ Ja Abram antoi hänelle kymmenykset kaikesta.” Näin Melkisedek välitti Abramille Jumalan, Kaikkein Korkeimman, taivaan ja maan Perustajan ja Omistajan siunauksen. Ja hän ylisti Herraa, Korkeinta, jolle kunnia Abramin voitosta kuuluu. Se oli rukous, jossa rukoiltiin menestymistä ja siunausta kauniissa, runollisessa muodossa. Melkisedek on Kristuksen, uuden liiton suuren Ylimmäisen papin esikuva. Ps. 110:4 ja koko Heprealaiskirjeen 7. luku on todellisuudessa tämän kohdan selitystä. Abram tunnusti Melkisedekin papiksi antamalla hänelle kymmenykset kaikesta (Hepr. 7:4). Tämä oli hyvin tärkeä toimitus tässä tapaamisessa.

14:21: ”Ja Sodoman kuningas sanoi Abramille: ’Anna minulle väki ja pidä sinä tavara’.” Hänen aikomuksenaan oli maksaa Abramille siitä työstä, jonka tämä oli suorittanut vapauttamalla vangiksi otetut sodomalaiset, erityisesti naiset ja lapset, vihollisen käsistä. Hän pyysi ainoastaan sitä väkeä, jonka Abram oli tuonut takaisin ehdottaen, että Abram pitäisi saaliin, joka alun perin oli kuulunut Sodoman miehille, korvauksena tämän voitosta.

14:22–24: ”Mutta Abram sanoi Sodoman kuninkaalle: ’Minä nostan käteni Herran, Jumalan, Korkeimman, taivaan ja maan luojan, puoleen ja vannon: 23. En totisesti ota, en langan päätä, en kengän paulaa enkä mitään muuta, mikä on sinun, ettet sanoisi: Minä olen tehnyt Abramin rikkaaksi’. 24. En tahdo mitään, paitsi mitä palvelijat ovat kuluttaneet ja mikä on niille miehille tuleva, jotka minua seurasivat, Aanerille, Eskolille ja Mamrelle; he saakoot osansa.’” Tämä on ystävällinen, mutta juhlallinen ja painokas kieltäytyminen. Tunnustautumalla oikeaan Jumalaan, jonka nimessä Abram vannoi, hän julisti, että ne miehet, jotka kuuluivat hänen liittolaisiinsa, voivat tarttua tarjoukseen ja vaatia osaansa saaliista. Hän olisi myös halukas ottamaan vastaan sen verran ruokaa, mitä hänen palvelijansa olivat kuluttaneet sotaretkensä aikana. Mutta mitä häneen itseensä tuli, hän ei hyväksyisi edes kengän paulaa Sodoman kuninkaalta, ettei tämä jälkeenpäin kerskuisi, että Abramin oli rikas hänen ansiostaan. Abram ei tahtonut olla missään kiitollisuuden velassa pakanakuninkaalle. Samoin myös uskovia rohkaistaan tänä päivänä tekemään hyvää myös epäuskoisille. Mutta sitä pitemmälle heidän ei tulisi mennä, ettei heidän kristillisyytensä vaarannu.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
2/2011 Lehdet

Concordia 2/2011

Pääkirjoitus Hannu Lehtonen

Lapsikaste Uudessa testamentissa II Lasse Lappalainen

Pyhän kasteen merkitys Lassi Mattila

Kristillinen vanhurskauttamisoppi II Matti Roininen

1. Moos. 13 Paul Kretzmann

Henrik Perret: ”Anni” Muut lehdet

Valkeat vaatteet Hedberg

Hän kantaa meitä Martti Luther

Kategoriat
2/2011 Lehdet

RAUHANOMAINEN SOPIMUS AABRAHAMIN JA LOOTIN VÄLILLÄ (1. MOOS. 13)

