Kategoriat
2/2014 Lehdet Pääkirjoitus

Pääkirjoitus

Apostoli Johannes kirjoittaa: “Mutta me tiedämme, että Jumalan Poika on tullut ja antanut meille ymmärryksen, tunteaksemme sen Totisen; ja me olemme siinä Totisessa, hänen Pojassansa, Jeesuksessa Kristuksessa. Hän on totinen Jumala ja iankaikkinen elämä” (1. Joh. 5:20).

Paljon puhutaan siitä, että meidän tulee ratkaista, valita jne. Jumalan sana opettaa meille kuitenkin, että usko Kristukseen voi syntyä vain siten, että Jumala itse antaa meille uskon sanansa kautta. Yllä olevassa kohdassa Johannes sanoo, että Jumalan Poika on antanut meille ymmärryksen tunteaksemme sen Totisen. Svebiliuksen katekismuksessa kysytään: ”Miksi sanot: minä uskon, että Jeesus on minun Herrani, joka minut lunasti? Vastaus: Sen tähden, etten minä uskonasioissa mitään pidä eli päätä omasta pimeästä järjestäni, vaan uskon yksinkertaisesti ja omistan itselleni Kristuksen yhteisen lunastuksen vahvalla toivolla, että Hän on myös minut lunastanut ja Jumalan tykö saattanut, kuolemasta elämään ja synnistä vanhurskauteen”. Jumalan lakia me voimme jossain määrin käsittää itsestämme, mutta evankeliumi Kristuksesta on meille salaisuus, jonka yksin Pyhä Henki voi meille avata. Evankeliumi ilmoittaa meille, että Jeesus on tullut ja lunastanut meidät vapaiksi kaikesta synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta.

Jeesusta ei voi nyt nähdä. Hän on astunut ylös taivaaseen. “Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette nyt häntä näe, ja riemuitsette sanomattomalla ja kirkastuneella ilolla (1. Piet.1:8)”. Ja kuitenkaan Jeesus ei ole kaukana. Lupaahan hän kaikille opetuslapsilleen: “Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti” (Matt.28:20). Usko yhdistää meidät Jeesukseen. Johannes kirjoittaa: “Ja me olemme siinä Totisessa, hänen Pojassansa, Jeesuksessa Kristuksessa”. F.G. Hedberg sanoo: “Usko käsittää ja omistaa Jeesuksen kokonaan. Se ei pysähdy matkan päähän eikä tyydy kaukana olevaan, etäällä taivaassa hallitsevaan Vapahtajaan, vaan se haluaa olla häntä lähellä, elää pysyvästi hänessä, Jeesuksessa Kristuksessa, iankaikkisesti ylistetyssä Herrassa, joka on uskon oikea kohde”. Tämän yhteyden perusta on pantu jo pyhässä kasteessa, jossa me olemme päällemme pukeneet itse Kristuksen (Gal.3:27). Kasteen ja uskon kautta me olemme eläviä oksia Kristuksessa, totisessa viinipuussa. Hän on pää ja seurakunta on hänen ruumiinsa. Me olemme hänessä ja hän on meissä. Jeesuksessa meillä on omana kaikki, mitä hänellä on: täydellinen pyhyys ja vanhurskaus, iankaikkinen elämä. Vastaavasti Jeesus huolehtii siitä, mitä meillä on: pelkkää syntiä ja saastaa. Saamme tunnustaa: olen pyhä, sillä Jeesus itse on minun pyhyyteni.

Herran omat ovat myös Herran silmäterä. Seurakuntaa raatelevalle Saulukselle Jeesus sanoi: “Miksi vainoat minua”. Jeesuksen omille tehdyt hyvät työt ovat kuin Jeesukselle itselle tehdyt, kuten hän sanoo puhuessaan viimeisestä tuomiosta: “Kaikki, mitä te olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle”.

Hannu Lehtonen

Kategoriat
1/2014 Lehdet

Pääkirjoitus – Hannu Lehtonen

Parhaillaan käydään paljon keskustelua avioliitosta ja erityisesti sitä koskevan lainsäädännön muuttamisesta. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa puhutaan useissa kohdissa avioliitosta ja sille annetaan erittäin suuri arvo ja merkitys.
Tunnustuskirjat muistuttavat hyvin painokkaasti siitä, että avioliitto on Jumalan säätämä: ”Jumala on vakavasti käskenyt, että miesten ja naisten on yleensä säädystä riippumatta suostuttava menemään naimisiin.” (Iso katekismus, TK 1990, s. 358) ”Kuinka paljon enemmän meidän tuleekaan kunnioittaa pyhää aviosäätyä! Se on paljon ihanammin kaunistettava siunauksin ja rukouksin. Vaikka se on maallinen sääty, sillä on puolellaan Jumalan sana.
Luther huomauttaa oman aikansa vääristyneitä ihanteita silmälläpitäen: Se (avioliitto) ei ole ihmisten keksimä eikä säätämä kuten munkkien ja nunnien sääty.” (Avioliittoon vihkiminen. TK 1990, s. 318)
Tunnustuskirjoissa opetetaan, että avioliitto perustuu luomiseen ja siten luonnonoikeuteen: ”Koska ihminen on Jumalan luomistyön tulos ja se ja luomisjärjestys ovat luonnonoikeutta, ovat oikeusoppineet viisaasti ja oikein sanoneet miehen ja naisen liittymisen toisiinsa perustuvan luonnonoikeuteen.” (Apologia, TK 1990, s. 212) Avioliitto on jotakin annettua, kuten useat kirjoittajat ovat aivan vastaavasti huomauttaneet ajankohtaisessa keskustelussa.
”Sillä jos kerran luonto ei miksikään muutu, säilyy välttämättä myös se järjestys, jonka Jumala on luontoon pannut, eikä sitä voida ihmisten säätämillä laeilla kumota. Naurettava ja tyhjänpäiväinen on siis se vastustajien väite, että avioliittokäsky oli voimassa aluksi, mutta ei nyt enää. Tämähän on aivan samaa kuin jos he sanoisivat: Muinoin ihmiset syntyivät sukupuolisina olentoina, mutta eivät nyt enää.” (Apologia, TK 1990, s. 212)
Avioliitto on asetettu luomisessa erityisesti lasten synnyttämistä ja kasvattamista varten: ”Jo alussa hän on asettanut avioliiton kaiken muun edelle ja luonut miehen ja vaimon erilaisiksi juuri avioliittoa varten, ei haureuteen, vaan pysymään yhdessä, olemaan hedelmällisiä, synnyttämään, ruokkimaan ja kasvattamaan lapsia Jumalan kunniaksi.” (Iso katekismus, TK 1990, s. 258)
Me elämme lopun aikaa. Tunnustuskirjoissa lausutaan: Luomakunta käy vanhaksi ja tulee vähitellen yhä heikommaksi, paheet yltyvät. Sitä enemmän tulisi käyttää niitä parannuskeinoja, joita Jumala on meille suonut. Me näemme, mistä paheesta Jumala syytti maailmaa ennen vedenpaisumusta ja mistä hän syyttää noita viittä kaupunkia ennen niiden myöhempää tuhoamista. Samalaisia paheita on esiintynyt monen muunkin kaupungin tuhon edellä, esimerkiksi Sybariksen ja Rooman. (1. Moos. 6:5 – 13; 1. Moos. 19:24–30) (5. Moos. 29:22) Näissä tapahtumissa meille on ennalta kuvattu lopun aikoja. (Apologia, TK 1990, s. 217)
Lutherin rukous on todella ajankohtainen: ”Herra Jumala, sinä joka olet luonut miehen ja naisen ja säätänyt, että heidän on solmittava avioliitto, sinä joka siunaat heitä antamalla kohdun hedelmää ja annat avioliiton kuvata rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen ja kirkon, hänen morsiamensa, välisen rakkauden salaisuutta, me rukoilemme sinua, että pohjattomassa hyvyydessäsi estäisit tämän luomuksesi, säädöksesi ja siunauksesi vääristymästä ja turmeltumasta ja että armossasi varjelisit sen keskuudessamme Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta. Aamen.”

