Avainsana: Martti Luther

Julkaistu Concordia-lehdessä numero 6 vuonna 1997.

Tähän artikkeliin viitataan kirjassa Luther vai Melanchthon?

 

Halvar Sandell, pastori, Helsinki

 

Lutherin suhtautumisesta juutalaisuuteen on ollut runsaasti keskustelua lehtien palstoilla (viittaus erityisesti ruotsinkielisessä lehdistössä käytyyn keskusteluun, toim. huom.). Lehtien rajoitetusta palstatilasta ja tässä aiheessa vaikeasti murrettavista ennakkoluuloista johtuen lehtidebateista tulee helposti hedelmätöntä tyhjäkäyntiä. Tämän takia on tärkeää ajan ja tilan salliessa pyrkiä porautumaan syvemmälle tähän aiheeseen, joka ei ole meille helppotajuinen. Suuri yleisö tuntee joukon kliseitä ja mielipiteitä. Siksi tahdon niitä lähtökohtana pitäen käsitellä asiaa muutamin kohdin.

 

1. Lutherin lähtökohta on yksiselitteisesti uskonnollinen. Hänen vuodelta 1543 peräisin olevan kirjoituksensa nimi ”Juutalaisista ja heidän valheistaan” tarkoittaa uskontoa. Vastaavalla tavalla Luther olisi voinut puhua ’paavista ja hänen valheistaan’, ’hurmahengistä ja heidän valheistaan’ tai, jos hän olisi puhunut islamista, ’turkkilaisista ja heidän valheistaan’.

 

2. 1500-luku ei tuntenut 1800-luvun aikana kehittyneitä rotuoppeja. Etnisellä (rotuun tai kansallisuuteen liittyvällä) tekijällä oli toissijainen merkitys. Julkisesti harjoitettu uskonto oli täysin ratkaiseva asia. Antisemitismi (juutalaisvastaisuus) ei ole asiasisältönsä puolesta eikä terminä ajankohtainen Lutherille. Hänelle syntyperä ei ollut mikään kielteinen asianhaara. Sitä vastoin, jos harjoitettu uskonto oli väärä, se saattoi olla suunnaton iankaikkisuusvaara niille, jotka kuulivat sitä ja joutuivat alttiiksi vieraan uskonnon vaikutukselle.

 

3. Se, mitä kahdessa edellisessä kohdassa mainittiin, on otettava tarkasti huomioon, koska on olemassa laitoksia Lutherin em. kirjoituksesta vuodelta 1543, joita on peukaloitu siten, että niitä voidaan väärin käyttää rasistisesti vastoin Lutherin tarkoitusperää (niinpä ruotsinkielisessä laitoksessa käännös on rasistinen, suomenkielisessälaitoksessa [vuodelta 1939] ainakin esipuhe). Sen, joka on kiinnostunut kirjojen lukemisesta, tulee tästä syystä pitää huolta siitä, että hänen käsissään on hyvämaineinen, tieteellisesti tarkastettu, kansainvälinen tekstilaitos. Luther ei tässä kiistellyssä teoksessa levitä subjektiivista käsitystään siitä, mihin uskontoon on pitäydyttävä. Sitä vastoin tämä kirja olennaiselta osaltaan esittää juutalaisten pyhien Kirjoitusten pohjalta perustelut sille, että juutalainen uskonto on hyvin karkeasti ja vakavasti ymmärtänyt väärin omia pyhiä kirjoituksiaan. Lutherin kanta merkitsee, että sen, joka tuntee heprean kieltä, Moosesta ja profeettoja, tulee (näistä pyhistä Kirjoituksista käsin) osoittaa asian todellinen laita, jos uskonpuhdistaja on väärässä.

