MARKKU SÄRELÄN KOMMENTTI SASSESTA HERÄTTÄÄ KYSYMYKSIÄ
Halvar Sandell, pastori, Helsinki
Concordia julkaisi vuoden 2011 lopussa professori Hermann Sassen kirjan ”Tämä on minun ruumiini” (alkuperäinen teos: ”This is my body”). Ilmeisesti tämän teoksen julkaiseminen on saanut Suomen tunnustuksellisen luterilaisen kirkon (STLK) pitkäaikaisen pastorin, Markku Särelän, tarttumaan kynään ja kirjoittamaan Sassesta STLK:n lehdessä Luterilainen 1/2012, s 46–47 ( http://www.luterilainen.com/files/Luterilainen/12/Lut_12_01.pdf ).
Tämänkaltaisia luterilaisia kirjoja ei kovin usein ilmesty suomen kielellä. Ihmetystä herättääkin, ettei Särelä ole tehnyt kirja-arviointia mainitusta teoksesta. Samassa lehdessä hän esittelee kuitenkin sivun verran toista merkittävää kirjaa.
Särelä käsittelee Sassea yleisellä tasolla eikä siis juuri tätä ilmestynyttä kirjaa.
Todettakoon, että kustantaja on valinnut tämän tärkeän kirjan julkaistavaksi juuri sen sisällön vuoksi.
Sassen suuri vahvuus teologina on nimenomaan sakramenttiopissa. Tämän olemme halunneet Concordiassa nostaa esille. Tätä kirjan antia luterilaisten teologien on syytä pohdiskella. Luterilaisesta lähtökohdasta pitäisi olla vaikea torjua se, mitä Sasse sanoo tässä teoksessa.
Toteamme teoksen alkusanoissa, että Sasse on ollut kiistelty mies. Toteamme myös, että juuri se asia, jonka hän tässä kirjassa tuo esille, on sen laatuinen, että tunnustuksellisen luterilaisen on helppo yhtyä Sassen teoksen sisältöön. Ilmeisesti Särelällä ei ole suoraan mitään sanottavaa tähän. Sen vuoksi hän kiertelee ja yrittää saada Sassen tekstin huonoon valoon puhumalla muista asioista.
Sassen ongelmat eksegetiikassa eli raamatunselitysopissa (hän opiskeli aikoinaan Berliinissä vanhan liberaaliteologian kulta-aikana) eivät kuulu tähän, sikäli kuin ne eivät suoraan vaikuta hänen esitykseensä. Särelä yrittää väittää jotakin tämänsuuntaista viittaamalla Sassen teoksen sivuihin 249–253. Mainittu kohta ei kuitenkaan vahvista Särelän väitteitä. Päinvastoin on kuunneltava, mitä Sasse lausuu lopuksi: vaikka enemmistö nykyajan protestanttisista tutkijoista asettuu tosiasiallisesti Zwinglin ja Calvinin puolelle, niin tämä ei ole raamatuntutkimuksen tulosta, vaan on sidoksissa siihen että nämä tutkijat ovat rationalistisen maailmankuvan lumoissa eivätkä ole valmiita hyväksymään ihmettä. Ihmeellisellä tavalla Särelä tässä yhteydessä näkee vastakohdan toisaalta Sassen mainitseman ”raittiin ja vankan eksegeettisen työskentelyn” ja toisaalta Raamatun selvän sanan välillä. Onhan ensimmäinen eksegeettinen periaate lukea oikein, mitä tekstissä lukee! Eksegetiikan antama tieto juutalaisesta ja hellenistisestä taustasta ei ole samaa kun normatiivinen kirkko-oppi, mutta toisaalta ei sen vastakohtakaan, jos molemmat pysyvät omissa funktioissaan. Ei Sasse tässä kohdin ole ymmärtänyt väärin ”Tämä on minun ruumiini”-kirjassa eikä Särelän mainitsemassa ”Olen luterilainen”-kirjassa. Jos muutoin on joku epäselvyys, se on esitettävä siinä yhteydestä, jossa on tällainen harha.