Kategoriat
4/2013 Lehdet Pääkirjoitus

Pääkirjoitus

Hannu Lehtonen

Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan perustamisen jälkeen ev. lut. kirkon tuomiokapitulit ovat alkaneet käydä läpi niitä ev. lut. kirkon pappeja, joilla on yhteyksiä Lähetyshiippakuntaan. Kuten tiedotusvälineissä on kerrottu, tuomiokapitulit ovat lähettäneet epäilyksenalaisille papeille kirjeitä, joissa vaaditaan selvitystä. Samoin ilmeisesti piispat ovat käyneet joidenkin tällaisten pappien kanssa keskusteluja.

Tuomiokapitulit soveltavat näihin pastoreihin kirkollisen lainsäädännön kohtaa, jossa puhutaan pappisviralle sopimattomasta käytöksestä. Tällaisesta käytöksestä on voinut seurata kirjallinen varoitus, määräaikainen virasta pidättäminen tai lopulta kokonaan virasta erottaminen.  Sopiva pykälä löydetään, kun sellaista tarvitaan! Toisen pykälän nojalla taas on jo muutamien vuosien ajan rankattu virkaa hakeneita pappeja, joilla on ollut ”väärä” näkemys.

Näitä edellä mainittuja pappeja ei epäillä siitä, että heidän opetuksessaan tai elämässään olisi moitittavaa. Heidän ”rikoksensa” on se, että he ovat esimerkiksi toimittaneet messuja Lähetyshiippakunnassa.

Samanaikaisesti kun tällainen ajojahti on käynnissä, saavat monet selkeästi harhaoppiset papit pitää kaikessa rauhassa pappisoikeutensa ev. lut. kirkossa. On todella nurinkurista, että uskontunnustuksen kieltäjät saavat olla kaikessa rauhassa, mutta siihen uskovat ja sen mukaan opettavat joutuvat tilille.

Elämme erikoisia aikoja. Ajassamme vaikuttaa eksytyksen henki voimakkaana. Voiko moni/enemmistö eksyä ja mennä harhaan? Voi: ”Katso, nyt Herra on pannut valheen hengen kaikkien näiden sinun profeettaisi suuhun, sillä Herra on päättänyt sinun osaksesi onnettomuuden.” (1. Kun. 22:22) Näitä valheprofeettoja oli 400. Samoin ajatelkaamme Eliaa, joka oli yksinään Karmel-vuorella. Baalin pappeja oli valtava määrä. Tai ajatelkaamme Lutherin tilannetta aikanaan.

Jeesus on sanonut myös tämän: ”Menkää ahtaasta portista sisälle. Sillä se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle menevät; mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät.” (Matt. 7:13–14)

Jeesuksen omana on meidän hyvä olla. Hän pitää huolen jokaisesta lampaastaan! Siitä saamme olla varmat!  ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.” (Matt. 28:19–20)

Kategoriat
4/2013 Lehdet Pääkirjoitus

Pääkirjoitus – Hannu Lehtonen

Suomen Siioniin mahtuu monenlaisia ilmiöitä. Yksi tällainen hämmentävä ilmiö ovat ne kristityt, jotka enemmän tai vähemmän kiivaasti vaativat, että Jeesuksesta tulisi käyttää nimitystä Jeshua. Tämän opin edustajat jakaantuvat keskenään vielä erilaisiin koulukuntiin erilaisine vivahteineen. Tätä ilmiötä näyttää esiintyvän ainakin ns. vapaiden suuntien keskuudessa.

Tämän Jeshua-opin kannattajat ajattelevat jotenkin sillä tavalla, että tämä Jeshua-nimitys on alkuperäinen, hepreankielinen nimitys Vapahtajastamme, ja siksi meidän tulisi käyttää sitä. Eräs opin kannattaja perusteli kantaansa muun muassa sillä, ettemme me kutsu vaikkapa presidentti Niinistöä jollakin muulla nimityksellä.

On kuitenkin epävarmaa, mitä nimitystä Jeesuksesta alun perin käytettiin. Se saattoi olla juuri Jeshua, mutta se saattoi toisaalta olla Galilean murteen mukaisesti Jeshu jne. On asia niin taikka näin Uuteen testamenttiin Vapahtajamme nimi tuli kreikankielisessä muodossa Iesous. On sanottu, ja käsittääkseni hyvin perustellusti, että tämä on lähin mahdollinen kreikan muoto Jeesuksen nimestä. Aivan vastaavasti Jeesuksen nimi on tullut tästä meidän kieleemme.

