Kategoria: Lehdet

Kategoriat
3/2012 Lehdet

Parannuskeino syntiä vastaan

”Rakkaat lapset! Kirjoitan tämän teille, jotta ette tekisi syntiä. Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus. Hän on meidän syntiemme sovittaja; eikä vain meidän vaan koko maailman.”(1.Joh. 2:1–2)

Meillä on parannuskeino, joka on auttanut meidät synnistä ja sovittanut meidät Jumalan kanssa, nimittäin Jeesuksen Kristuksen aikaansaama parannus, joka perustuu hänen vereensä ja kuuliaisuuteensa. Tämä parannuskeino on taivaallinen ja jumalallinen. Vain sillä on se voima ja kunnia, että se voi ottaa pois maailman synnit, niin kuin Johannes kirjoittaa: ”Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä” (1.Joh. 1:7).
Sen tähden meidän tulee omistaa tämä Herran Jeesuksen Kristuksen suorittama maksu vahvalla uskolla, turvallisina levätä siinä ja tyytyä siihen. Meidän on tyydyttävä siihen puhdistukseen, joka tapahtui ristillä Jeesuksen Kristuksen veren kautta ja joka kasteessa lahjoitettiin meille eikä koetettava itse puhdistautua synneistämme. Se, joka on puhdistettu, on puhdas eikä hänen tarvitse tulla sellaiseksi. Hänen täytyy vain nöyränä tunnustaa vikansa ja koettaa jatkuvasti vapautua niistä. Joka on kasteessa kerta kaikkiaan puhdistettu ja sitten vielä kuitenkin yrittää oman katumuksensa avulla uudelleen puhdistua, ei ainoastaan ole eksynyt kauas pois evankeliumin oikeasta käsittämisestä, vaan tallaa sen lisäksi jalkoihinsa Jeesuksen Kristuksen veren, uskonsa, kasteen ja autuuden. Kuitenkin moni ajattelee tekevänsä siinä oikein. Kun kiven kovaan tyrkytetään sitä, että meidän on maksettava syntivelkamme, mikä huuto säilyy niin kauan kuin maailmakin pysyy, niin me sanomme: Syntini tahdon tunnustaa ja anoa niitä hartaasti anteeksi Isä meidän -rukouksessa Jumalalta, mutta Jeesuksen Kristuksen veri on minut jo kasteessa puhdistanut kaikista synneistäni. Tämä tunnustus on Jumalalle sydämellisen mieluinen, sillä niin kunnioitetaan yksin Jeesusta Kristusta.
Martti Luther, Matkaevästä, s. 169–171.

Kategoriat
2/2012 Lehdet

Pääkirjoitus 2/2012 – Hannu Lehtonen

Viime aikoina on jälleen esitetty maassamme vaatimuksia eutanasian laillistamisesta. Näiden vaatimusten esittäjien joukossa on mm. entinen europarlamentaarikko Esko Seppänen. Hänen puolestaan voitaisiin laillistaa avustettu itsemurha.

Eutanasian puolestapuhujat viittaavat muun muassa Hollantiin, jossa eutanasia on ollut laillistettuna kymmenkunta vuotta. Heidän mukaansa kaikki tapaukset tutkitaan tarkoin, ettei väärinkäytöksiä ilmenisi. Uutiset Hollannista kertovat kuitenkin eräitä hälyttäviä asioita. Muun muassa eräässä Daily Telegraphin julkaisemassa jutussa (21.4.2011) kerrotaan: ”monet vanhemmat ihmiset Hollannissa pelkäävät niin paljon eutanasiaa, että he kantavat mukanaan kortteja, joissa sanotaan, etteivät he tahdo eutanasiaa.”

Eutanasian kannattajat koettavat äänekkäästi kiistää kaiken yhteyden natsien ideologiaan. Historia kertoo, että natsit alkoivat valtaannousunsa jälkeen surmata esimerkiksi vammaisia sillä perusteella, että nämä olivat elinkelvottomia. Kristillinen opetus ihmiselämän pyhyydestä oli kuitenkin edelleen niin vaikuttavana, etteivät natsit saaneet laillistettua tätä ihmisten surmaamista, vaan nämä teot tehtiin salaa.

Kristittyjen tärkeänä ja arvokkaana tehtävänä on puolustaa ihmiselämän arvoa. Jumala on suojannut käskyillään meidän elämämme. Näissä käskyissä sanotaan myös: ”Älä tapa.” On sitten kysymys elämän alkupuolesta tai sen loppupuolesta, tämä käsky kieltää meiltä oikeuden ottaa omiin käsiimme elämän lopettaminen. Se oikeus kuuluu yksin Luojallemme.

Toivottavasti eutanasiaa ei koskaan maassamme laillisteta. Jos niin kävisi, pelkään, että ennen pitkää moni, varsinkin vanha tai sairas, saa pelätä henkensä edestä. Sitä vastoin työkenttää riittää siinä, että vanhuksista, kroonisesti sairaista jne. pidetään huolta.

Kategoriat
2/2012 Lehdet

Oikeus elää – oikeus kuolla

Kurt Einarsson, dosentti, lääkäri, Ruotsi

Mitä Raamattu sanoo oikeudesta kuolla? Voi vaikuttaa tarpeettomalta käyttää ilmaisua ”oikeus kuolla”. Me kaikki kuolemme, mutta emme tiedä ensinkään miten ja milloin. Onko kuoleminen oikeus? Paavali kirjoittaa, että synnin palkka on kuolema, ja Room. 5:12:ssa sanotaan: ”Sen tähden, niin kuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet.” Kun Jumala asetti ihmisen paratiisiin, hän ei tarkoittanut tätä kuolemaan. ”Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää. Ja tuli ehtoo, ja tuli aamu, kuudes päivä.” (1. Moos. 1:31) Mutta hän sanoo Aadamille: ”mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman.” Me tiedämme, mitä tapahtui, ja 1. Moos. 3:19:ssä sanotaan: ”Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinä olet otettu. Sillä maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” Kuolemaa, ts. ruumiin ja hengen eroamista, ei ollut tarkoitettu kohtaamaan ihmistä, mutta nyt katastrofi oli tapahtunut. Vihollinen, perkele, oli tunkeutunut Jumalan luomiskuntaan ja asettautunut sinne lujasti. Hän oli vallannut sen ja hänen mukanaan seurasi kärsimys ja kuolema. Sen vuoksi kuolema ei ole mitään luonnollista, ei mitään sellaista, jonka kanssa ihminen voi vähitellen ystävystyä. On oikeampaa pelätä sitä, kokea se vihollisena, tuhoajana, ei-ystävänä. Asia on, kuten joku on sen ilmaissut: ”on tärkeämpää tulla ystäväksi Jeesuksen kuin kuoleman kanssa.”

Jeesus tuli näet maailmaan tehdäkseen tyhjäksi kaikki perkeleen teot. Heprealaiskirjeen luvussa 2 sanotaan: ”… että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on: perkeleen, ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat olleet orjuuden alaisia” (Hepr. 2:14–15). Jesajan kirjan luvussa 53 luemme: ”Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana.” (Jes. 53:4) Sen tähden Jeesus taisteli sairautta ja kuolemaa vastaan, kun hän vaelsi täällä maan päällä. Sen tähden hän paransi sairaita ja herätti kuolleita. Hän näki kaiken sairauden ja hädän takana itse perkeleen. Kohtaamme tämän esimerkiksi Luuk. 13:11:ssä, jossa kerrotaan kuinka Jeesus paransi naisen ”jossa oli ollut heikkouden henki kahdeksantoista vuotta, ja hän oli koukistunut ja täydelleen kykenemätön oikaisemaan itseänsä”. Jeesus sanoo hänestä: ”Ja tätä naista, joka on Aabrahamin tytär ja jota saatana on pitänyt sidottuna, katso, jo kahdeksantoista vuotta…” (j. 16) Sairaus ja kuolema on siis synnin seurausta.

Juutalaisten keskuudessa kaikkea sairautta pidettiin ilmauksena jostain tietystä synnistä yksittäisen ihmisen kohdalla. Jeesus osoittaa Joh. 9:ssä kuitenkin, ettei kaikkea sairautta saa tarkastella siten. Kun opetuslapset sanovat sokea syntyneestä miehestä: ”Rabbi, kuka teki syntiä, tämäkö vai hänen vanhempansa, että hänen piti sokeana syntymän?”, vastaa Jeesus: ”Ei tämä tehnyt syntiä eivätkä hänen vanhempansa, vaan Jumalan tekojen piti tuleman hänessä julki.” (Joh. 9:2–3) On kuitenkin olemassa sairautta, joka on ilmeisen synnin seuraus ja rangaistus. Tämä käy ilmi muun muassa Ilm. 2:20–22:ssä, jossa Jeesus sanoo Tyatiran seurakunnan enkelille: ”Mutta se minulla on sinua vastaan, että sinä suvaitset tuota naista, Iisebeliä, joka sanoo itseään profeetaksi ja opettaa ja eksyttää minun palvelijoitani harjoittamaan haureutta ja syömään epäjumalille uhrattua. Ja minä olen antanut hänelle aikaa parannuksen tekoon, mutta hän ei tahdo parannusta tehdä eikä luopua haureudestaan. Katso, minä syöksen hänet tautivuoteeseen, ja ne, jotka hänen kanssaan tekevät huorin, minä syöksen suureen ahdistukseen, jos eivät tee parannusta ja luovu hänen teoistansa.”

Me lähdemme usein siitä, että olemassaolon suuri ongelma on kärsimys ja sairaudet, ja ne Jeesuksen pitää korjata. Jeesus osoittaa kuitenkin, että kaiken tämän takana on vakavampi vaurio, joka ensin pitää korjata, nimittäin paha itse, joka ei välitä Jumalasta ja tuhoaa hänen luomistyötään. Ensin pitää tulla oikeaan suhteeseen Jumalan kanssa syntien anteeksiantamuksen välityksellä, kuten näemme kertomuksessa halvaantuneesta miehestä Matt. 9:ssä. Jeesus sanoo hänelle: ”Poikani, ole turvallisella mielellä; sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi”, ja sen jälkeen: ”nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi”.

