Avainsana: F.G. Hedberg

Kategoriat
2/2014 Evankeliumi Kirjat Lehdet

Evankeliumi

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 5.2.2016
Ainoa autuuden tie- Fredrig Gabriel Hedberg
Ainoa autuuden tie- Fredrig Gabriel Hedberg

Evankeliumi ei ole mitään muuta kuin saarna siitä ainoasta, Kristuksesta. Siellä täällä on tosin kirjoitettu moniaita kirjoja ja pidetty paljon saarnoja moninaisista ihmisistä, niin pakanoista kuin kristityistäkin, vieläpä Jumalan äidistäkin, pyhästä Pietarista, enkeleistä ja monista pyhimyksistä. Nämä eivät kuitenkaan ole mitään evankeliumeita. Ainoa tosi evankeliumi on se, joka näyttää meille Kristuksen ja opettaa, mitä hyvää meillä on häneltä odotettavana.

Sillä Jumala on tahtonut päättää, että kaikkien ihmisten on oltava tämän yhden ihmisen, Kristuksen varassa, pantava häneen toivonsa (”Ja hänen nimeensä pakanat panevat toivonsa.” (Matt. 12:21, Room. 15:12 ja Jes. 11:1,10). Vanhassa Testamentissa kehotetaan usein panemaan toivo Herraan ja hänen laupeuteensa, sanoihinsa, oikeuteensa ja käsivarteensa ja tarttumaan häneen kiinni (”Tartu kiinni iankaikkiseen elämään, johon olet kutsuttu” (1 Tim. 6:12), ks. myös Joh. 17:3, ”Minä (Jeesus) olen ylösnousemus ja elämä” (Joh. 11:25)), jos mielivät pelastua. Heidän ei pidä tietää kenestäkään muusta kuin Kristuksesta, jonka ainoan ”Jumala on asettanut armoistuimeksi”, kuten pyhä Paavali sanoo (Room. 3:25).

F. G. Hedberg ”Ainoa autuuden tie”, s. 36 – 37, SLEY-Kirjat, 1987.

Toimitukselle lähetti Mika Rantanen, joka on myös lisännyt suluissa olevat Raamatun kohdat.

Ainoa autuuden tie- Fredrig Gabriel Hedberg
Ainoa autuuden tie- Fredrig Gabriel Hedberg
Kategoriat
6/2012 Kaste Lehdet Sakramentti

Jumalan vahva perustus pysyy lujana

F. G. Hedberg

”Kuitenkin Jumalan vahva perustus pysyy lujana, ja siinä on tämä sinetti: ’Herra tuntee omansa’, ja: ’Luopukoon vääryydestä jokainen, joka Herran nimeä mainitsee’.” (2. Tim. 2:19)

Tämä perustus on yksin Herra Jeesus Kristus täydellisen kuuliaisuutensa, sovittavan kärsimisensä, kuolemansa ja voitollisen ylösnousemisensa kautta. Tämä on perustus. Mutta tälle perustukselle emme pääse milloinkaan omalla hengellisyydellämme, vaan yksin siten, että itse Jumala, Pyhä Henki, asettaa meidät tälle perustukselle, oksastaa meidät Kristukseen, mikä tapahtuu kaikkein ensimmäiseksi pyhässä kasteessa. Niin kuin nyt Kristus itse on autuutemme vahva ja järkähtämätön perustus, niin on hänen kasteensakin hänen puoleltaan vahva ja järkähtämätön armoliitto. Hän on itse vakuuttanut profeetan suun kautta: ”Vuoret väistykööt ja kukkulat horjukoot, mutta minun armoni ei sinusta väisty, eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.” (Jes. 54:10) Sen tähden on Lutherkin opettanut kasteesta: ”Samoin kuin Kristus ei kiellä meitä tykönsä tulemasta, vaikka syntiin lankeamme, samoin pysyy myöskin kaikkien hänen antimiensa ja lahjojensa aarre järkähtämättömänä.” Mitä hän on pyhässä kasteessa meille ei ainoastaan luvannut, vaan todella antanut ja lahjoittanut, sen hän pitää ja täyttää muuttumattomana ja uskollisena Jumalana, kunhan me vain emme pysy katumattomina ja hänen armonsa halveksijoina, siten itse menettäen hänen lahjansa, vaan katuen ja tunnustaen syntimme ja lankeemuksemme palaamme takaisin hänen tykönsä, turvautuen uudestaan hänen kasteessa kanssamme tekemäänsä vahvaan, iankaikkiseen armoliittoon ja sen perusteella taas ahkeroiden parannusta ja uutta kuuliaisuutta, se on: pukeutumista uuteen ihmiseen ja vanhan ihmisen kukistamista ja kuolettamista pahoine himoineen ja haluineen.

Niin on nyt Herra Kristus yksin ainoa, vahva autuutemme perustus, mutta kastetta pidämme korkeassa arvossa sen tähden, että se on uudestisyntymisen peso, jossa Pyhä Henki on rakentanut meidät tälle Jumalan perustukselle, se on: tehnyt meidät todella osallisiksi kaikkeen siihen armoon, anteeksiantamukseen, elämään ja autuuteen, jonka Herra Jeesus on meille ansainnut. Ja me tiedämme – Jumalan kiitos – pyhästä Raamatusta, että niiden väärien henkien oppi on pelkkää valhetta ja kauhistusta Jumalan edessä, noiden, jotka luulottelevat, että kaste ei enää hyödytä mitään, sitten kun ihminen kerran on rikkonut lupauksensa ja langennut syntiin. Tähän väärään oppiin vastaamme apostolin sanoilla: ”Ei kai heidän epäuskonsa ole Jumalan uskollisuutta tyhjäksi tekevä? Ei suinkaan!” (Room. 3:3)

”Hän ei luovu liitostansa, Jonka solmi lapsen kanssa kallihissa kasteessa, Vuoret siirtyy sijoiltansa, Ennen kuin hän liitostansa.”

Fredrik Gabriel Hedberg, Elämän sanoja, s. 323. Helsinki 1935. SLEY.

Kategoriat
1/2012 Lehdet

Concordia 1/2012

Pääkirjoitus   Hannu Lehtonen

Kristuksen rakkaus syntiseen   F. G. Hedberg

Fredrig Gabriel Hedberg, kristikunnan opettaja   Sakari Korpinen

Markku Särelän kommentti Sassesta herättää kysymyksiä   Halvar Sandell

Rikkauden viettelys (Matin lehti 2/2011)   Matti Roininen

Herra vierailee Aabrahamin luona(1. Moos. 18)   Paul Kretzmann

Sisällysluettelo 2011

Kristus on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden   Martti Luther

 

 

Kategoriat
1/2012 Lehdet

Kristuksen rakkaus syntisiin

F. G. Hedberg

”Jumala tuo ilmi rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, meidän vielä ollessamme syntisiä, kuoli edestämme.” (Room. 5:8) Ks. myös 1. Joh. 4:9, 10

Oi ihmeellistä ja pohjatonta Jumalan rakkautta, joka ainoassa Pojassa Kristuksessa on meille syntisille ilmestynyt! Kuka voi tätä rakkautta täällä täysin käsittää, kuka ihmiskielin sen kunniaa kuvailla? Tämä on rakkaus, jota eivät taivaatkaan täydellisesti tajua, jota enkelitkin iäisesti ihmettelevät. Mitä sitten me!

Te, jotka uskotte siihen rakkauteen, jolla iankaikkinen Isä meitä Pojassaan rakastaa, tulkaa katsomaan! Eikö tämä ole suuri Jumalan ihme ja arvaamaton rakkaus! – Sillä mitä me olemme? Kelvottomia maan matoja, saastaisia itsessämme. Ja kuitenkin on itse Jumala jo iankaikkisuudessa meitä Pojassaan suuresti, sanomattomasti rakastanut. ”Sillä niin Jumala on rakastanut maailmaa, että hän antoi ainoan Poikansa, jotta kuka ikinä häneen uskoo, se ei hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3:16). Ja siinä Jumala tuo ilmi rakkautensa meitä kohtaan, vakuuttaa pyhä apostoli Room. 5:8, että Kristus, meidän vielä ollessamme syntisiä, kuoli edestämme. ”Siinä rakkaus on”, sanoo Johannes, ”ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän synteimme sovinnoksi” (1. Joh. 4:10).

Jos me olisimme ensin rakastaneet Jumalaa ja olleet hänelle aina kuuliaiset, eipä silloin niin ihmeellistä olisikaan, jos hänkin meitä rakastaisi. Mutta nyt on aivan toisin, kun me olemme luopuneet hänestä, ”oleme väärin tehneet, olleet jumalattomia ja hänen mielensä rikkoneet ja siis ansainneet helvetin ja iankaikkisen kadotuksen”. Mitä siis tällaisissa on rakastettavaa? Miksi on Jumala vihollisiansa rakastanut, vieläpä niin, että ainoan Poikansa kuolemaan antoi, kovaan ristin kuolemaan kaikkien meidän edestämme? Tässä on ihme, tässä Jumalan rakkauden salaisuus, jota enkelitkin ylistävät!