Paul Kretzmann, USA
Aabrahamin paluu Kanaaniin
13:1: ”Niin Abram lähti pois Egyptistä, hän ja hänen vaimonsa ja kaikki, mitä hänellä oli, ja Loot hänen kanssaan, Etelämaahan.” Aabraham palasi nyt yhdessä Lootin kanssa – joka, kuten saamme tässä tietää, oli seurannut häntä Egyptiin – Kanaaniin suurine omaisuuksineen. Hän valitsi paluutaan varten saman reitin, jota hän oli tullut. Hänen ensimmäinen pysähdyspaikkansa oli Kanaanin eteläisen osan suurella tasangolla.
13:2: ”Abram oli hyvin rikas: hänellä oli karjaa, hopeata ja kultaa.” Tämä huomautus on pantu tähän selityksenä sille ongelmalle, joka myöhemmin syntyi hänen ja Lootin välille.
13:3–4: ”Ja hän vaelsi, kulkien levähdyspaikasta toiseen, Etelämaasta Beeteliin asti, aina siihen paikkaan, missä hänen majansa oli ensi kerralla ollut, Beetelin ja Ain välillä, siihen paikkaan, johon hän ennen oli rakentanut alttarin; ja Abram huusi siinä avuksi Herran nimeä.” Matka pohjoista kohti täytyi luonnollisesti tehdä kiirettä pitämättä, sillä matkustaminen oli hidasta suurten laumojen kanssa, jotka olivat ravintonsa tähden riippuvaisia laidunmaasta matkan varrella. Mutta lopulta karavaanit tulivat jälleen aiemman oleskelupaikkansa lähistölle, sinne, missä heidän leirinsä oli ollut ennen nälänhätää, Beetelin ja Ain välille. Kertomuksessa korostetaan sitä, että tämä oli sen alttarin paikka, jonka Abram oli tehnyt oleskellessaan ensimmäisen kerran tuossa maassa. Abramin elämänhistoriassa oli tärkeä kohta se, että hänen kokemuksensa Egyptissä oli opettanut hänet kääntymään takaisin Herran luokse koko sydämestään. Hänen kaipuunsa kohdistui nyt Häneen, joka oli luvattu hänen jälkeläisekseen, Messiaaseen, jonka oli määrä tuoda siunaus ja pelastus maailmalle. Sen tähden Abram alkoi jälleen pitää jumalanpalveluksia, joissa rukoiltiin ja saarnattiin. Hän alkoi palvella Herraa perheensä kanssa. Siten hän tunnusti myös pakanoiden edessä oikean Jumalan ja sydämensä toivon. Ajallinen, maallinen omaisuus ei ole uskovien todellinen onni, vaan se, että he omistavat Kristuksen ja hänen pelastuksensa.
Loot valitsee Sodoman tasangon
13:5–6: ”Ja myöskin Lootilla, joka vaelsi Abramin kanssa, oli pikkukarjaa, raavaskarjaa ja telttoja. 6. Eikä maa riittänyt heidän asuakseen yhdessä, sillä heillä oli paljon omaisuutta, niin etteivät voineet yhdessä asua.” Sekä Abram että Loot olivat tällä välin rikastuneet valtavan paljon. He omistivat laumoittain lampaita, vuohia, karjaa, aaseja ja kameleja sekä välttämättömiä mies- ja naispalvelijoita, jotka huolehtivat paimentamisesta sekä työstä leirissä, jonka on täytynyt näyttää varsinaiselta telttakaupungilta. Tästä seurasi, että maa ei voinut tuottaa tarpeeksi ruokaa molempien laumoille ja väelle. He eivät voineet enää elää yhdessä.
13:7: ”Niin syntyi riitaa Abramin karjapaimenten ja Lootin karjapaimenten välillä. Ja siihen aikaan asuivat siinä maassa kanaanilaiset ja perissiläiset.” Yhteentörmäykset näiden kahden rikkaan miehen paimenten välillä olivat lähes väistämättömiä, koska kumpikin osapuoli koetti saada herroilleen parhaat laidunmaat. Tilanne oli vähintäänkin epämieluisa, ja asian teki vielä monimutkaisemmaksi se, että perissiläisten heimo – jonka alkuperästä ei tiedetä mitään – ja kanaanilaiset pitivät hallussaan parhaita laidunmaita. Lootin ja Aabrahamin odotettiin jakavan keskenään se, mitä jäi jäljelle.
13:8: ”Silloin Abram sanoi Lootille: ’Älköön olko riitaa meidän välillämme, minun ja sinun, älköönkä minun paimenteni ja sinun paimentesi välillä, sillä olemmehan veljeksiä. 9. Eikö koko maa ole avoinna edessäsi? Eroa minusta. Jos sinä menet vasemmalle, niin minä menen oikealle, tahi jos sinä menet oikealle, niin minä menen vasemmalle.’” Oli tietysti mahdotonta salata paimenten riita heidän herroiltaan. Jos Abraham ei olisi ryhtynyt korjaamaan tilannetta, olisi seurauksena saattanut olla riita perheiden välillä, kuten Aabrahamin sanat osoittavat. Abramin pääperustelu oli: ”Olemmehan veljeksiä.” Muukalaisten välinen kiista, riita, voidaan vielä ymmärtää, vaikkakaan sitä ei voida hyväksyä, mutta läheisten sukulaisten välistä ei koskaan. Vaikka Abram oli vanhempi ja lisäksi Lootin eno, hän antoi tämän valita julistaen olevansa tyytyväinen siihen, mitä jäi jäljelle. Niinpä Abramin sana on perustellusti tullut sananlaskunomaiseksi tunnussanaksi rauhaa rakastavasta ja periksi antavasta asennoitumisesta kaikissa niissä tapauksissa, jolloin eroaminen tulee olosuhteiden tähden välttämättömäksi.

