Kategoria: 6/2012

Kategoriat
6/2012 Lehdet Valtakunta

Kristuksen valtakunta

”Jonka hartioilla on herraus” (Jes. 9:5)

Tästä huomaat mikä suloisuus ja lohtu on tuossa sanassa jonka Jesaja sanoo: ’Hänen hartioillansa on herraus’. Hän ei sano: ’Hänen herrautensa on Jerusalemissa, Syyriassa, Aasiassa, Intiassa tai jollakin muulla maailman kulmalla’. Missä hän on, siellä on hänen herrautensakin, vapaana, olematta sidottu mihinkään paikkaan, aikaan tai henkilöön, sidottuna ainoastaan häneen itsehensä. Ja lisäksi: hän kantaa heitä kaikkine heidän vajavaisuuksineen, niin kuin isä lapsiansa, niin kuin paimen karitsaisiansa; hän ei työnnä heitä luotaan heidän syntiensä tähden, vaan parantaa ja auttaa heitä. Hänen valtakuntansa on nimittäin armon valtakunta, avun valtakunta, lohdutuksen valtakunta kaikille kurjille syntisille. Tottakin on ihmeellistä puhetta tuo: hän kantaa valtakuntaansa hartioillansa siitä huolimatta että se on oleva kaikkialla maailmassa; hänen pitää evankeliumin kautta hallitseman kaikissa seuduissa, mutta kuitenkin hän kantaa valtakuntaansa hartioillansa kaikkialla! Maalliset kuninkaat kyllä suovat että heitä valtakuntansa avulla korotetaan, kannatetaan, johdetaan ja ohjataan; tämä kuningas sitä vastoin nostaa, kantaa, johdattaa, rauhoittaa ja ohjaa omiansa.

Tämä tapahtuu aina seuraavasti. Ristillä hän kerta kaikkiaan kantoi meitä kaikkia; nyt hän kantaa meitä evankeliumilla, toisin sanoen, nyt saarnataan, että hän meitä kaikkia silloin kantoi ansaiten anteeksiantamuksen kaikista niistä synneistä, joita olimme tehneet, joita nyt tai vasta teemme. Oi, mikä ihana tehtävä! Mikä lohdullinen Kristusta koskeva lausuma: hänen valtakuntansa on hänen hartioillansa! Tähän samaan tapaan puhelee Mooseskin laulussansa – 5. Mooseksen Kirjan 32. luvussa (5. Moos. 32:11): Jumala on kantanut Israelin kansaa hartioillansa, toisin sanoen, seurustellut heidän kanssansa kuin pienten lasten kanssa, ravinnut heitä, kärsinyt heidän tapojansa ja auttanut heitä, ja niin Kristuskin meille tekee.

Martti Luther, Kirkkopostilla I, s. 230. Turku 1941. SLEY.

Kategoriat
6/2012 Kuolema Kärsimys Lehdet

Muut lehdet:

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 4.4.2014

MITÄ TAPAHTUU KUOLEMAN JÄLKEEN?

IANKAIKKISUUS TEKEE ELÄMÄMME JOKAISESTA MINUUTISTA HYVIN MERKITTÄVÄN.

Se tapahtui taas. Pyhäinpäivänä hautausmaa peittyi kynttilöiden mereen. Edesmenneitä muistettiin käymällä haudalla. Tämä on nykykulttuurissa yksi harvoja tilanteita, joissa kuolemaa muistetaan.

Se, että me kaikki väistämättä kuolemme, voi pysäyttää ainakin hetkeksi. Monen usko kuolemanjälkeiseen elämään on kuitenkin hiipunut tai muuttunut kristinuskon opetusten vastaiseksi. Ateismi, jonka karun oletuksen mukaan kaikki tietoinen elämä päättyy kuolemaan, kasvattaa suosiotaan.

Miksi tämä oletus on karu? Siksi, että sen mukaan lapsi, aikuinen tai vanhus, jonka maanpäällinen elämä on ohi, on lakannut olemasta olemassa. Kaikki on lopullisesti ohi. Elämä raukeaa tyhjiin.

Tällaisesta näkemyksestä käsin on aina ollut todella vaikea motivoida elämän mielekkyyttä, tarkoitusta ja moraalia. Ateismissa ei ole viimeistä tuomiota, eikä siinä siksi voi olla mitään lopullista oikeudenmukaisuutta. Elämä on perimmiltään todella epäoikeudenmukaista ja tarkoituksetonta. Lopulta koko ihmiskunnasta ja sen asuttamasta planeetasta on jäljellä vain autio taivaankappale. Se kiertää universumissa, jolla myöskään ei ole mitään tarkoitusta, se vain sattuu olemaan olemassa. Jotkut ateistit ovat panneet toivonsa siihen, että elämää löytyisi joltain muulta planeetalta, mutta sekin olisi lopulta yhtä tarkoituksetonta elämää.

Miten täysin erilainen on kristinuskon opetus! Se sytyttää valot meidän kosmiseen yksinäisyyteemme ja toivottaa meidät tervetulleiksi kotiin persoonallisen Jumalan luomaan universumiin, jossa kaikella on tarkoituksensa ja erityisesti myös jokaisen ihmisen elämällä.

Tämän elämän jälkeen alkaa kristinuskon mukaan iankaikkinen elämä. Elämän mittaisen matkan päässä on kaksi päätepysäkkiä. Toinen on iankaikkinen taivas ja toinen on yhtä iankaikkinen kadotus. Taivaaseen pääsevät kaikki, jotka ovat turvanneet Jeesukseen omana Vapahtajanaan, ja helvettiin joutuvat kaikki Jeesuksen hylänneet. Hän itse sanoi selvästi: ”Sillä, joka uskoo Poikaan, on ikuinen elämä, mutta joka ei tottele Poikaa, se ei pääse näkemään elämää, vaan Jumalan viha pysyy hänen yllään.”

Kristityn taivastoivo ei ole pelkkä hengellinen olotila. Me uskomme ”ruumiin ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään”. Jo kirkkoisä Augustinus pohti ruumiin ylösnousemusta hyvin konkreettisesti: ”Jumala, taiteilija, jolla on ihmeellinen ja sanoinkuvaamaton voima, rakentaa meidän ruumiimme ihmeellisen ja sanoinkuvaamattoman nopeasti uudelleen – – suuri artisti pitää huolen siitä, että mikään ei ole sopimatonta tai poissa paikaltaan.”

Useat muut varhaiskirkon opettajat lohduttivat vainojen keskellä itseään ja muita uskovia ruumiin konkreettisen ylösnousemuksen toivolla. He olivat saaneet tämän uskon Herramme Jeesuksen ylösnousemuksen perusteella.

Tähän me kristittyinä uskomme edelleenkin. Kun ihminen kuolee, kaikki ei ole siinä. Ihminen herää viimeiselle tuomiolle. Siitä hänet lähetetään iankaikkiseen elämään Jumalan yhteydessä tai karkotetaan lopullisesti pois iankaikkiseen vaivaan. Tämä tosiasia mielessämme me elämme ja teemme työtä. Kuolema voi olla yhden sydämenlyönnin päässä. Iankaikkisuus tekee elämämme jokaisesta minuutista hyvin merkittävän.

Leif Nummela, Uusi tie 45/2012

Kategoriat
6/2012 Kaste Lehdet Sakramentti

Jumalan vahva perustus pysyy lujana

F. G. Hedberg

”Kuitenkin Jumalan vahva perustus pysyy lujana, ja siinä on tämä sinetti: ’Herra tuntee omansa’, ja: ’Luopukoon vääryydestä jokainen, joka Herran nimeä mainitsee’.” (2. Tim. 2:19)

Tämä perustus on yksin Herra Jeesus Kristus täydellisen kuuliaisuutensa, sovittavan kärsimisensä, kuolemansa ja voitollisen ylösnousemisensa kautta. Tämä on perustus. Mutta tälle perustukselle emme pääse milloinkaan omalla hengellisyydellämme, vaan yksin siten, että itse Jumala, Pyhä Henki, asettaa meidät tälle perustukselle, oksastaa meidät Kristukseen, mikä tapahtuu kaikkein ensimmäiseksi pyhässä kasteessa. Niin kuin nyt Kristus itse on autuutemme vahva ja järkähtämätön perustus, niin on hänen kasteensakin hänen puoleltaan vahva ja järkähtämätön armoliitto. Hän on itse vakuuttanut profeetan suun kautta: ”Vuoret väistykööt ja kukkulat horjukoot, mutta minun armoni ei sinusta väisty, eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.” (Jes. 54:10) Sen tähden on Lutherkin opettanut kasteesta: ”Samoin kuin Kristus ei kiellä meitä tykönsä tulemasta, vaikka syntiin lankeamme, samoin pysyy myöskin kaikkien hänen antimiensa ja lahjojensa aarre järkähtämättömänä.” Mitä hän on pyhässä kasteessa meille ei ainoastaan luvannut, vaan todella antanut ja lahjoittanut, sen hän pitää ja täyttää muuttumattomana ja uskollisena Jumalana, kunhan me vain emme pysy katumattomina ja hänen armonsa halveksijoina, siten itse menettäen hänen lahjansa, vaan katuen ja tunnustaen syntimme ja lankeemuksemme palaamme takaisin hänen tykönsä, turvautuen uudestaan hänen kasteessa kanssamme tekemäänsä vahvaan, iankaikkiseen armoliittoon ja sen perusteella taas ahkeroiden parannusta ja uutta kuuliaisuutta, se on: pukeutumista uuteen ihmiseen ja vanhan ihmisen kukistamista ja kuolettamista pahoine himoineen ja haluineen.

