Werner Elert (1885–1954)

 

Concordia ry julkaisi viime syksynä Werner Elertin teoksen Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa. Tämä teos on erittäin merkittävä kirkko-opillinen tutkimus varhaiskirkon linjauksista. Sillä on paljon sanottavaa myös meidän ajallemme. Julkaisemme ohessa katkelman kyseisestä teoksesta. Katkelmasta on jätetty pois kreikkalaiset termit sekä alaviitteet. Nämä löytyvät Elertin kirjasta.

 

Suuret skismat (Sardika v. 343, Efeso v. 431, Rooman ja Konstantinopolin välinen v. 484) koskivat kiistelevien piispojen lisäksi myös heille kuuluvia kirkkoja, patriarkkojen lisäksi kokonaisia patriarkaatteja. Jos vastapuolen johtavia piispoja ei ekskommunikaation avulla tosiasiallisesti onnistuttu erottamaan kirkoistaan, jos he päinvastoin yhä edelleen hoitivat hengellisiä tehtäviään, he olivat myös yhä edelleen oman kirkkonsa kanssa yhteydessä. Legaatteja Vitalista ja Misenusta vastaan sovellettu periaate, jonka mukaan yhteydestä erotetun henkilön kanssa kommuunioon osallistuva tulee itse erotetuksi, koski silloin automaattisesti myös kaikkia kyseisen kirkon jäseniä. Tältä osin tilanne oli yhä samanlainen kuin 100-luvulla, jolloin Rooman Viktor erotti Efeson Polykrateen mukana paitsi tämän kirkon myös kaikki muut siihen liittyneet vähäaasialaiset.

Kaikki osapuolet tunnustivat, että kirkollinen yhteys on yhtä jakamaton kuin kirkko ylipäätään. Sen loukkaamattomuus edellyttää kaikkien osapuolten loukkaamattomuutta. Yksikään osapuoli ei voi ylittää yhteyden rajaa ilman kaikkien muiden suostumusta. Joka osallistuu kommuunioon jonkun ulkopuolisen kanssa, jota hereetikkona tai skismaatikkona tai jostakin muusta syystä ei ole hyväksytty kokonaisyhteyteen, tulee itse kelvottomaksi yhteyteen, koska hän vahingoittaa kokonaisuuden loukkaamattomuutta. Siksi jokaisen osapuolen tulee sakramenttia toimittaessaan pysyä kokonaisyhteyden rajojen sisäpuolella.

Aleksandrian arkkipiispa Theofilos ekskommunikoi arkkipresbyteerinsä Pietarin ja tätä kannattavan presbyteeri Isidorin, koska Pietari oli hyväksynyt kommuunioon erään manikeolaisen naisen, joka ei sitä ennen ollut sanoutunut irti heresiastaan. Tämä oli sinänsä täysin laillista, mutta Pietari väitti, että arkkipiispa itse oli ennalta antanut suostumuksensa. Isidor ja neljä ”pitkää veljeä” – egyptiläisiä munkkeja, jotka tosin muistakin syistä olivat Theofiloksen vastustajia – koettivat saada Konstantinopolin ryhtymään toimiin näiden heidän mielestään aiheettomasti erotettujen puolesta. Sikäläinen patriarkka Johannes Krysostomos otti heidät kunnioittavasti vastaan ja salli heidän myös osallistua jumalanpalvelukseen. Ehtoolliskoinooniaa hän kuitenkaan ei tahtonut suoda heille ennen kuin heidän asiansa oli tutkittu. Theofilos, joka sai asiasta tiedon, väitti kuitenkin valheellisesti, että Krysostomos oli suonut heille myös sakramentin. Hän käytti tätä tapahtumaa hyväkseen syyttääkseen Krysostomosta väärästä menettelystä ja tuli siten auttaneeksi hovissa olevia patriarkan vastustajia, jotka lopulta saivat myös aikaan hänen erottamisensa.