Lootin valinta. Ero.
13:10: ”Ja Loot nosti silmänsä ja näki koko Jordanin lakeuden olevan runsasvetistä seutua; ennenkuin Herra hävitti Sodoman ja Gomorran, oli se Sooariin saakka niinkuin Herran puutarha, niinkuin Egyptin maa.” Loot käytti itsekkäästi hyödykseen Abramia hyväksymällä tämän tarjouksen. Hän tutki ja arvioi huolellisesti. Jordanin laakso vetosi häneen, koska Galilean merestä (Gennesaretin järvi) Siddimin laaksoon (myöhemmin Kuollut meri) se oli runsasvetistä, kuin paratiisi, Herran puutarha, tai kuin Egypti, jonka maaperä oli hyvin rikas Niilin jokavuotisen tulvimisen vuoksi. Itse asiassa Sooariin saakka, laakson luoteisella puolella, maa näytti olevan verrattoman rikasta.
13:11–12: ”Niin Loot valitsi itselleen koko Jordanin lakeuden ja siirtyi itään päin, ja he erkanivat toisistaan. 12. Abram asettui Kanaanin maahan, Loot asettui lakeuden kaupunkeihin ja siirtyi siirtymistään telttoineen Sodomaan asti.” Siitä huolimatta, että Loot toimi niin itsekkäästi, he erosivat Abramin menettelytavan seurauksena rauhanomaisesti, kuin veljekset. Loot lähti itää kohti omaisuuksineen ja siirtyi telttoineen, ts. hän matkusti kiirettä pitämättä leiriytyen aina uusissa paikoissa, kunnes hän saavutti Sodoman. Sinne hän perusti kotinsa, kun taas Abram pysyi varsinaisessa Kanaanin maassa. Lootin valinta voi olla osoitus terävästä liikemiesälystä samoin kuin hyvin itsekkäästä asennoitumisesta, mutta se oli varmuudella vaarallinen valinta.
13:13: ”Mutta Sodoman kansa oli kovin pahaa ja syntistä Herran edessä.” Tämä huomautus, jossa Sodoman asukkaita sanotaan epätavallisen pahoiksi, jopa pakanuuden keskellä, ei ainoastaan valmistele myöhempää kertomusta kaupungin kohtalosta (1. Moos. 19), mutta se myös valaisee jonkin verran Lootin luonnetta, joka valitsi tämän kaupungin kodikseen. Hän saattoi olla yhtä Abrahamin kanssa uskossa tähän saakka, mutta selvästikin ahneus oli saanut otteen hänen sydämestään. Se sai hänet – suuremman voiton tähden – olemaan välittämättä avoimesti pahan kaupungin aiheuttamista suurista moraalisista vaaroista hänen lapsilleen. Tästä ajankohdasta eteenpäin maalliset ajatukset ja taipumukset kamppailivat hänen sydämessään hänen uskonsa ja kunnioituksensa kanssa tosi Jumalaa kohtaan.
Jumala toistaa lupauksensa
13:14–15: ”Ja Herra sanoi Abramille, sen jälkeen kuin Loot oli hänestä eronnut: ’Nosta silmäsi ja katso siitä paikasta, missä olet, pohjoiseen, etelään, itään ja länteen.15. Sillä kaiken maan, jonka näet, minä annan sinulle ja sinun jälkeläisillesi ikuisiksi ajoiksi.’” Lootin eroaminen Abramista oli tietyllä tapaa enteellinen (prophetical) siitä suhteesta, joka myöhemmin vallitsisi hänen ja Abramin jälkeläisten välillä. Ja juuri tähän aikaan Herra toisti lupauksensa Abramille. Hän pyysi tätä katsomaan siitä paikasta, jossa hän tuolloin oli, lähes keskellä Kanaania, joka suuntaan, sillä koko tämän maan oli määrä kuulua hänen jälkeläisilleen. Siten Abram – hengessä ainakin, jos ei tosiasiallisesti – oli vaativa Kanaanin maata jälkeläisilleen.
13:16: ”Ja minä teen sinun jälkeläistesi luvun paljoksi kuin maan tomun. Jos voidaan lukea maan tomu, niin voidaan lukea myöskin sinun jälkeläisesi.” Kaksinkertainen lupaus – lupaus maan omistamisesta ja lukemattomien jälkeläisten saamisesta – oli tietysti osoitettu Abramin uskolle, ja hänen tuli ottaa se vastaan uskossa (Hepr. 11: 9,10).
13:17: ”Nouse ja vaella maata pitkin ja poikin, sillä sinulle minä sen annan.” Tämä viittaa ikivanhaan tapaan, jonka mukaan henkilö osoitti vaatimuksensa maapalaan kävelemällä sen ympäri. Vaikka Abram ei omistanut yhtään palasta maata, silti pysyi voimassa Jumalan lupaus, että hänen jälkeläisensä ottaisivat haltuunsa koko maan omanaan. Kaikella tällä on laajempi merkitys. Sillä, kuten eräs Raamatun selittäjä sanoo, Kristuksen välityksellä lupaus on kohotettu sen ajallisesta muodosta asian varsinaiseen arvokkuuteen. Kristuksen välityksellä koko maailmasta tulee Kanaan. Abramin lukemattomiin jälkeläisiin kuuluvat kaikki ne ihmiset kaikista maan sukupolvista, jotka pitävät Abramin eli Aabrahamin uskon. Aabraham on meidän kaikkien isä (Room. 4:16). Me, jotka uskomme Kristusta koskevan lupauksen, kuulumme siihen suuren uskovien joukkoon, joka on ollut olemassa Aadamista alkaen ja jolla on edustajansa kaikissa maan kansoissa.
13:18: ”Ja Abram siirtyi siirtymistään telttoineen ja tuli ja asettui Mamren tammistoon, joka on Hebronin luona, ja rakensi sinne alttarin Herralle.” Aabram oli kuuliainen Herran sanalle. Hän kulki maan halki seuraavien vuosien aikana. Hän siirtyi telttoineen vähitellen, kunnes hän lopulta asettui Hebroniin, suunnilleen keskelle eteläistä Kanaania. Siellä hän asui tammistossa, joka kuului amorilaiselle Mamrelle (1. Moos. 14:13, 24). Yksi hänen ensimmäisistä teoistaan täällä oli jälleen alttarin pystyttäminen Herralle. Hän ei voinut olla ilman säännöllistä jumalanpalvelustaan, ja hän sekä hänen väkensä kokoontui säännöllisesti palvelemaan Herraa. Jos uskovat, jotka asettuvat uudelle alueelle tai uuteen kaupunkiin, pitäisivät ensimmäisenä asianaan säännöllisten jumalanpalvelusten järjestämistä, olisi siitä epäilemättä seurauksena suuri siunaus.
Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
1/2011 Lehdet

Concordia 1/2011

Pääkirjoitus   Hannu Lehtonen

Aabrahamin kutsuminen. (1. Moos. 12)   Paul Kretzmann

Lapsikaste Uudessa testamentissa (osa 1/2)   Lasse Lappalainen

Jumala rankaisee luopuneita antamalla heidän kulkea omaa tietään   Bo Giertz

Kristillinen vanhurskauttamisoppi (osa 1/2)   Matti Roininen

Vuosisadan rakkaustarina   Eero Pihlava

Vähän katekismuksen iltarukous

Lutherin Vähä Katekismuksen ilta- ja aamurukousten tarkastelua   Mika Rantanen (PUUTTUU)

Osta kultaa   F. G. Hedberg

11 teologia luopuu piispoista

Concordia sisällysluettelo 2010

Siunaus ja kirous   Martti Luther

 