Mutta vaikka nyt tämä arvaamaton Jumalan rakkaus on kaikkea ymmärrystä ylempi (Ef. 3:19), niin on kuitenkin autuaallista täällä heikkoudessakin sitä katsella Kristuksen kasvoissa, evankeliumin ilmoitetussa sanassa. Sillä tässä sanassa me, niin kuin kuvastimessa, 1. Kor. 13:12, Kristusta uskossa katselemme ja Kristuksen kasvoissa näemme iankaikkisen Isän sydämen, täynnä armoa ja rakkautta meitä vaivaisia syntisiä kohtaan. Sen tähden myös apostoli Paavali, Tiit. 3:4, sanoo Jumalan hyvyyden ja ihmisrakkauden meille ilmestyneen evankeliumissa, ja taas toisessa paikassa hän todistaa: ”Jumala, joka sanoi: ’Loistakoon valo pimeästä!’, on se, joka loisti sydämeemme, jotta Jumalan kirkkauden tunteminen valoaan levittäisi, sen kirkkauden, joka loistaa Jeesuksen Kristuksen kasvoissa” (2. Kor. 4:6). Tästä näemme Jumalan kirkkauden eli kunnian tuntemisen koittavan meille Kristuksen kasvoista, toisin sanoen: Jumalan kunniallisen armon ja rakkauden kirkkaus voidaan tuntea ainoastaan Kristuksen kasvoissa, jotka taas evankeliumin sanassa meille loistavat, kun sitä uskossa katselemme. Sen tähden myös Herra Kristus itse vakuuttaa: ”ei Isää tunne kukaan muu kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo Hänet ilmaista” (Matt. 11:27), ja toisessa paikassa: ”Ei kukaan pääse Isän tykö muutoin kuin minun kauttani” (Joh. 14:6). Sillä hän yksin, Jumalan ainoa Poika, on ”Isän kirkkauden säteily ja hänen olemuksensa perikuva”, niin kuin pyhä apostoli todistaa (Hebr. 1:3).

Ihmisten autuus ja iankaikkinen elämä ovat siis yksin siinä, että Jumalan ainokaista Poikaa, lihaan ilmestynyttä Herraamme Jeesusta Kristusta, ja itse Isää hänessä opitaan oikein tuntemaan. Sillä Herra sanoo: ”tämä on iankaikkinen elämä, että he tuntevat sinut, joka yksin olet tosi Jumala, ja sen, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen” (Joh. 17:3). Niin oppivat ensimmäisetkin opetuslapset tuntemaan Isää ainoastaan Pojassa ja käsittämään Isän armoa ja rakkautta lihaan ilmestyneessä Jeesuksessa Kristuksessa. Sillä eipä Isää muutoin kukaan tunne. ”Ei kukaan ole Jumalaa milloinkaan nähnyt; ainokainen Poika, joka on Isän helmassa, on hänet ilmoittanut”, sanoo Johannes, ja aivan tämän edellä hän selittää, miten tämä on käynyt: Jumalan Poika, iankaikkinen Sana, tuli lihaksi, asui ihmisten keskellä ja ilmoitti heille sekä puheilla että töillä kirkkautensa, joka tosin ei ollut maallinen, vaan taivaallinen kirkkaus, sillä täynnä armoa ja totuutta oli sen omistaja. Tästä Kristuksen armon ja totuuden täydellisyydestä he tunsivat ja uskoivat hänet Jumalan ainoaksi Pojaksi sekä näkivät myös itse Isän Pojassa (Joh. 14:9), niin kuin pyhä Johannes todistaa: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskuudessamme, ja me katselimme hänen kirkkauttaan, kirkkautta sellaista kuin ainokaisella Pojalla on Isältä, ja hän oli täynnä armoa ja totuutta” (Joh. 1:14).

Jos siis mekin tahdomme oikein tuntea Jumalan ja hänen todellisessa tuntemisessaan kasvaa, tulee meidän pysyä Kristuksessa ja ainoastaan hänen kasvoissaan, jotka evankeliumissa ilmenevät, Isän kirkkautta katsella. Sillä jos Jumalaa katsellaan ilman Kristusta, emme me syntiset voi häntä muuna nähdä kuin pelottavana kostajana ja kuluttavana tulena, jollainen hän onkin niille kaikille, jotka ilman välimiestä, omin turvinsa häntä lähestyvät. ”Joka uskoo Poikaan, hänellä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, hän ei ole näkevä elämää, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällään.” (Joh. 3:36)

Tosin antaa laki jonkinlaisen Jumalan tuntemisen, mutta juuri sellaisen kuin äsken sanottiin. On laillakin kirkkautensa, joka on erikoisen tarpeellinen suruttomien, lihallisten sydämien herättämiseksi Jumalan pelkoon ja syntiensä tuntemiseen. Sillä laki on sellainen sana, joka ilmoittaa synnin ja Jumalan vihan, ”kuolettaa” ja julistaa ”kadotustuomion” (2. Kor. 3:7, 9). Ja tämä kuoleman ja kadotustuomion julistaminen on juuri sen tähden tarpeellinen, että evankeliumissa ilmoitettu Jumalan armo ja rakkaus Kristuksessa huomattaisiin sitä suuremmaksi ja sitä hartaammin vastaanotettaisiin. Sillä eihän terve tarvitse parantajaa, vaan sairas.

Kuitenkaan ei se Jumalan vihan ja kiivauden tunteminen, joka laista tulee, ketään pelasta, vaan ainoastaan kuolettaa. On toinen sana, joka tekee eläväksi ja opettaa tuntemaan Isää hänen rakkaassa Pojassaan. Se on evankeliumin sana. Se ilmoittaa meille Jumalan sanomattoman rakkauden, Jumalan, joka lähetti ainoan Poikansa maailmaan, ”jotta me eläisimme hänessä” (1. Joh. 4:9). Tässä sanassa vasta näemme taivaallisen Isän armahtavaisuuden ja rakkauden, niin kuin kirkkaassa kuvastimessa. Näemme hänet ”Laupeuden Isäksi ja kaiken lohdutuksen Jumalaksi” (2. Kor. 1:3), joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi meidän kaikkien edestämme (Room. 8:32).

Käykäämme siis heti, me kaikki, jotka iankaikkista elämää etsimme, evankeliumin valossa uskossa katselemaan lihaan ilmestynyttä Jumalan ainoaa Poikaa, joka on täynnä armoa ja totuutta, oppiaksemme tässä ainoan Pojan kirkkaudessa itse Isääkin tuntemaan!

Ensimmäinen rakkauden ihme on tämä, että Jumalan ainokainen Poika, tosi Jumala tosi Jumalasta, laskeutuu niin alas meidän tähtemme, että syntyy syntisestä ihmisestä, luonnollisesta äidistä, ihmiseksi tänne maailmaan. Syystä seurakunta siis laulaa: ”Sä häpeästä, hädästä, armossas meidät päästit”. Meidän häpeämme ja hätämme on kyllä suuri, koska olemme Jumalan kuvan kadottaneet ja synnillä itsemme saastuttaneet ”ja olemme luonnostamme vihan lapsia” – – Ef. 2:3, kuoleman ja kadotuksen ansainneita. Mutta kiitos Jumalalle iankaikkisesti! ”Lapsi on meille syntynyt, Poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, – – Jes. 9:5”. Kaikkein herrain Herra, itse iankaikkinen Jumala, on tullut omaiseksemme, on ihmisen lihaan ilmestynyt. Suuri sukulainen meidät jälleen kunniaan korotti ja ”Jumalan tykö saatti, kuolemasta elämän ja synnistä vanhurskauteen”. Tässä näemme Isän rakkauden ja Pojan suloisuuden. ”Hän syntiemme tähden seimeen alentuu, Hän köyhyytemme nähden köyhäks antautuu” kun ”On orjan muoto hällä, Kärsii kuoleman, Ja kuolon kärsimällä Avaa taivahan. Eijaa! laulamme, Lunastetut olemme Kuolon kahlehista”. Tätä taivaan Herran suurta nöyryyttä ja veljeksemme alentumista katsellessamme emme muuta voi kuin ihmetellen veisata: ”O Isän suuri rakkaus, O Pojan suuri laupeus! Synti sorti meitä, Kautt’ Adamin toi turmion; Jeesus eksyneitä Taas auttoi Isäns armohon; Omiaan ei heitä, Saattaa ilohon”. Ole kiitetty, Herra Jeesus! Amen.

