Kategoriat
3/2012 Ehtoollinen Lehdet Sakramentti

Sakramentin hedelmät

Hermann Sasse

Edellä meidän on täytynyt käydä suuren kiistan vuosia edeltävään aikaan tehdäksemme selväksi sen konsekraatio-opin, jota Luther puolusti Zwingliä vastaan. Palaamme nyt vuosien 1527-28 keskusteluun. Lutherin ja Zwinglin lukuisista väittelynaiheista tärkeimmältä näyttää Kristuksen ruumiin sakramentaalisen syömisen ongelma Lutherin ymmärtämällä tavalla. Olemme todenneet, että ehdottomasti suurin ja vaarallisin kaikista ”mielettömyyksistä”, joita Zwingli Lutherin sakramenttiopista löysi, oli ajatus, että ruumiillinen syöminen voi auttaa sielua. Kaikki muut Zwinglin esittämät vastaväitteet olivat (vaikkakin hänen itsensä sitä tajuamatta) enemmän tai vähemmän loogisten – tai, kuten Luther sanoi, ”matemaattisten” – näkökohtien määräämiä. Tällaisia ”mielettömyyksiä” olivat väitteet: että Jeesus seistessään maallisessa ruumiissaan opetuslastensa edessä viimeisellä aterialla oli antanut heille todellisen ruumiinsa ja verensä syötäväksi ja juotavaksi; tai että joka kerta sakramenttia vietettäessä hänen ruumiinsa, joka istui Isän oikealla puolella taivaassa, oli läsnä myös täällä maan päällä, monissa paikoissa samanaikaisesti. Vastalause ruumiin syömistä vastaan nousi kuitenkin Zwinglin ja hänen seuraajiensa syvällisistä uskonnollisista vakaumuksista. Tällainen ajatus näytti kristinuskon hengellisen luonteen loukkaamiselta ja lankeemukselta takaisin pakanalliseen materialismiin, eräänlaiselta antropofagialta (ihmissyönti) tai teofagialta (Jumalan syöminen). Vuonna 1527 kirjoittamassaan kirjassa Antwort, dass diese Worte: Das ist mein Leichnam, ewiglich den alten einigen Sinn haben werden Zwingli toteaa:

Kristuksen ruumiin syöminen on ristiriidassa [kristillisen] uskon kanssa,

ja lisää perustelun:

Kuten ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee, niin ei sielua voi ravita eikä pelastaa mikään muu kuin Jumalan sana. Eikä sekään pelasta ketään paitsi sen, jonka Jumala on vetänyt Henkensä välityksellä.

Jos Luther itse opettaa, että vain uskova saa sakramentin tuottaman hyödyn, tai jos hän myöntää, että uskova saa sen sakramentin ulkopuolellakin, luottamalla evankeliumin lupaukseen, mikä sitten on sakramentista saatava erityinen lahja? Mitä sellaista sakramentti antaa, jota ei anneta sanan välityksellä? Edelleen, eivätkö Luther ja Zwingli ole yhtä mieltä, kuten myös myöhemmin Marburgin artikloissa todettiin, siitä että ratkaisevaa on sakramentin hengellinen nauttiminen, että ainoastaan hengellinen yhteys on pelastuksen kannalta välttämätöntä? Eikö kaiken lisäksi itse Jeesus torjunut ajatuksen ruumiillisesta syömisestä sanoessaan Joh. 6:63:ssa: ”Henki on se, joka eläväksi tekee; ei liha mitään hyödytä”.
Koska tämä Johanneksen evankeliumin 6. luvun kohta oli Zwinglille tärkein argumentti Lutheria vastaan, voimme aluksi käsitellä sitä lyhyesti. Olemme jo todenneet merkille pantavan seikan, ettei kumpikaan heistä katsonut tämän kohdan käsittelevän alttarin sakramenttia; molemmat olivat yhtä mieltä siitä, että Jeesus tässä luvussa puhui siitä hengellisestä syömisestä ja juomisesta, joka oli yksinomaan Kristukseen uskomista. Zwingli oli vakuuttunut siitä, että Jeesus jakeessa 63 tahtoi antaa säännön, jonka mukaan asetussanoja tulisi myöhemmin tulkita. Luther taas uskoi terveen raamatunselityksen edellyttävän, että Jeesuksen sanat kertomuksessa tuli ymmärtää ensin sellaisenaan ja sitten sen selityksen valossa, jonka Paavali antaa kertomuksensa yhteydessä. Joh. 6 on ymmärrettävä asetussanoista käsin, ei päinvastoin. On siis mahdotonta olettaa, ettei Jeesuksen liha ”mitään hyödytä”.

Missä henki ja liha ovat toisiaan vastaan pyhässä Raamatussa, liha ei merkitse Kristuksen lihaa vaan vanhaa Aadamia.

Muutoin inkarnaatio olisi hyödytön. Joh. 6:63 on suunnattu sitä kapernaumilaista väärinkäsitystä vastaan, että Kristuksen lihaa voitaisiin syödä tavallisen lihan tapaan. Kristuksen liha, vaikka se on todellista lihaa, on samanaikaisesti jotakin hengellistä.

Hänen lihansa ei ole Henkeä vastaan, vaan se on pikemminkin syntynyt Pyhästä Hengestä ja täynnä Pyhää Henkeä.

Tämän lihan syöminen on siksi erotettava toisaalta kapernaumilaisesta väärinkäsityksestä, toisaalta manducatio spiritualis (hengellinen syöminen) -käsityksestä, joka on ainoastaan uskoa ristiinnaulittuun Kristukseen. Tämä Kristuksen ruumiin sakramentaalinen syöminen, joka on kaikkien katolisten ja kaikkien luterilaisten kirkkojen ominaispiirre, on Zwinglin päivistä asti ollut tuntematonta kaikille reformoiduille teologeille ja kirkoille. Wycliffin kaltaiset spiritualistit torjuivat sen jo keskiajalla.
Jos kuitenkin hyväksymme Lutherin opin ruumiin sakramentaalisesta syömisestä, jäljelle jää kysymys, jonka Zwingli esittää Lutherille kerta toisensa jälkeen: mitä hyötyä tällaisesta syömisestä on? Luther vastaa: Ei ole meidän asiamme kysyä tällaisia kysymyksiä eikä vastata niihin. Jos Kristus asetti sakramentin ja kertoi meille: ”Tämä on minun ruumiini”, meidän tulee noudattaa hänen käskyään ja uskoa hänen sanansa. Myöhemmistä teologeista Lutherin erottaa hänen vastahakoisuutensa esittää mitään teoriaa sakramentin välttämättömyydestä ja siitä, miten Jumala sen välityksellä toimii. Kysymykseen, miksi Kristus asetti sakramentit sanassa olevan evankeliuminsa lisäksi, ei voida vastata. Meidän on jätettävä se Jumalan tutkimattoman viisauden haltuun. Kuten ihmisjärki ei voi vastata kysymykseen: ”Cur Deus homo?” (Miksi Jumala tuli ihmiseksi), niin emme voi tietää, miksi Jumala asetti sakramentin, jonka välityksellä saamme saman armon, joka meille annetaan Raamatussa. Kukaan ei voi tietää, miksi Jumalalla on niin monta tapaa antaa meille synnit anteeksi. Luther kieltäytyi aina vastaamasta esimerkiksi sellaisiin kysymyksiin kuin miksi meidän pitäisi ottaa vastaan syntien anteeksianto alttarin sakramentissa sen jälkeen kun olemme ottaneet sen vastaan synninpäästössä; Jumala tietää, mitä me tarvitsemme ja miksi sitä tarvitsemme. Näin Luther toistaa Zwinglin kanssa käydyn suuren kiistan vuosina, mitä hän oli aiemmin opettanut syntien anteeksiannosta sakramentin suurena lahjana. Nyt hän kuitenkin pyrkii voimakkaasti liittämään anteeksiannon ruumiiseen ja vereen sen sijaan, että näitä pidettäisiin vain sanaan liitettyinä sinetteinä tai merkkeinä:

Siksi se, joka juo tästä maljasta, totisesti juo Kristuksen tosi veren ja syntien anteeksiannon, tai Kristuksen Hengen, joka saadaan maljassa ja maljan kanssa. Tässä ei saada pelkkää uuden liiton tai Kristuksen veren kuvaa tai merkkiä, kuten sopisi juutalaisille vanhassa liitossa.

Tässä, kuten muissakin kohdissa, reaalipreesenssin korostaminen johtaa sakramenttikäsitykseen, jossa sana ja Kristuksen ruumis ja veri ovat tulleet todella yhdeksi, niin että on mahdotonta ymmärtää sakramenttia pelkäksi armon merkiksi.
Toinen kehityssuunta Lutherin sakramenttiajattelussa näinä vuosina on Kristuksen persoonan, ei vain hänen ruumiinsa ja verensä, läsnäolon uusi korostus. Tämä on ehkä seurausta hänen opistaan Kristuksen kaikkialla läsnäolosta. Lisäksi painotetaan anteeksiannon seurauksia, erityisesti Vähässä ja Isossa katekismuksessa, jotka ovat erittäin tärkeitä tietolähteitä Lutherin näiden vuosien sakramenttiteologiasta, koska niissä oppi esitetään ilman polemiikkia.

Missä on syntien anteeksianto, siinä on myös elämä ja autuus. (TK 1990, 312)

Tämä tunnettu Vähän katekismuksen lausuma osoittaa yksinkertaisimmalla tavalla näiden seurausten luonteen. Kuvaillessaan niitä tarkemmin Luther käyttää perinteisiä ajatuksia varhaisemmasta kirkosta, joka piti alttarin sakramenttia ravintona ja lääkkeenä.

