Tekijä: Marko

Kategoriat
Julkaisu Kirjat Tunnustuksellisuus Tunnustuskirjat

Sisälle tunnustukseen – Robert D. Preus

Sisälle tunnustukseen - Robert D. Preus
Sisälle tunnustukseen - Robert D. Preus

Luterilaisen kirkon Raamattuun perustuva teologia on kiteytetty tunnustuksiin, jotka on vuonna 1580 koottu Yksimielisyyden kirjaksi.

Mistä luterilaisessa teologiassa on kyse? Siitä Robert Preus antaa selvityksen vakuuttavasti ja ymmärrettävästi kirjassaan, jonka 18 lyhyttä ja selkeää lukua valaisee tunnustusten keskeisimpiä opillisia korostuksia. Hän osoittaa, että niillä on pysyvä merkitys myös nykyajan kirkolle. Luterilaiset tunnustuskirjat lähtevät siitä, että oikea, Raamattuun perustuva oppi on sekä mahdollista että välttämätöntä ilmaista aihepiireittäin. Preusin kirja käsittelee luterilaisten tunnustusten suhdetta Raamattuun, Jumalaa, Jumalan luomistyötä, Jeesusta ja hänen työtään, vanhurskauttamista uskosta, Pyhää Henkeä ja hänen työtään, predestinaatiota, lopun aikoja jne. Kirjassa on myös sanasto keskeisimmistä termeistä. Kirjan tarkoituksena on toimia yleistajuisena johdatuksena luterilaisiin tunnustuskirjoihin ja luterilaiseen oppiin.

Professori Robert D. Preus (1924–1995) oli 1900-luvun huomattavimpia luterilaisia teologeja. Hän oli erikoistunut luterilaiseen puhdasoppisuuteen eli ortodoksiaan, jonka aikakauden teologian hän tunsi ainakin englanninkielisistä tutkijoista parhaiten.

Concordia ry:n suomeksi jo aiemmin julkaisemat Preusin teokset: Kristuksen kirkon usko ja nykyajan raamatuntutkimus (1995), Raamatun inspiraatio. Tutkimus 1600-luvun luterilaisten dogmaatikkojen teologiasta (1999) sekä Vanhurskauttaminen ja Rooma (1996 osana Syttyneitä sydämiä –juhlakirjaa ja 2014 erillisenä, uudistettuna laitoksena).

Concordia-lehden tilaajille tilaajalahjana lähetetty 2017.
Ei-tilaajille myydään tätä 128 sivuista kirjaa Luther-divarin kautta.
Sisälle tunnustukseen - Robert D. Preus
Sisälle tunnustukseen –
Robert D. Preus
Kategoriat
4/2014 Lehdet lukijan kynästä Vanhurskauttaminen

Vanhurskauttamisesta

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 9.3.2017

Lukijan kynästä:

Keijo Vakkuri, Seinäjoki

Jumala on kerta kaikkiaan ottanut pelastuksen pois omista käsistämme ja omistanut sen lahjoittamalleen uskolle. Raamattu sanoo selvästi, että ”Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee” (Gal. 3:10). Samoin: ”Sillä Jumala on sulkenut kaikki tottelemattomuuteen, että hän kaikkia armahtaisi” (Room. 11:32). Kukaan ei siis voi pelastua minkään tekonsa varassa, eikä minkään itsessään olevan varassa. Lakihan vaatii ihmiseltä, ei ainoastaan osittaista vaan täydellistä kuuliaisuutta, sillä edelleen on kirjoitettu, ”joka pitää koko lain, mutta rikkoo yhtä kohtaa vastaan, se on syypää kaikissa kohdin”. Laki siis vaatii sitä, että koko ihminen joka ainoalta osaltaan on täydellinen, vailla mitään puutosta, sillä ”minä olen Herra, teidän Jumalanne; pyhittäkää siis itsenne ja olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä” (3. Moos. 11: 44).

Koska siis tilanteemme on tämä, että meidät kaikki on suljettu tottelemattomuuteen, jotta meitä voitaisiin armahtaa, on Jumalan täytynyt valmistaa meille toinen tie pelastukseen, jossa mitkään teot eivät voi tulla kysymykseen. Tämä tie on uskon tie, joka on lyhyesti sanoen se uusi liitto, jonka Jumala oli luvannut jo ns. alkuevankeliumissa, kun hän ilmoitti Eevalle paratiisissa, että hänen jälkeläisensä tulisi rikkomaan käärmeen pään. Hyvä kuvaus tästä on myös Vanhan Testamentin kirjoitus siitä, kuinka israelilaiset pelastuivat kuolettavasta käärmeen puremasta vain katsomalla vaskista valmistettuun käärmeeseen, jonka Mooses laittoi tangon päähän 4. Moos. 21. 6-9 ja jota kuvausta myös itse Jeesus siteeraa Johanneksen evankeliumissa sanoen: ”Ja niin kuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää Ihmisen Poika ylennettämän, että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä. Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” (Joh. 3:14–16).

Niinpä luterilaisuus opettaa hellittämättä, että uskova pelastuu, on vanhurskaut9ettu yksin uskosta ja teot seuraavat tästä, koska vasta vanhurskas ihminen voi tehdä hyviä tekoja. Sanoohan Jeesus itse, ettei huono puu voi kantaa hyviä hedelmiä, vaan puu on ensin tehtävä hyväksi ja vasta sitten se voi kantaa hyviä hedelmiä. Niinpä tässä vanhurskaaksi tulemisen vaiheessa eivät teot voi tulla missään tapauksessa kysymykseen, koska se on nimenomaan sitä, että Jumala julistaa jumalattoman vanhurskaaksi (Room. 4:5) Poikansa Kristuksen tähden, eikä suinkaan julista jo ennestään hyviä tekoja tekevää vanhurskaaksi, koska sellaisten tekeminenhän on mahdotonta huonolle puulle. ”Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat.”

Ja kun ihminen on vanhurskautettu, tehty otolliseksi Jumalalle, niin hän on sen jälkeen vanhurskas ja syntinen samanaikaisesti, sillä onhan vanhurskauttaminen nimenomaan jumalattoman vanhurskauttamista, eli syntien lukematta jättämistä. ”Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä” (Room. 4: 8) Tästä seuraa, että uskovan on joka päivä tunnustettava syntinsä, koska hän tekee niitä sanoin, ajatuksin ja teoin joka päivä. Näinhän me teemme Isä meidän -rukouksessa kun rukoilemme, ”anna meille anteeksi meidän syntimme”. Niin kauan kuin tässä tunnustuksessa pysytään, on myös usko olemassa ja ihminen voi olla satavarma pelastuksestaan, vaikka syntejä kuinkakin kosolti olisi. Uskossa oleminen taas ei ole meidän tekomme, vaan tyystin Jumalan teko, joka vastaa joka hetki myöskin sen ylläpidosta.

Mutta yksi asia on, jonka tähden pelastus voidaan menettää ja se on uskon kääntöpuoli, epäusko. Se tapahtuu siten, että ihminen antaa pahojen tekojen päästä sillä tavoin vallitsemaan elämäänsä, että ne karkottavat uskon, eli ihminen ei enää usko niitä anteeksi. Tällöinkin näin käydessä on kysymys siitä, että ihminen alkaa luottaa omiin tekoihinsa Jumalan armon sijasta. Onhan näet katumattomuus juuri merkki siitä, ettei uskota syntien anteeksiantamusta enää olevan olemassa Kristuksen sijaissovituksen tähden, vaan jättäydytään omaan varaan. Mutta kun näin käy, syynä ei milloinkaan ole se, ettei Jumala olisi pitänyt uskosta huolta, vaan syy luopumukseen on aina ihmisen oma syy. Mutta niin kauan kuin usko on olemassa, heikko tai vahva usko jolla syntien anteeksiantamuksessa riiputaan, pelastus on varma, eikä ihmisen tarvitse epäillä pelastustaan. Näin yksin usko on se vedenjakaja, joka erottaa vuohet ja lampaat toisistaan.

On myös huomioitava, että vanhurskautuksen, siis pelastuksen kyseessä ollen, eivät myöskään uskovien uskovina tekemät hyvät työt tule kysymykseen, koska ne ovat yhtä kaikki lain tekoja. Jumala on näet kieltänyt meiltä sanassaan kaikki itse valitun jumalanpalveluksen muodot siinä mielessä, että me niitä tehden voisimme sovittaa itsemme. Hän tahtoo sen sijaan lähestyä meitä sanassaan ja sakramenteissaan ja tarjota pelastusta niiden välityksellä lahjana Kristuksen tähden yksin uskolla omaksuttavaksi. Näin jumalanpalvelus onkin tosiasiallisesti sitä, että annamme hänen palvella meitä, ts. sen suunta on Jumalasta meihin päin.

Maassamme on myös viime aikoina tuotu esille ns. osianderilainen harha eri nimikkeiden alaisuudessa, jossa ajatellaan Kristuksen meissä asumisen olevan meidän vanhurskautemme Jumalan edessä. Jo itse ajatuksesta näin esitettynä näkee, että se sulkee pois Kristuksen tähden hyväksemme luetun vanhurskauden ja romuttaa vanhurskautuksen objektiivisen luonteen, sen että se tapahtuu meidän ulkopuolellamme ollen luonteeltaan puhtaasti juridinen, oikeudellinen akti. Osianderilaisen harha juontaa juurensa luterilaisista Tunnustuskirjoista tutusta Andreas Osianderista, joka piti Kristuksen jumalallisen luonnon asumista meissä vanhurskautenamme. Hän sanoi: ”Minä erotan toisistaan ulkoisen ja sisäisen sanan ja sanon ulkonaisesta sanasta, että se voi tavoittaa ainoastaan kuulijoiden korvat, eikä omaa sen edemmäksi menevää vaikutusta. Tämä ei totisesti ole Jumalan sanaa, sillä Jumalan sana menee syvemmälle.”* Osiander onkin luettava ns. kokemusteologien joukkoon, jotka opettavat välitöntä hengen vaikutusta irrallaan Jumalan sanasta. Sitä paitsi Osianderin ajatus Kristuksen jumaluuden meissä asumisesta kaatuu jo siihen yksinkertaiseen kristologiseen tosiasiaan, ettei Kristuksen jumaluus voi koskaan olla irrallaan hänen ihmisyydestään ja siten Kristuksen asuminen meissä jumaluutensa puolesta meidän vanhurskautenamme on mahdottomuus.

Lopuksi voinkin todeta, että suurin lohtu uskovalle on, ettei pelastuksemme todellakaan ole omissa käsissämme vaan Jumalan, Isän käsissä. ”Minun Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kaikkia, eikä kukaan voi ryöstää heitä minun Isäni kädestä” (Joh. 10:29).

* Osiander-sitaatin lähde: Francis Pieper, Christian Dogmatics, vol. II, p. 528.

Kategoriat
4/2014 Lehdet

Jaakobin lähtö (1. Moos. 31)

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 2.3.2017

Paul Kretzmann, USA

Pakosuunnitelma

31:1: ”Mutta hän sai kuulla, että Laabanin pojat puhuivat näin: ’Jaakob on anastanut kaikki, mitä isämme omisti; isämme omaisuudesta hän on hankkinut itselleen kaiken tämän rikkauden’.” Tässä puhui kateus, joka ei tahtonut suoda Jaakobille ilmeistä Jumalan siunausta. Siten se tuli paljastaneeksi hyvin pahan epäluulon, kuten on tavallista sellaisissa tapauksissa.

31:2: ”Ja Jaakob huomasi Laabanin kasvoista, ettei hän ollut häntä kohtaan niinkuin ennen.” Laaban ei enää salannut itsekkyyttään ja ahneuttaan, mistä seurasi pahantahtoisuus Jaakobia kohtaan.