Niin on nyt Herra Kristus yksin ainoa, vahva autuutemme perustus, mutta kastetta pidämme korkeassa arvossa sen tähden, että se on uudestisyntymisen peso, jossa Pyhä Henki on rakentanut meidät tälle Jumalan perustukselle, se on: tehnyt meidät todella osallisiksi kaikkeen siihen armoon, anteeksiantamukseen, elämään ja autuuteen, jonka Herra Jeesus on meille ansainnut. Ja me tiedämme – Jumalan kiitos – pyhästä Raamatusta, että niiden väärien henkien oppi on pelkkää valhetta ja kauhistusta Jumalan edessä, noiden, jotka luulottelevat, että kaste ei enää hyödytä mitään, sitten kun ihminen kerran on rikkonut lupauksensa ja langennut syntiin. Tähän väärään oppiin vastaamme apostolin sanoilla: ”Ei kai heidän epäuskonsa ole Jumalan uskollisuutta tyhjäksi tekevä? Ei suinkaan!” (Room. 3:3)

”Hän ei luovu liitostansa, Jonka solmi lapsen kanssa kallihissa kasteessa, Vuoret siirtyy sijoiltansa, Ennen kuin hän liitostansa.”

Fredrik Gabriel Hedberg, Elämän sanoja, s. 323. Helsinki 1935. SLEY.

Kategoriat
6/2012 Kuolema Kärsimys Lehdet Sana

Saaran kuolema ja hautaus

1. Moos. 23

Paul Kretzmann, USA

Saaran kuolema

23:1: ”Ja Saara eli sadan kahdenkymmenen seitsemän vuoden vanhaksi; niin vanhaksi eli Saara.” Siten hän eli kypsään vanhuuteen asti ja näki poikansa Iisakin varttuvan täyteen miehuuteen. Iisak oli nyt näet kolmenkymmenen seitsemän vuoden ikäinen. Tällä välin Aabraham oli muuttanut takaisin Hebroniin

23:2: ”Ja Saara kuoli Kirjat-Arbassa, se on Hebronissa, Kanaanin maassa. Ja Aabraham meni murehtimaan Saaraa ja itkemään häntä.” Joosuan kirjasta (Joos. 14:15) ja Tuomarien kirjasta (Tuom. 1:10) käy ilmi, että Hebron, joka oli yksi vanhimmista asutuista paikoista Kanaanin maassa, kantoi jonkin aikaa valloittajansa, anakilaisen Arban, mukaan nimeä, mutta Israelin lapset palauttivat alkuperäisen nimen. Täällä Saara kuoli, ja Aabraham meni, ts. hän ryhtyi tekemään valmisteluja tavanomaista suruaikaa, kuolleen valittajaisia varten.

Aabraham neuvottelee hautapaikasta

23:3–4: ”Sen jälkeen Aabraham nousi ja lähti vainajan luota ja puhui heettiläisille sanoen: 4. ’Minä olen muukalainen ja vieras teidän keskuudessanne; antakaa minulle perintöhauta maassanne, haudatakseni ja kätkeäkseni siihen vainajani.’” Se, että Aabraham noudatti tavanomaista suruaikaa, ei suinkaan ollut ristiriidassa hänen uskonsa kanssa. Saara oli ollut hänen vaimonsa, joka uskoi tosi Jumalaan kaikista heikkouksistaan huolimatta – hän on kaikkien uskovien naisten äiti. Aabraham oli rakastanut häntä syvästi, kuten uskollisen aviomiehen tulisi, ja Saara oli hänen myös kuolemassa. Hän lähti nyt teltasta, jossa Saaran ruumis oli, ja meni kaupungin porttiin, ihmisten tavalliseen kokoontumispaikkaan, jossa kaikki liiketoiminta tavallisesti hoidettiin. Heetin lapset, heettiläiset, elivät siellä, sillä Hebron sijaitsi heettiläisten maassa, vaikkakaan ei kaukana amorilaisten maasta, joka sijaitsi länteen päin. Muukalaisena ja paimentolaisena heidän keskuudessaan hän nyt neuvotteli hautapaikasta, ennen kaikkea Saaralle, vaimolleen.

23:5: ”Heettiläiset vastasivat Aabrahamille, sanoen hänelle: 6. ’Kuule meitä, herra. Sinä olet Jumalan ruhtinas meidän keskuudessamme; hautaa vainajasi parhaaseen hautaamme. Ei kukaan meistä kiellä sinua hautaamasta vainajaasi hautaansa.’” Tämä kertomus esittää kauniin näkymän kohteliaisuudesta, vaatimattomuudesta, ystävällisyydestä, vilpittömyydestä, nöyryydestä ja vaatimattomuudesta, johon ei ole sekoittuneena ahneuden varjoja, kuten eräs Raamatun selittäjä huomauttaa. Aabraham oli tullut ostamaan palan maata, mutta aidon itämaisen seremoniallisuuden mukaisesti kaupungin miehet pitkittivät neuvotteluja osoittaen Aabrahamille sen kohteliaisuuden, että he pitivät häntä Jumalan ruhtinaana keskuudessaan ja että hänen tarvitsi vain valita mikä tahansa hautapaikka, joka häntä miellyttäisi, ja he kokisivat kunniakseen, että hän ottaisi sen vastaan lahjana.

23:7: ”Niin Aabraham nousi ja kumarsi maan kansalle, heettiläisille.” Tämä Aabrahamin juhlallinen nouseminen ja kumartaminen tarkoitti, että hän antoi suuren arvon heidän kohteliaisuuksilleen ja heidän ystävällisyydelleen, kun he tekivät sellaisen anteliaan tarjouksen

23:8: ”[Ja] puhui heille sanoen: ’Jos teidän mieleenne on, että minä hautaan ja kätken vainajani, niin kuulkaa minua ja taivuttakaa Efron, Sooharin poika, 9. antamaan minulle Makpelan luola, joka on hänen omansa ja on hänen vainionsa perällä. Täydestä hinnasta hän antakoon sen minulle perintöhaudaksi teidän keskuudessanne.’ Aabraham jatkoi asiansa toimittamista hyvin huolellisesti ja kohteliaasti. Hän pyysi läsnäolevia miehiä toimimaan välittäjinä Efronin kanssa, joka oli varsin huomattava mies yhteisössä, jos se sopi heidän ajatuksiinsa. Tämä Efron omisti näet maapalan, johon sisältyi Makpelan nimellä tunnettu luola, jonka Aabraham arveli oikein hyvin sopivan hänen tarkoituksiinsa. Hän tahtoi ostaa sen täydestä hopeasta [alkutekstin mukainen sana, suom. huom.], ts. hän tahtoi maksaa maasta sen arvon mukaisen hinnan, sillä hän aikoi käyttää sitä pysyvänä hautapaikkana perheelleen. Uskovat menettelevät aina oikein, jos he eivät jää kiitollisuuden velkaan epäuskoisia kohtaan, koska se voi vuorostaan vaikuttaa heidän kristillisyyteensä.

Makpelan ostaminen

23:10–11: ”Mutta Efron istui siellä heettiläisten joukossa. Ja Efron, heettiläinen, vastasi Aabrahamille heettiläisten kuullen, kaikkien, jotka kulkivat hänen kaupunkinsa portista, sanoen: 11. ’Ei, herrani, vaan kuule minua. Vainion minä lahjoitan sinulle ja myöskin luolan, joka siinä on, minä lahjoitan sinulle; kansalaisteni nähden minä sen sinulle lahjoitan. Hautaa vainajasi.’” Saman itämaisen kohteliaisuuden harjoittaminen jatkui loppuun saakka. Efron, heettiläinen, oli tuskin tarkoittanut vakavasti otettavaksi tarjoustansa, jonka hän esitti kaikkien heimonsa jäsenten ja samassa kaupungissa asuvien ihmisten korvien kuullen. Jos näet Aabraham olisi hyväksynyt hänen tarjouksensa, olisi hän, kuten tapana oli, odottanut hyvin runsasta vastalahjaa, ja jos Aabraham päättäisi ostaa maan, Efronin tarjous oli tarkoitettu estämään kaikki mielessään olevan hinnan alentaminen.

23:12–15: ”Ja Aabraham kumarsi maan kansalle 13. ja puhui Efronille, maan kansan kuullen, sanoen: ’Jospa kuitenkin – oi, kuule minua! Minä maksan vainion hinnan; ota se minulta ja anna minun haudata siihen vainajani.’ 14. Efron vastasi Aabrahamille, sanoen hänelle: 15. ’Herrani, kuule minua. Neljänsadan hopeasekelin maa, mitä se minulle ja sinulle merkitsee? Hautaa vainajasi.’” Efron mainitsi tässä hintapyyntönsä: ”Neljänsadan hopeasekelin maa, mitä se minulle ja sinulle merkitsee?” Se mainitaan kohteliain sanakääntein, ja se vihjaa vaatimuksen puolustamiseen, koska Aabraham vaatisi asian hoitamista siten, että hän maksaa hinnan. Koska hopeasekelin arvo oli noin 50 senttiä, maapala, johon sisältyi Makpelan luola, maksoi Aabrahamille kaksisataa dollaria. ”Niin arvoton maapala ei voinut vaatia kahdelta rikkaalta mieheltä pitkää neuvottelua.”

23:16: ”Kuultuaan Efronin sanat Aabraham punnitsi Efronille sen rahasumman, jonka tämä oli maininnut heettiläisten kuullen, neljäsataa hopeasekeliä, kaupassa käypää.” Tuohon aikaan Kanaanin maassa ei ollut leimattuja kolikkoja, joilla oli määrätty arvo, mutta siellä näyttää olleen tietyn painoisia hopean paloja, jotka voitiin helposti punnita. Tässä kerrotun kaltaisessa liiketoiminnassa nämä palat punnittiin sen osoittamiseksi, ettei mitään petosta ollut tarkoitus yrittää tehdä. Aabraham punnitsi täyden mitan, kuten kauppiailta vaadittiin. Kuten apostoli oikein sanoo, kristityt välttävät rehellisessä liiketoiminnassa vilpin häivähdystäkin. Aabraham osoitti uskonsa ostamalla pienen palan maata siitä maasta, joka oli luvattu hänen jälkeläisilleen ollen varma, että Herra pitäisi huolen lupauksestaan.