Siksi onkin oikein kutsua ehtoollista sielun ravinnoksi, joka ruokkii ja vahvistaa uutta ihmistä. Kaste on näet alku, siinä me synnymme uudesti. Mutta… ihmiseen jää… vanha turmeltunut liha ja veri. Koska vielä Perkele ja maailma aiheuttavat meille paljon vastusta ja kiusauksia, me usein väsymme ja menetämme voimamme, toisinaan jopa lankeamme. Siksi on ehtoollinen annettu jokapäiväiseksi laitumeksi ja ravinnoksi, josta usko saa virkistystä ja voimaa, jotta se ei joutuisi antamaan tässä taistelussa periksi, vaan voisi alati vahvistua. Uuteen elämään näet kuuluu, että sen tulee jatkuvasti kasvaa ja edistyä… (TK 1990, 412)

Tässä vanha katolinen ajatus ehtoollisesta ravintona, virvoituksena ja sisäisen elämän vahvistamisen välineenä sen kamppailussa syntiä vastaan on käännetty evankeliseksi käsitykseksi. Uusi elämä anteeksiannon hedelmänä ja sielun vahvuus uskon vahvuutena: näin kuuluu luterilaisittain vanha ajatus sakramentin hedelmästä.
Toinen ajatus on se, että sakramentti käsitetään lääkkeeksi. Lainaamme jälleen Isoa katekismusta osoittaaksemme, ettei tämä oppi ole polemiikin tuote:

…jotka tuntevat heikkoutensa, mielivät siitä vapaaksi ja kaipaavat siihen apua. Heidän tulee pitää ehtoollista kallisarvoisena vastamyrkkynä, joka tuhoaa heissä itsessään olevan myrkyn. Tähän tarkoitukseen meidän on sitä käytettävä. Sinun on näet määrä saada tässä ehtoollisen sakramentissa Kristuksen suusta syntien anteeksiantamus. Se sisältää ja tuo mukanaan Jumalan armon ja Hengen kaikkine lahjoineen. Se antaa turvaavan suojan ja voiman kuolemaa, Perkelettä ja kaikkea onnettomuutta vastaan. (TK 1990, 417)

Tässä meillä on paljon väitelty ”kuolemattomuuden lääke, kuoleman vastamyrkky”, jota Ignatios jo 100-luvun alussa lainasi Antiokian liturgiasta ja jolla oli niin suuri merkitys kreikkalaisille isille. On totta, että ajatus esiintyy varsinkin Lutherin kirjoituksissa Zwingliä vastaan vuosilta 1527 ja 1528; hänellä oli erityisiä syitä korostaa sitä silloin spiritualistista käsitystä vastaan, joka hänen vastustajillaan oli Herran ehtoollisesta. Iso katekismus ja Yksimielisyyden ohje (jossa Kristuksen persoonaa käsittelevässä opinkohdassa Joh. 6:48-58:aan ja Efeson kirkolliskokoukseen viitaten kahdesti puhutaan Kristuksen lihasta termillä vivificus cibus) kuitenkin todistavat, ettei tämä oppi ole vain Lutherin yksityinen teoria vaan että siitä on tullut luterilaisen kirkon oppi.
Kohtaamme tässä tunnetun kysymyksen, voiko alttarin sakramentilla – samoin kuin kasteen sakramentilla – Lutherin mukaan olla ja onko sillä vaikutuksia ihmisen ruumiiseen. On aivan selvää, että edellä lainatussa Ison katekismuksen kohdassa kaikki riippuu syntien anteeksiannosta. Anteeksianto vahvistaa sisäistä elämää; se antaa Pyhän Hengen, joka tuo ikuisen elämän. Koska anteeksianto ja Henki ovat kuitenkin sisäisesti Kristuksen ruumiissa ja veressä ja koska ruumiillinen ja hengellinen syöminen ja juominen uskovan nauttiessa sakramentin ovat yksi toimitus, Kristuksen ruumis vaikuttaa koko ihmiseen.

Jumala on näet tässä lihassa, se on Jumalan lihaa, Hengen lihaa. Se on Jumalassa ja Jumala on siinä. Siksi se on elävää ja antaa kaikille, jotka syövät [siis kelvollisesti], heidän ruumiilleen ja sieluilleen, elämän.

Tämä ei ole merkityksetön, satunnainen ajatus, sivutuote Lutherin taistelusta Zwingliä vastaan. Ajatus, että sakramentti on tarkoitettu koko ihmiselle, ruumiille ja sielulle, on pikemminkin Lutherin sakramenttiopin perustavia aineksia. Se esiintyy myös kasteen yhteydessä Isossa katekismuksessa. Se on läheisessä yhteydessä inkarnaatio-oppiin, aivan kuten se oli kreikkalaisille isille.
Tämä ajatus on eniten arvostelua herättänyt kohta Lutherin sakramenttiopissa. Paitsi että Zwingli, Calvin ja myöhemmät reformoidut kirkot torjuivat sen, myös nykyajan luterilaisuus (merkille pantavana poikkeuksena muutama teologi, kuten Sommerlath ja Elert) on pitänyt ajatusta, että ruumiillinen syöminen ja juominen voisi antaa sielulle ikuisen siunauksen ja että Jumalan armo vaikuttaa myös ruumiiseemme, ei-kristillisen uskonnon jäänteenä. Ei kuitenkaan pidä unohtaa, että Luther saattoi vedota paitsi vanhoihin isiin myös Uuteen testamenttiin. Ei ole sattuma, että Joh. 6 esiintyy tässä raamattuperusteena. Sakramentin ja viimeisten tapahtumien välillä on yhteys. Kaste suuntautuu kohti ruumiin ylösnousemusta, samoin alttarin sakramentti. Se, että kasteen ja Herran ehtoollisen sakramentit ennakoivat tulevaa, ylösnousemistamme ja täydellistä yhdistymistämme Kristukseen, on Uuden testamentin oppi. Sitä, miten sakramentilla voi olla tällaisia vaikutuksia, Raamattu ei kerro. Siksi Luther ei koskaan yritä vastata tähän kysymykseen, josta myös skolastikot keskustelivat. Hänelle riitti tieto, että Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottamisen ja tulevan kirkkautemme välillä on yhteys. Mitä ihmisjärki tällaisesta yhteydestä saattaakin ajatella, Luther tiesi, että pyhän Raamatun mukaan ihmisen sielun lisäksi myös hänen ruumiinsa on Jumalan lunastustyön kohde. Vastoin platonistista ruumiin ja sielun erottamista hän puolusti raamatullista antropologiaa Zwingliä vastaan. Jeesus ei ollut vain sielujen Vapahtaja vaan myös hyvä lääkäri. Hänen parantamisihmeensä ja hänen toimimisensa maailman Vapahtajana kuuluvat oleellisesti yhteen. Ne liittyivät hänen saarnaamiseensa, samoin kuin sakramentit liittyvät kirkon saarnaamiseen. Sakramenttien tavoin niillä on lopunajallinen merkitys: ne ennakoivat koko ihmisen, ruumiin ja sielun, tulevaa lunastusta (Matt. 11:5; Luuk. 4:18; 1. Kor. 15:42s; Ilm. 21:4). Apostolitkin tiesivät, että paitsi ylösnousemuksemme jälkeiset kirkastetut ruumiimme myös nykyiset ruumiimme, kaikesta heikkoudesta ja syntisyydestä huolimatta, ovat ”Kristuksen jäseniä” (1. Kor. 6:15) ja ”Pyhän Hengen temppeli” (jae 19). Tätä suurta Uuden testamentin totuutta Luther puolusti Zwinglin idealismia vastaan väittäessään suuressa kiistassa, että meidän ruumiimmekin ovat osallisia armosta, jonka Kristus sakramenttiensa välityksellä antaa.
Hermann Sasse, s. 132–137. ”Tämä on minun ruumiini.” Lutherin taistelu ehtoollisen reaalipreesenssin puolesta. Suom. Jarmo Heikkilä. Vaasa 2011. Concordia ry. Tästä tekstijaksosta on jätetty viitteet pois. Asiasta kiinnostuneet löytävät runsaan viiteapparaatin ko. teoksesta.

Kategoriat
3/2012 Lehdet

1.Sam. 3:1-21 Pyhän kolminaisuuden näkökulmasta

Lasse Lappalainen

Johdanto

Vaikka tekstimme ei varsinaisesti kuulukaan Kolminaisuuden päivän raamatunteksteihin, vaan osa siitä (jakeet 1–10) kuuluu toisen joulun jälkeisen sunnuntain toisen vuosikerran ensimmäiseen lukukappaleeseen, niin siitä huolimatta sitä on syytä jo aiheenakin käsitellä Pyhän Kolminaisuuden päivänä.

Tämä merkittävä Vanhan testamentin luku on omiaan selkeyttämään sitä epäämätöntä jo juutalaiseen uskonvakaumukseen perustuvaa käsitystä Kolminaisuudesta, että ennen muuta sen Pyhiin Kirjoituksiin sisältyvät masoreettisen tekstin ilmaisutavat puhuvat omasta puolestaan, vaikka normatiivinen juutalaisuus periaatteessa ei hevin aina myönnäkään sitä. Tätä taustaa vasten tulee ymmärretyksi myös juutalaisten kirjoittaman kreikankielisen Uuden testamentin samaa opinkäsitystä edustavat kannanotot, joita he eivät näin ollen itse ole suinkaan luoneet uusina opinkappaleina vaan rakentavat vanhan pohjalle.

1:1 ”Ja Jahven Sana oli harvinainen niinä päivinä eikä näky ollut levinnyt” (KR 1992 ”Herra puhui” tarkoitushakuisesti kiertää kristologisen sanonnan). Samoin ”näkyjä” vain suhteellistaa tekstin. Samaa voidaan sanoa KR 1933 ”näyt”. Heprean jaqar merkitsee ”juhlallinen”, ”ystävällinen”, ”suloinen”, ”harvinainen”, ”kallis”, ”arvokas”, ”jalo”, ”loistava”. Sen Septuagintassa oleva käännösvastine timion puolestaan on Uudessa testamentissa omistettu muun muassa Kristukselle 1. Piet. 1:19 (ks. Jes. 53:7, Matt. 26:28, Mark. 14:24, Luuk. 22:20, Ap. t. 20:28, Room. 3:25, 5:9, Hepr. 9:12, 14, 1. Piet. 1:2, 1. Joh. 1:7, Ilm. 1:5, 5:9, 7:14), Jaak. 5:7. Heprean chazon ”näky”, ”ilmestys”, ”ennustus” on erityisen tärkeä sana Danielin kirjassa 1:17, 8:1, 2, 13, 15, 17, 26, 9:21, 24, 10:14, 11:14. Sana esiintyy kaikkiaan 35 kertaa.

1:3 Sanonta neer ´Älohim ”Jumalan lamppu” esiintyy vain tässä. ”Jahven lamppu” taas Sananl. 20:27. Jakeen kaikki sanonnat ”Jumalan lamppu”, ”Jahven temppeli” ja ”Jumalan arkki” kuuluvat kristologisesti yhteen.