Näemme, miten yksittäinen tapaus, manikeolaisen naisen ehtoolliselle hyväksymiseen liittynyt väitetty tai todellinen virheellisyys, veti ketjureaktiona mukaan yhä laajempia piirejä. Arkkipresbyteeri erotettiin sen vuoksi. Jos tämä erottaminen oli oikeutettu, myös ”pitkät veljet” täytyi erottaa, koska he yhä edelleen olivat yhteydessä häneen. Krysostomos toimi sikäli oikein, että hän eväsi heiltä sakramentin. Hän saattoi itsensä arveluttavaan tilanteeseen vain siltä osin, että hän eväsi heiltä ainoastaan ehtoolliskoinoonian. Siten hän näet tunnusti, että alkuperäisessä tapahtumassa oli jotakin korjattavaa. Aleksandrialainen Theofilos puolestaan näki Krysostomoksen menettelyssä tilaisuuden aloittaa patriarkanistuinten välinen taistelu. Tämän taistelun taustalla oli syvempiä syitä, jotka voimme tässä kuitenkin sivuuttaa samoin kuin tapahtumien myöhemmän kulun. Varhaiskirkon ehtoolliskäytännön kannalta koko tapahtumalla joka tapauksessa on oireellinen merkitys, olkoonkin että Theofilos kenties käytti sitä vain verukkeena.

Periaate, että luvaton ehtoolliskoinoonia vahingoittaa kirkollisen yhteyden loukkaamattomuutta, oli kaikkialla sama. Novatiolaisessa kirkossa skisma alkoi siten, että Sabbatios erosi Konstantinopolin novatiolaisseurakunnasta, koska siinä hänen mukaansa hyväksyttiin kelvottomia ehtoolliselle. Moderni teoria, että joku voidaan hyväksyä ”vieraana” toiseen tunnustukseen pitäytyvän kirkon kommuunioon tai että vastavuoroisesti voidaan ”vieraana” viettää kommuuniota toisessa kirkossa, vaikkei täyttä kirkollista yhteyttä ole olemassa, oli varhaiskirkossa tuntematon, jopa mahdoton ajatella. Antiokian monofysiittisen patriarkan Paavali Mustan uskonveljet eivät antaneet hänelle anteeksi sitä, että hän kerran tai kahdesti suostui viettämään kommuuniota synodiittien, Khalkedonin synodin kannattajien, kanssa. Muun muassa tästä syystä egyptiläiset monofysiitit kieltäytyivät kirkollisesta yhteydestä hänen kanssaan ja hänet lopulta erotettiin.

Ehtoolliskoinoonian loukkaamattomuus vaati jatkuvaa valppautta. On aina pidettävä mielessä, että kirkoilla, joilla oli eri tunnustus tai jotka muista syistä olivat erossa toisistaan, oli usein seurakuntia samassa kaupungissa tai maakunnassa. Niiden jäsenet asuivat lähellä toisiaan. Suurissa kaupungeissa edestakaista seurakunnasta toiseen siirtymistä, jota jo Dionysios Aleksandrialainen 200-luvulla kuvasi, oli usein lähes mahdoton valvoa. Alkuvaikutelma suurista kirkollisista jakautumisista vaatii siksi korjausta tai ainakin täydennystä. Luonnollisesti piispojen välisten eroavuuksien aiheuttama jakautuminen ulottui myös heidän hiippakuntiinsa ja siten myös kaikkiin heidän kirkkojensa jäseniin saakka. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna eri osapuolten alueet voidaan rajata ja esittää eri värein kartalla. Silloin ei tosin kirkollisen yhteyden irtisanomisen yhteydessä tapahtuvalla sakramenttiyhteyden katkaisemisella ollut käytännössä suurta merkitystä. Maantieteellisesti rajattujen alueiden sisäpuolella, joista esimerkiksi vuoden 484 skismassa toinen käsitti jopa kaikki länsimaat, sillä ei ollut silloin mitään käytännön vaikutusta. Vain yksittäiset matkustavat papit ja maallikot, jotka ylittivät maantieteellisen rajan, joutuivat kokemaan sen vaikutuksen, kun heidän kotipaikkakuntansa piispan antamia suositus- ja rauhankirjeitä ei tunnustettu rajan toisella puolella. Ehtoollisyhteyden katkaiseminen määrättiin tavallaan ylhäältä käsin, ja matkaajat näyttivät olevan vain uhreja riidassa, johon eivät itse olleet lainkaan osallisia.