Niin kuin Jeesuksen syntyminen oli halpa ja alhainen, niin oli myös koko hänen vaelluksensa täällä, että Hän meidät, langenneet syntiset, iankaikkiseen kunniaan saattaisi. Sen tähden hän, joka itse oli iankaikkinen Jumala alentui ihmiseksi maailmaan ja vaivaisten syntisen palvelijaksi, niin hän itse vakuuttaa: ”…ei Ihmisen Poika tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monen edestä” (Matt. 20:28). Tätä apostolikin todistaa sanoessaan: ”vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, ei Hän katsonut saaliiksensa sitä, että oli yhdenvertainen kuin Jumala, vaan alensi itsensä ja otti palvelijan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi ja havaittiin olennoltaan sellaiseksi kuin ihminen; hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan saakka, jopa ristin kuolemaan asti.” (Fil. 2:6–8)

Niin oli koko hänen vaelluksensa täällä sangen nöyrä ja alhainen, jonka tähden uskottomat eivät pitäneet häntä missään arvossa. Sillä (niin kuin profeetta ennusti) ”hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä – – jota emme minäkään pitäneet” (Jes. 53:3). Hän, jonka voimasta kaikki ovat tehdyt, syntyy ihmiseksi köyhästä neitseestä Betlehemin vajassa! Enkelit taivaassa ylistävät riemulla tämän autuaallisen syntymän kunniaan, mutta ihmisraukka maassa ei sitä minään pidä, niin halpa se lihan ja veren mielestä on. Ja entä vielä? – Eikö hänen koko ulkonainen elämänsä ollut yhtä alhaista? Taivasten Herra ja Luoja kasvaa halvan puusepän majassa, kunniattomana pidetyssä Nasaretin kaupungissa! Ja edelleen, alettuaan siunauksellisen opetustyönsä, tämä tosi valo, joka valistaa jokaisen ihmisen, kaikkien opettajien opettaja ja ylimmäinen pappi, ei olekaan täällä oikean opettajan arvossa eikä papillisessa säädyssä. Sen tähden hänen syntymämaassaankin sanottiin: ”Mistä tällä on tämmöinen viisaus ja nämä voimateot? Eikö tämä ole se rakentajan poika? – – Mistä sitten tällä on tämä kaikki?” Ja he loukkaantuivat häneen. Lisäksi soimasivat tämän maailman viisaat ja kirjanoppineet häntä ”viettelijäksi” ja ”kansan villitsijäksi” vainoten häntä sillä tekosyyllä kuolemaan asti. – Ja niin kuin hän oli halpa, alhainen ja ylenkatsottu, niin oli hän myös köyhä ja turvaton maailmassa. Itse hän sanoi: ”Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi” (Matt. 8:20). Ja kun häneltä verorahaa vaadittiin, antoi hän Pietarin ottaa sen ongitun kalan suusta, sillä tämän maailman rahaa ja tavaraa ei hänellä ollut, eikä hän sitä tahtonut. ”Sillä te tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon, että hän, vaikka oli rikas, tuli teidän tähtenne köyhäksi (sanoo pyhä apostoli), jotta te hänen köyhyydestään rikastuisitte.” (2. Kor. 8:9) Mitä meidän siis tulee tästä kaikesta sanoa? Mikä oli syynä tähän hänen köyhyyteensä, nöyryyteensä ja alentumiseensa? Kuinka seurakunta siitä veisaa? – ”Rakkaus, joka vaivuit vaivaan, Kuolit lunastukseksen.” – Totisesti! Rakkaus, sula rakkaus hänet tähän vei. Sillä ei hän etsinyt omaa kunniaansa eikä parastansa, vaan meidän; ei hän myöskään tullut tänne palveltavaksi, vaan itse palvellakseen meitä. Niin arvaamattoman suuri on tämä rakkaus, että Luoja itse palvelee luotujansa, alentuu nöyräksi ja köyhäksi korottaakseen heidät iankaikkiseen kunniaan ja taivaallisten tavarain perijäksi! Ja tämän rakkauden suuri salaisuus on siinä, että se ole millään hyvällä työllä tai palveluksella ansaittu, vaan että me päinvastoin olemme tottelemattomuudellamme ja synneillämme syystä ansainneet hänen vihansa ja iankaikkisen rangaistuksen. Niin hän itse todistaa: ”Et ole sinä, Jaakob, minua kutsunut, et ole sinä, Israel, itseäsi minun tähteni vaivannut, – et, vaan sinä olet minua synneilläsi vaivannut, rasittanut minua pahoilla töilläsi. – Muistuta sinä minua, käykäämme oikeutta keskenämme; – Jo sinun esi-isäsi teki syntiä, sinun puolusmiehesi luopuivat minusta” (Jes. 43:22–27).

Nyt tulemme vasta asian ytimeen ja saamme katsella tämän jumalallisen rakkauden varsinaista sisällystä. Me olemme synneillämme kaikki ansainneet Jumalan vihan, kuoleman ja iankaikkisen kadotuksen, eikä yksikään ihminen ole voinut meitä siitä auttaa. ”Kukaan ei voi veljeänsä lunastaa eikä hänestä Jumalalle sovitusta maksaa. Sillä hänen sielunsa lunastus on ylen kallis ja jää iäti suorittamatta.” (Ps. 49:8, 9) Mutta tämä ihminen ja veljemme Jeesus Kristus, jolla ei itsellään ollut syntiä ja joka myös oli iankaikkisen Jumalan Poika, täysi Jumala ja täysi ihminen, Hän yksin kykenee sovittamaan meidät Jumalan kanssa ja pelastamaan meidät iankaikkisesta kadotuksesta, ja sen hän myös tahtoo sulasta rakkaudestaan tehdä. Hän sanoo: ”Tuonelan kädestä minä heidät päästän, kuolemasta minä heidät lunastan. Missä on sinun ruttosi, kuolema, missä sinun surmasi, tuonela?”

Siinä vasta nähdään Jumalan arvaamattoman suuri rakkaus syntisiin, että hän syntisten lunastukseksi antaa ainoan Poikansa ristin kuolemaan ja helvetin ahdistukseen. Ja ainokainen Poika, Herramme Jeesus Kristus, on myös itse halukas kaikkea tätä kärsimään, kuuliaisuudestaan Isänsä tahdolle ja sanomattomasta rakkaudestaan meihin. Sillä tämä vasta on rakkautta! Ei ole maailmassa tällaista ikinä kuultu eikä nähty taivaassakaan! Enkelitkin ihmettelevät, että kaikkien herrain Herra kärsii ja kuolee syntisten ihmisten tähden, vihoitettu Jumala vihollistensa vuoksi. ”Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että hän panee henkensä ystäväinsä edestä.” Niin, ”Tuskinpa kukaan käy kuolemaan jonkin vanhurskaan edestä; hyvän edestä joku mahdollisesti ottaa kuollakseenkin”. Mutta Kristus on vihollistensa edestä kuollut, ei vanhurskasten eikä hyvien, vaan väärintekijäin, pahojen ja kelvottomien syntisten edestä. Siinä on rakkaus, jota ei järki voi käsittää, joka on kaikkea ymmärrystä ylempänä. ”Mutta Jumala tuo ilmi rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, meidän vielä ollessamme syntisiä, kuoli edestämme. – – Niin tulimme siis sovitetuiksi Jumalan kanssa hänen Poikansa kuoleman kautta silloin, kun vielä olimme hänen vihollisiaan.” (Room. 5:8, 10)

F. G. Hedberg, Kristuksen rakkaus syntisiin, s. 3–11. Helsinki 1936. Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys.

Kategoriat
1/2012 Lehdet

Fredrik Gabriel Hedberg, kristikunnan opettaja

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 8.2.2013

“…ja he pysyivät apostolien opetuksessa”, Ap. t 2:42

Sakari Korpinen, teol. lis., Perniö

Arkkitehti Erkki Pitkäranta on perehtynyt arkkitehtuurin lisäksi filosofiaan ja teologiaan. Kaikkiin näihin alueisiin hän on tahtonut liittää keskeisenä kysymyksenä, mikä on tulokulmamme? Tämän tulokulman luonnetta pohdimme tarkasti yhteisellä Berliinin matkallamme kesällä 2010. Niinpä mielestäni olennaista on selvittää, mistä tulokulmasta lähestymme rovasti Fredrik Gabriel Hedbergin toimintaa ja kirjoituksia? Mahdollisuuksia on monia:

Tutkimmeko häntä yhden suomalaisen hengellisen liikkeen eli evankelisen herätysliikkeen ”sydänäänistä” käsin? Käymmekö läpi hänen kirjoituksiaan kysyen ensisijaisesti, miksi hän irtautui pietistisestä herätysrintamasta? Ajaako Hedberg ”iloisen evankelisuuden” asiaa? Entä hänen laulunsa? Voisimmeko saada Hedbergin teologiasta kokonaiskuvaa niiden perusteella? Onko hän sakramenttimystikko? Tai Kristus-mystikko? Vai mikään mystikko?

Voimme keskittyä tarkastelemaan hänen sielunhoidollista toimintaansa jäljelle jääneestä laajasta kirjeenvaihdostaan käsin ja tehdä sen perusteella teologisia johtopäätöksiä?

Nämä vaihtoehdot ovat tietenkin mahdollisia, mutta ne ovat usein johtaneet joko yksipuolisiin käsityksiin tai jopa aivan harhaan.