Jeshua-opin kannattajat näyttävät ajattelevan, että heprean kieli on jotenkin pyhempi kieli kuin kreikan kieli. Kannattaa kuitenkin pitää tarkoin mielessä se, että Pyhä Henki on nähnyt hyväksi käyttää molempia kieliä antaessaan meille Raamatun. Hän itse on antanut luvan käyttää Jeesuksesta kreikkalaista nimen muotoa. Vastaavasti me saamme käyttää oman kielemme mukaista nimimuotoa Jeesus.

Jeshua-oppi tuntuu kummalliselta. Sen taustalla on selkeästi muutakin. Näyttää siltä, että osa tämän opin kannattajista kieltää Jumalan kolminaisuuden. Kristittyjen sitominen tällaisen nimimuodon käyttämiseen ei perustu Raamattuun vaan ihmisten omiin ajatuksiin, jota he luulevat kovinkin raamatulliseksi. Kristillinen kirkko ei ole koskaan tällaista oppia opettanut. Kirkon historia osoittaa, että uutuudet ovat pääsääntöisesti harhaa.

Kategoriat
3/2013 Lehdet Pääkirjoitus

Pääkirjoitus – Hannu Lehtonen

”Niin käärme sanoi vaimolle: ’Ette suinkaan kuole; vaan Jumala tietää, että sinä päivänä, jona te siitä syötte, aukenevat teidän silmänne, ja te tulette niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan’.” (1. Moos. 3:4–5)

Raamattu tuo meille esille sen suuren totuuden, että Jumala on ilmoittanut meille sanansa. Jumala ilmoitti jo Aadamille ja Eevalle sanansa, ja ihmisten asiana oli pysyä siinä sanassa. Aadamin ja Eevan Raamattu ei ollut laaja – vain muutama sana, yksi käsky.

Ikävä kyllä, kiusaaja eli perkele kylvää täällä maailmassa myös omaa sanaansa. Jeesus kuvaa tätä toimintaa näin: ”Mutta ihmisten nukkuessa hänen vihamiehensä tuli ja kylvi lustetta nisun sekaan ja meni pois.” (Matt. 13:25) Perustavasti tämä valheen sanan kylvö tapahtui jo paratiisissa. Kiusaaja sanoi: ”Onko Jumala todellakin sanonut…” Tällä tavalla hän taitavasti sai ihmisen epäilemään Jumalan sanaa ja sitä kautta hän lopulta otti häneltä sanan pois.

Paratiisin kiusaus huipentuu sanoihin: ”te tulette niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan”. Kaiken synnin ydintä on epäilemättä ihmisen ylpeä itsensä korottaminen, halu nousta Jumalan vertaiseksi.

Tänäkin päivänä me kuulemme jatkuvasti tuon saman äänen kuin kerran paratiisissa: ”Onko Jumala todellakin sanonut?” Onko Jumala sanonut, ettei aviopuolisoa saa hylätä? Onko Jumala sanonut, että seurakunnan kaitsijan virka on miehen virka? Onko Jumala sanonut, että homoseksuaalisuutta harjoittava ei peri taivasten valtakuntaa? Onko usko Jeesukseen ainoa tie pelastukseen? jne.

Ihminen luulee asiakseen määrätä, mitä mieltä Jumala saa ja voi olla. Syntiinlankeemuksesta lähtien ihmisen yksi suuri kiusaus on tehdä itsellensä epäjumala. Helposti lähdetään tekemään omia jumalia, ’minun jumalani’, joka sitten on täydellisesti ihmisajatuksen ja ihmismieltymysten mukainen. Mutta oikea, elävä Jumala on jotakin muuta. Hän on pyhä ja vanhurskas Jumala. Hän on se, joka sanoi kerran Moosekselle: ”Älä tule tänne! Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä maa.” (2. Moos. 3:5) Ja kuitenkin juuri tämä oikea Jumala, Raamatun Jumala, on meidän pelastuksemme Jumala.

Kategoriat
2/2013 Lehdet Pääkirjoitus

Pääkirjoitus – Hannu Lehtonen

Pohjoismaissa ollaan vähitellen siirtymässä uusien kirkollisten rakenteiden aikaan. Börre Knudsen vihittiin ”vastapiispaksi” 1997. Sen jälkeen seurasi Missionsprovinsenin perustaminen Ruotsiin 2003 sekä Arne Olssonin vihkiminen Missionsprovinsenin ensimmäiseksi piispaksi vuonna 2005. Nyt myös Suomessa on olemassa lähetyshiippakunta ja sen piispana Risto Soramies, joka seuraa piispan tehtävässä Matti Väisästä. Myös Norjassa on perustettu evankelis-luterilainen hiippakunta huhtikuussa. Sen piispana toimii Thor Henrik With.

Tällaisten kirkollisten rakenteiden syntyminen antaa toivoa. Kysymys on todella suurista asioista. Tämä kamppailu, jonka yksi seuraus tai hedelmä on lähetyshiippakunnan syntyminen, ei ole ainoastaan kamppailua esim. naispappeuskysymyksestä tai homokysymyksestä. Kysymys on paljon suuremmasta asiasta: siitä, että kristillinen, raamatullinen usko Kristukseen ja Jumalan sanaan ylipäänsä säilyisi maassamme.

Arkkipiispa Mäkinen sanoi taannoisessa puheessaan kirkolliskokouksessa, että avioliitosta pitää alkaa keskustella. Hänen puheensa herätti ihmetystä kirkolliskokouksen jäsenissäkin. Jotkut heistä aikoivat erään kirkolliskokousedustajan mukaan jo protestoida poistumalla salista. Mutta ei! Me olemme niin kohteliaita ja hienotunteisia myös silloin, kun olisi jo korkea aika ilmoittaa sanoin ja teoin, että nyt riittää.