Jeesus paransi ”kaikkinaisia tauteja ja kaikkinaista raihnautta, mitä kansassa oli” (Matt. 4:23). Hän oli kaikenlaisten sairauksien, silmä-, korva- ja neurologisten, akuuttien samoin kuin kroonisten tautien asiantuntija. Hän saattoi sanoa miehelle, jonka käsi oli kuivettunut: ”’Ojenna kätesi’. Mies teki niin…” (Luuk. 6:10). Jeesus ei määrännyt toistuvaa harjoittelua, johon sisältyy suunnilleen kaksikymmentä kuntoutustoimenpidettä. Ei, käsi parani samalla hetkellä. Tämä on ihme.

Jeesus herätti kuolleita. Hän kutsui Lasarusta, joka oli maannut haudassa mädäntymässä neljättä päivää, ja Lasarus tuli ulos ilmielävänä. Jeesuksen ei tarvinnut puhaltaa häneen henkeä uudelleen. Ei, ihminen on ikuisuusolento, jonka henki ei voi kuolla. Hän käski Nainin lesken poikaa nousemaan ylös, ja kuollut nousi pystyyn ja alkoi todistaa. Siellä, missä Jeesus on, ei koskaan ole kaikki toivo poissa. Hän on elämän Herra. Kristittynä oleminen merkitsee ei-rationaalisten tekijöiden ottamista huomioon. Se, että Jeesus pystyi saamaan kuolleen nousemaan paareistaan, ei ole mitään itsestään selvää. Käsittämätöntä olisi ollut, jos hän, Jumalan Poika, ei olisi voinut tehdä sitä. Jos hän olisi puhunut joitakin lohdutuksen sanoja leskelle, se olisi ollut kaunista, esteettisesti puhuttelevaa. Mutta hän sai kuolleet nousemaan ylös. Se on kristinuskoa.

Oikeus elää – oikeus kuolla. Roomalaiskirjeen 14. luvusta luemme: ”Sillä ei kukaan meistä elä itsellensä, eikä kukaan kuole itsellensä. Jos me elämme, niin elämme Herralle, ja jos kuolemme, niin kuolemme Herralle. Sentähden, elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat. Sillä sitä varten Kristus kuoli ja heräsi eloon, että hän olisi sekä kuolleitten että elävien Herra.” (Room. 14:7–9) Paavali saattoi myös sanoa: ”Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto.” (Fil. 1:21) Miten hän saattoi sanoa näin? Niin, 2. Kor. 5:1:ssä hän kirjoittaa: ”Sillä me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen majamme hajotetaankin maahan, meillä on asumus Jumalalta, iankaikkinen maja taivaissa, joka ei ole käsin tehty.” Näin ollen ei ole minun yksityisasiani, elänkö vai kuolenko. Herra on se, joka määrää. Niin kauan kuin minua tarvitaan täällä, saan jäädä tänne. On sanomattoman turvallista tietää tämä. Niin, mutta miksi sitten tapahtuu, että äiti, joka mielellään haluaisi pysyä lastensa luona, temmataan pois? Voimme tässä sanoa ainoastaan: hänen aikansa oli lopussa, ja Jumala oli sen edeltä nähnyt. Se ei tullut odottamatta Jumalalle. Hän huolehtii kaikesta.

Kyllä, mutta miksi monet kroonisesti sairaat saavat elää vuodesta toiseen? Miksi yksinäisiä, vanhoja ihmisiä eristetään kroonikoille tarkoitettuihin hoitolaitoksiin, ja he riutuvat pois unohdettuina ja ehkä sekavina? Eikö olisi parempi, että he saisivat kuolla? Ole varovainen, kun ajattelet, että olisi parempi, jos nämä saisivat kuolla! On varmaa, että heidän joukossaan on monia rukoilijoita, jotka tekevät työtä Jumalan valtakunnan hyväksi hiljaisuudessa. Herra voi antaa voimaa kärsimyksen kestämiseen ja sen muuttamiseen uskon todistukseksi. Kun Paavali tahtoi päästä eroon lihassaan olevasta pistimestä, Herra sanoi hänelle: ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2. Kor. 12:9) Mutta eivät kai kaikki vanhat ja sairaat ihmiset ole rukouksen ihmisiä? Valitettavasti ei. Pääosa on uskonnollisesti välinpitämättömiä, ja aivan liian monelle on kaikkea varjostava ongelma se, onko vatsa toiminut tänä päivänä vai ei. Mutta jälleen, ole varovainen sen kanssa, mitä sanot. On olemassa niin monta hienoa vanhusta, jotka ovat ehkä olleet terveitä koko elämänsä ajan. He ovat omistautuneet muiden auttamiseen – he ovat uhrautuneet. Yhtenä päivänä he sitten makaavat itse siellä, muiden avun varassa. Monet heistä kokevat olevansa vain vaivaksi, ja se voi lipsahtaa heiltä ulos: ”Eikö olisi parempi, että saisin kuolla?” Monta kertaa tapahtuu, että he mielen hämmennyksessä tai lääkkeiden vaikutuksen alaisena pyytävät saada viimeisen ruiskeen. Ei voi olla kyllin tarkka ja varovainen näiden ihmisten kohdalla. Älä unohda heitä! Tunnet varmasti jonkun, jonka luona voit käydä. Anna heidän huomata, että heillä on merkitystä.

Raamatun todistuksen mukaan ihmiselämällä on ääretön arvo. Niin pian kuin me yritämme arvottaa elämää, olemme alaspäin viettävällä pinnalla. Jumalalle kaikilla on sama arvo. Jeesus on ostanut kaikki meidät yhtä kalliilla hinnalla. Hän ei tehnyt mitään erotusta. Niinpä ei meidänkään pidä sitä tehdä.

Sitten, emme saa unohtaa tärkeintä. Jumalallehan olisi yksinkertaisinta lakaista kaikki meidät suoraan kadotukseen. Miksi hän ei sitten tee sitä? Me olemme niin kalliisti ostettuja, me olemme niin kallisarvoisia hänen silmissään. Toisen Pietarin kirjeen 3. luvussa sanotaan: ”Ei Herra viivytä lupauksensa täyttämistä, niinkuin muutamat pitävät sitä viivyttelemisenä, vaan hän on pitkämielinen teitä kohtaan, sillä hän ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen.” (2. Piet. 3:9) Roomalaiskirjeen 9. luvussa me luemme: ”Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen.” (Room. 9:16) Siitä tulee meidän olla kiitolliset, sillä hänen laupeutensa on suuri. Ehkä hän löytää jonkun yhdennellätoista hetkellä.

Mutta, joku ehkä huomauttaa, lääkärin täytyy joutua tilanteisiin, joissa heidän on otettava kantaa, mikä hoito vaikeasti sairaalle potilaalle tulee antaa. Se on oikein. Silloin täytyy nähdä lääkkeet ja tekniset apuvälineet Jumalan lahjoina, joita ihminen on asetettu hoitamaan. Jos ollaan pienessä sairaalassa Afrikassa, ei ehkä ole niitä hoitoresursseja, jotka meillä on modernissa sairaalassa. Mitä enemmän on vaihtoehtoisia hoitoja, sitä vaikeampi on valita yksittäisessä tapauksessa. Koulutuksen aikana sekä oman että toisten kokemusten avulla saadulla tietoudella saa tehdä päätöksiä, koettaa hoitaa leiviskäänsä oikein. Tässä kristityllä lääkärillä on suunnaton etu. Hän voi viedä tapauksen Suurelle Lääkärille ja pyytää häntä ohjaamaan toimenpiteitä. Erityisesti tunnen olevani turvallisin mielin, kun olen tekemisissä kristityn potilaan kanssa. Tiedän silloin, että Jumala valvoo erityisellä tavalla kaikkea sitä.

Meidän pitää olla kiitollisia niin kauan kuin poliitikot eivät määrää meille, miten meidän tulee toimia siinä ja siinä tapauksessa – niin kauan kuin he eivät voi lakiteksteihin viittaamalla määrätä, että hengityskone tulee sulkea joltain potilaalta.

Marttyyriaikoina voi Jeesuksen nimen tunnustaminen merkitä vainoa kuolemaan asti. Silloin kristityllä ei ole mitään valinnan mahdollisuutta. Olemme joskus lukeneet tai kuulleet ihmisistä, jotka ovat uhrautuneet kuolemaan jonkun lähimmäisen vuoksi. Opetuslapsi ei ole suurempi kuin Mestarinsa, hän, joka antoi elämänsä lunastusmaksuksi monien edestä.

