Tom G. A. Hardt, teol. tri, Ruotsi (1934 – 1998)

Jumalan sanojen lausuminen vaikuttaa läsnäolon, kuten viidennessä luvussa konsekraatiosta on jo käynyt ilmi. Sillä on myös sanottu, ettei sanojen lausumisen ja niiden toteutumisen väliin jää tyhjää aikaa: ”Sillä hetkellä, jona Kristus sanoo: ’Tämä on minun ruumiini’, hänen ruumiinsa myös on siinä sanan kautta ja Pyhän Hengen voimasta. Jos siinä ei ole sanaa, leipä on tavallista leipää, mutta jos sanat tulevat siihen, ne myös tuovat mukanaan sen, mistä ne puhuvat.” (Luther) Ajatellessamme Lutherin useita kertoja tekemää rinnastusta konsekraation ja Raamatun ensimmäiseen lukuun sisältyvien luomissanojen välillä voitaisiin sanoa, että hän myöntyy sakramentin sanojen totuudessa yhtä vähän viivytyksiin, kuin hän taipuu myöntämään, että luomissanojen mahtiin voitaisiin liittää miljoonien vuosien mittainen täyttymyksen odotus. Kummassakin tapauksessa seisomme vastaansanomattoman tosiasian edessä: ”Hän sanoi, ja tapahtui niin” (Ps. 33:9).

Jumalan luovasta sanasta pulppuavaa todellisuutta ei voi noin vain lopettaa siihen, että ehtoollisvieraat ovat päättäneet kommuunionsa [ehtoollisen vieton]. Luther lähettää kaksi perusteellista kirjettä Simon Wolferinukselle ja puuttuu niissä hänen oppiinsa ja käytännön toimiinsa. Wolferinus opetti, että läsnäolo päättyy kommuunioon ja että pappi voi siitä syystä huoletta sekoittaa keskenään vihityt ja vihkimättömät elementit messun päätyttyä. Tämä harhaoppi on synkentänyt Lutherin vanhuutta, ja Wolferinus on verrattavissa zwingliläisiin. Luther ei tietenkään halua väittää, että katolisessa sakramenttikulkueessa kannettu leipä tai tabernaakkelissa säilytetty hostia olisivat pätevä sakramentti, Kristuksen tosi ruumis. Tällainen menettely jää kokonaan Kristuksen asetuksen ulkopuolelle, joka puhuu ateriasta. Tällä aterialla, joka on messu, sakramentti sen sijaan on sakramentti kaikkine seuraamuksineen. Kristuksen ateria kestää, ”kunnes kaikki ovat ottaneet sakramentin vastaan eli juoneet kalkista ja syöneet leivänpalat”. Sen, mitä jää jäljelle kommuunion päätyttyä, Kristus on konsekroinut ruumiikseen ja verekseen; papin tai jonkun muun henkilön on huolellisesti ja kunnioittaen nautittava se sakramenttina. Luther näkee siis dogmaattisena vaatimuksena sen, että messussa on syötävä konsekroidut elementit loppuun. Silloin katoaa niin katolilaisten virheellinen tapa viedä hostia alttarilta sakramenttina tabernaakkeliin kuin myös protestanttien väärä tapa käsitellä ylijääneitä elementtejä pelkkänä leipänä ja viininä. Seuraavan sukupolven gnesioluterilaiset [aitoluterilaiset] vetosivat ahkerasti näihin Lutherin kahteen kirjeeseen. Ilmeisesti luterilaiset tunnustuskirjatkin viittaavat niihin käsitellessään kysymystä sakramentin ajallisesta ulottuvuudesta, vaikka poisjäänyt sivuhuomautus on tehnyt viittauksen jossain määrin epäselväksi.

Meillä on myös muistiinpanoja, jotka selvästi ja yksiselitteisesti näyttävät, miten liiat hostiat ja viini nautittiin loppuun sen ajan luterilaisissa kirkoissa, niin että mitään ei jäänyt yli. Samoin tiedämme, että Saksin vaaliruhtinaskunnassa käytettiin Lutherin aikana kalkin huuhteluun viiniä, ts. tyhjentyneeseen kalkkiin kaadettiin vihkimätöntä viiniä, jotta kaikki se pyhä, joka oli ollut kalkissa, saataisiin kokonaan pois. Voidaan olettaa, että huoli ylijääneestä sakramentista on synnyttänyt luterilaisille ominaisen tavan, jonka mukaan pappi nauttii kommuunion viimeisenä. Pappi voi huomiota kiinnittämättä nauttia ehtoollisen loppuun eikä hän ole silloin riippuvainen viimeisistä kommuunion vastaanottajista, joiden on vaikea arvioida, milloin heidän apuaan tarvitaan vihityn aterian päättämiseksi.

