Kurt Einarsson, dosentti, lääkäri, Ruotsi
Mitä Raamattu sanoo oikeudesta kuolla? Voi vaikuttaa tarpeettomalta käyttää ilmaisua ”oikeus kuolla”. Me kaikki kuolemme, mutta emme tiedä ensinkään miten ja milloin. Onko kuoleminen oikeus? Paavali kirjoittaa, että synnin palkka on kuolema, ja Room. 5:12:ssa sanotaan: ”Sen tähden, niin kuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet.” Kun Jumala asetti ihmisen paratiisiin, hän ei tarkoittanut tätä kuolemaan. ”Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää. Ja tuli ehtoo, ja tuli aamu, kuudes päivä.” (1. Moos. 1:31) Mutta hän sanoo Aadamille: ”mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman.” Me tiedämme, mitä tapahtui, ja 1. Moos. 3:19:ssä sanotaan: ”Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinä olet otettu. Sillä maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” Kuolemaa, ts. ruumiin ja hengen eroamista, ei ollut tarkoitettu kohtaamaan ihmistä, mutta nyt katastrofi oli tapahtunut. Vihollinen, perkele, oli tunkeutunut Jumalan luomiskuntaan ja asettautunut sinne lujasti. Hän oli vallannut sen ja hänen mukanaan seurasi kärsimys ja kuolema. Sen vuoksi kuolema ei ole mitään luonnollista, ei mitään sellaista, jonka kanssa ihminen voi vähitellen ystävystyä. On oikeampaa pelätä sitä, kokea se vihollisena, tuhoajana, ei-ystävänä. Asia on, kuten joku on sen ilmaissut: ”on tärkeämpää tulla ystäväksi Jeesuksen kuin kuoleman kanssa.”
Jeesus tuli näet maailmaan tehdäkseen tyhjäksi kaikki perkeleen teot. Heprealaiskirjeen luvussa 2 sanotaan: ”… että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on: perkeleen, ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat olleet orjuuden alaisia” (Hepr. 2:14–15). Jesajan kirjan luvussa 53 luemme: ”Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana.” (Jes. 53:4) Sen tähden Jeesus taisteli sairautta ja kuolemaa vastaan, kun hän vaelsi täällä maan päällä. Sen tähden hän paransi sairaita ja herätti kuolleita. Hän näki kaiken sairauden ja hädän takana itse perkeleen. Kohtaamme tämän esimerkiksi Luuk. 13:11:ssä, jossa kerrotaan kuinka Jeesus paransi naisen ”jossa oli ollut heikkouden henki kahdeksantoista vuotta, ja hän oli koukistunut ja täydelleen kykenemätön oikaisemaan itseänsä”. Jeesus sanoo hänestä: ”Ja tätä naista, joka on Aabrahamin tytär ja jota saatana on pitänyt sidottuna, katso, jo kahdeksantoista vuotta…” (j. 16) Sairaus ja kuolema on siis synnin seurausta.
Juutalaisten keskuudessa kaikkea sairautta pidettiin ilmauksena jostain tietystä synnistä yksittäisen ihmisen kohdalla. Jeesus osoittaa Joh. 9:ssä kuitenkin, ettei kaikkea sairautta saa tarkastella siten. Kun opetuslapset sanovat sokea syntyneestä miehestä: ”Rabbi, kuka teki syntiä, tämäkö vai hänen vanhempansa, että hänen piti sokeana syntymän?”, vastaa Jeesus: ”Ei tämä tehnyt syntiä eivätkä hänen vanhempansa, vaan Jumalan tekojen piti tuleman hänessä julki.” (Joh. 9:2–3) On kuitenkin olemassa sairautta, joka on ilmeisen synnin seuraus ja rangaistus. Tämä käy ilmi muun muassa Ilm. 2:20–22:ssä, jossa Jeesus sanoo Tyatiran seurakunnan enkelille: ”Mutta se minulla on sinua vastaan, että sinä suvaitset tuota naista, Iisebeliä, joka sanoo itseään profeetaksi ja opettaa ja eksyttää minun palvelijoitani harjoittamaan haureutta ja syömään epäjumalille uhrattua. Ja minä olen antanut hänelle aikaa parannuksen tekoon, mutta hän ei tahdo parannusta tehdä eikä luopua haureudestaan. Katso, minä syöksen hänet tautivuoteeseen, ja ne, jotka hänen kanssaan tekevät huorin, minä syöksen suureen ahdistukseen, jos eivät tee parannusta ja luovu hänen teoistansa.”