Mutta lopuksi. Mitä merkitsee ikuisuuden näkökulmasta se, mitä tapaa hän käyttää saadakseen meidät kotiin? Mitä merkitystä sillä silloin on, jos vaivun yhtäkkiä katuun parhaassa iässäni tai jos kuihdun hitaasti pois kroonisesti sairaille tarkoitetussa kodissa. Ainoa tärkeä on kuitenkin se, tulenko lopulta autuaaksi. Mitä auttaa kivuton, rauhallinen kuolinvuode, jos kauhukseni heräisin väärässä paikassa? Tietysti kuolemiseen voi sisältyä epämiellyttäviä asioita. Kukapa pitäisi kuolemisesta? Paavali sanoo, että hän mieluiten eläisi niin kauan kunnes Kristus tulee. Eräässä toisessa kohdassa hän kuitenkin kirjoittaa: ”Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto.” (Fil. 1:21)

Minulla on valoisa muisto ajalta, jolloin toimin assistenttina eräässä tukholmalaissairaalassa. Pieni, vuoteessa oleva mummo työnnettiin osastolleni. Hän ei kyennyt kertomaan itsestään mitään. Hän vain katseli meitä, kun kyselimme häneltä yhtä ja toista. Hänen aviomiehensä seisoi sängyn vieressä ja sormeili alakuloisena kulunutta hattuaan. Näytti siltä, ettei elämä ollut ollut aina kovin vieraanvarainen heitä kohtaan. Hieman apeana vetäydyin takaisin vastaanottohuoneeseeni koettaakseni tiivistää ja kirjoittaa alas ne niukat tiedot, jotka olin saanut. Kun istuin siellä kirjoituskoneen ääressä, kuulin yhtäkkiä jotain ääntä tutkimushuoneesta oven toiselta puolelta, jossa mummo oli. Kuuntelin tarkkaavaisemmin, ja silloin kuulin selvästi, miten hän kerta toisensa jälkeen huusi Jeesuksen nimeä: ”Jeesus … Jeesus”. Muistan, miten ihmeellinen rauha ja hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Tuli niin valoisaa. Taivas oli avautunut yllemme. Mitä merkitsi mummolle, jos hän ei kyennyt kertomaan itsestään, kun hän tunsi Suuren Ylilääkärin nimen? Hän ei tarvitse mitään pitkiä selvityksiä terveydentilasta. Ei, sanotaan ainoastaan: ”Ja jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.” (Jooel 2:32)

Kurt Einarsson, Rätt att leva – rätt att dö, s. 13–22. Hässleholm 1977. Suom. Hannu Lehtonen. Hieman lyhennetty.

Kategoriat
2/2012 Lehdet Sana

Sana lohduttaa

Lasse Lappalainen, Helsinki

 

Mitä tehdä jos elämä eri tavoin rassaa? On ehkä sairautta, ahdistusta, kipua, tuskaa, elämän tarkoituksettomuutta, masennusta, sekä yhä yleistyvää ja pahenevaa yksinäisyyttä ja toivottomuutta. On kenties vaikeuksia läheisissäkin ihmissuhteissa; sellaisia voivat olla muun muassa parisuhteen tai seurustelun päättyminen, päihteiden käytöstä aiheutuvat ongelmat jne. Kristittykin voi elämässään kokea ajoittain kiusauksia ja lankeemuksia eri alueilla. Suotuisissa olosuhteissa ne voivat kasvuun kuuluessaan kuitenkin kääntyä voitoksi Kristuksessa.

 

Miten viimeksi mainittuihin pitäisi suhtautua?

 

Esimerkiksi puheena oleva koetus, koettelemus, kiusaus, ei johdu Jumalasta, vaan aina meidän lihastamme ja turmeltuneesta luonnostamme. Lihan ja Hengen välinen taistelu jatkuu loppuun asti perisynnin muodossa, josta vapaudumme vasta ylösnousemuksessa. Jaakobin kirje 1:12-14 vakuuttaa: ”Autuas mies, joka kestää kiusauksen, sillä koeteltuna olevana on saava elämän palkinnon, jonka on luvannut niille, jotka rakastavat häntä. Älköön kukaan kiusattu sanoko, että Jumalasta on kiusaaminen. Sillä Jumala on pahojen kiusaamattomissa, mutta hän ei ketään kiusaa. Vaan jokaista kiusaa oma himo vetäen pois ja houkuteltuna.” Vrt. Dan. 12:12 Theod., Viis. 5:16, Room. 5:4, 1. Kor. 9:25, 2. Tim. 4:8, 1. Piet. 5:4, Ilm. 2:10, 3:11.

 

”Älkää tunteko vahingoniloa minua kohtaan, viholliseni! Jos minä olen langennut, minä nousen”, sanoo profeetta Miika (7:8). ”Mutta minä olen rukoillut sinun puolestasi, ettei uskosi sammuisi. Ja kun sinä palaat takaisin, vahvista veljiäsi” (Luuk. 22:32). Nämä Jeesuksen sanat osoittavat Pietarille uskotun sielunhoitotehtävän seurakuntalaisiin nähden tämän omien kasvattavien kokemuksiensa taustaa vasten.

 

Jeesus opetti tunnetussa Isä meidän –rukouksessaan: ”Ja älä johdata meitä kiusaukseen, vaan pelasta meidät Pahasta” (Matt. 6:13). Tämä rukous kokonaisuudessaan pitää sisällään ainekset niin kasteeseen kuin ehtoolliseenkin. Hän suhtautui aina Pahan olemassaoloon hyvin vakavasti. ”Ja koko maailma makaa Pahassa” (1. Joh. 5:19). Eikä kirkko, seurakunta, ole suinkaan vapaa Pahan vaikutuspiiristä ikään kuin se olisi jokin uskovien pieni turvapaikka, johon paetaan pois ”pahasta maailmasta”, kuten (uus)pietisteillä on tapana klikkiytyä Spenerin hengessä mieluiten omaksi sisäpiirikseen kirkon sisällä. Se on valitettavasti vain yksipuolista subjektivismia, omahyväistä kristillisyyttä.

 

Uskonelämän hoitamisen kannalta verraton Stefan Prätorius kirjoittaa kirjassaan Uskovaisten hengellinen aarreaitta (SLEY 1957, s. 11): ”Sillä juuri ne synnit, joita tunnet itsessäsi olevan, ovat kasteessasi sinulle anteeksi annetut. Nyt sinä vain Pyhää Henkeä avuksi huutaen sodit synnin himoja vastaan. Tai jos olet langennut, tunnustat lankeemuksesi, sydämestäsi kadut ja pyydät Jumalaltasi syntisi anteeksi ja heti sen jälkeen lohdutat itseäsi muistamalla pyhää kastettasi jne.”

 

Mistä sitten voisimme saada kestävän ja varman avun ongelmiimme?

 

Onneksi uskomme peruskirja Raamattu vastaa koko elämämme kattaviin kysymyksiinkin hyvin realistisesti ja arkipäivään sopivalla tavalla. Sillä se ei ole mikään inhimilliselle elämälle vieras kirja, vaan tahtoo kohdata meidät aidosti erilaisine kysymyksinemme tässä ja nyt.

 

Elämän kärsimyksistä tunnetussa Vanhan testamentin Jobin kirjassa Elifas esittää kysymyksen: ”Onko sinusta vähäistä Jumalan lohdutukset ja Sana on hiljaa/hellävaroen kanssasi?” (Job 15:11). Profeetta Sefanjan kirja 3:17 puolestaan lupaa: ”Jahve, sinun Jumalasi, on keskelläsi, väkevä auttaa. Hän iloitsee sinusta ilolla, hän on hiljaa rakkaudessaan, hän on iloitseva sinusta riemulla.”

 

On niinkin, että usein ahdistunut ja kärsivä ihminen yleensäkään ei kestä ympärillään muuta kuin tätä Jumalan sielunhoidollista hiljaisuutta, jolla on parantava vaikutuksensa ihmismielen syövereihin. Sitä ihminen ei vain aina tahdo ja osaa kuunnella.

 

Niin ikään Jobin kirja kahdesti puhuu sattuvasti juuri Sanan, Kristuksen, olemuksesta: ”Ja minun luokseni hiipi salaisesti Sana. Ja minun korvani otti vastaan sen kuiskauksen” (Job 4:12). ”Ja miten kuiskauksen Sanan olemme kuulleet hänestä!” (Job 26:14). Toisaalta myös tuulen, (Jumalan) Hengen toimintaan kuuluu ”lempeä hiljainen humina” (1. Kun. 19:12). Vrt. ”Tuuli puhaltaa missä tahtoo ja sinä kuulet hänen huminansa”, Joh. 3:8! (KR 1938 ja KR 1992 ovat epätarkkoja). Hengestä, heprean ruuach, aramean ja syyrian ruucha´, kreikan pneuma, latinan Spiritus, näet puhutaan tässä Persoonana, ei vain jonakin persoonattomana toimivana voimana, kuten Jehovan todistajat itsepintaisesti väittävät ilman raamatullisia perusteita.

 

Siksi on hyvä tapa hakeutua rohkeasti ja usein (”joka päivä”, Ap. t. 2:46. Näin siis alkukristityt) myös Herran pöytään, ehtoolliseen, josta käytetään jo varhain Uuden testamentin ajoilta asti kreikan vivahteikasta sanaa eukharistia, ”kiitollisuus”, ”kiitoksen esitys”, ”kiittäminen”, ”kiitosrukous”, ”Herran pyhä ehtoollinen”, ”eukaristia”, jossa Kristus saa hoitaa itse kutakin Sanalla ja sakramentilla. Siinä hän on lupauksensa mukaan konkreettisesti läsnä siunatussa leivässä ja viinissä. Myös Jumalan Henki hoitaa armollisesti meidän mahdollisesti jo varhaislapsuudesta juontuvia traumojamme. Ks. Tunnustuskirjat 1990, s. 231, 66; 233, 77; 234, 87.

 

Eukaristia on yhteen kokoontuneen seurakunnan riemullinen vastaus Kristukselle saaduista lahjoista! Kyseistä kreikan sanaa vastaa Vanhan testamentin käsite TODA, ”kiitoslaulu”, ”tunnustus” (niin Joos. 7:19, Esra 10:11: confessionem [lat. Vulgatan mukaan]), ”kiitosuhri(t)”, ”kuoro”. Mainittua heprean termiä on muun muassa professori Jukka Thurén Turussa tutkinut ansiokkaasti lisensiaattitutkinnostaan aina väitöskirjaansa asti.

 

Niinpä Olaus Svebilius sanookin vanhaluterilaisessa Katekismuksessaan VI:3 osuvasti: ”siinä tuodaan edes korkeat ja taivaalliset herkut, joka on sielun hengellinen ruoka; vielä sitä kutsutaan Messuksi Augsburgin tunnustuksessa, ei kuitenkaan paavilaisten uskon mukaan.”

