Avainsana: arvostelu

Kategoriat
Kirjat Kirkko Teologia

Robert D. Preus

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 4.6.2012
Robert Preus

Robert D. Preus: KRISTUKSEN KIRKON USKO JA NYKYAJAN RAAMATUNTUTKIMUS LUTERILAISTEN TUNNUSTUSKIRJOJEN VALOSSA. Suom. Jarmo Heikkilä. Helsinki 1995.

Robert D. Preus: MITEN LUTERILAINEN KIRKKO SELITTAA VANHAA JA UUTTA TESTAMENTTIA? Suom. Kimmo Närhi. Lahti 1995.

TT JOUKO TALONEN, PERUSTA 2/1998

Professori Robert D. Preus (1924-1995) oli yksi vuosisatamme merkittävimmistä luterilaisista teologeista, joka oli syvällisesti perehtynyt Lutherin ja luterilaisen ortodoksian teologiaan. Hän ei ollut tunnettu – ja samalla kiistelty hahmo vain – Missouri-synodin piirissä, vaan kautta maailman. Tapasin hänet Latviassa kevättalvella 1994 ja myöhemmin Suomessa syksyllä 1995.

Esittelen kaksi professori Preusin kirjasta, jotka liittyvät raamattuteologiseen keskusteluun. Edellinen on Concordian julkaisu 1/ 1995, ja jälkimmäinen edustaa Suomen tunnustuksellisen luterilaisen kirkon (STLK) tuotantoa. Sisältöönsä nähden kirjojen ulkoasu on vaatimaton.

Mainituissa kirjoissaan Preus esittää luterilaisten tunnustuskirjojen ja klassisen luterilaisuuden raamattuteologiset lähtökohdat ja tavoitteet sekä raamatuntutkimuksen menetelmät ankaran systemaattisesti, mutta samalla kansantajuisesti ja käytännöllisesti. Toisin kuin järjen uskonnon teologit Preus tukeutuu Raamatussa olevaan yliluonnolliseen Jumalan ilmoitukseen.

Preus käy keskustelua ja rajankäyntiä ns. historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen edustajien kanssa ja esittää samalla näkökohtiaan historiallis-dogmaattisesta menetelmästä (historical-dogmatical method). Jälkimmäisen menetelmän kannalla oh lähes koko kristikunta 1700-huvuile saakka, myös Wittenbergin eksegeetti Luther

Preusin ajatuksia herättävistä kirjoista voisi nostaa esille useita yksityiskohtia, mutta tyydyn vain eräisiin mietteisiin. Hänen linjauksensa Bultmannin koulukuntaan nousee klassisen luterilaisuuden sola Scriptura – prinsiipistä.

“Kun Bultamannin lähtökohtana on, että Raamattu on täynnä myyttejä, epätarkkuuksia, keskenään taistelevia teologioita, selviä ristiriitoja ja ilmiselviä virheitä, hän ei pysty pitäytymään mihinkään luterilaisuuden tai historiallisen kristinuskon raamatuntuikintaperiaatteista, esim. Raamatun jumalalliseen alkuperään, Raamatun arvovaltaan, Raamatun yhtenäisyyteen, Raamatun analogiaan, Raamatun selvyyteen. Mutta merkittävintä on se, että Bultmannia ei eksegeettinä enää kiinnosta löytää Raamatun kirjaimellista merkitystä, kirjoittajien tarkoittamaa selvää merkitystä. Mitä Johannes, Matteus tai Paavali tarkoittivat ymmärrettäväksi tosiasioina, on virheellistä, myyttiä. Eikä sellaiseen voi suhtautua vakavasti. Modernin eksegeetin täytyy suorittaa myyteistäriisumista. Mitä muuta tällainen on kuin jonkinlainen uusi allegorinen, vertauskuvallisesti tulkitseva menetelmä, uutta salattua, henkistettyä eksegeesiä? Näin Bultmann on tehnyt tyhjäksi koko eksegeettisen tutkimustyön siinä merkityksessä kuin se on ymmärretty uskonpuhdistuksen ajasta lähtien.”

Preus ei käy rajankäyntiä vain radikaalimpien historiallis-kriittisen menetelmän edustajien kanssa. Hän lataa perusteltuja kysymyksiä niille eksegeeteille, jotka ovat tämän menetelmän käyttäjiä, mutta pyrkivät pitäytymään johtopaatoksissaan ja tutkimustuloksissaan klassisessa kristinuskossa.