31:3: ”Ja Herra sanoi Jaakobille: ’Palaja isiesi maahan ja sukusi tykö. Minä olen sinun kanssasi’.” Kanaan oli Jaakobin isien maa (1. Moos. 17:8; 26:3). Hänen lähimmät sukulaisensa asuivat siellä. Sen vuoksi Herra ei ainoastaan käskenyt hänen palata takaisin vaan lupasi myös varjella hänet.

31:4–5: ”Niin Jaakob kutsutti Raakelin ja Leean kedolle laumansa luo, 5. ja hän sanoi heille: ’Minä huomaan isänne kasvoista, ettei hän ole minua kohtaan niinkuin ennen’.” Aiempina aikoina, Jaakobin ensimmäisinä palvelusvuosina, Jaakobin Laabanille tuottama voitto oli saanut tämän suhtautumaan häneen sangen ystävällisesti, mutta nyt kateus ja ahneus olivat saaneet vallan Laabanin sydämessä.    ”Vaikka isäni Jumala on ollut minun kanssani’.” Jumala, jota hänen isänsä Iisak oli palvellut ja joka oli ilmoittanut itsensä armossa ja luvaten siunauksensa Jaakobille.

31:6: ”Te tiedätte, että minä olen palvellut isäänne kaikin voimin.” Jaakob oli korostanut uskollisuuttaan Laabania kohtaan (1. Moos. 30:30; 33). Samoin hän saattoi totuudellisesti viitata siihen Laabanin tyttärien, vaimojensa, edessä.

31:7: ”Mutta isänne on kohdellut minua petollisesti ja muuttanut palkkaani kymmenen kertaa.” Tämä on toinen likatahra Laabanin luonteeseen, sillä kun sopimus oli tehty (1. Moos. 30:34) ei siihen mitään muutoksia haettu. Silti Laaban muutti säännöllisesti ja mielivaltaisesti sen ehtoja omaksi edukseen. ”Jumala ei kuitenkaan ole sallinut hänen tehdä minulle mitään vahinkoa.” Ei ruumiin eikä omaisuuden suhteen.

31:8: ”Kun hän sanoi: ’Pilkulliset olkoot sinun palkkasi’, niin koko lauma kantoi pilkullisia; ja kun hän sanoi: ’Juovikkaat olkoot sinun palkkasi’, niin koko lauma kantoi juovikkaita.” Kun Laaban huomasi, että hänen karjansa sai jälkeläisiä Jaakobin eduksi alkuperäisen sopimuksen mukaan, hän muutti ajoittain ehtoja. Siten hän teki Jaakobille yhä vaikeammaksi saada voittoa, koska jokainen uusi sopimus tiukensi sopimusehtoja.

31:9: ”Niin on Jumala ottanut isänne omaisuuden ja antanut minulle.” Jaakob tunnustaa ja myöntää siten kiitollisena, että Herra oli pitänyt huolen hänen eduistaan. Herra oli kääntänyt pahan tarkoituksen hänen hyväkseen ja moninkertaistanut sen osan laumasta, joka oli pantu erilleen hänen palkkiokseen.

31:10: ”Mutta lauman pariutumisen aikana minä nostin silmäni ja näin unessa, että vuohipukit, jotka astuivat laumaa, olivat juovikkaita, pilkullisia ja kirjavia.” Jumalan kaitselmus oli johtanut Jaakobin laumojen kasvamisen. Ilman sitä ei terävinkään liikemiesäly olisi häntä auttanut.

31:11: ”Ja Jumalan enkeli sanoi minulle unessa: ’Jaakob!’ Minä vastasin: ’Tässä olen’.” Tämä on jälleen Herran enkeli sanan erityisessä merkityksessä, Jahve, Jumalan Poika, kuten hän usein itsensä ilmoitti lapsilleen Vanhassa testamentissa.

31:12: ”Niin hän sanoi: ’Nosta silmäsi ja katso, kaikki vuohipukit, jotka astuvat laumaa, ovat juovikkaita, pilkullisia ja kirjavia, sillä minä olen nähnyt kaiken, mitä Laaban sinulle tekee’.” Selvästi Jaakobilla oli ollut useita näkyjä kuuden vuoden aikana. Herra ilmaisi hänelle pitävänsä huolen hänen eduistaan. Huipentuma oli kuitenkin tullut äskettäisessä unessa.

31:13: ”’Minä olen Jumala, joka ilmestyin Beetelissä, jossa sinä voitelit patsaan ja jossa teit minulle lupauksen’.” Herran enkeli oli sama kuin Beetelin Jumala, se Jumala, joka ilmoitti itsensä Beetelissä enkelien yläpuolella olevana. Jaakob oli tunnustanut uskonsa tosi Jumalaan vihkimällä tuon paikan Beetelissä ja tekemällä hyvin vakavan valansa. ”Nouse nyt ja lähde tästä maasta ja palaja synnyinmaahasi.” Jaakobia ei siten hoputtanut heidän välittömälle paolleen ainoastaan Laabanin kateus ja epäoikeudenmukaisuus vaan myös Jumalan suora käsky.

31:14: ”Silloin Raakel ja Leea vastasivat ja sanoivat hänelle: ’Ei meillä ole enää osaa eikä perintöä isämme talossa’.” Se, miten Laaban kohteli tyttäriään, sai näyttämään että hän oli iloinen päästessään eroon heistä.

31:15: ”’Eikö hän pitänyt meitä kuin vieraita, koska myi meidät ja söi suuhunsa meistä saamansa hinnan’.” Laabanin menettely tyttäriänsä kohtaan sai näyttämään, että hän piti heitä Jaakobille myytyinä neljäntoista vuoden palvelusta. Eikä ainoastaan tämä, vaan hän piti itsellään sen hinnan, sen rahan, jonka arvoisia heidän palveluksensa olivat hänelle. Hän söi suuhunsa heidän omaisuutensa eivätkä he saaneet siitä mitään.

31:16: ”’Niin, koko se rikkaus, jonka Jumala on ottanut isältämme, meidän se on ja meidän lastemme. Tee siis nyt kaikki, mitä Jumala on sinulle sanonut’.” Laaban on esimerkki ahneesta, kovasydämisestä ja tyrannimaisesta miehestä, jolla on mielessään vain oma etunsa ja joka ei välitä kenenkään muun oikeuksista. Tämän kaltaisten ihmisten taholta hurskaiden, uskovien ihmisten täytyy kestää paljon kärsimyksiä. Mutta Jumala huolehtii lapsistaan eikä salli minkään vahingon kohdata heitä ilman hänen lupaansa.

 

Jaakobin pako ja Laabanin takaa-ajo

31:17–18: ”Silloin Jaakob nousi ja nosti lapsensa ja vaimonsa kamelien selkään 18. ja kuljetti pois kaiken karjansa ja kaiken omaisuutensa, jonka hän oli koonnut, kaiken omistamansa ja Mesopotamiassa hankkimansa karjan, mennäkseen isänsä Iisakin luo Kanaanin maahan.” Jaakob oli ilmiselvästi tehnyt suunnitelmansa ja kaikki järjestelynsä hyvin huolellisesti jo ennen kuin hän kutsui vaimonsa neuvotteluun, joka teki päätöksen välittömän paon puolesta. Teksti korostaa toistuvasti sitä seikkaa, että kaikki se varallisuus, karja ja omaisuus, jonka Jaakob oli koonnut ja jonka hän otti mukaansa paetessaan, oli hänen rehellisesti kokoamaansa.

31:19: ”Mutta Laaban oli mennyt keritsemään lampaitaan. Silloin Raakel varasti isänsä kotijumalat.” Se, että Laaban oli poikiensa kanssa pitämässä lampaan keritsijäisiä, jotka kestivät useita päiviä, antoi Jaakobille hänen hakemansa tilaisuuden. Laaban ei näet olisi ikinä sallinut hänen lähteä rauhassa. Ei ole mitään väärää siinä, että pakenee tyrannia ja etsii paikkaa, jossa voi elää rauhassa ja turvassa ja omistautua kutsumustyöhönsä ilman että sitä estetään. Raakel varasti kuvat, isänsä pienet kotijumalat, luultavasti sen vuoksi, että hän pelkäsi tämän ehkä kysyvän niiltä neuvoa kuin oraakkelilta. Tämä osoittaa, että vaikka Raakel uskoi tosi Jumalaan, hän ei ollut vielä täysin vapaa pakanallisesta taikauskosta.

31:20: ”Ja Jaakob lähti varkain aramilaisen Laabanin luota eikä ilmaissut hänelle pakenemisaiettaan.” Jaakob käytti tilaisuutta poistua omaisuuksineen Laabanin siitä tietämättä (2. Sam. 15:6). Siitä ei vanhemmalle miehelle myöskään kerrottu.

31:21: ”Niin hän pakeni kaikkinensa, lähti ja meni virran yli ja suuntasi kulkunsa Gileadin vuorille päin.” Hän kahlasi yli Eufratin ja kääntyi sitten suoraan lounaaseen kohti Gileadin vuorta, joka sijaitsee Jarmuk-joen kaukaisemmalla puolella, kaakkoon Gennesaretin järvestä.

31:22–23: ”Mutta kolmantena päivänä Laabanille ilmoitettiin, että Jaakob oli paennut. 23. Silloin hän otti mukaansa heimonsa miehet ja ajoi häntä takaa seitsemän päivänmatkaa ja saavutti hänet Gileadin vuorilla.” Jaakobilla oli kolmen päivän etumatka, mutta hänen suuret laumansa hidastivat kulkua, kun sitä vastoin Laaban kykeni matkaamaan heimonsa miesten kanssa hyvin nopeasti. Kaikesta huolimatta Jaakob oli edennyt hyvin kymmenpäiväisen matkansa aikana.

31:24: ”Mutta Jumala tuli aramilaisen Laabanin luo unessa yöllä ja sanoi hänelle: ’Varo, ettet puhu Jaakobille hyvää etkä pahaa’.” Tämä nimi (aramilainen) erottaa Laabanin Jumalan oman kansan jäsenistä. Kirjaimellisesti ottaen Laabanin ei tullut puhuessaan Jaakobille siirtyä hyvästä pahaan, kiireisestä tyttäriensä ja näiden lasten tervehtimisestä moitteisiin ja muihin suuttumuksen ilmauksiin. Jumala rajoittaa sallimuksessaan hänen vihollistensa valtaa hänen lapsiinsa.

 

Laaban haukkuu Jaakobia

31:25: ”Ja Laaban saavutti Jaakobin. Jaakob oli pystyttänyt telttansa vuorelle, Laaban taas pystytti telttansa Gileadin vuorelle.” Jaakob oli siis leiriytynyt sille vuorijonolle, jonka korkeimpana huippuna oli Gileadin vuori. Laaban pystytti myös telttansa saavuttaessaan hänet heimolaistensa kanssa.

31:26: ”Ja Laaban sanoi Jaakobille: ’Mitä oletkaan tehnyt? Sinä olet pettänyt minut ja kuljettanut pois minun tyttäreni niinkuin miekalla otetut!’.” Laaban uskoi, että hän tekisi suurimman vaikutuksen Jaakobiin teeskentelemällä rakastavaa isää, joka on järkyttynyt. Hän toimi sen mukaisesti ja syytti Jaakobia siitä, että tämä oli kuljettanut hänen tyttärensä pois vastoin näiden tahtoa, kuin sotavankeina.

31:27: ”’Minkätähden pakenit salaa, läksit luotani varkain? Et ilmoittanut minulle mitään, ja niin minä en saanut saattaa sinua matkalle iloiten ja laulaen, vaskirummuin ja kantelein.’” Laaban käyttää kiihkeissä moitteissaan ilmauksia, joiden tarkoituksena on saada Jaakob näyttämään luihulta pelkurilta. Itse hän sitä vastoi vihjaa, ettei hän jalomielisyydessään olisi jättänyt järjestämättä asianmukaista jäähyväisjuhlaa iloiten ja laulaen, rummuin ja kantelein.

