Kategoriat
6/2010

KARITSA JA SEURAKUNTA – NÄKYMIÄ ILMESTYSKIRJAAN

Markus Pöyry, pastori, Seinäjoki

Apokalypsis Iesou Khristou (Jeesuksen Kristuksen ilmestys) – tämä on Ilmestyskirjan itsensä antama otsikko itselleen. Tuo otsikko kertoo kaiken oleellisimman kirjan sisällöstä, mutta valitettavasti juuri tuo otsikko on usein ajassamme unohdettu. Ei tarvitse montaa vilkaisua tehdä nykypäivän Ilmestyskirjan selityksiin tai Ilmestyskirjasta kertoviin kirjoihin, niin huomaamme, että otsikkoa ei ole ymmärretty – se on kadoksissa. Kirjaa luetaan niin kuin se olisi lopun ajan pedon ilmestys tai Antikristuksen ilmestys.

Kristuksen sijaan yritetään kirjan jokaisesta luvusta etsiä, että missä peto ilmestyy, mitä vihjeitä pedosta annetaan, missä pedon luku esiintyy nykypäivänä. Se on hyvin valitettavaa, että pedon merkki ja sen tulkinnat ovat meille tutumpia kuin Karitsan merkki hänen palvelijoidensa otsassa. Kuinka monta jännityskirjaa onkaan kirjoitettu Megiddon vuorilla käytävästä Harmageddonin taistelusta. Mutta kuinka monta kirjaa olet nähnyt Siionin vuorella seisovasta teurastetusta Karitsasta?

Ilmestyskirjan otsikko lupaa siis, että se on Jeesuksen Kristuksen ilmestys. Se tarkoittaa, että Jeesus Kristus ilmestyy kirjan joka luvussa ja ilmoittaa itsensä kuulijalle tai lukijalle jatkuvasti uudestaan ja uudestaan.

Toinen yleinen väärinymmärrys Ilmestyskirjasta on aikaperspektiivissä – ajatellaan, että Ilmestyskirja on yksinkertaisesti kirja lopun ajoista. Ikään kuin se olisi kirjoitettu ihmisten uteliaisuuden tyydyttämiseksi: raotetaan verhoa, mitä lopussa tapahtuu. Kaikkien vitsausten pasuunoineen ja maljoineen katsotaan olevan jossain kaukana tulevaisuudessa eikä nähdä, että synti ja sen seuraukset – se mitä maljoissa ja vitsauksissa kuvataan – ovat läsnä jo meidän ajassamme samoin kuin koko Kirkon historiassa.

Mutta vielä valitettavampaa on, että kaikkien lupausten ja taivaallisen jumalanpalveluksen kuvausten katsotaan olevan vasta toteutumassa kerran taivaassa. Jeesus sanoo tällaista tulkintaa vastaan Johannekselle: “Kirjoita siis, mitä olet nähnyt ja mikä nyt on ja mitä tämän jälkeen on tapahtuva.” (Ilm. 1:19) Siis totta kai tulevaisuusnäkökulma on mukana, mutta myös se, “mitä olet nähnyt ja mikä nyt on”.

Kolmas Ilmestyskirjan tulkinnan yleinen väärä näkökulma, johon myös haluan kiinnittää huomiota, on se, että kirjaa luetaan usein puhtaasti yksilön näkökulmasta. Mutta Ilmestyskirja puhuu meille koko ajan Kristuksesta ja hänen seurakunnastaan. Eli meidän ajallemme tyypillinen yksilöajattelu on poissa Ilmestyskirjasta.

Lähdemme nyt katsomaan muutamia näkymiä. Onneksi oli otsikoksi annettu Ilmestyskirjan näkymiä. Minun ei näin ollen tarvitse koko kirjaa ja sen teologiaa selittää. Poimin muutamia näkymiä ja kiinnitän huomion näihin korostuksiin eli että se on Kristuksen ilmestys nykyhetkessä ja seurakuntansa keskellä.

Seurakuntanäkökulma

Seurakuntanäkökulma tulee esille jo kirjan ensimmäisissä jakeissa: “Autuas se, joka lukee, ja autuaat ne, jotka kuulevat tämän profetian sanat.”(Ilm. 1:3) Huomasitko, että ensimmäinen verbi on yksikössä ja jälkimmäinen on monikossa? Tässä on meille selkeästi kuvattu seurakunnan jumalanpalveluskonteksti (konteksti = asiayhteys yms.). Ilmestyskirja oli alun perin tarkoitettu luettavaksi jumalanpalveluksessa, jumalanpalvelusseurakunnalle. Siis (yksikössä) “autuas se, joka lukee”, eli seurakunnassa on lukukappaleen lukija ja (monikossa) “autuaat ne” – siis seurakuntalaiset –, “jotka kuulevat”. Näyttää siltä, että koko Ilmestyskirja on kirjoitettu koko ajan pitäen mielessä jumalanpalvelusta viettävä seurakunta, ja näyttää siltä, että kirjan sanoma liitetään vahvasti seurakunnan jumalanpalvelukseen. Tästä nyt esimerkki.

Me tiedämme alkukirkon jumalanpalveluksesta, että siinä oli kaksi perusosaa: sanaosuus, johon kuului ainakin luettu sana ja sen selitys, ja sen jälkeen kaikui kutsu ehtoollispöytään ja alkoi sakramenttiosuus. Tämä sama rakenne, alkuseurakunnan jumalanpalvelusrakenne, piirtyy esiin Ilmestyskirjassa. Ensiksi Johannes sanoo: “Autuas se, joka lukee, ja autuaat ne, jotka kuulevat…” Eli siitä alkaa sanaosuus. Ilmestyskirjan lopussa kaikuu toinen autuaaksi-julistus: “Autuaat ne, jotka ovat kutsutut Karitsan hääaterialle!” (Ilm. 19:9) Tässä on nyt viittaus seurakunnan ateriaan eli ehtoollisosion alkamiseen. Se on kutsu ehtoollispöytään. En pidä myöskään lainkaan mahdottomana, että kirjan viimeiset jakeet, joissa Henki ja morsian eli seurakunta sanovat: “Tule, Herra Jeesus”, ovat seurakunnan Maranata-huuto Jeesukselle, joka saapuu seuraavaksi alkavassa ehtoollisosiossa seurakuntansa luo viinissä ja leivässä ja seurakunta huutaa Jeesukselle: “Tule, Herra Jeesus.” Jumalanpalvelusta viettävä seurakunta on koko ajan taustalla Ilmestyskirjassa ja kirjassa heijastetaan sitä liturgiaa, jota vietetään taivaassa ja maan päällä. Palaamme tähän vielä myöhemmin.

Ilmestyskirja oli tarkoitettu luettavaksi seurakunnan jumalanpalveluksessa läpi kokonaan kerralla. Messut kestivät ehkä hiukan kauemmin kuin nykyään, mutta uskon, että juuri siitä syystä, että se on tarkoitettu kerralla läpiluettavaksi, niin se ymmärrettiin paremmin kuin nykyään. Moni kristitty saattaa innolla aloittaa Ilmestyskirjan lukemisen ja sitten ahdistua ja pysähtyä, kun alkaa sinettien ja pasuunoiden ja vihan maljojen hirveä tuhosade. Ihminen ehkä luovuttaa viimeistään 13. luvun kohdalla, jossa pedot nousevat maasta ja merestä, ja pahuus näyttää saavan vallan. Mutta seurakunta, joka sai kuulla koko Ilmestyskirjan luettavan läpi, huomasi, että keskus ei olekaan luvussa 13, ei pedoissa eikä Antikristuksessa, vaan keskus on taivaallisessa jumalanpalveluksessa, taivaallisessa valtaistuinsalissa.