Jos Särelä tyrmää tämän kirjan opin, hänen on rehellisesti ja suoraan käytävä sen kimppuun. Tämä kiertely antaa ymmärtää, että Särelä haluaa tämän kirjan huonoon valoon sen mukaan mitä Sassesta on tullut ilmi muissa yhteyksissä. Todettakoon ettemme ole nyt tarkistamassa, täyttyvätkö kaikki edellytykset ongelmattomaan kirkkoyhteyteen, vaan onko tietty dogmaattinen locus esitetty oikein.
STLK:n on Suomen luterilaisella kentällä katsottu sakramenttiopissa kallistuvan enemmän filippismiin kuin gneesioluterilaisuuteen (aitoluterilaisuus). Sassen kirja on pääasiallisesti gneesioluterilaisella linjalla ja se ilmeisesti häiritsee STLK:n opillista kantaa. Jos tämä on Särelän syy lähteä pohtimaan toisia opinkappaleita, sellainen ei tässä yhteydessä ole kunnioitettava veto.
Oudon vaikutelman antaa myös se, että Särelä tahtoo tuoda esiin Samuel Nafzgerin totuuden todistajana tässä yhteydessä. Nafzger ei ole myöhemmässä vaiheessa kuulunut Missourin luotettavaan siipeen (ks. esim. http://blog.trinityaustin.com/2010/02/08/where-have-you-gone-samuel-nafzger/ ). STLK käytti Nafzgeria luennoitsijana loppuvaiheessa, kun heillä vielä oli kirkkoyhteys Missourin kanssa. Meidät Concordiassa kutsuttiin mukaan. Samaan aikaan meitä toiselta suunnalta varoitettiin juuri Nafzgerin linjauksista.
Lopuksi: Vaikka ehtoollisopissa gneesioluterilaisuus asiallisesti voitti aikoinaan, niin käytännössä filippismi vei voiton. Luterilainen ehtoollisoppi meni jonkinlaiseen talviuneen. Kun se nyt herää eri puolilla, on tärkeää, että se orientoituu siihen oikeaan käsitykseen, minkä gneesioluterilainen puoli uskonpuhdistuksen aikaan toi esiin. Jos melko vaikeneva filippistinen kanta nyt herätessään dogmatisoituu ja ottaa etäisyyttä oikeaan kirkolliseen oppiin, on se erittäin valitettavaa. Valitettavaa on myös, jos muuten kunnioitettu pitkän aikaa uskollisesti palvellut pastori, tohtori Särelä on tässä auttamassa.
Concordia 1/2012
Vastausta Concordia -lehdelle
Markku Särelä
En olisi ikinä voinut uskoa, että Concordia julkaisee sellaisen perustelemattoman vihjailevan solvauskirjoituksen kuin numerossa 1/2012 ollut Halvar Sandellin nimissä kirjoitettu Markku Särelän kommentti Sassesta herättää kysymyksiä. Mutta pakkohan nyt on uskoa. Sandell tietää niin paljon minun vaikuttimistani ja pyrkimyksistäni, mutta kaiken niin väärin. Hän vihjailee tietävänsä paljon myös uskostani ja opistani ja senkin väärin. Hän vihjailee minun ja STLK:n olevan filippismin kannalla tajuamatta, että hänen vihjailunsa osuu samalla myös Sasseen ja itseensä Lutheriin. Minulla ei ole mitään sitä oppia vastaan, jonka Sasse teoksessaan ”Tämä on minun ruumiini” esittää dogmihistorian miehenä oikein ja rehellisesti kypsän Lutherin raamatulliseksi ehtoollisopiksi. Se on myös minun oppini ja uskoni.