Tiedämme, että Suomen kirkon elämään vaikuttivat 1800-luvulla monet eurooppalaiset teologiset koulukunnat ja yksittäiset teologit yllättävän voimakkaasti. Ne joilla oli varallisuutta, viimeistelivät opintojaan matkustelemalla Euroopassa. Tällaiset grand tourit saattoivat vaikuttaa Suomen kirkolliseen elämään jopa ratkaisevasti. Tällaisen matkan teki Saksaan mm. Alfred Kihlman, joka tutustui 1850-luvulla Johan Tobias Beckiin. Niinpä Kihlmanin ja myöhemmin erityisesti arkkipiispaksi nousseen Gustaf Johanssonin vaikutuksesta Suomen kirkossa vaikutti herännäispapiston keskuudessa kirkkohistoriastamme tunnettu laaja suuntaus, beckiläisyys. Eräät teologit ovat pitäneet beckiläis-pietistisen vaikutuksen ulottuvan meidän päiviimme asti ja vaikuttavan edelleenkin vahvana kirkkomme elämässä (esim. piispa Matti Väisänen väitöskirjassaan). Voimme vain ihmetellä, miten innostuneesti suomalaiset teologit toivat Euroopan matkoiltaan liberaaliteologi Albrecht Ritschlin (1822–1889) hengentuotteita ja saivat Suomessakin kannattajia.

Monet eivät päässeet matkustelemaan Ruotsia pitemmälle, mutta yllättävän paljon hankittiin teologista kirjallisuutta ja tilattiin teologisia aikakauslehtiä ympäri Eurooppaa. Monet jatkoivat sellaisen kirjallisuuden lukemista, jota oli tentitty teologisessa tiedekunnassa. Tiedekunnan opetus ja sen kirjat eivät kuitenkaan tyydyttäneet esimerkiksi Hedbergiä.

Siksi minun tulokulmani Hedbergin pastoraaliseen toimintaan, julistukseen ja opetukseen on ollut vuosien ajan hänen Euroopasta hankkimansa teologinen kirjallisuus. Tietenkin olen hankkinut Hedbergin oman tuotannon ja lähes kokonaan. Mutta aloin siis ostaa hänen kirjoituksissaan esiintyviä teoksia, lukea niitä ja porautua mahdollisimman itsenäisesti siihen, mitä hän näiden auktorien avulla on ymmärtänyt kristillisestä uskosta ja opista. Tämä viimeksi mainittu tulokulma avasi minulle tien tunnustamaan rovasti Fredrik Gabriel Hedberg kristikunnan opettajaksi. Hänelle oli pastorina tärkein asia oikean kristillisen kirkon jatkuminen Suomessa. Keskityn tähän.

1. KIRKKOISÄT PYHÄN RAAMATUN OPETTAJINA

W.A. Schmidtin kirjoittama Hedbergin elämäkerta on klassikko (1951). Hän toteaa teoksensa olevan kirkkohistoriallinen biografia. Hän ei ole edennyt kuitenkaan puhtaasti historiallisesti, vaan on ”myös kosketellut Hedbergin teologista kehitystä ja peruskatsomustaan” kirjeenvaihdon, kansanomaisten herätyslehtisten sekä Hedbergin toimittamien lehtien ja hartauskirjojen avulla. Tuntuu oudolta, että hän on jättänyt Hedbergin suuret teologiset teokset sivummalle. Pienikin silmäily kolmiosaiseen tutkimukseen Werklärans wederläggning (Hfors och Åbo 1847 -1851) ja Baptismens wederläggning och Det heliga Dopets förswar (Örebro1855) osoittaa ensiksikin, miten Hedbergille oli tärkeää seurata varhaisen kirkon opettajia. Schmidt mainitsee kylläkin itse biografiansa lopussa, että ”voimme panna merkille nimet Tertullianus, Cyprianus, Augustinus, Khrysostomus, Theodoretus, Theofylaktus ja Gregorius Naziansilainen”. Kyllä muitakin. Esimerkiksi Hedberg käyttää apunaan kirkkoisä Irenaeusta (Lyonin piispa, k. 202) selvittäessään inkarnaation salaisuutta:”Osalliseksi hän on tullut meidän luonnostamme, että mekin Jumalan luonnosta osallisiksi pääsisimme”, Kristillisiä Sanomia 5/1863. Mitä Hedberg näiltä erityisesti sai, jää Schmidtin teoksessa käsittelemättä. Olen jossain määrin mennyt näitä viittauksia läpi.

Kun selaamme saksalaisia 1800-luvun teoksia, joita Hedberg luki ja siteerasi, niissä esitetään usein patristinen tulkintaperuste. Hedbergille pyhän Raamatun tutkistelu oli alkukielillä jatkuvaa. Siksi myös patristisen kirjallisuuden käyttö oli mahdollista. Hänen painettu pastoraaliväitöksensä Theses vuodelta 1848 käsittelee eräiden Psalmien jakeiden kääntämistä. Se on latinaksi, mutta osoittaa Hedbergin hallinneen heprean lisäksi arabian. Onpa hänen teeseissään käytetty myös espanjaa. Edellä mainituissa suurissa teologisissa teoksissaan Hedberg viittaa tarvittaessa UT:n kohtiin kreikaksi. Dogmaattisissa kysymyksissä hän viljelee oppihistorian klassisia termejä latinaksi.

2. LUTHER , REFORMAATIO JA LUTERILAINEN TUNNUSTUS –“KOKONAAN TOISENLAINEN TIE”

Reformaatio löysi uudestaan kirkkoisien tavoin pyhän Raamatun ja ilmoitusteologian. Sola scriptura (yksin Raamattu) ja solus Christus (yksin Kristus) kuuluvat yhteen. Tästä seuraa sola gratia (yksin armosta) ja sola fide (yksin uskosta).

”Luther on oppi-isä ja pysyy oppi-isänä kaikkia muita suurempana.” Näin kirjoitti 1879 Hedberg eräälle ystävälleen. Suomessa tapahtui heräävää mielenkiintoa Lutherin teoksiin 1830-luvulla. Lutherin ruotsinnokset, joita mm. P.A. Sonden oli toimittanut, levisivät myös Suomeen. Hedberg tutustui Lutherin Epistolapostillaan 1835, johon hän viittasi myöhemmin usein. Joonas Lagus ilmeisesti kiinnitti Hedbergin huomion Lutherin Kirkkopostillaan ja eritoten Kolminaisuudenpäivän saarnaan. Tämä tapahtui 1836 (Hedbergin kertoma Frans Wilhelm Sipilälle). Sitten hän löysi Kirkkopostillan Lohjan kirkonarkistosta. Kirkkopostillan ensimmäisen osan ruotsinnosta lukiessaan hän sai ”vähäisen aavistuksen kokonaan toisenlaisesta tiestä”. Aion valottaa tässä esityksessä myöhemmin vähän, mitä tällä ”toisella tiellä” laajasti ottaen tarkoitetaan.

Jo vuonna 1837 Hedberg luki Lutherin Galatalaiskirjeen selitystä. Tätä hän yritti Ouluun karkotettuna suomentaakin. Mutta painettuna tuli vain suomeksi 1841 Lutherin 51 psalmin selitys.

Jos Hedbergin pääteoksena halutaan pitää Raippaluodossa valmistunut Uskon oppi autuuteen (Turku 1843, toinen uusittu painos Pöytyän pappina 1844), se sitä varmaan onkin Suomen hengellisten liikkeiden kannalta. Ja Uskon oppi on ihana sielunhoitokirja, joka sisältää myös herätysnäyn, mutta se ei ole nimestään huolimatta ehyt dogmatiikan esitys. Tässä teoksessa näkyy, miten Lutherin kirjoitukset ovat keskeisesti vaikuttaneet Hedbergin muutokseen. Yhdyn esim. Lauri Koskenniemen määritykseen tästä teoksesta tältä osin: ”Painotetusti saa sijan avoin ja vapaa luottamus Kristuksessa kaikille lahjoitettuun armoon. Tämä kytkeytyy nyt korostetusti Jumalan sanan ja sakramenttien armonvälineluonteeseen. Tällöin kysymys Pyhän Hengen todistuksesta nousee hyvin keskeiseksi. Avoin ja vapaa luottamus Jumalan sanaan ja evankeliumiin, jossa Pyhä Henki nimenomaan vaikuttaa, nähdään nyt pietistisen subjektivismin vastakohtana” (Johdannosta 16. painokseen). Tämä on alleviivaten todettava. Mutta jos Hedbergin kirjoituksista luetaan vain Uskonoppia sekä hänen laajaa sielunhoidollista kirjeenvaihtoaan ja laulujaan, on mahdollista, että Hedbergiä luonnehditaan ensisijaisesti tai jopa pelkästään uusevankelisuuden huomattavimmaksi edustajaksi. Tähän joukkoon liittyy Carl Olof Rosenius, sitten myös mm. room. kat. kirkosta irrottautuneet Martin Boos ja Johannes Gossner sekä monet herrnhutilaiset lauluntekijät. Oppihistorian teoksista tekee näin mm. Aleksander Radler (Lund 1988) ja vanhemmista mm. 1931 julkaistu Ernst Newmanin Hedbergianismen i Sverige. Jos silmäilemme myös esim. Hedbergin kirjoituksia Ruotsissa ja ruotsalaisten toimesta (Toivo Niemimaan tekemä hyvä bibliografia), saadaan Hedberg asetettua roseniolaiseen uusevankelisuuden rintamaan. Mutta tämä määrite “uusevankelinen” ei tee lainkaan täyttä oikeutta Hedbergille. Kirkkopoliittisistakin syistä johtuen Hedbergistä tehdään tosin mielellään uusevankelinen ja painotuksiltaan yhden, eräissä kysymyksissä pietistisistä linjauksista poikkeavan, mutta kuitenkin suurissa perusratkaisuissaan pietismiä edustavan herätysliikkeen isä.