 

”Sillä hän ravitsee nääntyvän sielun ja täyttää nälkäisen sielun hyvyydellä” (Ps. 107:9). ”Jahve tukee kaikkia kaatuvia, ja kaikki alaspainetut hän nostaa” (Ps. 145:14. Vrt. Ps. 146:8). Juutalaisella pääsiäisaterialla käytetään leivästä puhuttaessa arameankielistä ilmaisua ha´ lachma´ `anja ”Katso, kurjuuden leipä!” Jes. 30:20: ”Ja Herra antaa teille hädän leipää ja ahdistuksen vettä.”

 

Psalmista 116:13 luemme: ”Minä kohotan pelastuksen maljan ja huudan avuksi Jahven nimeä.” Tämän jakeen Jeesus nimenomaan lausui juhlallisesti ollessaan viimeisellä pääsiäisaterialla opetuslastensa kanssa asettaessaan täten ehtoollisen vieton kirkossaan tarkoin säädetyllä tavalla ainoastaan apostolisen tuntomerkin täyttäen! Siinä mies perheen isänä juutalaisen pääsiäisaterian uusitestamentillisena toteutuksena Kristuksessa itsessään, pappina – jota heprean maskuliininen kooheen-sana juuri merkitsee (huomaa Tuom. 17:10, 18:19 heprean mukaan ”isänä ja pappina”, minkä KR 1992 on tarkoitushakuisesti turhentanut!), lausuu asetussanat ja suorittaa ehtoollisaineitten jaon. Raamattu ei turhaan puhu käyttäen ilmaisua koos tanchumiim, ”lohdutuksen malja” (Jer. 16:7).

 

Mitä Raamattu tästä opettaa? Raamatullisen peruskatsomuksen mukaan on täysin selvää, että ateriayhteys tapahtuu suljetusti (Matt. 26:18, Mark. 14:15, Luuk. 22:12, Ap. t. 2:46). Vain kastetut voivat siihen osallistua.

 

Ehtoollista asettaessaan Luukkaan evankeliumin mukaan Jeesus puhui uudesta liitosta veressään (Luuk. 22:20 = Jer. 31:31, Hepr. 8:8, 9:15. Vrt. myös 2. Moos. 24:8 = Hepr. 9:20, Sak. 9:11). Heprean ”sopimusta”, ”järjestystä”, ”liittoa yksityisen ihmisen välillä”; ”juutalaista uskontoa” merkitsevän sanan berit varhaiseksi etymologiaksi on esitetty verbiä bara ”leikata”, ”sitoa”, ”syödä” (leipää yhdessä jonkun kanssa, pitää ateriayhteyttä jonkun kanssa 2. Sam. 12:17), sitten ”antaa leipää lohdutukseksi jollekin” (2. Sam. 3:35). Oikea kristitty on näet aina sanan varsinaisessa merkityksessä sakramenttikristitty!

 

On huomattava, että jo Vanhassa testamentissa ”pyhä leipä” (= jakeen 4 ”viisi leipää”. kuului nimenomaan papin varustukseen (1. Sam. 21:5). Vrt. vastaavasti viisi leipää ehtoollisen esikuvina olevissa ruokkimisihmeissä (Matt. 14:17, 19, 16:9, Mark. 6:38, 41, 8:19, Luuk. 9:13, 16, Joh. 6:9, 13)

 

Tunnustuskirjojen mukaan kirkkoa kutsutaan katoliseksi, koska ”se sulkee piiriinsä kaikkialle maailmaan hajaantuneet ihmiset, jotka ovat yhtä mieltä evankeliumista, joilla on sama Kristus, sama Pyhä Henki ja samat sakramentit” (Apol. VII ja VIII, 10). Käsitteen hee katholikee ekkleesia, ”katolinen kirkko”, tapaamme ensi kerran Antiokian piispa Ignatioksen kirjeessä Smyrnalaisille 8:2 ajalta noin 115 jKr. Siitä lähtien sillä on tärkeä asema kirkon uskoa luonnehdittaessa esimerkiksi Nikaian (325 jKr) ja Nikaian-Konstantinopolin (381 jKr) uskontunnustuksissa. Edellisessä on täsmälleen sama sanamuoto kuin Ignatioksella, kun taas jälkimmäinen on perustellusti laajempi eis mian hagian katholikeen kai apostolikeen ekkleesian, ”yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon”. Sittemmin latinankielinen Symbolum Apostolicum käytti ilmaisua sanctam Ecclesiam catholicam, ”pyhän katolisen kirkon.” Sitä seuraa vielä sanctorum communionem, jonka kernaasti tulkitsen pyhien yhteytenä sakramentteihin! Sanonta ”katolinen kirkko” on jokseenkin vakiintunut kirkkoisillä.

 

Huomattakoon edelleen, että Paavalin tärkein opillinen asiakirja, Roomalaiskirje, määrittelee nimenomaan kyseiset faktat seuraavasti: ”Paavali, Jeesuksen Kristuksen palvelija, kutsuttu apostoli, erotettuna Jumalan evankeliumiin…jonka kautta olemme vastaanottaneet armon ja apostolaatin uskon kuuliaisuudeksi” (Room. 1:1, 5). Tekstistämme käy siis riidattomasti ilmi, että apostolin virka on ensisijaisesti erotettuna olemista Jumalan evankeliumiin, joka on Kristus itse edeltä luvattuna Vanhassa testamentissa, jonka seurauksena on sitten Paavalin mukaan traditiona vastaanotettu eli saatu armo ja apostolaatti. Tässä taustalla on Mishnan (Pirqe Abot I:1) tuntema vastaanottamisesta ja saamisesta käytetty erityinen tekninen oppisana qibbeel, jonka vastakohtaparina tunnemme sen erään toisen sanan yhteydessä – maasar. Jälkimmäinen merkitsee lähinnä jonkin luovuttamista ja traditiona välittämistä edelleen. Nyt, nämä molemmat aidosti juutalaisen rabbinismin tuntemat mainesanat kohtaamme vanhimmista kirjallisista ehtoollisen asetussanoista Paavalilla (1. Kor. 11:23). Paavalihan oli pitkällisen rabbiinisen koulutuksen saanut oppinut.

 

Merkille pantavaa tässä yhteydessä on Jumalan nimen ja opin yhteenkuuluvuus (1. Tim. 6:1). Oppi nimittäin ei ole meidän vallassamme mielin määrin peukaloitavaksi vaan Jumalan. Tunnustuskirjat CA XV, 4 rinnastaa evankeliumin ja uskonopin (evangelio et doctrinae fidei). Vrt. samoin Apol. VII ja VIII, 5, 8. Edelleen meillä on määritelmä: ”Evankeliumin opettaminen on kuitenkin kaikkein tärkeintä jumalanpalvelusta” (Apol. XV, 42).

 

Edellä lainattuun Jobin kirjaan liittyen apostoli Paavali taas kirjoittaa: ”Sillä kaikki ennen kirjoitettu on kirjoitettu meille opetukseksi, että kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen kautta meillä on toivo” (Room. 15:3). Samaa ajatuksenkulkua hän jatkaa seuraavassa jakeessa puhuessaan kärsivällisyyden ja lohdutuksen Jumalasta. Edelleen laupeuksien Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala (2. Kor. 1:3). Näin ollen Raamattu yhdistää sekä Jumalan lohdutuksen toisaalla Sanaan itseensä, että Raamattuun sellaisenaan, jotka eivät siis sulje pois toisiaan, vaan kuuluvat mitä läheisimmin yhteen!

 

Me tarvitsemme aina Jumalan sanaa. Berean kristityistä Luukas kertoo: ”jotka ottivat Sanan vastaan kaikella halulla ja tutkivat joka päivä Kirjoituksia, oliko asia niin” (Ap. t. 17:11).

 

Jumala voi eheyttää pahoin rikkimenneenkin elämän aivan uudeksi. ”Luo minuun, Jumala, puhdas sydän. Ja uudista sisimpääni vahva henki” (Ps. 51:12). Vanha testamentti puhuu kolmesti uudesta hengestä (Hes. 11:19, 18:31, 36:26). Meillä on lupaus: ”Katso, uudeksi minä teen kaikki” (Ilm. 21:5). Jeesuksen julkinen toiminta oli keskeisesti kolmenlainen: opettaa, saarnata valtakunnan evankeliumia ja parantaa (Matt. 4:23, 8:8, 9:35). Tämä jälkimmäinen tehtävä kuului jo ennalta olevan Sanan olemukseen: ”Hän lähetti Sanansa ja paransi heidät ja pelasti heidät haudasta” (Ps. 107:20. KR 1992 persoonattomasti ”se”). Sana, Kristus, on erityisellä tavalla Jumalan lähettämä. Vrt. 2. Moos. 15:26, 5. Moos. 32:39, Job 5:18, Ps. 41:5, 103:3: ”Hän antaa anteeksi kaikki minun syntini. Hän parantaa kaikki minun sairauteni.” Vrt. jakeet 4-5 heprean mukaan. KR 1992, NLT oikein. VKR 1776, KR 1933 väärin, Ps. 147:15, 18, Jes. 9:7, 30:26, 48:16, 53:5, Hoos. 6:1, 14:5, Viis. 16:12: ”vaan sinä, Herra, joka kaiken parannat”, Salomon Psalmit 12:6, Matt. 8:8, Ap. t. 13:26, 1. Piet. 2:24.