Jotkut vilpittömät sielut varmaan luulevat, että arkkipiispa todella haluaa avointa, totuuteen pyrkivää keskustelua. Mutta todellisuudessa kyse taitaa olla aivan muusta. Mäkisen taannoinen haastattelu Mtv3:n aamutv:ssä kertoi aivan samaa. Ei ole uskottavaa, että Mäkinen ei olisi tarkkaan harkinnut, mitä hän sanoo tuollaisessa haastattelussa. Mediassa arvioitiin yleisesti Mäkisen liputtavan ns. homoliittojen puolesta. Myöhemmin hän sihteerinsä välityksellä selitti, ettei hän ollut tarkoittanut tällaista. Tällainen toiminta herättää vaikutelman siitä, että viestitetään yhtä aikaa kahteen suuntaan: medialle annetaan viestiä homoliittojen hyväksymisestä ja kirkkokansaa samanaikaisesti rauhoitellaan, ettei mistään sellaisesta ole kyse.

Kirkon etääntyminen ja luopuminen Jumalan sanasta käy yhä selvemmäksi. Lähetyshiippakunnan ja kaikkien raamatullisessa uskossa ja opissa pysyvien tärkeänä tehtävänä on pitää esillä totuuden sanaa, Jumalan sanaa, jonka varassa yksin voimme sekä elää että kuolla.

”Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, Herra, jolloin minä lähetän nälän maahan: en leivän nälkää enkä veden janoa, vaan Herran sanojen kuulemisen nälän. Silloin he hoippuvat merestä mereen, pohjoisesta itään; he samoavat etsien Herran sanaa, mutta eivät löydä.” (Aam. 8:11–12)

”Sillä näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä itse etsin lampaani ja pidän niistä huolen. Niinkuin paimen pitää huolen laumastaan, kun hän on lampaittensa keskellä ja ne ovat hajallaan, niin minä pidän huolen lampaistani, ja minä pelastan ne joka paikasta, minne ne ovat hajaantuneet pilvisenä ja pimeänä päivänä.” (Hes. 34:11–12)

Kategoriat
1/2013 Lehdet

Pääkirjoitus 1/2013 * Hannu Lehtonen

Luterilaiset tunnustuskirjat opettavat persoonallisesta pahasta eli perkeleestä monissa kohdin ja hyvin väkevästi. Tunnustuskirjoissa suhtaudutaan perkeleeseen hyvin vakavasti. Niiden suhtautuminen vastaa sitä, miten Jeesus kuvaa perkelettä opetuksessaan sanoessaan: ”Kun väkevä aseellisena vartioitsee kartanoaan, on hänen omaisuutensa turvassa.” (Luuk. 11:21) Luterilaisissa tunnustuksissa sanotaan mm.: ”Ihmisluonto on niin perin heikko, ettei se omien voimiensa varassa pysty tekemään vastarintaa Perkeleelle, vaan tämä pitää kahleissa kaikkia, joita usko ei ole vapauttanut.”

Vanhastaan sielunvihollista on myös ollut tapana kutsua kavalaksi (vrt. virsi 170), jota hän onkin. Luther sanoo Isossa katekismuksessa: ”Jumalan sanaa me tarvitsemme joka päivä, emme ainoastaan niin kuin jokapäiväistä leipää, vaan myös sitä varten, että voisimme vastustaa Perkelettä, tuhattaituria, joka päivittäin herkeämättä meitä ahdistelee ja väijyy.” Luther puhuu myös siitä, että perkele esiintyy niin mustana kuin myös valkoisena perkeleenä. Luther sanoo: ”Valkoinen perkele, joka ahdistaa hengellisiin synteihin, jotka näyttävät vanhurskaudelta, vahingoittaa paljon enemmän kuin musta, joka ahdistaa vain lihan synteihin, jotka maailmakin synneiksi tunnustaa.” (Mannaa Jumalan lapsille 1981, s. 134)

Perkele on myös väsymätön. Oikein on sanottu, että hän ei pidä kesälomaa. ”Perkele yllyttää, lietsoo ja kiihottaa sitä estämään meitä, ajamaan meidät takaisin, kaatamaan meidät ja palauttamaan jälleen hänen valtansa. Koko hänen tahtonsa, kaikki hänen päätöksensä ja ajatuksensa tähtäävät yötä päivää vain tähän. Hetkeäkään lepäämättä hän käyttää sen saavuttamiseksi kaikkia niitä temppuja, konnankoukkuja ja keinoja, joita vain suinkin pystyy keksimään.” (TK 1990, s. 391)

Millä me voimme sotia perkelettä vastaan ja ajaa hänet pois. Luterilaiset tunnustuskirjat vastaavat: Jumalan sanalla ja rukouksella. Luther sanoo: ” Perkelettä on tapana kutsua tuhattaituriksi. Miksi tulisikaan kutsua Jumalan sanaa, joka karkottaa ja tuhoaa tuollaisen tuhattaiturin kaikkine mahtikonsteineen? Vähintäänkin satatuhattaituriksi!” (TK 1990, s. 329) ”Kukaan ei näet usko, miten ankarasti Perkele haraa vastaan, hän kuin ei voi sietää sitä, että joku opettaa ja uskoo oikein. Hänelle tuottaa määrätöntä tuskaa se, että hänen on annettava valheensa ja iljetyksensä paljastua kaikessa häpeässään, vailla sitä kunniaa, minkä niille antoi Jumalan nimen ihana verho. Kaiken lisäksi hän saa kärsiä vielä senkin, että hänet karkotetaan ihmisten sydämistä ja hänen valtakuntansa siten rakoilee.” (TK 1990, s. 391)

Selittäessään Isä meidän rukouksen viimeistä pyyntöä (”päästä meidät pahasta”) Luther lausuu: ”Meillä ei siis voi olla täällä maan päällä tärkeämpää tehtävää kuin on päävihollistamme vastaan suunnattu taukoamaton rukous. Ellei näet Jumala meitä varjelisi, emme olisi hetkeäkään turvassa Perkeleen hyökkäyksiltä.”

Kristuksen lunastustyöstä katekismuksessa sanotaan: ”Hän on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan.”