31:28: ”’Etkä suonut minun suudella lasteni lapsia ja tyttäriäni. Tyhmästi sinä olet menetellyt.’” Laaban kutsuu kursailematta koko Jaakobin menettelyä mielettömäksi.

31:29: ”Minulla olisi valta tehdä teille pahaa, mutta teidän isänne Jumala sanoi minulle viime yönä näin: ’Varo, ettet puhu Jaakobille hyvää etkä pahaa’.” Laabanin mukanaan tuoma joukko oli kyllin iso aiheuttamaan vakavaa vahinkoa Jaakobille. Vain pelko Jumalan rangaistuksesta esti Laabania seuraamasta haluaan. Tässä kohtaa Laabanin vihamielisyys selvästi sai hänet unohtamaan kaiken harkitsevaisuuden ja paljastamaan hänen katkeruutensa ja todellisen aikeensa.

31:30: ”’Olkoon: sinä olet nyt lähtenyt matkallesi, koska niin suuresti ikävöit isäsi kotiin, mutta minkätähden olet varastanut minun jumalani?’” Laaban tahtoo sanoa, että Jaakobin lähdölle on olemassa jotakin perusteita, vaikkakin se tapahtui salaa. Mutta hänen jumaliensa varastamiselle ei voitu löytää mitään puolustusta, ja siitä hän nyt syyttää suoraan Jaakobia.

31:31–32: ”Jaakob vastasi ja sanoi Laabanille: ’Minä pelkäsin, sillä ajattelin, että sinä riistäisit minulta tyttäresi’.” Tämä oli vastausta Laabanin ensimmäiseen kysymykseen, siihen miksi Jaakob oli lähtenyt Mesopotamiasta sillä tavalla kuin hän lähti. Se ei paljastanut Laabanin hyvin imartelevaa mielipidettä. Mitä syytökseen tuli, Jaakob sanoi: 32. ”Mutta se, jonka hallusta löydät jumalasi, menettäköön henkensä. Heimojemme miesten läsnäollessa tutki, mitä minulla on, ja ota pois, mikä on omaasi.” Tämä lausuma osoittaa, miten vihoissaan Jaakob oli siitä varkausepäilystä, josta häntä oli syytetty. Hän rohkeasti haastaa Laabanin tekemään tutkimuksen heimolaistensa nähden ja julistaa, että jos joltakulta löydetään kuvat, hän on ansainnut kuoleman. ”Sillä Jaakob ei tiennyt, että Raakel oli ne varastanut.”

31:33: ”Ja Laaban meni Jaakobin telttaan, Leean telttaan ja molempien orjatarten telttaan, mutta ei löytänyt mitään. Ja tultuaan ulos Leean teltasta hän meni Raakelin telttaan.” Niin varma Laaban oli asiastaan, että hän suoritti hyvin perusteellisen etsinnän. On ironiaa siinä, että epäjumalanpalvelija etsii jumaliaan eikä kykene niitä löytämään.

31:34: ”Mutta Raakel oli ottanut kotijumalat, pannut ne kamelin satulaan ja istunut niiden päälle. Ja Laaban penkoi koko teltan, mutta ei löytänyt mitään.” Laaban tarkasti kaiken teltassa perinpohjaisesti. Hän ei ainoastaan katsellut ympärilleen vaan myös koetteli käsillään.

31:35: ”Ja hän sanoi isällensä: ’Älä vihastu, herrani, siitä etten voi nousta sinun edessäsi” – kuten tyttären kunnioitus isäänsä kohtaan olisi edellyttänyt – ”sillä minun on, niinkuin naisten tavallisesti on’. Ja Laaban etsi, mutta ei löytänyt kotijumalia.” Riippumatta siitä oliko tämä totta vai ei, hän osoittautui ovelan isänsä veroiseksi tyttäreksi, sillä tämä juoni esti Laabania katsomasta satulan alle, jota Raakel käytti leposohvana. Myöhempänä aikana tämä asia säädettiin lailla (3. Moos. 15:19s). Siten Herra ei sallinut Jaakobin, joka ei tiennyt mitään Raakelin juonesta, joutua häpeään.

 

Jaakob ojentaa Laabania

31:36: ”Silloin Jaakob vihastui ja soimasi Laabania; Jaakob puhkesi puhumaan ja sanoi Laabanille: ”Mitä minä olen rikkonut, mitä pahaa minä olen tehnyt, että näin minua ahdistat?” Etu oli nyt kokonaan Jaakobin puolella eikä hän hukannut aikaa käyttääkseen sen hyödykseen. Hän vaati Laabania tilille sekä tämän asenteesta että hänen kaikista vääristä teoistaan – samoin siitä, että tämä oli ahdistellut häntä niin ylimielisesti.

31:37: ”Nyt olet penkonut kaikki minun tavarani; mitä olet löytänyt sellaista, joka olisi sinun talosi tavaraa? Tuo se tähän minun heimoni ja sinun heimosi miesten eteen, että he ratkaisisivat meidän molempien välin.” Etsiminen, johon Laaban oli ryhtynyt varmana epäilyksessään, ei tuottanut yhtään mitään tuloksia. Tämä sai hänet näyttämään hölmöltä molempien – sekä omiensa että Jaakobin kanssa olevien silmissä.

31:38–39: ”Jo kaksikymmentä vuotta minä olen ollut sinun luonasi; sinun uuhesi ja vuohesi eivät ole synnyttäneet keskoisia, enkä minä ole oinaita sinun laumastasi syönyt.” 39. ”Pedon haaskaamaa en ole sinulle tuonut, se oli minun itseni korvattava; minulta sinä sen vaadit, olipa se viety päivällä tai viety yöllä.” Jaakob ei ollut mennyt Laabanin luokse esittäen yksityiskohtaisen kertomuksen jokaisesta menetyksestä laumassa. Sen sijaan hän oli vapaaehtoisesti itse korvannut kaikki menetykset.

31:40: ”Päivällä vaivasi minua helle, yöllä vilu, ja uni pakeni silmistäni.” Lähi-idässä yön kylmyyttä vastaa polttava helle päiväsaikaan.

31:41: ”Jo kaksikymmentä vuotta minä olen ollut sinun talossasi; neljätoista vuotta minä palvelin sinua saadakseni molemmat tyttäresi ja kuusi vuotta saadakseni sinulta karjaa, mutta kymmenen kertaa sinä muutit minun palkkani.” Kuten yksi raamatunselittäjä sanoo: ”Voimakas tunne ja ylväs itsetietoisuus, jotka ilmenevät hänen puheessaan, antavat sille rytmikkään liikkeen ja runolliset muodot.”

31:42: ”Jos minun isäni Jumala, Aabrahamin Jumala, jota myöskin Iisak pelkää, ei olisi ollut minun puolellani, niin sinä olisit nyt lähettänyt minut tyhjänä tieheni. Jumala on nähnyt minun kurjuuteni ja kätteni vaivannäön, ja hän ratkaisi viime yönä asian.” Jaakobin palvelu Laabanin luona on esimerkki oikeasta uskollisuudesta, joka tässä asetetaan kauttaaltaan vastakohdaksi vanhemman miehen itsekkyydelle. Oikea uskova on valpas, uskollinen, tunnontarkka ja huolellinen siinä, ettei hän lyö laimin tai tuhlaa mitään hänelle uskotusta omaisuudesta. Hän palvelee innokkaasti Jumalaa ja lähimmäistään kättensä teoilla.

 

Liitto Gileadin vuorella

31:43: ”Niin Laaban vastasi ja sanoi Jaakobille: ’Tyttäret ovat minun tyttäriäni, ja lapset ovat minun lapsiani, ja karja on minun karjaani, ja kaikki, mitä näet, on minun omaani. Mutta minkä minä nyt mahdan näille tyttärilleni tai lapsille, jotka he ovat synnyttäneet!’” Laaban puhuu yhä perusteettomasti kerskuen viitaten ylenmääräiseen valtaansa ja väittäen omakseen sellaista, mikä ei hänelle enää kuulunut. Hänen sanansa osoittavat kuitenkin myös, että Jaakobin nuhteella oli ollut vaikutus. Hän tajuaa, että kaikki pyrkimykset Jaakobin henkeä tai hyvinvointia vastaan vahingoittaisivat myös hänen lapsiaan ja lastenlapsiaan. Samanaikaisesti hänessä herää pelko siitä, että jonakin päivänä Jaakob saattaisi palata Mesopotamiaan mahtavan joukon johtajana ja kostaa kokemansa vääryyden.

31:44: ”Tule siis, tehkäämme liitto keskenämme, ja olkoon se todistuksena meidän välillämme, minun ja sinun.” Tämä ehdotus oli suurelta osin itsekkyyden seurausta, mutta se palveli tarkoitusta.

31:45: ”Silloin Jaakob otti kiven ja nosti sen pystyyn patsaaksi.” Tämä kivi oli muistomerkki sopimuksesta, rauhanomaisesta erosta, johon hän suostui.

31:46: ”Ja Jaakob sanoi heimonsa miehille: ’Kootkaa kiviä’. Ja he ottivat kiviä ja rakensivat roukkion ja aterioivat siinä sen kiviroukkion päällä.” Aterioiminen osoitti ystävällismielistä kanssakäymistä.

31:47–49: ”Ja Laaban antoi sille nimen Jegar-Saahaduta, mutta Jaakob antoi sille nimen Galed.” Molemmat nimet, joista edellinen on kaldean (aramean) kieltä ja jälkimmäinen heprean kieltä, tarkoittavat samaa: todistuksen roukkio. 48 ”Ja Laaban sanoi: ’Tämä roukkio olkoon tänään todistajana meidän välillämme, minun ja sinun’; sen tähden hän antoi sille nimen Galed 49. ja myöskin nimen Mispa. Sillä hän sanoi: ’Herra olkoon vartija meidän välillämme, minun ja sinun, kun joudumme loitolle toistemme näkyvistä’.” Mispa on toinen nimi, joka paikalle annettiin myöhemmin Laabanin toisen huomautuksen tähden. Mispa merkitsee vartiotornia, sillä Herraa pyydettiin olemaan vartijana, valvomaan tarkoin, että sopimuksen ehtoja noudatettaisiin.

31:50: ”’Jos sinä kohtelet pahasti minun tyttäriäni tahi otat toisia vaimoja tyttärieni lisäksi, niin tiedä, että vaikkei ketään ihmistä olekaan läsnä, Jumala kuitenkin on todistajana meidän välillämme, minun ja sinun’.” Herra tiesi, mitä sopimukseen sisältyi ja hän valvoisi, ettei yhtään sen ehtoa vastaan rikottaisi.

31:51: ”Ja Laaban sanoi vielä Jaakobille: ’Katso, tämä roukkio ja tämä patsas, jonka minä olen pystyttänyt meidän välillemme, minun ja sinun 52. – tämä roukkio olkoon todistuksena, ja myöskin tämä patsas olkoon todistuksena siitä, etten minä kulje tämän roukkion ohi sinun luoksesi ja ettet sinäkään kulje tämän roukkion ja tämän patsaan ohi minun luokseni paha mielessä’.” Jos jommallakummalla olisi joskus koston ajatuksia, hänen tiensä toisen maahan veisi tämän paikan ohi ja kivinen muistomerkki muistuttaisi häntä liitosta.