 

Näin ollen jo Vanhaan testamenttiin perustuva toivo on kantava voima ja tekijä kristinuskoa ajateltaessa. Niin kauan kuin on olemassa hitunenkin toivoa, on myös elämää. Job kysyy: ”Miksi hän antaa vaivatulle valoa ja elämää murhemielisille, niille jotka odottavat kuolemaa, mutta se ei tule, ja etsivät sitä enemmän kuin (salattua) aarretta?” (Job 3:20-21). Tämä on ainoa kohta Vanhassa testamentissa, jossa valo on elämän paralleeli, kuten Joh. 1:4 asian ilmaisee Kristuksesta: ”Hänessä oli elämä ja Elämä oli ihmisten Valo.”

 

Kristus on läsnä ihmisen syvimmässäkin pimeydessä, hädässä ja epätoivossa. ”Hän paljastaa syvät asiat ja salatut. Hän tietää, mitä pimeydessä on, ja Valo asuu hänen luonaan” (Dan. 2:22). ”Jos istun pimeydessä, Jahve on minun valoni” (Miik. 7:8). Valo ei ole mikään kuvaannollinen ilmaisu, vaan realiteetti maailman luomisesta asti: ”Ja Jumala sanoi: ´Olkoon/tulkoon Valo´. Ja Valo tuli. Ja Jumala näki Valon (määräävä artikkeli!), että on hyvä” (1. Moos. 1:3-4). Tämän persoonallisen Valon, Kristuksen ainoana todellisena hyvänä Midrash Bereshit Rabba yhdistää Jes. 3:10: ”Sanokaa Vanhurskaalle, että hän on hyvä.”

 

Usein lainaamassamme Jobin kirjassa on 13 kertaa esiintyvä erityinen ”venytystä”, ”toivoa” merkitsevä heprean sana tiqwa. Se on homonyyminen sana, jonka toinen merkitys on ”köysi”, Joos. 2:18, 21. Tällöin ajatuksena on jokin sellainen josta voidaan toivossa oikein kaksin käsin tarttumalla pitää kiinni. Näin heprean kieli erityisen ilmaisurikkaana mahdollistaa kyseisen merkitysvivahteen. Pelastuksen toivo on kokonaan meidän ulkopuolellamme Kristuksessa! Niinpä luterilaisissa Tunnustuskirjoissa ei turhaan puhuta meille niin ”vieraasta vanhurskaudesta” (aliena iustitia, Apol. IV, 305). Vastaavasti Uuden testamentin kreikassa käytetty sana elpis, ”toivo”, esiintyy 50 kertaa. Se on eräs kasteterminologiaan kuuluva termi. Kaste kantaa läpi elämämme. Siksi sitä ei saa eikä tarvitse uusia.

 

Näin ollen tästä Joosuan kirjan 2:12-21 kokonaissanomasta käsin avautuu meille jotakin hyvin keskeistä! On näet kyse ensisijaisesti sekä Sanasta, varmasta merkistä, rististä, verestä, pelastumisesta että Pyhän kasteen sakramentista. Näihinhän tekstimme juuri niin ihanalla tavalla viittaa:

 

1) 2:12 ”varma merkki” (heprean sanonta ´oot ´ämät esiintyy ainoastaan tässä. Vrt. Joos. 2:18 heprean tiqwa I, ”köysi”, käännöstä Septuagintassa ja Vulgatassa. Joos. 2:12 sanonta puuttuu Septuagintasta. Vulgata: verum signum),

 

2) 2:13 ”pelastatte henkemme kuolemasta” (verbi ”pelastaa” kuuluu Uuden testamentin kastekieleen Mark. 16:16, Ap. t. 2:40-41, 16:31-33, Ef. 2:5, 8, 2. Tim. 1:9, Tiit. 3:5, 1. Piet. 3:20-21),

 

3) 2:14 ”tämä meidän Sanamme” (samoin jae 20. Sanonta esiintyy ainoastaan kahdesti Joosuassa),

 

4) 2:14 ”niin me teemme sinun kanssasi armon ja totuuden” (1. Moos. 24:27, 49, 32:11, 47:29, 2. Moos. 34:6, 2. Sam. 2:6, 15:20, Ps. 25:10, 40:11, 12, 57:4, 61:8, 85:11, 86:15, 89:15, 115:1, 119:115, 138:2, Sananl. 3:3, 14:22, 16:6, 20:28; Joh. 1:14. Armo on kasteen kieltä Uudessa testamentissa),

 

5) 2:16 ”kolme päivää” (Kaanaan häät Joh. 2:1, jossa vesi muuttui viiniksi eli kyseessä on kaste- ja ehtoollisjumalanpalvelus, jota johtaa ”päätarjoilija” eli piispa Joh. 2:8-9 palvelijoineen. Vrt. edelleen sakramenteista Joh. 13:1-15, 19:34 kirkkoisien ja Lutherin mukaan, 1. Joh. 5:6, 8),

 

6) 2:18 ”sido ikkunaan tämä helakanpunainen langan köysi” (heprean sana challoon, ”ikkuna”, merkitsee oikeastaan ”lävistetty”. Tulee verbistä chalal, ”lävistää”; siitä ”lävistetty”, ”haavoitettu”, näin Jes. 53:5. Erityisen merkittävää tässä yhteydessä on ”lankaa” tarkoittavan sanan chut käyttö toisaalla Saarnaajan kirjassa 4:12b: ”Ja kolminkertainen lanka ei nopeasti katkea.” Verbi hameshullash, ”kolminkertainen”, on määräävällä artikkelilla varustettu pu`alin partisiippi. Vrt. sama verbimuoto ilman artikkelia: kolmen vuoden vanha (1. Moos. 15:9). Se on yhteydessä heprean kielen lukusanaan shalosh, ”kolme”, josta tunnetaan ainoastaan verbit pi`el jakaa kolmeen osaan 5. Moos.19:3, kolmantena päivänä 1. Sam. 20:19, tehdä kolme kertaa 1. Kun. 18:34, kolmikerroksinen Hes. 42:6, sekä edellä mainittu pu`al. Se vie ajatuksemme vääjäämättä Pyhään Kolminaisuuteen! Heprean tiqwa I, ”köysi”, on käännetty Septuagintassa seemeion, ”merkki”, ”tunnusmerkki”, ”osoitus”, ”ihme”, ”enne” ja Vulgatassa signum, ”merkki”, ”jälki”, ”merkinanto”, ”tunnussana”, ”sotalippu”, ”enne”, ”todiste”, ”kuva”, ”sinetti”, ”leima”, ”tähti”. Vrt. edellä Joos. 2:12 heprean ´oot ´ämät, ”varma merkki”. Heprean ”helakanpunaista” merkitsevä sana shani on tärkeä kulttiväri. Tällä sanalla on rinnakkaiskäsitteensä vanhassa juutalaisessa mystiikassa, sen edustamassa Raamattuunkin vaikuttaneessa kymmenessä sefirotissa, niiden erityisissä jumalallisissa voimissa ja ilmestysmuodoissa, jonka kuudentena sefirana tunnetaan kaiken keskellä oleva tif´ärät, ”koristus”, ”häikäisevä loisto”, ”ihanuus”, ”kirkkaus”, ”arvonanto”. Ks. sanan käytöstä erityisesti 1. Aik. 29:11, 13, Ps. 96:6, Jes. 4:2, 28:5. Se kuuluu yhteen punaisen värin kanssa ja merkitsee erityistä Jumalan kauneutta ja rakkautta (näin Room. 5:5-8, 8:35, 39, 2. Kor. 5:14-15, 1. Joh. 4:10!). Se liittyy oleellisesti Kristukseen, Pelastukseen, ja hänen ristiinsä ainoastaan tässä sefirassa. Justinus Marttyyri kirjoittaa toisen vuosisadan keskivaiheilla Dialogissaan Tryfonin kanssa 111,4 siitä, kuinka ”Vertauskuvana oli myös purppuranpunainen nauha”. ”Tämä symboloi Kristuksen verta.”

 

7) 2:18 ”ja koko sinun isäsi perhekunta kokoa luoksesi huoneeseen” (tässä ovat juuri ne keskeiset Uuden testamentin kasteteologian termit ”perhekunta” ja ”huone” Ap. t. 10:21, 48, 11:12, 16:15, 31-33, 18:8, 1. Kor. 1:16, Hepr. 11:7, 1. Piet. 3:20),

 

8) 2:19 ”hänen verensä tulkoon meidän päällemme, jos käsi sattuu häneen” (Matt. 26:28, 27:25!, 49 v. l., Mark. 14:24, Luuk. 22:20, Joh. 6:54-56, 19:34, Room. 3:25, 5:9, 1. Kor. 10:16, 11:24, 27, Ef. 1:7, 2:13, Kol. 1:20, Hepr. 9:14, 20, 13:20, 1. Piet. 1:2, 19, 1. Joh. 1:7, 5:6, 8, Ilm. 1:5, 5:9, 7:14, 12:11, 19:13),

 

9) 2:20 ”tämä meidän Sanamme” (samoin jae 14),

 

10) 2:21 ”ja hän sitoi helakanpunaisen köyden ikkunaan” (vertaa jae 18. Ks. Kristuksesta Korkea veisu 4:3).

 

Niin ikään Uusi testamentti liittää usein kasteen Kristuksen kärsimyksen, ristin, yhteyteen: Matt. 20:22 v. l., Mark. 10:38-39, Luuk. 12:50, Joh. 13:4-10, 19:34, Room. 6:3-7, 1. Kor. 1:13, 17, Hepr. 6:4, 6, 1. Joh. 5:6.

 

Myös varhaiskristillisestä kirjallisuudesta käy ilmi, että vesi eli kaste on yhdistetty ristiin.

 

Niinpä Luther puhuu kauniisti siitä, kuinka kastevesi on Kristuksen veren punaama.