 

4. On hyvin epäoikeudenmukaista kuvata Luther sellaisena, joka halveksi ja julisti kelvottomaksi kaiken juutalaisen. Harvat kristikunnan ja Euroopan historiassa ovat nostaneet esiin juutalaista elementtiä kristinuskossa kuten hän. Ratkaisevalla tavalla Luther nosti esiin Vanhan testamentin selitysopin ja heprean kielen opiskelun. Tällä tekijällä oli ratkaiseva merkitys uskonpuhdistukselle. Luther otti tarkoin huomioon rabbiiniset selitykset pyhistä kirjoituksista. Hän viittaa keskiaikaisen Nikolaus Lyran kokoelman sellaisiin selityksiin niin ahkerasti, että vaikutelmaksi tuli: Nisi Lyra lyrasset, Lutherus non cantasset ts. ellei Lyra olisi soittanut lyyraansa, ei Luther olisi laulanut. Meidän synkretistinen (synkretismi = uskontojen sekoitus) aikamme, joka ei näe pelastusta Jeesuksessa Kristuksessa ehdottomasti ainoana pelastusmahdollisuutena, on vaikea seurata Lutheria, kun tämä näkee suunnattoman pimeyden siinä, että ne, joilla on pyhät Kirjoitukset, kieltävät Kristuksen.

 

5. Lutherin kirjoitukset juutalaisista eivät ole mitään tunnustuskirjoja. Ne ovat oman aikansa kirjoituksia, jotka on kirjoitettu siinä todellisuudessa, joka silloin vallitsi. Meidän on vaikea muodostaa itsellemme kuvaa 1500-luvun yhteiskunnasta. Ei ole oikein kulkea ympäriinsä pyytämässä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä hyvin asiaa, joko hyväksymään tai hylkäämään Lutherin myöhemmät kirjoitukset juutalaisista. Kyseessä on sangen monimutkainen alue. Se ei ole esteenä sille, että voi olla hyvin mielenkiintoista yrittää ymmärtää Lutheria ja hänen taustaansa. Sillä menettelytavalla, joka muutamilla keskustelijoilla on, kun he haluavat saada Lutherin näyttäytymään moraalittomana tässä kysymyksessä, voisimme saada juutalaisuuden ja Talmudin runsain määrin kirotuksi (ei uskonnollisista syistä) ottamalla esiin sitaatteja. Epäilemättä Vanhan testamentin pyhät kirjoituksetkin voidaan julistaa kelvottomiksi, jos käytetään nyky-yhteiskunnasta omaksuttua humanistista mittapuuta.

 

6. Pari keskusteluun osallistujaa on kannattanut Luterilaisen maailmanliiton (LML) kokouksessaan Budapestissa 1984 esittämää paheksumista ja julkista anteeksipyyntöä Lutherin juutalaiskirjoitusten johdosta. Pyytää tällä tavalla anteeksi viittaamalla siihen, kuinka karkeasti ja hirveällä tavalla näitä kirjoituksia on väärinkäytetty saa aikaan mielettömän sotkun. Siinä tapauksessahan uuspakanalliset ja ei-kristilliset voimat, jotka ovat peukaloineet Lutherin kirjoitusta, ovat lukeneet ja ymmärtäneet asiayhteyden oikein! Suurille kirkoille, jotka itse olivat passiivisia juutalaisten joukkosurman aikana, sopi estoitta vierittää syy Lutherin niskoille! Vuoden 1984 kokousta ei voida pitää moraalisesti kelvollisena. Vainotut unkarilaiset kristityt varoittivat kokousvaltuutettuja valitsemasta Kaldya, kommunistien apuria, LML:n presidentiksi. Näin kokous kaikesta huolimatta teki.

 