Kun radikaali kritiikki asettaa tieteellisen skepsiksen lihamyllyyn kaiken kristinuskon aineiston neitseestäsyntymistä ja ylösnousemusta myöden, eikö se siiloin ole periaatteessa vain uskollinen lähtökohdalleen ja esiymmärrykselleen? Raamattua on tutkittava kuin mitä tahansa antiikin hengentuotetta immanenttisena ilmiönä. Tutkimusmenetelmään sisään rakentunut ideologia taas takaa sen, etteivät uskontunnustuksen sisältämät uskontotuudet ole immanenttisesti “tosia”.

Tässä yhteydessä en vertaa eurooppalaista eksegetiikkaa hallitsevaa menetelmää ollenkaan yleiseen historiatieteiden menetelmään ja sivuutan metodin filosofiset ja aatehistorialliset sidonnaisuudet. Mutta eikö linjaus sinänsä ole varsin looginen? Hylättäessä klassinen oppi Pyhän Raamatun jumalallisesta inspiraatiosta, lopulliseksi kritiikin premissiksi jaa lopulta kunkin tutkijan ratio. Jokainen tutkija omasta lähtökohdastaan kasin määrittelee jumalallisen ja inhimillisen eron. Tämä “raja” määräytyy erilaisista paradigmoista kasin.

Mutta mikä tieteellinen, metodin käyttöön liittyvä tekijä sanelee sen “kriittisen asenteen pysähtymisen”, joka on tyypillistä konservatiivisilla metodin käyttäjillä ja kirkon opin vartijoilla? Nouseeko tämä “pysähdys” tieteen sanelemista ehdoista, metodin käytön aikana tutkimusprosessissa esiin tulleista puhtaasti immanenttisista tieteellisistä tekijöistä vai muista nimenomaan tieteellisen maailman ilmiöistä?

“Pysähdys” on tietysti uskonnollisella tasolla ymmärrettävä ratkaisu, koska tieteen ja uskon raja on toki olemassa. Mutta onko tämä ratkaisu metodisesti aito? Sehän nousee herätyskristillisen (ja viimeiseen tuomioon uskovan) tutkijan henkilökohtaisesta uskonnollisesta maailmasta. Uskova tutkija ei voi viedä linjaa loppuun asti. Joku saattaa tietoisesti apologisoida ja varjella kirkon oppia, klassista kristinuskoa. Mutta “raja” on usein liukuvaja subjektiivinen, siis ei-tieteellinen.

Monille eksegeeteille tällaisen “välitysteologian” sanelee uskollisuus evankelis-luterilaisen kirkon tunnustukselle sekä pappisvalan sitovuus. Kirkon virkakysymystä koskevassa keskustelussa jakautuivat kriittistenkin eksegeettien mielipiteet. Tässä näkyi hyvin kristikunnan perinteistä käsitystä edustaneiden kriittisten eksegeettien “valinta” ja “raja”. Paavalin välittämä Herran käsky on Jumalan Sanaa, mutta ei enää välttämättä esimerkiksi Uudessa testamentissa esiintyvä käsitys Mooseksesta Pentateukin kirjoittajana (auktorina). Onko tällaisen valinnan taustalla selkeä “puhtaan” tieteellinen historiallis-kriittinen prinsiippi?

Raamattuteologian ja hermeneutiikan näkökulmasta katsoen ongelma on pitkälle esiymmärryksessä j a paradigman valinnassa. Eksegeettinen jännite onkin ensi sijassa tieteenfilosofinen. Miten haluat asioita nähtävän ja tulkittavan silloin kuin varmaa geneettistä evidenssiä ei yksinkertaisesti ole. Valitse skepsis tai pistis, ei sen ihmeellisempää! Kun joku tutkija toteaa Nooan olleen elävän historiallisen persoonan ja toinen mytologisoija mystifioi koko kysymyksenasettelun, molemmat ovat tehneet oman valintansa. Toiselle painaa Raamatun yhtenäisyysprinsiipistä käsin Uudessa testamentissa esiintyvät kannanotot Vanhaan testamenttiin. Jollekulle muulle koko puhe Raamatun orgaanisesta yhtenäisyydestä on pöyristyttävää.

Itse asiassa kaikki tieteelliset menetelmät ja muut tiedeinstituutioiden toiminnot – teologisten tiedekuntien nimityspolitiikkaa myöden – ovat subjektiivisia, suhteellisia ja inhimillisen valinnan tulosta. Lopullista objektiivisuutta ei ole inhimillisessä maailmassa, jossa “pelit”, tunteet ja passiot (intohimot) hallitsevat voimakkaammin kuin oikeudenmukaisuus, totuus tai joku metodi.