Kuva muuttuu kuitenkin, kun otetaan huomioon vaikutus, jonka teologiset kiistat ja kirkolliset jakautumiset saivat aikaan seurakuntien laajoissa joukoissa. Paikalliset rajat eivät voineet hillitä teologisten lausumien ja kirkollisten motiivien voimaa joko vakuuttaa tai houkutella. Niin kauan kuin kirkolliset enemmistöt eivät vielä langenneet houkutukseen käyttää poliisin apua valta-asemansa turvaamisessa, ne eivät voineet estää sitä, että myös vähemmistöt organisoivat toimintansa niiden rinnalle samassa paikassa, samassa kaupungissa ja samassa maakunnassa. Tällä tavalla rakensivat ennen Nikeaa organisaationsa valentinolaiset, montanolaiset ja novatiolaiset, jotka keskellä valtakirkon aluetta kokosivat ja ylläpitivät seurakuntia läpi vuosisatojen. Niiden muodostamisista ei annettu määräystä ylhäältä, vaan ne syntyivät spontaanisti alhaalta käsin. Mukaan liityttiin täysin vapaaehtoisesti. Myös Nikean jälkeen muodostui vielä lukuisia pieniä ryhmiä samalla tavalla. Näistä poiketen suuria jakautumisia ohjattiin tosin sikäli ylhäältä, että niitä johtivat vakiintuneet kirkolliset auktoriteetit, piispat, synodit ja patriarkat. Tämä ei kuitenkaan vähimmässäkään määrin merkitse sitä, että kulloisiinkin osapuoliin kuuluvat seurakunnat ja seurakuntien jäsenet olisivat alistuneet sokeasti kirkollista yhteyttä ja ehtoollisyhteyttä koskeviin ratkaisuihin. Todellisesta asiaintilasta kertoo esimerkiksi edellä mainittu areiolainen moratorio.

Filostorgios kertoo, että huolimatta opillisesta ristiriidastaan ”yhden olemuksen (homoousios) tunnustajien”, eli ortodoksisten nikealaisten, kanssa, areiolaiset ”osallistuivat heidän rukouksiinsa, lauluihinsa, neuvotteluihinsa ja melkein kaikkeen muuhunkin paitsi mystiseen uhriin”, siis ainoastaan ehtoollisenviettoon he eivät osallistuneet. Tästä suhteellisen rauhanomaisesta tilanteesta teki lopun vasta radikaali Aëtius, kun hän kehotti niitä, jotka olivat hänen kanssaan homodokseja, muodostamaan erillisiä seurakuntia (III, 14). Myös Sozomenos kertoo, etteivät areiolaiset vielä Konstantinuksen aikana muodostaneet erillisiä seurakuntia, vaan että lukuun ottamatta novatiolaisia, fryygialaisia (montanolaisia), valentinolaisia, markionilaisia ja pauliniaaneja (kaikki Nikeaa edeltävän ajan skismaatikkoja ja hereetikkoja) kaikki kokoontuivat yhdessä ja olivat yhteydessä (II, 32). Sozomenos katsoo tämän johtuneen keisarin antamasta yleisestä kokoontumiskiellosta, joka velvoitti kaikki kristityt käyttämään samoja pyhäkköjä. Molemmista kertomuksista nähdään ensinnäkin se, miten Nikean jälkeen puhkeava dogmaattinen kiista ulottui paikallisseurakuntiin asti. Kuvaus rauhanomaisesta tilanteesta saattoi kuitenkin koskea vain rajoitettua aluetta, Sozomenoksen mainitsema kokoontumiskielto puolestaan vain Konstantinuksen aikaa. Sen jälkeen kun Athanasios palasi ensimmäisen kerran maanpaosta (v. 339), Aleksandriassa ja muualla syntyi sekasortoisia taisteluita näiden kahden osapuolen kannattajien välillä.