31:53: ”’Aabrahamin Jumala ja Naahorin Jumala, heidän isiensä Jumala, olkoon tuomarina meidän välillämme’. Laaban, epäjumalanpalvelija, on aika epämääräinen mainitsemaan oman jumalansa nimeä, vaikkakin hän koettaa löytää yhteisen perustan. ”Ja Jaakob vannoi valansa Jumalan kautta, jota hänen isänsä Iisak pelkäsi.” Jumala, jonka Iisak tiesi olevan ainoan oikean Jumalan.

31:54: ”Ja Jaakob uhrasi vuorella teurasuhrin ja kutsui heimonsa miehet aterioimaan, ja he aterioivat ja olivat yötä vuorella.” Jaakob teurasti eläimiä uhriksi todelliselle Jumalalle. Hän kutsui veljensä syömään leipää ja siten sinetöimään liiton yhteisellä aterialla.

31:55: ”Mutta varhain seuraavana aamuna Laaban nousi, suuteli lastensa lapsia ja tyttäriään ja hyvästeli heidät; sitten hän lähti matkaan ja palasi kotiinsa.” Näin Laaban erosi heistä hyvin hellissä merkeissä vastakohtana hänen aiemmalle karkeudelleen. Tästä kertomuksesta liitosta me opimme, että uskovat koettavat pitää rauhan kaikkien ihmisten, myös epäuskoisten, kanssa, sikäli kuin se on mahdollista totuutta kieltämättä. Tämä ei muuta kuitenkaan sitä, että he käyvät alituista sotaa syntiä vastaan.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
4/2014 Kirkko Lehdet Lähetyshiippakunta Sana

Jumalan sana pysyy ikuisesti, eikä muutu aikojen muuttuessa

Risto Soramies
Risto Soramies

Risto Soramies, Lähetyshiippakunnan piispa

”He väittävät olevansa viisaita, mutta ovat tulleet tyhmiksi… ovat vaihtaneet luonnollisen sukupuoliyhteyden luonnonvastaiseen.” (Room. 1:22, 26)

Suomen eduskunta on päättänyt uudesta avioliittolaista, ja osa kansasta juhlii, vaikka ei tiedä, mihin tämä ihmiskunnan historiassa ainutlaatuinen ratkaisu lopulta johtaa. Kansamme on tehnyt ajattelemattoman, sivistymättömän virheen unohtaen historian opetuksen, Jumalan sanasta puhumattakaan. Eduskunta oli 28.11.2014 valinnan edessä ja se valitsi väärin.

 

Kristillinen kirkko ei ole valinnan edessä

Jumalan kansalla on vain yksi tapa suhtautua Jumalan sanaan ja asetuksiin: se kiittää Jumalaa ikuisesta sanasta ja ojentautuu edelleenkin sen mukaan. Suomen evankelis-luterilainen kirkko kosiskellessaan maailmaa vetää ylleen Jumalan vihan ja rangaistuksen. Jumala ei salli itseään pilkattavan. Arkkipiispa Mäkinen on osoittaessaan julkisesti suosiota synnille viitoittanut tien ikuiseen kadotukseen, sillä eivät pilkkaajat eivätkä avionrikkojat peri Jumalan valtakuntaa. Jos Suomen kirkko ei kieltäydy seuraamasta arkkipiispaansa, se lakkaa olemasta kristillinen kirkko. Mikkelin piispa Häkkinen on julkisesti tunnustautunut raamatulliseen avioliittokäsitykseen. Suokoon Jumala, että kirkko tunnustaa totuudeksi Mikkelin piispan äänen tässä asiassa.

 

Mitä Lähetyshiippakunta tässä tilanteessa uskoo, opettaa ja tunnustaa?

Me tunnustamme nyt ja tahdomme vastakin tunnustaa kaikkien kristittyjen kanssa, että:

…Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Siksi Jumalan silmissä on vain syntiin langenneita miehiä ja naisia, joille Jumala on valmistanut pelastuksen Poikansa kuolemassa ja ylösnousemuksessa. Kaikki kärsivät erilaisista synnin seurauksista, joihin kirkko suhtautuu armeliaasti, koska se on itsekin armon tarpeessa.

Homoseksuaalisuuteen taipuva ja sen harjoittamiseen syyllistynyt ihminen on edelleen mies tai nainen. Kun hän ”huutaa avuksi Herran nimeä”, kuten Raamattu sanoo, hän pelastuu Jeesuksen Kristuksen tähden. Sama armo on varattuna hänelle, kuin heteroseksuaalisiinkin synteihin syyllistyneille. ”Kääntykää ja uskokaa evankeliumi, ilosanoma Jeesuksesta!” on edelleen kristillisen kirkon sanoma.

…Jumala on asettanut avioliiton miehen ja naisen väliseksi liitoksi, heidän onneksensa ja lasten kasvuympäristöksi. Me opetamme edelleen avioliiton koskemattomuutta ja uskollisuuden tarpeellisuutta. Avioliitto on elinikäinen: ”Kunnes kuolema meidät erottaa…”

…Jumalan hyvän, elämää ylläpitävän ja pyhän lain käskyihin kuuluu kuudes käsky: ”Älä tee huorin!” Se käskee ja ohjaa uskollisuuteen ja kieltää kaikki esiaviolliset ja avioliiton ulkopuoliset sukupuolisuhteet ja kaiken, mikä sotii avioliiton pyhyyttä vastaan. Tämänkin käskyn rikkominen tuottaa Jumalan vihan, sillä Jumala on pyhä.

 

Mitä on edessämme?

Jumalan kansan edessä on iankaikkinen taivas Jumalan luona. Sinne mennään ”monen ahdistuksen kautta”. Ei tule pettää itseänsä: tämä maailma ei ole paratiisi, vaikka Jumala on suonut meille paljon kiitoksen aiheita ja nautittavaa. Uusi avioliittolaki tekee kyllä elämämme vaikeammaksi. Kun synti tehdään oikeaksi, muuttuu hyväkin pahaksi ja paha hyväksi. Ihmiset sokaistuvat ja menettävät jopa yksinkertaisen terveen järjen.

Jumalan armosta ovat kristityt saaneet elää maassamme rauhassa pitkään. Maan lait ja kirkon opetus ovat olleet sopusoinnussa. Kristittyjä ei ole syrjitty systemaattisesti. Nyt olemme siirtyneet uuteen aikaan – ehkäpä sitä voi pitää normaalina tilanteena. Niin ovat kristityt maailmassa eläneet ja elävät monin paikoin tälläkin hetkellä.

Me rukoilemme edelleen isänmaamme puolesta ja rakastamme sitä ja sen kansaa. Mutta emme saa olla naiiveja sen suhteen. Suomi ei ole Jumalan kansa, vaan Jumalaa vastaan kapinoiva, kiittämätön kansa, joka tarvitsee julistusta Jumalan tuomiosta ja anteeksiantamuksesta Kristuksessa.

 

Siksi

…Lähetyshiippakunnan seurakunnat ovat sitoutuneet Jumalan sanaan ja pitäytyvät siihen iloiten. Seurakuntiemme ovet ovat auki kaikille taustasta ja menneisyydestä riippumatta. Seurakunta on armahdettujen syntisten paikka, muunlaisia jäseniä sillä ei voi ollakaan. Me iloitsemme kaikista seurakunnista, omistamme ja toisten, joissa pysytään Jumalan sanassa ja evankelisessa tunnustuksessa!

…käyttäkää armonvälineitä runsaasti ja usein. Ruokkikaa itseänne Jumalan sanalla. Se sana kestää ja vie perille. Se ei petä eikä valehtele. Siinä on myös pelastus pahimmallekin syntiselle. Kuunnelkaa saarnaa, veisatkaa hyväksi koettuja virsiä, kehottakaa toisianne.

…muistakaa kastettanne, jossa teidät puettiin Kristukseen. Kristuksen vanhurskauden vaatteessa on meidän itsessämme saastaisten puhtaus.

…nauttikaa pyhää ehtoollista, jossa Jeesus Kristus antaa itsensä meille konkreettisesti.

…älkää siis unohtako seurakunnan kokousta, messua, ettette kärsisi uskossanne haaksirikkoa. Oikea seurakunta elää Jumalan sanasta, jota väärentämättömästi opetetaan, ja sakramenteista, jotka toimitetaan Kristuksen asetuksen mukaan.

…opettakaa lapsillenne ja lastenlapsillenne Jumalan sanaa ja ottakaa heidät mukaan kirkkoon. Ei nuoria voi, ei tarvitse eikä saakaan eristää tästä maailmasta, mutta on pidettävä huolta, että heidän juurensa ovat Jumalan maailmassa. Älkää luulko, että joku toinen hoitaa lastenne hengellisen kasvun. Siitä on teidän pidettävä huoli. Eikä se ole vaikeata, kun käytätte niitä välineitä, jotka Jumala on meille antanut.

Kristus on perustanut kirkkonsa, eivätkä sitä voita helvetin portitkaan. Sen, joka pysyy totuudessa, ei tarvitse pelätä.

Kategoriat
4/2014 Lehdet Rippi

Rippi

Esko Murto
Esko Murto

Esko Murto, pastori, Helsinki

Ripillä tarkoitetaan kristillisen seurakunnan ja sielunhoidon osana olevaa toimitusta, joka keskittyy syntien tunnustamiseen ja synninpäästöön. Rippi voidaan toimittaa isommalle joukolle kerrallaan, jolloin sitä kutsutaan yleiseksi ripiksi tai yksittäiselle uskovalle, jolloin kyse on yksityisripistä eli salaripistä. Silloin kun yksittäinen seurakuntalainen tunnustaa omat syntinsä (koko) seurakunnan edessä, kyse on julkiripistä.

 

Raamatullinen tausta Kristuksen lähetyskäskyssä

Ripin raamatullinen tausta liittyy Kristuksen apostoleilleen antamaan käskyyn julistaa evankeliumia ”kaikille luoduille”. Siinä missä saarnaaminen yleensä tapahtuu yleisesti ja julkisesti, rippiin sisältyy mahdollisuus henkilökohtaiseen ja yksityiseen julistamiseen. Ripin perustana on selkeä Kristuksen asetus. Käsky julistaa evankeliumia ei tarkoita pelkästään yleistä saarnaamista, vaan siihen sisältyy velvoitus ja valtuutus käyttää ns. avaintenvaltaa eli sitoa katumattomat synteihinsä ja päästää katuvat synneistään.

”Avaintenvalta” eli valta päästää ja sitoa Jumalan sanan nojalla kuuluu perimmältään koko Kristuksen seurakunnalle (Matt. 18: 17), joskin tämän vallan julkinen käyttäminen on kirkossa normaalioloissa uskottu seurakunnan kutsumalle pastorille. Käskyn ja valtuutuksen avaintenvallan käyttämiseen Jeesus antaa ensin Pietarille (Matt. 16:19) ja sitten koko opetuslasten joukolle (Matt. 18:18). Avainten käyttämisessä apostolit eivät toimi omissa nimissään, vaan ovat Jeesuksen lähettämiä: ”Niin kuin isä on lähettänyt minut. niin lähetän minäkin teidät” (Joh. 20:21). Siksi he voivat todellisesti antaa anteeksi syntejä (Joh. 20:23) koska niin toimiessaan he eivät edusta itseään, vaan toimivat Kristuksen lähettiläinä ja ”Jumala kehottaa heidän kauttaan” (2. Kor. 5:20).

Katumukseen liittyvä syntien tunnustaminen kuvataan mm. Ap. t. 19:18: ”Monet niistä, jotka olivat tulleet uskoon, menivät ja tunnustivat ja ilmoittivat tekonsa.” Jaakobin kehotuksessa sairaiden puolesta rukoilemiseen on läsnä myös ymmärrys syntien tunnustamisesta toisten kristittyjen kuullen (erit. seurakunnan vanhimpien, jotka siinä tilanteessa on kutsuttu paikalle). Tällainen katumus ja siihen julistettu armahdus ”pelastaa hänen sielunsa kuolemasta ja peittää syntien paljouden” (Jaak 5:16–20).