Ilmestyskirjan viides luku ydin ja avain

Johanneksen näky alkaa siitä, kun hän saa nousta katsomaan taivaallista jumalanpalvelusta Ilmestyskirjan viidennessä luvussa ja sinne näky palaa jatkuvasti uudestaan. Tuo viidennen luvun jumalanpalvelus on Ilmestyskirjan ydin ja avain – aivan niin kuin jos katsotte jotain hyvää elokuvaa ja käytte juonen kannalta väärään aikaan jääkaapilla, niin te menetätte koko elokuvan ettekä pysy enää kärryillä – samalla tavalla, jos Ilmestyskirjasta viidennen luvun unohtaa tai lukee huolimattomasti, niin on mahdotonta ymmärtää koko Ilmestyskirjaa.

Kun Jeesus näyttää Johannekselle ja seurakunnalle maata kohtaavia kauheuksia, synnin tuhoja, kaikkea tätä, niin Jeesus halusi aina vähän väliä silti muistuttaa: “katso Johannes, katso seurakunta, mikä teidän todellisuutenne tällä hetkellä silti on.” Ensin viidennessä luvussa näytetään teurastettu Karitsa seisomassa keskellä valtaistuinta, ja seurakunta ylistää häntä siitä, että hän on kuolemallaan voittanut ja ostanut ihmiset Jumalalle kaikista sukukunnista. Sitten alkaa tulla sinettejä ja pasuunoita, mutta aina niiden välissä Johannes – ja nyt siis Ilmestyskirjaa kuuleva seurakunta – viedään takaisin valtaistuinsaliin ja taas näytetään Karitsa seurakuntansa keskellä ja voitonjuhlan riemu. Ja lopuksi vielä uuden taivaan ja maan luomisen jälkeenkin mainitaan, että Jumalan ja Karitsan valtaistuin on siellä oleva.

Nämä taivaalliset jumalanpalvelusjaksot ovat Ilmestyskirjan keskeisin asia. Ne jäsentävät koko tätä kirjaa. Ne eivät siis ole kuvausta taivaasta kuoleman ja viimeisen tuomion jälkeen niin kuin me usein ajattelemme, vaan ne ovat kuva seurakunnan tämänhetkisestä todellisuudesta. Ne eivät ole siis toisin sanottuna pelkästään futuristista (tulevaisuuteen suuntautuva) eskatologiaa (oppi lopun ajoista), vaan pikemminkin presenttistä (nykyhetkeen viittaava), läsnä olevaa tai käynnistynyttä, alkanutta eskatologiaa. Ne puhuvat siis, Jeesuksen sanoin, siitä, “mikä nyt on”. Viidennessä luvussa kuvataan, miten maan päällä olevatkin osallistuvat tuon Karitsan valtaistuimen ääressä toimitettavaan jumalanpalvelukseen. Näin Jeesus näyttää Ilmestyskirjan sanoja kuuntelevalle jumalanpalvelusseurakunnalle, joka kokee itsessään vainot ja ahdistukset maan päällä, että he jumalanpalveluksessaan, sen kautta, saavat olla osalliset taivaan juhlasta, jossa voittanutta Karitsaa ylistetään. Hän on jo tuonut voiton, seurakunta on Voittajan puolella.

Ilmestyskirja piirtää siis visuaalisesti esiin sen saman, minkä Heprealaiskirjeen kirjoittaja opettaa jumalanpalvelusseurakunnalle. Heprealaiskirjeessä sanotaan: “Te olette käyneet Siionin vuoren tykö ja elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin tykö, ja kymmenien tuhansien enkelien tykö, taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukon ja seurakunnan tykö, ja tuomarin tykö, joka on kaikkien Jumala, ja täydellisiksi tulleitten vanhurskasten henkien tykö, ja uuden liiton välimiehen, Jeesuksen, tykö, ja vihmontaveren tykö, joka puhuu parempaa kuin Aabelin veri.” (Hepr. 12:22–24) Ihmeellisellä tavalla Ilmestyskirjassa kaikki tämä on kuvattuna visuaalisesti: Karitsa Siionin vuorella, kymmenet tuhannet enkelit, 144000 esikoisen juhlajoukko, tuomari, Isä valtaistuimella, vanhurskaat, Karitsa Jeesus, teurastettu, verinen – kaikki tämä on kuvattuna. Ilmestyskirjan viesti on siis sama kuin Heprealaiskirjeen kirjoittajan eli jumalanpalvelusseurakunnalle sanotaan: te olette jo käyneet kaiken tämän tykö.

Täytyy sanoa, että hienosti isät aikoinaan ovat ymmärtäneet tämän, kun Kirkon liturgia on kehittynyt. Nimittäin Ilmestyskirjan taivaallisessa jumalanpalveluksessa esiintyy meidänkin liturgiastamme tuttu “Pyhä, pyhä” -hymni, kun Jumalan valtaistuimen edessä neljä olentoa tätä laulavat. Tämä on Raamatussa nimenomaan Jumalan läsnäolon hymni. Kun katsotte, missä “Pyhä, Pyhä” lauletaan Raamatussa, niin sitä ei löydy mistään muualta kuin sieltä, missä Jumalan valtaistuin on. Se lauletaan aina Jumalan valtaistuimen edessä. Kristityt isät ovat ymmärtäneet, mitä meidän jumalanpalveluksessamme tapahtuu ja ovat sijoittaneet tämän Sanctus-hymnin (“Pyhä, Pyhä”) erinomaiseen paikkaan liturgiassamme eli juuri ehtoollisliturgian osaksi. Se viestittää hyvin siitä, että viettäessämme ehtoollista me vietämme sitä todellisuudessa Karitsan valtaistuimen edessä, ja siinä maan päällinen seurakunta yhtyy taivaalliseen seurakuntaan. Siksi meidän jumalanpalveluksissamme täytyykin kuulua Sanctuksen kaikua.

Samoin prefaation (prefaatio on messussa ehtoollisvuorolaulua seuraava ylistys- ja kiitosrukous) päätöksessä me tunnustamme sunnuntai sunnuntain perään tämän Ilmestyskirjan meille opettaman tosiasian, että “laulamme sinulle ylistystä enkelien ja kaikkien pyhien kanssa”. Tunnustamme sen, että enkelit ja pyhät ovat meidän kanssamme, taivaallinen jumalanpalvelus liittyy maan päällä toimitettavaan jumalanpalvelukseen. Ja eikö vieläpä se, että me laulamme liturgiassamme Agnus Dein eli laulamme Jumalan Karitsalle, joka pois ottaa maailman synnit, erinomaisesti saarnaa juuri tätä, että me olemme teurastetun, verisen Karitsan valtaistuimen edessä viettäessämme ehtoollista. Jeesus tahtoo Ilmestyskirjassa näyttää, mitä Herran pöytä seurakunnassa todellisuudessa on. Se on siis Karitsan valtaistuin.