Kategoriat
2/2012 Lehdet

Sodoman tuho (1. MOOS. 19)

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 5.4.2013

Paul Kretzmann, USA

Enkelien saapuminen

19:1: ”Ja ne kaksi enkeliä tulivat Sodomaan illalla, ja Loot istui Sodoman portissa; ja nähtyänsä heidät Loot nousi heitä vastaan ja kumartui maahan kasvoillensa.” Kaksi enkeliä, jotka olivat lähteneet Hebronista suunnilleen puolen päivän aikaan, saapuivat Sodoman kaupunkiin auringon laskun aikoihin. Loot istui portissa, kaupungin holvimaisen sisäänkäynnin sisäpuolella. Siinä oli molemmin puolin syvennyksiä istuimiksi ja siinä toimitettiin taloudellisia ja poliittisia asioita. Aitoa itämaista vieraanvaraisuutta osoittaen Loot nousi kohtaamaan lähestyvät matkaajat. Hän kumartui maahan merkiksi siitä, että he voivat pitää häntä palvelijanaan majapaikan löytämisessä heille.

19:2: ”Ja hän sanoi: ’Oi herrani, poiketkaa palvelijanne taloon yöksi ja peskää jalkanne! Aamulla varhain voitte jatkaa matkaanne.’” Loot olisi pitänyt kaikessa vilpittömyydessä kunniana saada matkaajat poikkeamaan hänen taloonsa. He olivat tervetulleita käyttämään hänen kotinsa mukavuuksia eikä hän pidättäisi heitä aamulla. ”He sanoivat: ’Emme, vaan me jäämme yöksi taivasalle’.” Koska enkelit olivat tulleet kaupunkiin tarkoituksenaan tutkia olosuhteet perinpohjaisesti, he olisivat pitäneet parempana jäädä avoimelle, laajalle alueelle aivan kaupungin sisäänkäynnin sisäpuolella.

19:3: ”Mutta hän pyysi heitä pyytämällä, ja he poikkesivat hänen luoksensa ja tulivat hänen taloonsa. Ja hän valmisti heille aterian ja leipoi happamattomia leipiä, ja he söivät.” Loot hoiti velvollisuutensa itämaisena isäntänä. Kun hänen hellittämättä pyysi, enkelit suostuivat viipymään hänen talossaan yön yli hänen henkilökohtaisesti huolehtiessaan heidän viihtymisestään. Tämä on yksi niistä kohdista, joihin Heprealaiskirjeen kirjoittaja viittaa, kun hän kirjoittaa: ”Älkää unhottako vieraanvaraisuutta; sillä sitä osoittamalla muutamat ovat tietämättään saaneet pitää enkeleitä vierainaan.” (Hepr. 13:2).

Sodomalaisten paha aikomus

19:4–5: ”Ennen kuin he olivat laskeutuneet levolle, piirittivät kaupungin miehet, sodomalaiset, sekä nuoret että vanhat, koko kansa kaikkialta, talon. 5. Ja he huusivat Lootia sanoen hänelle: ’Missä ne miehet ovat, jotka tulivat luoksesi yöllä? Tuo heidät tänne meidän luoksemme, ryhtyäksemme heihin.’” Kun iltaruoka oli syöty, ja Lootin talonväki yhdessä vieraidensa kanssa oli aikeissa käydä nukkumaan, häirittiin heitä hävyttömällä tavalla. Sitä seikkaa korostetaan, että kaikki ihmiset, aina viimeiseen mieheen saakka, osallistuivat tähän julkeaan vaatimukseen. He sanoivat avoimesti, että he tahtoivat väärinkäyttää Lootin vieraita luonnonvastaisesti. Tämä on yksi suurimmista pakanuuden kirouksista, homoseksuaalisuuden synti. Kaikki Sodoman miehet syyllistyivät tähän hekumalliseen iljetykseen, tähän perkeleelliseen harhaan. Vrt. Room. 1:27.

19:6: ”Silloin Loot meni ulos heidän luokseen portille ja sulki oven jälkeensä 7. ja sanoi: ’Älkää, veljeni, tehkö niin pahoin.’” Tämä oli seuraus siitä, että Loot oli asettunut asumaan jumalattomien ja pahojen ihmisten keskuuteen. Kun Loot oli mennyt ulos ja lukinnut oven takanaan suojellakseen vieraitaan, hän kohtasi väkijoukon, jonka luonnoton himo oli tehnyt hulluksi. Hänen pyyntönsä, jossa hän kutsui heitä veljikseen ja pyysi, etteivät he toimisi moisella jumalattomalla tavalla, lankesi kuuroihin korviin.

19:8: ”’Katsokaa, minulla on kaksi tytärtä, jotka eivät vielä miehestä tiedä. Ne minä tuon teille, tehkää heille, mitä tahdotte. Älkää vain tehkö näille miehille mitään pahaa, sillä he ovat tulleet minun kattoni suojaan.’”. Niin pyhiä olivat nämä vieraat ja heidän elämänsä Lootin silmissä, että hän oli halukas panemaan syrjään jopa isällisen tunteensa ja velvollisuutensa ja uhraamaan tyttärensä raakalaisten himolle ulkona kadulla, jos he vain tyytyisivät siihen. Mitä vieraisiin tulee, hän muistuttaa räyhäävää väkeä vieraanvaraisuuden velvoituksesta, sillä he olivat tulleet häneen taloonsa saadakseen suojan vaaraa ja pahuutta vastaan. Koskaan ei voi puolustaa synnin tekemistä sillä, että siten estetään syntiä. Lootin tarjous voi selittyä vain siten, että hän oli niin täysin tyrmistynyt.

19:9: ”Mutta he vastasivat: ’Mene tiehesi!’ – ts. astu syrjään, tee tilaa meille astua sisään – ”Ja he sanoivat: ’Tuo yksi on tullut tänne asumaan muukalaisena, ja yhtäkaikki hän alati pyrkii hallitsemaan. Nytpä me pitelemmekin sinua pahemmin kuin heitä.’” Heidän karkea syytöksensä oli, että tämä yksi mies, joka oli tullut ja asui muukalaisena heidän keskuudessaan heidän luvallaan, oli nyt lausumassa tuomiota heidän käytöksestään, kuten hän oli epäilemättä tehnyt usein aiemmin (2. Piet. 2: 7,8). Himosta mielipuolisina he tunkeutuivat nyt eteenpäin tappaakseen Lootin ja pannakseen toimeen aikomuksensa hänen vieraitaan kohtaan. Ja he tunkeutuivat väkivaltaisesti miehen, Lootin, kimppuun ja kävivät murtamaan ovea.” Vaara oli tällä hetkellä hyvin suuri.

19:10–11: ”Silloin miehet ojensivat kätensä, vetivät Lootin luoksensa huoneeseen ja sulkivat oven. 11. Ja he sokaisivat ne miehet, jotka olivat talon ovella, sekä nuoret että vanhat, niin että he turhaan koettivat löytää ovea.” Enkelit puuttuivat asioihin vaaran ollessa suurimmillaan. Ripeällä liikkeellä he vetivät Lootin talon sisälle ja sulkivat oven. Ja mielipuoliseksi tulleen joukon jäseniin iski sokeus. He menettivät näkönsä ja samanaikaisesti heidän mielensä joutuivat hämmennyksiin. Vaikka he jatkoivat yrityksiään löytää ovi, joka johti holvimaisen sisäänkäynnin kautta talon sisäosiin, he eivät kyenneet siihen ja lopulta he väsyivät ja luopuivat yrityksistään. Tämä tapahtuma osoitti enkeleille, että kaikki Sodoman asukkaat olivat vajonneet paheisiin, jotka huusivat taivaaseen, sillä sodomalainen irstaus huutaa taivaaseen. Niinpä meidänkin aikamme syntiset tulevat sen huomaamaan ikuiseksi murheekseen. Mutta älkäämme unohtako, että on olemassa synti, joka on vielä pahempi kuin sodomalaisten synti, nimittäin Kristuksen, hänen sanansa ja hänen armonsa hylkääminen (Matt. 11:24).

Lootin pako

19:12: ”Ja miehet sanoivat Lootille: ’Vieläkö sinulla on ketään omaista täällä? Vie pois täältä vävysi, poikasi, tyttäresi ja kaikki, keitä sinulla kaupungissa on, 13. sillä me hävitämme tämän paikan. Koska huuto heistä on käynyt suureksi Herran edessä, lähetti Herra meidät hävittämään sen.’” Jumalan lapsia suojelevien palvelijoiden ominaisuudessa enkelit käskevät nyt Lootin viedä kaikki sukulaiset, joita hänellä mahdollisesti on – mahdollinen vävy sekä kaikki pojat ja tyttäret – ulos kaupungista niin nopeasti kuin mahdollista. Tämän määräyksen he vahvistavat selvällä viittauksella kaupungin tuhoamiseen, joka heille oli annettu tehtäväksi.

19:14: ”Silloin Loot meni puhuttelemaan vävyjänsä, joiden oli aikomus ottaa hänen tyttärensä, ja sanoi: ’Nouskaa, lähtekää pois tästä paikasta, sillä Herra hävittää tämän kaupungin’.” Lootin kaksi tytärtä asuivat vielä hänen talossaan, mutta he olivat kihloissa avioitumista varten. Heidän tulevia aviomiehiään kutsutaan Lootin vävyiksi, koska Herran edessä pätevä kihlaus merkitsee samaa kuin avioliitto, sikäli kuin on kyse sen velvoittavuudesta. Loot hoputti näitä kahta miestä pakenemaan kaupungista, koska Herra oli aikeissa tuhota sen. ”Mutta hänen vävynsä luulivat hänen laskevan leikkiä.” He nauroivat hänen typerinä pitämilleen peloille, koska he lihallisessa itsevarmuudessaan eivät uskoneet, että Jumalan tuomio oli lähellä. Vrt. Luuk. 17:28,29.