 

Rippi kirkon historiassa – julkisesta päästämisestä yksityiseen armahdukseen

Varhaisimman kristillisyyden piirissä ei ainakaan laajalti ja vakiintuneena tapana tunnettu nykyisenkaltaista yksityisrippiä, vaan syntien tunnustaminen tehtiin koko seurakunnan kesken. Uuden testamentin kirjeiden kehotukset syntien tunnustamiseen (esim. 1. Joh. 1:9) viittaavat siihen, että seurakunnan elämässä oli sijansa julkiselle katumukselle.

Vakavien lankeemusten kohdalla kirkkokuri johti seurakunnan yhteydestä erottamiseen (ekskommunikaatio). Julkinen katumus ja sitä seurannut synninpäästö (absoluutio) antoivat mahdollisuuden palata takaisin seurakunnan yhteyteen (rekonsiliaatio). Tällaisesta käytännöstä on osoitus jo Paavalin kirjeissä Korintin seurakunnalle (ekskommunikaatio 1. Kor. 5:1–5 ja rekonsiliaatio 2. Kor. 2:5–11). Tällaisen synninpäästön julistaminen oli piispan tehtävä, ja siihen monessa tapauksessa liittyi jopa usean vuoden mittainen katumusaika.

Kelttiläisen kristillisyyden piirissä, varsinkin luostareissa, oli kehittynyt erityinen ripittäytymisen muoto – salarippi – jossa syntiä tehnyt tunnusti rikkomuksensa yksityisesti toiselle kristitylle ja sai tältä synninpäästön. Tällaisessa ripissä käsiteltiin lieviäkin rikkomuksia – eli siis sellaisia, joista ei olisi ollut syytä langettaa seurakunnasta erottamista. 500-luvuIle tultaessa tapa alkoi levitä Brittein saarilta mantereelle, ja sydänkeskiajalle tultaessa siitä oli tullut yleisin ripin muoto koko läntisessä kristikunnassa. Samoihin aikoihin, joskin tästä erillään, Idän kirkossa oli syntynyt myös omanlaisensa yksityinen syntientunnustamisen toimitus, katumuksen mysteerio, joka oleellisilta osiltaan vastasi läntistä yksityisrippiä.

Yksityisripin yleistymisen myötä ripittäytymisen luonne muuttui yhteisöllisestä vapauttamisesta yksityisen synninpäästön suuntaan. Missä varhaiskirkollinen rippi oli ollut ennen kaikkea seurakunnan yhteyteen takaisin ottamisen toimitus, keskiajalla yleistynyt rippi oli ripittäytyjän omien syntien anteeksisaamisen sakramentti. Samalla rippi siirtyi piispojen yksinoikeudesta paikallisten munkkien ja pappien, erityisesti kirkkoherrojen vastuulle. Kaikkein vakavimmista synneistä täytyi yhäkin saada synninpäästö piispalta tai jopa paavilta.

Keskiaikainen katolinen rippi edelsi ehtoolliselle osallistumista, ilman rippiä ei ollut yleensä mahdollista osallistua ehtoollispöytään. Kirkkovuodessa erityisesti pääsiäistä edeltävä paastonaika nähtiin rippiajaksi, jonka kautta valmistauduttiin pääsiäisenä tai kiirastorstaina nauttimaan alttarin sakramentti.

Ripin keskeiset osat olivat 1) katumus, 2) synnintunnustus, 3) synninpäästö ja 4) hyvitystyöt. Kirkko laati ripittäytyjien avuksi valmiiksi sanoitettuja synnintunnustuksia, sekä pieniä oppaita omien syntiensä tutkimista ja tunnustamista helpottamaan. Laajalti vallitsi käsitys siitä, että vain ripissä nimeltä mainitut synnit saatiin anteeksi – tästä johtuen ripittäytyjän täytyi valmistautua rippiinsä hyvin, että osasi tunnustaa kaiken tunnollaan olevan. Synnintunnustuksen pohjalla tuli olla aito katumus, joka ei toivonut syntejä anteeksi pelkästään rangaistuksen pelosta vaan todellisen rakkauden liikuttamana.

 

Ripin arvostusta ja kritiikkiä luterilaisessa uskonpuhdistuksessa

Martti Lutherin ja luterilaisen uskonpuhdistuksen suhtautuminen rippiin oli samalla sekä arvostava että kriittinen. Rippi listataan vielä esim. Augsburgin tunnustuksessa yhtenä sakramenttina kasteen ja ehtoollisen rinnalla, mutta myöhemmin sitä ei enää mielletty sakramentiksi; vaikka rippiin liittyikin vahva Jumalan lupaus, siinä ei kuitenkaan ollut sellaista aineellista elementtiä jota sakramenteissa tuli olla.

Vaikka rippi menettikin luonteensa sakramenttina, luterilaiset uskonpuhdistajat halusivat säilyttää sen kirkon elämässä. (Esim. Augsburgin tunnustus XI: ”Ripistä seurakuntamme opettavat, että yksityinen synninpäästö tulee säilyttää seurakunnissa, vaikka kaikkien syntien luetteleminen ripissä ei ole välttämätöntä”. Samaten tunnustuksen puolustus XII: ”Ne jotka vieroksuvat yksityistä synninpäästöä, eivät käsitä, mitä syntien anteeksiantamus ja avainten valta ovat”. Toisin kuin uskonpuhdistusta edeltänyt katolisuus, luterilaiset kuitenkin sitoivat ripin vahvasti kasteen sakramenttiin. Kasteessa saatu armo ei hävinnyt tai rauennut, vaikka ihminen myöhemmin tekikin syntiä. Hän ei tarvinnut kasteen tilalle ripin sakramenttia, vaan hänen tarvitsi vain palata takaisin siihen mistä oli langennut, ja rippi miellettiin juuri tällaiseksi kasteen armoon palaamisen toimitukseksi. Rippi sai voimansa kasteesta ja se toi katuvan takaisin kasteen liittoon.

Keskiaikaiseen rippikäytäntöön kuulunut syntien luettelemisen vaatimus hylättiin uskonpuhdistuksessa. Luterilaiset käsittivät, että ihminen ei kykene itse edes käsittämään koko syntinsä syvyyttä, ja siksi oli mahdotonta edes olettaa että perisynnin läpäisemä ihminen pystyisi riittävästi tekemään selkoa rikkomuksistaan. Rippi sai näin aikaisempaa sielunhoidollisemman luonteen; sen tarkoituksena ei ollut niinkään ”nollata tilejä” Jumalan kirjanpidossa, vaan lohduttaa katuvaa, vahvistaa häntä uskossa ja saattaa hänet takaisin sen armon piiriin, josta hän oli langennut pois.

Vaikka vaatimus aidosta katumuksesta tietenkin jollain tasolla säilyi, se ei kuitenkaan enää tullut rippitoimituksen kannalta keskeiseen osaan. Tässäkin vaikutti luterilaisten ymmärrys perisynnistä: perisynti on niin syvää luonnon turmelusta, että se jo itsessään tekee mahdottomaksi täydellisen ja aidon katumuksen.

Suhtautuminen hyvitystöihin oli torjuva. Vanhan kirkon rippikäytännössä synninpäästöön liitettiin usein velvoitus tiettyihin hyvitystöihin. Syynä tälle nähtiin 1) tarve tähdentää seurakunnalle, miten vakavasta asiasta synnissä on kyse, 2) keino koetella ripittäytyjän katumuksen aitoutta ja 3) langenneen hengellisen hyvinvoinnin lisääminen hurskaita tekoja tekemällä. Keskiajankaan kirkko ei virallisesti opettanut. että hyvitystyöt sinällään toisivat syntien anteeksiantamuksen, joskin tavallisen kansan parissa tällainen usko usein eli. Siksi luterilaiset hylkäsivät tarpeettomina ja suorastaan haitallisina hyvitystyöt, sillä sellaiset käytännössä olivat omiaan hämärtämään keskeisimmän opinkohdan uskonvanhurskautta koskien. On tosin
myönnettävä, että myöhäisempi kehitys (usein yhteiskunnallinen enemmän kuin kirkollinen) sisällytti rikoksesta tuomittujen rangaistukseen vaatimuksen julkiripistä, mikä jo rikkoi rippiin kuuluvaa vapaaehtoisuuden periaatetta vastaan, sekä määräsi julkiripin osaksi julkisia häpeärangaistuksia (esim. jalkapuu). Näin esivallan miekka tuotiin osaksi armahduksen sakramenttia tavalla, jota kirkon itsensä parissa arvosteltiin ja vastustettiinkin.

Vaikka uskonpuhdistajat pitivät rippiä suuressa arvossa, muuttaminen pakosta vapaaehtoiseksi johti ripin selkeään vähentymiseen luterilaisessa kirkossa. Rippi kuitenkin eli osana ehtoolliselle valmistautumista, ja usein edellytettiin että ehtoolliselle ilmoittaudutaan ennen jumalanpalvelusta – ja tämän ilmoittautumisen yhteydessä oli paikkansa myös ripillä. Ehtoollista edeltävä rippi sai kuitenkin aiempaa enemmän katekeettisia eli uskonoppia opettavia piirteitä. Rippiä ei nähty välttämättä niinkään syntien tunnustamisen ja synninpäästön kautta, vaan se miellettiin tilanteeksi, jossa pappi saattoi kuulustella ja opettaa ehtoollisen sakramenttia koskien, ja niin varmistua siitä että sakramentin nauttivat ymmärsivät, mihin olivat osallistumassa.
Usein ehtoolliselle valmistava kuulustelu ja rippi erotettiin siten, että kuulustelu tapahtui henkilökohtaisesti, mutta itse synnintunnustus ja synninpäästö toimitettiin koko joukolle.  Vähitellen kehittyi tapa viettää ehtoolliselle osallistuvien kanssa kirkossa rippipalvelus sunnuntaiaamuna ennen varsinaista jumalanpalvelusta. Sitä mukaa kun ehtoolliselle ilmoittautumisesta luovuttiin ja rippi ja kuulustelu sakramentin nauttimisen ennakkoehtona jäi pois, jumalanpalvelusta edeltävä rippipalvelus lyheni ja siirtyi osaksi jumalanpalveluksen johdanto-osiota.

Kansanherätysten parissa 1700– ja 1800–luvuilla rippiin suhtauduttiin usein epäluuloisesti. Vaikka herätysliikkeet painottivat katumusta ja syntien tunnustamista, muodollista ripittäytymistä papille vieroksuttiin. Pääpaino oli ihmisen aidossa katumuksessa ja mielenmuutoksessa, ei niinkään ”mekaanisessa” syntien tunnustamisessa ja synninpäästössä. Poikkeuksena tästä on lestadiolaisuus, jossa rippi on ollut suorastaan hyvin korostuneessa asemassa.
Ripin uusi tuleminen 1900-luvulla

Suomen kirkon katekismus 1893 sisälsi ripistä vain hyvin lyhyen osion. Kirkkokäsikirja ei lainkaan tuntenut yksityisen ripin toimitusta. Sielunhoitoa toki harjoitettiin, mutta se tapahtui enemmänkin vapaamuotoisen
keskustelun kautta.

Varsinaisesti ripin uusi tuleminen alkoi sotien jälkeen syntyneen sielunhoidosta kiinnostuneen liikehdinnän
myötä. Sielunhoito alettiin nähdä aiempaa keskeisempänä osana seurakunnan työtä, ja ripille nähtiin
merkitys yhtenä työvälineenä sielunhoidon palveluksessa. Ripin luonne muuttui yhä enemmän ihmisen
syyllisyydentunteiden käsittelemiseen entisen ”juridisen” ajattelun sijaan. Ripissä ei niinkään keskitytty
ihmisen ja Jumalan välien korjaamiseen, vaan ihmisen itsensä kokemaan huonouteen ja hänen epäilyksiinsä.