Saaran hautaus

23:17–18: ”Niin Efronin vainio, joka on Makpelassa itään päin Mamresta, sekä vainio että siellä oleva luola ynnä kaikki puut, jotka kasvoivat vainiolla, koko sillä alueella, 18. joutuivat Aabrahamin omaksi kaikkien heettiläisten nähden, jotka kulkivat hänen kaupunkinsa portista.” Tämä on muodollisen asiakirjan kieltä, jota käytetään maan vaihtaessa omistajaa. Vainion sijaintipaikka annetaan: se sijaitsee ennen Mamrea, Mamren metsikköä vastapäätä, ja siihen kuuluu Makpelan luola, joka on yhdellä tämän maapalan laidalla. Maaomaisuus kuvataan tarkasti, ja siihen sisältyvät myös sekä itse maapalalla että sen rajoilla olevat puut. Vainio luovutettiin Aabrahamille siten kaikkineen, mitä siihen kuului. Luovutuksesta tehty muistiinpano on hyvin tarkka, ja todistajat mainitaan erikseen.

23:19: ”Sen jälkeen Aabraham hautasi vaimonsa Saaran luolaan, joka on Makpelan vainiolla, itään päin Mamresta, se on Hebronista, Kanaanin maassa.” Tämä oli vainion ja siihen sisältyvän luolan ostamisen tarkoitus. Nimen perusteella luolassa on saattanut olla kaksi sisäänkäyntiä tai se on ollut kaksiosainen [vrt. Biblia: Makpela, so. kaksikertainen, suom. huom.].

23:20: ”Niin vainio ja siellä oleva luola siirtyi heettiläisiltä Aabrahamille, perintöhaudaksi.” Hautaamalla vaimonsa Kanaanin maahan, luvattuun maahan, Aabraham tunnusti, että Saara oli osallinen luvatusta siunauksesta ja että hänen ruumiinsa haudattiin tulevan ylösnousemuksen varmassa toivossa Kristuksen lunastustyön perusteella. Tässä merkityksessä kristillisten seurakuntien hautausmaat ovat todella Jumalan peltoja, joista hän kokoaa rikashedelmäisen sadon viimeisenä päivänä.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
6/2012 Lehdet Synti Teologia

Mitä synti on?

Osa II

Ken Takaki, teol. maist., Helsinki

Jatkoa edellisessä numerossa olleeseen artikkeliin

 

TOTTELEMATTOMUUS VANHEMPIA KOHTAAN

– 5. Moos. 27:16: ”Kirottu on jokainen, joka ei kunnioita isäänsä ja äitiänsä. Ja koko kansa sanokoon: Aamen.”

– Room. 13:1: ”Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallan käyttäjät saaneet valtuutensa.”

– Luther1: ”Vuonna 1539 helmikuussa tohtori Luther näki siivottoman pojan, joka oli raaka ja kesyttömän näköinen, mutta muuten hyvänluontoinen. Silloin hän huokasi ja sanoi: Voi, mitä kurittomuus tekee, kuinka lapsia turmellaan, kun heidän sallitaan olla niin kuin tahtovat, eikä heitä kuriteta. Sen tähden minä tahdon, ettei minun Hannu-pojalleni pidä missään kohden myöntyä hänen mielivaltaansa; en myöskään puhu niin paljon leikkiä hänen kanssansa, kuin tyttäreni kanssa.

Lasten nykyään tavallinen tottelemattomuus ja ynseys vanhempiansa kohtaan tulevat siitä, etteivät kuule Jumalan sanaa taikka jos kuulevatkin sitä, eivät opi eivätkä kätke sitä sydämiinsä. Kun he nyt kerran vastoin Jumalan käskyä rupeavat katsomaan ylen isää ja äitiä, eivät he pysähdy tähän syntiin, vaan menevät edelleen, kiroavat vanhempia. Ja vaikkeivät kädellä lyö eivätkä tapa heitä, soisivat he kuitenkin heidän olevan kuolleina, taikka viettävät he häpeällistä elämää, niin että vanhempien täytyy sen tähden murheesta kuolla.”

 

MURHA

– Matt. 5:22: ”Jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: ’Senkin hölmö’, on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: ’Sinä hullu’, on ansainnut helvetin tulen.”

– 1. Moos. 9:6: ”Joka ihmisen veren vuodattaa hänen verensä on ihminen vuodattava, sillä omaksi kuvakseen Jumala teki ihmisen.”

– Luther2: ”Ne (…) ovat perkeleen lapsia, jotka kun heitä heidän omaksi parannuksekseen nuhdellaan ja neuvotaan, uhmamielisten lasten tavalla vastaavat: mitä minä moisista? He siis jatkavat entistä menoansa, antamatta minkään itseänsä hillitä. Sellaiset ihmiset ovat perkeleestä ja he käyvät yhä vain pahemmiksi, sillä perkele ei anna heidän koskaan olla alallansa. Ensin he halveksivat sanaa, sitten he alkavat sitä pilkata, soimata ja kirota ja lopulta he juutalaisten tavalla poimivat kiviä, murha mielessä. Tämä on siis aitoa perkeleellisyyttä: ei kuulla Jumalan sanaa, vaan häväistään ja pilkataan sitä ja murhamielisinä tehdään lähimmäiselle pahaa. Siitä tunnetaan perkele ja hänen lapsensa, sillä hän on murhaaja ja valehtelija, Jumalan ja hänen sanansa pilkkaaja.”

 

EPÄSIVEELLISYYS

– Luther3: ”Siveä on se ihminen, joka ajatuksissa, sanoissa ja töissä välttää riettautta ja epäpuhtautta. Sen vuoksi ei ole kylliksi, että olet siveä, töissä, sanoissa ja käytöksessä, vaan sinun täytyy tulla puhtaaksi kaikista epäsiveellisistä haluista ja himoista, jotka liikkuvat sydämessäsi. (…) Älköön kukaan sen tähden pitäkö itseänsä liian siveellisenä, niin kauan kun epäpuhtaat ajatukset häntä huvittavat. Nämä kyllä tosin tulevat, mutta ne täytyy kohta karkottaa. Kristus sanoo: ’Jokainen, joka katsoo vaimon päälle, himoitaksensa häntä, hän teki jo huorin hänen kanssansa sydämessänsä’ (Matt. 5:28). josta selvästi näkee, että pahat ajatukset jo ovat syntiä, kun ne viekoittelevat meitä himoitsemaan. Epäsiveellisyyteen voi myös lukea hävyttömät sanat, kevytmielinen leikki ja säädyttömät kertomukset, kun tahtoo herättää naurua riettailla kujeilla ja niillä huvittelee itseänsä, niin kuin olisivat ne oivallisiakin asioita, joka paha tapa nykyään on tullut melkein yleiseksi seuroissa ja ravintoloissa, niin että rehellistä ihmistä hävettää sen kuuleminenkin.”

 

VARKAUS JA PETOS

– Luther4: ”Varkaaksi sanotaan sitä ihmistä, joka ottaa toisen omaisuutta, mikä ei hänelle kuulu. Mutta varkaita ja ryöväreitä eivät ole ainoastaan ne, jotka murtautuvat toisten huoneisiin ja varastavat tahi jotka yleisellä tiellä ryöstävät ja ahdistavat lähimmäistään, vaan myös ne, jotka vääryydellä anastavat itselleen toisen omaisuutta – tapahtukoon tämä sitten salaisesti ja viekkaudella tahi julkisella väkivallalla – tahi millä tavalla tahansa riistävät ja pidättävät lähimmäiseltään hänen omaansa tahi estävät häntä omistamasta sitä. Varkaita ovat myös ne, jotka sallivat petosta, eivät estä eivätkä torju sitä, kun he sen voisivat tehdä, eivät myöskään auta lähimmäistään omaisuuttaan ja tavaraansa kartuttumaan eivätkä auta häntä hädässä. Tähän paheeseen kuuluu siis kaikenlainen voitto, joka hankitaan missä kaupassa tahansa lähimmäisen vahingoksi.”

 

Seuraavaksi Schmalkaldenin opinkohdat (SA) tarkastelee väärän uskon eri ilmenemismuotoja.

(3) Perisynti on niin syvää ja pahanlaatuista luonnon turmeltumista, ettei sitä järki käsitä, vaan se on uskottava Raamatun ilmoituksen perusteella (Ps. 51:75, Room. 5:12, ss., 2. Moos. 33:206, 1. Moos. 3ss.7). Sen vuoksi skolastikkojen8 opetus sisältää pelkkää harhaa ja osoittaa täydellistä kykenemättömyyttä tajuta tätä opinkohtaa. He näet opettavat seuraavasti:

 

SKOLASTIKKOJEN OPETUS

Skolastikkojen opetus on teologisesti laaja käsite. Mutta mitä TK itse tarkoittaa tällä sanalla?

– Apologia9: ”he (skolastikot) (…) katsovat, että ihmisluonnossa on tallella sen alkuperäinen voima rakastaa Jumalaa yli kaiken ja täyttää Jumalan käskyjä niin, että niiden syvin sisältö toteutuu. He eivät huomaa, kuinka ristiriitainen heidän esityksensä on. Jos näet ihminen kykenee rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja täyttämään Jumalan käskyt, eikö hänessä silloin yhä ole alkuvanhurskaus?