Niin kuin jo on korostettu, oppi sakramentin ulottumisesta ajassa kommuuniota pidemmälle ja siihen liittyvä käytäntö ei mitenkään laillista katolisia kirkkotapoja, sakramenttikulkuetta ja tabernaakkelia. Mahdollisuus niiden noudattamiseen on päinvastoin hävinnyt jäljettömiin. Kaikki yritykset siirtää läsnäolo aterian yhteydestä muualle ovat joka tapauksessa vailla varmaa perustetta ja synnyttävät epäilyksiä, ja sitä, mikä ei ole ehdottoman varmaa, ei ole syytä uskoa ollenkaan. Jos siis elementit pannaan luterilaisessa messussa talteen käytön ulkopuolella (”extra usum”) joko vahingossa – tai vielä pahemmassa tapauksessa (Wolferinus) tahallisesti –, ne menettävät raamatullisen sisältönsä. Itse kunkin arvostelukyvystä riippuu, mitä vihityille elementeille tehdään. Luther itse on ehdottanut niiden polttamista. Lutherin näkökulmasta katsottuna lienee mahdollista painottaa sitä, että edellä mainitut tapaukset ovat sellaisia ilmiöitä, jotka häiritsevät niin syvästi vilpitöntä uskoa sakramentin salaisuuteen, että niiden ei tarvitsisi tulla lainkaan yleiseen tietoon. Papin ei tarvitsekaan joutua normaalissa viranhoidossaan näiden ongelmien eteen. Niin suuren viinimäärän konsekroiminen, ettei sitä kaiken järjen mukaan voi kuluttaa loppuun, todistaa suuresta taitamattomuudesta ja haluttomuudesta ottaa selvää ehtoollisvieraiden lukumäärästä; sehän oli Lutherille lähes ehdoton edellytys messunviettoon, jota motivoi jo yleinen ehtoolliskurikin. Wolferinuksen tietoinen tapa jättää osa elementeistä jakamatta ylittää jo taitamattomuuden rajan ja saa pahemman nimen: ”Luulen, että sinä askartelet Zwinglin järjettömyyksissä.”

Kun Luther siis vetäytyy erilleen ”käytön ulkopuolella” harjoitetusta palvonnasta, hän ei kuitenkaan aseta minkäänlaisia rajoja Kristuksen käskemälle toimitukselle, konsekraatiosta viimeisen osan tai pisaran jakamiseen asti. Jos kalkki onnettomuudeksi kaatuisi Kristuksen säätämän messun aikana, koskisi tämä onnettomuus todella Kristuksen verta. Luther puhuu siitä, kuinka tällainen vahinko, jonka ei suinkaan tarvitse johtua synnistä, herättää kunnon kristityssä ”suurta kauhua ja vavistusta”. Tiedämme senkin, kuinka Luther menetteli vahingon todella sattuessa. Wittenbergin seurakunnan kirkossa tapahtui vuonna 1542 ehtoollisenvieton yhteydessä tällainen onnettomuus, jolloin Luther palveluvuorossa olevan kirkkoherran ja diakonin kanssa yritti mitä suurimmalla kunnioituksella ja syvästi järkyttyneenä ottaa suuhunsa kuorin lattialle valuneen Kristuksen veren. Paikalla ollut todistaja kirjoittaa: ”Tämä onneton tapaus kävi niin mainitun Tohtori Martin sydämeen, että hän huokasi ja sanoi: ’Oi, Jumala auta’. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.” Messun päätyttyä Luther keskiajan esikuvaa noudattaen höyläytti tuolin, jolle sakramentti oli kaatunut, ja käski polttaa lastut niiden kankaanpalojen kanssa, jotka sakramentti oli kastellut. Yksimielisyyden ohjeen johtavat teologit puhuvat sittemmin tästä kertomuksesta hyväksyvin mielin. He saattoivat sekä panna merkille että arvostaa positiivisesti sitä tosiasiaa, jonka Hermann Sasse on meidän aikanamme lausunut näin: ”Yhdelläkään roomalais-katolilaisella ei liene koskaan ollut sellaista kunnioitusta reaalipreesenssin ihmettä kohtaan kuin Lutherilla oli. Ei kukaan pystynyt ajattelemaan konsekraatiosta häntä enemmän; ei kukaan osannut käsitellä konsekroituja elementtejä häntä kunnioittavammin.”