Me lähdemme usein siitä, että olemassaolon suuri ongelma on kärsimys ja sairaudet, ja ne Jeesuksen pitää korjata. Jeesus osoittaa kuitenkin, että kaiken tämän takana on vakavampi vaurio, joka ensin pitää korjata, nimittäin paha itse, joka ei välitä Jumalasta ja tuhoaa hänen luomistyötään. Ensin pitää tulla oikeaan suhteeseen Jumalan kanssa syntien anteeksiantamuksen välityksellä, kuten näemme kertomuksessa halvaantuneesta miehestä Matt. 9:ssä. Jeesus sanoo hänelle: ”Poikani, ole turvallisella mielellä; sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi”, ja sen jälkeen: ”nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi”.
Jeesus paransi ”kaikkinaisia tauteja ja kaikkinaista raihnautta, mitä kansassa oli” (Matt. 4:23). Hän oli kaikenlaisten sairauksien, silmä-, korva- ja neurologisten, akuuttien samoin kuin kroonisten tautien asiantuntija. Hän saattoi sanoa miehelle, jonka käsi oli kuivettunut: ”’Ojenna kätesi’. Mies teki niin…” (Luuk. 6:10). Jeesus ei määrännyt toistuvaa harjoittelua, johon sisältyy suunnilleen kaksikymmentä kuntoutustoimenpidettä. Ei, käsi parani samalla hetkellä. Tämä on ihme.
Jeesus herätti kuolleita. Hän kutsui Lasarusta, joka oli maannut haudassa mädäntymässä neljättä päivää, ja Lasarus tuli ulos ilmielävänä. Jeesuksen ei tarvinnut puhaltaa häneen henkeä uudelleen. Ei, ihminen on ikuisuusolento, jonka henki ei voi kuolla. Hän käski Nainin lesken poikaa nousemaan ylös, ja kuollut nousi pystyyn ja alkoi todistaa. Siellä, missä Jeesus on, ei koskaan ole kaikki toivo poissa. Hän on elämän Herra. Kristittynä oleminen merkitsee ei-rationaalisten tekijöiden ottamista huomioon. Se, että Jeesus pystyi saamaan kuolleen nousemaan paareistaan, ei ole mitään itsestään selvää. Käsittämätöntä olisi ollut, jos hän, Jumalan Poika, ei olisi voinut tehdä sitä. Jos hän olisi puhunut joitakin lohdutuksen sanoja leskelle, se olisi ollut kaunista, esteettisesti puhuttelevaa. Mutta hän sai kuolleet nousemaan ylös. Se on kristinuskoa.
Oikeus elää – oikeus kuolla. Roomalaiskirjeen 14. luvusta luemme: ”Sillä ei kukaan meistä elä itsellensä, eikä kukaan kuole itsellensä. Jos me elämme, niin elämme Herralle, ja jos kuolemme, niin kuolemme Herralle. Sentähden, elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat. Sillä sitä varten Kristus kuoli ja heräsi eloon, että hän olisi sekä kuolleitten että elävien Herra.” (Room. 14:7–9) Paavali saattoi myös sanoa: ”Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto.” (Fil. 1:21) Miten hän saattoi sanoa näin? Niin, 2. Kor. 5:1:ssä hän kirjoittaa: ”Sillä me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen majamme hajotetaankin maahan, meillä on asumus Jumalalta, iankaikkinen maja taivaissa, joka ei ole käsin tehty.” Näin ollen ei ole minun yksityisasiani, elänkö vai kuolenko. Herra on se, joka määrää. Niin kauan kuin minua tarvitaan täällä, saan jäädä tänne. On sanomattoman turvallista tietää tämä. Niin, mutta miksi sitten tapahtuu, että äiti, joka mielellään haluaisi pysyä lastensa luona, temmataan pois? Voimme tässä sanoa ainoastaan: hänen aikansa oli lopussa, ja Jumala oli sen edeltä nähnyt. Se ei tullut odottamatta Jumalalle. Hän huolehtii kaikesta.