Raamattu on jumalallisena ilmoituksena Jumalan Sana ja kristikunnan perinteisen käsityksen mukaan sellaisenaan tätä aioonia koskeva totuus ihmiskunnalle. Mutta mitään tieteellistä metodia ei ole “annettu taivaasta”. Metodit ja tieteelliset arviointikriteerit ovat taas puhtaasti inhimillisen historian tuotetta ja osa raadollista sosiaalista elämää. Käsitteellistä tyhjiötä ei voida luoda. Mittarissa on aina joku lukema. Tieteellistä työskentelyä ei voida kapseloida.

Sinänsä on todettava, että raamattuteologinen keskustelu on rannaton, eikä se tietenkään teologisesti, filosofisesti tai aatehistoriallisesti ole mikään helppo juttu. Jos pidetään kiinni positivistisesta tieteellisestä paradigmasta ja logiikan alkeista, klassista kristinuskoa ja historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta (johdonmukaisesti toteutettuna) ei voida yhdistää.

Raamattu on jumalallis-inhimillinen ja inhimillis-jumalallinen kokonaisuus, historiallinen kirja ja samalla kirkon opin lähde. Tämä herkkä kudelma hajoaa riekaleiksi ilman illuminatio Spiritus Sancti -menetelmää. Jälleen tulee eteen “kaita tie”, sillä kaikki hurmahengetkin periaatteessa hyväksyvät klassisen luterilaisuuden opin Raamatun olemuksesta. Tarvitsemme lisäksi oikean kristillisen varmuuden (fides divina), subjektiivisen ja objektiivisen elementin tasapainon sekä kyvyn erottaa Raamatun olemusta koskeva keskustelu raamatuntulkintaan liittyvästä problematiikasta.

Professori Preusin kirjat antaisivat hyvän lähtökohdan raamattuteologisen keskustelun jatkolle Suomessa. Perinteisen liberaalien ja konservatiivisten historiallis-kriittisten tutkijoiden hedelmättömän pallottelun sijasta ne avaisivat tuoreita näkökulmia luterilaisen ortodoksian aarreaitasta. Pelkään kuitenkin, ettei mitään todellista keskustelua synny. On selviö, että yliopistoeksegeettisen piirissä Preusin kirjat nähdään yksiselitteisenä “paluuna 1600-luvulle” ja sillä asiasta on päästy.

Myös Suomen teologisen instituutin (STI) piirissä on Preusin raamattuteologiasta oltu merkillisen hiljaa.

Luterilaiset konservatiivit ja herätyskristityt saattavat tervehtiä ilolla Preusin raikkaita linjanvetoja luterilaisen uskonvanhurskausopin puolesta ja “sovitellun erilaisuuden ykseyden” ekumenian sumussa, mutta eivät ota vakavasti sitä raamattuteologista lähtökohtaa, josta tämän kunnia-arvoisan Missourin teologin linjaukset nousevat. Sola Scriptura ja sola fide ovat molemmat reformaation luovuttamattomia prinsiippejä, joiden suhde on veteen piirretty viiva. Kirkko

historian valossa on kuitenkin kiistatonta, että Preusin eksegeettinen lähtökohta on ilmaistu merkittävimpien tunnustuskuntien tunnustuskirjoissa 1500-luvulla. Jopa Vatikaanin II konsiili (1962-1965)joutui myöntämään että Raamattu on “Spiritu Sancto afflante”. Historiallis-dogmaattisella raamatuntutkimuksen menetelmällä onkin kiistatta huomattavasti pidempi aatehistoria kuin ns. historiallis-kriittisellä menetelmällä, jota eivät kaikki sen edustajat toteuta johdonmukaisesti, loppuun asti ja metodin omalle tutkimusfilosofiselle intentiolle uskollisesti.

Kategoriat
Ilmestyskirja Teologia

Luterilainen ilmestyskirjan selityskirjan

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 4.6.2012
Ilmestyskirjan selitys Kaukainen voittolaulu - Siegbert W Becker
Ilmestyskirjan selitys Kaukainen voittolaulu - Siegbert W Becker

Siegbert W. Becker, Ilmestyskirjan selitys. Kaukainen voittolaulu.

Concordia 1999, 388 sivua. Saatavana sekä nidottuna (25 mk) että

sidottuna (50 mk). Suomentaja Hannu Lehtonen.

Ilmestyskirjasta vilisee monenlaisia tulkintoja, ja monet uskovat ovat aivan helisemässä niiden kanssa ja saavat niistä myös epäterveitä käsityksiä. Sen vuoksi on ilolla toivotettava tervetulleeksi kielellemme luterilaisten selitysperiaatteiden mukaan laadittu kommentaari. Kustantaja on tehnyt julkaisullaan arvaamattoman suuren palveluksen maamme kristikansalle. Siitä on odotettavissa paljon siunausta.