Mutta jos ihmisluonnolla on niin vahvat voimat, että ihminen omassa varassaan voi rakastaa Jumalaa yli kaiken, niin kuin skolastikot rohkenevat vakuuttaa, mitä sitten on perisynti? Mihin sitten tarvitaan Kristuksen armoa, jos me voimme tulla vanhurskaiksi omassa varassamme? Mihin tarvitaan Pyhää Henkeä, jos ihmisvoimat itsessään riittävät Jumalan rakastamiseen yli kaiken ja Jumalan käskyjen täyttämiseen? (…) Ihmisluonnon lievemmät taudit he kyllä huomaavat, mutta eivät pahempia tauteja, joista kuitenkin Raamattu kaikkialla varoittaa ja joita profeetat yhtenään valittavat. Niitä ovat lihallinen suruttomuus, Jumalan halveksiminen, Jumalaan kohdistuva viha ja muut sen kaltaiset viat, jotka ovat meissä synnynnäisiä. Mutta sitten skolastikot alkoivat sekoittaa kristinuskoon filosofista käsitystä ihmisluonnon täydellisyydestä ja antoivat kohtuuttoman suuren merkityksen vapaalle ratkaisuvallalle ja sen herättämille teoille ja opettivat, että ihminen tulee vanhurskaaksi Jumalan edessä filosofisella, yhteiskunnallisella vanhurskaudella, jonka mekin myönnämme olevan järjen hallinnassa ja jonkin verran meidän omassa vallassamme. Silloin he menettävät kaiken kyvyn nähdä ihmisluonnon sisäistä saastaisuutta. Eihän näitä asioita voida arvostella muuten kuin Jumalan sanan nojalla, mutta sitäpä skolastikot eivät esityksissään useinkaan käsittele.”

 

(4) 1. Aadamin lankeemuksen jälkeen ihmisen luonnolliset kyvyt ovat säilyneet ehyinä ja turmeltumattomina; ihmisellä on luonnostaan oikein toimiva järki ja hyvä tahto, niin kuin filosofit10 opettavat.

Tämä näkemys on perisyntiopin kieltämistä.

– Apologia11: ”Muutamat nimittäin selittävät, ettei perisynti ole mikään ihmisluonnon vika eikä turmelus, vaan ainoastaan orjuutta ja kuolevaisuutta, jota ihmiset saavat Aadamin jälkeläisinä kestää ilman mitään omaa syytään, toisen henkilön syynalaisuuden tähden. He lisäävät tähän vielä, ettei ketään tuomita iankaikkiseen kuolemaan perisynnin tähden. Syntyyhän orjattaresta orjia, ja nämä saavat kestää tämän yhteiskunnallisen asemansa ilman mitään omassa luonnossaan olevaa vikaa, äitinsä kovan osan tähden. Ilmaistaksemme nyt, ettei tämä epäkristillinen käsitys meitä tyydytä, olemme käyttäneet sanoja ”paha himo”, parhaassa tarkoituksessa sanoneet perisyntiä taudiksi ja esittäneet, että ihmisluonto on syntymästä asti kokonaan synnin turmelema.

Me emme kuitenkaan maininneet ainoastaan pahaa himoa. Sanoimme, että ihmiseltä myös puuttuu jumalanpelko ja usko.”

– FC12 1. Perisynti (pelagiolaisuudesta): ”1. Ensiksi torjutaan ja hylätään vanha ja uusi pelagiolaisuus, ne väärät käsitykset ja opit, joiden mukaan perisynti on ainoastaan peritty, jonkun toisen teosta johtuva syyllisyys (reatus), johon ei liity luontomme turmeltumista.”

 

(5) 2. Ihmisellä on vapaa ratkaisuvalta, niin että hän voi tehdä hyvää ja olla tekemättä pahaa ja päin vastoin olla tekemättä hyvää ja tehdä pahaa.

– FC13: ”Pyhä Raamattu ei lue ihmisen luontaisen vapaan tahdon kykyjen vaikutuspiiriin kääntymistä, Kristukseen uskomista, uudestisyntymistä, uudistumista eikä mitään, mikä kuuluu tämän kaiken todelliseen alkamiseen ja loppuun saattamiseen: Sellainen ei ole vapaan tahdon asia, ei kokonaan, ei puoleksi eikä edes pienimmäksi, vähäisimmäksi osaksi, vaan se on in solidum (”täysin”), alusta loppuun, yksinomaan Jumalan vaikutuksen ja Pyhän Hengen tehtävä.”

 

(6) 3. Ihminen voi luonnollisilla kyvyillään täyttää ja pitää kaikki Jumalan käskyt.

Tämä väite on lain toisen käytön kieltämistä.

– FC14: ”Vielä siitäkin syystä lain täytyy opettaa uskoville hyviä tekoja, että ihminen muutoin kuvittelisi tekojaan ja elämäänsä puhtaiksi ja täydellisiksi. Antaessaan uskoville määräyksiä hyvistä teoista laki toimii samalla peilinä ja näyttää, kuinka vajavaisia ja epäpuhtaita tämän elämän aikana tekemämme teot ovat. Rakkaan Paavalin perässä meidän on pakko myöntää: (1. Kor. 4:4) ’Minulla ei tosin ole mitään tunnollani, mutta en minä sen perusteella ole vanhurskautettu.’ Kehottaessaan uudestisyntyneitä tekemään hyvää Paavali pitää heidän edessään kymmenen käskyn peiliä (Room. 13:9). Laista hän itsekin näkee hyvien tekojensa olevan vajavaisia ja epäpuhtaita (Room. 7). Daavid kyllä vakuuttaa toisaalta: Viam mandatorum tuorum cucurri, ’Olen vaeltanut sinun käskyjesi tietä.’ Mutta toisaalla hän rukoilee: ’Älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä ei yksikään elävä ole vanhurskas sinun edessäsi’ (Ps. 119:32 ja Ps. 143:2).

Mihin perustuu se, että uskovien hyvät teot kelpaavat Jumalalle ja miellyttävät häntä? Ovathan ne vajavaisia ja epäpuhtaita koko tämän elämän ajan, koska lihassamme asuu synti. Tähän kysymykseen ei löydy vastausta laista, joka vaatii täydellistä ja täysin puhdasta kuuliaisuutta; mikään muu ei sen mukaan kelpaa Jumalalle. Evankeliumi sitä vastoin opettaa, että meidän hengelliset uhrimme kelpaavat Jumalalle Kristuksen tähden, kun ne uhrataan Kristukseen uskoen (1. Piet. 2:5; Hepr. 11:4; Hepr. 13:15 s.). Näin kristityt eivät ole lain alla vaan armon alla. Usko Kristukseen on vapauttanut ihmisen itsensä lain kirouksesta ja kadotustuomiosta, ja hänen tekonsakin Jumala lukee Kristuksen tähden hyviksi, vaikka ne eivät ole täydellisiä eivätkä puhtaita. Uskova ei näet tee niitä lain pakosta, vaan hän tekee niitä Pyhän Hengen uudistamana, sydämestään asti halukkaana ja alttiina elämään kaikessa Jumalalle mieliksi. Tämä koskee uudestisyntynyttä sisällistä ihmistä; samalla uskova joutuu käymään alituista sotaa vanhaa Aadamia vastaan.”

 

(7) 4. Ihminen voi luonnollisilla kyvyillään rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään.

Käsittelimme tätä väitettä kohdassa SKOLASTIKKOJEN OPETUS. Lisäämme vielä todistuksia.

– 1. Kor. 2:14: ”Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti.”

– Gal. 5:22: ”Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen.”

Yllä olevien Raamatun kohtien mukaan luonnollinen ihminen ei voi ymmärtää Hengen hedelmiä mm. rakkautta.

– Luther15: ”Jumalan ylenpalttisen hyvyyden ja armon rikkauden me taas näemme siitä, että hän ei armahtanut ainokaista Poikaansakaan, vaan antoi hänet ristinkuolemaan meidän edestämme, että me synnistä pelastettuina hänen kauttaan iankaikkisesti eläisimme. Tämä on iankaikkinen, ääretön ja pohjaton rakkaus ja armo. Sitä ei yksikään ihminen voi tietää, ellei tunne Kristusta; siis hän ei ikinä voi oikein rakastaa Jumalaa. Näemme siis, mitä fariseukset ja kirjanoppineet voittavat kysymyksellään ja kiusaamisellaan: eivät ole mitään muuta kuin sen, että Kristus suoraan ja julkisesti osoittaa heille kaikille, että he tosin osaavat paljon puhua rakkaudesta Jumalaa kohtaan mutta heillä ei ole siitä sydämessään rahtuakaan, koska eivät tunne Kristusta. Ja koska he eivät rakasta Jumalaa, joka on osoittanut heille niin suurta armoa ja hyvyyttä, kuinka voisivat ja tahtoisivat he rakastaa lähimmäistä, joka heidän apuansa tarvitsee mutta köyhyytensä tähden ei voi osoittaa heille mitään hyvää.”

(8) 5. Jos ihminen tekee voitavansa, Jumala antaa varmasti hänelle armonsa.

Palkitaanko ihmisen hyvä pyrkimys?