Pidän Hedbergin suuriin teologisiin kirjoituksiin kuuluvana edellä mainittujen lisäksi hänen tekemäänsä Tunnustuskirjojen toisen, kielen puolesta korjatun laitoksen esipuhetta jopa sellaisena, josta tulee hahmottaa kaikkea hänen kirjallista tuotantoaan. ”Johdanto Seurakuntamme Tunnustuskirjoihin” oli Evankeliumiyhdistyksen pyytämä. Kirja ilmestyi johdantoineen 1878. Lyhyydestään huolimatta Hedberg osoittaa tässä jumaluusopillisessa testamentissaan, miten luterilainen tunnustuksellisuus on Kristuksen kirkon tie. Tämä vakaumus ei jäänyt vain teoreettiseksi, vaan hän joutui taistelemaan Kirkkolain ns. tunnustuspykälän johdosta. F.L.Schaumanin laatima ja beckiläisen papiston ajama muutos, jossa kirkon ylin arvovalta ei enää olisi pyhällä Raamatulla ja Tunnustuskirjoilla, kaatui “hedbergiläisen puolueen” toimesta, mitä nimeä käytti mm. K.E. Stenbäck. On huomattava, että tuolloin aito pietistinen papisto oli samassa rintamassa hedbergiläisten kanssa. Näin myös kirkkomme oikeusperusta pysyi rikkomattomana.

Viime vuonna vietettiin Hedbergin juhlavuotta. Kaikkein kirkkaimmin Hedbergin paikkaa kansainvälisessä uusluterilaisuudessa eli tunnustuksellisessa luterilaisuudessa on korostanut Anssi Simojoki. Hänen esitelmänsä Paavalin synodin kirkkopäivillä on vuosia kuljetun yhteisen tiemme hedelmää.

3. “KOKONAAN TOISENLAISELLA TIELLÄ” OPASTAVAT ORTODOKSIAN PAIMENET

Takavuosina keskustelin Hedbergin teologiaan syventyneen Veikko Takalan kanssa, miten luterilaisen dogmatiikan kukoistuskauden suurmiehet kuten esim. Chemnitz, J. Gerhard, Calovius, Quenstedt, Hollazius jne. ovat vaikuttaneet Hedbergin opetukseen. Takala korosti erityisesti Wittenbergin Abraham Caloviuksen (1612-1686) osuutta. Hänen isänsä Lauri Takala on keskittynyt enemmän evankelisen liikkeen historiaan (Suomen evankelisen liikkeen historia I-III) kuin itse Hedbergiin ja niinpä myös sen tutkiminen, mikä on ollut Hedbergin suhde ortodoksian isiin, on fragmentaarista. Werklärans wederläggning-teoksen esittelyssä L. Takala kyllä nostaa esiin enempää selvittämättä J. Gerhardin (Loci Theologici). Baptismens wederläggning-teoksen kuvauksessa L.Takala osoittaa ilmeisesti Osmo Tiililäänkin tukeutuen, miten Hedberg käyttää apunaan ortodoksian isistä eritoten Johann Gerhardia (1582-1637) ja Leonhard Hutteria (1563-1616).

Uusinta Hedberg-tutkimusta silmäillessä nousee ilman muuta kysymykseksi, miksi Hedbergin jatkuvaa ortodoksian paimenten osuutta ei juurikaan ole noteerattu. Olihan Saksassa uusluterilaisten pappien keskuudessa reformaation kirjojen lisäksi nämä niin suosittuja, että jopa esim. Gerhardin laaja Loci theologici julkaistiin uutena laitoksena 1863-1875. Onko tässäkin kirkkopoliittiset syynsä? Halutaanko näin viestittää koulukirjojen tapaan, että kaikki ”puhdasoppisuus” on kovaa ja kylmää ”yläpuolelle asettumista” ja siis negatiivinen suure?

Schmidt sanoo myös teoksensa lopussa mitään teologista analyysia tekemättä, että kirjoituksissaan Hedberg viittaa J. Gerhardiin. ja A. Caloviukseen. Tosiasiassa esim. suuri luterilaisuuden taistelija Calovius on Veikko Takalankin mukaan vaikuttanut ratkaisevasti esim. Hedbergin kirkkaaseen vanhakirkolliseen inkarnaatioteologiaan. Schmidt toteaa edelleen Hedbergin tukeutuvan Johann Arndtiin (1555-1621), mutta ei kerro sen tarkemmin. On kyllä erikoista, ettei Hedberg hyödyntänyt juurikaan pohjoismaalaista ortodoksian kirjallisuutta. Vaikka pyhä Raamattu oli hänelle kaikki kaikessa, hän ei erityisesti viittaa edes täysortodoksian suureen Gezeliuksen kommentaariin. Sitä tosin luettiin hedbergiläisissä pappiloissa. Hän kuitenkin taisteli mm. Olaus Svebiliuksen katekismuksen puolesta ns. Lindblomin katekismusta (1810) vastaan. Neologian sävyttämät uudet kirkolliset kirjat rikkoivat kirkkokansan rivejä eritoten Ruotsissa.

__________________

Mutta miten Hedberg päätyi tunnustukselliseen luterilaisuuteen? Tässä on mentävä ensiksi tutkimaan luterikunnan emämaan tilannetta ja sitten, mitä kirjoja ja lehtiä Hedberg tilasi mm. Saksasta.

4. LUTERIKUNTA 1800-LUVUN TUULISSA

Eri puolilla Eurooppaa hallinnut valistusajan optimistinen edistyshurmos oli romahtanut Ranskan vallankumouksen jälkeisiin hirmutekoihin. Monien järkyttävien tapahtumien vyöry pani kristityt ja kirkkokunnat kyselemään tosissaan uskonsa ja toivonsa perusteita.

Kuitenkaan luterikunnassa ja eritoten sen emämaassa Saksassa ei päästy kirkollisessa elämässä heti jaloilleen, koska opetus, julistus ja spiritualiteetti oli pahasti rappeutunut. Kun teologinen työskentely ja hengellinen elämä alkoi sitten nousta, syntyi paljon herätystä. Tästä on mahdotonta löytää kuitenkaan mitään yhtenäistä teologista linjaa. Uusimpiakaan tutkimuksia lukiessamme emme voi saada selkeää teologista kokonaiskuvaa. Kuitenkin juuri Saksassa vaikuttaneiden hyvinkin erilaisten teologis-kirkollisten linjausten ja trendien vaikutus suomalaiseen kirkolliseen elämään ja teologiaan on ollut kiistaton. Simo Kivirannan koulukunnan kasvattina olen taipuvainen seuraaviin kokonaisuuksiin, vaikka rajat eivät olleetkaan aina selviä:

A. Ilmeisesti 1800-luvun eniten vaikuttanut teologi on preussilainen Friedrich Daniel Ernst Schleiermacher (1768-1834).Hän on ns. idealismin suurmiehiä, joka halusi puolustaa kristillistä kirkkoa valistuksen rationalismia vastaan, mutta teki itse asiassa karhunpalveluksen. Tultuaan Berliiniin hän vaikutti vahvasti reformoitujen ja luterilaisten unionihankkeeseen. Friedrich Wilhelm III (1770-1840) halusi suoranaisin pakkokeinoin yhdistää luterilaiset ja kalvinistiset seurakunnat yhteen protestanttiseen Preussin kirkkoon. Jo tätä ennen olivat luterilaiset kokeneet suoranaista vainoa. Tästähän oli seurauksena mm. aitoluterilaisten joukkopako Pohjois-Amerikkaan, Australiaan ja eteläiseen Afrikkaan. Mm. Hedberg avusti vainottuja saksalaisia luterilaisia.

Schleiermacher oli akateeminen aristokraatti, joka halusi vaikuttaa ensisijassa intellektuaaleihin ja pappiskoulutukseen. Hänen pääteoksensa Der christliche Glaube olikin eri puolilla teologisissa tiedekunnissa luetuimpia kirjoja. Mutta kirkkokansan keskuudessa Schleiermacheria ei luettu, eikä hän perustanut kirkollista ryhmittymää. Aleksander Radler esittää mielenkiintoisen väitteen, että teologisissa tiedekunnissamme edelleen harjoitettu ns. lundilainen metodi nousee oikeastaan schleirmacherilaisesta perinnöstä (Kristendomens idehistoria, 1988)

Aseekseen valistuksen rationalismia vastaan Schleiermacher ei ottanut pyhää Raamattua saati Tunnustusta, vaan hän painotti tunteen ja itsetiedostuksen merkitystä kristillisessä teologiassa. Hänen mukaansa kristillinen usko ja teologia liittyvät ”absoluuttiseen riippuvuuden tarpeeseen” ja näin tunne on pääasia. On selvää, että tällainen ajattelu johti ilmoitusteologian sivuuttamiseen ja suoranaiseen nihiloimiseen.