Jos nämä ajatukset ja teot ovat nykyajalle vieraat, se ei johdu ainakaan suuremmasta rakkaudesta Jumalaan ja hänen sakramenttiinsa, ei myöskään Jumalan sanan paremmasta ymmärtämisestä. Se johtuu pikemminkin kotitekoisista mielikuvista, mikä Jumalan arvolle sopii, ja tuhruisesta toiveesta, että uskonnollisessakin kehityksessä päästään niin pitkälle, että ihminen kohoaa fyysisten seikkojen yläpuolelle. Halu on jättää jo taakse uskonnon pimeä vuosisata ja kohottautua kohti parempaa ilman ihmisruumiin fyysisistä toiminnoista luettavien luomisjärjestysten painoa, ilman raamatunhistorian historiallisten ja maantieteellisten seikkojen painolastia ja ilman dogmeja Jumalasta, jota kannetaan hopealautasella. Se avaruusmatka on kuitenkin päättynyt aina siihen, että ilmaan nousseet ovat syöksyneet kärventynein siivin syvyyteen. Jumala yksin päättää omasta käyttäytymisestään ja meidän pöytätavoistamme hänen alttarinsa ääressä. Tämänkaltaisissa asioissa käy ilmi, osaako ihminen jättää huomiotta kaikenlaisen subjektiivisen hyödyn tavoittelun, pelastumisen tarve mukaan luettuna, ja lakata pitämästä niitä raamatullisina seuloina ja kohdata Jumalan hänen omilla ehdoillaan. Teologimme ovat todellisia teologeja vasta silloin, kun heidän selkänsä taipuu yhtä syvälle kumaraan, kuin ”mainitun Tohtori Martin” selkä, joka ei hävennyt etsiä Jumalaa kaikkein mitättömimmistäkin seikoista.

Tämänkin ehtoollisopin kohdan vastustuksella on takanaan pitkä historia. Ei ole liioittelua sanoa, että Melanchthon ja hänen seuraajansa, filippistit, hyökkäsivät pelottavan katkerasti tässä kuvattua oppia ja elämää vastaan. Omituista onkin, että myöhempi tutkimus on ilman muuta omaksunut heidän arvionsa vastustajista. Näin värittynyt historiankirjoitus on synnyttänyt myytin rauhaa rakastavasta filippismistä ja riidanhaluisesta gneesioluterilaisuudesta. Asian oikea laita on se, että filippismi edustaa kokonaisuutena sitä katkeraa ylimielisyyttä, jota valistuneempi ja sivistyneempi persoona aina saa mielestään osoittaa sivistymätöntä, vaivaista epäjumalanpalvelijaa kohtaan. Tällaisen maineen Melanchthon sananmukaisesti suuntasi luterilaisiin vastustajiinsa. Filippismillä sen sijaa oli aina oikeus intoilla kirkollisen ykseyden syntymiseksi gnesioluterilaisten kanssa, jotka puolestaan eivät olleet valmiit sellaiseen kirkolliseen yhteiseloon.

Suuri taistelu konsekraatiosta, adoraatiosta ja ylijääneistä elementeistä käytiin tosin toden teolla vasta Melanchthonin kuoleman jälkeen. 1560-luvulla sitä käytiin monella taholla: Ruotsissa, Itä-Preussissa ja Pohjois-Saksan hansakaupungeissa. Danzigissa, jossa filippistit olivat vallan päällä, luterilaiset pidättäytyivät vielä kuolinvuoteellaankin ottamasta vastaan kommuuniota papeilta, jotka opettivat, ettei ylijäänyt osa ehtoollisesta ole sakramentti, tai ainakin sietivät tätä opetusta kollegoidensa parissa. Sovintoa ei saatu aikaan sellaisella sopimuksella, että filippistit olisivat tarjoutuneet de facto (tosiasiallisesti) noudattamaan luterilaista käytäntöä omaksumatta kuitenkaan luterilaista oppia. Kunnioituksesta, arvelivat filippistit, saattoi hyvinkin ajatella, että ylijääneet hostiat ja viini nautittiin loppuun, ja asenteensa tueksi he vetosivat Vanhan testamentin pääsiäislampaaseen, josta oli annettu tällainen käsky. Tämä nykykielellä sanottuna lähinnä korkeakirkollinen kunnioitus ei riittänyt taistelevalle luterilaisuudelle. Se ei kaivannut ulkonaista seremoniaa, vaan oppia, ei kirkkopoliittisia ratkaisuja, vaan Hengen yhteyttä Jeesuksen sanan ympärillä.