– Apologia16: ”Me opetamme, että uskovien hyvistä teoista on luvattu palkintoja. Me opetamme, että hyviä tekoja seuraa ansio, ei kuitenkaan syntien anteeksiantamus, armo eikä vanhurskautus, jotka me saavutamme ainoastaan uskolla, vaan muita ulkonaisia ja hengellisiä palkintoja tässä elämässä ja sen jälkeen, koskapa Paavali sanoo: (1. Kor. 3:8) ’Jokainen on saava oman palkkansa oman työnsä mukaan.’ On siis oleva erilaisia palkintoja erilaisista vaivannäöistä. Syntien anteeksiantamus sen sijaan on kaikille samanlainen ja yhtäläinen, samoin kuin Kristus on yksi, ja se tarjotaan lahjaksi kaikille, jotka uskovat, että synnit annetaan heille anteeksi Kristuksen tähden. Syntien anteeksiantamus ja vanhurskautus saadaan siis yksinomaan uskon kautta, ei minkään tekojen tähden. Tämähän koetaan todeksi omantunnon kauhuissa: Jumalan vihaa vastaan ei voida asettaa mitään meidän tekojamme, niin kuin Paavali selvästi sanoo: (Room. 5:1s.) ’Koska me olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta me myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon’ jne.”

 

(9) 6. Kun joku tahtoo mennä ehtoolliselle, hänellä ei välttämättä tarvitse olla hyvää aikomusta tehdä hyvää, vaan riittää, kun hänellä ei ole pahaa aikomusta tehdä pahaa; niin perin hyvä on ihmisluonto ja niin voimallinen ehtoollisen sakramentti.

Ihmisen oman kelvollisuutensa tarkkailu, jonka tarkoituksena on synnintunnon vaatimustason madaltaminen, muka tekee hänet kelvolliseksi ehtoolliselle. SA:n mukaan katolisilla oli samansuuntainen ohje ripistä.

– SA17: ”Jos joku sanoi, ettei kyennyt katumaan tai suremaan syntiään, kuten esimerkiksi luvatonta rakkautta tai kostonhimoa, he kysyivät, eikö hän edes toivonut tai halunnut katumusta. Jos ripittäytyvä antoi myöntävän vastauksen – ja kukapa vastaisi kieltävästi paitsi itse Perkele – he sallivat sen käydä katumuksesta ja antoivat tämän hyvän teon perusteella ihmiselle hänen syntinsä anteeksi. Tässä vedottiin mm. pyhän Bernhardin esimerkkiin18.”

– Iso katekismus19: ”(…) sakramentti ei ole meidän kelvollisuutemme varassa. Emmehän me sen vuoksi anna itseämme kastaa, että olemme kelvollisia ja pyhiä. Emme me myöskään sen vuoksi mene ripittäytymään, että olemme puhtaita ja synnittömiä. Päinvastoin, me teemme tämän kaiken juuri siksi, että olemme köyhiä, kurjia ja kelvottomia ihmisiä – olkoonkin että on myös niitä, jotka eivät kaipaa armoa eivätkä synninpäästöä ja joilla ei ole aikomustakaan parantaa tapojansa. Mutta sen, joka mielellään haluaisi osakseen armon ja lohdutuksen, tulee itse kiirehtää itseään ehtoolliselle. Hän ei saa säikähtää kenenkään pelottelua, vaan hänen pitää lausua näin: ”Kovin mielelläni olisin kelvollinen. Ehtoolliselle en kuitenkaan tule kelvollisuuteni varassa, vaan sinun sanasi ja käskysi tähden, koska mielelläni olisin sinun opetuslapsesi. Kelvollisuuteni taas on mitä on.” Vaikeata tämä tosin on, sillä aina vain nousee esteeksi tiellemme se, että meillä on taipumus tarkkailla enemmän omaa itseämme kuin niitä sanoja, jotka tulevat Kristuksen suusta. Meidän luontomme näet mielellään haluaisi toimia tukevasti omaan itseensä nojaten ja suorana seisten. Mihinkään muuhun se ei halua ryhtyä.”

(10) 7. Raamattuun ei perustu opetus, että hyvään tekoon tarvitaan Pyhä Henki armolahjoineen (Gnaden).

Tämä opetus on Pyhän Hengen viran halveksimista ja ihmisen kyvyn yliarvioimista.

– FC20: ”Järki ja vapaa tahto kykenevät aikaansaamaan ’ulkonaista, jossakin määrin kunniallista elämää’, mutta yksin Pyhä Henki synnyttää uudesti ja vaikuttaa sisäiseen elämään: antaa uuden sydämen ja mielialan, avaa sydämen ja ymmärryksen käsittämään Raamattua ja tarkkaamaan sen sanaa.

– Luuk. 24:45: ”Hän avasi heidän ymmärryksensä käsittämään kirjoitukset.”

– Ap. t. 16:14: Lyydian kuunnellessa ”Herra avasi hänen sydämensä ottamaan vaarin siitä, mitä Paavali puhui”.

– Fil. 2:13: ”Hän vaikuttaa meissä sekä tahtomisen että tekemisen.” Hän antaa parannuksen eli mielenmuutoksen (Ap. t. 5:31, 2. Tim. 2:25). Hän vaikuttaa uskon: Fil. 1:29: ”Teidän on suotu uskoa häneen.” Usko on Jumalan lahja (Ef. 2:8); Joh. 6: ”Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt.” Hän antaa ymmärtäväisen sydämen, näkevät silmät ja kuulevat korvat (5. Moos. 29:3, Matt. 13:15). Hän on uudestisyntymisen ja uudistuksen Henki (Tit. 3:5). Hän ottaa meistä pois kovan kivisydämen ja antaa meille uuden, pehmeän lihasydämen, niin että vaellamme hänen käskyjensä mukaisesti (Hes. 11:19, Hes. 36:26, 5. Moos. 30:6, Ps. 51:12). Hän luo meidät Kristuksessa hyviä tekoja varten (Ef. 2:10) ja uusiksi luomuksiksi (2. Kor. 5:17, Gal. 6:15). (…) 1. Kor. 12:3: ”Ei kukaan voi sanoa Kristusta Herraksi, paitsi Pyhässä Hengessä.” (…)”

(11) Nämä ja monet tällaiset väitteet johtuvat siitä, ettei tunneta eikä tiedetä mitään synnistä eikä Kristuksesta, meidän Vapahtajastamme. Tuo on pelkkää pakanallista oppia, jota me emme voi sietää. Sillä jos tuo oppi olisi oikea, niin Kristus olisi kuollut turhaan, koska ihmisessä ei sen mukaan ole mitään vammaa eikä syntiä, jonka vuoksi Kristuksen olisi täytynyt kuolla. Tai sitten hän olisi kuollut ainoastaan ruumiin tähden, ei sielun, jos kerran sielu on terve ja ainoastaan ruumis on kuoleman oma.

 

LOPPU

 

Lähteet

 

1990 Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat.

SLEY-KIRJAT: Jyväskylä.

 

1998 Die Bekenntnischriften der evangelisch-lutherischen Kirche.

Herrausgegeben im Gedenkjahr der Augsburgischen Konfession 1930

Zwölste Auflage. 47. – 49. Tausend. Vandenhoeck & Ruprecht: Göttingen.

 

Luther, Martti

 

1897 Kristityn vaellus Kristuksen jäljissä. Tohtori Martti Lutherin elämänohjeita kristitylle

SLS: Helsinki.

 

1902 Johanneksen ensimmäisen kirjeen selitys.

Suom. Juuso Hedberg. SLEY: Helsinki.

 

1924 Tohtori Martti Lutheruksen häälahja eli neuvoja pitämään Jumalalle otollista ja siunattua perhe- ja avioelämää. 6. p.

Helsinki.

 

1945 Huonepostilla. Martti Lutherin kotisaarnoja.

Suom. Niilo E. Wainio. 6. painos SLEY: Turku.

 

1952 Hengellinen virvoittaja. Jokapäiväisiä Jumalan sanan tutkisteluja,

3. painos toim. Heikki Koskenniemi. SLEY: Helsinki.

 

1963 Poimintoja pöytäpuheista. Syvyydestä minä huudan.

WSOY: Porvoo-Helsinki. s.7-15

 

1967 En minä kuole – vaan elän. Antologia. Uskonpuhdistuksen 450-vuotisjuhlavuoden julkaisu.

Toim. Ossi Kettunen. Suom. Ahti Hakamies ja Teivas Oksala. SLEY: Helsinki.

 

1986 Marian ylistyslaulu. Suom. Anja Ghiselli.

SLEY-kirjat.

 

Pieper, Franz

1995 Kristillinen Dogmatiikka. Lyhennetty laitos. Laatinut J.T. Müller,

suom. Heikki Koskenniemi. 2. uudistettu laitos. SLEY-kirjat.

1 Häälahja eli neuvoja pitämään Jumalalle otollista ja siunattua perhe- ja avioelämää. s. 218 – 219.

2 Huonepostilla. Viides paastonaikainen sunnuntai. s. 295.

3 Kristityn vaellus Kristuksen jäljissä. Tohtori Martti Lutherin elämän ohjeita kristityille 2. s. 62.

4 Kristityn vaellus Kristuksen jäljissä. Tohtori Martti Lutherin elämänohjeita kristitylle 3. XI. Varkaus, ryöväys ja petos.

5 ”Katso, minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt.” (1938)

6 ”Ja hän sanoi vielä: ”Sinä et voi nähdä minun kasvojani; sillä ei kukaan, joka näkee minut, jää eloon.”” (1938)

7 Syntiinlankeemus.

8 BS: Schultheologen = Scholastiker. Thomas STh II, I. q. 82 a. I: Peccatum originale est — quaedam inordinata dispositio proveniens ex dissolutione illius harmoniae, in qua consistebat ratio originalis iustitiae. II, I. q. 85a. 3: Per iustitiam originalem perfecte ratio continebat inferiores animae vires.

9 II uskonkohta. Perisynti. kohdat 7 – 13.

10 BS:n alaviitteen mukaan Platon ja Aristoteles.

11 TK s. 85.

12 TK s. 467.

13 2. Vapaa tahto eli ihmisen kyvyt. Kohta 25.