7. Henkilöt, jotka suhtautuvat tuomitsevasti Lutherin kirjoituksiin ja hänen kantaansa toisuskoisiin, toimivat sellaisilla ennakkoedellytyksillä, jotka on omaksuttu meidän aikamme maallistuneesta länsimaisesta maailmasta. 1500-luvulla ei tunnettu sellaista uskonnon vapauden käsitettä, joka ohjaa meitä yhteiskunnassamme näissä kysymyksissä. Miksi siis vaatia meidän mallimme mukaan sovellettua uskonnonvapautta 1500-luvun ihmisiltä? Kaikkein järjettömintä tästä tulee, kun sitä vaaditaan vain Lutherilta, mutta ei muilta hänen aikalaisiltaan. Luther oli sitä paitsi liberaali omana aikanaan. Hän kääntyi inkvisitiota (roomalaiskatolisen kirkon laitos harhaoppisten etsimiseksi ja rankaisemiseksi) vastaan (näin hän menettelee esim. teoksessaan Juutalaisista ja heidän valheistaan). Missä luterilaisuus pääsi voitolle, sieltä katosivat harhaoppisten polttamiset roviolla. Puhtaasti luterilaisissa maissa ei ole esiintynyt mitään fyysistä juutalaisvainoa. Kolmas valtakunta (natsi-Saksa) oli kaikkein vähiten mikään kristillinen valtio. Uskollisia protestanttisia ja katolilaisia pappeja ja teologeja vangittiin satamäärin. Teologian professoreilta, jotka kieltäytyivät vannomasta valaa Hitlerille, pidätettiin palkka. Natsismi, joka ei ollut vain epäinhimillinen, vaan myös syvästi antikristillinen liike, yritti murtaa sen, mitä oli jäljellä protestanttisesta kirkosta, pystyttämällä valtakunnankirkon, jossa valtakunnanpiispana oli yksi sen lakeijoista. Luterilaisuus Preussissa oli murrettu jo sata vuotta aiemmin, kun reformoitu ruhtinashuone yhdisti väkisin luterilaiset reformoituihin mm. lähettämällä jouluaattona rakuunoita Honigerin luterilaiseen kirkkoon asettamaan voimaan uusi järjestys alttarilla. Luterilaisia pappeja vangittiin ja luterilaiset viettivät salassa jumalanpalveluksia metsässä. On vailla mitään historiallista tajua nähdä natsismissa jotain aidosti luterilaista.

 

8. Meidän aikamme ihannetta kansakunnasta ja uskonnosta, mitä heijastaa Ranskan vallankumous, Amerikan itsenäisyysjulistus ja yhtenäiskulttuurin romahdus, ei voida kerta kaikkiaan absolutisoida tai pitää ainoana ”kristillisessä mielessä” pätevänä ja moraalisena, millä myös aiempia aikoja ja henkilöitä tulee mitata. Ihmisten taipumus yliarvostaa omaa aikaansa on historiassa toistuva erehdys.

 

9. Meille tunnusomainen kansallisvaltio on suhteellisen myöhäinen ihanne ja ilmiö. Aiempina aikoina julkisesti harjoitettua uskontoa pidettiin tosiasiallisesti valtiota koossapitävänä siteenä. Jos asiaa tarkastellaan siten, on itse asiassa järkevää kuvitella, että yhdellä alueella tunnustetaan julkisesti vain yhtä uskontoa. Tämä ajattelu oli vallinnut kauan Euroopan historiassa ennen Lutherin syntymää. Lutherin kuoleman jälkeen tämä periaate lyötiin lukkoon Augsburgin uskonrauhassa 1555. Cuius regio eius religio (jonka maa, sen uskonto ts. uskonto määräytyy hallitsijan mukaan). Se on periaate, joka on vallinnut myös juutalaisuudessa, ilmaistaksemme asian laimeasti. Varsinaisesti tämän ajattelun perustavat periaatteet palautuvat Moosekseen. Moosekselta Luther myös ensi sijassa löytää tämän: muukalaisesta on pidettävä hyvää huolta, mutta hän ei saa harjoittaa vierasta uskontoaan. Siksi toistan aiemmin esittämäni kysymyksen: oliko Mooses väärässä? Voidaan syystä sanoa antijuutalaiseksi piirteeksi sitä, että kyseenalaistetaan oikeus uskonnolliseen yhdenmukaisuuteen jossain yhdyskunnassa. Vrt. lakiehdotusta, joka oli Knessetissä (Israelin parlamentti) viime vuonna ja jonka tarkoituksena oli tehdä laittomaksi uskonnollisen materiaalin hallussapito juutalaisten käännyttämistarkoituksessa. Luther soveltaa juutalaisuuden suhteen samaa periaatetta, jota hän edellyttää sovellettavaksi paavilaisiin, häneen itseensä ja hänen kannattajiinsa, burmahenkiin ja uudestikastajiin, zwingliläisiin ja muhamettilaisiin. Uskonpuhdistuksen jälkeen roomalaiskatoliset joutuivat joillain paikkakunnilla vetäytymään pois jumalanpalvelushuoneistaan ja muista tiloistaan omalle alueelleen. Luterilaisille oli mahdollista ottaa paavilaisten jumalanpalvelushuoneet käyttöön, koska ne olivat juuri se kirkko, joka puhdistettiin. Synagogien osalta ei tätä mahdollisuutta ollut. Luther sanoo selvästi eri yhteyksissä, että hän ja ne, jotka uskovat kuten hän, ovat valmiita vetäytymään pois, jos ruhtinas valitsee toisen uskonnon. Muuatta pappia, joka opettaa kuten zwingliläiset, hän saattaa pyytää vetäytymään zwingliläisten alueelle. Luther seuraa siis myöhemmissä juutalaiskirjoituksissaan periaatteita, jotka johtivat häntä myös muutoin. Lutherin linjalla voidaan toteuttaa yhtä hyvin juutalaista kuin evankelis-luterilaista uskoa (ulkonaisen uskonnonharjoituksen merkityksessä). Tämä on itsessään yhdenlaista uskonnonvapautta, varsinkin jos vieraan uskonnon tunnustajalle annetaan mahdollisuus lähteä toiseen paikkaan. Hyvä maallisen historian tutkija voi vahvistaa edellä esitetyn. Myöhemmän, maallistuneen maailman sokaistu lapsi on se, joka ei kykene tajuamaan, että uskonto on ollut kansakuntaa ylläpitävä tekijä.