19:15: ”Aamun sarastaessa enkelit kiirehtivät Lootia sanoen: ’Nouse, ota vaimosi ja molemmat tyttäresi, jotka ovat luonasi, ettet hukkuisi kaupungin syntivelan tähden’.” Uusi päivä sarasti, ja Lootilla oli yhä kiire liikeasioidensa kanssa tai hän tunsi itsensä haluttomaksi jättämään yhteytensä kaupungissa, jossa hänellä oli varallisuutensa. Mutta enkelit kiirehtivät häntä nousemaan ja viemään sukulaisensa, jotka olivat hänen kanssaan läsnä talossa, koska ei ollut aikaa hukattavaksi. Loot osoitti lihan heikkoutta, joka löytää ilonsa tämän maailman asioista.

19:16: ”Ja kun hän vielä vitkasteli, tarttuivat miehet hänen käteensä sekä hänen vaimonsa ja molempien tyttäriensä käteen, sillä Herra tahtoi säästää hänet, ja veivät hänet ulos ja jättivät hänet ulkopuolelle kaupunkia.” Loot varjeltiin yleisestä tuhosta lähes väkivalloin, koska enkelit sen nojalla, että Jumala aikoi säästää hänet armossaan, tarttuivat häneen, hänen vaimoonsa ja hänen kahteen tyttäreensä ja veivät heidät ulos kaupungista.

19:17: ”Ja viedessään heitä ulos sanoi mies: ’Pakene henkesi tähden, älä katso taaksesi äläkä pysähdy mihinkään lakeudella. Pakene vuorille, ettet hukkuisi.’” Kun enkelit olivat huolehtineet velvollisuudestaan tuoda pakolaiset ulos kaupungista, he jättivät heidät toisen työn tähden, ja Herra huolehti heidän paostaan käskemällä heidän paeta itäisille vuorille, jotka myöhemmin kuuluivat Mooabiin. Lähde laaksosta, katso suoraan eteenpäin, pakene vuorille – nämä olivat Herran määräykset.

19:18–20: ”Mutta Loot sanoi heille: ’Oi herrani, ei niin! 19. Katso, palvelijasi on saanut armon sinun silmiesi edessä, ja suuri on sinun laupeutesi, jota olet minulle osoittanut pelastaaksesi henkeni, mutta minä en voi päästä pakoon vuorille; pelkään, että onnettomuus saavuttaa minut ja minä kuolen. 20. Katso, tuolla on kaupunki lähellä, vähän matkan päässä, paetakseni sinne; salli minun pelastua sinne – onhan se vähän matkan päässä – jäädäkseni eloon.’” Se, oliko Herra jälleen liittynyt enkeleihin sen jälkeen, kun Loot oli lähtenyt Sodomasta, vai puhuiko Loot nämä sanat enkeleille Herran edustajina ennen kuin he palasivat hirvittävään työhönsä, on merkityksetöntä. Mutta hänen rukouksensa osoittaa, että pelko, hämmennys ja kauhu oli saattanut hänet palpattavaan avuttomuuteen, mikä sai hänet vetoamaan Herran armoon ja laupeuteen, että tämä sallisi hänen paeta pieneen Belan kaupunkiin. Lootin perustelu oli, että kaupunki oli niin pieni; epäilemättä sen säästäminen tuholta ei merkitsisi paljoa.

19:21–22: ”Ja hän sanoi hänelle: ’Katso, minä teen sinulle mieliksi tässäkin kohden; en hävitä kaupunkia, josta puhut. 22. Pakene nopeasti sinne, sillä minä en voi tehdä mitään, ennen kuin olet sinne saapunut.’ Siitä kaupunki sai nimekseen Sooar.” Näin Herra osoitti myötätuntoa Lootin heikkoutta kohtaan ja lisäsi armoaan häntä kohtaan, jopa siinä määrin, että hän viivytti koko tuhotuomiota kunnes Loot pääsi perille Sooarin (pieni) turvapaikkaan. Niinpä uskovat ovat usein täynnä epäilystä ja arkuutta, kun he joutuvat tilanteeseen, jossa heidän täytyy hylätä kaikki, mitä tämä maailma tarjoaa. Mutta Jumala sietää kärsivällisesti heidän heikkouttaan ja auttaa heitä huolimatta heistä itsestään.

Tasangon kaupunkien tuho

19:23: ”Aurinko oli noussut, kun Loot saapui Sooariin.” Oliko kyseessä pelkkä väsymys valvotun yön jälkeen vai estikö uhkaavan tuhon aiheuttama ennen kuulumaton pelko Lootia kiirehtimästä – joka tapauksessa aurinko oli jo noussut maan ylitse, kun Loot saapui Sooariin, turvakaupunkiin.

19:24. ”Ja Herra antoi sataa Sodoman ja Gomorran päälle tulikiveä ja tulta, Herran tyköä taivaasta,” Herra, ts. Jumalan Poika maan päällä, jolla oli tehtävänä tämä vihan tuomio, antoi tulen ja tulikiven sataa tuomittujen kaupunkien päälle Herran luota taivaasta. Tämä ei ole mikään runollinen kuvaus vakavasta sähköisestä myrskystä, vaan kertomus tosiasiallisesta tapahtumasta, katastrofista, jonka Jumala rankaisevassa vanhurskaudessaan tuotti syntisille kaupungeille.

19:25: ”… ja hävitti nämä kaupungit ynnä koko lakeuden sekä kaikki niiden kaupunkien asukkaat ja maan kasvullisuuden.” Se oli ihmisten sekä heidän kaupunkiensa ja kaiken omaisuutensa täydellinen tuho (2. Piet. 2:6–7). Paitsi että kaikki maan päällä oleva tuhoutui yhdessä kasvullisuuden kanssa, myös itse maa, joka sisälsi monta asfalttikuoppaa ja kiviöljysaostumia, paloi poroksi. Näyttää myös siltä, että tasankomeri vajosi ympäröivän maaseudun kanssa muodostaen laajentumineen sen, mikä nykyään tunnetaan Kuolleena merenä. Tänä päivänäkin koko tuo maa on kuva äärimmäisestä tuhosta – eläimistä tai kasveista on tuskin jälkeäkään. Sodoma ja Gomorra, Adma ja Seboim ovat varoittava esimerkki kaikkien aikojen jumalattomille. Jos he eivät kuule Herran kutsua parannukseen, he tulevat viimeisenä päivänä huomaamaan, että tuhat kertaa suurempi katastrofi kuin se, joka kohtasi Siddimin laaksoa, nielaisee heidät ja sysää heidät ikuiseen tuhoon.

19:26: ”Ja Lootin vaimo, joka tuli hänen jäljessään, katsoi taaksensa, ja niin hän muuttui suolapatsaaksi.” Mitä Lootin vaimoon tulee, naisellinen uteliaisuus ja heidän Sodomassa sijaitsevan kotinsa kaipaaminen sai hänet vitkastelemaan ja lopulta katsomaan taakseen. Tämä oli vastoin Herran selvää kieltoa, ja niin hänen rangaistuksensa oli välitön: hän muuttui suolapatsaaksi. Vrt. Luuk. 17:31–32. Sen, joka on paennut tämän maailman vaaroja, ei tulisi sallia itsensä kääntyä takaisin sen turhuuteen.

19:27: ”Aabraham nousi varhain aamulla ja meni siihen paikkaan, jossa hän oli seisonut Herran edessä,” Hänen huolensa Lootin ja viiden kaupungin kohtalosta ei sallinut hänen levätä. Niinpä hän kiiruhti siihen paikkaan, jossa hän oli rukoillut Herraa edellisenä päivänä ja josta heikosti näki aiemmin kauniiseen laaksoon.

19:28: ”… katseli Sodomaan ja Gomorraan päin ja yli koko lakeuden, ja katso, maasta nousi savu niinkuin pätsin savu.” Hänen silmänsä todistivat, ettei Herra ollut löytänyt edes kymmentä vanhurskasta ihmistä näistä kaupungeista.

19:29: ”Kun Jumala tuhosi sen lakeuden kaupungit, muisti Jumala Aabrahamia ja johdatti Lootin pois hävityksen keskeltä, hävittäessään ne kaupungit, joissa Loot oli asunut.” Lootin pelastuminen keskeltä äärimmäistä tuhoa, joka kulutti laakson kaupungit, johon hän oli asettunut asumaan, ei aiheutunut ainoastaan siitä, että hän oli vanhurskas, vaan erityisesti Aabrahamin esirukouksesta. Kristityt eivät saa koskaan väsyä lähettämään pyyntöjään, rukouksiaan, esirukouksiaan ja kiitoksiaan armon istuimelle (1. Tim. 2:1).

Lootin ja hänen tyttäriensä synti

19:30: ”Ja Loot lähti Sooarista ja asettui vuoristoon molempien tyttäriensä kanssa, sillä hän pelkäsi asua Sooarissa; ja hän asui luolassa, hän ja hänen molemmat tyttärensä.” Hirvittävä katastrofi oli pelästyttänyt Lootin täydellisesti. Se sai hänet epäilemään jopa Herran selvää lupausta säilyttää Sooarin kaupunki hänen tähtensä. Hän lähti kaupungista niin pian kuin mahdollista ja asettui asumaan luolaan vuorille, hyvin todennäköisesti sinne, mikä myöhemmin tunnettiin Mooabin maana.

19:31–32: ”Niin vanhempi sanoi nuoremmalle: ’Isämme on vanha, eikä tässä maassa ole ketään miestä, joka voisi tulla luoksemme siten, kuin on kaiken maan tapa. 32. Tule, juottakaamme isällemme viiniä ja maatkaamme hänen kanssaan, saadaksemme isästämme jälkeläisen.’” Vaikkakaan irstas hekuma ei saanut Lootin kahta tytärtä suunnittelemaan tieten tahtoen tätä sukurutsauden syntiä, se osoittaa, että he olivat imeneet runsaasti Sodoman myrkkyä ja mitä luonnottomimmat paheet olivat heille tuttuja. Halua saada lapsia ja jatkaa sukua ei voi pitää puolustuksena heidän kapinalliselle teolleen, vaikka he olivat olleet oikeassa otaksuessaan, että kaikki miehet olivat kuolleet.