14 6. Jumalan lain kolmas käyttö. Kohdat 21 – 22.

15 Huonepostilla. Kahdeksastoista kolminaisuudenpäivän jälkeinen sunnuntai. s. 656.

16 IV uskonkohta. Vanhurskautus. – Vastaus vastapuolen perusteluihin. Kohdista 194 – 195, 198 – 201.

17 PAAVILAISTEN VÄÄRÄ PARANNUS. Kohta 17.

18 BS:n alaviite: ”Vgl. dazu Bernhard, Tractatus de gratia et libero arbitrio IV 10 (MSL CLXXXII 1007).”

19 VIIDES OSA. ALTTARIN SAKRAMENTTI. Kohdista 61 – 63.

20 2. Vapaa tahto eli ihmisen kyvyt. Kohta 26.

Kategoriat
6/2012 Lehdet Rukous Sana

Simeonin ennustus

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 7.3.2014

Martti Luther

”Ja hänen isänsä ja äitinsä ihmettelivät sitä, mitä hänestä sanottiin. Ja Simeon siunasi heitä ja sanoi Marialle, hänen äidilleen: ’Katso, tämä on pantu lankeemukseksi ja nousemukseksi monelle Israelissa ja merkiksi, jota vastaan sanotaan – ja myös sinun sielusi lävitse on miekka käyvä että monen sydämen ajatukset tulisivat ilmi.’” (Luuk. 2:33–35)

Huomattavinta tässä evankeliumissa on, että Simeon ennustaa Kristuksesta ja hänen valtakunnastaan, miten sille ensin käy juutalaisten ja hänen oman kansansa ja sen jälkeen pakanoiden keskuudessa. Kuten olemme kuulleet kolmantena adventtisunnuntaina, suurin osa loukkaantuu ja pahentuu siihen. Mutta kuitenkin monet myös parannetaan ja nostetaan sen välityksellä. Tämän huomattavimman asian ohella tässä tekstissä on myös muita asioita, jotka sivuutamme lyhyesti.

Se, mitä evankeliumissa kerrotaan, tapahtui, kun Jeesus-lapsi oli kuuden viikon ikäinen ja hänet tuotiin juutalaisten tavan mukaan temppeliin Herran eteen asetettavaksi ja että hänen edestään uhrattaisiin uhri (3. Moos. 12). Tällöin tulee vanha Simeon Pyhän Hengen vaikutuksesta, ottaa Jeesus-lapsen käsivarsilleen ja saarnaa hänestä, että hän on oleva Vapahtaja ja valo, joka ei loista ainoastaan juutalaisten keskuudessa kuin valo lyhdyssä, vaan hän on oleva julkinen valo myös kaikille pakanoille. Evankelista sanoo, että Jeesuksen äiti ja isä ihmettelivät tätä saarnaa, jonka Simeon piti tästä lapsesta.

Evankelista Luukas puhuu Joosefista yleisen puhetavan mukaisesti kutsuessaan Joosefia Herran Kristuksen isäksi. Mutta hän on edellä suojannut itsensä aivan tarpeeksi, kun hän on sanonut, että Jeesus sikisi Pyhästä Hengestä ja syntyi neitsyt Mariasta. Tämä pitää panna merkille, ettei kukaan loukkaantuisi siihen, että Luukkaalla tässä ja Raamatulla paikka paikoin on tapana puhua jostain asiasta siten kuin ihmiset yleensä puhuvat. Neitsyt Marian raskaaksi tuleminen oli näet Jumalan salainen työ. Joosefin itsensäkin täytyi uskoa se sen jälkeen, kun enkeli oli sen hänelle unessa ilmoittanut.

Sitä, että nyt Simeon-vanhus, joka vanhuuden vuoksi saattoi tuskin nähdä, astuu esiin ja ylistää tätä lasta niin suuresti, ovat monet, jotka sen kuulivat, halveksineet narrin puheena ja ajatelleet, että Simeon puhuu kuin vanha höperö mies.

Mutta se oli sellainen saarna – evankelista lausuu – että Jeesuksen äiti ja isä ihmettelivät sitä. Sillä tätä kohtaa, että hän olisi oleva pakanoiden valo, eivät he olleet itse enkeliltäkään kuulleet niin selvästi kuin Simeon siitä puhuu.

IHMETTELY

Sen vuoksi sitä, että tässä sanotaan: ”hänen isänsä ja äitinsä ihmettelivät”, ei pidä selittää siten, että he eivät olisi tätä uskoneet. Se on päinvastoin merkki ja osoitus suuresta uskosta ja ymmärryksestä. Tämä on näet uskon varsinainen ominaislaatu, että mitä lujemmin joku jotakin uskoo, sitä enemmän hän ihmettelee sitä ja sitä iloisemmaksi hän siitä tulee. Toisaalta jos hän ei usko, niin hän ei omaksu sitä itselleen eikä hänellä ole iloa eikä mielihyvää siitä. Niinpä olemme näinä päivinä kuulleet Kristuksen syntymästä, että tämä lapsi on meidän lihaamme ja vertamme sekä myös Vapahtajamme, joka auttaa meidät ikuisesta kuolemasta, synneistä ja perkeleen valtakunnasta. Jos nyt uskot tämän sydämestäsi, etköhän ihmettele niin paljon, ettet voi nähdä etkä ajatella tätä lasta kylliksesi?

Luukas ylistää siis näillä sanoilla suuresti kumpaisenkin, sekä äidin että isän, uskoa. Jeesuksen äiti oli iloinen ja hyvillä mielin. Hän ei voinut kyllin ihmetellä sitä, että tämä lapsi olisi valo, joka valaisee pakanat, kun sitä vastoin kaikki muut kuninkaat ja ruhtinaat ovat pelkkä pimeä yö, vieläpä he ovat synnin ja kuoleman vallassa, puhumattakaan siitä, että he auttaisivat muita siitä.

Sellainen ihmettely tulisi meilläkin olla evankeliumia kohtaan, niin että me tulisimme siitä kopeiksi ja iloisiksi ja kerskaisimme: Minä olen kristitty ja kastettu enkä sen tähden epäile mitään. Minä olen ja pysyn Herran Kristuksen kautta synnin ja kuoleman herrana, niin että taivas ja kaikki luodut palvelevat minua minun parhaakseni. Jos joku ruhtinas lahjoittaisi minulle samettitakin tai kylän, tekisi se minut iloiseksi. Mutta mitä se on tämän rinnalla? Niin, vaikka minulla olisi Turkin keisarin kruunu, ei se kuitenkaan ole mitään sen rinnalla, että olen Kristuksen kanssaperillinen ja elän yhdessä hänen kanssaan ikuisesti.

Mutta mistä löydät jonkun, joka uskoo tämän oikein ja käsittää sen sydämessään? Me kaikki osaamme ja tiedämme toistaa sen. Mutta on pian osoitettu, että me emme usko sitä – me emme näet ihmettele. Jos sellaista historiatietoa pitää kutsua uskoksi, niin se on toden totta kylmä ja puolikuollut usko. Muutoin me olisimme paitsi iloisia myös kopeita. Kristitty on näet kopea, autuas ihminen, joka ei välitä perkeleestä eikä mistään onnettomuudesta, sillä hän tietää, että hän on Kristuksen välityksellä kaiken sellaisen herra.

Sen tähden on neitsyt Maria epäilemättä saanut tässä ihmettelyssä erityisen hyvän ja pyhän kopeuden ja ylpeyden, joka ei perustunut häneen itseensä vaan Jumalan armoon ja laupeuteen ja Jeesus-lapseen, kuten Luukas oivallisesti osoittaa: Hän ihmetteli, ei sen vuoksi, että hän oli lapsen äiti, vaan ”sitä, mitä hänestä sanottiin”. Näin menettelevät kaikki kristityt. He eivät katso siihen, mitä he itse ovat, vaan siihen, mitä heille on annettu. He eivät siis kerskaa itsestään, vaan hänestä, joka on lahjoittanut ja antanut heille kaiken armosta.

Siitä ei ole puutetta, että Jumala antaa meille, mutta siitä on puutetta, että me emme näe emmekä tunne sitä oikein. Muuten uskon hedelmänä seuraisi, että mekin ihmettelisimme ja iloitsisimme siitä suuresta armosta ja hyvästä teosta, joka on kohdannut meitä tämän lapsen välityksellä. Sillä tuleehan sen edes pikkuriikkisen tuntua meissä joltain, että meidät kurjat syntiset on asetettu ikuiseen elämään ja vanhurskauteen. Sen tulee tehdä meidät rohkeamielisiksi, niin ettemme koettelemuksissa ja vainoissa ole niin masentuneita, vaan vieläpä uhmaamme sekä perkelettä että maailmaa ja sanomme: ”Entä sitten, jos te riistätte minulta hengen? Kun tämä lapsi vain pysyy luonani, niin viekää te vain ulkoinen kuori. Minä en kärsi mitään menetystä tämän ytimen ja aarteen suhteen, että olen Kristuksen välityksellä vapautettu synneistä ja vältän ikuisen kuoleman ja Jumalan vihan.”

Näin meidänkin tulisi ihmetellä. Mutta, kuten sanottu, se tapahtuu harvan kohdalla. Muutamia täytyy kuitenkin olla, joiden kohdalla se tapahtuu. He ihmettelevät kaikkea sitä, mitä he kuulevat Kristuksesta. Heille tämä saarna on ikuinen ruoka, jota he eivät voi koskaan saada kyllikseen, kuten Pietari sanoo, että enkelitkin halajavat katsahtaa sen puoleen (1. Piet. 1:12).