 

10. Monissa esityksissä on vaarallista se, että rotukysymys sekoitetaan – ilman mitään yritystä selvittää asia – yhteen uskonnollisen totuuskysymyksen kanssa. Vieraan uskonnon tunnustuksen torjuminen ei ole antisemitismiä. (Lutherilla ilmaukset ”juutalaiset” ja ”juutalainen kansa” tarkoittavat uskonnollista yhdyskuntaa, minkä osa keskustelijoista haluaa täysin tietoisesti tai puutteellisesta ymmärryksestä johtuen sivuuttaa). Jos olisi antisemitismiä torjua vieraan uskonnon tunnustaja, olisi tämä merkinnyt sitä, että vanhassa Israelissa tai milloin tahansa myöhemmin, jolloin juutalaiselta taholta on sovellettu samaa periaatetta (vain yhtä uskoa saa harjoittaa yhdessä maassa), olisi oltu antisemitistisiä. Mihin järjettömyyteen tämä viekään!

 

11. On pelottavaa, kuinka kevyesti monet suhtautuvat kristinuskon ja juutalaisuuden välisiin opillisiin vastakohtaisuuksiin sekä vastavuoroisiin ja itsestään selviin tuomioihin. Ei ole todellakaan kyse kateudesta ja eri ihmisten intressien välisestä valtataistelusta, vaan erosta kaikkein ratkaisevimmassa kysymyksessä: Mitä meille näkyy Kristuksesta? Kuka hän on? Onko hän Messias, Jumalan Poika ja maailman Vapahtaja, vai eikö hän ole sitä lainkaan? Juutalaisuus opettaa tosiasiallisesti viimeksi mainittua siitä huolimatta, että se pitää hallussaan kaikkia Kirjoituksia, jotka todistavat hänestä. Onko oikein punnittu sitä, että se, joka hylkää Kristuksen, tulee myös itse hylätyksi? Juutalainen uskonnonharjoitus lähellä heikkoja ja horjuvia kristittyjä voisi olla kohtalokasta, Luther ajatteli. luutalaisuus oli leviämässä Lutherin aikana ja Luther puhuu ihmisistä, jotka kansallisuudeltaan eivät ole juutalaisia, mutta jotka on juutalaistettu (Määri ja Itävalta). Lutherille sellainen merkitsi samaa järkyttävän kielteistä todellisuutta, kuin miksi Paavali Galatalaiskirjeessä näkee juutalaistavan suuntauksen.