Kategoriat
1/2011 Lehdet

AABRAHAMIN KUTSUMINEN. HÄNEN MATKANSA KANAANIIN JA EGYPTIIN (1. MOOS. 12)

Paul Kretzmann, USA

 

Jumala kutsuu Aabrahamin

12:1: ”Ja Herra sanoi Abramille: ’Lähde maastasi, suvustasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan.’” Tässä varsinaisesti alkaa kertomus Abramista eli Aabrahamista, johon kirjoittaja on tähdännyt hyvin taidokkaasti. Jumala antoi hänelle käskyn, joka vaati häneltä kolminkertaista luopumista. Abramin tuli jättää isänmaansa, sekä Kaldean Harran että Uur, jotka kuuluivat Mesopotamiaan. Hänen tuli hylätä heimonsa jäsenet, muut Seemin kaldealaiset jälkeläiset, jotka kaikki olivat antautuneet pakanuuteen. Hänen tuli lähteä myös isänsä Terahin ja tämän perheen kodista. Ilmauksia on tarkoituksellisesti käytetty runsaasti osoittamaan, että se merkitsi Abramille täydellistä perhesiteiden katkaisemista: kaiken sen jättämistä taakse, mitä hän ikinä oli pitänyt läheisenä ja rakkaana, vaimoaan lukuun ottamatta. Hänen täytyi matkata muukalaisena maahan, jonka hän ennen pitkää näkisi.

12:2–3: ”’Niin minä teen sinusta suuren kansan, siunaan sinut ja teen sinun nimesi suureksi, ja sinä olet tuleva siunaukseksi. 3. Ja minä siunaan niitä, jotka sinua siunaavat, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinussa tulevat siunatuiksi kaikki sukukunnat maan päällä.’” Tässä on lupaukset sekä ajallisista että hengellisistä siunauksista. Edelliseen kuuluu se seikka, että Abramin jälkeläisiä oli määrä olla luvultaan suuri kansakunta. Mutta paljon tärkeämpiä ovat ne lupaukset, jotka viittaavat hengellisiin lahjoihin. Sillä että Abramin nimi olisi suuri, että Herran siunaus lepäisi hänen päällään, että hänestä tulisi niin huomattu ihmisten keskuudessa, että hän saisi ihmisten kiitollisen ylistyksen ja siunauksen ja hänet varjeltaisiin kaikelta kiroukselta, että hänessä siunattaisiin kaikki maan sukukunnat ja heimot, koko ihmiskunta – kaikki tämä ei viittaa mihinkään ulkonaiseen vaurauteen, jonka Herra aikoi vuodattaa Abramin päälle. Sitä vastoin siunaus ilmaisi, kuten toistot ja lisäykset osoittavat (1. Moos. 18:18; 22:18; 26:4), että Abramin (eli Abrahamin) oli määrä olla ikuisten hengellisten lahjojen ja siunausten lähde siemenensä välityksellä, yhden jälkeläisen välityksellä suuressa ja siunatussa kansakunnassa, joka kutsuisi häntä isäksi, nimittäin Messiaan, Jeesuksen Kristuksen välityksellä (Ap. t. 3:25–26; Gal. 3:16). Profetia vaimon Siemenestä, joka oli rajoittunut yleisellä tasolla siunaukseen Seemille, annettiin tässä selvästi Abramille sekä kansakunnalle, jonka oli määrä polveutua hänestä.

Aabrahamin matka Kanaaniin

 

12:4: ”Niin Abram lähti, niinkuin Herra oli hänelle puhunut, ja Loot meni hänen kanssansa. Abram oli Harranista lähtiessänsä seitsemänkymmenen viiden vuoden vanha.” Abram pani luottamuksensa Herran lupaukseen. Hän oli kuuliainen Herran käskylle ja luopui isänmaastaan, tuttavistaan ja läheisimmistä sukulaisistaankin, matkatakseen vaimonsa ja veljenpoikansa kanssa uuteen maahan, josta Herra oli puhunut.

12:5: ”Ja Abram otti vaimonsa Saarain ja veljensä pojan Lootin sekä kaiken omaisuuden, jonka he olivat koonneet, ja ne palvelijat, jotka he olivat hankkineet Harranissa, ja he lähtivät menemään Kanaanin maahan. Ja he tulivat Kanaanin maahan.” He olivat tottuneita paimentolaiselämään ja matkustivat kiirettä pitämättä, kunnes he tulivat Kanaaniin. Koko matka tapahtui Jumalan johdatuksessa ja oli siksi menestyksellinen (Hepr. 11:8). Kaiken heidän vaurautensa, karjan ja palvelijat, jonka he olivat hankkineet Mesopotamiassa, he toivat mukanaan.

 

12:6: ”Ja Abram kulki maan läpi aina Sikemin paikkakunnalle, Mooren tammelle asti. Ja siihen aikaan kanaanilaiset asuivat siinä maassa.” Näin karavaani, jota Abram johti, saapui ilmeisesti Kanaanin maahan pohjoisesta, sen kautta, joka myöhemmin oli Galilea. Hän kulki maan halki, jossa hänen jälkeläisensä myöhemmin eläisivät, kunnes hän saavutti Sikemin (tai Shechemin), suunnilleen keskellä maata. Sinne hän pystytti telttansa metsikköön terebinth-puun alle – tammen kaltainen puu – joka kuului eräälle Moorelle (vrt. 5. Moos. 11:30). Ja siihen aikaan kanaanilaiset asuivat siinä maassa. Niinpä Abram ei voinut ottaa maata haltuunsa heti, vaan hänen sallittiin ainoastaan oleskella siellä muukalaisena (Hepr. 11:9).