Yhteys läsnä olevaan Kristukseen on seurakunnalle elintärkeä

Tämä yhteys nyt läsnä olevaan Kristukseen ja taivaan juhlaan on seurakunnalle elintärkeä. Laodikean seurakunnassa tämä yhteys oli mennyt rikki. Siitä seurakunnasta Jeesus sanoo siksi, että “sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston” (Ilm. 3:17). Laodikean seurakunnassa oli se surkea tilanne, että Jeesus seisoo ovella ja kolkuttaa, odottaa päästä sisään. “Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.” (Ilm. 3:20) Valitettavasti tätä kohtaa on yleensä tulkittu yksilön näkökulmasta ja on ajateltu, että tuo ovi on epäuskoisen ihmisen sydämen ovi, jonka ovella Jeesus siis seisoo. Mutta jo loogisesti se olisi mahdoton kuva. Mitenkä Jeesus käy sisään ihmisen sydämeen, mutta aterioikin sitten sen koko ihmisen kanssa siellä sydämessä. Tämän kohdan taustalla on pikemminkin Laulujen laulun (Korkean veisun) kirja, jossa sulhanen sanoo morsiamelleen: “Kuule, rakkaani kolkuttaa: ’Avaa minulle, siskoseni, armaani, kyyhkyseni, puhtoiseni.’” (Laul. l. 5:2) Tässä Laulujen laulun kirjan kohdassa ei puhuta sydämen ovesta, vaan seurakunnan ovesta. Laulujen laulu on aina nähty kuvaksi Jumalan ja hänen seurakuntansa suhteesta. Sama on kyseessä tässä Ilmestyskirjan kohdassa. Jeesus pyytää päästä morsiamen eli Laodikean seurakunnan ovesta sisään, että hän voisi viettää seurakuntansa kanssa ateriaa eli Herran ehtoollista. Tuo sama ovi, jolla Jeesus seisoo, mainitaan meille heti pari jaetta tämän jälkeen (ks. Ilm. 4:1) ja tarkennetaan, että se on ovi, joka johtaa taivaalliseen jumalanpalvelukseen ja siitä ovesta Johannes käy katselemaan taivaallista jumalanpalvelusta. Eli laodikealaiset olivat itse sulkeneet tuon oven. Jeesus ei ollut sitä heiltä sulkenut. He olivat jättäneet pois aterioinnin, ehtoollisen vieton, he olivat siis halveksineet sakramenttia. He olivat hylänneet Jumalan sanan ja Jeesus joutui siksi pyytämään: “kuulkaa minun ääntäni, että pääsen uudelleen aterioimaan teidän kanssanne.” Hän pyysi seurakuntaa avaamaan uudestaan ehtoollisen oven. Laodikealaiset olivat siis hylänneet Jumalan sanan ja sakramentin. Heistä oli siksi tullut penseitä ja siksi Kristus sanoi, että“sinä olet …kurja ja köyhä …ja alaston”, koska he olivat menettäneet oman aarteensa.

Kaste Ilmestyskirjassa

Ilmestyskirjassa eivät siis ole lainkaan piilossa ne välineet, joiden kautta Karitsa rakentaa Kirkkonsa ja joiden kautta hän on seurakuntansa keskellä yhä läsnä. Sana ja sakramentit ovat valitettavasti jääneet sen kaiken pedon etsinnän tähden piiloon meiltä Ilmestyskirjassa, vaikka ne ovat kyllä kirkkaasti siellä esillä. Ehtoollisen lisäksi Jeesus näyttää myös kasteen merkityksen seurakunnalleen. Seitsemännessä luvussa meille sanotaan: “Ja minä näin erään muun enkelin kohoavan auringonnoususta, ja hänellä oli elävän Jumalan sinetti, ja hän huusi suurella äänellä niille neljälle enkelille, joille oli annettu valta vahingoittaa maata ja merta, ja sanoi: ’Älkää vahingoittako maata älkääkä merta, älkää myös puita, ennen kuin me olemme painaneet sinetin Jumalamme palvelijain otsaan’. Ja minä kuulin sinetillä merkittyjen luvun, sata neljäkymmentä neljä tuhatta merkittyä kaikista Israelin lasten sukukunnista.” (Ilm. 7:2–3) Karitsan seurakuntaa yhdistäväksi tekijäksi mainitaan siis aivan ensiksi se, että kaikki seurakuntalaiset on merkitty sinetillä. Tämän kohdan tausta on Hesekielin kirjassa, jossa pellavavaatteisiin puetun miehen käsketään piirtää pelastuvien otsaan merkki, joka varjelee heidät Jerusalemia kohtaavalta tuholta. Tarkkaan ottaen heprean alkuteksti sanoo tässä, että tee taw ihmisten otsaan. Tawon yksi heprean aakkosista, joka alun perin kirjoitettuna näytti x-kirjaimelta tai ristiltä. Hesekielin kirjassa Jumala siis käski piirtää ristin merkin ihmisten otsaan. Ja tämä taw eli ristinmerkki oli siis suojeluksen merkki, joka suojeli tuomiolta ja tapolta hurskaat Jerusalemissa. Ilmestyskirjan 7. luvussa kerrotaan, miten tämä merkki painetaan joidenkin otsaan ja 9. luvussa tarkennetaan, mikä vaikutus tällä merkillä oli. Nimittäin siellä sanotaan, että ainoastaan niitä ihmisiä saa vahingoittaa, joilla ei ole tätä Jumalan sinettiä otsassa. Eli tämä on myös suojeluksen sinetti, joka otsiin painetaan. Ilmestyskirja kutsuu tätä merkkiä kuitenkin tarkemmin vielä sinetiksi. Jos kuningas entisaikaan lähetti kirjeen, niin siihen painettiin hänen sinettinsä, jossa saattoi olla kuninkaan kuva, mutta ainakin siinä täytyi aina olla kuninkaan nimi. Siitä sinetistä, jossa oli kuninkaan nimi, kaikki tunnistivat, että tämä kirje on kuninkaan omaisuutta ja hänen lähettämänsä.

Tätä merkkiä, joka Ilmestyskirjassa otsiin piirretään, kutsutaan sinetiksi, koska siinä sinetissä on Jumalan ja Karitsan nimi. Tämä vahvistetaan meille vielä luvussa 14, jossa sanotaan näistä 144000 eli taistelevasta seurakunnasta, maanpäällisestä seurakunnasta: “Ja minä näin, ja katso, Karitsa seisoi Siionin vuorella, ja hänen kanssaan sata neljäkymmentä neljä tuhatta, joiden otsaan oli kirjoitettu hänen nimensä ja hänen Isänsä nimi.”(Ilm. 14:1) Kun nuo 144000 merkittiin, he saivat itselleen Karitsan ja hänen Isänsä nimen. Mikä muu tuo merkki voi olla kuin pyhä kaste? Kun Jeesus asetti kasteen, hän sanoi: “Kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Kasteessa tuo pyhä nimi ihmiselle annetaan, jotta hän voi sitä avuksi huutaa, kiittää ja ylistää. Siinä merkitään ihminen omistajan leimalla, Jumalan pyhällä nimellä, että kaikki näkevät, kenen omaisuutta hän on: hän on nyt Kristuksen omaisuutta. Vielä Ilmestyskirjan lopussa tätä hienosti korostetaan, kun uudesta taivaasta ja maasta puhutaan ja kerrotaan, että Karitsan valtaistuin on siellä oleva ja hänen palvelijansa näkevät hänen kasvonsa ja hänen nimensä on heidän otsissansa. Eli kyse ei ollut mistään salaisesta, lopun aikoina asetettavasta sinetistä pelastettaviin, vaan sinetti on kuva pyhästä kasteesta. Näettekö jälleen tämän näkökulman: “mikä nyt on”?

Ei voi jälleen muuta kuin ihailla sitä viisautta, jolla Kirkko on aikoinaan kasteliturgiaan säilyttänyt tuon tawin, ristin merkin, piirtämisen. Yhä tänä päivänä nimittäin, kun pastori kastaa lapsen, hän piirtää lapsen otsaan ristin ja sanoo: “Ota pyhä ristin merkki otsaasi ja rintaasi todistukseksi siitä, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen.” Tuntuu siltä, että meidän liturgiamme, sekä jumalanpalveluksen että myös kasteen liturgia, elää todeksi näitä Ilmestyskirjan kuvauksia, tai toisinkinpäin voi sanoa, että Ilmestyskirjaa lukiessamme meille näytetään visuaalisesti, mikä merkitys, mikä vaikutus meidän kasteellamme on ja mihin todellisuuteen meidät liitetään osallisiksi jumalanpalveluksessa, ehtoollisjumalanpalveluksessa.