B. Saksan maakirkoissa vaikutti edelleen yleiskonservatiivinen, valistushenkinen papisto, joka nautti palkkansa enempiä teologisia perusteita kyselemättä ja ’rokkiaan ryvettämättä’. Tällä joukolla oli lähinnä valistuksen moraalis-rationalistinen lähestymistapa. Osa kulttuuriväestä seurasi tätä joukkoa. Pappien kouluttajina oli edelleen paljon valistushenkisiä yleiskonservatiiveja.

C. Ns. biblisistinen ryhmä, joka sai huomattavan suurta jalansijaa Suomessa. Tämän joukon suurimpia nimiä on Johan Tobias Beck. Hänen vaikutukseensa Suomen kirkossa 1850-luvulta alkaen olemme jo viitanneet. Saksassa ilmeni eri puolilla Württenbergin pietismin eri ryhmittymien aktiviteettia. Samaan rintamaan kuului jossain määrin myös Johann Albrecht Bengel (jonka raamatunselitysteosta Hedbergkin käytti usein) ja Fredrik Christof Oetinger. He kaikki saivat vaikutteita Jacob Böhmen teoksista. Tähän joukkoon liittyy, vaikkakaan ei juuri Suomessa apokalyptiikkaa korostava Samuel Collenbusch. Tässä herätyskristillisessä ryhmittymässä oli oppia ja tunnustusta vähättelevä kärki.

D. Oman aikansa ”elämyksellinen herätyskristillisyys” sai paljon kannatusta erityisesti Berliinin ja Hallen prof. August Tholuckin (1799-1877) ollessa johdossa.

E. Uusluterilaisuus eli tunnustuksellinen luterilainen kristillisyys. Tälle joukolle oli koko ajan tärkeitä Lutherin katkismukset ja muukin Lutherin tuotanto pyhän Raamatun opettajana. Samoin se viittaa yhtenään luterilaisen puhdasoppisuuden suuriin paimeniin. Se löysi uudestaan luterilaiset Tunnustuskirjat. Tämä joukko sai uutta tulta reformaation juhlavuosina 1817 ja 1830. Voi olla, että suoranaiset vainot auttoivat syventymään luterilaiseen tunnustukseen ja reformaation perintöön. Joka tapauksessa tälle joukolle oli mahdotonta hyväksyä kirkollinen unionismi. Arkkidiakonin ja sittemmin Kielin professorin Claus Harmsin (1778-1855) vaikutus on ollut kiistaton laajalla alueella: Schleesia, Breslau, Baijeri, Hannover, Pommeri ja Berliinin seutu. Claus Harmsin ruotsinkielisiä postilloja luettiin Suomessakin.

Tätä joukkoa on kutsuttu ensisijaisesti oppikirjoissa uusluterilaiseksi. Claus Harmsin lisäksi on mainittava Ernst Wilhelm Hengstenberg (’Berliinin lukko’, Kirchliche Zeitung, johon myös Hedberg kirjoitti), J.G. Scheibel, F.J. Delitzsch (kaltoin kohdeltu suuri eksegeetti, Hedbergillä hänen Jesaja-kommentaarinsa), Friedrich Julius Stahl, jumalanpalveluksen suuri tuntija Wilhelm Löhe, joka oli (herätysliikkeen keulahahmo, jota Hedberg siteeraa paljon, G. Thomasius, jota Hedberg käytti mm. Ingmannia vastaan, August Friedrich Christian Vilmar ja Theodor Kliefoth (konkreettinen virka Kristuksen asettama ja siinä noudatettava apostolisia ohjeita Herran käskynä.). Tietysti tähän joukkoon voi vielä lukea moniakin, esim. J. W. Höfling, Christian Ernst Luthardt (Hedbergillä Ilmestyskirjan kommentaari), August Kahnis, Friedrich Adolf Filippi, Alexander von Oettingen (Tartossa professori), Theodosius Harnack (myös Tarton professori) jne. Monilla on ollut alkulähtökohta toinen, mutta tie on vienyt uusluterilaisuuden rintamaan eli tunnustukselliseksi luterilaiseksi.

Ketkä näistä opettajista vaikuttivat erityisesti Hedbergin toimintaan ja opetukseen? Sitä lienee vaikea sanoa, mutta näistä useimpia hän käytti pääteoksissaan ja niihin viittasi. Otan joitakin muita vielä esiin.

5. ERÄITÄ HEDBERGIN OPETTAJIA SAKSASTA

Edellä mainittu W.A. Schmidt julkaisi 1949 pienen vihkosen Hedbergin ja Lutherin suhteesta. Hän sanoo siinä: ”Kun Hedberg sitten kehittyi jumaluusopissaan, hän yhä enemmän omaksui puhdasopin käsityksen Lutherista oppi-isänä.” Tämä oli juuri 1800-luvun uusluterilaisen ryhmittymän omaksuma käsitys. Uusluterilaisuus oli puhdasoppisuuden jatkumossa.

Hedbergin kirjeenvaihdosta ja kirjoitusten viittauksista on mielestäni nostettava edellä lueteltujen lisäksi erityisesti Rudelbach, Besser ja myös H. E.F. Guericke:

Tanskalais-saksalaisen papin Andreas Gottlob Rudelbachin kirjaa Reformation, Lutherthum und Union (Leipzig 1839) Hedberg siteeraa usein, mutta käytti ilmeisen paljon juuri selvittäessään, mitä Kirkolle merkitsee tunnustus. Rudelbach, Guericke ja Luthard toimittivat lehteä Lutherische Theologie und Kirche, jota Hedberg seurasi aktiivisesti. Rudelbach joutui kärsimään tunnustuksellisen uskonvakaumuksensa vuoksi. Hän toimi aluksi Tanskassa, mutta meni Saksaan seurakuntapapiksi. Hän sai elää herätysten keskellä ja ehti samalla kirjoittaa paljon teologisia, kirkko-oppiin liittyviä ja unionia vastustavia teoksia. Valistushenkinen papisto hyökkäsi kiivaasti Rudelbachia vastaan ja hänen oli pakko lähteä takaisin Tanskaan (Slagelse 1851). Hän käänsi mm. reformaation kirjallisuutta tanskaksi ja edisti monin tavoin tunnustuksellisen luterilaisuuden kasvua. Ehkä tästä syytä hän joutui myös liberaalimpaan suuntaan kehittyneen, suuren vaikutusvallan omanneen N. Gruntvigin silmätikuksi.

Itse olen lukenut Hedbergin käyttämistä kommentaareista erityisesti W.F. Besserin (1816–1884 ) teoksia, joita Hedberg lainaa yhtenään. Hän sanookin Besseriä ”yhdeksi uskollisimmista Kristuksen käskyläisistä.” Besser oli myös voimakas unionin vastustaja.

Kun Hedbergin voimakasta sakramenttirealismia on arvosteltu, näemme mm. Besserin teoksista, että tämä on vanhakirkollinen oppi, joka nousee loogisesti inkarnaatiosta ja kaksiluonto-opista. Siitä on seurauksena myös ”das grosse Geheimnis der geistlich-leiblichen Vereinigung”. Kyse ei ole mistään epämääräisestä mystiikasta, vaan Jumalan sanaan perustuvasta aidosta apostolisesta opista, johon uskotaan ja jota tunnustetaan. Mutta niin valistushenkisen rationalismin edustajat kuin pietistis-beckiläisen suunnat teologit haluavat sijoittaa Hedbergin kirkon sivulaivaan juuri raamatullisen sakramenttirealisminsa ja armonvälineitä korostavan seurakunnallisuuden ja kirkollisuuden vuoksi. Poltinmerkit ovat tänään toiset, mutta tarkoitus on sama.

6. OIKEAN KRISTILLISEN KIRKON SÄILYMINEN SUOMESSA

Olin 1970-luvulla Simo Kivirannan kanssa Åbo Akademissa teologitapahtumassa, jossa eräs esitelmöitsijä luennoi, miten Jeesuksen edustama aito Jumala-usko muuntui ja kehittyi kreikkalaisen filosofian vuoksi meidän tuntemaksi kolminaisuusopiksi ja kaksiluonto-opiksi. Hänen mukaansa koko kristillinen uskomme onkin jatkuvan kehityksen tulosta. Oppi muuttuu aikakausien myötä.

Tämä raamattukritiikin mukanaan tuoma käsitys on jo vanha, mutta vasta nyt valloittanut lähes kokonaan kirkkomme. Yksilö ikään kuin saa poimia vapaasti kaikkea, mikä häntä tällä hetkellä miellyttää. Sitä ei saa rajoittaa traditio, oppi eikä ”moralismi”. Myöskään valtion lainsäädäntö ei saa olla pedagoginen. Tästä on ollut seurauksena, että jotkut ajattelijat ovat kuvitelleet evoluution tuottaneen myös uuden ihmistyypin: jatkuvaan vaihteluun heittäytyneen yksilön. On vain käsityksiä ja mielipiteitä, jotka kehittyvät. Ei ole varsinaisesti sellaista pyhää Jumalaa, joka olisi ilmoittanut jotain normatiivista. Kirkon vanha opetus siitä, mitä Raamattu itse selvittää ehdonvallan asioina eli mitkä saavat olla mielipiteitä tai käsityksiä – ja sitten mitkä kuuluvat ehdottomiin totuuksiin, on lähes kokonaan syrjäytetty. Kaikkein vaikein pala on monille teologeillekin juuri se, että sanomme tosissamme Kirkon dogman olevan eksklusiivisen. Monioppisuudelle raivataan tilaa eri tavoin, määrätietoisesti, jopa häikäilemättömästi. Liberaaliteologit yrittävät aikaansaada kylläkin yhteyden manifestaatioita (yhteisiä julkilausumia ja jopa yhteistä ehtoollista), mutta varsinaisesti ei pyritäkään totuuteen tai yhteen oppiin.