12:7: ”Silloin Herra ilmestyi Abramille ja sanoi: ’Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan’. Niin hän rakensi sinne alttarin Herralle, joka oli hänelle ilmestynyt.” Vaikka Abram oli sukukunnan jäsen, joka oli hylännyt oikean Jumalan, Herran kutsu oli kääntänyt Abramin sydämen yksinkertaiseen uskoon. Kun siis Herra ilmestyi Abramille näyssä Sikemissä ja vakuutti hänelle, että koko maa kuuluisi kerran hänen jälkeläisilleen, hän uskoi Herraa ja palveli häntä pystyttämällä Hänelle alttarin.

12:8: ”Sieltä hän siirtyi edemmäksi vuoristoon, itään päin Beetelistä, ja pystytti telttansa, niin että Beetel oli lännessä ja Ai idässä, ja hän rakensi sinne alttarin Herralle ja huusi avuksi Herran nimeä.” Maantieteellinen nimistö on monessa tapauksessa myöhemmältä, kirjoittajan aikakaudelta, jotta teksti olisi helpompi ymmärtää. Abramin uusi leiripaikka oli vuoristossa, jota kutsuttiin myöhemmin Efraimiksi, niin että Beetel (Lus) oli lännessä ja Ai idässä. Täällä hän jälleen aloitti oikean Jumalan palvelemisen saarnaamisella ja rukoilemisella, sillä hän tunsi olevansa vastuussa koko perhekunnastaan, ja siksi hän opetti myös orjilleen ja palvelijoilleen pelastuksen tien.

12:9: ”Ja sieltä Abram lähti ja vaelsi yhä edemmäksi Etelämaahan päin.” Jälleen hän purki telttansa ja siirtyi kaikkine omaisuuksineen kaikkein eteläisimmälle alueelle Kanaanissa, jossa se rajoittuu Arabian autiomaahan.

Abraham teeskentelee Egyptissä

12:10: ”Niin tuli nälänhätä maahan, ja Abram meni Egyptiin, asuakseen siellä jonkun aikaa, sillä nälänhätä maassa oli kova.” Useat Abramin muutot, jotka teksti ilmaisee, viittaavat kasvavaan ruuan puutteeseen. Nälänhädästä tuli lopulta niin raskas, että hän siirtyi Egyptiin laumoineen.

12:11–13: ”Ja kun hän lähestyi Egyptiä, puhui hän vaimollensa Saaraille: ’Katso, minä tiedän, että sinä olet kaunis nainen. 12. Kun egyptiläiset saavat nähdä sinut, niin he sanovat: Hän on hänen vaimonsa, ja tappavat minut, mutta antavat sinun elää. 13. Sano siis olevasi minun sisareni, että minun kävisi hyvin sinun tähtesi ja minä sinun takiasi saisin jäädä henkiin.’” Raamattu, meidän lohdutukseksemme ja varoitukseksemme, kertoo sekä pyhien heikkouksista että heidän uskon teoistaan. Vaikka Saarai oli nyt suunnilleen 65-vuotias, hän oli yhä nuorekkaan kukoistava ja kaunis. Koska naiset tuohon aikaan kulkivat Egyptissä hunnuttamattomina, Abram pelkäsi, että hänen vaimonsa kauneus houkuttelisi jotakuta egyptiläistä mahtimiestä himoitsemaan häntä itselleen, ja kun Abram olisi aviomiehenä tiellä, hänet raivattaisiin pois surmaamalla. Kun siis Abramin karavaani oli tulossa Egyptin alueelle, hän sopi vaimonsa kanssa, että heidät tunnettaisiin veljenä ja sisarena. Hän aavisti, että egyptiläiset saattaisivat ottaa Saarain häneltä, mutta että hänen oma henkensä säästyisi hänen juonensa avulla ja häntä vieläpä kohdeltaisiin hyvin Saarain tähden, jonka ihmiset uskoivat olevan hänen sisarensa. Tämä Abrahamin suunnitelma oli tulos inhimillisestä heikkoudesta ja Jumalan varjeluksen epäilemisestä. Se oli osoitus Abramin hetkellisestä horjumisesta, sillä vaikkakin se, mitä hän ilmoitti, ei ollut kokonaan valhetta, se ei ollut myöskään koko totuus (1. Moos. 20:12).

Aabrahamin juoni paljastuu

12:14–15: ”Kun Abram tuli Egyptiin, näkivät egyptiläiset, että Saarai oli hyvin kaunis nainen.15. Ja kun faraon ruhtinaat olivat nähneet hänet, ylistelivät he häntä faraolle; ja vaimo vietiin faraon hoviin.” Se, mitä Abram oli pelännyt, tapahtui, ja samanaikaisesti hänen suunnitelmansa heikkous kävi ilmi, sillä hän ei selvästikään ollut ottanut huomioon sitä, miten hän kykenisi pitämään vaimonsa itsellään ja pelastamaan hänen kunniansa. Huhut Saarain kauneudesta levisivät nopeasti. Egyptin ruhtinaat kehuivat häntä faaraon, Egyptin hallitsijan, läsnäollessa, ja kursailematta hänet vietiin faaraon haaremiin.

12:16: ”Ja Abramia hän kohteli hyvin hänen tähtensä. Ja hän sai pikkukarjaa, raavaskarjaa ja aaseja, palvelijoita ja palvelijattaria, aasintammoja ja kameleja.” Nämä olivat faaraon runsaat lahjat sen naisen oletetulle veljelle, jonka hän halusi vaimokseen, tai yhdeksi vaimoistaan. Nämä lahjat asettivat Abramin erityisen kiusallisen tilanteeseen, sillä hänen on täytynyt kokea, että hän sai ne epärehellisin keinoin, ja silti hän ei voinut kieltäytyä niistä paljastamatta suunnitelmaansa.