Sielunhoidollisen ripin rinnalla rippikiinnostusta on lisännyt myös 1900-luvun loppupuolella luterilaisessa kirkossa vahvistunut kiinnostus kirkon historiaa, liturgiaa ja vanhoja hartauden muotoja kohtaan.
Ripin merkitys luterilaisessa hartauselämässä

Yleisen ripin asemaa yhteisen jumalanpalveluksen osana tuskin kukaan kyseenalaistaa – paitsi korkeintaan
siitä syystä, että/jos se olemassaolollaan on johtanut yksityisen ripin häviämiseen (käytännössä) luterilaisista seurakunnista. Mitä yksityisellä ripillä sitten olisi annettavaa?
Henkilökohtaisuuden siunaus

Koska rippi on pohjimmiltaan evankeliumin julistamista se tuottaa samaa hyvää hedelmää kuin Jumalan sana muutenkin: se vahvistaa uskoa ja tuo rauhan omalletunnolle. Siinä missä evankeliumin saarna on tarkoitettu yleisesti kaikille, on ripin yhteydessä käytetty sana tarkoitettu tietylle ihmiselle tiettyyn tilanteeseen. Siinä on ripin erityinen hyöty. Ripin avulla voidaan voittaa omantunnon kuvitelmat siitä, että juuri tätä syntiä ei kuitenkaan anneta anteeksi, tai että yleisesti kuulutettu armo ei siltikään koske juuri minua. Rippi henkilökohtaisuudellaan armahtaa epäilevää sydäntä.
Sielunhoidollinen apu

Kaikki sielunhoito ei ole rippiä, ja rippi ei aina vaadi osakseen sielunhoidollista keskustelua. Joskus on jopa eduksi pitää nämä kaksi erillään. Usein kuitenkin rippi antaa mahdollisuuden ripittäytyvälle purkaa sydäntä rasittavia asioita, ja sanoittamalla ne, saada järjestystä omiin ajatuksiin ja tunteisiin. Kristityn ajattelussa hengelliset totuudet ja luomiseen sisältyvät tuntemukset ja pelot kulkevat limittäin. On tärkeä käsittää, että rippi ei ole terapiaa. Mutta se silti voi antaa helpotusta myös näissä asioissa.
Taistelu syntiä vastaan

Rippiä usein ajatellaan pelkästään ”nollaustilanteena” jossa pyyhitään pois syntien taakka ja sen jälkeen jatketaan niin kuin ennenkin. Tämän lisäksi rippiin kuitenkin myös sisältyy pyhityselämää palveleva ulottuvuus. Varsinkin säännöllinen ripittäytyminen on mitä enimmässä määrin sitä ”lihan kuolettamista”, johon Raamattu ohjaa. Tunnemme että rippiin liittyy usein tietty kynnys – emme oikein tahtoisi ripittäytyä, koska meistä on inhottava puhua julki syntejämme. Kuitenkin juuri näin tekemällä me kuoletamme omaa syntistä lihaamme. Kun salatut asiat tuodaan julki, jo siinä jotain synnin salamyhkäisyyteen perustuvasta orjuuttavasta voimasta saadaan murrettua. Samalla rippi pakottaa meitä ottamaan oma syntimme vakavasti. Kun ripittäydymme, me samalla saarnaamme itsellemme, muistuttaen
siitä että synti ei ole olankohautuksella sivuutettava juttu.
Onko tarvetta rippikäytännön vahvistamiseen?

Tarvitseeko luterilainen seurakuntaelämä yksityisripin vahvistamista? Jos sellaiseen ei ole tarvetta, sitä tarvetta ei tarvitse keinotekoisesti synnyttää. Kuitenkin vanhojen kirkkotapojen suhteen ON hyvä miettiä,
miksi ne aikoinaan ovat syntyneet, levinneet ja säilyneet. Kristikunta käytti yksityisrippiä tuhat vuotta ja myös uskonpuhdistajat pitivät sitä hyvin arvokkaana asiana – tuskin syyttä kuitenkaan?

Yksi yksityisripin kynnystä kohottava tekijä on se, että se usein mielletään ikään kuin ”äärimmäiseksi keinoksi”. Jos mikään muu ei auta omaatuntoa rauhoittumaan, sitten viime keinona voidaan kokeilla myös
rippiä.  Näin rippi tulee erityistoimitukseksi, vain todella raskaisiin synteihin tai todella ankariin
omantunnon syytöksiin liittyväksi. Rippiin voisi kuitenkin suhtautua myös toisin. Sen voisi nähdä osaksi
normaalia, säännöllistä kristityn hartauselämää. Käymme me kirkossa niinäkin sunnuntaina, kun emme tunne erityistä polttavaa tarvetta päästä sanankuuloon. Samaten rippimahdollisuus on avoinna myös silloin, kun emme tunne mitään poikkeuksellista omatunnonvaivaa.

Joskus ripittäytyvä voi pelätä, että ripistä on turhaa vaivaa muutenkin kiireiselle papille. Näin ei tarvitse
pelätä — rippi jos mikä on hänen viranhoitonsa ydinaluetta. Toisaalta ei papin eikä ripittäytyjänkään sovi
ajatella, että rippi on jokin erityinen läheisyyden, hengellisen luottamuksen tai vastaavan osoitus. Ripin
vastaanottavan papin oma persoona saa ja sen tuleekin ripissä painua taustalle. Hän ei edusta itseään vaan Herraa.

Kynnys voi olla korkea myös sen tähden, että ripittäytyjä pelkää että ripin vastaanottajan ajatukset häntä
kohtaan muuttuvat ripin myötä. Jos kyse on hyvästä papista, tätä pelkoa tuskin on. Ensinnä siksi, että papit
kuitenkin ovat kuulleet aika paljon ja kaikenlaista, ”mikään inhimillinen ei ole vierasta”. Toisaalta siksi, että rippi on tilanteena niin intiimi ja arvokas, että pappi – jos hänessä mitään kristillistä uskoa ja rakkautta on –
ei lue sitä ripittäytyjälle tappioksi vaan päinvastoin. Ripin vastaanottaminen ja synninpäästön julistaminen
ei ylpistä hyvää pappia, vaan voi tehdä hänet itsensäkin vain entistä katuvammaksi omien syntiensä suhteen.

Käytännössä ongelmaksi voi muotoutua ripin ajankohta ja paikka. Periaatteessa rippi olisi hyvä asia, mutta missä ja milloin ripittäytyisi? Olisiko tarvetta viikolla erityisille rippipalveluksille? Entä ennen messua
pidettävälle rippimahdollisuudelle kirkolla?

Kategoriat
4/2014 Avioliitto Lehdet Pääkirjoitus

Pääkirjoitus – Hannu Lehtonen

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 9.2.2017
Hannu Lehtonen
Hannu Lehtonen

Perjantai 28.11.2014 jää Suomessa historiankirjoihin mustana perjantaina (Black Friday). Tällöin eduskunta päätti äänin 105–92 luopua siitä ikivanhasta käsityksestä, että avioliitto on miehen ja naisen välinen. Avioliittolain muutos vie vielä aikaa ja näillä näkymin se astuisi voimaan vuonna 2017. Periaatteessa lain muutos voi vielä kaatuakin.

Perinteistä avioliittokäsitystä luonnehtii hyvin Ryan T. Anderson: ”Avioliitto perustuu sille antropologiselle tosiasialle, että miehet ja naiset täydentävät toisiaan, sille biologiselle tosiasialle, että suvunjatkuminen on riippuvainen miehestä ja naisesta, ja sille sosiaaliselle realiteetille, että lapset tarvitsevat isää ja äitiä. Avioliitto on olemassa tuodakseen miehen ja naisen yhteen aviomiehenä ja aviovaimona olemaan isä ja äiti lapsille, joita heidän liittonsa tuottaa.” Yhteiskunta voi antaa homoseksuaalien suhteille avioliiton nimen, mutta se ei silti ole mikään avioliitto.

Millaisia seurauksia homoliittojen hyväksymisestä on? Videossa, jossa kerrotaan homoliittojen laillistamisen seurauksista Yhdysvaltojen Massachusettsin osavaltiossa, sanotaan hätkähdyttävästi: homoliittojen laillistamisella yhteiskunta pakotetaan hyväksymään homoseksuaalisuus kaikilla tasoilla. Sama asia tulee esille tässä lehdessä julkaistavassa apulaisprofessori Brendan Millerin kirjoituksessa, jossa hän kertoo tämän lakimuutoksen vaikutuksista Kanadassa. Logiikka on tässä aivan ilmeinen ja tähän suuntaan on nyt meidänkin maamme kulkemassa.

Kirkkoa tämä asia jakaa vielä enemmän kuin naispappeuskysymys konsanaan. Piispakunta on melko selvästi jakautuneena homoliberaaleihin ja maltillisempiin. On todennäköistä, että arkkipiispa Mäkinen tulee liputtamaan homo- ja lesboparien kirkollisen vihkimisen puolesta. Mitä maltillisemmat piispat tekevät, jää nähtäväksi.

Kristittyinä emme saa tyytyä siihen, että meillä on seurakunnassa oikea, raamatullinen käsitys avioliitosta, kun taas yhteiskunnassa on siitä poikettu pois. Avioliitto ei näet ole vain jotakin kirkolle annettua, vaan se on annettu myös koko maailmalle jo luomisessa. Avioliitto on osa luonnollista lakia, joka on kirjoitettu meihin ihmisiin luomisessa. On huomattava se yhteys, jonka apostoli Paavali osoittaa Roomalaiskirjeensä 1. luvussa. Siinä apostoli sanoo: ”sen tähden että se, mikä Jumalasta voidaan tietää, on ilmeistä heidän keskuudessaan; sillä Jumala on sen heille ilmoittanut” (Room. 1:19). Apostoli kuvaa sitten pakanoiden tilannetta: ”koska he, vaikka ovat tunteneet Jumalan, eivät ole häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet, vaan ovat ajatuksiltansa turhistuneet, ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt” (j. 21). Epäjumalanpalveluksen seurauksena Paavali mainitsee luonnottomat sukupuolisuhteet samaa sukupuolta olevien välillä (j. 26–28).

 

Eduskunnan äänestyksen jälkeen ev. lut. kirkosta on eronnut iso joukko ihmisiä. Moni eronneista on ilmoittanut syyksi arkkipiispan lausunnot. On aivan oikein erottautua sellaisesta piispasta. Mutta nyt on tärkeää korostaa sitä, että elääksemme kristittyinä me tarvitsemme säännöllisesti sanan ja sakramenttien osallisuutta. Olemme sitten vielä ev.lut. kirkon jäseniä tai emme, tästä pitää huolehtia.

Ajatellen viimeisten kuukausien keskusteluja on hyvä noteerata yksi sinänsä hyvin positiivinen asia. Nimittäin avioliitosta ei ole pitkään aikaan puhuttu niin paljon kuin nyt.