SIMEONIN ENNUSTUS

Katsomme nyt tarkemmin Simeonin ennustusta. Se tarkoittaa etupäässä, kuten edellä sanottiin, juutalaisia. Kuten hän ilmoittaa, monet Israelin kansassa loukkaantuvat ja pahentuvat Herraan Jeesukseen Kristukseen. Toisaalta hän on myös muutamille parannukseksi. Tämä on nyt tämän lapsen, rakkaan Herramme Kristuksen, varsinainen ominaispiirre – näin hänelle käy. Häneen suhtaudutaan maailmassa siten, että monet törmäävät häneen ja lankeavat, sitä vastoin monet myös pitäytyvät häneen ja nousevat.

Sen vuoksi sen, joka tahtoo olla kristitty, täytyy ojentautua tämän mukaan. Tässä ei näet pidä ketään pakottaa. Pakon Jumala on uskonut ruhtinaille, pormestareille ja pyöveleille. Heidän tulee virassaan pakottaa ja käyttää voimaa kaikkia niitä vastaan, jotka eivät tahdo luopua varastamisesta, murhaamisesta, valehtelusta, pettämisestä ja muista paheista. Mutta täällä Kristuksen valtakunnassa ei tapahdu niin. Jos et tahdo uskoa, voit antaa asian olla. Emme tahdo vetää sinua tukasta emmekä väkisin pakottaa siihen. Mutta aikanaan sinua tulee pakottamaan toinen, jota et voi enää vastustaa.

He sanovat, että onhan heillä vielä paljon aikaa eikä siis hätää mitään. Olkoon niin. On päätetty, että jos tahdot autuaaksi tulla, täytyy sinun vastaan ottaa tämä kuningas, joka (kuten Simeon tässä sanoo) on maailmassa pahennusta herättävä kuningas. Älköön kuitenkaan kukaan epäilkö, että maailmassa on aina oleva muutamia, jotka parantavat itsensä eivätkä pahennu häneen.

Tämä on hyvin välttämätön opetus, että meidän ei pidä katsoa ainoastaan sitä suurta joukkoa, joka lankeaa. Meidän pitää antaa sen tapahtua. Toisin ei maailmassa voi käydä: siellä missä tämä kuningas on sanansa ja valtakuntansa kanssa, loukkaantuu ja lankeaa suurin osa. Tähän sinun tulee tottua ja antaa sen olla, jos muutoin tahdot pysyä kristittynä, ja sen sijaan katsoa ja pitäytyä siihen pieneen joukkoon, joka ei lankea vaan pitää kiinni tästä kuninkaasta ja nousee. Kun nyt käy niin, että ihmiset usein kaatuvat ja lankeavat, niin anna sen olla, sillä se menee oikein, kuten Simeon tässä sanoo.

Paavilaiset pilkkaavat meidän oppiamme kauheasti ja vastustavat sitä kiivaasti. Ei niin, että he pahentuisivat siihen, sillä suurin osa heistä tietää sangen hyvin, että se on totuus. He menettelevät siten pelkästä pahuudesta ja ilkeydestä säilyttääkseen asemansa ja loistonsa. He eivät paljoakaan välitä Kristuksesta ja hänen sanastaan. Vatsa on näet heidän jumalansa. Sen vuoksi me emme tässä laske heitä siihen joukkoon, joka pahentuu.

Mutta ne, jotka pahentuvat, eivät ole opin julkisia vihollisia ja vainoojia, vaan he kuulevat sitä, tunnustavat myös ja uskovat, että tämä lapsi on maailman Vapahtaja. Mutta siihen he eivät suostu, ettei meidän tekomme ja kaikki, mitä me teemme Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi, ole mitään. ”Oi”, he sanovat, ”olisivatko kaikki ne kirottuja, jotka tähän asti niin monen vuosisadan aikana ovat eläneet vanhan opin ja uskon mukaan? Sitä me emme usko ikinä.”

Siellä missä näet näin tapahtuvan, sano: Oikein menee, näin täytyy tapahtua. Sillä tämä lapsi, jonka neitsyt Maria synnytti, on asetettu lankeemukseksi – ei niille, jotka eivät Jumalasta mitään tiedä, vaan ”monelle Israelissa”, ts. niille, jotka ovat Jumalan kansa, joilla on hänen sanansa jne. Juuri heille on tämä lapsi asetettu loukkaukseksi, jonka ylitse maailmanviisaat ja pyhät rientävät ja aivan suoraan kaatuvat, lankeavat ja lyövät päänsä rikki. Sen vuoksi, missä Jeesus-lasta ei tahdota ottaa vastaan, täytyy meidän antaa sen tapahtua. Meidän pitää sulkea silmämme ja korvamme ja olla kuin emme näkisi sitä.

Juutalaisille kävi myös näin. He pahentuivat valtavan paljon, kun Kristus väitteli heidän kanssansa ja sanoi: ”Te kuolette synteihinne” (Joh. 8:21). Silloin nämä ajattelivat: Mitä tuo narri sanoo? Eikö meillä ole kuitenkin Mooses ja profeetat. Mehän tiedämme, mikä on oikein ja mitä Jumala tahtoo meiltä. Sekö kaikki ei olisi yhtään mitään eikä auttaisi meitä? Pitääkö meidän muka antaa ensin tämän puusepän apulaisen opettaa meille, miten me autuaiksi tulemme? Näin he ajattelivat, loukkaantuivat Kristukseen ja lankesivat.

Samoin tekevät nykyään myös paavin hengelliset (puhun parhaista, koska suurin osa heistä on vatsanpalvelijoita, kuten sanottu). He syyttävät meidän oppiamme perkeleen valheiksi ja harhaoppisuudeksi. He sanovat: ”Me rukoilemme ja paastoamme hyvin paljon, vaivaamme itseämme. Eikö tämä kaikki sitten olisi yhtään mitään? Eikö se miellyttäisi Jumalaa? Olkoon sitten, sittenpä me ahmimme ruokaa, juopottelemme ja harrastamme huorin tekemistä ja olemme siten Jumalalle mieleen ja pääsemme taivaan valtakuntaan, koskapa Kristus tekee autuaaksi ainoastaan syntisiä eikä vanhurskaita (kuten luterilaiset saarnaavat).” Nämäkin loukkaantuvat Jeesus-lapseen. He lankeavat niin, etteivät koskaan nouse.

Jos siis nyt tahdot olla kristitty, niin suostu siihen ja ole siitä vakuutettu, ettei sinun Herrasi Kristus, sinä, sinun oppisi ja kaikki se, mitä teet, miellytä ihmisiä. Tässä näet kuulet, että Kristus, sinun Herrasi, on niillekin, jotka ovat Jumalan kansa, loukkauskivi ja kompastuksen kallio, johon pahenevat ja loukkaantuvat ja jonka päälle juoksevat kaikki ne, jotka tahtovat olla suuria, viisaita ja pyhiä. Jos nyt tahdot, että nämä seuraajineen pitävät sinua narrina, harhaoppisena ja harhaanjohtajana (sillä muuten ei voi käydä), niin ota tämä Herra ja kuningas vastaan. Jos et tahdo, voit antaa hänen olla. Niinpä siis kaikkien niiden, jotka tahtovat olla kristittyjä ja tulla autuaiksi, täytyy olla Herransa Kristuksen kanssa pahennus ja lankeemus toisille ja tulla pidetyiksi harhaoppisina ja harhaanjohtajina. Tämä on yksi osa tätä ennustusta.

KRISTUS ON MYÖS NOUSEMUKSEKSI MONILLE

Tämä evankeliumi sanoo myös – mikä on syytä panna merkille – että Kristusta ei ole asetettu ainoastaan lankeemukseksi vaan myös nousemukseksi monille Israelissa. Nämä ovat nyt ne, jotka ottavat tämän kuninkaan vastaan, nousevat hänen varassaan ja antavat tarpeen vaatiessa ruumiinsa ja henkensä alttiiksi hänen tähtensä. He tietävät, etteivät he voi itse itseään auttaa. Jos heidän on määrä tulla autetuiksi, täytyy yksin hänen tehdä se, jota enkelit kutsuvat Vapahtajaksi ja josta Simeon tässä ennustaa: ”nousemukseksi monelle Israelissa”. Sen tähden he tunnustavat ja pitävät itseään köyhinä ja kurjina syntisinä, jotka ovat langenneet pahoin ja syvälle. Sen vuoksi he ojentavat kätensä ja pitävät iloiten kiinni tästä jalosta perustuksesta ja kulmakivestä, nousevat hänen varassaan pystyyn, uskovat häneen eivätkä koskaan joudu häpeään (1. Piet. 2:6).

Mutta muut narrit, jotka kuvittelevat seisovansa lujasti, eivät tarvitse mitään armoa ja apua. He juoksevat päätä pahkaa päin häntä, pilkkaavat ja kiroavat häntä surutta. Kun näin käy, älä anna sen ahdistaa sinua, vaan ole niin kuin et näkisi sitä. Tälle lapselle ei kuitenkaan voi käydä toisin kuin Simeon tässä ennustaa. Katso sen sijaan toista vaikkakin vähäistä joukkoa, joille hän on nousemukseksi. Siinä on köyhiä syntisiä, jotka kauhistuvat sydämensä pohjasta Jumalan vihaa ja tuomiota. Heidät tämä lapsi tekee pyhiksi ja vanhurskaiksi. Samoin he tunnustavat, että he ovat eläneet harhan ja tietämättömyyden vallassa. Heidät hän tekee viisaiksi. He myöntävät olevansa kadonneita ja turmeltuneita. Heitä hän auttaa ja tekee heidät autuaiksi. Opi tästä saamaan lohdutusta äläkä anna torjua itseäsi tämän lapsen luota.