Kyllä, mutta miksi monet kroonisesti sairaat saavat elää vuodesta toiseen? Miksi yksinäisiä, vanhoja ihmisiä eristetään kroonikoille tarkoitettuihin hoitolaitoksiin, ja he riutuvat pois unohdettuina ja ehkä sekavina? Eikö olisi parempi, että he saisivat kuolla? Ole varovainen, kun ajattelet, että olisi parempi, jos nämä saisivat kuolla! On varmaa, että heidän joukossaan on monia rukoilijoita, jotka tekevät työtä Jumalan valtakunnan hyväksi hiljaisuudessa. Herra voi antaa voimaa kärsimyksen kestämiseen ja sen muuttamiseen uskon todistukseksi. Kun Paavali tahtoi päästä eroon lihassaan olevasta pistimestä, Herra sanoi hänelle: ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2. Kor. 12:9) Mutta eivät kai kaikki vanhat ja sairaat ihmiset ole rukouksen ihmisiä? Valitettavasti ei. Pääosa on uskonnollisesti välinpitämättömiä, ja aivan liian monelle on kaikkea varjostava ongelma se, onko vatsa toiminut tänä päivänä vai ei. Mutta jälleen, ole varovainen sen kanssa, mitä sanot. On olemassa niin monta hienoa vanhusta, jotka ovat ehkä olleet terveitä koko elämänsä ajan. He ovat omistautuneet muiden auttamiseen – he ovat uhrautuneet. Yhtenä päivänä he sitten makaavat itse siellä, muiden avun varassa. Monet heistä kokevat olevansa vain vaivaksi, ja se voi lipsahtaa heiltä ulos: ”Eikö olisi parempi, että saisin kuolla?” Monta kertaa tapahtuu, että he mielen hämmennyksessä tai lääkkeiden vaikutuksen alaisena pyytävät saada viimeisen ruiskeen. Ei voi olla kyllin tarkka ja varovainen näiden ihmisten kohdalla. Älä unohda heitä! Tunnet varmasti jonkun, jonka luona voit käydä. Anna heidän huomata, että heillä on merkitystä.
Raamatun todistuksen mukaan ihmiselämällä on ääretön arvo. Niin pian kuin me yritämme arvottaa elämää, olemme alaspäin viettävällä pinnalla. Jumalalle kaikilla on sama arvo. Jeesus on ostanut kaikki meidät yhtä kalliilla hinnalla. Hän ei tehnyt mitään erotusta. Niinpä ei meidänkään pidä sitä tehdä.
Sitten, emme saa unohtaa tärkeintä. Jumalallehan olisi yksinkertaisinta lakaista kaikki meidät suoraan kadotukseen. Miksi hän ei sitten tee sitä? Me olemme niin kalliisti ostettuja, me olemme niin kallisarvoisia hänen silmissään. Toisen Pietarin kirjeen 3. luvussa sanotaan: ”Ei Herra viivytä lupauksensa täyttämistä, niinkuin muutamat pitävät sitä viivyttelemisenä, vaan hän on pitkämielinen teitä kohtaan, sillä hän ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen.” (2. Piet. 3:9) Roomalaiskirjeen 9. luvussa me luemme: ”Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen.” (Room. 9:16) Siitä tulee meidän olla kiitolliset, sillä hänen laupeutensa on suuri. Ehkä hän löytää jonkun yhdennellätoista hetkellä.