Voisin luetella monia kohtia, joissa Sasse ansiokkaalla tavalla tuo esille Lutherin kannan. Jätän sen kuitenkin tekemättä, sillä jos unohtaisin mainita jonkin seikan, niin sitten sanottaisiin, etten sitä hyväksy. Mainitsen kuitenkin yhden asian muita seikkoja aliarvioimatta: ehtoollinen sisältää koko evankeliumin ja on nimenomaan evankeliumia (s. 87, 268). Tämän piirteen Sasse tuo esiin sortumatta asian lakimaiseen esittämiseen. Siitä olisi syytä Sandellinkin ottaa esimerkkiä. Lutherin evankelista otetta eivät tajua ne, jotka eivät ole sisällä evankeliumissa ja jotka hylkäävät evankeliumin torjumalla yleisen vanhurskauttamisen. Olen iloinnut siitä, että tästä Sassen suomennetusta teoksesta kansankirkon konservatiiviteologeilla on nyt mahdollisuus tarkistaa kantojaan ehtoollisopista. Sandell tosin tuo esille rajauksensa Sasseen: ”Sasse on pääasiallisesti (!) gneesioluterilaisella linjalla.”
Luterilainen 1/2012 oli teemanumero aiheena Pyhä Raamattu. Sassen raamattuopin esille ottaminen sopi kyseiseen teemaan. Sassen ongelmallinen kanta raamattukysymyksessä on yleisesti tunnettu tunnustuksellisissa piireissä. Siinä hän oli eri kannalla kuin esimerkiksi tri Tom G. A. Hardt, jota tapasin montakin kertaa ja jonka kanssa minulla oli tapana vaihtaa tervehdyksiä. Eräässä ehtoollista koskevassa kysymyksessä he taas olivat eri mieltä Sassen edustaessa oikeata kantaa. Kun tri Karl Wengenroth kerran lukiessaan erästä Sassen teosta kysyi kantaani Sassen raamattukäsitykseen, vastasin hänelle: ”Raamattu on Sasselle ongelma.” Uskon osuneeni asian ytimeen ja ilmaisseeni asian kauniisti. Halusin Luterilaisessa myös tuoda esille, että Sasse viimeisinä elinvuosinaan Nafzgerin kertoman mukaan oli hyväksynyt Missourisynodin Raamattua ja tunnustusta koskevan periaatelausunnon. Koska siitä ei ole tiedossa muuta kirjallista lähdettä, kerroin, mistä asia olisi tarkistettavissa. Toinen lähde olisi Sassen oma arkisto, jossa oletan olevan kopion kirjeestä. En ottanut lausumallani kantaa Nafzgeriin, jonka persoona ei kuulu tähän yhteyteen sen enempää, vaikka olenkin joutunut häntä oikaisemaan joissakin kohdin. Kerroin asiasta katsoen sen olevan Sasselle kunniaksi. Olisi hyvä, jos joku ottaisi tehtäväkseen hankkia Sassen kirjeestä kopion meille muillekin tiedoksi ja Sassen kannan tarkistamiseksi.
Sandell ei näytä käsittäneen niitä suuria opillisia vaaroja, joita sisältyy niihin yhteyksiin, joissa Sasse käyttää lausumaansa ”raitis ja vankka eksegeettinen työskentely”. Asia ei ole niin yksinkertainen kuin Sandell haluaa sen nähdä.
Suunnitelmissani on tämän vuoden aikana julkaista Luterilaisen ehtoollista käsittelevä teemanumero. Siinä yhteydessä on tarkoitus arvioida myös Sassen kirjaa. Tämä ehdolla jos Jumala suo ja me elämme.
Concordia 2/2012
Vastaus Markku Särelälle:
Halvar Sandell
Valitettavaa on, että ahkera ja kokenut pastori Särelä ei nyt varsinaisesti tartu niihin kysymyksiin, jotka olivat esillä hänen torjumassaan kirjoituksessa. Concordiassa julkaistiin tiettyihin asioihin menevä kirjoitukseni, joka haastoi keskusteluun. Särelä tyrmää sen kovin sanoin kokonaan ja puhuu vihjailevasta solvauskirjoituksesta. Ajatteleva lukija pystyy tekemään omia johtopäätöksiään tällaisesta suhtautumistavasta.
Taustalla on se, mitä Särelä itse on kirjoittanut Hermann Sassesta Luterilainen- lehdessä. Viittasin ko. lehden numerossa 1/2012 olleeseen mainintaan Sassen kirjasta. Hyvin erikoista oli – toistan sen vielä – ettei itse kirjasta ollut tehty arvostelua, vaan Särelä keskittyi seikkoihin, jotka eivät tule ilmi juuri tässä Sassen ehtoolliskirjassa.