Olen monta vuotta uutterasti pohtinut, miten osaisin saarnata Herrasta Kristuksesta siten, että se olisi kaikille mieleen eikä kukaan loukkaantuisi eikä pahentuisi häneen. Mutta se ei onnistu. Sen vuoksi me voimme totuttautua tästä oppimaan, miten meidän tulee vastata niille, jotka sanovat: ”Paavilaisuudessa oli kaikki hyvin rauhallista. Siellä ei kuultu mistään harhaoppisuudesta eikä erimielisyydestä. Mutta tämän opin noustua on ollut kaikenlaista onnettomuutta, niin että siitä on seurannut vähän tai ei yhtään mitään hyvää.” Moisille viisastelijoille voit vastata tämän evankeliumin ja Simeonin ennustuksen perusteella, että kaikkialla siellä, missä puhdas oppi Kristuksesta on liikkeellä, on epäilemättä seurannut se, että muutamat lankeavat ja saavat aikaan kaikkea onnettomuutta. Mutta yhtä kaikki tuottaa tämä oppi toisaalta sen hedelmän, että muutamat pitäytyvät Kristukseen ja hän on heille nousemukseksi. Nämä ovat, kuten sanottu, köyhiä, ahdistettuja omiatuntoja, jotka löytävät tästä opista lohdutuksen ja ilon.

Tätä meidän vastustajamme eivät tahdo ottaa huomioon, vaan he katsovat ainoastaan lankeemusta ja pahennusta, jota ei voida välttää. Se ei ole opin syytä, joka on puhdas, oikea ja hyvä, vaan ihmisten, jotka eivät siihen oikein suhtaudu eivätkä tahdo sitä seurata. Mutta harkitse tätä asiaa oikein ja tunnusta vapaasti: Eikö olisi ollut parempi, jos paavikunnassa olisi edelleen ollut pahennusta ja lankeemusta, kuten nykyään, kuin että kaikki sujui – kuten näytti – tyynesti ja rauhallisesti, ja kuitenkin perkele hallitsi kaikkialla voimakkaasti epäjumalanpalveluksen ja väärän opin avulla ja veti kaikkia joukoittain helvettiin? Kuka ei mieluummin kärsisi ajallisen kuin ikuisen vahingon? Olihan onneton, vieläpä ikuinen vahinko, että paavikunnassa ei ollut oikeaa saarnaa, Jumalan tuntemista eikä jumalanpalvelusta.

Olemme nyt monen vuoden ajan usein saaneet kokea, että monissa valtakunnallisissa kokouksissa on asiaa käsitelty. Mielellään olisi asia saatettu siihen, että saarnattaisiin siten, että se olisi kaikkien mieleen eikä kukaan pahentuisi siitä. Mutta varmaa on: jos otat pahennuksen ja lankeemuksen pois, niin Kristus on jo menetetty. Sillä kun tuo mies tulee ja näyttäytyy, silloin alkaa heti meteli ja lankeemus. Rakas Herra Kristus tuli meidän luoksemme evankeliuminsa välityksellä ennen kuin me häntä huomasimmekaan, aivan kuten juutalaisten luokse. Tämä olisi meidän tullut hyvin kiitollisina ottaa vastaan ja sydämellisesti kiittää Jumalaa tästä sanomattomasta armosta. Mutta mitä tapahtui? Paavi ja piispat suuttuivat häneen. Heidän mielestään hänen olisi pitänyt ensin kysyä heiltä lupaa, ja jos he olisivat siihen suostuneet, olisi hän saanut aloittaa tällä opilla ja muuttaa kirkkoa. Tässä on pahennus voimakkaana. Kristus ei näet tahdo jättää saarnaamista sikseen. Paavi ja piispat taas eivät tahdo kärsiä sitä. Niinpä syntyy sitten meteli. Simeonin ennustus pysyy, että tämä lapsi on asetettu lankeemukseksi monille Israelissa.

Pahennusten täytyy siis tulla, kuten Paavalikin sanoo toisessa paikassa: Lahkoja ja harhaoppisuutta täytyy olla (1. Kor. 11:19). Sanan täytyy tulla vainotuksi. Mutta Kristus pysyy siitä huolimatta, ja muutamille hän on nousemukseksi, ja he tulevat autuaiksi. Mutta muiden täytyy joutua haaksirikkoon, jotka tahtoisivat mielellään muuttaa Kristuksen toisenlaiseksi kuin millaiseksi Isä Jumala on hänet säätänyt ja asettanut, nimittäin sitä varten, että hän olisi tarpeeseen kuin kivi tiellä, että siihen tukeuduttaisiin ja sen varassa noustaisiin. Mutta suurin osa on niin typeriä ja mielettömiä, että he eivät tahdo pitäytyä tähän kiveen, vaan törmäävät sitä vastaan päätä pahkaa ja loukkaavat itsensä siihen. Tämä ei ole kiven vika, vaan moisten typerien, sokeiden ihmisten, jotka kaatuvat siihen ja aiheuttavat itselleen myös suuren vahingon, vaikka kuitenkin Jumala on asettanut Kristuksen sitä varten – kuten Jesajan 28. luvussa on kirjoitettuna – että heidän tulee uskoa häneen, nousta hänen varassaan ja tulla hänen välityksellään autuaiksi.

Evankeliumia ei siis tule pitää sellaisena oppina, joka ei saa maailmassa aikaan muuta kuin riitaa ja erimielisyyttä. Tällaisia syytöksiä paavi ja piispat esittävät sitä kohtaan, ikään kuin he olisivat täysin puhtaita, eivät olisi koskaan mitään pahaa tehneet eivätkä olisi antaneet synneillään ja epäjumalanpalveluksellaan mitään aihetta kaikenlaisiin rangaistuksiin ja onnettomuuteen. Jos he antaisivat tämän opin vallita ja vapauttaa, pysyisivät erimielisyys ja muut vitsaukset taka-alalla. Mutta nyt, kun he vastustavat tätä oppia eivätkä tahdo sallia sen kulkea omaa kulkuaan, ei ole ihme, ettei Jumalakaan menettele heitä kohtaan siten, kuin he mielellään haluaisivat.

W2 XIIIa, 86–96. Suomennos ja otsikointi: Hannu Lehtonen

Kategoriat
6/2012 Lehdet

Pääkirjoitus 6/2012 * Hannu Lehtonen

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 2.3.2014

Evankelista Johannes sanoo: ”Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, sen kaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:14) Kristuksen, Jumalan Pojan, lihaan tuleminen (inkarnaatio) on ihmisjärjeltä kätketty salaisuus. Jeesuksessa Jumala ja ihminen ovat yhdistyneinä ihmeellisesti yhdeksi persoonaksi. Jeesuksesta voidaan sanoa, että tämä ihminen on Jumala ja että Jumala on ihminen. Siksi Raamattu puhuu myös esimerkiksi Jumalan Pojan verestä (1. Joh. 1:7), ja Jeesus sanoo itsestään: ”Ei kukaan ole noussut ylös taivaaseen, paitsi hän, joka taivaasta tuli alas, Ihmisen Poika, joka on taivaassa.” (Joh. 3:13)

Kristuksen lihaan tuleminen, joulun ihme, on meidän ihmisten pelastuksen kannalta ehdottoman välttämätön. Nikean uskontunnustuksessa sanotaan Kristuksesta: ”joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaasta, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja syntyi neitsyt Mariasta”. Apostoli Johannes kirjoittaa: ”Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta; ja yksikään henki, joka ei tunnusta Jeesusta, ei ole Jumalasta; se on antikristuksen henki, jonka olette kuulleet olevan tulossa, ja se on jo nyt maailmassa.” (1. Joh. 4:2–3)

Kristuksen lihaan tuleminen merkitsee järjelle käsittämätöntä ihmettä, joka on puettu sanoihin: Ääretön mahtuu äärelliseen. Luterilainen teologia tunnustaa tämän ihmeen, mutta ns. reformoitu teologia kieltää sen. Tämä asia konkretisoituu opissa sakramenteista. Me luterilaiset pidämme kiinni siitä, että kaste on todellisesti uudestisyntymisen peso (Tiit. 3:5) ja että Herran pyhässä ehtoollisessa vastaanotetaan suulla Jeesuksen totinen ruumis ja veri. Reformoitu teologia kieltää tämän. Suomessa reformoitua teologiaa edustavat mm. vapaat suunnat, kuten helluntailaiset tai baptistit, mutta se vaikuttaa myös luterilaisten keskuudessa.

Yksi nykyisen kirkollisen elämän ilmiö on yhteiskristillisyys. Se merkitsee luterilaisten ja vapaiden suuntien välistä hengellistä yhteistyötä, usein jonkin tapahtuman merkeissä. Omallakin asuinseudulla on parhaillaan sellainen missio vireillä. Yhteiskristillisyyteen kuuluu yleensä aina se sopimus, että kasteesta ei sitten puhuta mitään. On hyvin tiedossa se, että kasteesta on kiistelty kauan eikä sopua ole löytynyt. Yhteiskristillisyyden ratkaisu on vaieta koko asiasta, jotta vältyttäisiin ongelmilta.

Vapaille suunnille kasteesta vaikeneminen sopii paljon paremmin kuin luterilaisille. Mielestäni luterilaiset suostuessaan tällaiseen vaikenemisen linjaan antavat aivan väärän signaalin. Sitenhän nimittäin viestitetään, ettei kaste ole kovinkaan tärkeä asia. Tämä ei ole sopusoinnussa apostolisen ja luterilaisen opin kanssa. Me tunnustamme ja pidämme iloiten kiinni siitä ihmeellisestä asiasta, että ääretön Jumala mahtuu äärelliseen. Pidämme kiinni joulun, Kristuksen lihaan tulemisen, ihmeestä ja sakramenttien ihmeestä. Aito ja totuudellinen yhteys syntyy tältä pohjalta.