Tri Becker oli Amerikan tunnustuksellisia luterilaisia. Hän oli alun perin Missourisynodista, jonka hän jätti vuonna 1963 oppikurin puutteen vuoksi ja liittyi Wisconsinin synodiin toimien professorina Mequonin teologisessa korkeakoulussa. Näin ollen Becker on ollut hyvin tietoinen näissä kirkoissa eläneestä tunnustuksellisesta Ilmestyskirjan tulkintaperinteestä.

Lutherilta ei ole yhtenäistä Ilmestyskirjan selitystä. Häneltä löytyy hajanaisia selityksiä sieltä täältä hänen valtavasta tuotannostaan, jotka on kaivettava erikseen esiin. Välistä Becker viittaa Lutheriin. Missourisynodissa ovat saksankielisen selityksen Ilmestyskirjaan laatineet C. M. Zorn (julkaistu Zwickaussa, Saksassa v. 1910) ja G. Gösswein (CPH 1900). Stoeckhardtin Ilmestyskirjan luennoista on koottu hänen kuolemansa jälkeen englanniksi käännetty kirja. Näihin olisin kaivannut viittauksia. Konservatiivin tri C.H. Little’n selitykseen (CPH 1954) Becker viittaa.

Luettaessa tällaista selitysteosta ja verrattaessa sitä muihin selityksiin lukijan on tarpeen olla selvillä kahdesta tärkeästä asiasta. Näistä ensimmäinen on se, että kaikki sellaiset selitykset, jotka ovat ristiriidassa oikean opin eli uskon analogian kanssa, ovat väärinä oikopäätä hylättävät. Becker ei poikkea uskon analogiasta; sen sijaan hän torjuu sen kanssa ristiriidassa olevia selityksiä, kuten ulkonaisen maanpäällisen tuhatvuotisen valtakunnan opin eli kiliasmiin, joka on ristiriidassa paitsi monien yksittäisten raamatunkohtien kanssa myös selvien Raamatun ilmaisemien uskonkohtien kanssa. Tällaisia asioita ovat mm. Kristuksen valtakunnan hengellinen luonne, Kristuksen toinen tulemus eli tulemus viimeiselle tuomiolle, kristillinen toivo, Kristuksen kirkon ristinalaisuus ja kaikkien kuolleitten herättäminen samana eli viimeisenä päivänä. Juuri siksi kiliasmi on niin vaarallinen, että se tuo mukanaan salakavalasti vaarallisia harhoja. Usein se asettaa kysymyksenalaiseksi Raamatun selkeyden ja tekee opinasioissa epävarmaksi.

Toinen on se, että oikean opin mukaisia selityksiä samalle kohdalle voidaan tarjota useimmiten enemmän kuin yksi. Jopa itseltään Lutherilta voi löytyä samaan raamatunkohtaan erilaisia, opin kanssa yhteensopivia selityksiä, saati sitten, että eri selittäjät saattavat olla yksityiskohdista eri mieltä. Tällaisissa tapauksissa lukija voi annettujen perusteiden ja raamatuntuntemuksensa valossa ajatella, mikä opinmukainen selitys hänestä parhaiten vastaa tekstiyhteyttä. Erimielisyys tällaisissa asioissa ei tee ketään harhaoppiseksi eikä ole peruste kirkolliseen eroon tai yliampuvaan kritiikkiin. Lutherilla oli välistä tapana sanoa tähän tapaan: Näin olen tämän ymmärtänyt. Jos joku antaa paremman selityksen, hyvä on. Beckerin selitystäkään, vaikka uskon siitä olevan suurta apua ja siunausta, ei tule pitää selitysopillisissa yksityiskohdissa ainoana mahdollisena selityksenä ja kuin viimeisenä sanana.