12:17: ”Mutta Herra antoi kovien vitsausten kohdata faraota ja hänen hoviansa Saarain, Abramin vaimon, tähden.” Herra antoi – sanatarkasti ottaen – kovia iskuja ja ilmiselvästi sen kaltaisia, että ne suojelivat Saarain kunniaa (vrt. 1. Moos. 20:4, 6). Jollain tavalla faaraolle myös paljastui todellinen tilanne.

12:18–19: ”Silloin farao kutsui Abramin luoksensa ja sanoi: ’Mitä olet minulle tehnyt? Miksi et ilmoittanut minulle, että hän on sinun vaimosi? 19. Miksi sanoit: Hän on minun sisareni, niin että minä otin hänet vaimokseni? Katso, tässä on vaimosi, ota hänet ja mene.’” Kun faarao kutsui Abramin luoksensa, syytökset, jotka hän kasasi tämän päälle, otettiin hyvin vastaan eikä Abram kyennyt sanomaan mitään puolustuksekseen. Viimeiset sanat kuningas puhui hyvin vihaisena: Ota hänet ja mene!

12:20: ”Ja farao antoi hänestä käskyn miehillensä, että he saattaisivat hänet pois, hänet ja hänen vaimonsa sekä kaiken, mitä hänellä oli.” Faaraon määräykset pantiin täytäntöön siinä merkityksessä, jossa ne oli annettu. Hänen miehensä pitivät huolen siitä, että Abram ja Saarai sekä kaikki, mitä heillä oli, saatettiin turvallisesti mutta varmasti maan rajalle. Luultavasti ainoastaan tietynlainen kunnioittava pelko Abramin Jumalaa kohtaan pidätti faaraota kostamasta Abramille muitta mutkitta. Mutta me näemme tässä, että Herra kääntää myös uskoviensa virheet ja heikkoudet heidän edukseen. Hän suojelee ja varjelee heitä erilaisia vaaroja vastaan, joihin heidän omalla tyhmyydellään on taipumus syöstä heidät. Tämä teksti opettaa meille, että meidän, Herran muukalaisina ja pyhiinvaeltajina, tulisi olla hyvin valppaita ja pitää alati edessämme se päämäärä, jonka hän tahtoo meidän saavuttavan.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
6/2010

KIELTEN SEKOITTAMINEN. SEEMIN JÄLKELÄISTEN YKSI LINJA (1. MOOS. 11)

Paul Kretzmann, USA

Tornin rakentaminen

11:1: “Ja kaikessa maassa oli yksi kieli ja yksi puheenparsi.” Sekä suuri osa edellisen luvun selittävästä aineksesta että maininta eri kielistä kuuluvat myöhempään historian aikakauteen. Se ilmaistaan siellä vain täydellisen kuvan antamiseksi. Tämän luvun kertomus kuuluu aikakauteen, joka oli ainoastaan noin sata vuotta vedenpaisumuksen jälkeen, jos voimme olettaa, että se tapahtui siihen aikaan, kun Peleg syntyi. Tuohon aikaan kaikilla maailman ihmisillä oli vain yksi kieli ja yksi puheenparsi.

11:2: “Kun he lähtivät liikkeelle itään päin, löysivät he lakeuden Sinearin maassa ja asettuivat sinne.” Araratin vuorijonon ylängöiltä vedenpaisumuksesta selvinneet sekä heidän perheensä muuttivat vähitellen alaspäin itää kohti, kunnes he saavuttivat suuren tasangon, jossa Eufrat- ja Tigris-joet virtaavat. Se on rikas ja hedelmällinen tasanko – tai se oli sellainen noina aikoina – ja ihmisten oli pakko luopua paimentolaiselämästään ja asettua pysyvästi asumaan sinne.

11:3: “Ja he sanoivat toisillensa: ’Tulkaa, tehkäämme tiiliä ja polttakaamme ne koviksi’. Ja tiiltä he käyttivät kivenä, ja maapihkaa he käyttivät laastina.” Haamin ja Kanaanin lisäksi muutkin Nooan perheen jäsenet olivat tällä välin hylänneet hänen uskonsa. He olivat edellä mainittujen tavoin kääntyneet pois elävästä Jumalasta oman mielensä turhuuteen ja ylpeyteen. Tämä näkyy heidän puhetavassaan, kun he ehdottivat kaupungin ja tornin rakentamista.

11:4: “Ja he sanoivat: ’Tulkaa, rakentakaamme itsellemme kaupunki ja torni, jonka huippu ulottuu taivaaseen, ja tehkäämme itsellemme nimi, ettemme hajaantuisi yli kaiken maan’.” He laativat suunnitelmansa huolellisesti. Tavallisten auringossa kuivattujen tiilien sijasta he ehdottivat poltettujen tiilien käyttämistä, jotka kykenisivät kestämään sään tuhoja paljon paremmin. Ja sen sijaan, että he laittaisivat tiilet irrallaan toisistaan, he suunnittelivat liittävänsä ne toisiinsa käyttämällä asfalttia, jota löytyy suurina määrinä Babylonian raunioiden läheltä. Se, mikä vaikutin täsmälleen ottaen sai heidät ryhtymään sellaisen suuren kaupungin ja tornin rakentamiseen, jonka huippu ulottuisi taivaaseen, osoitetaan heidän sanoissaan: “ja tehkäämme itsellemme nimi, ettemme hajaantuisi yli kaiken maan”. Pöyhkeä, rienaava ylpeys yhdistyi tässä matelevaan pelkoon Herran kostavaa vanhurskautta kohtaan. He olivat täynnä vihaa Jumalaa kohtaan. Heidän tarkoituksenaan oli uhmata hänen kaikkivaltiasta voimaansa ja tehdä tästä kaupungista ja sen tornista maailman keskus, johon he voisivat palata, vaikka kävisi niin, että Herra hajottaisi heidät joka suuntaan.