Oikea ja väärä jumalanpalvelus

Miksi olen puhunut niin paljon jumalanpalveluksesta tähän asti? Siksi, koska se on koko Ilmestyskirjan keskuksessa. Usein ajatellaan, että Ilmestyskirjassa on pohjimmiltaan kyse hyvän ja pahan kosmisesta taistelusta tai että se on lohikäärmeen ja Jumalan taistelu, mutta tarkkaan ottaen kirjassa on viime kädessä kyse oikeasta ja väärästä seurakunnasta ja oikeasta ja väärästä jumalanpalveluksesta. Tämä näkyy esimerkiksi selvästi siitä, mitä Jeesus sanoo Pergamon seurakunnalle: “Minä tiedän, missä sinä asut: siellä, missä saatanan valtaistuin on.” (Ilm. 2:13) Miksi Jeesus kirjoittaa tällä tavalla? Siksi koska Pergamossa oli tuohon aikaan Zeuksen alttari. Siellä toimitettiin jumalanpalvelusta Zeukselle ja Jeesus nyt riisuu naamiostaan tuon alttarin ja kertoo, mikä se todellisuudessa on. Zeuksen alttari on saatanan valtaistuin. Siellä tapahtuva jumalanpalvelus tapahtuukin saatanan valtaistuimen edessä. Jeesus näin tuomitsi väärän jumalanpalveluksen. Mutta juutalaiset saavat aivan samalla tavalla myös osansa. Smyrnan seurakunnalle Jeesus taas sanoo: “Minä tiedän sinun ahdistuksesi ja köyhyytesi – sinä olet kuitenkin rikas – ja mitä pilkkaa sinä kärsit niiltä, jotka sanovat olevansa juutalaisia, eivätkä ole, vaan ovat saatanan synagooga.” (Ilm. 2:9) Nyt Jeesus vuorostaan riisuu naamiosta juutalaiset, jotka uskoivat, että he todella palvelevat ainoaa elävää Israelin Jumalaa. Jeesus viittaa tarkoituksella synagoogaan eli juutalaisten jumalanpalveluspaikkaan ja sanoo niin vahvasti, että he ovat saatanan synagooga, koska heidän jumalanpalveluksensa ei tapahdu Karitsan valtaistuimen edessä.

Ilmestyskirjassa oikea jumalanpalvelus on kaikki kaikessa, ja kun tarkkaan katsomme, niin huomaamme, että Isää Jumalaa, häntä, joka valtaistuimella istuu, ei lainkaan nähdä Ilmestyskirjassa. Meille kerrotaan, että valtaistuimella on kyllä istuja, mutta ainoa hahmo, joka nähdään valtaistuimella, on tuo teurastettu mutta elävä Karitsa. Tämä julistaa meille sen, että Jeesus on näkymättömän Jumalan kuva ja vain hänen kauttaan voi Isää Jumalaa palvoa. Se, kuka Isä on, voidaan tuntea vain teurastetun Karitsan kautta. Ja vain näin Isä haluaakin itsensä tunnettavan. Isä saa kunnian ja kirkkauden ja kiitoksen juuri silloin, kun Karitsaa ylistetään. Siksi Jeesus tuomitsee sekä Zeuksen alttaripalveluksen että myös juutalaisten synagoogapalveluksen niin ankarin sanoin – koska he eivät tunne Poikaa niin heillä ei ole Isääkään. Kaikki jumalanpalvelus, kaikki rukous, kaikki ylistys, joka ei tapahdu Karitsan kautta, hänen kauttaan, hänen kanssaan ja hänessä, on epäjumalanpalvelusta.

Miksi seurakunta kuvataan kaupunkina?

Lopuksi luomme vielä tarkemman katsauksen tuohon Karitsan seurakuntaan, Karitsan morsiameen. “Ja tuli yksi niistä seitsemästä enkelistä […] ja puhui minun kanssani sanoen: ’Tule tänne, minä näytän sinulle morsiamen, Karitsan vaimon”. Ja hän […] näytti minulle pyhän kaupungin, Jerusalemin, joka laskeutui alas taivaasta Jumalan tyköä.” (Ilm. 21:9–10) Oletko miettinyt koskaan, miksi seurakunta kuvataan kaupunkina? Monelle, joka viihtyy maaseudun rauhassa, ei välttämättä kuva kaupungista ole kovin houkutteleva. Mutta Jeesus halusi viestittää meille monta asiaa kuvaamalla oman seurakuntansa kaupungiksi.

Ensiksikin hän haluaa osoittaa, että Kristuksen seurakunta ei ole jokin hengellinen abstraktio. Meille ei ole kuvattu jotain ideaa morsiamesta. Meille ei näytetä Ilmestyskirjassa seurakuntana ikään kuin ihmisiä tai sieluja vain yhdessä leijumassa ristiin rastiin, siellä täällä. Ei, vaan me näemme hyvin erilaisen kuvan. Me näemme kaupungin, jolla on muurit, perustukset ja portit. Tällä Jeesus haluaa näyttää, että seurakunta on todella käsin kosketeltava konkreettinen todellisuus, joka on näkyvissä siellä, missä on yhteisö, jossa Kristus puhuu, pesee puhtaaksi ja ruokkii. Se on suojeltu todellisuus, jossa on muuri ympärillä. Porteilla on kaksitoista enkeliä, sanansaattajaa, ja seurakuntakirjeissähän Ilmestyskirja tarkoittaa juuri seurakunnan paimenia, Jumalan sanansaattajia. Kaupungin muureilla oli kaksitoista perustusta ja niissä kahdentoista apostolin nimet.

Kirkko ei ole siis mikä tahansa uskovien keskinäinen yhteenliittymä, vaan se on yhteisö, joka on rakennettu apostolien opetuksen perustalle. On paljon erilaisia rakennuksia, mutta vain sitä rakennusta, joka on rakennettu apostolien perustalle, voi kutsua uudeksi Jerusalemiksi, Kristuksen morsiameksi.

Toinen syy, miksi seurakunta kuvataan kaupunkina, on se, että Ilmestyskirjan aikoihin kuulijat kuuluivat johonkin kaupunkiin ja kaupungit olivat tuohon aikaan yhteisöjä aivan eri tavalla kuin nykyisin. Ne olivat jopa niin tiiviitä yhteisöjä, että ajateltiin olevan mahdotonta elää täyttä ihmisen elämää, jos ei voinut osallistua kaupungin julkiseen elämään. Tuon ajan kristityille oli siksi hyvin vaikea paikka se, että he eivät voineet osallistua Vähän Aasian kaupungeissa vahvasti pinnalla olevaan keisarikulttiin ja moniin siihen kytkeytyviin kristillisen moraalin vastaisiin menoihin. Monilla oli varmasti suuri kiusaus tehdä kompromisseja, että ihmisarvoinen elämä osana kaupunkiyhteisöä voisi jollakin tavalla jatkua. Mutta Jeesus Ilmestyskirjassa ankarasti varoitti seurakuntia lähtemästä kompromissien tielle. Hän varoitti minkäänlaisesta osallisuudesta väärään jumalanpalvelukseen. Sen sijaan hän tarjosi seurakunnalle toisen kuvan. Hän lohdutti heitä kauniilla kuvalla toisesta kaupungista, toisesta yhteisöstä, uudesta Jerusalemista, johon he saavat kuulua ja jonka Herra on Karitsa. Tällä toisella yhteisöllä, seurakunnalla – tällä Jeesus rohkaisi omiaan pysymään lujana.

Lopuksi

Tässä oli joitakin väläyksiä Ilmestyskirjasta. Toivon, että näkisimme, miten kirja on todella Jeesuksen Kristuksen ilmestys, hänen, joka ilmestyy seurakuntansa keskellä teurastettuna Karitsana ja joka on ostanut kansansa Jumalalle kuolemallaan ja joka on sinetöinyt seurakuntansa pyhällä kasteella ja joka aterioitsee heidän kanssaan Karitsan valtaistuimen edessä. Näillä välineillä Kristus rakentaa ja pitää yllä seurakuntaansa.