Filostorgios tosin ilmoittaa seurakuntien täydellisen erottautumisen alkaneen vasta Aëtiuksen vaikutuksesta (350-luvun puolivälissä). Hän painottaa kuitenkin selvästi, etteivät hänen areiolaiset uskonveljensä sitä ennenkään olleet nikealaisten kanssa täydessä kirkollisessa yhteydessä. He kävivät näiden jumalanpalveluksissa mutta eivät osallistuneet niissä ehtoolliselle. Tämä voi tarkoittaa vain paikkakuntia, joissa areiolaiset olivat vähemmistönä. Siellä, missä heidän omat piispansa hallitsivat tilannetta, esimerkiksi Konstantinopolissa, he saattoivat tietenkin näiden luona myös epäröimättä viettää kommuuniota. Voidaankin kysyä, jättäytyivätkö areiolaiset vapaaehtoisesti ehtoolliselta niillä paikkakunnilla, joita kertomus koskee, vai pitikö ortodoksinen enemmistö tai sen papit heidät erossa ehtoolliselta. Ortodoksinen osapuoli olisi tällöin kohdellut heitä siten kuin Nikean määräysten mukaan kohdeltiin luopioita (lapsi), joiden tuli viimeisessä vaiheessa ennen täydelliseen kirkolliseen yhteyteen palauttamista ”uhria lukuun ottamatta osallistua seurakunnan kanssa rukouksiin (ts. muuhun jumalanpalvelukseen)”. Tämä luopioiden kohtelu ei kuitenkaan ole voinut olla esikuvana, sillä siinä oli kysymys katumusmenettelystä, johon areiolaiset tuohon aikaan eivät missään tapauksessa voineet haluta suostua. Yhteistä jumalanpalvelusta ehtoolliskoinooniaa lukuun ottamatta voidaan kaikkien tuon ajan kirkkojärjestysten mukaan arvioituna pitää vain epänormaalina tilanteena. Filostorgioksen mukaan tässä tapauksessa hänen uskonveljiensä tulee katsoa vapaaehtoisesti suostuneen tähän menettelyyn ja puhutaan myös yhteisistä neuvotteluista, joten näyttää todennäköisimmältä, että epänormaali järjestely oli yhteisesti sovittu.

Tämä järjestely saattoi olla vain väliaikainen. Niin kauan kuin jokainen seurakunta oli täysin itsenäinen kuten Paavalin aikana, se ei olisi ollut lainkaan mahdollinen. Jokainen seurakunta kykeni tällöin itse tunnistamaan harhaopettajat harhaopettajiksi, ja niillä oli oikeus ja velvollisuus katkaista yhteys heihin välittömästi ja täydellisesti. Sen jälkeen kun piispat olivat ottaneet itselleen kaiken vallan opillisissa asioissa ja varsinkin kun synodit alkoivat tehdä ratkaisuja oppikysymyksissä, seurakuntien täytyi kuitenkin jäädä ensin odottavalle kannalle. Aiemmin kuvailtu kanonisten määräysten mukainen hereetikkojen kohtelu paikallisseurakunnassa edellytti, että heresiasta ja siten myös kirkollisen yhteyden luvattomuudesta oli jo ylhäältä käsin annettu ratkaisu. Tämä ehto ei kuitenkaan ollut vielä täyttynyt Filostorgioksen (III, 14) tarkastelemassa oppikiistojen vaiheessa. Kuten jo sanottu, kaikista ekskommunikaatioista huolimatta kaikki osapuolet pitivät kiinni kuvitelmasta valtakunnankirkon yksimielisyydestä Sardikan synodiin (v. 343) asti. Vasta Sardikassa tapahtui antinikealaisten eusebiolaisten muodollinen irtautuminen, ja viitisentoista vuotta myöhemmin Aëtius ja Eunomios Konstantinopolista käsin organisoivat erillisen kirkon vihkimällä piispoja Vähään-Aasiaan.

Edellä mainittu epänormaali järjestely tapahtui siis aikana, jolloin selvää päätöstä jommankumman osapuolen erottamisesta kokonaiskirkosta ei ylhäältä käsin ollut vielä annettu. Juuri siksi sillä oli oireellinen merkitys, joka ulottui senhetkistä tilannetta pidemmälle. Ei ole kerrottu, johdettiinko areiolaisten yhtenäistä menettelyä eri alueilla jostakin keskuksesta käsin vai oliko kyse heidän paikallisten ryhmiensä spontaanista toiminnasta. Keskitetty ohjaus saattaisi olla mahdollinen. Koska areiolaisilla piispoilla ei tähän aikaan ollut mitään virallista toimivaltaa heidän omien parokhioidensa ulkopuolella, se olisi kuitenkin ollut tehotonta, elleivät hajallaan olevat ryhmät olisi olleet sen kanssa vakaumuksellisesti yhtä mieltä. Toteutettu järjestely edellytti joka tapauksessa seurakunnan jäsenten omaa harkintaa. Oppiriita ymmärrettiin seurakunnissa nimenomaan tunnustusriitana, joka vaati jokaiselta kirkon jäseneltä henkilökohtaista kannanottoa. Toiset hyväksyivät dogmin, jonka mukaan Poika oli samaa olemusta (homoousios) Isän kanssa, toiset hylkäsivät sen. Jälkimmäiset, areiolaiset, päättelivät tästä, että kommuuniota ei voida viettää yhdessä, koska tunnustuksesta oltiin eri mieltä. Athanasioksen ja hänen omiensa kertoman perusteella on täysin selvää, etteivät homousiaanit ajatelleet toisin.