Kategoriat
6/2012 Lehdet Rukous Sana

Simeonin ennustus

Martti Luther

”Ja hänen isänsä ja äitinsä ihmettelivät sitä, mitä hänestä sanottiin. Ja Simeon siunasi heitä ja sanoi Marialle, hänen äidilleen: ’Katso, tämä on pantu lankeemukseksi ja nousemukseksi monelle Israelissa ja merkiksi, jota vastaan sanotaan – ja myös sinun sielusi lävitse on miekka käyvä että monen sydämen ajatukset tulisivat ilmi.’” (Luuk. 2:33–35)

Huomattavinta tässä evankeliumissa on, että Simeon ennustaa Kristuksesta ja hänen valtakunnastaan, miten sille ensin käy juutalaisten ja hänen oman kansansa ja sen jälkeen pakanoiden keskuudessa. Kuten olemme kuulleet kolmantena adventtisunnuntaina, suurin osa loukkaantuu ja pahentuu siihen. Mutta kuitenkin monet myös parannetaan ja nostetaan sen välityksellä. Tämän huomattavimman asian ohella tässä tekstissä on myös muita asioita, jotka sivuutamme lyhyesti.

Se, mitä evankeliumissa kerrotaan, tapahtui, kun Jeesus-lapsi oli kuuden viikon ikäinen ja hänet tuotiin juutalaisten tavan mukaan temppeliin Herran eteen asetettavaksi ja että hänen edestään uhrattaisiin uhri (3. Moos. 12). Tällöin tulee vanha Simeon Pyhän Hengen vaikutuksesta, ottaa Jeesus-lapsen käsivarsilleen ja saarnaa hänestä, että hän on oleva Vapahtaja ja valo, joka ei loista ainoastaan juutalaisten keskuudessa kuin valo lyhdyssä, vaan hän on oleva julkinen valo myös kaikille pakanoille. Evankelista sanoo, että Jeesuksen äiti ja isä ihmettelivät tätä saarnaa, jonka Simeon piti tästä lapsesta.

Evankelista Luukas puhuu Joosefista yleisen puhetavan mukaisesti kutsuessaan Joosefia Herran Kristuksen isäksi. Mutta hän on edellä suojannut itsensä aivan tarpeeksi, kun hän on sanonut, että Jeesus sikisi Pyhästä Hengestä ja syntyi neitsyt Mariasta. Tämä pitää panna merkille, ettei kukaan loukkaantuisi siihen, että Luukkaalla tässä ja Raamatulla paikka paikoin on tapana puhua jostain asiasta siten kuin ihmiset yleensä puhuvat. Neitsyt Marian raskaaksi tuleminen oli näet Jumalan salainen työ. Joosefin itsensäkin täytyi uskoa se sen jälkeen, kun enkeli oli sen hänelle unessa ilmoittanut.

Sitä, että nyt Simeon-vanhus, joka vanhuuden vuoksi saattoi tuskin nähdä, astuu esiin ja ylistää tätä lasta niin suuresti, ovat monet, jotka sen kuulivat, halveksineet narrin puheena ja ajatelleet, että Simeon puhuu kuin vanha höperö mies.

Mutta se oli sellainen saarna – evankelista lausuu – että Jeesuksen äiti ja isä ihmettelivät sitä. Sillä tätä kohtaa, että hän olisi oleva pakanoiden valo, eivät he olleet itse enkeliltäkään kuulleet niin selvästi kuin Simeon siitä puhuu.

IHMETTELY

Sen vuoksi sitä, että tässä sanotaan: ”hänen isänsä ja äitinsä ihmettelivät”, ei pidä selittää siten, että he eivät olisi tätä uskoneet. Se on päinvastoin merkki ja osoitus suuresta uskosta ja ymmärryksestä. Tämä on näet uskon varsinainen ominaislaatu, että mitä lujemmin joku jotakin uskoo, sitä enemmän hän ihmettelee sitä ja sitä iloisemmaksi hän siitä tulee. Toisaalta jos hän ei usko, niin hän ei omaksu sitä itselleen eikä hänellä ole iloa eikä mielihyvää siitä. Niinpä olemme näinä päivinä kuulleet Kristuksen syntymästä, että tämä lapsi on meidän lihaamme ja vertamme sekä myös Vapahtajamme, joka auttaa meidät ikuisesta kuolemasta, synneistä ja perkeleen valtakunnasta. Jos nyt uskot tämän sydämestäsi, etköhän ihmettele niin paljon, ettet voi nähdä etkä ajatella tätä lasta kylliksesi?

Luukas ylistää siis näillä sanoilla suuresti kumpaisenkin, sekä äidin että isän, uskoa. Jeesuksen äiti oli iloinen ja hyvillä mielin. Hän ei voinut kyllin ihmetellä sitä, että tämä lapsi olisi valo, joka valaisee pakanat, kun sitä vastoin kaikki muut kuninkaat ja ruhtinaat ovat pelkkä pimeä yö, vieläpä he ovat synnin ja kuoleman vallassa, puhumattakaan siitä, että he auttaisivat muita siitä.

Sellainen ihmettely tulisi meilläkin olla evankeliumia kohtaan, niin että me tulisimme siitä kopeiksi ja iloisiksi ja kerskaisimme: Minä olen kristitty ja kastettu enkä sen tähden epäile mitään. Minä olen ja pysyn Herran Kristuksen kautta synnin ja kuoleman herrana, niin että taivas ja kaikki luodut palvelevat minua minun parhaakseni. Jos joku ruhtinas lahjoittaisi minulle samettitakin tai kylän, tekisi se minut iloiseksi. Mutta mitä se on tämän rinnalla? Niin, vaikka minulla olisi Turkin keisarin kruunu, ei se kuitenkaan ole mitään sen rinnalla, että olen Kristuksen kanssaperillinen ja elän yhdessä hänen kanssaan ikuisesti.

Mutta mistä löydät jonkun, joka uskoo tämän oikein ja käsittää sen sydämessään? Me kaikki osaamme ja tiedämme toistaa sen. Mutta on pian osoitettu, että me emme usko sitä – me emme näet ihmettele. Jos sellaista historiatietoa pitää kutsua uskoksi, niin se on toden totta kylmä ja puolikuollut usko. Muutoin me olisimme paitsi iloisia myös kopeita. Kristitty on näet kopea, autuas ihminen, joka ei välitä perkeleestä eikä mistään onnettomuudesta, sillä hän tietää, että hän on Kristuksen välityksellä kaiken sellaisen herra.