1:4, 6, 8 Jahven kolme! kutsua Samuelille. Merkittävää on jakeen 8 ilmaisu bashshelishit ”kolmas kerta” (Targum Joonatan bitlitha´a, Septuaginta en tritoo, Vulgata tertio). Tämän johdonmukaisena seurauksena on jakeen 13 sanonta ”Heitä”, sekä jae 21 nimi Jahve kolme kertaa.

1:7 ”Ja Samuel ei vielä tuntenut Jahvea (Septuaginta theon ”Jumalaa”). Ja Jahven Sana ei ollut vielä ilmestynyt hänelle.” ”Jahven Sana” kuuluu tässä kuten muuallakin Vanhassa testamentissa erityisen usein ilmestyksen käsitteistöön. Niin jo ensimmäisestä esiintymisestään alkaen 1. Moos. 15:1. Vrt. erityisesti 1. Sam. 3:21! KR 1992 valitettava kristologinen kiertoilmaisu ”eikä Herra ollut ennen puhunut hänelle.” Arameankielinen Targum Joonatan kääntää jakeen 7: ”Ja Samuel ei vielä oppinut tuntemaan Opetusta Herran edestä eikä vielä ollut ilmestynyt hänelle Herran ennustuksen Sana.” (Ks. sanaa pitgam, joka on lainasana muinaispersiasta patgam ”ilmoitus” ja esiintyy Raamatun arameassa Esra 4:17, 5:7, 11, 6:11 [huomaa puuhun ripustamisen yhteydessä pitgama´ dena ”tämä määräys”, Septuagintan to rheema touto = JEESUS erityisesti Luuk. 2:15, 9:45, 18:34!], Dan. 3:16 [dena pitgam], 4:14 ”sana”, ”sanoma”, ”määräys”, josta se on kotiutunut Raamatun myöhäishepreaan Ester 1:20, Saarn. 8:11 ”lausunto”, ”kuninkaallinen säädös”, ”Jumalan tuomarinpäätös”. Käsite tunnetaan myös Raamatun jälkeisessä Siirakin kirjan hepreassa 5:11, 8:9 ”puhe”, ”vastaus”. Edelleen sanan käytöstä Targumeissa, Marcus Jastrow Dictionary of the Targumim, Talmud Bavli, Talmud Jerushalmi and Midrashic Literature 2004 s. 1250). Jumala on kyllä itsessään salattu Jumala – Deus absconditus – Jes. 45:15, mutta hän ei ole kuitenkaan jäänyt jonnekin kaukaiseen tuntemattomaan esimerkiksi yleisen ilmoituksen varaan luonnossa, vaan on erityisellä tavalla ilmoittanut itsensä rakkaassa Pojassaan, Vanhan testamentin Jahvessa.

1:11 ”Ja Jahve sanoi Samuelille: ”Katso, minä teen teon/asian/sanan/ Israelissa, jokainen joka sen kuulee, hänen molemmat korvansa soivat.” Heprean dabar on saanut Septuagintassa käännöksen ”minun sanani”. Ks. 2. Kun. 21:12, Jes. 19:3; Hab. 1:5. Heprean sanan dabar ”Sana” jne lukuarvo 206 on sama kuin `atsuum ”vahva”, ”voimakas”, ”mahtava”, ”runsaslukuinen”, roo´ä ”näkijä”, ”profeetta”; ”näky”, ”oraakkeli”, aramean reew ”näkö” (ainoastaan Dan. 3:25 neljäntenä olevasta Jumalan Pojasta, jonka jakeessa 3:28 sanotaan olevan lähetetty Enkelinsä [mal´akeh] palvelijansa pelastajana).

1:13 ”Ja minä kerron hänelle, että minä tuomitsen hänen sukunsa iankaikkisuuteen asti rikoksen tähden, koska hän tiesi, että hänen poikansa pilkkaavat Heitä, eikä pitänyt heitä kurissa.” Kirjanoppineitten varhainen opillinen korjaus on ´Älohim ”Jumalaa” (samoin Septuaginta theon. Targum Joonatan lehoon ja Vulgata suos kuitenkin ”Heitä” ), vaikka masoreettinen teksti on yksiselitteinen lahäm ”Heitä” eli juuri sitä Kolmiyhteistä Jumalaa, johon aiempi tekstiyhteyskin selvästi viittaa jakeet 1:4, 6, 8.

Huomaa erityisesti tätä koskeva Jehovan todistajien tiedonanto Pyhä Raamattu Uuden maailman käännös Viitelaitos vuoden 2008 painos s. 367 käännöksenä ”Jumalaa” sekä kyseisen jakeen alaviite: ”Jumalaa´ alun perin, mutta soferit korjasivat lukutavaksi ´itseään”. Tämä tieto perustuu virheelliseen Rudolf Kittelin toimittamaan Biblia Hebraican sivun 409 apparaattimerkintään suluissa lahäm Tiq soph, joka on uudemmassa K. Elligerin ja W. Rudolphin toimittamassa Biblia Hebraica Stuttgartensiassa sivulla 449 kuitenkin apparaatissa Tiq soph ´Älohim. Tämä on tekstikriittisesti oikea merkintä, mikä pitää yhtä myös Bauer-Leanderin kieliopin § 6 l kanssa. Vaikka Jehovan todistajat ovat tekstilähteinään käyttäneet molempia heprealaisia tekstieditioita, niin siitä huolimatta he ovat ilmoittaneetkin oman oppinsa tueksi vain ensiksimainitun! Näin ollen käännöksen lukijalta jää täysin tietämättä oikea lukutapa, mikä on ristiriidassa tuon uskonlahkon opin kanssa.

1:15 ”Ja Samuel pelkäsi kertoa tätä Näkyä Eelille.” Heprean mar´a (alkutekstissä määräävä artikkeli hammar´a, samoin Dan. 10:7 kahdesti, 10:8) merkitsee ”ilmestys”, ”näky”, ”ilmoitus”, ”malli”. Sanan lukuarvo 246 on sama kuin sanalla ruum ”korkeus”, ”loisto”, ”ylpeys”. Heprean määrättyä ”Näkyä” merkitsevän sanan Targum Joonatan kääntää arameaksi nebu´atha´ ”ennustus”, ”inspiraatio”. Qumranin neljännen luolan käsikirjoituskatkelmassa 4Q160 (4QVisSam) fragmentin 1 vajaana säilyneiltä riveiltä 4-5 luemme: ”…kertoa oraakkeli Eelille. Mutta Eeli vastasi […5] tehdä minulle tunnetuksi Jumalan näky.” Tässä alun perin englantilaisen agnostikko John Marco Allegron vuonna 1968 julkaisemassa tieteellisessä julkaisusarjassa Qumran Cave 4, I (4Q158-4Q186) DJD V. Oxford oleva teksti ajoittuu toiselle vuosisadalle eKr. Se mukailee esimerkiksi Samuelin ja Eelin välillä käytyä keskustelua vaihtaen lainaamani rivin 4 osalta heprean masoreettisen tekstin sanan hammar´a ”näky” sitä muistuttavaan toiseen käsitteeseen hamma??a´ ”oraakkeli”. Rivillä 5 on puolestaan Raamatun tekstiä täydentävä ilmaisu mar´a ha´älohim ”Jumalan näky”.

1:17 ”Ja hän sanoi: ”Mikä on tämä asia/Sana, jonka hän puhui sinulle? Älä salaa sitä minulta. Näin Jumala on tekevä sinulle, ja vielä enemmän. Jos sinä salaat minulta jotakin kaikesta tästä Sanasta, jonka hän puhui sinulle.” Jakeessa on kahdesti haddabar ”Sana” määrätyssä muodossa.

1:18 Eelin vastaus Samuelille on: Jahve huu´ ”Hän on Jahve”. Samoin tulkitsee myös arameankielinen Targum Joonatan. Muutamista heprealaisista käsikirjoituksista puuttuu kuitenkin sana ”hän”. Vastaava kreikankielinen Septuagintan ilmaisu Kyrios autos ”Hän on Herra” muistuttaa sattuvasti kolmesti käytettyä sanontaa ho kyrios estin ”Hän on Herra” Joh. 21:7, 13.

1:19 Heprean sanonnan ”Ja Jahve oli hänen kanssaan” arameankielinen Targum Joonatan kääntää ”ja Herran Memra oli hänen tukenaan”. Tämä on ainoa kohta koko luvussa 1. Sam. 3, jossa tapaamme tärkeän kristologisen ilmaisun ”Herran Memra”. Se on terminä, Memra, Meemar ”Sana”, ”käsky”, täsmällinen vastine Uuden testamentin kreikan käsitteelle Logos. On kuvaavaa, että tarkastelun kohteena olevassa luvussamme 3 käsite dabar, ”Sana”, toistuu nimenomaan 7 kertaa, mikä luku taas on erityisen pyhä ja merkityksellinen Raamatussa. Mitä muutoin tulee kyseiseen Sana-käsitteeseen, niin se esiintyy Vanhassa testamentissa 1442 kertaa.

1:21 ”Ja Jahve näyttäytyi edelleen Shilossa, koska Jahve ilmestyi Samuelille Shilossa Jahven Sanan mukaan.” Näin myös Vulgatassa iuxta verbum Domini. Vrt. samoin Jahven kolminkertaisuus 1. Sam. 3:4, 6, 8! KR 1992 kiertää täydellisesti kristologian kääntämällä ”Siitä alkaen Herra ilmestyi jatkuvasti Silossa ja ilmoitti siellä Samuelille tahtonsa.”

Kategoriat
3/2012 Lehdet

Hyvät teot I

Juha Huotari, teol. kand. ja Jukka Huotari, teol. kand.