19:33: ”Niin he juottivat sinä yönä isällensä viiniä. Ja vanhempi meni ja makasi hänen kanssaan, eikä tämä huomannut, milloin hän tuli hänen viereensä ja milloin hän nousi.” Loot oli päihtymyksen aiheuttamassa turtumuksessa, niin ettei hän ollut täysin tietoinen teoistaan.

19:34–36: ”Seuraavana päivänä sanoi vanhempi nuoremmalle: ’Katso, minä makasin viime yönä isäni kanssa; juottakaamme hänelle tänäkin yönä viiniä, ja mene sinä ja makaa hänen kanssaan, saadaksemme isästämme jälkeläisen’. 35. Niin he juottivat sinäkin yönä isällensä viiniä; ja nuorempi meni ja makasi hänen kanssaan, eikä tämä huomannut, milloin hän tuli hänen viereensä ja milloin hän nousi. Ja niin Lootin molemmat tyttäret tulivat isästänsä raskaiksi.” Loot oli syyllinen yhtä lailla kuin tyttärensäkin ensiksi, koska hän antoi periksi raskasmieliselle epätoivolle sen sijaan että olisi luottanut Herraan, ja sitten myös, koska hän ei valvonut ja rukoillut, vaan salli tyttäriensä juovuttaa hänet.

19:37–38: ”Ja vanhempi synnytti pojan ja antoi hänelle nimen Mooab (isästä); hänestä polveutuvat mooabilaiset aina tähän päivään saakka.38. Ja myöskin nuorempi synnytti pojan ja antoi hänelle nimen Ben-Ammi (minun sukuni lapsi, syntynyt isästäni); hänestä polveutuvat ammonilaiset aina tähän päivään saakka.” Näin Mooses tallensi mooabilaisten ja ammonilaisten syntyperän, joista oli tullut väkeviä kansoja hänen aikanaan. Molemmat kansat näyttelivät myöhemmin tärkeää roolia Israelin historiassa (5. Moos. 2:9, 19; 23:4,5. Me emme kuule enää Lootista, koska hänellä ei ollut enää mitään vaikutusta valitun kansan historiaan. Hänet mainitaan kuitenkin Uudessa testamentissa malliesimerkkinä vanhurskaasta miehestä (2. Piet. 2:7–8), jota kristityt hänen vanhurskaissa teoissaan voivat hyvin seurata.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
2/2012 Lehdet

Ruokarukous

Ruokarukous

Kategoriat
2/2012 Kärsimys Lehdet

Kärsimyksen lähteellä

Palvelin aikoinaan armeijassa ja jouduin aseellisen konfliktin selvittelyyn Kaukasuksella, Tshetseniassa. Sinne lähtiessäni en tuntenut kuoleman kauhua. Mutta minua hirvitti ajatella niitä kärsimyksiä, jotka voivat kohdata sotilasta, kun hän haavoittuu tai näkee toisten kärsivän.

Siviilissä törmäsin ihmisiin, joille aiheuttivat suurta harmia esimiehen tyytymättömyys työpaikalla, hintojen korotukset, shoppailu tai riidat naapurien kanssa. Kaikki tämä stressasi heitä ja he olivat vilpittömästi sitä mieltä, että kärsivät!

Minkälaista on todellinen kärsimys? Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Room. 6:23). Jakeen alku kertoo, että kärsimystemme lähteenä on kuolevaisuutemme.

Kerran ihmiset olivat sopusoinnussa Jumalan ja luomakunnan kanssa. Syntiinlankeemuksen myötä sopu ja harmonia rikkoituivat. Aluksi synti rikkoi ihmisen ja Jumalan yhteyden, sitten se tuhosi luomakunnan sisäisen eheyden. Ihmisessä tapahtui hajoaminen; sielun eroaminen ruumiista, mitä kutsutaan kuolemaksi.

Jakamattoman jakautuminen – mikä tapahtuu nyt synnin vaikutuksesta – ei ainoastaan vie ihmistä kauemmaksi Jumalasta, elämän lähteestä, vaan myös aiheuttaa epäjärjestystä koko luomakunnassa. Ortodoksipappi Arkadi Shatovin sanoin: ”Kärsimys on kauheaa todellisuutta maailmassa, jossa elämme, todellisuutta, joka vakuuttavuudessaan mahdollisesti ylittää kaikki muut maailman tosiasiat.”

Kärsimykset saavat aikaan orjuutta. Ne kahlehtivat meidät huolehtimaan itsestämme ja elämämme laadusta, että edes vähän aikaa välttäisimme kuoleman. Me tuhlaamme rahaa psykologeihin, syömme terveellistä ruokaa, käymme urheilemassa ja teemme kaikkea, mikä on meille hyödyksi. Mutta emme saavuta iloa, koska emme pääse kuoleman yli.

Kuolema ei voi olla helppo tai tuskaton, kun käy läpi elämänsä suurimman tragedian, sielun eroamisen ruumiista. Tämä murhe saa kärsimään hänen itsensä lisäksi myös läheiset, jotka kokevat myötätuntoa häntä kohtaan.

Jumala, myötätunnosta ihmisiä kohtaan, joutui murheissaan katsomaan rakkaan Poikansa kuolemaa. Tämä juuri on todellista kärsimystä. Myötätunto toisia kohtaan on aito kärsimyksen määrä.

Ajattelen, että Kristuksen kärsimysten todellinen merkitys ei ollut siinä, että Hän kärsi ihmisten epäoikeudenmukaisuuden vuoksi, vaan siinä, että Hän kärsi ihmisten puolesta – niidenkin, joilla ei ollut hiukkaakaan myötätuntoa häntä kohtaan. Myötätunto ei tarkoita toisen kivun kokemista, ihmisille se on mahdotonta. Myötätunto tarkoittaa olemista ihmisen kanssa niin kauan kuin kipu kestää. Siksi Jumalan myötäkärsimys oli totisesti aitoa kärsimystä.

Jeesus otti nöyrästi vastaan kärsimyksen. Hän otti vastaan piinan niiltä, joilla ei ollut sääliä Häntä kohtaan. He naulitsivat Hänet ja ottivat Häneltä jopa kaikkein tärkeimmän, mikä ihmisellä on: toivon. Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? (Matt. 27:46)

Kristuksen tavoin meidän tulee nöyrästi ottaa vastaan niin omamme kuin toistenkin murheet. Jeesus on vierellämme. Hän on valmis ottamaan osaa ahdistuksiimme. Sen tähden me voimme kärsiä lähimmäistemme kanssa: ruokkia nälkäiset, juottaa janoiset, jakaa lähimmäistemme tarpeet.

Kun kärsimme toisten kanssa, kannamme yhdessä ristiä. Suurinta on kuitenkin se, että Jeesus kantoi meidän syntimme, kipumme ja kuolemamme. Jeesuksen sovitustyön kautta pääsemme osallisiksi ylösnousemukseen.

Boris Tshuprov, pastori. Suomennos: Aniitta Lepomaa.

Inkerin kirkko 1/81/2012, s. 19

Kategoriat
2/2012 Lehdet Seurakunta Virka

Muut lehdet: Seurakunta antaa kutsun virkaan

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 8.3.2013

Jokin aika sitten uutisoitiin siitä, että kaksi Oulun hiippakunnan tuomiokapituli oli julistanut kaksi Kemijärven kirkkoherran virkaa hakenutta pappia (Aki Lautamo ja Juha Saari)sellaisiksi, jotka eivät ole kelvollisia hakemaan virkaa. Tuomiokapituli perusteli päätöstään sillä, että kyseiset papit eivät sitoudu yhteistyöhön kaikkien kirkon pappien kanssa.

Uusi Tie –lehden haastattelussa Juha Saari tuo esille tärkeän näkökulman seurakunnan keskeisestä merkityksestä papin virkaan kutsuttaessa. Ohessa ote Saaren haastattelusta.

”Juha Saari muistuttaa, että luterilaisessa teologiassa seurakunta antaa kutsun virkaan. Ortodoksisessa ja roomalaiskatolisessa hallintomallissa piispa päättää suvereenisti, kenet minnekin määrää.

– Nähtävästi Oulun tuomiokapitulilla on uudempi teologia, ja se on halunnut varmistaa, että se voi tulevaisuudessa määrätä Kemijärvelle papeiksi, kenet haluaa, vaikkapa sitten täysin Raamatun sanan kanssa ristiriidassa elävän henkilön.

– Itse lähden siitä, että jos kirkossa on esimerkiksi pedofiili pappina, en hyväksyisi häntä seurakuntaani papiksi. Oulun tuomiokapituli kuitenkin lähtee ilmeisesti siitä, että kirkkoherralla tai luottamuselimillä ei ole oikeutta suojella seurakuntaa.

Lopuksi Juha Saari toteaa, ettei hänelle pappina toimiminen ole itsetarkoitus tai ihmisoikeus. Hän sanoi hakeneensa Kemijärvelle, koska häntä pyydettiin ja koska hänen puolestaan rukoillaan siellä.

– Piispa ja tuomiokapituli päättivät, etten ole kelvollinen hakemaan virkaa. Piispalla on mielestäni oikeus pyrkiä vaikuttamaan siihen, että hänen hiippakuntaansa tulee papeiksi ainoastaan niitä, jotka nauttivat hänen luottamustaan. Minä en ilmeisesti hänen luottamustaan nauti.

– Siperiassa työtä riittää. Tänne mahtuisi vielä aika monta sellaista, jotka Suomessa todetaan kelvottomiksi. (Uusi tie 16.2.2012)