Oppia, josta tässä puhutaan, on tutkittava hiukan lähemmin. Filippistit eivät ilman muuta sanoneet, että läsnäolo rajoittui kommuunioon. Tämä lausuma lienee hyvin myöhäistä perua ja kuuluu lähinnä 1600-luvun ortodoksiaan. Sen sijaan he korostivat, että vasta elementtien vastaanottaminen antaa oikeuden puhua koko toimituksesta sakramenttina. Filippismi otti lukuun eräänlaisen reaalipreesenssin ja uskoi, että Jeesus oli luvannut antaa ruumiinsa ehtoollisessa, vieläpä leivässä, leivän kanssa ja leivän alla, samoin verensä viinissä. Mutta sitä he eivät halunneet myöntää, että Jeesus olisi sanonut leipää ruumiikseen (panem esse corpus). Sen tähden filippismille riitti se, että Jeesus ”piti lupauksensa”, että kommunikantit todella ottivat vastaan luvatun lahjan jne. Tämä on ratkaiseva kohta, ”status controversiae”. Luterilaisille Kristus oli tehnyt leivän ruumiikseen konsekraatiossa ja käskenyt syödä sen: filippisteille Kristus oli luvannut antaa ruumiinsa, jos he söivät leivän. Tästä jälkimmäiset vetivät syystäkin sen johtopäätöksen, että sakramentti on ennen kaikkea toimitus, ei esine, ja että jos kukaan ei syönyt leipää, Jeesuksellekaan ei ollut mitään syytä täyttää kommunikanteille [ehtoollisvieraille] antamaansa lupausta, koska heitä ei ollut. Jeesuksen sanoilla ei siis ole tässä tapauksessa mitään välitöntä kiinnekohtaa leipään, jonka ainoa tehtävä on täyttää Jeesuksen antama lupaus kommunikanteille. Tämä on ajatuksellisesti helposti ymmärrettävä konstruktio. Tosin se arkailee sanoja ”Tämä (leipä) on minun ruumiini”, koska ne ovat ”liian kirjaimellisia” [Hardt lainaa filippistisen kirkkoherra Paul Eberin sanoja, toim. huom.], mutta se haluaa kuitenkin säilyttää ennallaan kirkollisen tradition, koska sillä on ratkaiseva merkitys ja arvo hurskaudelle.

Melanchthonin koulukunnan ratkaisulla on ollut melkoinen vetovoima kautta aikojen. Meidänkin päivinämme laaditaan kekseliäästi kyhättyjä asiakirjoja Jeesuksen läsnäolosta ja Jeesuksen lahjasta, joista emme saa lukea, mitä konsekroidut elementit ovat ja mitä Jeesus on sanonut. Varsinkaan emme saa tietää sitä, että alttarilla lepää konsekraation voimasta Kristuksen ruumis ja veri, että ne ansaitsevat palvontamme ja että ne on syötävä niin, ettei niistä jää mitään jäljelle. Tosi usko Jeesuksen asetussanoihin ei voi epäröidä vastatessaan näihin kysymyksiin, jos sille annetaan miettimisaikaa. Tänä aikana olisi yhtä välttämätöntä kuin Yksimielisyyden ohjeen laatimisenkin aikoihin saada kootuksi pirstoutuneen luterilaisuuden monet ryhmät todelliseen, opilliseen yhteyteen, joka sitten oikeuttaisi myös ehtoollisyhteyden. Ne, jotka halutaan liittää yhteen, eivät saa olla erimielisiä näin tärkeästä opinkohdasta. Alttarin sakramentin yhteisen viettämisen, jota on kauan kaivattu, täytyy tapahtua yhteisessä palvonnassa ja yhteisessä kunnioituksessa sitä pyhää kohtaan, joka on uskottu meidän käsiimme.

Tom G. A. Hardt, Alttarin sakramentti s. 75–81. Pieksämäki 1992. Sley-Kirjat. Suomennos: Matti Aaltonen. Teokseen sisältyy viitteitä, jotka on ohessa olevasta tekstistä jätetty pois.