Aiheemme on Augsburgin tunnustuksen puolustuksen XX artikla eli hyvät teot. Tämä artikla puolustaa sitä Augsburgin tunnustuksessa ilmaistua Jumalan sanan erehtymätöntä ja muuttumatonta oppia, joka opettaa uskonvanhurskautta. Ihminen vanhurskautetaan yksin Kristuksen tähden uskon kautta, ilman ihmisen omia ansioita tai tekoja. Tätä uskoa sitten seuraavat hyvät teot, mutta niihin ei luoteta eikä niitä pidetä minään ansioina Jumalan edessä. Tätä Rooma ei hyväksynyt, vaan hyökkäsi Augsburgin tunnustuksessa esitettyä puhdasta Jumalan sanan oppia vastaan väittämällä, että vanhurskauttamiseen tarvitaan uskon lisäksi ihmisen omia tekoja. Rooma nimittäin opettaa, että tekoja on tehtävä ennen vanhurskauttamista ja uskon säilyttämiseksi vanhurskauttamisen jälkeen. Rooman opetus tekojen paikasta ja luonteesta on vastoin Raamattua. Näin huomaamme, että jos ei opeteta oikein uskonvanhurskaudesta, ei voi opettaa oikein hyvistä teoista. Vanhurskauttamisopilla ja opilla hyvistä teoista on kiinteä yhteys. Pieper kirjoittaa: ”On mahdotonta opettaa pyhitystä ja hyviä tekoja raamatullisessa mielessä opettamatta samalla vanhurskautusta, koska ainoa vaikutin pyhitykseen ja hyviin tekoihin, mitä meillä on, on Jumalan Kristuksessa osoittama sula armo (Room. 12:1; 2. Kor. 8:9)” (Kristillinen dogmatiikka, s. 399, vuoden 1995 painos).

Alustuksen rakenne on seuraava. Ensimmäiseksi (I) käsitellään Rooman kirkon oppia hyvistä teoista, koska Augsburgin tunnustuksen puolustus (Apologia) on vastausta Rooman kirkon tuottamaan Augsburgin tunnustuksen Kumoamukseen. Näin saadaan taustaa Apologian artiklalle XX. Toiseksi (II) käsitellään vastauksena Kumoamukseen Apologian artiklaa XX. Kolmanneksi (III) tarkastellaan laajemmin Tunnustuskirjojen opetusta hyvistä teoista. Lopuksi (IV) tarkastellaan kiistaa hyvien tekojen merkityksestä.

I Rooman kirkko ja teot

Rooman kirkko sotkee teot vanhurskauttamiseen. Siksi tässä yhteydessä on hieman käsiteltävä Rooman kirkon vanhurskauttamisoppia. Lyhyesti sanottuna Rooman kirkko opettaa, että ihminen pelastuu sekä uskosta että teoista. Rooman kirkko kyllä sanoo, että ihminen pelastuu ”armosta”, mutta se määrittelee armon Raamatun vastaisesti siten, että ”armo” on voima, jonka Jumala panee ihmiseen. Tämä saa ihmisen tekemään hyviä tekoja, jotka täydellistävät vanhurskauttamisen. Tätä Rooman kirkko kutsuu ”vuodatetuksi armoksi” (gratia infusa). Armo ei siis Rooman kirkon mukaan ole Jumalan armollista mielenlaatua syntistä kohtaan (gratuitus Dei favor). Vanhurskauttamisesta Rooma opettaa, että se on prosessi, jolla Jumala tekee ihmisen vanhurskaaksi. Tämä prosessi on asteittainen. Anteeksiantamuksen määrä on verrannollinen tekojen määrään. Rooman vanhurskauttamisoppi on siis puhdasta teko-oppia. Se ei siis opeta, että syntinen pelastuu yksin armosta, Kristuksen tähden, uskon kautta, ilman tekoja. Rooman kirkon vanhurskauttamisopin määritelmä kieltää, että vanhurskauttaminen on syyllisen vapauttamista ja vanhurskaaksi julistamista Kristuksen vanhurskauden tähden. Rooman kirkko kieltää senkin, että usko on vanhurskauden vastaanottava väline, tarttumistoiminto, jolla armo ja laupeus omistetaan. Uskolla Rooman kirkko tarkoittaa hyvettä, joka muodostaa vanhurskauttamisprosessin alun toivon ja rakkauden kanssa.

Rooman kirkon Raamatun vastainen teko-oppi näkyy hyvin Augsburgin tunnustuksen Kumoamuksessa.1 Se liittää pelastuksen ja hyvät teot yhteen useassa eri kohdassa. Kumoamus sanoo: ”Jos joku kuitenkin hylkää ihmisten ansiot, jotka on saatu Jumalan armon avulla, on hän lähempänä manikeolaisia kuin katolista kirkkoa. Pyhät kirjoitukset ovat täysin tekojemme ansioiden hylkäämistä vastaan.” Ja edelleen: ”Kaikki kristityt tunnustavat tämän opinkohdan [= vanhurskauttamisopin] osalta, että tekomme eivät itsessään ole ansiollisia, vaan Jumalan armo tekee niistä ikuisen elämän arvoisia.” Samanlainen linja jatkuu hieman myöhemmin: ”Se että he [= luterilaiset] laskevat samassa uskonkohdassa vanhurskauttamisen yksin uskon ansioksi on täysin ristiriidassa evankeliumin totuuden kanssa, joka ei koskaan sulje pois tekoja, eikä sitä tule hyväksyä.” Lisäksi Kumoamus kieltää selvin sanoin uskonvanhurskauden, kun se sanoo: ”Edelleen ei ole hyväksyttävää, että vanhurskauttamista pidetään niin usein uskon ansiona, sillä se kuuluu pikemminkin armon ja rakkauden yhteyteen. Pyhä Paavali lausuu selvästi: ’vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään’ (1. Kor. 13:2). Tässä pyhä Paavali vakuuttaa koko kirkon siitä, että usko ei yksin vanhurskauta. Hän myös opettaa, että rakkaus on korkein hyve: ’Kaikkein ylimpänä pitäkää rakkautta, joka on täydellisyyden side’ (Kol. 3:14 Vulg.).”2 Jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi, minkä aseman Rooman kirkko antaa hyville teoille, Kumoamus lausuu: ”Usko ja hyvät teot ovat Jumalan lahjoja, joiden perusteella Jumala antaa ikuisen elämän.” Kumoamuksen XX artiklassa ei paljoa käsitellä CA artiklaa XX. Kumoamus yhtyy tässä yhteydessä aikaisempiin lausumiinsa tekojen ansiollisuudesta ja hylkää XX artiklassa sen, että ”hyvät teot eivät ansaitse syntien anteeksiantamusta.”

Tarkemmin Rooman kirkko määritteli oppejaan, muun muassa vanhurskauttamisoppinsa vuosina 1545–1563 pidetyssä Trenton kirkolliskokouksessa. Tästä kirkolliskokouksesta C. F. W. Walther lausui oppilailleen paljon kertovat sanat: ”Tehän tiedätte, että Tridentin kirkolliskokous kokoontui vihdoin muutamia harvoja kuukausia ennen Lutherin kuolemaa parantamaan niitä haavoja, joita uskonpuhdistuksen työ oli paavikuntaan iskenyt. Siinä teillä ovat kaikki harhat, joita vähitellen oli pesiytynyt Rooman kirkkoon, sinetöitynä, tosin hivenen verran hienommin lausuttuina kuin useimmat senaikaiset roomalaiset jumaluusoppineet asian esittivät” (Laki ja evankeliumi, s. 240–241, vuoden 2007 painos). Aiheemme kannalta kiinnitämme huomiota kuudennessa istunnossa vuonna 1547 annettuun dekreettiin vanhurskauttamisesta. Jo dekreetin johdanto sanoo, että luterilaista, Raamattuun perustuvaa vanhurskauttamisoppia on levitetty ”mielten hämmennykseksi ja kirkon ykseyden suureksi vahingoksi.” Omaa teko-oppiaan se kehuu ”todeksi ja terveeksi”, jota jo Jeesus opetti. Johdannon lopuksi dekreetti kieltää ankarasti, ”ettei kukaan rohkenisi uskoa, saarnata tai opettaa toisin kuin tämä dekreetti säätää ja julistaa.”

Lyhyesti sanottuna Trenton vanhurskauttamisoppia koskevat päätökset tuomitsevat uskonpuhdistajien seuraaman raamatullisen vanhurskauttamisopin. Trento kiroaa ne, jotka uskovat ja opettavat, että Jumala lukee Kristuksen vanhurskauden syntiselle uskon kautta. Rooman vanhurskauttamisoppi on tosiasiassa evankeliumin kiroamista ja Kristuksen sovitustyön kieltämistä, mikä ilmenee seuraavista lainauksista.3

”Tätä valmistautumista seuraa sitten itse vanhurskauttaminen, joka ei ole pelkkää syntien anteeksiantamista vaan sen lisäksi myös sisäisen ihmisen pyhittämistä ja uudistamista vapaaehtoisesti vastaanotetun armon ja muiden lahjojen kautta, niin että ihminen muuttuu väärintekijästä vanhurskaaksi ja vihollisesta ystäväksi tullakseen iankaikkisen elämän perilliseksi toivon mukaan.” (Luku 7).

”Jos joku sanoo jumalattoman tulevan vanhurskautetuksi pelkästään uskosta, niin että hän sillä tarkoittaa sitä, ettei vanhurskauttamisen armon saamiseen tarvita uskon lisäksi mitään muuta yhteistyötä ihmisen taholta ja ettei ihmisen tahtomisensa tasolla miltään osalta tarvitse valmistautua ja asettautua armon vastaanottamiseen: hän olkoon erotettu.” (Kaanon 9) [Erotettu = anathema, parempi käännös olisi: kirottu. Suomennoksessa käytetään systemaattisesti sanoja ”…olkoon erotettu.”]

”Jos joku sanoo ihmisen tulevan vanhurskaaksi joko niin, että hänen hyväkseen pelkästään luetaan Kristuksen tai että hänelle pelkästään annetaan synnit anteeksi ilman sitä armoa ja vanhurskautta, jonka Pyhä Henki heidän sydämiinsä vuodattaa ja joka niissä pysyy, tai sitten, että ihmiset vanhurskauttava armo on pelkkä suosiollisuus: hän olkoon erotettu.” (Kaanon 11) [anathema, kirottu]

”Jos joku sanoo, ettei vanhurskauttava usko ole mitään muuta kuin luottamusta jumalalliseen laupeuteen, joka antaa synnit anteeksi Kristuksen tähden, tai että vanhurskauttamisemme tapahtuu pelkästään tämän luottamuksen kautta: hän olkoon erotettu.” (Kaanon 12) [anathema, kirottu]

Näitä lausumia Rooman kirkko ei ole koskaan peruuttanut. Niillä muutamilla sivuilla, joilla Katolisen kirkon katekismus (KKK) käsittelee vanhurskauttamista, se viittaa useasti Trenton kirkolliskokouksen dekreettiin vanhurskauttamisesta. Katekismus ei tosin mainitse kiroustuomioita, mutta se ei niitä kumoakaan. Vanhurskauttamisesta KKK lausuu: ”Vanhurskauttamiseen kuuluvat syntien anteeksisaaminen, pyhitys ja sisäisen ihmisen uudistaminen” (KKK, kohta 2019) ja edelleen: ”Kukaan ei voi ansaita itselleen ensimmäistä armoa, joka on kääntymyksen lähtökohta. Pyhän Hengen liikkeelle panemina voimme ansaita itsellemme ja toisillemme kaikki armot, jotka auttavat meitä pääsemään ikuiseen elämään, samoin kuin meille välttämättömiä ajallisia hyvyyksiä” (KKK, kohta 2027). Tänäkin päivänä Rooman kirkko siis opettaa vanhurskauttamisesta uskon ja tekojen yhdistelmää.