Vaikka Särelä nyt toisen kerran – Sassen teoksen alkusanojen lisäksi – saa todisteen siitä, että mekin Concordiassa tunnemme tietyt kiistakysymykset emmekä analysoimatta halua suositella mitä tahansa Sassen teologiasta, hän ei ota tätä viestiä vastaan. Ihmetystä on omiaan lisäämään se, että kun Särelä vasta tässä vaiheessa ilmaisee kantansa Sassen kirjassa esille tulevaan oppiin, hän tekee sen sanoilla: ”on myös minun oppini ja uskoni.”
Tätä tekstiä edeltävässä vastauksessaan minulle Särelä yrittää päästä kimppuuni omalla ylitulkinnallaan Sassen tekstistä. On huomattava, ettei Sasse niillä sivuilla, joihin Särelä viittaa (s. 87 ja s. 268), esitä minkäänlaista tasapainottamista, mitä eri armonvälineiden omiin esiintymismuotoihin tulee. Totta on, että alttarin sakramentti on evankeliumia. Se on todellinen armonväline, joka antaa syntien anteeksiannon. Toisaalta on ilmiselvää, että ehtoollinen on ehtoollinen, eikä ole yhdentekevää millainen tämä armonväline on muihin armonvälineihin verrattuna. Näissä kysymyksissä on vaarallista panna kaikki yleisten periaatteiden alle. Moneen otteeseen nimenomaan reformoitu puoli yritti Marburgissa vuonna 1529 saada sellaisella metodilla niskalenkin Lutherista. Jumala kohtaa ihmisen itse määräämällään tavalla, eikä hän vastaa suoraan yleiseen uskonnolliseen armoperiaatteeseen, jonka ihminen on asettanut, eikä pelastustarpeeseen, joka on määritelty antroposentrisesti. Reaalipreesensiä ei voida loogisesti perustella armon universaalisuudella. Tällaista harhakäsitystä vastaan Luther reagoi voimakkaasti. Luther painottaa: ”Jokainen uskonkohta on peruste itsessään eikä sitä tarvitse todistaa toisella kohdalla” (Hermann Sasse, ”Tämä on minun ruumiini”, s. 189).
Särelä kirjoittaa aivan ilmeisesti oman ja kirkkokuntansa näkemystä puolustaen. Yleistävällä tavalla puhuminen sakramentin lahjasta ja sakramentin luonteen pohtimatta jättäminen paljastaa filippistisen ja kryptokalvinilaisen hengen. Halutaan leikata pois reaalipreesensin lähempi määritelmä ja nopeasti viitata vaikkapa, kuten Särelän kirjoituksessa tapahtuu, yleiseen vanhurskauttamiseen. Ehtoollisen omaleimainen profiili muiden armonvälineitten joukossa ei saa hämärtyä. Kun näin tapahtuu, tiedämme että on kyseessä filippistinen liikehdintä, joka vie reformoitua oppia kohti.
Sassen teksti edustaa luterilaista pääuomaa – opillisessa suhteessa gneesioluterilaista (aitoluterilaista) kantaa. Koska filippismi käytännössä ja historiallisesti on hallinnut nimellisesti luterilaista kenttää, on tunnustuksellisten luterilaisten asia tänä päivänä tuoda esiin se, mikä uskonpuhdistuksen jälkeen sakramenttiopin kohdalla löytyy gneesioluterilaisen leiman alta.
Särelä ei lähde suoraan sakramenttiopin kiistakysymyksiin, mutta toteaa sivu mennen jotakin filippismistä. Nyt olisi ollut hyvä tilaisuus kertoa jotakin filippismin vaaroista – miten voimme pitää niitä loitolla ja yhteisesti oikeassa pyhässä perinteessä tunnustaa oikein Kristuksen sanojen perusteella. Tästä aiheesta valitettavasti emme saa sanaakaan tohtori, pastori Särelältä.
Concordia 2/2012