Kategoriat
3/2014 Harhaopit Lehdet Sana

Epävarmuusrutto on hylättävä

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 5.2.2017

”Ja koska te olette lapsia, on Jumala lähettänyt meidän sydämeemme Poikansa Hengen, joka huutaa: ’Abba! Isä!’” (Gal. 4:6)

Paavi on siis jumalattomalla opillaan – käskemällä ihmisten epäillä Jumalan armoa – riistänyt seurakunnalta Jumalan ja kaikki lupaukset, pannut peittoon Kristuksen hyvät teot ja hävittänyt koko evankeliumin. Nämä haitathan syntyvät väkisinkin, jos ihmiset eivät turvaudu lupauksia antavaan Jumalaan, vaan omiin tekoihinsa ja ansioihinsa. Siinä tapauksessa, että näin käy, ihminen ei milloinkaan saata olla varma Jumalan tahdosta, vaan hän välttämättömyyden pakosta alati häilyy sinne tänne ja vihdoin häätyy epätoivoon; eihän näet mistään muusta voida oivaltaa, mitä Jumala tahtoo ja mikä häntä miellyttää, kuin hänen sanastaan. Tämä sana vakauttaa meitä siitä, että Jumala on lakannut kaikesta vihastaan ja vastenmielisyydestään meitä kohtaan antaessaan ainosyntyisen Poikansa alttiiksi meidän syntiemme tähden; sakramentit, avaintenvalta yms. niin ikään vakauttavat. Näitä Jumala ei olisi antanut meille, ellei hän meitä rakastaisi: me aivan peitymme näihin loppumattomiin todistuksiin Jumalan suosiosta meitä kohtaan. Hyljättyämme siis epävarmuusruton, jonka saastuttama koko paavin kirkko on, me varmasti päättelemme: Jumala on meille leppyinen, me olemme hänen mieleisiään ja hänen huolenpitonsa alaisia Kristuksen tähden, meillä on Pyhä Henki, joka rukoilee puolestamme huudoin ja sanomattomin huokauksin.

Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, s. 462–463. Helsinki 1957. 2. painos. SLEY

Kategoriat
4/2014 Avioliitto Lehdet Seksuaalisuus Sukupuoli Synti

Kymmenen vuotta homoliittoja Kanadassa – Mitä nämä vuodet ovat opettaneet?

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 5.2.2017

Bradley Miller, apulaisprofessori, Kanada

Vaikutus ihmisoikeuksiin

Kun Kanadassa säädettiin laki samaa sukupuolta olevien avioliitosta, oli sen muodollinen vaikutus, että samaa sukupuolta olevat henkilöt voivat nyt saada valtiovallan tunnustamaan heidän suhteensa avioliitoksi. Mutta oikeudellinen ja kulttuurinen vaikutus oli paljon laajempi. Omaksuttiin uusi puhdasoppisuus. Sen mukaan samaa sukupuolta olevien suhteet vastaavat joka tavalla perinteistä avioliittoa. Samaa sukupuolta olevien avioliittoa täytyy siitä syystä kohdella samalla tavalla kuin perinteistä avioliittoa lain edessä ja julkisessa elämässä.

Tästä on luonnollisena seurauksena se, että kaikkien uuden puhdasoppisuuden hylkääjien täytyy katsoa toimivan kiihkomielisyydestä ja vihamielisyydestä homoja ja lesboja kohtaan. Niinpä se, että sanoo olevansa eri mieltä samaa sukupuolta olevien avioliitosta, katsotaan suoraan ilmaukseksi vihasta seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Kaikki perustellut selitykset (esimerkiksi ne, jotka esitettiin oikeudellisina perusteina, joiden mukaan samaa sukupuolta olevien avioliitto on yhteen sopimaton sen avioliiton käsitteen kanssa, joka vastaa lasten tarpeita avioliiton vakaudesta, uskollisuudesta ja pysyvyydestä – mitä toisinaan kutsutaan konjugaaliseksi avioliittokäsitteeksi) hylätään suoraa päätä pelkkänä tekosyynä. (1)

Kun samaa sukupuolta olevien avioliiton vastustaminen ymmärretään ilmauksena pelkästä kiihkoilusta ja vihasta, muuttuu jatkuvan erimielisyyden suvaitseminen vaikeaksi. Niinpä Kanadassa ehdot julkiseen elämään osallistumiseen muuttuivat hyvin nopeasti. Siviiliavioliittojen toimeenpanijat olivat ensimmäiset, jotka joutuivat kokemaan uuden puhdasoppisuuden voiman. Useat maakunnat kieltäytyivät sallimasta näille virkailijoille omantunnon vapautta kieltäytyä toimittamasta samaa sukupuolta olevien vihkimisiä, ja ne vaativat heitä eroamaan virastaan. (2) Samanaikaisesti uskonnollisia organisaatioita sakotettiin sen tähden, että ne kieltäytyivät vuokraamasta tilojaan vihkimistä seuraaviin juhliin. (3)

 

Ilmaisunvapaus

Uuden puhdasoppisuuden vaikutus ei ole rajoittunut suhteellisen pieneen määrään ihmisiä, joita uhkaa se, että heitä pakotetaan tukemaan samaa sukupuolta olevien avioliittoa tai vihkimään samaa sukupuolta olevia. Tämä muutos on vaikuttanut laajalti ihmisiin – papit mukaan lukien – jotka haluavat julkisesti ottaa kantaa.

Paljon siitä puheesta, joka sallittiin ennen samaa sukupuolta olevien avioliiton laillistamista, on nyt riskialtista. Monet niistä, jotka ovat edelleen esittäneet julkisesti olevansa eri mieltä, ovat joutuneet ihmisoikeuskomissioiden tutkittaviksi ja joissakin tapauksissa oikeudenkäynteihin ihmisoikeustuomioistuimissa. Köyhät, heikosti koulutetut ja ilman jonkin instituution antamaa suojaa olevat ovat olleet erityisen helppoja kohteita – syrjinnän vastaisia lakeja ei aina sovelleta tasapuolisesti. Jotkut on määrätty maksamaan sakkoja ja esittämään anteeksipyyntöjä sekä lupaamaan, etteivät enää ikinä uudelleen puhu julkisesti näistä asioista (4). Kohteisiin on sisältynyt yksittäisiä henkilöitä, jotka ovat kirjoittaneet kirjeitä paikallisten sanomalehtien toimittajille (5), ja pienten kristillisten seurakuntien pastoreita. (6) Eräästä katolisesta piispasta tehtiin kaksi valitusta – kumpikin itse asiassa vedettiin pois. Näiden valitusten aiheuttajana olivat hänen kommenttinsa avioliitosta pastoraalisessa kirjeessä. (7)

Valitustuomioistuimet ovat alkaneet ohjeistaa komissioita ja tuomioistuimia (erityisesti eräiden harkitsemattomien oikeusprosessien jälkeen vuonna 2009 Mark Steynia ja Maclean’s aikakauslehteä vastaan) ja palauttaa laajempi näkemys sananvapaudesta. Vastauksena kovaan julkiseen meteliin, joka seurasi Steyn/Maclean’s juttua, Kanadan parlamentti peruutti jokin aika sitten Kanadan ihmisoikeuskomission lakisääteisen tuomiovallan puuttua ”vihapuheeseen”.

Mutta taloudelliset kustannukset taisteltaessa ihmisoikeuskoneistoa vastaan pysyvät suunnattoman suurina. Maclean’silta meni satoja tuhansia dollareita oikeudenkäyntikuluihin (8). Siitä ei voi saada mitään takaisin komissioilta, oikeusistuimilta tai valittajilta. Lisäksi näiden tapausten ratkaiseminen voi viedä jopa vuosikymmenen. Tavallisella vähävaraisella ihmisellä, joka on herättänyt ihmisoikeuskomission huomion, ei ole mitään toivoa vedota oikeusistuimiin apua saadakseen. Sellainen henkilö voi ainoastaan ottaa vastaan komission varoituksen, maksaa suhteellisen pienen sakon ja sitten noudattaa ohjeistusta pysyä hiljaa lopun ikäänsä. Niin kauan kuin nämä välineet ovat komissioiden käytettävissä – joille uusi puhdasoppisuus ei anna mitään teoreettista perustaa suvaita erimieltä olemista – julkiseen keskusteluun antautuminen samaa sukupuolta olevien avioliitosta merkitsee veren kaivamista nenästä.

Samanlaista painostusta ovat käyttäneet ammattiliitot (esimerkiksi lakimiesten ja opettajien ammattiliitot) toista mieltä oleviin. Näillä liitoilla on lakisääteinen valta kohdistaa kurinpitotoimia jäseniään kohtaan ammattiin sopimattomasta käyttäytymisestä (9). Liitot ovat pitäneet erimielisyyden ilmaisemista samaa sukupuolta olevien avioliiton järkevyydestä laittomana syrjintänä, joka antaa aiheen syytteisiin.

Erityisesti opettajat ovat vaarassa joutua kurinpidollisen toiminnan kohteiksi. Vaikka he näet vain esittäisivät luokkahuoneen ulkopuolella arvostelua samaa sukupuolta olevien avioliitosta, heidän katsotaan silti luovan vihamielisen ympäristön niille opiskelijoille, jotka ovat homoja tai lesboja (10). Muut työpaikat ja vapaaehtoisjärjestöt ovat omaksuneet samanlaisia suhtautumistapoja omaksuttuaan tämän uuden puhdasoppisuuden, jonka mukaan erimieltä oleminen samaa sukupuolta olevien avioliitosta on laitonta syrjintää, jota ei saa suvaita (11).

 

Vanhempien oikeudet koulujen julkisessa opetuksessa

Homoliittojen virallinen hyväksyminen on hienovaraisesti mutta kokonaisvaltaisesti muuttanut vanhempien oikeuksia koulujen julkisessa opetuksessa. Kiista homoliittoasian tuomisesta opetukseen mukaan on paljolti kiistaa seksuaalikasvatuksesta kouluissa sekä hallitusvallan pyrkimystä harjoittaa ensisijaista auktoriteettia lapsiin. Seksuaalikasvatus on kuitenkin aina ollut erillinen asia siinä mielessä, että sen luonteesta johtuen se ei voi täyttää koko opintosuunnitelmaa, mutta homoliitot ovat asia erikseen.

Yksi uuden puhdasoppisuuden opinkappaleista on se, että samaa sukupuolta olevien suhteet ansaitsevat saman arvostuksen kuin avioliitto. Tämän seurauksena uuden puhdasoppisuuden kannattajat ovat onnistuneet huomattavan hyvin vaatimuksessaan siitä, että homoliitot on esitettävä positiivisesti koulun opetuksessa. Esimerkiksi Brittiläisen Columbian hallitusalueen opetussuunnitelmauudistukset estävät nyt vanhempia harjoittamasta pitkäaikaista veto-oikeuttaan kiistanalaisiin opetuskäytäntöihin (12).

Uudet opetussuunnitelmat ovat täynnä positiivisia viittauksia homoliittoihin, ei vain yhdessä oppiaineessa vaan kaikissa. Kun vanhemmat kohtaavat tämän levittämisstrategian, ainoa puolustuskeino on ottaa lapset kokonaan pois julkisesta koulujärjestelmästä. Oikeusistuimet eivät ole olleet myötämielisiä vanhempien vastaväitteitä kohtaan. Jos vanhemmat riippuvat kiinni ”vanhentuneessa fanatismissa” (lainausmerkit HL), silloin lasten täytyy kantaa ”tiedollisen ristiriidan” taakkaa – heidän täytyy kohdata asioita, joista kotona opetetaan toisin kuin koulussa, ja koulu pyrkii tässä ottamaan niskalenkin.

Näitä uudistuksia ei tietenkään markkinoitu yleisölle uuden puhdasoppisuuden pakollisena hyväksymisenä. Sen sijaan perusteluksi esitettiin kiusaamisen estäminen, ts. se, että edistetään homo- ja lesbonuorten hyväksymistä. (13)

Ihmisten hyväksymiseen rohkaiseminen on kiitettävä päämäärä. Mutta mitä ikinä voidaan sanoa tarkoituksesta, valitut keinot sen saavuttamiseksi ovat perheen karkeaa vahingoittamista. Kyseessä ei ole mikään vähempi kuin lasten tahallinen aivopesu, jossa heitä saatetaan (vanhempien vastustuksesta huolimatta) hyväksymään sellainen käsitys avioliitosta, joka on perusteellisesti vihamielinen sille, mitä vanhemmat pitävät lapsilleen hyvänä. Se tekee tyhjäksi vanhempien mahdollisuudet johtaa lapsiaan sellaiseen käsitykseen avioliitosta, mikä edistää heidän menestymistään aikuisina. Hyvin varhaisessa iässä uusi puhdasoppisuus opettaa lapsille, että avioliiton perustuksena ei ole mikään muu kuin aikuisten halujen tyydyttäminen vaihtelevien kumppaneiden kanssa.