Esimerkkinä ottaisin pienen yksityiskohdan, llmestyskirjan 4:6 maininnan “lasisesta merestä, kristallin näköisestä”. Becker sanoo siitä: “Mutta valtaistuimen edessä taivaassa Johannes näkee meren, joka on täysin tyven. Täällä ei ole mitään, mikä häiritsisi sitä hiljaista rauhaa, jota valtaistuimen ympärille kokoontuneet nauttivat. Tämän meren kristallin kirkkaus merkitsee myös, että Jumalan läheisyydessä ei ole minkäänlaista saastaa tai tahraa.” (s. 98) Nämä ovat oikeita asioita. Näkisin tuon Ilmestyskirjan lausuman yhteydessään kuitenkin toisin, nimittäin siten, että kun täällä ajan myrskyissä kulkevan Jumalan seurakunnan asioita tarkastellaan Jumalan valtaistuimelta käsin hänen enkeleitten kautta toteuttamansa kaitselmuksen valossa kaikki on tyyntä ja kristallinkirkasta. Kaiken täytyy palvella niiden parasta, jotka saavat autuuden periä. Kun täällä hätäillään ja ollaan vähäuskoisia, taivaassa on levollinen rauha. Jumala näkee omiensa tarpeet ja antaa taistelevalle seurakunnalleen varman voiton. (Vrt. Matt. 8:25-26: ”Niin he menivät ja herättivät hänet sanoen: ‘Herra, auta, me hukumme.’ Hän sanoi heille: ‘Te vähäuskoiset, miksi olette pelkureita?’ Silloin hän nousi ja nuhteli tuulia ja järveä, ja tuli aivan tyven.”) Kaikesta vastustuksesta huolimatta Jumalan lasten täysi luku tulee perille, ja sitä palvelee koko luomakunta pyhien kerubien ja muiden enkeleitten ohjaamana, ja tästä sekä Vanhan että Uuden testamentin seurakunta antaa kiitoksen Jumalalle (j. 11). Muuten Becker tuo 4. luvun selityksessään hienosti esille enkeleitten toiminnan.

Ilmestyskirja on ikään kuin koko muun Raamatun käsite- ja kuvamaailman kokoomateos, jonka oikea ymmärtäminen edellyttää sen hyvää tuntemusta. Becker selittäessään Ilmestyskirjan kuvakieltä tuo hyvin sen taustaa esiin.

Ilmestyskirja on kirjoitettu Kristuksen taistelevalle seurakunnalle lohdutukseksi, että se muistaisi täällä aina taivaallisen päämääränsä, jonka se on varmasti saavuttava. Ilmestyskirjan välityksellä sieltä kaikuu tänne kaukainen voittolaulu vakuuttaen, että kerran nyt täällä kilvoitteleva kristitty veisaa sitä toisten osaveljien kanssa, jotka ovat valkaisseet vaatteensa Karitsan verellä. Beckeriltä tämä ei jää piiloon, päinvastoin.

Suomentajan viittaukset suomalaisiin käännöksiin ovat valaisevia.

Kustantaja on saanut kirjan hinnan sen arvoa paljon huokeammaksi. Toivottavasti se auttaa monia hankkimaan kirjan ja paneutumaan Ilmestyskirjan ihmeelliseen ja uskovalle erittäin lohdulliseen maailmaan.

Markku Särelä, pastori

Tampere

Ilmestyskirjan selitys Kaukainen voittolaulu - Siegbert W Becker
Ilmestyskirjan selitys Kaukainen voittolaulu – Siegbert W Becker
Kategoriat
Kaste Kirjat

Pyhän kasteen puolustus – Fredrik Gabriel Hedberg

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 4.6.2012
Pyhän kasteen puolustus - Fredrik Gabriel Hedberg
Pyhän kasteen puolustus - Fredrik Gabriel Hedberg

Fredrik Gabriel Hedberg

”Jeesuksen nimessä! Baptismin kumoaminen ja pyhän kasteen puolustus.” Näin otsikoi Kaarinan seurakunnan kirkkoherra, evankelisen herätysliikkeen ”isäksi” kutsuttu Fredrik Gabriel Hedberg alun perin 1855 ruotsiksi ilmestyneen pyhä kastetta käsittelevän teoksensa. Tämän Hedbergin kastekirjan, joka on jäänyt pahasti unohduksiin, on nyt jokin aika sitten Lauri Koskenniemi ansiokkaasti suomentanut.

Koskenniemi selostaa alussa olevassa johdannossaan kirjan syntyhistoriaa. Historiallisen taustan muodostaa Hedbergin entisen työtoverin, pastori Anders Wibergin, kääntyminen baptistiseen oppiin. 1852 Wiberg julkaisi kirjan nimeltä Hvilken bör döpas? Och varuti bestär dopet? Tätä Wibergin kastetta käsittelevä teosta ja sen sisältämää baptistista kasteoppia vastaan Hedberg suuntaa nyt esiteltävänä olevan teoksensa.