Aivan toista käsitystä ovat edustaneet kirkkoisät, reformaatio, luterilaisen puhdasoppisuuden paimenet sekä uusluterilaiset isät. Tämä joukko on korostanut pyhän Raamatun perusteella, että Kirkolla on ainutlaatuinen opetustehtävä, johon kuuluu annetun apostolisen opin varjeleminen, tallentaminen ja esittäminen kaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa. Tässä opetusvirassaan (magisterium) sillä on apunaan ja johtajanaan itse Kristus ja Pyhä Henki.

Olin sisäistänyt Åbo akademin professorin esittämän ”kirkollisen evoluution” jossain määrin. Seppo A. Teinonen opetti taidollisesti toista linjaa, joka muutti käsitykseni. Kristillinen oppi on kertakaikkisesti annettu, ja se on sisällöllisesti muuttumaton. Tietysti sen muotoilussa on erilaisuutta ja ymmärtämisen asteita. Ajatukselliseen selvyyteen pääseminenkin on viime kädessä Pyhän Hengen työ. Kirkkoisä Augustinus perusteli oikean teologian harjoittamista apostolin sanoilla: ”Niinpä saa Hengen kautta toinen viisauden sanat, toinen tiedon sanat saman Hengen vaikutuksesta” (1. Kor.12:8). Vulgatassa on viisaus sapientia ja tieto scientia. Tulee tehdä työtä ja anoa sapientiaa ja scientiaa, sillä Kristuksen kirkko ei tarvitse mitään erityistä ”suomalaista teologiaa”, ”herätysliikkeen oppia”, ei edes mitään ”luterilaisia dogmeja”. Voimme yhtyä vain pyhään Raamattuun perustuvaan Kirkon apostoliseen ja katoliseen uskoon ja oppiin, joka on ilmaistuna Tunnustuskirjoissamme ja kasvaa sen ymmärtämisessä ja sisäistämisessä Pyhän Hengen työnä. Näin ollaan ja pysytään Kristuksessa. Toinen mahdollisuus on etääntyminen kotikutoiseen uskontoon ja uskonnollisuuteen (civil religion) arkkipiispa Kari Mäkisen johdolla, jossa äänestetään. mikä oppi sopii nyt meidän ajallemme ja minulle. Silloin ei tarvita mitään ”raamattuargumentteja” .

Kun pyhät apostolit oli johdatettu kaikkeen totuuteen (Joh 16:13), kristillinen oppi oli täysin valmis. Siksi myös Martti Luther selvitti, miksi ensimmäiset kirkolliskokoukset laatiessaan kaksiluonto-opin formulaatiot (kr. asygkhytos, atreptos, adiairetos, akhoristos) eivät luoneet mitään uutuuksia, vaan yksinkertaisesti tunnustivat uudelleen kristikunnan uskon ja opin pyhän Raamatun perusteella. Samoin Tunnustuskirjoissa painotetaan, ettemme opeta mitään uutuuksia. Toisin sanoen reformaatio ei halunnut tuoda kirkkoon mitään uusia oppeja, vaan pitää kiinni siitä, mikä oli alkuperäistä ja aitoa ja painotti sitten sen uskomista ja rohkeata tunnustamista. Tämä merkitsi erityisesti oppikontinuiteetin vaalimista ja valvomista (CA, 1. osan päätös).

Tästä on ollut kysymys Fredrik Gabriel Hedbergin toiminnassa. Siksi hän on kristikunnan opettaja.

”Eurooppalainen Hedberg”. Helsinki Koinonia 19.1. 2012

Omistan tutkimukseni ystävälleni, TT Reijo Arkkilalle, hänen juhliessaan 70-vuotista taivaltaan Pyhän Sydämen kappelissa 15.1. 2012

Kategoriat
Kaste Kirjat

Pyhän kasteen puolustus – Fredrik Gabriel Hedberg

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 4.6.2012
Pyhän kasteen puolustus - Fredrik Gabriel Hedberg
Pyhän kasteen puolustus - Fredrik Gabriel Hedberg

Fredrik Gabriel Hedberg

”Jeesuksen nimessä! Baptismin kumoaminen ja pyhän kasteen puolustus.” Näin otsikoi Kaarinan seurakunnan kirkkoherra, evankelisen herätysliikkeen ”isäksi” kutsuttu Fredrik Gabriel Hedberg alun perin 1855 ruotsiksi ilmestyneen pyhä kastetta käsittelevän teoksensa. Tämän Hedbergin kastekirjan, joka on jäänyt pahasti unohduksiin, on nyt jokin aika sitten Lauri Koskenniemi ansiokkaasti suomentanut.

Koskenniemi selostaa alussa olevassa johdannossaan kirjan syntyhistoriaa. Historiallisen taustan muodostaa Hedbergin entisen työtoverin, pastori Anders Wibergin, kääntyminen baptistiseen oppiin. 1852 Wiberg julkaisi kirjan nimeltä Hvilken bör döpas? Och varuti bestär dopet? Tätä Wibergin kastetta käsittelevä teosta ja sen sisältämää baptistista kasteoppia vastaan Hedberg suuntaa nyt esiteltävänä olevan teoksensa.

Hedbergin kirja on hyvin poleeminen. Tekijän pääväite voidaan ilmaista esimerkiksi seuraavilla sanoilla, jotka Hedberg on lainannut sen aikaisesta A. G. Rudelbachin lausunnosta: ”Tämän (baptismin) harhan ytimenä on eittämättä päättäväinen ja pysyvä kirkon sakramenttiopin kieltäminen. Sitä mukaa kuin oivallamme sakramenttien sisällön, tajuamme tämän kieltämisen suuren vaaran. Sillä niitä ympäröivän ja niiden läpi kuuluvan sanan vuoksi sakramentit eivät ole vain Jumalan armon ja laupeuden merkkejä. Ne eivät ole vain uskoamme vahvistavia välineitä, vaan sellaisia pelastuksen välineitä, joiden kautta Herra Kristus yhdistää meidät valtakuntaansa ja itseensä. Ne ovat sanan saarnan ja Hengen viran ohella kolminkertainen todistus maan päällä (1.Joh. 5:8). Sen kautta Kristuksen kirkko elää ja on liikkeellä, taistelee ja saavuttaa täyttymyksensä. Joka siis hyökkää sakramenttien olemuksen ja niiden sisällön kimppuun, se purkaa Kristuksen kirkon” (s. 27). Linjassa tämän lausunnon kanssa Hedberg itse sanoo kirjansa ensimmäisessä luvussa: ”Samalla kun baptismi uutterasti kauniilta näyttävällä tavalla pyrkii toimittamaan sakramentin muodollisesti oikealla tavalla, se itse asiassa mikäli siitä riippuu yrittää hävittää jumalallisten sakramenttien sisimmän olemuksen” (s. 30). Alusta loppuun saakka Hedberg toistaa tämän väitteensä: Uudelleenkastajat tyhjentävät kasteen sen oikeasta sisällöstä, vaikka ovat niin tarkkoja kasteen toimittamisen muodosta. Uudelleenkastajat tekevät kasteesta lain teon, uuden ympärileikkauksen, josta pätee se, mitä Herran apostoli Galatalaiskirjeessä varoittaen sanoo evankeliumin väärentäjistä.

Hedberg perustaa sanottavansa ennen kaikkea Raamatun kastetta koskeviin kohtiin. Tämän lisäksi hän vetoaa monessa yhteydessä Lutheriin sekä kirkkoisiin ja myös luterilaisen ortodoksian teologeihin kuten Martin Chemnitziin tai Abraham Caloviukseen. Ne Raamatun kohdat., joita Hedberg tarkemmin selittää, ovat Joh.3:5, Tiit.3:5, Room.6:34, Kol.2:1112, Gal.3:27 ja Ef.5:2527. Hedberg osoittaa, että baptismi tulkitsee ratkaisevasti toisin ne kohdat., joissa Raamattu selvästi puhuu kasteen merkityksestä. Kun Jeesus Joh.3:5:ssa puhuu uudestisyntymisestä vedestä ja Hengestä, yrittävät uudelleenkastajat. selittää asian niin, ettei Jeesus varsinaisesti puhuisi vedestä vaan ainoastaan Hengestä jne. Näin baptistit selittäessään veden tarkoittavan vettä vain vertauskuvallisesti, ovat joutuneet Hedbergin mielestä samaan harhaan kuin reformoidut. Tiit.3:5:n, jossa apostoli puhuu uudestisyntymisen pesosta, Wiberg vääristää omalla käännöksellään, joka ei tee oikeutta alkutekstille.