Sivuhuomautuksena sanottakoon, että Rooman kirkon lisäksi myös kreikkalaiskatoliset eli ortodoksit luottavat vanhurskauttamisessa tekoihinsa. ”Mikä on välttämätöntä Jumalan miellyttämiseksi ja sielun pelastukseksi? Ensiksi, tieto tosi Jumalasta ja oikea usko Häneen; toiseksi, uskon mukainen elämä ja hyvät teot” (The Longer Catechism of the Eastern Church, Question 3).

Kun pidämme mielessä Rooman kirkon opetuksen tekojen ansiollisuudesta, meidän ei tarvitse ihmetellä, miksi Luther kirjoittaa: ”… moneen vuosisataan ei kukaan näet ole opettanut hyvistä teoista paremmin ja jumalisemmin kuin me nykyään opetamme” (Galatalaiskirjeen selitys, jakeen 2:3 johdosta, s. 111, vuoden 1932 painos).

II Apologia XX

Johdanto artiklaan Apol. XX

Apologia XX ei ole tyhjentävä esitys opista hyvistä teoista, eikä se sellaiseksi itseään väitäkään. Artikla on enemmänkin uskonvanhurskauden puolustamista Kumoamuksen väitteitä vastaan. Artikla viittaakin vanhurskauttamisartiklaan: ”Mutta edellä olemme puhuneet asiasta kokonaisuudessaan, ja sieltä lukija löytää todistukset. Nämä rivit eivät ole tämän asian selvittely, vaan valittelu. Siihen meidät on pakottanut vastustajiemme menettelyn arvottomuus, he kun tällä kohdalla ovat nimenomaan esittäneet, etteivät hyväksy tätä meidän uskonkohtaamme, jonka mukaan me emme saa syntien anteeksiantamusta omien tekojemme tähden, vaan uskolla ja lahjaksi Kristuksen tähden” (Apol. XX, 11). Yksityiskohtaisempaa opetusta hyvistä teoista on Apologian vanhurskauttamisartiklan yhteydessä.

Uskonvanhurskauden puolustus

Apologia XX puolustaa Jumalan sanan opetusta hyvien tekojen suhteesta vanhurskauttamiseen ja siten torjuu Kumoamuksessa puolustetun teko-opin. Apol. XX korostaa voimakkaasti, ettei ihmisen tekemillä teoilla ole mitään merkitystä vanhurskauttamisessa. Apol. XX:n ensimmäinen ja pääargumentti Kumoamuksen teko-oppia vastaan on Raamatun vanhurskauttamisoppi. Artikla kysyy: ”Mitähän olisi nyt sanottava näin ilmeiseen asiaan? Tässä Kumoamuksen laatijat selvästi osoittavat, minkä hengen johdettavina ovat. Onko näet kirkossa mitään varmempaa asiaa kuin se, että syntien anteeksiantamus tulee meidän osaksemme lahjana, Kristuksen tähden, ja että Kristus on meidän syntiemme sovitus, eivät meidän tekomme? Näinhän Pietari sanoo: (Ap. t. 10:43) ’Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta’” (Apol. XX, 2).

Raamatun yksiselitteisen opetuksen mukaan ihminen vanhurskautetaan yksin Kristuksen ansion
tähden uskon kautta ilman ihmisen omia tekoja. Raamattu sanoo: ”mutta koska tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista, vaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, niin olemme mekin uskoneet Kristukseen Jeesukseen tullaksemme vanhurskaiksi uskosta Kristukseen eikä lain teoista, koska ei mikään liha tule vanhurskaaksi lain teoista” (Gal. 2:16). Ja: ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi” (Ef. 2:8–9). (Katso myös esim. Room. 4:5; Room. 4:16; Fil. 3:9; Apt. 13:38–39) Tästä Raamatun opetuksesta Tunnustuskirjoissa sanotaan: ”Muutamia loukkaa tuo vähäinen sana YKSIN, vaikka Paavalikin sanoo: (Room. 3:28) ’Päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja’, ja niin ikään Efesolaiskirjeessä: (Ef. 2:8–9) ’Ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi’, ja samoin Roomalaiskirjeessä: (Room. 3:24) ’Saavat lahjaksi vanhurskauden.’ Jos ei tämä poissulkeva sana YKSIN heitä miellytä, pyyhkikööt myös Paavalin lauseista nämä poissulkevat sanat ’lahjaksi’, ’ette tekojen kautta’, ’se on lahja’ jne. Ovathan nämäkin poissulkevia. Mutta se, minkä me suljemme pois, on käsitys ansiosta” (Apol. IV, 73).

Jos Raamatun opetus kerran on niin selvä, miksi sitten Rooma opetti ja edelleen opettaa teko-oppia armo-opin sijaan? Syynä on se, että Rooma on sekoittanut lain ja evankeliumin tai tarkemmin sanottuna Rooma ei tunne evankeliumia. Sillä on ”toisenlainen evankeliumi”, joka ei ole Kristuksen evankeliumi. Tällaisia Raamattu sanoo kirotuiksi, ei niitä, joilla on puhdas evankeliumi (katso Gal. 1:8–9 ja 1. Kor. 16:22). Roomalla on liian pinnallinen käsitys Jumalan laista ja liian positiivinen näkemys ihmisestä. Siksi syntien anteeksiantamus yksin Kristuksen veressä on Roomalle liian radikaalia, sillä evankeliumi ei puhu mitään mitä ihmisen pitäisi tehdä, vaan se kertoo mitä Jumala on tehnyt Kristuksessa. Evankeliumi sulkee ihmisen omat teot pois. Tämä on luonnolliselle ihmiselle, joka ei pidä itseään turmeltuneena eikä kadotustuomion ansainneena, liikaa. Jokainen ymmärtää luonnostaan lakia ja siksi luulee, että lain ulkonainen täyttäminen riittää pelastukseen. Tämä näkyy myös Rooman opetuksessa, kuten äsken huomasimme. Apol. IV luonnehtii Rooman opetusta: ”[V]astustajamme kierosti vääntelevät Raamatun sanoja omien mielipiteidensä tueksi, että he esittävät monia lauseita typistettyinä, että he sivuuttavat täysin selvät uskosta puhuvat lauseet ja poimivat Raamatusta vain tekoja koskevia kohtia, niitäkin vääristellen, että he joka paikassa Raamatun sanojen jatkoksi sepittelevät joitakin omia inhimillisiä käsityksiään ja että he lakia opettaessaan pimittävät Kristuksesta kertovan evankeliumin. Koko vastustajiemme oppi on osaksi ammennettu ihmisjärjen lähteestä, osaksi käsittää ainoastaan lain oppia, ei evankeliumin. Kaksi vanhurskautuksen tapaa he tuntevat: toinen on peräisin järjestä, toinen laista, ei evankeliumista eikä Kristusta koskevasta lupauksesta” (Apol. IV, 286–287).

Raamatun opetuksen mukaan kukaan ei voi lain kautta vapautua synnistä ja tulla vanhurskaaksi, koska kukaan ei täytä lakia kokonaan, sillä laki vaatii täydellisyyttä. Lain päätehtävänä on osoittaa jokaisen syntisyys ja Jumalan viha synnin tähden. Lakia ei siis ole annettu sitä varten, että ihminen sitä täyttämällä tulisi vanhurskaaksi (Room. 3:19–20; Gal. 3:11). Laki murskaa ihmisen omavanhurskauden ja näyttää ihmisen todellisen tilan kuolemanrangaistuksen ja kadotuksen ansainneena riisumalla ihmisen täysin paljaaksi kaikesta omastaan ja näyttämällä, ettei tästä tilasta ole pääsyä ihmisen omin voimin. Siksi Jumala on antanut lupauksen syntien anteeksiantamuksesta ja vanhurskautuksesta Kristuksen tähden. Kristus on täyttänyt koko lain ja antaa jokaiselle pelastuksen lahjana armosta, ilman tekoja, uskon kautta. Ihmisen omat ansiot tai teot eivät ole lupauksen ehtona, koska silloin armo ei olisi enää armo, eikä lupaus syntien anteeksiantamuksesta koskisi ketään, koska kukaan ei lakia täytä. Muuten syntien anteeksiantamus kävisi mitättömäksi (Room. 4:14; Gal. 3:11).

Tästä huomaamme, että artiklan uskonvanhurskauden puolustamisen syy on kristologinen. Vain oikea vanhurskauttamisoppi antaa kunnian Kristukselle. Siksi Apologia kutsuukin Kumoamuksen teko-oppia julkeaksi Kristuksen herjaamiseksi ja jatkaa: ”Ei siis tule sietää sitä jumalanpilkkaa, että Kristukselle kuuluva kunnia omistetaan meidän omille teoillemme” (Apol. XX, 4). Kumoamuksen teko-oppi riistää Kristukselta hänen Sovittajan ja Välimiehen kunniansa ja antaa sen ihmisen omille teoille. Näin teko-oppi pilkkaa Kristusta pitämällä halpana Jumalan Pojan sovintoverta. Luther kirjoittaa, että teko-oppi on ”äärimmäistä Kristuksen rienaamista, hänen kasvoihin syljeksimistä, Jumalan Pojan jalkoihin tallaamista, uuden liiton veren epäpyhänä pitämistä (Hebr. 10:23)” (Galatalaiskirjeen selitys, jakeen 2:21 johdosta, s. 226, vuoden 1932 painos). Se on ”suoranaista Kristuksen ansion kieltämistä ja sen Jumalan Pojan pilkkaamista, herjaamista ja uudestaan ristiinnaulitsemista, joka on sovittanut meidän syntimme kärsimisellään ja kuolemallaan” (Mannaa Jumalan lapsille 21.6.). Vielä Luther kirjoittaa: ”Joka nyt tulee omine tekoineen Jumalan eteen armoa saadaksensa, se juoksee kiveä vastaan ja särkee päänsä, vieläpä saa osakseen armon sijasta pelkkää vihaa. On Herran Kristuksen kieltämistä, pilkkaamista ja häpäisemistä, jos joku rohkenee panna syntiä vastaan jotakin muuta kuin Kristuksen ansion, aivan kuin ei Kristuksen veri olisi riittävä poistamaan kaikkea syntiä. Jos siis tahdot päästä vapaaksi synnistä, niin älä millään muotoa etsi omia tekojasi tuodaksesi niitä Jumalan eteen, vaan pakene Kristuksen tykö. Hän on ottanut sinun syntisi sinulta ja sälyttänyt ne päällensä, sillä hän on Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin, eikä ole pelastusta yhdessäkään toisessa, sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman” (Hengellinen virvoittaja, s. 498, vuoden 1952 painos).