Toivon, että näkisimme myös sen, miten Ilmestyskirja siis keskittyy koko ajan yhteisöön, seurakuntaan. Jeesus ei rohkaise meitä Ilmestyskirjassa yksilöinä yksinäiseen taisteluun. Hän ei kuvaa erilaisia yksilöitä, jotka riemuitsevat Herrasta tai taistelevat pahan ajan keskellä, vaan jatkuvasti synnin vitsausten keskellä eläville kristityille Jeesus näyttää kuvan jumalanpalvelusta viettävästä seurakunnasta, taistelevasta seurakunnasta, joka yhdistyy jumalanpalvelusta viettävään riemuitsevaan seurakuntaan.

Jumalanpalvelusseurakuntana Jeesus on tarkoittanut omansa elämään. Jumalanpalvelusseurakuntana hän on tarkoittanut omansa taistelemaan ja iloitsemaan Karitsan voitosta jo tässä ajassa.

Esitelmä paastonajan kirkkopäivillä Kokkolassa 27.3.2010. Väliotsikot toimituksen.

Kategoriat
6/2010

JEESUS KRISTUS – TOSI IHMINEN JA TOSI JUMALA.

Martti Luther

“Mutta sinä, Beetlehem Efrata, joka olet vähäinen olemaan Juudan sukujen joukossa, sinusta minulle tulee se, joka on oleva hallitsija Israelissa, jonka alkuperä on muinaisuudesta, iankaikkisista ajoista.” (Miik. 5:1)

 

Te, rakkaani, olette tänään kuulleet profeetta Miikan lausuman Jeesus-lapsesta, että hänen tuli syntyä Beetlehemissä ja että hänen valtakuntansa on toisenlainen kuin maailma ja perkeleen valtakunta. Se on näet jumalallinen ja ystävällinen valtakunta, täynnä hyvyyttä, armoa ja laupeutta. Me saarnaamme alituisesti tätä, että Kristuksen valtakunta ja herruus koskee Jumalan kansaa, ei maailmaa ja perkeleen kansaa.

Kun kuningas Herodes kysyi kirjanoppineilta ja heidän täytyi hänelle vastata, ilmoittivat he hänelle ainoastaan tämän tekstin, eikä Herodes myöskään kysynyt enempää. Hänen huolenaan oli näet se, että hän pysyisi kuninkaana tässä juutalaisten maassa ja että hän hävittäisi tämän äsken syntyneen juutalaisten kuninkaan. Tästä syystä hän sen jälkeen tapatti Beetlehemin viattomat lapset. Sen vuoksi kirjanoppineet vastaavat Herodeksen kysymykseen vain, että juutalaisten kuningas syntyy Beetlehemissä. He ajattelevat näin: Jos sotkeudumme asiaan enemmän, hän saattaa mestauttaa meidät kaikki. Me asetamme hänen eteensä profeetan sanan. Jos se saa hänet raivoihinsa, niin me emme ole sitä sanoneet, vaan profeetta Miika. He eivät uskalla saarnata Herodeksen edessä omia ajatuksiaan äsken syntyneestä juutalaisten kuninkaasta. He viittaavat ainoastaan Raamattuun ja saattavat kuningas Herodeksen ja profeetan yhteen. He osoittavat, että näin on kirjoitettu profeetan kirjassa. Tuohon aikaan tilanne oli sellainen, että Herodes oli alistanut juutalaiskansan ja heidän valtakuntansa valtansa alle hyvin väkivaltaisesti, niin etteivät juutalaiset uskaltaneet napista. Sen tähden he ainoastaan viittaavat Raamattuun, profeetan kirjaan, eivätkä tee muuta. He eivät välitä kuninkaastaan ja hallitsijastaan.

Mutta profeetta jatkaa puhumalla, millainen kuningas tai hallitsija tämä lapsi on oleva. Hän sanoo: “sinusta (Beetlehemistä) minulle tulee se, joka on oleva hallitsija Israelissa.” Tässä puhutaan siitä, minkälainen Kristuksen valtakunta on. Olemmehan kuulleet, että hän on Jumalan kansan kuningas ja hänen valtakuntansa on armon valtakunta. Mutta kun hän edelleen sanoo: “jonka alkuperä on muinaisuudesta, iankaikkisista ajoista”, niin se on puhuttu hänen persoonastaan, siitä, millainen persoona tämä kuningas on. Hän on Jumalan kansan kuningas ja Herra, ja hän lähtee Beetlehemistä. Mutta siitä huolimatta on hänen lähtönsä ollut ennen päivien alkua, ts. hän on lähtöisin ikuisuudesta ennen päivien alkua.

Tätä kirjanoppineet eivät sanoneet kuningas Herodekselle, eivätpä he itsekään sitä käsittäneet eivätkä uskoneet. Se on näet hieman epäselvempi kuin sitä edeltävä lause, jossa sanotaan, että hän syntyy Beetlehemissä ja on oleva Israelin kansan hallitsija. Se on helppo ymmärtää. Se on varma osoitus siitä, että hänen täytyy olla ihminen. Mutta että sitten sanotaan: “jonka alkuperä on muinaisuudesta, iankaikkisista ajoista”, ei ole niin helppo ymmärtää. Se näet tarkoittaa, että hän on myös ikuinen Jumala, jonka olemassaolo ei alkanut vasta Beetlehemissä, vaan joka on ollut ikuisuudesta.

Hän on oleva Herra ja hän lähtee Beetlehemistä. Ei voi olla toisin kuin, että tämä hallitsija on tosi ihminen. Sillä Beetlehem on kaupunki, maallinen, ulkonainen asia, joka nähdään ruumiillisin silmin ja jossa asutaan ruumiillisesti. Koska nyt tämän hallitsijan on määrä olla lähtöisin Beetlehemistä, on hänen täytynyt syntyä siellä ruumiillisesti, kuten joku ihminen syntyy kaupungissa. Jos hän on syntynyt Beetlehemissä, niin hän on luonnollinen, tosi ihminen. Samoin: jos hänen on oleva Israelin kansan hallitsija ja kuningas, täytyy hänen olla ihminen. Hänellä täytyy olla liha ja veri, ruumis ja sielu, kuten muilla ihmisillä. Muuten hän ei voisi olla Israelin kansan hallitsija. Profeetta lausuu edelleen: “jonka alkuperä on muinaisuudesta, iankaikkisista ajoista”, ts. hän on lähtöisin ikuisuudesta. Tämä kuningas ei synny vasta silloin, kun hän lähtee Beetlehemistä. Hän on kyllä sieltä lähtöisin, hän syntyy siellä. Se on yksi lähteminen. Mutta tämän lähtemisen ohella hänellä on vielä toinen lähteminen, joka on alusta ja ikuisuudesta, ennen ajan alkamista ja päivien nimeämistä. Jos sanotaan, että hän on lähtöisin Beetlehemistä, täytyy myös sanoa, että hän on lähtöisin alusta ja ikuisuudesta.

Profeetan sanojen tulee näet antaa pysyä voimassa. Ensiksi hän lausuu: Ex te egredietur, “sinusta (Beetlehemistä) lähtee”. Tässä ylipapit ja kirjanoppineet todistavat, että ’lähteminen’ merkitsee syntymistä. Niinhän mekin sanomme: Mistä sinä olet lähtöisin? Wittenbergistä, Leipzigista, ts. olen syntynyt Wittenbergissä, Leipzigissa. Samoin myös tässä: Hallitsija on lähtevä Beetlehemistä, ts. hänen on määrä syntyä Beetlehemissä. Sitten profeetta lausuu edelleen: Cujus egressus ab antiquis diebus, ts. “jonka alkuperä on muinaisuudesta, iankaikkisista ajoista”, ennen kuin aikaa, päivää ja hetkeä oli. Se tarkoittaa: Hän, jonka on määrä syntyä Beetlehemissä, on myös syntynyt ikuisuudesta.