Hedbergin kirja on hyvin poleeminen. Tekijän pääväite voidaan ilmaista esimerkiksi seuraavilla sanoilla, jotka Hedberg on lainannut sen aikaisesta A. G. Rudelbachin lausunnosta: ”Tämän (baptismin) harhan ytimenä on eittämättä päättäväinen ja pysyvä kirkon sakramenttiopin kieltäminen. Sitä mukaa kuin oivallamme sakramenttien sisällön, tajuamme tämän kieltämisen suuren vaaran. Sillä niitä ympäröivän ja niiden läpi kuuluvan sanan vuoksi sakramentit eivät ole vain Jumalan armon ja laupeuden merkkejä. Ne eivät ole vain uskoamme vahvistavia välineitä, vaan sellaisia pelastuksen välineitä, joiden kautta Herra Kristus yhdistää meidät valtakuntaansa ja itseensä. Ne ovat sanan saarnan ja Hengen viran ohella kolminkertainen todistus maan päällä (1.Joh. 5:8). Sen kautta Kristuksen kirkko elää ja on liikkeellä, taistelee ja saavuttaa täyttymyksensä. Joka siis hyökkää sakramenttien olemuksen ja niiden sisällön kimppuun, se purkaa Kristuksen kirkon” (s. 27). Linjassa tämän lausunnon kanssa Hedberg itse sanoo kirjansa ensimmäisessä luvussa: ”Samalla kun baptismi uutterasti kauniilta näyttävällä tavalla pyrkii toimittamaan sakramentin muodollisesti oikealla tavalla, se itse asiassa mikäli siitä riippuu yrittää hävittää jumalallisten sakramenttien sisimmän olemuksen” (s. 30). Alusta loppuun saakka Hedberg toistaa tämän väitteensä: Uudelleenkastajat tyhjentävät kasteen sen oikeasta sisällöstä, vaikka ovat niin tarkkoja kasteen toimittamisen muodosta. Uudelleenkastajat tekevät kasteesta lain teon, uuden ympärileikkauksen, josta pätee se, mitä Herran apostoli Galatalaiskirjeessä varoittaen sanoo evankeliumin väärentäjistä.

Hedberg perustaa sanottavansa ennen kaikkea Raamatun kastetta koskeviin kohtiin. Tämän lisäksi hän vetoaa monessa yhteydessä Lutheriin sekä kirkkoisiin ja myös luterilaisen ortodoksian teologeihin kuten Martin Chemnitziin tai Abraham Caloviukseen. Ne Raamatun kohdat., joita Hedberg tarkemmin selittää, ovat Joh.3:5, Tiit.3:5, Room.6:34, Kol.2:1112, Gal.3:27 ja Ef.5:2527. Hedberg osoittaa, että baptismi tulkitsee ratkaisevasti toisin ne kohdat., joissa Raamattu selvästi puhuu kasteen merkityksestä. Kun Jeesus Joh.3:5:ssa puhuu uudestisyntymisestä vedestä ja Hengestä, yrittävät uudelleenkastajat. selittää asian niin, ettei Jeesus varsinaisesti puhuisi vedestä vaan ainoastaan Hengestä jne. Näin baptistit selittäessään veden tarkoittavan vettä vain vertauskuvallisesti, ovat joutuneet Hedbergin mielestä samaan harhaan kuin reformoidut. Tiit.3:5:n, jossa apostoli puhuu uudestisyntymisen pesosta, Wiberg vääristää omalla käännöksellään, joka ei tee oikeutta alkutekstille.

Baptistinen raamatun tulkinta johtaa Hedbergin mukaan siihen, että kastetta ei pidetä uudestisyntymisen sakramenttina eli välttämättömänä pelastukseen (s. 60). Uudelleenkastajat lukevat Raamattua ennalta omaksumansa käsityksen ohjaamina. Tämä käsitys on Hedbergin mielestä tämä: ”Baptismi haluaa käsittää Kristuksen ainoastaan Hengen välityksellä, mutta ei tahdo tietää mitään olennaisesta yhteydestä häneen, joka ei ole ainoastaan tosi Jumala, vaan myös Pyhästä Hengestä siinnyt ja neitsyt Marjasta syntynyt tosi ihminen. Selvästi sanottuna me emme kasteessa ole saaneet. vain hänen lahjojaan vaan hänet itsensä. Siksi pyhä apostoli ei todista vain sitä, että olemme kasteessa pukeneet päällemme Kristuksen (Gal.3:27), vaan myös, että olemme siinä hän en kanssaan haudatut ja hänen kanssaan herätetyt (Kol.2:12)… Herran ja hänen uskovan seurakuntansa välinen yhteys ei ole vain hengellinen, vaan samanaikaisesti olennainen yhteys. Tämän perusta on uudesti syntymisen pesussa ja sitä ylläpitää ja ravitsee Kristuksen ruumiin ja veren sakramentti. Tämä ei vähimmässäkään määrin vähennä sanan arvoa ja merkitystä uskolle. Päinvastoin tätä edellytetään, pyhittäähän vain Jumalan sana ja asetus näkyvät aineet Jumalan todellisiksi sakramenteiksi ja uskossa tähän samaan Jumalan sanaan ne oikein vastaan otetaan. Vasta sitten kun olemme käsittäneet sakramenttien varsinaisen olemuksen ja niiden ehdottoman välttämättömyyden kristillisen elämän todellisena syntymisenä ja kehittymisenä, voimme oikein tajuta tohtori Rudelbachin sanoihin sisältyvän totuuden: ”Baptismin harha murtaa perustukset” (s.6061).