Mutta, joku ehkä huomauttaa, lääkärin täytyy joutua tilanteisiin, joissa heidän on otettava kantaa, mikä hoito vaikeasti sairaalle potilaalle tulee antaa. Se on oikein. Silloin täytyy nähdä lääkkeet ja tekniset apuvälineet Jumalan lahjoina, joita ihminen on asetettu hoitamaan. Jos ollaan pienessä sairaalassa Afrikassa, ei ehkä ole niitä hoitoresursseja, jotka meillä on modernissa sairaalassa. Mitä enemmän on vaihtoehtoisia hoitoja, sitä vaikeampi on valita yksittäisessä tapauksessa. Koulutuksen aikana sekä oman että toisten kokemusten avulla saadulla tietoudella saa tehdä päätöksiä, koettaa hoitaa leiviskäänsä oikein. Tässä kristityllä lääkärillä on suunnaton etu. Hän voi viedä tapauksen Suurelle Lääkärille ja pyytää häntä ohjaamaan toimenpiteitä. Erityisesti tunnen olevani turvallisin mielin, kun olen tekemisissä kristityn potilaan kanssa. Tiedän silloin, että Jumala valvoo erityisellä tavalla kaikkea sitä.
Meidän pitää olla kiitollisia niin kauan kuin poliitikot eivät määrää meille, miten meidän tulee toimia siinä ja siinä tapauksessa – niin kauan kuin he eivät voi lakiteksteihin viittaamalla määrätä, että hengityskone tulee sulkea joltain potilaalta.
Marttyyriaikoina voi Jeesuksen nimen tunnustaminen merkitä vainoa kuolemaan asti. Silloin kristityllä ei ole mitään valinnan mahdollisuutta. Olemme joskus lukeneet tai kuulleet ihmisistä, jotka ovat uhrautuneet kuolemaan jonkun lähimmäisen vuoksi. Opetuslapsi ei ole suurempi kuin Mestarinsa, hän, joka antoi elämänsä lunastusmaksuksi monien edestä.
Mutta lopuksi. Mitä merkitsee ikuisuuden näkökulmasta se, mitä tapaa hän käyttää saadakseen meidät kotiin? Mitä merkitystä sillä silloin on, jos vaivun yhtäkkiä katuun parhaassa iässäni tai jos kuihdun hitaasti pois kroonisesti sairaille tarkoitetussa kodissa. Ainoa tärkeä on kuitenkin se, tulenko lopulta autuaaksi. Mitä auttaa kivuton, rauhallinen kuolinvuode, jos kauhukseni heräisin väärässä paikassa? Tietysti kuolemiseen voi sisältyä epämiellyttäviä asioita. Kukapa pitäisi kuolemisesta? Paavali sanoo, että hän mieluiten eläisi niin kauan kunnes Kristus tulee. Eräässä toisessa kohdassa hän kuitenkin kirjoittaa: ”Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto.” (Fil. 1:21)
Minulla on valoisa muisto ajalta, jolloin toimin assistenttina eräässä tukholmalaissairaalassa. Pieni, vuoteessa oleva mummo työnnettiin osastolleni. Hän ei kyennyt kertomaan itsestään mitään. Hän vain katseli meitä, kun kyselimme häneltä yhtä ja toista. Hänen aviomiehensä seisoi sängyn vieressä ja sormeili alakuloisena kulunutta hattuaan. Näytti siltä, ettei elämä ollut ollut aina kovin vieraanvarainen heitä kohtaan. Hieman apeana vetäydyin takaisin vastaanottohuoneeseeni koettaakseni tiivistää ja kirjoittaa alas ne niukat tiedot, jotka olin saanut. Kun istuin siellä kirjoituskoneen ääressä, kuulin yhtäkkiä jotain ääntä tutkimushuoneesta oven toiselta puolelta, jossa mummo oli. Kuuntelin tarkkaavaisemmin, ja silloin kuulin selvästi, miten hän kerta toisensa jälkeen huusi Jeesuksen nimeä: ”Jeesus … Jeesus”. Muistan, miten ihmeellinen rauha ja hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Tuli niin valoisaa. Taivas oli avautunut yllemme. Mitä merkitsi mummolle, jos hän ei kyennyt kertomaan itsestään, kun hän tunsi Suuren Ylilääkärin nimen? Hän ei tarvitse mitään pitkiä selvityksiä terveydentilasta. Ei, sanotaan ainoastaan: ”Ja jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.” (Jooel 2:32)
Kurt Einarsson, Rätt att leva – rätt att dö, s. 13–22. Hässleholm 1977. Suom. Hannu Lehtonen. Hieman lyhennetty.