Jos nyt tahdot tietää, mistä tämä lapsi on syntyisin, niin kuule profeetta Miikaa, joka sanoo, että hän on Beetlehemistä. Mistä muualta? Vain Beetlehemistäkö? Ei, vaan hän on syntynyt, ennen kuin yhtään päivää on ollut, ennen kuin maailma, taivas ja maa, aurinko ja kuu on luotu. Sitä ei voi sanoin kuvata. Beetlehemistä hän tulee äitinsä kautta, mutta hän on ikuisuudesta, ennen ajan alkua, ennen kuin päivää ja yötä, aikaa ja hetkeä voitiin laskea. Tätä Herodes ja juutalaiset eivät kyenneet ymmärtämään eivätkä he myöskään olleet sen arvoisia. He takertuivat kiinni tekstiin ruumiillisesta syntymästä. Toisesta syntymästä he eivät tienneet mitään, kuten moisille narreille tuleekin käydä.

Tämä on nyt Israelin kansan kuningas ja hallitsija, Herramme Jeesus Kristus, joka syntyi kuningas Herodeksen aikana Beetlehemissä oikeana, todellisena ihmisenä luonnollisesta äidistä, kuitenkin ilman miehen siementä. Hän sikisi Pyhästä Hengestä. Tällä todellisella ihmisellä on myös nimi, joka kuuluu:Egressus ab antiquis diebus, Hän, joka on lähtenyt ja syntynyt ennen maailman alkua, ennen kuin päiviä on ollut. Näin hänet tulee oppia tuntemaan, että hän on tosi ihminen, syntynyt ajallisesti Beetlehemissä, ja myös tosi Jumala, syntynyt ennen ajan alkua ikuisuudessa.

Tästä maailma raivostuu ja tulee mielettömäksi. Se ei näet kykene sovittamaan näitä kahta syntymää yhteen, että tämä lapsi on lähtöisin eli syntyisin Beetlehemistä, että hän on tullut ruumiillisesti ihmiseksi neitsyt Mariasta, ja että hän kuitenkin on lähtöisin eli syntyisin myös ennen maailman alkua, jolloin ei vielä oltu luotu vaimoa, aviosäätyä, aurinkoa eikä kuuta. Kenestä hän sitten lienee syntyisin, jos hän on syntynyt ennen maailman alkua? Ei kenestäkään muusta kuin Jumalasta. Sen tähden hänen täytyy olla ikuinen Jumala. Ennen maailman alkua ei näet ollut olemassa mitään muuta kuin Jumala. Jos maailma uskoisi, että Jumala on luonut taivaan ja maan, sen täytyisi päätellä näin: Jos tämä on lähtöisin eli syntynyt ennen maailman alkua, täytyy hänen olla lähtöisin eli syntyisin Jumalasta, ja hänen täytyy olla itse Jumala. Sillä ennen maailman alkua ei ole mitään muuta kuin Jumala. Kaikki luotu on näet Jumalan luomaa tai tekemää. Mutta Jumalaa ei ole luotu, vaan hän on Luoja itse. Jumalan ja luomakunnan lisäksi ei ole mitään muuta.

Tämä on kuningas, joka saa kaiken aikaan. Sillä jos Kristus olisi pelkkä ihminen, ei hän olisi ollut meille avuksi, ja perkele olisi niellyt meidät kaikki. Kuolema olisi näet surmannut hänet yhtä hyvin kuin kaikki muut. Sekään ei olisi auttanut, että hän on syntynyt neitsyestä. Sillä on paljon ihmeellisempää, että Jumala teki Eevan kylkiluusta, kuin että neitsyt synnyttää. Neitsyt on näet vaimonkuva, joka sitä paitsi on luotu sitä varten, että hän synnyttää lapsia. Sen tähden ei perkele eikä kuolema olisi siitä välittänyt, että hän on syntynyt neitsyt Mariasta. Mutta sillä on merkitystä, että neitsyt ei kanna ainoastaan poikaa, vaan sellaista poikaa, joka on syntynyt ennen maailman alkua ja nyt jälleen syntyy maailmaan. Sen tähden on perkele, kuolema ja koko perkeleen valtakunta kukistettu, koska ne hirttivät itsensä sellaiseen ihmiseen, joka on lähtenyt eli syntynyt ennen kuin maailma oli olemassa. Jos nimittäin näin ei olisi, ja hän olisi ollut lähtöisin vain Beetlehemistä, olisi kuolema surmannut hänet yhtä lailla kuin sinut ja minut, neitsyt Marian, Johannes Kastajan ja muut suuret pyhät. Mutta hän on lähtöisin ikuisuudesta. Sen vuoksi täytyy kuoleman, joka on tähän saakka kaikki ihmiset surmannut, tämän lapsen, Herran Jeesuksen, kohdalla joutua häpeään. Sillä koska hän oli Jumala, ei jumaluus voinut kuolla eikä tulla perkeleen kadottamaksi.

Kuitenkin, koska hän ajallisesti oli lähtöisin Beetlehemistä ja oli syntynyt maailmassa, kuten joku muu lapsi, täytyi hänen kuolla. Ja koska hän oli sitä varten lähetetty, täytyi hänen tulla syntiseksi meidän edestämme ja antaa tuomita itsensä. Tästä seuraa sitten, että perkele ja kuolema vangitsevat itse itsensä. Ne käyvät hänen kimppuunsa eivätkä näe pitemmälle kuin hänen lähtemiseensä Beetlehemistä. Sen lähtemisen mukaan tämä lapsi on mahdollista surmata. Mutta kun hän nyt makaa haudassa, lausuu hän: Minä olen syntynyt ennen maailman alkua. Ja voimalla hän tempaa itsensä irti haudasta, synnistä, kuolemasta ja perkeleestä, niin etteivät ne voi häntä estää.

Profeetta tahtoo tuoda meille tästä ruhtinaasta sellaisen sanoman, että hänellä on kaksi lähtemistä, tai, kuten me omalla kielellämme sanomme, kaksi syntymää. Sen tähden hän on sellainen persoona, joka on samanaikaisesti tosi Jumala ja tosi ihminen. Kuitenkin hän on vain yksi persoona eikä kaksi. On sanottava: Kristus on neitsyt Marian poika, joka on imenyt hänen rintojaan, kuten kuka tahansa ihminen, ja hän on kasvanut. Mutta sen ohella hän on myös syntynyt ikuisesta Isästä ennen maailman alkua ikuisuudessa. Näin siis nämä kaksi luontoa, jumalallinen ja inhimillinen, yhdeksi persoonaksi erottamattomasti yhteen liittyneinä, ovat yksi Kristus, joka on tosi Jumala ja tosi ihminen. Hän on lähtöisin eli syntyisin Beetlehemistä. Hän on myös lähtöisin eli syntyisin ikuisuudesta. Hän, jota Maria kutsuu pojakseen, on ikuisen Isän Poika. Neitsyt Marian poika, ajassa syntynyt, ja ikuisen Isän Poika on yksi ainoa Poika, ei kaksi poikaa. Hän on yksi ainoa persoona, ei kaksi persoonaa, yksi ainoa Kristus, Jumala ja ihminen, ei kaksi Kristusta.

Tätä ylipapit eivät sanoneet Herodekselle. Hän, tyranni, ei myöskään ollut – kuten sanottu – sen arvoinen, että hänen olisi pitänyt se tietää tai käsittää. He itsekään eivät sitä käsittäneet. Mutta meidän suurin lohdutuksemme ja turvamme on se, että meillä on sellainen Kuningas ja Herra, joka ei ole ainoastaan tosi ihminen, vaan myös tosi Jumala, kaiken luomakunnan Luoja ja Herra, jolle synti, kuolema ja perkele eivät mahda yhtään mitään.