Sitaatit tuovat ilmi Hedbergin kirjan keskeisen sisällön. Jo vuonna 1844 Hedberg tuo voimakkaasti esiin sen Lutherin opetuksen, ettei Jumalaa voida käsittää eikä häneen voida tarttua ilman sitä pukua, johon hän verhoutuu ilman lihaan tullutta Kristusta sekä ilman sanaa ja sakramentteja. Tähän Lutherille keskeiseen opetukseen yhtyen Hedberg näkee, että uudelleenkastajat juuri tavoittelevat paljasta Jumalaa. Siksi he haluavat käsittää Kristuksen vain Hengen välityksellä. Mutta tällä tavalla Kristuksen tosi ihmisyys tulee kielletyksi; koko kristologia pirstoutuu. Luterilainen kirkko sen sijaan tähdentää sakramenttien merkitystä juuri tästä syystä. Sakramenttien välityksellä syntyy “ei vain hengellinen vaan hengellisruumiillinen olennainen yhteys Herran ja hänen seurakuntansa välillä”. Siksi sakramenttien pääsisältö on Jeesus Kristus, Jumala ja ihminen. Ei siis ihme, että Hedberg näkee sanomattoman suuren kuilun luterilaisen ja baptistisen opin välillä.

Väärinkäsitysten välttämiseksi on tarpeen korostaa sitä, että Hedberg ei suinkaan mitätöi uskon merkitystä! Hänen linjansa käy hyvin ilmi esimerkiksi sivuilla 8384. Rooman kirkkoa vastaan Hedberg muistuttaa, että sakramenttien pelastava vaikutus edellyttää uskoa. Hedbergin päämaali on kuitenkin baptismi, jonka harha piilee siinä, että se kumoaa pyhien sakramenttien olemuksen ja tekee ne näin tyhjän veroisiksi vertauskuviksi.

Kirjan sisällöstä on syytä mainita vielä erikseen teoksen viimeinen luku (s. 214270). Siinä Hedberg käsittelee Mt.28:1820:n ja Mk16:1516:n valossa kysymystä lapsikasteesta ja lapsen uskosta. Vakuuttavasti Hedberg osoittaa, että juuri lapsikaste on Raamatun oman todistuksen mukaisesti kaikkein paras ja varmin kaste ja että uudestikastajien raamatuntulkinta on itsensä kanssa ristiriidassa.

Hedbergin rikassisältöiseen ja väkevähenkiseen kirjaan toivoisi mahdollisimman monen tutustuvan ja syventyvän. Hedberg osoittaa syvällisellä tavalla, mitä rikkaita aarteita puhtaaseen Jumalan sanaan perustuva luterilaiseen oppiin sisältyy. Erityisesti ne, jotka kipuilevat kastekysymyksen kanssa, voisivat saada selvyyden tässä tärkeässä kysymyksessä perehtymällä Hedbergin opastamana Raamatun omaan opetukseen. Tällaista opetusta me kipeästi tarvitsemme omassa kirkossamme! Hedbergin kirja osoittaa meille miten kalvinilaishenkinen opetus, jos me annamme sille sijaa, vie meiltä sakramenttien rikkaudet, jopa itse Kristuksen, ja kumoaa koko luterilaisen opin.

Hannu Lehtonen

Pyhän kasteen puolustus - Fredrik Gabriel Hedberg
Pyhän kasteen puolustus – Fredrik Gabriel Hedberg
Kategoriat
Karismaattisuus Luennot

Karismaattinen liike

Hannu Lehtonen, pastori

1. Pyhän Hengen kaste

Karismaattinen liike opettaa ns. Pyhän Hengen kastetta. Sillä tarkoitetaan uskovan erityistä kokemusta Pyhästä Hengestä. Sen tunnusmerkkinä on yleensä pidetty kielilläpuhumista.