 

Uskonnollisten instituutioiden oikeus itsehallintoon

Ensi silmäyksellä näytti siltä, ettei pappeja ja kirkkoja pakoteta hyväksymään homoliittoja tai toimittamaan niitä. Olihan tämä homoliittoja koskevan lainsäädännön sopimusehto – papit säilyttäisivät oikeuden olla toimittamatta sellaisia avioliittoon vihkimisiä, jotka ovat vastoin heidän uskonnollista vakaumustaan. Kirkkorakennuksia ei voitaisi vaatia pakolla käytettäväksi homoliittojen vihkimisiin vastoin uskonnollisen yhteisön toiveita. (14)

Olisi pitänyt olla alusta alkaen selvää, kuinka hauras tämä suoja on. Se ainoastaan estää sen, ettei pappeja pakoteta toimittamaan vihkiseremonioita. Se ei – kuten olemme nähneet – suojele saarnoja tai pastoraalisia kirjeitä ihmisoikeuskomissioiden tutkinnalta. Se jättää seurakunnat alttiiksi syytteiden nostamiselle, jos ne kieltäytyvät vuokraamasta tilojaan samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä seuraaviin juhlallisuuksiin tai mille tahansa muulle organisaatiolle, joka käyttää tiloja edistääkseen näkemystä seksuaalisuudesta, joka poikkeaa kokonaan vuokraajan näkemyksestä.

Se ei myöskään estä maakunnan tai kunnan hallintoa vetämästä pois seurakuntien saamia avustuksia niiden avioliittoa koskevan opetuksen tähden. Esimerkiksi sama Ontarion säädös (Bill 13), joka pakottaa katolisia kouluja isännöimään ”Gay-Straight Alliance” –klubeja (ja käyttämään juuri tätä nimeä), myös estää julkisia kouluja vuokraamasta tilojaan organisaatioille, jotka eivät ole sopusoinnussa uuden puhdasoppisuuden edellyttämän käyttäytymiskoodin kanssa. (15) Kun ottaa huomioon, että monet pienet seurakunnat vuokraavat koulujen luentosaleja jumalanpalvelusten toimittamista varten, on helppo käsittää niiden haavoittuvuus.

 

Muutokset julkiseen käsitykseen avioliitosta

On väitetty, että jos homoliitot hyväksytään virallisesti, voidaan hyväksyä myös uusia avioliiton muotoja, kuten moniavioisuus (polygamia). Kun konjugaalinen avioliittokäsite hylätään ja korvataan avioliittokäsityksellä, jonka keskipisteenä on aikuisten kumppanuus, ei ole mitään periaatteellista perustetta vastustaa avioliitto-oikeuden ulottamista polygamisiin (polygamia = moniavioisuus) ja polyamorisiin (useamman kuin kahden henkilön välinen seksuaalinen suhde) liittoihin.

Toisin sanottuna: jos avioliitto on tarkoitettu tyydyttämään aikuisten halua kumppanuuteen ja jos joidenkin aikuisten halut ulottuvat uudempiin järjestelyihin, miten me voimme kieltää ne? En arvioi tässä tätä vaatimusta, vaan yksinkertaisesti kerron siitä, miten tämä skenaario on näkynyt Kanadassa.

Yksi huomattava polygamistinen yhteisö Brittiläisessä Columbiassa sai paljon rohkaisua homoliittojen virallisesta hyväksymisestä. He julistivat julkisesti, että nyt ei ole mitään periaatteellista syytä edelleen kriminalisoida polygamia. Kaikista Kanadan oikeusistuimista ainoastaan Brittiläisen Columbian alioikeus (engl. trial court, suom. huom.) on käsitellyt kysymystä siitä, onko polygamian kieltäminen perustuslaillista ja se toimitti neuvoa-antavan mielipiteen maakunnan hallinnolle. (16) Polygamian kielto pidettiin voimassa, mutta kapealla perustuksella, joka määritteli polygamian moniksi yhtäaikaisiksi siviiliavioliitoiksi. Oikeusistuin ei käsitellyt useiden avoliittojen ilmiötä. Niinpä Kanadassa harjoitetut vallitsevat polygamian ja polyamorian muodot eivät ole saavuttaneet toistaiseksi laillista asemaa, mutta ne eivät ole myöskään kohdanneet käytännöllisiä esteitä.

Opetus on tämä: yhteisön, joka institutionalisoi homoliitot, ei ole pakko institutionalisoida moniavioisuutta. Mutta tämä esimerkki Brittiläisestä Columbiasta viittaa siihen, että näin voidaan menetellä vain, jos ollaan epäloogisia. Moniavioisuustapauksen perustelu ei antanut mitään vakuuttavaa selitystä sille, miksi olisi syrjintää olla ulottamatta avio-oikeus homoille ja lesboille, mutta ei syrjintää rajata polygamistit ja polyamoristit pois. Itse asiassa tuomio näyttää perustuvan vihamielisyyteen polygamisteja ja polyamoristeja kohtaan, mikä ei ole vakaa oikeudellinen perusta.

 

Vaikutus avioliiton solmimiseen

Mitä avioliiton solmimiseen tulee, on liian varhaista sanoa paljon. Vuoden 2011 (teksti kirjoitettu 2012, suom. huom.) tilastotieto osoittaa 1) että avioliittojen solmiminen on laskusuunnassa Kanadassa, kuten asian laita on paljolti lännessä, 2) että homoliitot ovat tilastollisesti vähäpätöinen ilmiö ja 3) että on hyvin vähän samaa sukupuolta olevia pareja, joilla on lapsia kotona. (17)

Kanadassa on suunnilleen 21000 samaa sukupuolta olevaa paria, jotka ovat solmineet liiton, kun taas aviopareja on 6,29 miljoonaa. Samaa sukupuolta olevat parit (sekä liiton solmineet että ne, jotka eivät ole liittoa solmineet) muodostavat 0,8 prosenttia kaikista pareista Kanadassa. Samaa sukupuolta olevista pareista 9,4 prosenttia/64575 on lapsia kotona ja 80 prosenttia näistä on lesbopareja. Vastakohtana tälle 47,2 prosentilla heteroseksuaalisista pareista on lapsia kotona. Kanada lakkasi pitämästä tilastoa avioeroista vuoden 2008 jälkeen eikä ole koskaan tarjonnut tietoa samaa sukupuolta olevien liitoissa tapahtuvista eroista.

Se, mitä me voimme päätellä näistä tiedoista, on se, että samaa sukupuolta olevien avioliitto ei ole – toisin kuin väitettiin – voimistanut avioliittokulttuurin uudelleennousua Kanadassa. Ei ole myöskään mitään tilastotietoa (tavalla tai toisella) empiirisille perusteluille sitoa samaa sukupuolta olevien liitto avioliiton pysyvyyteen.

Ilman empiiristä tietoa avioerojen määristä (joita ei ole saatavissa Kanadassa) me olemme käsitteellisten perustelujen varassa, jotka täytyy arvioida niiden arvon mukaan. Tässä Kanadan kokemus ei voi antaa paljon tietoa. Jäljelle jää kysymys: perustuuko samaa sukupuolta olevien liitto käsitykseen avioliitosta, joka asettaa etusijalle vakauden, kuten konjugaalinen käsitys tekee? Jos ei, niin siinä tapauksessa voimme perustellusti uskoa, että samaa sukupuolta olevien liitto nopeuttaa sen avioliittokäsityksen kulttuurillista hyväksymistä – aikuisten kumppanuusmalli – joka on tehnyt niin paljon sosiaalista tuhoa viimeksi kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana.

 

lähde: http://www.thepublicdiscourse.com/2012/11/6758/

Bradley W. Miller on oikeustieteen apulaisprofessori läntisen Ontarion yliopistossa sekä vieraileva luennoitsija Princetonin yliopistossa.

Tekstiä jossakin määrin lyhennetty. Suomennos: Hannu Lehtonen

 

Viitteet:

  1. Ks. esimerkiksi tuomari LaFormen kommentteja oikeusjutussa Halpern vs. Canada (AG), 2002 CanLII 49633 (On SC), paras. 242-43.
  2. Ks. esimerkiksi Saskatchewan: Marriage Commissioners Appointed Under the Marriage Act (Re), 2011 SKCA 3.
  3. Smith and Chymyshyn v. Knights of Columbus and others, 2005 BCHRT 544.
  4. Ks. Albertan ihmisoikeustuomioistuimen määräämä korvausvaatimus (joka on myöhemmin kumottu oikeudellisessa uudelleentarkastelussa) oikeusjutussa Lund vastaan Boissoin, 2012 ABCA 300.
  5. Whatcott vastaan Saskatchewan ihmisoikeuskomissio, 2010 SKCA 26; Lund v. Boissoin, 2012 ABCA 300; Kempling vs. British Columbia College of Teachers, 2005 BCCA 327 (CanLII).
  6. Lund vs. Boissoin, 2012 ABCA 300.
  7. Fred Henry, Calgaryn piispa, Alberta http://www.ccrl.ca/index.php?id=4917; pane myös merkille Fr. Alphonse de Valkin, Catholic Insight –lehden päätoimittajan, kokemus. Hän käytti 20000 dollaria puolustautuessaan ihmisoikeusvalitusta vastaan, joka lopulta hylättiin.
  8. http://www.newswire.ca/fr/story/210185/maclean-s-responds-to-recent-decision-from-the-canadian-human-rights-commission.
  9. Esimerkiksi Kempling vs. British Columbia College of Teachers, 2005 BCCA 327 (CanLII)

10 Ks. ed.

  1. Esimerkiksi ontariolaisen urheiluselostaja Damian Goddardin erottaminen Rogers Sportsnetin toimesta, koska hän oli kirjoittanut twiitin, jossa hän tuki perinteistä avioliittoa: ’Broadcaster fired after controversial tweet files human rights complaint’, National Post, 23.6.2011: http://sports.nationalpost.com/2011/06/23/broadcaster-fired-controversial-tweet-tweet-files-human-rights-complaint/.
  2. Scolaire de Chenes; Glen Hansman, ”Parents cannot ’opt out’ of provincial curriculum: clarifying alternative delivery”, BC Teachers’ Federation Teacher Newsmagazine, vol. 19, no. 2, October 2006, available at http://bctf.ca/publications/NewsmagArticle.aspx?id=9396&printPage=true.
  3. Ks. lainsäädännöllinen esipuhe Ontario’s Accepting Schools Act, S.O. 2012 C.5. Ks. myös Chamberlain vs. Surrey School District No. 36, [2002] 4 S.C.R. 710. Samat väärät linjaukset näkyvät seuraavassa: S.L. v. Commission scolaire des Chenes, [2012] 1 S.C.R. 235.
  4. Civil Marriage Act, S.C. 2005 c. 33, ss. 3 – 3.1.
  5. Accepting Schools Act, S.O. 2012 C.5.
  6. Reference re: Section 293 of the Criminal Code of Canada, 2011 BCSC 1588.
  7. Oheinen tilastotieto on peräisin nettisivulta the Statistics Canada: http://www12.statcan.gc.ca/census-recensement/2011/rt-td/index-eng.cfm#tab5.