Tämän tilapäisen järjestelyn merkitys koko varhaiskirkon kannalta tulee täysin selväksi vasta kun sitä verrataan myöhempiin unionihankkeisiin, joissa eri mieltä olevat oli tarkoitus pakkokeinoin saada hyväksymään yhteinen kommuunio (ks. luku 15). Kummassakin tapauksessa sekä ymmärretään erimielisyys tunnustuksesta että tahdotaan palauttaa valtakunnankirkon yksimielisyys. Pakkounionihankkeissa ehtoollista pidettiin tähän tarkoitukseen sopivana välineenä. Jos näet kommuuniota vietetään ensin jälleen yhdessä, on yksimielisyys julkisesti havaittavissa – toisin sanoen sitä julistetaan, vaikkei sitä todellisuudessa ole lainkaan olemassa. Näin voidaan päätyä ajattelemaan vain jos ehtoollisen ”yhteysluonne” nähdään osallistujien kokoontumisena yhteiselle aterialle ja jos arvellaan, että he voivat vapaasti käyttää tätä välinettä yhdistymispäämäärän saavuttamiseksi. Vaatii tosin jonkin verran mielikuvitusta olettaa pakkounionihankkeiden ajajilta näin paljon teologista ajattelua. Areiolaisriidassa osapuolet tiesivät niin ikään olevansa eri mieltä, tässä tapauksessa tunnustuksesta. Hekin tahtoivat palauttaa täyden yksimielisyyden, muuten areiolaiset eivät osallistuisi nikealaisseurakuntien paikallisiin neuvotteluihin. He eivät kuitenkaan voineet viettää näiden kanssa kommuuniota, koska heille kirkollinen yksimielisyys ei ollut ehtoollisenvieton päämäärä vaan sen välttämätön ehto. Heidän ehtoolliskäsityksensä on tässä kohden sama kuin koko varhaiskirkolla, sikäli kuin se ylipäätään on teologisen näkemyksen ohjaama. Ehtoolliskoinoonia on osallisuus (metalepsis) Kristuksen ruumiiseen. Se ei ole ihmisten vapaasti käytettävissä, vaan asiaintila, jota ihmisten on kunnioitettava ja johon heidän on mukauduttava. Siksi osallistujilla on velvollisuus sopia kaikki olemassa olevat riidat etukäteen. Niin kauan kuin heidän välillään on vielä jotakin erottavaa, he eivät myöskään voi viettää kommuuniota yhdessä, sillä jokainen erimielisyys, joka otetaan kommuunioon mukaan, vahingoittaa Kristuksen ruumista.

Tämä koskee kaikkia henkilökohtaisia riitoja, sillä yhteinen ehtoollisenvietto on jokaisen ihmissuhteen luja sinetti. Juuri siksi vilpittömät kristityt myös kieltäytyvät siitä niin kauan kuin he vielä tuntevat epäsopua sydämessään. Näimme, miten egyptiläiset munkit ekskommunikoivat Simeon Styliitan. Antiokian patriarkka Domnus (II) menetteli päinvastoin. Hän vieraili henkilökohtaisesti Simeonin luona, ja sai tästä vaikutelman, joka sai hänet niin valtoihinsa, että hän ”kaipasi vielä suurempaa mysteeriä”. Sitten he toimittivat yhdessä konsekraation ja ojensivat toisilleen sakramentin. Tapahtuma oli yhtä epätavallinen niin papillisen hierarkian huipulla olevalle miehelle kuin erakolle. Molemmat huomasivat, ettei heitä erottanut enää mikään. He sinetöivät yksimielisyytensä nauttimalla kommuunion taivasalla. Myös Hieronymus muistutti entistä ystäväänsä Rufinusta siitä, miten he kerran Jerusalemin Ylösnousemuskirkossa eukaristista uhria nauttiessaan (immolato agno) antoivat toisilleen kättä. Mutta tämä muisto oli vain äärimmäinen vastakohta sille katkeralle riidalle, joka heidät oli sen jälkeen erottanut ja joka sittemmin teki yhteisen kommuunion viettämisen täysin mahdottomaksi.