 

12. Kaksi kirjoittajaa, jotka kumpikin väittävät edustavansa kristillistä uskoa, ovat Huvudstadsbladetissa puhuneet määrätietoisesti torjuen ns. korvausteologiasta ts., kristillinen toteamus, että vanha liitto on korvattu uudella liitolla. Uuden liiton kansa on uusi Israel. Että Jumala maailmanhallinnassaan jatkuvasti ohjaa juutalaisen kansan kohtaloa määrätyllä tavalla, on eri asia. On siis olemassa vain yksi voimassa oleva liitto, ei kahta. On olemassa vain yksi pelastustie, ei kahta. Ei ole kristillistä opettaa jotain muuta. Korvausteologia on kristillinen käsitys Jumalan pelastustoiminnasta ihmiskunnan historiassa. Uuden testamentin selvä oppi on, että lupaukset koskevat myös kaikkia niitä pakanoita, jotka Jumala kutsuu (vrt. alkuperäistä lupausta Aabrahamille [1 Moos. 12; 17]). Lupausten ratkaiseva kohta on Jeesus Kristus ja siksi juutalaiset, jotka kulkevat sivuun tästä, ovat ”oksia, jotka on taitettu pois”. Meidän tulee esittää oikein Raamatun kuvakieli. Uskoton Israel ei ole oikea Israel. Roomalaiskirjeen 11.luvussa näemme, että luopiojuutalaiset eivät ole se jalo öljypuu, johon meidät on oksastettu, vaan sikäli kuin olemme kristittyjä, on meidät metsäöljypuun oksina oksastettu aitojen oksien seuraan, Aabrahamin, Mooseksen ja Jesajan, Johannes Kastajan ja itse Paavalin seuraan, joka on kirjoittanut tämän tekstin. Meidän Mestarimme torjuu mitä päättäväisimmin muodollisen viittauksen kansalliseen syntyperään uskonnollisen oikeutuksen saamiseksi. Katso Joh. 8, johon me olemme palanneet useasti keskusteluissa. Luopiojuutalaiset viittaavat siihen, että heidän tulisi olla isä Aabrahamin lapsia. Juuri heille Jeesus sanoo, että heidän isänsä on perkele.

 

13. Mitä meihin tulee, me haluamme torjua myös ne ilmaukset, joissa Kristus kielletään. Me elämme toisten edellytysten alaisina ja sovellutuksista meidän tilanteessamme uskonnollisesti välinpitämättömässä yhteiskunnassa tulee aivan toisia. Kysymyksessä katsomuksesta on meidän yhteiskunnassamme aivan hirveän vähän sellaista, mikä yhdistää. Meillä on tosiasiallisesti enemmän yhteistä uskonnollisten juutalaisten kanssa (mitä luonnolliseen lakiin tulee), kuin niiden kanssa, jotka hallitsevat maatamme.

 

14. Raamatun henkilöistä Luther arvosti erityisen korkealle Johannes Kastajan. Johannes Kastaja samoin kuin Luther hyökkäsi kansallisuuskeskeistä juutalaisuutta vastaan, joka antoi lihallisen periytymisen Aabrahamista merkitä enemmän kuin Jumalan Sanan totuuden (Matt. 3; Luuk. 3). Jotain samasta pelkäämättömästä rohkeudesta, joka Johannes Kastajalla oli, kun tämä ehdottoman tarpeen vaatimana haastaa niin maallisen kuin hengellisen vallan ja on valmis kuolemaan uskonsa puolesta, oli kiistämättä luonteenomaista myös Lutherille. On välittömästi vaikea psykologisesti oikein asettautua siihen, mitä merkitsi ulkonaisesti katsottuna muodollisesti yhtenäisessä myöhäiskeskiaikaisessa Euroopassa yksittäisenä yksilönä vastustaa niin paavia kuin keisaria. Ajattele Wormsin valtiopäiviä 1521, jolloin Luther yksinään vastusti koko Euroopan koottua valtaa. Hänet julistettiin valtakunnassa lainsuojattomaksi ja hänen täytyi mennä maan alle kymmeneksi kuukaudeksi.