Näin kovaa kieltä käytetään, koska kyse on Kristuksen lunastustyön riittävyydestä ja täydellisyydestä eli evankeliumin totuudesta. Paavali kirjoittaa galatalaisille, ettei hän antanut teko-oppia opettaville Kristuksen evankeliumin vääristäjille yhtään periksi (Gal. 2:5). Lisäksi hän kirjoittaa filippiläisille, ettei evankeliumin vastustajia pidä missään kohden säikähtää (Fil. 1:29). Evankeliumin totuus on luovuttamaton, eikä sen rinnalla voi olla minkäänlaista harhaa. Siksi Paavali joutui nuhtelemaan itse Pietaria tämän ulkokultaisuuden tähden (Gal. 2:11–14). Jumalan sana täytyy pitää puhtaana, sillä ”vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan” (Gal. 5:9). Paisi Kristuksen kunniasta, evankeliumin puolustamisessa on kyse myös ihmisten sieluista eli ihmisten pelastuksesta. Oikea evankeliumi vie taivaaseen, väärä evankeliumi on Perkeleen myrkkyä, joka vie ihmisen ikuiseen helvetin tuleen. Luther muistuttaakin, että ”kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi” (62. teesi). Evankeliumin puolustamisessa on aina nämä kaksi puolta. Tämä näkyy myös artiklassa, kun se puolustaa uskonvanhurskautta. Evankeliumin puolustamisessa on siis kyse suuresta ja vakavasta asiasta. Siksi Luther ja Tunnustuskirjat käyttävät siitä välillä kovaakin kieltä, johon ei pidä loukkaantua.

Jotta Kristukselle annettaisiin hänelle kuuluva kunnia ja asema ja jotta ihmiset pelastuisivat, on pysyttävä evankeliumin totuudessa. Sen vuoksi on pidettävä kiinni ja puolustettava sitä, että Kristus yksin on meidän Välimiehemme ja Sovittajamme, Jumalan Karitsa, joka otti päälleen koko maailman synnin, kantoi ne omassa ruumiissaan ristinpuuhun, kärsi niiden rangaistuksen ja omalla verellään päästi meidät synnistä. Uskon kautta tämä Kristuksen ansio luetaan meidän hyväksemme. Jos tähän sekoitetaan omia tekoja väittämällä, että ihminen pelastuisi omien tekojensa tähden tai niiden avulla, silloin Kristus olisi turhaan kuollut (Gal. 2:21). Tästä Luther kirjoittaa: ”Et siis voi ansaita armoa teoillasi. Jos yrität, teet pahan vielä pahemmaksi: sillä kun kerran olet paha puu, et voi kantaa muunlaisia hedelmiä kuin pahoja toisin sanoen syntiä. ’Kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä’ (Room. 14:23). Jos siis mielitään edeltävillä teoilla ansaita armoa, on se samaa kuin jos Jumalaa lepytettäisiin synneillä; mutta sehän on suorastaan synnin kartuttamista synneillä, Jumalan ivaamista ja hänen kiihoittamistaan vihaan” (Hengellinen virvoittaja, s. 437, vuoden 1952 painos).

Alustus Concordia-piirissä 14.2.2012. Alustuksen loppuosa seuraavassa numerossa.

Kategoriat
3/2012 Lehdet

Aabraham Gerarissa(1.Moos. 20)

Saaraa uhkaa jälleen vaara

20:1: ”Ja Aabraham siirtyi sieltä Etelämaahan ja asettui Kaadeksen ja Suurin välimaille; ja hän asui jonkun aikaa Gerarissa.” Mamren tammistosta Hebronissa tai lähellä sitä Aabraham matkasi vähitellen kaikkine omaisuuksineen Kanaanin kaikkein eteläisimpään osaan. Hyvin todennäköisesti hän etsi parempaa laidunmaata. Alue, jonne hän pystytti leirinsä, oli suunnilleen Kaadeksen ja Suurin välimailla. Vaeltaessaan hän asui myös Gerarissa, filistealaisten maassa.

20:2: ”Ja Aabraham sanoi vaimostansa Saarasta: ’Hän on minun sisareni’. Niin Abimelek, Gerarin kuningas, lähetti noutamaan Saaran luoksensa.” Kuten Egyptissä (1. Moos. 12 ja 13), Aabraham ei kertonut täsmällistä ja täydellistä totuutta, kun hän sanoi, että Saara oli hänen sisarensa. Niinpä Gerarin kuningas, jonka arvonimi oli Abimelek, toimi hyvässä uskossa lisätessään Saaran haaremiinsa. Joko Saarassa tapahtunut muutos, joka oli seurausta Jumalan lupauksesta, oli palauttanut hänen nuoruutensa tai Abimelek piti itselleen edullisena olla sukulaissuhteessa Aabrahamin kanssa avioliiton kautta.

20:3: ”Mutta Jumala tuli Abimelekin tykö yöllä unessa ja sanoi hänelle: ’Katso, sinun on kuoltava sen vaimon tähden, jonka olet ottanut, sillä hän on toisen miehen aviovaimo’.” Jumala estää suuremman synnin, joka olisi voinut tapahtua Aabrahamin heikkouden tähden. Herra ilmestyi Abimelekille yöllä unessa – ilmoituksen muoto, jota hän usein käytti – ja kertoi hänelle: Katso, sinun on kuoltava. Saara ei ollut vapaa menemään naimisiin. Hän oli kirjaimellisesti aviomiehensä, huonekunnan pään, alainen. Hän oli naimisissa oleva nainen.
20:4–5: ”Mutta Abimelek ei ollut ryhtynyt häneen, ja hän sanoi: ’Herra, surmaatko syyttömänkin?
5. Eikö hän itse sanonut minulle: Hän on minun sisareni? Ja samoin tämäkin sanoi: Hän on minun veljeni. Olen tehnyt tämän vilpittömin sydämin ja viattomin käsin’.” Ei ainoastaan rikkomus itse teossa tee ihmistä syylliseksi Jumalan edessä, vaan myös aikomus, josta voi seurata pahaa ilman, että ihminen sitä tietää. Suurin osa kristittyjen synneistä tehdään tietämättömyydestä. Abimelekin tapauksessa, jossa kuudetta käskyä ei ollut vielä rikottu itse teossa, hän puolustaa itseään vetoamalla siihen, mitä Aabraham ja Saara olivat selvästi lausuneet, ja joiden lausumien perusteella hän oli toiminut hyvässä uskossa. Eihän Herra tokikaan surmaisi ihmistä huolimatta tämän vanhurskaudesta, sillä hän oli toiminut viattomin sydämin ja puhtain käsin. Hän ei ollut tietoisesti saastuttanut sydäntään tai käsiään.

20:6: ”Ja Jumala sanoi hänelle unessa: ’Niin, minä tiedän, että sinä teit sen vilpittömin sydämin. Sentähden minä estinkin sinut tekemästä syntiä minua vastaan enkä sallinut sinun kajota häneen’.” Herra hyväksyi Abimelekin puolustelun, mutta sivumennen hän kertoi tälle, että sairaus, joka oli estänyt kuningasta täyttämästä ajateltua avioliittoa, oli tuotettu ylhäältä, jotta estettäisiin suuremman vääryyden tekeminen. Näin Herra käyttää jopa onnettomuutta ja ahdistusta pidättääkseen lapsiaan synnistä.
20:7: ”Niin anna nyt miehelle hänen vaimonsa takaisin, sillä hän on profeetta, ja hän on rukoileva sinun puolestasi, että saisit elää. Mutta jollet anna häntä takaisin, niin tiedä, että olet kuolemalla kuoleva, sinä ja kaikki sinun omaisesi.” Jos Abimelek olisi tämän ilmoituksen jälkeen edelleen pitänyt Saaran, hänen syntinsä olisi ollut tahallinen, ja sen varmana rangaistuksena olisi ollut kuolema – ei ainoastaan hänen itsensä, vaan koko hänen perheensä. Kertoessaan Abimelekille, että hän pysyisi elossa ainoastaan Aabrahamin – joka oli yksi Herran profeetoista – esirukouksen tähden, Herra osoitti tietävänsä, että kuningas kykeni käsittämään todellista siveellisyyttä. Viisas ihminen antaa Jumalan ohjeiden hallita itseään kompastuksen tai virheen jälkeen.
Abimelek moittii Aabrahamia
20:8: ”Niin Abimelek nousi varhain aamulla ja kutsui kaikki palvelijansa ja kertoi heille tämän kaiken; ja miehet olivat kovin peloissaan.” Abimelekin vilpittömyyden osoittaa se, ettei hän viivytellyt hetkeäkään korjatakseen sen vääryyden, jonka hän tietämättään oli tehnyt. Varhaisimmassa mahdollisessa tilaisuudessa hän ilmoitti palvelijoilleen asioiden todellisen tilanteen. Hänen oman kunnioittavan pelkonsa vaikutus välittyi heille.
20:9: ”Ja Abimelek kutsui Aabrahamin ja sanoi hänelle: ’Mitä oletkaan meille tehnyt! Mitä minä olen rikkonut sinua vastaan, koska olet saattanut minut ja minun valtakuntani syypääksi näin suureen rikokseen? Sinä olet tehnyt minulle, mitä ei sovi tehdä.’” Abimelek toimi hyvin ottaessaan suoraan ja päättäväisesti kantaa tässä asiassa, erityisesti siinä, että hän tiedusteli Aabrahamilta syytä ja tarkoitusta tämän käyttäytymiselle. Kuningas oli näet toiminut hyvässä uskossa, ja Aabraham ei voinut sitä kiistää.