 

Eri kielten alku

11:5: “Niin Herra astui alas katsomaan kaupunkia ja tornia, jonka ihmislapset olivat rakentaneet.” Jumala ei voinut antaa tämän kaikkivaltiaan maailmanhallintansa uhmaamisen jäädä vastausta vaille. Hän teki järjestelyjä puuttuakseen asioihin. Sillä vaikkakin tämä kaupunki, jota ihmisten lapset olivat rakentamassa, oli mahtava – sen mittasuhteet hämmästyttävät tutkijaa yhä tänä päivänä ja sen tornin perustukset ja muut arkkitehtuuriin liittyvät koristeet ovat jatkuvan ihmettelyn aihe – se oli silti ainoastaan pölyhiukkanen kaikkivaltiaan Jumalan käsissä.

11:6–7: “Ja Herra sanoi: ’Katso, he ovat yksi kansa, ja heillä kaikilla on yksi kieli, ja tämä on heidän ensimmäinen yrityksensä. Ja nyt ei heille ole mahdotonta mikään, mitä aikovatkin tehdä. 7. Tulkaa, astukaamme alas ja sekoittakaamme siellä heidän kielensä, niin ettei toinen ymmärrä toisen kieltä.’” Herra ilmaisee ensin tilanteen sellaisena kuin hän sen havaitsi olevan: Katso, he ovat yksi kansa, heillä kaikilla on yksi yhteys, yksi yhteenliittymä, yksi yhteisö ja yksi kieli. Nämä kaksi seikkaa (yksi kansa, yksi kieli) tekivät kansasta vahvan yhteisen edun ajamista varten. He työskentelisivät kaikin mahdollisin voimin sen hyväksi, mitä he olivat aloittaneet tehdä. Mikään ei olisi heille mahdotonta. Seurauksena olisi lopulta se, että todellinen vapaus, yksilöiden elämä ja Messiasta koskevat Jumalan suunnitelmat tuhoutuisivat. Sen vuoksi Jumala sekoitti heidän kielensä ja sotki heidän puheensa. Tämä ihme oli sisäinen prosessi, jossa se, miten ajatukset aiemmin yhdistyivät sanoihin, otettiin pois, ja niiden tilalle juurrutettiin välittömästi uusia, täysin erilaisia ilmaisumuotoja. Sekaannus oli niin täydellinen, että ihmiset eivät enää kyenneet ymmärtämään toinen toistaan ja kaikki yhteistyö oli mahdotonta.

11:8: “Ja niin Herra hajotti heidät sieltä yli kaiken maan, niin että he lakkasivat kaupunkia rakentamasta.” Tämä oli ihmeen seuraus. Alkoi perheiden ja heimojen suuri muutto yli kaiken maan, joka hajotti ihmiset kaikkialle. Suunniteltu suuri projekti täytyi luonnollisesti hylätä. Vaikka kaupunkiin, jonka Nimrod myöhemmin valloitti, jäi joitakin ihmisiä, joita me voimme kutsua nyt termillä babylonialaiset, ihmissuvun aikomus sen Jumalaa pilkkaavassa ylpeydessä ei toteutunut.

11:9: “Siitä tuli sen nimeksi Baabel, koska Herra siellä sekoitti kaiken maan kielen; ja sieltä Herra hajotti heidät yli kaiken maan.” Baabel merkitsee sekoittamista, ja kielten sekoittamisen seuraus on nähtävissämme tänäkin päivänä. Ihmissuku on jakautunut – yhtä kansaa erottaa toisesta kielen erilaisuus. Mutta tänäkin päivänä ihmiskunnan Jumalaa pilkkaava pöyhkeys on ilmeinen. Monien suurten rakennusten pystyttämisessä ja monien uusien taitojen keksimisessä ihminen ei etsi lähimmäisensä parasta ja Jumalan kunniaa, vaan omaa kunniaansa. Herran täytyy aina uudelleen puuttua asioihin väkevällä kädellään. “Sillä Herran Sebaotin päivä kohtaa kaikkea ylpeää ja korskeata ja kaikkea ylhäistä, niin että se maahan painuu.” (Jes. 2:12).

 

Seemin suku

11:10: “Tämä on kertomus Seemin suvusta. Kun Seem oli sadan vuoden vanha, syntyi hänelle Arpaksad kaksi vuotta vedenpaisumuksen jälkeen.” Seemin sukutaulu toistetaan nyt yksityiskohtaisesti, koska vähitellen käännytään kohti kertomusta Jumalan kansasta, jonka kantaisä oli Aabraham, Seemin jälkeläinen Eeberin kautta.