Baptistinen raamatun tulkinta johtaa Hedbergin mukaan siihen, että kastetta ei pidetä uudestisyntymisen sakramenttina eli välttämättömänä pelastukseen (s. 60). Uudelleenkastajat lukevat Raamattua ennalta omaksumansa käsityksen ohjaamina. Tämä käsitys on Hedbergin mielestä tämä: ”Baptismi haluaa käsittää Kristuksen ainoastaan Hengen välityksellä, mutta ei tahdo tietää mitään olennaisesta yhteydestä häneen, joka ei ole ainoastaan tosi Jumala, vaan myös Pyhästä Hengestä siinnyt ja neitsyt Marjasta syntynyt tosi ihminen. Selvästi sanottuna me emme kasteessa ole saaneet. vain hänen lahjojaan vaan hänet itsensä. Siksi pyhä apostoli ei todista vain sitä, että olemme kasteessa pukeneet päällemme Kristuksen (Gal.3:27), vaan myös, että olemme siinä hän en kanssaan haudatut ja hänen kanssaan herätetyt (Kol.2:12)… Herran ja hänen uskovan seurakuntansa välinen yhteys ei ole vain hengellinen, vaan samanaikaisesti olennainen yhteys. Tämän perusta on uudesti syntymisen pesussa ja sitä ylläpitää ja ravitsee Kristuksen ruumiin ja veren sakramentti. Tämä ei vähimmässäkään määrin vähennä sanan arvoa ja merkitystä uskolle. Päinvastoin tätä edellytetään, pyhittäähän vain Jumalan sana ja asetus näkyvät aineet Jumalan todellisiksi sakramenteiksi ja uskossa tähän samaan Jumalan sanaan ne oikein vastaan otetaan. Vasta sitten kun olemme käsittäneet sakramenttien varsinaisen olemuksen ja niiden ehdottoman välttämättömyyden kristillisen elämän todellisena syntymisenä ja kehittymisenä, voimme oikein tajuta tohtori Rudelbachin sanoihin sisältyvän totuuden: ”Baptismin harha murtaa perustukset” (s.6061).

Sitaatit tuovat ilmi Hedbergin kirjan keskeisen sisällön. Jo vuonna 1844 Hedberg tuo voimakkaasti esiin sen Lutherin opetuksen, ettei Jumalaa voida käsittää eikä häneen voida tarttua ilman sitä pukua, johon hän verhoutuu ilman lihaan tullutta Kristusta sekä ilman sanaa ja sakramentteja. Tähän Lutherille keskeiseen opetukseen yhtyen Hedberg näkee, että uudelleenkastajat juuri tavoittelevat paljasta Jumalaa. Siksi he haluavat käsittää Kristuksen vain Hengen välityksellä. Mutta tällä tavalla Kristuksen tosi ihmisyys tulee kielletyksi; koko kristologia pirstoutuu. Luterilainen kirkko sen sijaan tähdentää sakramenttien merkitystä juuri tästä syystä. Sakramenttien välityksellä syntyy “ei vain hengellinen vaan hengellisruumiillinen olennainen yhteys Herran ja hänen seurakuntansa välillä”. Siksi sakramenttien pääsisältö on Jeesus Kristus, Jumala ja ihminen. Ei siis ihme, että Hedberg näkee sanomattoman suuren kuilun luterilaisen ja baptistisen opin välillä.

Väärinkäsitysten välttämiseksi on tarpeen korostaa sitä, että Hedberg ei suinkaan mitätöi uskon merkitystä! Hänen linjansa käy hyvin ilmi esimerkiksi sivuilla 8384. Rooman kirkkoa vastaan Hedberg muistuttaa, että sakramenttien pelastava vaikutus edellyttää uskoa. Hedbergin päämaali on kuitenkin baptismi, jonka harha piilee siinä, että se kumoaa pyhien sakramenttien olemuksen ja tekee ne näin tyhjän veroisiksi vertauskuviksi.

Kirjan sisällöstä on syytä mainita vielä erikseen teoksen viimeinen luku (s. 214270). Siinä Hedberg käsittelee Mt.28:1820:n ja Mk16:1516:n valossa kysymystä lapsikasteesta ja lapsen uskosta. Vakuuttavasti Hedberg osoittaa, että juuri lapsikaste on Raamatun oman todistuksen mukaisesti kaikkein paras ja varmin kaste ja että uudestikastajien raamatuntulkinta on itsensä kanssa ristiriidassa.

Hedbergin rikassisältöiseen ja väkevähenkiseen kirjaan toivoisi mahdollisimman monen tutustuvan ja syventyvän. Hedberg osoittaa syvällisellä tavalla, mitä rikkaita aarteita puhtaaseen Jumalan sanaan perustuva luterilaiseen oppiin sisältyy. Erityisesti ne, jotka kipuilevat kastekysymyksen kanssa, voisivat saada selvyyden tässä tärkeässä kysymyksessä perehtymällä Hedbergin opastamana Raamatun omaan opetukseen. Tällaista opetusta me kipeästi tarvitsemme omassa kirkossamme! Hedbergin kirja osoittaa meille miten kalvinilaishenkinen opetus, jos me annamme sille sijaa, vie meiltä sakramenttien rikkaudet, jopa itse Kristuksen, ja kumoaa koko luterilaisen opin.

Hannu Lehtonen

Pyhän kasteen puolustus - Fredrik Gabriel Hedberg
Pyhän kasteen puolustus – Fredrik Gabriel Hedberg
Kategoriat
2/2011 Lehdet

Concordia 2/2011

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 2.6.2012

Pääkirjoitus Hannu Lehtonen

Lapsikaste Uudessa testamentissa II Lasse Lappalainen

Pyhän kasteen merkitys Lassi Mattila

Kristillinen vanhurskauttamisoppi II Matti Roininen

1. Moos. 13 Paul Kretzmann

Henrik Perret: ”Anni” Muut lehdet

Valkeat vaatteet Hedberg

Hän kantaa meitä Martti Luther

Kategoriat
2/2011 Lehdet

VALKEAT VAATTEET

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 6.5.2012

”Minä neuvon sinua ostamaan minulta kultaa, tulessa puhdistettua, että rikastuisit, ja valkeat vaatteet, jotta niihin pukeutuisit ja alastomuutesi häpeä ei näkyisi.” (Ilm. 3:18)

Ensin ostettuasi Kristukselta uskon kultaa, tulessa puhdistettua, saat häneltä samasta hinnasta – ”ilman rahatta ja ilman hinnatta” (Jes. 55) – myös ”valkeat vaatteet, jotta niihin pukeutuisit ja alastomuutesi häpeä ei näkyisi”. Nämä ”valkeat vaatteet”, joihin puettuna vanhurskaat seisovat Jumalan valtaistuimen edessä ja Karitsan edessä (Ilm. 7:9), eivät ole heidän oman hurskautensa kurjia repaleita, vaan ne ovat itse Jeesus-yljän lahjoittamat kuninkaalliset ”häävaatteet”. Jolla ei ole näitä hänen antamiaan vaatteita, hän ei pääse milloinkaan Karitsan häihin, vaikkapa olisi uhrannut kaiken omaisuutensa köyhien ravinnoksi (1. Kor. 13:3). Jos joku tunkeutuisi taivaalliseen häähuoneeseen millä tahansa muilla koristeilla, kuin näillä yljän antamilla vaatteilla, se on Kristuksen vanhurskaudella, niin on kuningas pian sanova hänelle: ”Ystäväni, kuinka tulit tänne sisälle, vaikka sinulla ei ole häävaatteita?” (Matt. 22:12). Silloin täytyy hänen häpeissään vaieta ja vielä lisäksi kuulla kuninkaan suusta tämä ankara käsky: ”Sitokaa hänen jalkansa ja kätensä ja heittäkää hänet ulkoisimpaan pimeyteen” (v. 13). ”Siellä on oleva itku ja hammasten kiristys.” Niin tulevat siis Kristuksen ilmestymisen päivänä kaikkien ihmisten omat koristeet, kaikki maailmassa ylistetyt ja loistavat tekopyhyyden työt raukeamaan tyhjään. Sillä epäuskoisten ja ulkokullattujen osa on oleva kaikkien jumalattomien keralla siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa (Ilm. 21:8), siinä pimeydessä, jossa on oleva iankaikkinen itku ja hirmuinen hammasten kiristys. Mutta Jeesuksen Kristuksen pyhä vanhurskaus, johon usko aina pukeutuu, se on täydellinen ja kestää viimeisen tuomionkin tulessa, ”nimittäin se Jumalan vanhurskaus, joka tulee Jeesuksen Kristuksen uskon kautta kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat” (Room. 3:22). Jeesuksen kuoleman ja veren ansio, Jeesuksen täydellinen laintäyttämys meidän edestämme – ne ovat ne ”valkeat vaatteet”, joihin meidän elämässä ja kuolemassa on tarvis pukeutua, jottei oman ”alastomuutemme häpeä näkyisi”, ei täällä eikä iankaikkisuudessa.

F. G. Hedberg, Elämän sanoja, s. 305. Helsinki 1960. SLEY.