20:10: ”Ja Abimelek sanoi vielä Aabrahamille: ’Mikä oli tarkoituksesi, kun tämän teit?’” Hän tahtoi tietää, mitä Aabrahamilla oli ollut silmiensä edessä, mihin hän oli pyrkinyt toimiessaan siten kuin hän toimi.
20:11–13: ”Aabraham vastasi: ’Minä ajattelin näin: Tällä paikkakunnalla ei varmaankaan peljätä Jumalaa; he surmaavat minut vaimoni tähden. 12. Ja hän onkin todella minun sisareni, isäni tytär, vaikkei olekaan äitini tytär; ja niin hänestä tuli minun vaimoni. 13. Mutta kun Jumala lähetti minut kulkemaan pois isäni kodista, sanoin minä hänelle: Osoita minulle se rakkaus, että, mihin paikkaan ikinä tulemmekin, sanot minusta: hän on minun veljeni.’” Tämä oli selitys, puolusteluyritys. Oli kuitenkin parhaimmillaankin kyseenalainen puolustus, että hän ei ollut otaksunut, että Abimelekin maassa pelätään Jumalaa. Samoin, että sen seurauksena hän pelkäsi henkensä edestä Saaran vuoksi niin että hän oli tehnyt sopimuksen vaimonsa kanssa, että tämä esiintyisi hänen sisarenaan. Herra olisi varsin hyvin voinut varjella hänet ja hänen vaimonsa ilman moisia kyseenalaisia keinoja. Raamattu ei salaa meiltä pyhien heikkouksia ja vikoja, vaan kertoo ne avoimesti varoitukseksemme. Jos olemme vilpittömästi antautuneet toimimaan kutsumuksessamme, meidän ei tarvitse turvautua salailuun henkemme pelastamiseksi. Jumalan sallimatta ei hiuskarvakaan putoa päästämme.
Vitsaus poistetaan Abimelekilta
20:14: ”Silloin Abimelek otti pikkukarjaa ja raavaskarjaa, palvelijoita ja palvelijattaria ja antoi ne Aabrahamille. Ja hän lähetti hänelle takaisin hänen vaimonsa Saaran.” Saaran palauttaminen maine tahrattoman oli itsestään selvä asia. Hyvin runsaiden lahjojen antaminen sitä vastoin oli Abimelekilta jalomielinen teko. Se osoitti, että hän ei kantanut kaunaa.

20:15: ”Ja Abimelek sanoi: ’Katso, minun maani on avoinna edessäsi; asu, missä mielesi tekee!’” Se, että Abimelek tarjosi Aabrahamille mahdollisuuden valita laidunmaa hänen maassansa näissä olosuhteissa, oli epäilemättä tulisten hiilten kokoamista tämän pään päälle.

20:16: ”Ja Saaralle hän sanoi: ’Katso, minä annan veljellesi tuhat sekeliä hopeata. Olkoot ne sinulle hyvitykseksi kaikkien niiden edessä, jotka sinun kanssasi ovat; niin olet kaikkien edessä todistettu viattomaksi.’” Se tavara, jonka Abimelek oli antanut Aabrahamille, arvioitiin tämän summan arvoiseksi. Nyt Saaran tuli tietää, että tämä (tai hän) oli hänelle sekä koko hänen huonekunnalleen ja kaikille ihmisille silmien sulkeminen. Se merkitsee – joidenkin selitysten mukaan – hänen tuli pitää lahjoja sovituslahjoina, myös silmällä pitäen niitä ihmisiä, joiden silmissä hän näyttäytyisi kunniattomana. Tai, jos viitataan Aabrahamiin, niin hän oli tietoisesti sokaissut Abimelekin ja kaiken hänen väkensä silmät tällä teollaan. Saaraa tuli nyt muistuttaa tämän lahjan välityksellä siitä, ettei hän ikinä enää suostuisi moiseen salailuun. Siten hänet todistettiin viattomaksi.

20:17–18: ”Mutta Aabraham rukoili Jumalaa, ja Jumala paransi Abimelekin ja hänen vaimonsa ja hänen orjattarensa, niin että he synnyttivät lapsia. 18. Sillä Herra oli sulkenut jokaisen kohdun Abimelekin huoneessa Saaran, Aabrahamin vaimon, tähden.” Jumalan rangaistus Abimelekille oli alkanut siten, että hän kielsi jälkeläiset koko hänen huonekunnaltaan. On näet hänen käsissään maailman Luojana antaa lapsien saamisen siunaus. Koko kertomus osoittaa, että Herra pitää suojelevan kätensä lastensa yllä kaikkien maailman kiusausten keskellä (Ps. 105:14–15).

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
3/2012 Lehdet

Jumalan lapsen ilo

Pekka Jaatinen

”Iloitkaa aina Herrassa. Vieläkin minä sanon: iloitkaa! Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on lähellä. Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi.” (Fil. 4:4–6)

Me tarvitsemme valoa ja lämpöä täällä. Vain Jumala voi antaa sitä sanansa ja lastensa välityksellä. Kun Paavali kehottaa iloitsemaan, niin se on samaa kuin hän sanoisi: Antakaa Jumalan auringon paistaa sieluunne ja ympäristöönne.
Jumala tahtoo, että jokainen hänen luoduistaan on onnellinen ja iloinen. Jumalan tarkoitus ihmisen suhteen on suurempi kuin iloiseksi tekeminen. Hän tekee ihmisen iankaikkisesti autuaaksi. Mutta autuas ihminen on myös iloinen. Autuus ja ilo kuuluvat yhteen.
”Iloitkaa Herrassa.” Jumalan lapsen ilo ei ole iloa näistä maallisista. Jos se perustuisi johonkin ajalliseen, sitä ei olisi kaikilla uskovilla, eikä se olisi pysyvä ilo. Jumalan lapsen ilo on iloa Herrassa.
Jumala tekee iloiseksi. Ihmisen onnen ja ilon salaisuus on siinä, että hän on läheisessä yhteydessä Jumalan kanssa. Se yhteys on mahdollinen siten, että Jumala tulee luoksemme ja antaa itsensä meille. Sen hän on tehnytkin. Hän on antanut itsensä meille Jeesuksessa Kristuksessa. Jumalan lahja on syntisen autuus. Siihen lahjaan sisältyy syntien anteeksiantamus, lapsenoikeus, vanhurskaus jne. Kaikki nämä annettiin meille henkilökohtaisesti kasteessa. Siinä saimme Jumalan koko lahjan.
Ainoa oikea suhde Jumalan lahjaan on sen vastaanottaminen ja käyttäminen. Se, mitä Jumala pitää antamisen arvoisena, on myös vastaanottamisen arvoinen. Ei ole oikein sanoa, että lahja on liian suuri näin huonolle syntiselle. Jos katsotaan meidän ansiotamme, niin jokainen lahja on meille liian suuri. Mutta jos katsotaan Kristuksen työtä, ei mikään lahja ole liian suuri niille, joiden edestä hän on kuollut.
Jumalan lapsen ilon tulee olla sopusoinnussa sydämen todellisen tilan kanssa. Me emme saa teeskennellä iloa, jota meillä ei ole. Paavalin kehotuksen tarkoituksena on, että syventyisimme Jumalan armon tuntemisessa niin, että tulisimme iloisiksi. Me emme voi määrätä tunteitamme. Mutta me voimme suunnata ajatuksemme siihen, mikä vaikuttaa tunteisiimme. Jos ajattelemme Jumalan suuria hyviä tekoja meitä kohtaan, tulee mielemme iloiseksi.
Johanneksen evankeliumin 16. luvussa Jeesus sanoo: ”Minä olen taas näkevä teidät, ja teidän sydämenne on iloitseva, eikä kukaan ota iloanne teiltä pois.” On sanottu, että uskovan elämässä ilo ja suru vaihtelevat. Se ei ole totta. Autuuden ilo on pysyvä, vaikka se ei ilmene aina samalla tavalla.
Jumalan lapsen iloa häiritsevät monet surut, jotka johtuvat ihmisen turmeluksesta ja epäsuotuisista olosuhteista. Paavali on vankina kirjoittaessaan alussa merkityt sanat. Hän valitti, ettei hänellä ollut ketään samanmielistä, joka olisi ottanut osaa hänen kohtaloonsa. Seuraava päivä saattoi olla hänen marttyyripäivänsä. Mutta sittenkin hänen sydämensä oli täynnä iloa ja riemua. Paavali tiesi, mitä uskovan tulee tehdä murheellisena. ”Älkää mistään murehtiko.” Myös Jeesus kielsi murehtimasta. Hän sanoo vuorisaarnassaan: ”Älkää siis murehtiko sanoen: Mitä me syömme? tahi: Mitä me juomme? Tahi: Millä me itsemme vaatetamme?” (Matt. 7:31) Murheet sekottavat koko hengellisen elämän. Ne himmentävät silmän, niin ette voi nähdä selvästi ja tylsistyttävät korvan, niin ettei voi kuulla Jumalan ääntä. Maalliset murheet eivät sovi ollenkaan Jumalan valtakunnan piiriin. Ne ovat syntiä ja ristiriidassa Jumalan lupausten ja isällisen huolenpidon kanssa. Meissä oleva pakana koettaa alituisesti kääntää mielemme näihin ajallisiin. Me otamme kantaaksemme ei vain tämän päivän surut, vaan myös huomisen päivän murheet. ”Me emme voi murehtimisellamme tyhjentää huomista päivää suruista, mutta me riistämme sillä siunauksen ja voiman tältä päivältä.”
Taivaallinen Isä vapauttaa lapsensa murheista kokonaan. Jeesus kuittaa ne tällä ihanalla sanalla: ”Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkea tätä tarvitsevan.” Pietari kirjoittaa kirjeessään: ”Heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen.” (1. Piet. 5:7) Herralle annettu kuorma ei ole enää mikään kuorma. Jumala on meidän Isämme. Hän tietää, mitä hänen lapsensa tarvitsevat. Jumalan rakkaus ulottuu sinne, mihin hänen tietämisensäkin ulottuu. Taivaallinen Isä on ainoa, joka voi ottaa meiltä surut pois.
Ilolla on suuri merkitys uskovan elämässä. ”Ilo Herrassa on meidän väkevyytemme.” (Neh. 8:10) Uskova, jonka sydän on iloa täynnä, on innostunut toimimaan, ja hän jaksaa tehdä työtä. Hän on väkevä murheissa. Ei mikään kuorma paina. Jeesuksen seurassa raskaskin on keveä ja karvaskin makea. Iloinen Jumalan lapsi on voimakas kiusauksissa.
Iloa vailla ollut puhkeaa kiitokseen sanoen: ”Minä kiitän sinua, Herra, sillä sinä olit minuun vihastunut, mutta sinun vihasi asettui, ja sinä lohdutit minua…” ”Te saatte ilolla ammentaa vettä pelastuksen lähteistä.” (Jes. 12:1, 3)
Jumalan lapset pääsevät kerran sinne, missä Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa enää ole oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt (Ilm. 21:4).