11:11–25: “Ja Seem eli Arpaksadin syntymän jälkeen viisisataa vuotta, ja hänelle syntyi poikia ja tyttäriä. 12. Kun Arpaksad oli kolmenkymmenen viiden vuoden vanha, syntyi hänelle Selah. 13. Ja Arpaksad eli Selahin syntymän jälkeen neljäsataa kolme vuotta, ja hänelle syntyi poikia ja tyttäriä. 14. Kun Selah oli kolmenkymmenen vuoden vanha, syntyi hänelle Eeber. 15. Ja Selah eli Eeberin syntymän jälkeen neljäsataa kolme vuotta, ja hänelle syntyi poikia ja tyttäriä. Tähän pisteeseen saakka Joktanin ja Aabrahamin suvun esi-isät seuraavat samaa linjaa. 16. Kun Eeber oli kolmenkymmenen neljän vuoden vanha, syntyi hänelle Peleg. 17. Ja Eeber eli Pelegin syntymän jälkeen neljäsataa kolmekymmentä vuotta, ja hänelle syntyi poikia ja tyttäriä. 18. Kun Peleg oli kolmenkymmenen vuoden vanha, syntyi hänelle Regu. 19. Ja Peleg eli Regun syntymän jälkeen kaksisataa yhdeksän vuotta, ja hänelle syntyi poikia ja tyttäriä. 20. Kun Regu oli kolmenkymmenen kahden vuoden vanha, syntyi hänelle Serug. 21. Ja Regu eli Serugin syntymän jälkeen kaksisataa seitsemän vuotta, ja hänelle syntyi poikia ja tyttäriä. 22. Kun Serug oli kolmenkymmenen vuoden vanha, syntyi hänelle Naahor. 23. Ja Serug eli Naahorin syntymän jälkeen kaksisataa vuotta, ja hänelle syntyi poikia ja tyttäriä. 24. Kun Naahor oli kahdenkymmenen yhdeksän vuoden vanha, syntyi hänelle Terah. 25. Ja Naahor eli Terahin syntymän jälkeen sata yhdeksäntoista vuotta, ja hänelle syntyi poikia ja tyttäriä.” Tämän luettelon huolellinen vertaaminen viidennen luvun sukutauluun osoittaa, että ihmisen keskimääräinen elinikä lyheni hyvin selvästi vedenpaisumuksen jälkeen. Kun Nooa vielä saavutti 950 vuoden iän, ihmisen ikä laski Arpaksadin myötä alle 500 vuoden; Pelegin myötä se vuorostaan laski 239 vuoteen ja Naahorin myötä 148 vuoteen. Lyhyessä ajassa, kahdeksan sukupolven aikana, ihmisen keskimääräinen elinikä väheni lähes sille tasolle, jossa se on sittemmin pysynyt. Tämä oli toisaalta seuraus ilmaston muutoksesta maan päällä, toisaalta erilaisesta elintavasta.

11:26: “Kun Terah oli seitsemänkymmenen vuoden vanha, syntyivät hänelle Abram, Naahor ja Haaran.” Se on: Kun Terah oli seitsemänkymmenen vuoden ikäinen, syntyi hänen vanhin poikansa. Tässä yhteydessä mainitaan kolme poikaa: Aabram, sittemmin Aabraham, juutalaisen suvun isä; Naahor, Rebekan isoisä; ja Haaran, Lootin isä.

 

Terahin suku

11:27: “Ja tämä on kertomus Terahin suvusta. Terahille syntyivät Abram, Naahor ja Haaran. Ja Haaranille syntyi Loot.” Haaran oli ehkä vanhin poika, ja hänen poikansa, Loot, saattoi olla lähes Aabrahamin ikäinen.

11:28: “Ja Haaran kuoli ennen”, ts. tämä eläessä, “isäänsä Terahia synnyinmaassansa, Kaldean Uurissa.” Täältä siis tämä Seeminjälkeläisten perhe oli lähtöisin.

11:29: “Ja Abram ja Naahor ottivat itsellensä vaimot; Abramin vaimon nimi oli Saarai, ja Naahorin vaimon nimi oli Milka, Haaranin tytär; Haaran oli Milkan ja Jiskan isä.” Avioliitot suhteellisen läheisten sukulaisten välillä olivat tuohon aikaan vielä sääntönä, sillä Naahor meni naimisiin veljentyttärensä ja Aabraham sisarpuolensa kanssa (1. Moos. 20:12).

11:30: “Mutta Saarai oli hedelmätön, hänellä ei ollut lasta.” Lapsettomuutta pidettiin juutalaisten keskuudessa suurena onnettomuutena, lähes kirouksena, samoin kuin äidin hedelmällisyyttä pidettiin suurena siunauksena.

11:31: “Ja Terah otti poikansa Abramin ja poikansa pojan Lootin, Haaranin pojan, ja miniänsä Saarain, poikansa Abramin vaimon, ja he lähtivät heidän kanssaan Kaldean Uurista mennäksensä Kanaanin maahan, ja he saapuivat Harraniin asti ja asuivat siellä.”

Nämä kaikki menivät yhdessä Terahin ja Abramin johdolla. Mitä Abramiin tulee, hän oli myös nyt saanut Jumalan käskyn matkata eteenpäin (Ap. t. 7:3), kun taas, mitä Terahiin tulee, muutto oli osa Jumalan kaitselmusta, ensimmäinen askel matkasta, joka toisi Abramin siihen maahan, jonka hän sai periä.

11:32: “Ja Terahin ikä oli kaksisataa viisi vuotta; sitten Terah kuoli Harranissa.” Tämä ilmoitus päättää kertomuksen Terahista, sillä hän ilmeisesti kuoli sen jälkeen, kun Abram oli lähtenyt Kanaanin maahan. Siten vähemmän merkittävä henkilö häviää kuvasta, ennen kuin varsinainen kertomus jatkuu. Nyt seuraa kertomus Abrahamista, sillä Herra valitsi hänen sukunsa ja kansansa omakseen ja Aabrahamin siemenestä, ajan täyttyessä, oli määrä tulla koko maailmalle pelastus, joka oli luvattu kantaisille ennen vedenpaisumusta.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
6/2010 Lehdet

Concordia 6/2010

Pääkirjoitus   Hannu Lehtonen

Jeesus Kristus – tosi ihminen ja tosi Jumala. Saarna loppiaisena   Martti Luther

Karitsa ja seurakunta – näkymiä Ilmestyskirjaan   Markus Pöyry

Jumala ilmoittaa itsensä Moosekselle (2. Moos. 3:1-15)   Lasse Lappalainen

Kielten sekoittaminen. Seemin jälkeläisten yksi linja (1. Moos. 11)   Paul Kretzmann

Mitä pyhitys on?   Lassi Mattila

Sana oli Jumalan tykönä   Martti Luther