Jos kommuuniota ei voida viettää yhdessä silloin, kun kyseessä on henkilökohtainen riita, yhtä vähän tai – jos tässä ylipäätään voisi erottaa vertailuasteita, pitäisi sanoa – vielä vähemmän näin voidaan tehdä silloin, kun ollaan eri mieltä tunnustuksesta. Tähän käsitykseen perustui areiolainen moratorio (ehtoollisesta pidättäytyminen). Kuten näimme, Konstantinopoliin saapuneet armenialaiset pakolaiset, jotka aluksi toimivat tämän käsityksen vastaisesti, taipuivat kotimaansa kirkon antamiin nuhteisiin. Dogmaattisiin kiistoihin liittyi yleensä myös henkilökohtaisia loukkauksia, kun henkilöä ja asiaa ei polemiikissa pidetty erillään. Näin ei ollut välttämättä aina. Tästä paras esimerkki on Filostorgioksen kuvaama areiolaisten ja nikealaisten välinen suhde. On olemassa monia muitakin. Sakarias Reetori kertoo opiskelevansa oikeustiedettä yhdessä Severuksen, tulevan monofysiittisen patriarkan, kanssa ensin Aleksandriassa, sitten Berytoksessa, ja yrittävänsä vähitellen voittaa hänet kirkon opin puolelle. He liittyivät Berytoksessa yhteen muiden samanmielisten opiskelijoiden kanssa, kävivät yhdessä jumalanpalveluksissa eri kirkoissa ja myös rukoilivat yhdessä – opiskelijaseurakunnan perikuva. Mutta kun Severus ilmoitti tahtovansa ottaa kasteen ja pyysi ystäväänsä toimimaan kumminaan, Sakarias torjui hänen pyyntönsä perustellen: ”En vietä kommuuniota Foinikian piispojen kanssa vaan Egyptin ja Palestiinan pyhien isien kanssa.” Tuohon aikaan kiisteltiin Henotikonista, ja koska Sakarias mainitsi ”pyhistä isistä” tärkeimpänä Pietari Iberialaisen, hän selvästi tunnustautui tässä lauseessa monofysiitiksi, kun taas ”Foinikian piispat”, siis myös Berytoksen piispa, olivat tähän aikaan ilmeisestikin Khalkedonin kannattajia. Hän siis menetteli samoin kuin areiolaiset moratorion aikana. Vaikka opiskelijapiiri ei koostunutkaan vain monofysiiteistä, silti käytiin yhteisiä teologisia keskusteluja, rukoiltiin yhdessä ja kaikki, myös monofysiitit, kävivät yhdessä jumalanpalveluksissa kaupungin kirkoissa. Severuksen kasteeseen liittyisi kuitenkin ehdottomasti ehtoollinen, ja tästä viimeisestä yhteyden harjoittamisen muodosta nuoren juristin täytyisi kieltäytyä, koska hän ja kaupungin piispa olivat eri mieltä tunnustuksesta.

Varhaiskirkon käsityksen mukaan tunnustus määritti koko ihmisen ortodoksiksi tai heterodoksiksi, mutta kumpaakin voitiin olla vain ”yhteydessä”. Se, missä yhteydessä joku oli, eli mihin kirkkoon joku kuului, nähtiin siitä, missä hän vietti kommuuniota. Kun prinsessa Sofia ennen puolisonsa (Justinus II:n) valtaistuimelle nousua otti vastaan ehtoollisen monofysiittiselta papilta, jokainen ymmärsi siitä, ettei hän tahtonut olla yhteydessä (khalkedonilaisten) synodiittien kanssa. Vastaavasti ”hän tuli synodiittien yhteyteen”, kuten Johannes Efesolainen sanoo (KG II, 10), sillä hetkellä kun hän alkoi ”viettää kommuuniota synodin kanssa”. Osallistumalla jonkin kirkon ehtoolliselle kristitty todistaa, että tämän kirkon tunnustus on myös hänen tunnustuksensa. Koska kukaan ei voi samanaikaisesti yhtyä kahteen toisistaan poikkeavaan tunnustukseen, kommuuniota ei voida viettää kahteen eri tunnustukseen pitäytyvässä kirkossa. Joka kuitenkin niin tekee, joko kieltää oman tunnustuksensa tai on täysin vailla tunnustusta.

 

Werner Elert, Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa, s. 167–174.  Concordia. Vaasa 2013.