Sen tähden on neitsyt Maria epäilemättä saanut tässä ihmettelyssä erityisen hyvän ja pyhän kopeuden ja ylpeyden, joka ei perustunut häneen itseensä vaan Jumalan armoon ja laupeuteen ja Jeesus-lapseen, kuten Luukas oivallisesti osoittaa: Hän ihmetteli, ei sen vuoksi, että hän oli lapsen äiti, vaan ”sitä, mitä hänestä sanottiin”. Näin menettelevät kaikki kristityt. He eivät katso siihen, mitä he itse ovat, vaan siihen, mitä heille on annettu. He eivät siis kerskaa itsestään, vaan hänestä, joka on lahjoittanut ja antanut heille kaiken armosta.

Siitä ei ole puutetta, että Jumala antaa meille, mutta siitä on puutetta, että me emme näe emmekä tunne sitä oikein. Muuten uskon hedelmänä seuraisi, että mekin ihmettelisimme ja iloitsisimme siitä suuresta armosta ja hyvästä teosta, joka on kohdannut meitä tämän lapsen välityksellä. Sillä tuleehan sen edes pikkuriikkisen tuntua meissä joltain, että meidät kurjat syntiset on asetettu ikuiseen elämään ja vanhurskauteen. Sen tulee tehdä meidät rohkeamielisiksi, niin ettemme koettelemuksissa ja vainoissa ole niin masentuneita, vaan vieläpä uhmaamme sekä perkelettä että maailmaa ja sanomme: ”Entä sitten, jos te riistätte minulta hengen? Kun tämä lapsi vain pysyy luonani, niin viekää te vain ulkoinen kuori. Minä en kärsi mitään menetystä tämän ytimen ja aarteen suhteen, että olen Kristuksen välityksellä vapautettu synneistä ja vältän ikuisen kuoleman ja Jumalan vihan.”

Näin meidänkin tulisi ihmetellä. Mutta, kuten sanottu, se tapahtuu harvan kohdalla. Muutamia täytyy kuitenkin olla, joiden kohdalla se tapahtuu. He ihmettelevät kaikkea sitä, mitä he kuulevat Kristuksesta. Heille tämä saarna on ikuinen ruoka, jota he eivät voi koskaan saada kyllikseen, kuten Pietari sanoo, että enkelitkin halajavat katsahtaa sen puoleen (1. Piet. 1:12).

SIMEONIN ENNUSTUS

Katsomme nyt tarkemmin Simeonin ennustusta. Se tarkoittaa etupäässä, kuten edellä sanottiin, juutalaisia. Kuten hän ilmoittaa, monet Israelin kansassa loukkaantuvat ja pahentuvat Herraan Jeesukseen Kristukseen. Toisaalta hän on myös muutamille parannukseksi. Tämä on nyt tämän lapsen, rakkaan Herramme Kristuksen, varsinainen ominaispiirre – näin hänelle käy. Häneen suhtaudutaan maailmassa siten, että monet törmäävät häneen ja lankeavat, sitä vastoin monet myös pitäytyvät häneen ja nousevat.

Sen vuoksi sen, joka tahtoo olla kristitty, täytyy ojentautua tämän mukaan. Tässä ei näet pidä ketään pakottaa. Pakon Jumala on uskonut ruhtinaille, pormestareille ja pyöveleille. Heidän tulee virassaan pakottaa ja käyttää voimaa kaikkia niitä vastaan, jotka eivät tahdo luopua varastamisesta, murhaamisesta, valehtelusta, pettämisestä ja muista paheista. Mutta täällä Kristuksen valtakunnassa ei tapahdu niin. Jos et tahdo uskoa, voit antaa asian olla. Emme tahdo vetää sinua tukasta emmekä väkisin pakottaa siihen. Mutta aikanaan sinua tulee pakottamaan toinen, jota et voi enää vastustaa.

He sanovat, että onhan heillä vielä paljon aikaa eikä siis hätää mitään. Olkoon niin. On päätetty, että jos tahdot autuaaksi tulla, täytyy sinun vastaan ottaa tämä kuningas, joka (kuten Simeon tässä sanoo) on maailmassa pahennusta herättävä kuningas. Älköön kuitenkaan kukaan epäilkö, että maailmassa on aina oleva muutamia, jotka parantavat itsensä eivätkä pahennu häneen.

Tämä on hyvin välttämätön opetus, että meidän ei pidä katsoa ainoastaan sitä suurta joukkoa, joka lankeaa. Meidän pitää antaa sen tapahtua. Toisin ei maailmassa voi käydä: siellä missä tämä kuningas on sanansa ja valtakuntansa kanssa, loukkaantuu ja lankeaa suurin osa. Tähän sinun tulee tottua ja antaa sen olla, jos muutoin tahdot pysyä kristittynä, ja sen sijaan katsoa ja pitäytyä siihen pieneen joukkoon, joka ei lankea vaan pitää kiinni tästä kuninkaasta ja nousee. Kun nyt käy niin, että ihmiset usein kaatuvat ja lankeavat, niin anna sen olla, sillä se menee oikein, kuten Simeon tässä sanoo.

Paavilaiset pilkkaavat meidän oppiamme kauheasti ja vastustavat sitä kiivaasti. Ei niin, että he pahentuisivat siihen, sillä suurin osa heistä tietää sangen hyvin, että se on totuus. He menettelevät siten pelkästä pahuudesta ja ilkeydestä säilyttääkseen asemansa ja loistonsa. He eivät paljoakaan välitä Kristuksesta ja hänen sanastaan. Vatsa on näet heidän jumalansa. Sen vuoksi me emme tässä laske heitä siihen joukkoon, joka pahentuu.

Mutta ne, jotka pahentuvat, eivät ole opin julkisia vihollisia ja vainoojia, vaan he kuulevat sitä, tunnustavat myös ja uskovat, että tämä lapsi on maailman Vapahtaja. Mutta siihen he eivät suostu, ettei meidän tekomme ja kaikki, mitä me teemme Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi, ole mitään. ”Oi”, he sanovat, ”olisivatko kaikki ne kirottuja, jotka tähän asti niin monen vuosisadan aikana ovat eläneet vanhan opin ja uskon mukaan? Sitä me emme usko ikinä.”