Se, joka nyt tahtoo edetä oikein eikä loukkaantua tähän persoonaan, käsittäköön ensin hänen ensimmäisen lähtemisensä Beetlehemistä ja sen jälkeen hänen toisen lähtemisensä ikuisuudesta. Näin profeettakin noudattaa tätä järjestystä. Hän kirjoittaa ensin ruumiillisesta syntymästä. Hän puhuu siitä enemmän kuin toisesta syntymisestä, joka on ikuisuudesta, vaikka tämä ikuinen syntyminen on tapahtunut ensin ikuisuudessa ja tuo ruumiillinen sen jälkeen maailmassa. Olen usein sanonut ja sanon vielä: Se, joka tahtoo tuntea Jumalan ja ilman vaaraa mietiskellä (speculiren) häntä, luokoon katseensa seimeen. Aloittakoon alhaalta ja oppikoon ensiksi tuntemaan neitsyt Marian pojan, joka on syntynyt Beetlehemissä. Sen jälkeen hän oppii hyvin tuntemaan tämän lapsen, kuten teksti itsessään kertoo, kuka tämä neitsyen poika on, nimittäin Kuningas ja Herra ikuisuudessa. Silloin tämä ei ole pelottavaa, vaan mitä ihaninta ja lohduttavinta.

Salomo lausuu: Qui scrutator est majestatis, opprimetur a gloria (Raskaitten asioiden tutkiminen on liian raskasta [latinan lause kuuluu sanatarkasti suunnilleen: Se, joka tutkii majesteettia, painetaan alas kunniasta, suom. huom.]). Se, joka tahtoo aloittaa ensiksi tutkimalla, miten Jumala hallitsee maailmaa, miten hän on tämän ennalta valinnut ja tuota ei, miksi hän ei estänyt ennalta ihmisen lankeemusta, koska hän tietää kaiken – se joka tahtoo aloittaa tällaisilla kysymyksillä oppiakseen tuntemaan Jumalan (järkihän on nenäkäs ja mielellään pohdiskelee sellaisia kysymyksiä), se taittaa todellisuudessa niskansa. Kuten Lucifer, paha henki, oli korskea ja siksi lankesi niin kauheasti. Ei tule aloittaa katosta, ennen kuin perustus on ensin pantu.

Jos tahdot edetä turvallisesti ja oikein tuntea Jumalan, niin pysyttele alhaalla, kuten profeetta tässä tekee, niin ettet ensiksi tahdo tietää Kristuksen lähtemistä ennen maailman alkua, vaan ensin opit hänen lähtemisensä Beetlehemistä. Kuten Kristus itsekin opettaa: “Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani. Jos te olisitte tunteneet minut, niin te tuntisitte myös minun Isäni; tästä lähin te tunnette hänet, ja te olette nähneet hänet.” (Joh. 14:6–7) Samoin: “Filippus! Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän; kuinka sinä sitten sanot: ’Näytä meille Isä’? Etkö usko, että minä olen Isässä, ja että Isä on minussa? Niitä sanoja, jotka minä teille puhun, minä en puhu itsestäni; ja Isä, joka minussa asuu, tekee teot, jotka ovat hänen.” (Joh. 14: 9–10) Se, joka ei tahdo tästä aloittaa, vaan tahtoo heti ylös korkeuksiin jumaluutta tutkimaan ja mietiskelemään sitä, miten Jumala hallitsee ja miten hän on ankara Kuningas, miten hän rankaisee ja surmaa, se lankeaa kunniasta, kuten Salomo sanoo (vrt. edellä latinankielinen sitaatti, suom. huom.), ja hänelle tapahtuu oikein.

Sen tähden oikea taito on tämä: Se, joka tahtoo oikein oppia tuntemaan tämän lapsen, hänen tulee mennä Beetlehemiin, ts. että hän näkee, miten tämä lapsi on syntynyt neitsyt Mariasta, että hän on tosi ihminen, minun lihaani, vertani ja luutani, kuitenkin ilman syntiä, ja millainen virka hänellä on toimitettavana ja suoritettavana maailmassa, nimittäin että hän – kuten Miika sanoo – on hallitsija, joka lunastaa kansansa synneistä ja ikuisesta kuolemasta. Kun siis tämä on hyvin opittu ja tämä lapsi on löydetty seimestä, nähty ja hyvin käsitetty, silloin huomataan helposti itsestään, että tämä Marian poika on myös Jumalan Poika, Isästä syntynyt ennen ajan alkua ikuisuudessa. Hänellä on kaksi lähtemistä eli syntymää, ja kuitenkin hän on yksi ainoa persoona. Jos siis tartut tähän ihmiseen, Kristukseen, niin olet tarttunut Jumalaan, jos kosket häneen, kosket Jumalaan, jos palvot häntä, palvot Jumalaa ja jos pilkkaat häntä, pilkkaat Jumalaa. Sen vuoksi evankelista on arvostanut suuresti tätä profeetan lausumaa. Se on ollut myös juutalaisten keskuudessa suuressa arvossa, vaikkakin he ovat käsittäneet sen lihallisesti ja ovat pitäneet silmällä vain Beetlehemiä.

Edelleen tässä kerrotaan suurista junkkereista (alunperin: nuori aatelismies, yleisnimitys erilaisille herroille Lutherilla, suom. huom.), miten häpeällisesti he käsittelevät näitä kallisarvoisia, oivallisia sanoja. Ylpeät, kopeat ylipapit ja kirjanoppineet halveksivat tätä lapsosta, Herodes-konna vainoaa häntä. Tämä on nyt meidän Herran Jumalamme taito: Hän voi panna tällaisen erinomaisen tekstin ihmisten nenän eteen, vieläpä suuhun, niin että he puhuvat siitä, laulavat ja sanovat sen, ja kuitenkaan he eivät ymmärrä siitä sanaakaan. Näin käy nykyäänkin: keisari, kuninkaat, ruhtinaat, aateliset, porvarit ja talonpojat arvelevat osaavansa evankeliumin vallan erinomaisesti, mutta helvetin tulen he osaavat! Sillä ylipapit ja kirjanoppineet osaavat tämän tekstin oikein hyvin ja puhuvat siitä. Herodes ymmärtää sen, kun se hänelle saarnataan, ja lähettää tämän tekstin mukaisesti viisaat Beetlehemiin ja – mikä vielä enemmän – sanoo heille: “Menkää ja tiedustelkaa tarkasti lasta; ja kun sen löydätte, niin ilmoittakaa minulle, että minäkin tulisin häntä kumartamaan.”(Matt. 2:10) Oi, sinä hurskas rikkaruoho, kuinka harras oletkaan! Mutta mitä auttaa häpeällisiä, viheliäisiä ihmisiä se, että heillä on Jumalan sana ja he sen tuntevat, mutta eivät kuitenkaan ymmärrä siitä vähääkään?

On ihmeellinen asia, että Herra Jumalamme antaa ihmisille sanansa eivätkä nämä kuitenkaan sitä haista eivätkä maista. Ylistän häntä siitä, että hän voi näin tehdä. Syy on tämä: he ovat ylpeitä, niin että he halveksivat Jumalan sanaa, vaikka se jo on heillä. Olen usein sanonut ja sanon vielä: Soisin, ettei minun tarvitsisi enää saarnata. Sillä ne, joille me nyt saarnaamme ja joilla nyt on evankeliumi, aiheuttavat meille mitä suurinta mielipahaa. Heillä on hallussaan hallinnon johto, valta, raha ja tavara, ja he ahdistavat kaikkia, mutta erityisesti meitä, jotka saarnaamme evankeliumia. No niin, jos sinä ahdistat meitä, niin me sanomme sinulle takaisin: Sinä et saa evankeliumista mitään, vaikka meidän täytyy saarnata sitä sinulle ja vaikka kuulet ja näet sen ja tartut siihen, kuten Kristus sanoo: “että he, vaikka näkevät, eivät näkisi, ja vaikka kuulevat, eivät ymmärtäisi” (Luuk. 8:10). Ja kuten kirjanoppineilla ja Herodeksella on profeetan sana: “sinusta minulle tulee se, joka on oleva hallitsija…” He tietävät nämä sanat, mutta mitä he tietävät, sitä he eivät kuitenkaan tiedä.