Kategoriat
3/2012 Lehdet Marttyyri

Antonio Paleario – Evankeliumin todistaja ja marttyyri

Viime vuonna ilmestyi Perusanoma Oy:n kustantamana erikoinen teos. Kyseessä on italialaisen humanistin ja reformaattorin, Antonio Palearion, kirja Ristiinnaulittu Kristus ja Hänen armotyönsä. Paleario eli vuosina n. 1500–1570. Hän eli ja vaikutti uskonpuhdistuksen aikakautena paavin välittömässä läheisyydessä.
Nyt julkaistun suomennoksen sisäkannessa kerrotaan Palearion elämästä. Hän toimi mm. kreikan ja heprean opettajana Sienassa sekä kreikan ja latinan professorina Milanossa. Eräässä vaiheessa hän kuului paavi Leo X:n lähipiiriin. Paleario harjoitti kirjallista toimintaa. Hänen vuonna 1542 kirjoittamansa ”Traktaatti Kristuksen kuolemasta” oli liikaa silloiselle paavin kirkolle. Se aiheutti Paleariolle inkvisition harhaoppisyytteen. Paleario tuomittiin Roomassa 1569 ja teloitettiin hirttämällä ja polttamalla heinäkuussa 1570.
Palearion teoksen varsinaisessa johdannossa kerrotaan mielenkiintoisia ja puhuttelevia asioita Paleariosta ja hänen kirjastaan. Siinä sanotaan mm.: ”Paleario kirjoitti ja painatti tämän pienen kirjan ristiinnaulitusta Jeesuksesta ja hänen armotyöstään. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä omalla nimellään. Näin arvokasta lohdutusta sieluille kaivattiin kovasti. Niinpä yksinomaan Venetsiassa kirjaa painettiin vuonna 1542 peräti 40000 kappaletta. Ilmeisesti lähes yhtä monta kappaletta ilmestyi Modenassa. Tämän lisäksi kirja käännettiin ranskaksi ja monelle muulle kielelle.” (em. teos, s. 12)
Kirjan johdannossa kerrotaan myös siitä, miten paavinvalta havahtui siihen, mitä oli tapahtumassa. Kirjan kirjoittajaa, Paleariota, alettiin etsiä ja kirjaa alettiin tuhota. Tämä johti Palearion vangitsemiseen, tuomitsemiseen ja kuolemaan sekä hänen kirjansa lähes täydelliseen hävittämiseen. Kuitenkin, kuten kirjan johdanto sanoo, ”kävi kuitenkin niin, että Paleario nousi haudastaan, saarnasi vielä kerran Jeesuksesta ja hänen armotyöstään ja todisti vanhurskauttamisesta uskon kautta” (s. 13). Paleario saarnaa meillekin suomen kielellä samasta kallisarvoisesta totuudesta.
Miksi Paleario joutui kokemaan näin kovan kohtalon ja miksi hänen kirjansa yritettiin hävittää maan päältä? Yksin sen tähden, että hän julisti ja opetti evankeliumia Kristuksesta, sitä oppia, että syntinen pelastuu yksin armosta, yksin Kristuksen tähden, yksin uskon kautta. Sitä ei Rooman Antikristus voinut sietää vaan surmasi jalon Kristuksen todistajan. Mutta tässäkin toteutuu: ” ja uskonsa kautta hän vielä kuoltuaankin puhuu.” (Hepr. 11:4)
Näin Paleario evankeliumia julisti:
”Nämä Paavalin sanat (Room. 5:12–21) kertovat meille selkeästi, että laki on annettu, jotta tuntisimme synnin. Opimme niistä kuitenkin myös sen, ettei lailla suinkaan ole suurempaa voimaa kuin Kristuksen vanhurskaudella. Sen kautta olemme vanhurskaita Jumalan edessä. Niin kuin Kristus on voimakkaampi kuin Aadam, niin myös Kristuksen vanhurskaus on voimakkaampi kuin Aadamin synti. Aadamin synti oli riittävän suuri tekemään meistä syntisiä ja vihan lapsia ilman, että olisimme itse tehneet tahallamme syntiä. Kristuksen vanhurskaus on vielä riittävämpi tekemään meistä armon lapsia ilman omia hyviä tekojamme. Varsinkin, kun mitkään hyvät tekomme eivät voi olla hyviä, ellei meistä jo ennen niiden tekemistä ole tullut vanhurskaita ja hyviä uskon kautta.
Ne ihmiset erehtyvät, jotka eivät uskalla luottaa Jumalan armoon syntiensä vuoksi sekä epäilevät hänen kykyään ja haluaan antaa anteeksi näin suuria syntejä. Onhan Jumala jo rankaissut ainoaa Poikaansa meidän syntiemme ja rikostemme vuoksi. Hän on samalla antanut koko ihmiskunnalle yleisen syntien anteeksiantamuksen. Jokainen voi iloita siitä uskomalla evankeliumin, tuon iloisen sanoman, jota apostolit ovat julistaneet koko maailmalle.”
Hannu Lehtonen

Kategoriat
3/2012 Lehdet

Parannuskeino syntiä vastaan

”Rakkaat lapset! Kirjoitan tämän teille, jotta ette tekisi syntiä. Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus. Hän on meidän syntiemme sovittaja; eikä vain meidän vaan koko maailman.”(1.Joh. 2:1–2)

Meillä on parannuskeino, joka on auttanut meidät synnistä ja sovittanut meidät Jumalan kanssa, nimittäin Jeesuksen Kristuksen aikaansaama parannus, joka perustuu hänen vereensä ja kuuliaisuuteensa. Tämä parannuskeino on taivaallinen ja jumalallinen. Vain sillä on se voima ja kunnia, että se voi ottaa pois maailman synnit, niin kuin Johannes kirjoittaa: “Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä” (1.Joh. 1:7).
Sen tähden meidän tulee omistaa tämä Herran Jeesuksen Kristuksen suorittama maksu vahvalla uskolla, turvallisina levätä siinä ja tyytyä siihen. Meidän on tyydyttävä siihen puhdistukseen, joka tapahtui ristillä Jeesuksen Kristuksen veren kautta ja joka kasteessa lahjoitettiin meille eikä koetettava itse puhdistautua synneistämme. Se, joka on puhdistettu, on puhdas eikä hänen tarvitse tulla sellaiseksi. Hänen täytyy vain nöyränä tunnustaa vikansa ja koettaa jatkuvasti vapautua niistä. Joka on kasteessa kerta kaikkiaan puhdistettu ja sitten vielä kuitenkin yrittää oman katumuksensa avulla uudelleen puhdistua, ei ainoastaan ole eksynyt kauas pois evankeliumin oikeasta käsittämisestä, vaan tallaa sen lisäksi jalkoihinsa Jeesuksen Kristuksen veren, uskonsa, kasteen ja autuuden. Kuitenkin moni ajattelee tekevänsä siinä oikein. Kun kiven kovaan tyrkytetään sitä, että meidän on maksettava syntivelkamme, mikä huuto säilyy niin kauan kuin maailmakin pysyy, niin me sanomme: Syntini tahdon tunnustaa ja anoa niitä hartaasti anteeksi Isä meidän -rukouksessa Jumalalta, mutta Jeesuksen Kristuksen veri on minut jo kasteessa puhdistanut kaikista synneistäni. Tämä tunnustus on Jumalalle sydämellisen mieluinen, sillä niin kunnioitetaan yksin Jeesusta Kristusta.
Martti Luther, Matkaevästä, s. 169–171.

Kategoriat
2/2012 Lehdet

Pääkirjoitus 2/2012 – Hannu Lehtonen

Viime aikoina on jälleen esitetty maassamme vaatimuksia eutanasian laillistamisesta. Näiden vaatimusten esittäjien joukossa on mm. entinen europarlamentaarikko Esko Seppänen. Hänen puolestaan voitaisiin laillistaa avustettu itsemurha.

Eutanasian puolestapuhujat viittaavat muun muassa Hollantiin, jossa eutanasia on ollut laillistettuna kymmenkunta vuotta. Heidän mukaansa kaikki tapaukset tutkitaan tarkoin, ettei väärinkäytöksiä ilmenisi. Uutiset Hollannista kertovat kuitenkin eräitä hälyttäviä asioita. Muun muassa eräässä Daily Telegraphin julkaisemassa jutussa (21.4.2011) kerrotaan: ”monet vanhemmat ihmiset Hollannissa pelkäävät niin paljon eutanasiaa, että he kantavat mukanaan kortteja, joissa sanotaan, etteivät he tahdo eutanasiaa.”

Eutanasian kannattajat koettavat äänekkäästi kiistää kaiken yhteyden natsien ideologiaan. Historia kertoo, että natsit alkoivat valtaannousunsa jälkeen surmata esimerkiksi vammaisia sillä perusteella, että nämä olivat elinkelvottomia. Kristillinen opetus ihmiselämän pyhyydestä oli kuitenkin edelleen niin vaikuttavana, etteivät natsit saaneet laillistettua tätä ihmisten surmaamista, vaan nämä teot tehtiin salaa.

Kristittyjen tärkeänä ja arvokkaana tehtävänä on puolustaa ihmiselämän arvoa. Jumala on suojannut käskyillään meidän elämämme. Näissä käskyissä sanotaan myös: ”Älä tapa.” On sitten kysymys elämän alkupuolesta tai sen loppupuolesta, tämä käsky kieltää meiltä oikeuden ottaa omiin käsiimme elämän lopettaminen. Se oikeus kuuluu yksin Luojallemme.

Toivottavasti eutanasiaa ei koskaan maassamme laillisteta. Jos niin kävisi, pelkään, että ennen pitkää moni, varsinkin vanha tai sairas, saa pelätä henkensä edestä. Sitä vastoin työkenttää riittää siinä, että vanhuksista, kroonisesti sairaista jne. pidetään huolta.