Siellä missä näet näin tapahtuvan, sano: Oikein menee, näin täytyy tapahtua. Sillä tämä lapsi, jonka neitsyt Maria synnytti, on asetettu lankeemukseksi – ei niille, jotka eivät Jumalasta mitään tiedä, vaan ”monelle Israelissa”, ts. niille, jotka ovat Jumalan kansa, joilla on hänen sanansa jne. Juuri heille on tämä lapsi asetettu loukkaukseksi, jonka ylitse maailmanviisaat ja pyhät rientävät ja aivan suoraan kaatuvat, lankeavat ja lyövät päänsä rikki. Sen vuoksi, missä Jeesus-lasta ei tahdota ottaa vastaan, täytyy meidän antaa sen tapahtua. Meidän pitää sulkea silmämme ja korvamme ja olla kuin emme näkisi sitä.

Juutalaisille kävi myös näin. He pahentuivat valtavan paljon, kun Kristus väitteli heidän kanssansa ja sanoi: ”Te kuolette synteihinne” (Joh. 8:21). Silloin nämä ajattelivat: Mitä tuo narri sanoo? Eikö meillä ole kuitenkin Mooses ja profeetat. Mehän tiedämme, mikä on oikein ja mitä Jumala tahtoo meiltä. Sekö kaikki ei olisi yhtään mitään eikä auttaisi meitä? Pitääkö meidän muka antaa ensin tämän puusepän apulaisen opettaa meille, miten me autuaiksi tulemme? Näin he ajattelivat, loukkaantuivat Kristukseen ja lankesivat.

Samoin tekevät nykyään myös paavin hengelliset (puhun parhaista, koska suurin osa heistä on vatsanpalvelijoita, kuten sanottu). He syyttävät meidän oppiamme perkeleen valheiksi ja harhaoppisuudeksi. He sanovat: ”Me rukoilemme ja paastoamme hyvin paljon, vaivaamme itseämme. Eikö tämä kaikki sitten olisi yhtään mitään? Eikö se miellyttäisi Jumalaa? Olkoon sitten, sittenpä me ahmimme ruokaa, juopottelemme ja harrastamme huorin tekemistä ja olemme siten Jumalalle mieleen ja pääsemme taivaan valtakuntaan, koskapa Kristus tekee autuaaksi ainoastaan syntisiä eikä vanhurskaita (kuten luterilaiset saarnaavat).” Nämäkin loukkaantuvat Jeesus-lapseen. He lankeavat niin, etteivät koskaan nouse.

Jos siis nyt tahdot olla kristitty, niin suostu siihen ja ole siitä vakuutettu, ettei sinun Herrasi Kristus, sinä, sinun oppisi ja kaikki se, mitä teet, miellytä ihmisiä. Tässä näet kuulet, että Kristus, sinun Herrasi, on niillekin, jotka ovat Jumalan kansa, loukkauskivi ja kompastuksen kallio, johon pahenevat ja loukkaantuvat ja jonka päälle juoksevat kaikki ne, jotka tahtovat olla suuria, viisaita ja pyhiä. Jos nyt tahdot, että nämä seuraajineen pitävät sinua narrina, harhaoppisena ja harhaanjohtajana (sillä muuten ei voi käydä), niin ota tämä Herra ja kuningas vastaan. Jos et tahdo, voit antaa hänen olla. Niinpä siis kaikkien niiden, jotka tahtovat olla kristittyjä ja tulla autuaiksi, täytyy olla Herransa Kristuksen kanssa pahennus ja lankeemus toisille ja tulla pidetyiksi harhaoppisina ja harhaanjohtajina. Tämä on yksi osa tätä ennustusta.

KRISTUS ON MYÖS NOUSEMUKSEKSI MONILLE

Tämä evankeliumi sanoo myös – mikä on syytä panna merkille – että Kristusta ei ole asetettu ainoastaan lankeemukseksi vaan myös nousemukseksi monille Israelissa. Nämä ovat nyt ne, jotka ottavat tämän kuninkaan vastaan, nousevat hänen varassaan ja antavat tarpeen vaatiessa ruumiinsa ja henkensä alttiiksi hänen tähtensä. He tietävät, etteivät he voi itse itseään auttaa. Jos heidän on määrä tulla autetuiksi, täytyy yksin hänen tehdä se, jota enkelit kutsuvat Vapahtajaksi ja josta Simeon tässä ennustaa: ”nousemukseksi monelle Israelissa”. Sen tähden he tunnustavat ja pitävät itseään köyhinä ja kurjina syntisinä, jotka ovat langenneet pahoin ja syvälle. Sen vuoksi he ojentavat kätensä ja pitävät iloiten kiinni tästä jalosta perustuksesta ja kulmakivestä, nousevat hänen varassaan pystyyn, uskovat häneen eivätkä koskaan joudu häpeään (1. Piet. 2:6).

Mutta muut narrit, jotka kuvittelevat seisovansa lujasti, eivät tarvitse mitään armoa ja apua. He juoksevat päätä pahkaa päin häntä, pilkkaavat ja kiroavat häntä surutta. Kun näin käy, älä anna sen ahdistaa sinua, vaan ole niin kuin et näkisi sitä. Tälle lapselle ei kuitenkaan voi käydä toisin kuin Simeon tässä ennustaa. Katso sen sijaan toista vaikkakin vähäistä joukkoa, joille hän on nousemukseksi. Siinä on köyhiä syntisiä, jotka kauhistuvat sydämensä pohjasta Jumalan vihaa ja tuomiota. Heidät tämä lapsi tekee pyhiksi ja vanhurskaiksi. Samoin he tunnustavat, että he ovat eläneet harhan ja tietämättömyyden vallassa. Heidät hän tekee viisaiksi. He myöntävät olevansa kadonneita ja turmeltuneita. Heitä hän auttaa ja tekee heidät autuaiksi. Opi tästä saamaan lohdutusta äläkä anna torjua itseäsi tämän lapsen luota.