 

15. Ei ole totta, että Luther olisi ollut vainottu nuoruudessaan, mutta myöhemmin suojeltu ja valtaan korotettu. Uskonpuhdistus ei heti järkyttänyt sanottavasti saksalais-roomalaista keisarikuntaa. Augsburgin valtiopäivät 1530, uskonpuhdistuksen ollessa jo yli kymmenen vuoden ikäinen, nimenomaan ei hyväksynyt Augsburgin tunnustusta, jonka luterilaiset esittivät, vaan tuomitsi sen. Luterilaiset eivät saaneet keisarikunnan suojelusta. Ajatellen Lutheria, joka pysyi lainsuojattomana ja pannaan julistettuna koko elämänsä ajan, kaikki oli hiuskarvan varassa. Muutamat ruhtinaat antoivat hänelle suojan, samalla kun keisaria työllistivät muut asiat. Keisarikunnan lakeja yhdistettyinä kanoniseen lakiin ei voitu kumota siellä, missä Luther asui ja vaikutti. Hänen avioliittonsa, joka täytti kaikki vaatimukset kunnollisesta ja julkisesti solmitusta avioliitosta, joita me voisimme esittää, oli lain kannalta katsottuna pätemätön ja näin ollen huoruutta. Martti ja hänen Käthensä (Katharina von Bora, Lutherin puoliso) voitiin tuomita rikollisilla, koska he olivat kaksinkertaisesti rikkoneet sen, mitä kanoninen laki edellytti sääntökuntiin (munkeilta ja nunnilta) kuuluvilta. Heidän lapsillaan ei ollut perimisoikeutta, koska nämä eivät olleet syntyneet ”laillisessa” avioliitossa. Kuinka ohut se hiuskarva oli, josta kaikki riippui, käy havainnollisesti ilmi siitä tilanteesta, että kun keisari vähän aikaa Lutherin kuoleman jälkeen marssi joukkoineen Wittenbergiin, oli aikomuksena kaivaa ylös Lutherin jäännökset niiden polttamista varten, jotta kerettiläinen olisi saatettu huonoon valoon vielä kuolemansa jälkeenkin. Näin olisi myös tapahtunut, ellei keisari olisi armollisesti estänyt tätä viime hetkellä.

 

16. Luther kieltää henkilökohtaisen ja subjektiivisen hyökkäilyn juutalaisia vastaan kirjoituksessaan Juutalaisista ja heidän valheistaan. Tästä syystä kristalliyöllä ja kaikenlaisilla pogromeilla (joukkoväkivalta) ei ole mitään periaatteellista yhteyttä Lutherin tekstien kanssa. Lutherin tekstien väärinkäytöstä vastaavat väärinkäyttäjät itse. Mutta minkä tähden tunnustavat kristityt haluavat myöntää, että väärinkäyttäjät ovat oikeassa väärässä tulkinnassaan?

 

17. Lutherin vaatimuksena yhteiskunnan toteuttamisesta siten, että uskonnossa on yhtenäisyys, mitä itsessään voidaan kunnioittaa, ei ole mitään tekemistä nimellisesti katolilaisen, sosiaalidarvinistisen ja pahan hengen riivaaman Hitlerin suorittaman tuhotyön kanssa.

 

18. On merkillistä, että henkilöt, jotka väittävät edustavansa kristillistä uskoa, haluavat tässä kysymyksessä liittoutua nykyajan maallistuneiden ihmisten kanssa, joille on yhdentekevää, onko uskonnon alueella olemassa totuutta. Mitä oikeutta kristityillä voi olla yhdessä näiden mieleltään synkretististen tai agnostisten ihmisten kanssa luokitella kaikki julkisesti harjoitetun uskonnon torjuminen 1500-luvulla sorroksi, rasismiksi tai antisemitismiksi?

 

19. Tämän päivän kapea vanhan ajan oppierojen pilkkana pitäminen todistaa meidän aikamme ihmisiä vastaan. Aikamme karkeat nimikristityt ovat kadottaneet sisäisen herkkyyden, joka tunsi, että ero uskonnossa on suurin ja ratkaiseva ero.