Herra Jumalamme kohtelee häpeällisiä, kiittämättömiä ihmisiä, hänen sanansa halveksijoita ja vainoojia siten, että nämä kuulevat hänen sanansa eivätkä kuitenkaan kuule, vieläpä saarnaavat sitä eivätkä kuitenkaan ymmärrä siitä mitään. Vaikka meidän porvarimme ja talonpoikamme käsittäisivät evankeliumin, en tahtoisi koskaan saarnata sen tähden, että he käyttävät sitä niin häpeällisesti väärin. Mutta nyt minä saarnaan itselleni ja omilleni, jotka sitä tarvitsevat. Muut saavat pelkät kuoret, mutta heidän täytyy olla ilman ydintä. He kuulevat soiton kaikua, mutta eivät itse soittoa. Herra Jumalamme on sellainen saarnaaja, joka antaa saarnansa julki siten, että koko maailma kuulee sen, ja kuitenkaan sitä eivät käsitä muut kuin hurskaat. Samoin kuin näillä ylipapeilla, kirjanoppineilla ja Herodeksella on profeetan sana suussaan ja korvissaan, mutta he käsittävät siitä yhtä paljon kuin lehmä.

Sen vuoksi ei kenenkään pidä ajatella: Minulla on evankeliumi eikä se voi minulta puuttua. Tahdonpa päästä perille siitä, onko sinulla todella evankeliumi vai ei. Jos sinä uskot evankeliumin sydämestäsi ja se vaikuttaa parannusta sinussa, niin sinulla on se todella. Mutta jos tulet ylpeäksi ja halveksit sitä, niin ei sinulla sitä ole, vaan sinä kuulet sen, kuten Herodes, ja puhut siitä, kuten ylipapit ja kirjanoppineet. Viisaat kuulevat sen oikein ja käsittävät sen, mutta Herodes pysyy konnana ja ylipapit ja kirjanoppineet lurjuksina.

Tämä on ihmeellinen valtakunta, kun Kristuksella on sellaisia oppilaita. Toiset kuulevat hänen sanansa ja käsittävät sen, mutta toiset kuulevat sen eivätkä käsitä sitä. Ja tämä on meidän lohdutuksemme: Maailma, paavi, piispat, viisaat, nokkelat jne. ovat paljon meitä ylempänä, mitä tulee rahaan, tavaraan, valtaan, viisauteen, kunniaan ja kaikkeen, mitä maailmassa on, mutta tässä kohdassa he ovat paljon meitä alempana. Meidän aarrettamme, rakasta evankeliumia, he eivät maista eivätkä haista, vaikka he sitä mitä uutterimmin kuulevat, lukevat, opiskelevat, vieläpä itse puhuvat siitä ja opettavat sitä. Osoittaahan heidän elämänsä kylliksi, että heillä on paatuneiden juutalaisten kanssa korvat eivätkä kuitenkaan kuule ja ovat näkevin silmin sokeita.

Suokoon Jumala armossaan meidän yhdessä viisaiden kanssa kuulla ja käsittää rakasta evankeliumia ja varjelkoon hän meidät paatumuksesta ja sokeudesta ikuisesti. Aamen.

 

W2 13b, 1565–1573. Suomennos: Hannu Lehtonen. Raamatun sitaatit pääasiassa KR 38. Otsikko suomentajan.

Kategoriat
6/2010

Pääkirjoitus – Hannu Lehtonen

Hannu Lehtonen

Tuttujen Raamatun kohtien äärellä on erityisenä vaarana se, että ei osaa kunnolla pysähtyä miettimään niitä. Voimme ajatella esimerkiksi Luukkaan jouluevankeliumia, joka tulee joulun aikana esille monia kertoja. On vaarana, että joulun tapahtumista tulee ikään kuin kaunis kuvaelma, jolloin emme tajua, että niissä on kyse todellisista tapahtumista.

Edellä sanomani tuli voimakkaasti mieleeni käydessäni läpi Lutherin saarnaa (löytyy tässä numerossa), jossa hän puhuu siitä, miten itämaan tietäjät tulivat Jerusalemiin. Matteuksen evankeliumissa kerrotaan, että he kysyivät: ”Missä on se äsken syntynyt juutalaisten kuningas? Sillä me näimme hänen tähtensä itäisillä mailla ja olemme tulleet häntä kumartamaan.” (Matt. 2:2) Matteus jatkaa: ”Kun kuningas Herodes sen kuuli, hämmästyi hän ja koko Jerusalem hänen kanssaan.” (j. 3) Kreikan alkukielessä käytetty termi, joka tässä on käännetty sanalla ’hämmästyä’ (KR 38) voidaan kääntää myös voimakkaammilla ilmauksilla, kuten ’pelästyä’ (KR 92), ’järkyttyä’ tai ’tulla levottomaksi’ yms.

Itämailta tulleet tähtien tutkijat sohaisivat itse sitä käsittämättään ampiaispesää. Herodes oli tunnettu julmuudestaan ja vallanhimostaan. Hän ei epäröinyt tapattaa sukulaisiaankaan vallassa pysymisensä varmistamiseksi. Kun Herodes kutsutti ylipapit ja kirjanoppineet luokseen ja ”kyseli heiltä, missä Kristus oli syntyvä” (j. 4), niin nämä olivat erittäin varovaisia sanoissaan ja lähinnä vain viittasivat profeetta Miikan ennustukseen (Miik. 5:1). He tiesivät, että tässä käsiteltiin hyvin kuumaa kysymystä, jossa oli kirjaimellisesti kysymys elämästä ja kuolemasta.

On erittäin puhuttelevaa ajatella sitä, miten ylipapit ja kirjanoppineet sekä Herodes suhtautuivat Raamatun sanaan. Vaikka he olivat jumalattomia ihmisiä – Luther kutsuu heitä roistoiksi ja konniksi – he eivät kuitenkaan epäilleet Raamatun sanaa. Ylipapit ja kirjanoppineet eivät alkaneet vesittää Jumalan sanaa. He eivät tunteneet nykyisen raamattukritiikin metkuja, joilla Raamattu saadaan mukautettua milloin mihinkin. Päinvastoin, he todistivat Raamatulla Messiaan syntymäpaikan. Nykyään sanottaisiin varmaankin, että he olivat fundamentalisteja ja uskoivat kirjaimellisesti Raamattuun. Vielä ihmeellisempää on, että Herodeskin uskoi Raamatun sanan. Hän sanoi itämaan tietäjille evästykseksi: ”Menkää ja tiedustelkaa tarkasti lasta; ja kun sen löydätte, niin ilmoittakaa minulle, että minäkin tulisin häntä kumartamaan.” (Matt. 2:8)

Luther kuvaa sitä, miten ihmeellisesti Jumala toimii. Ylipapit, kirjanoppineet ja Herodes puhuivat Jumalan sanasta. Jumalan sana oli heidän suussaan ja korvissaan. Se oli yhtä lailla Jumalan elävä ja voimallinen sana. Mutta he eivät käsittäneet siitä mitään. Heillä oli vain kuoret, mutta ei ydintä.

Matteuksen jouluevankeliumi muistuttaa meitä tärkeistä asioista. Ensiksi: Raamatun sana on luotettava opas. Itämaan tietäjät saivat Raamatun sanasta oikean opastuksen loppumatkaa varten, niin että he löysivät perille Beetlehemiin, Jeesus-lapsen luokse. Toiseksi: Raamattu todistaa Kristuksesta. Jeesus itse sanoi myöhemmin kirjanoppineille: ”Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä, ja ne juuri todistavat minusta.” (Joh. 5:39)