Olen monta vuotta uutterasti pohtinut, miten osaisin saarnata Herrasta Kristuksesta siten, että se olisi kaikille mieleen eikä kukaan loukkaantuisi eikä pahentuisi häneen. Mutta se ei onnistu. Sen vuoksi me voimme totuttautua tästä oppimaan, miten meidän tulee vastata niille, jotka sanovat: ”Paavilaisuudessa oli kaikki hyvin rauhallista. Siellä ei kuultu mistään harhaoppisuudesta eikä erimielisyydestä. Mutta tämän opin noustua on ollut kaikenlaista onnettomuutta, niin että siitä on seurannut vähän tai ei yhtään mitään hyvää.” Moisille viisastelijoille voit vastata tämän evankeliumin ja Simeonin ennustuksen perusteella, että kaikkialla siellä, missä puhdas oppi Kristuksesta on liikkeellä, on epäilemättä seurannut se, että muutamat lankeavat ja saavat aikaan kaikkea onnettomuutta. Mutta yhtä kaikki tuottaa tämä oppi toisaalta sen hedelmän, että muutamat pitäytyvät Kristukseen ja hän on heille nousemukseksi. Nämä ovat, kuten sanottu, köyhiä, ahdistettuja omiatuntoja, jotka löytävät tästä opista lohdutuksen ja ilon.

Tätä meidän vastustajamme eivät tahdo ottaa huomioon, vaan he katsovat ainoastaan lankeemusta ja pahennusta, jota ei voida välttää. Se ei ole opin syytä, joka on puhdas, oikea ja hyvä, vaan ihmisten, jotka eivät siihen oikein suhtaudu eivätkä tahdo sitä seurata. Mutta harkitse tätä asiaa oikein ja tunnusta vapaasti: Eikö olisi ollut parempi, jos paavikunnassa olisi edelleen ollut pahennusta ja lankeemusta, kuten nykyään, kuin että kaikki sujui – kuten näytti – tyynesti ja rauhallisesti, ja kuitenkin perkele hallitsi kaikkialla voimakkaasti epäjumalanpalveluksen ja väärän opin avulla ja veti kaikkia joukoittain helvettiin? Kuka ei mieluummin kärsisi ajallisen kuin ikuisen vahingon? Olihan onneton, vieläpä ikuinen vahinko, että paavikunnassa ei ollut oikeaa saarnaa, Jumalan tuntemista eikä jumalanpalvelusta.

Olemme nyt monen vuoden ajan usein saaneet kokea, että monissa valtakunnallisissa kokouksissa on asiaa käsitelty. Mielellään olisi asia saatettu siihen, että saarnattaisiin siten, että se olisi kaikkien mieleen eikä kukaan pahentuisi siitä. Mutta varmaa on: jos otat pahennuksen ja lankeemuksen pois, niin Kristus on jo menetetty. Sillä kun tuo mies tulee ja näyttäytyy, silloin alkaa heti meteli ja lankeemus. Rakas Herra Kristus tuli meidän luoksemme evankeliuminsa välityksellä ennen kuin me häntä huomasimmekaan, aivan kuten juutalaisten luokse. Tämä olisi meidän tullut hyvin kiitollisina ottaa vastaan ja sydämellisesti kiittää Jumalaa tästä sanomattomasta armosta. Mutta mitä tapahtui? Paavi ja piispat suuttuivat häneen. Heidän mielestään hänen olisi pitänyt ensin kysyä heiltä lupaa, ja jos he olisivat siihen suostuneet, olisi hän saanut aloittaa tällä opilla ja muuttaa kirkkoa. Tässä on pahennus voimakkaana. Kristus ei näet tahdo jättää saarnaamista sikseen. Paavi ja piispat taas eivät tahdo kärsiä sitä. Niinpä syntyy sitten meteli. Simeonin ennustus pysyy, että tämä lapsi on asetettu lankeemukseksi monille Israelissa.

Pahennusten täytyy siis tulla, kuten Paavalikin sanoo toisessa paikassa: Lahkoja ja harhaoppisuutta täytyy olla (1. Kor. 11:19). Sanan täytyy tulla vainotuksi. Mutta Kristus pysyy siitä huolimatta, ja muutamille hän on nousemukseksi, ja he tulevat autuaiksi. Mutta muiden täytyy joutua haaksirikkoon, jotka tahtoisivat mielellään muuttaa Kristuksen toisenlaiseksi kuin millaiseksi Isä Jumala on hänet säätänyt ja asettanut, nimittäin sitä varten, että hän olisi tarpeeseen kuin kivi tiellä, että siihen tukeuduttaisiin ja sen varassa noustaisiin. Mutta suurin osa on niin typeriä ja mielettömiä, että he eivät tahdo pitäytyä tähän kiveen, vaan törmäävät sitä vastaan päätä pahkaa ja loukkaavat itsensä siihen. Tämä ei ole kiven vika, vaan moisten typerien, sokeiden ihmisten, jotka kaatuvat siihen ja aiheuttavat itselleen myös suuren vahingon, vaikka kuitenkin Jumala on asettanut Kristuksen sitä varten – kuten Jesajan 28. luvussa on kirjoitettuna – että heidän tulee uskoa häneen, nousta hänen varassaan ja tulla hänen välityksellään autuaiksi.

Evankeliumia ei siis tule pitää sellaisena oppina, joka ei saa maailmassa aikaan muuta kuin riitaa ja erimielisyyttä. Tällaisia syytöksiä paavi ja piispat esittävät sitä kohtaan, ikään kuin he olisivat täysin puhtaita, eivät olisi koskaan mitään pahaa tehneet eivätkä olisi antaneet synneillään ja epäjumalanpalveluksellaan mitään aihetta kaikenlaisiin rangaistuksiin ja onnettomuuteen. Jos he antaisivat tämän opin vallita ja vapauttaa, pysyisivät erimielisyys ja muut vitsaukset taka-alalla. Mutta nyt, kun he vastustavat tätä oppia eivätkä tahdo sallia sen kulkea omaa kulkuaan, ei ole ihme, ettei Jumalakaan menettele heitä kohtaan siten, kuin he mielellään haluaisivat.

W2 XIIIa, 86–96. Suomennos ja otsikointi: Hannu Lehtonen