Perinteisen karismaattisen/helluntailaisen kaavan mukaan ihmisestä tulee ensin uskova ja sen jälkeen myöhemmin hän saa kyseisen kokemuksen.

Oppi Pyhän Hengen kasteesta jakaa kristityt väistämättä A- ja B-luokkaan. A-luokan muodostavat ne, joilla on mainittu kokemus, B-luokan ne, joilla ei sitä ole. Raamatussa kristittyjä ei missään jaeta kahteen luokkaan, vaan sanotaan: “sillä me olemme kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi … ja kaikki olemme saaneet juoda samaa Henkeä” (1. Kor. 12:13).

Oppi Pyhän Hengen kasteesta pitää sisällään käsityksen, että yksinkertainen usko Jeesukseen Vapahtajana on tosin kristillisyyden alkuaste, mutta siitä on edettävä eteenpäin. Tämä merkitsee tosiasiallisesti poikkeamista raamatullisesta opista pelastuksesta yksin armosta, yksin Kristuksen tähden, yksin uskon kautta.

Karismaattisen liikkeen opetus Pyhän Hengen kasteesta ohjaa ihmisten mielenkiinnon Pyhään Henkeen Kristuksen sijasta. Tämä on täysin vastoin sitä, mitä Jeesus sanoo: “Mutta kun Puolustaja tulee, jonka minä lähetän Isän tyköä, totuuden Henki, joka lähtee Isän tyköä, niin hän on todistava minusta” (Joh. 15:26); “Hän on minut kirkastava” (Joh. 16:14).

Oppi Pyhän Hengen kasteesta murentaa kristillisen kasteen merkityksen. Kasteen asetussanojen mukaan meidät kastetaan “Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” (Matt. 28:19). Jeesus sanoo valalla vahvistaen, että kristillisessä kasteessa synnytään vedestä ja Hengestä: “totisesti, totisesti, minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan” (Joh. 3:5). Apostoli Paavali vakuuttaa, että Pyhä Henki vuodatetaan kasteessa runsaasti kristittyihin: “mutta kun Jumalan, meidän vapahtajamme, hyvyys ja ihmisrakkaus ilmestyi, pelasti hän meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta, jonka Hengen hän runsaasti vuodatti meihin meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta … tämä sana on varma” (Tiit. 3:4-6,8).

2. Merkit ja ihmeet

Karismaattinen liike painottaa ihmeitä ja merkkejä. Tunnettu amerikkalainen karismaatikko, John Wimber, on kirjoittanut kirjan Power Evangelism (suom. Voimaevankeliointi). Hänen yksi keskeinen ajatuksensa on, että jotta evankeliumin eteenpäinviemisessä olisi todellista ´poweria´, voimaa, sen täytyy tapahtua ihmeiden ja merkkien avulla. Pelkkä Jumalan sanan julistus on korkeintaan vajavaista evankeliointia.

Raamattu sanoo sen sijaan, että evankeliumi on Jumalan voima (Room. 1:16). Jumalan sana ei tyhjänä palaa (Jes. 55:11). Sana rististä on Jumalan voima ja Jumalan viisaus (1. Kor. 1:18,24). Raamatun ihmeet ja merkit on annettu evankeliumin vahvistukseksi ja todistukseksi (Hebr. 2:3-4).

3. Epävarmat merkit

Karismaatikkojen markkinoimat merkit ja ihmeet eivät ole selviä ja ehdottomia todistuksia. Karismaattinen liike on syntynyt olennaisesti kielilläpuhumisen ympärille. Helluntailaisen “dogmin” mukaan jokainen kristitty, joka on saanut ns. Pyhän Hengen kasteen, puhuu kielillä. Kuitenkin todistettavasti “kielilläpuhumista” on tavattu myös mm. mormoneilla, spiritisteillä, huumausaineiden käyttäjillä jne. (V.C.Pfitzner, Pyhä Henki ja armolahjat 1980,134-135). Samanlaisia esimerkkejä on löydettävissä myös mm. “profetioista” ja “parantamisista”. Kaatamisista tai ns. Toronton siunauksen “eläintarhailmiöistä” voidaan sanoa suoraan, että niillä ei ole Raamatun kanssa mitään tekemistä.

Raamattu kertoo todella tapahtuneista ihmeistä ja merkeistä. Niitä voitaisiin mainita moniakin. Kaikki ne ovat vastaanväittämättömiä Jumalan todistuksia Hänen sanansa luotettavuudesta. Raamattu kertoo helluntain kieli-ihmeestä (Ap. t. 2:4). Kristityt puhuivat oikeita kieliä, joita he eivät ennestään osanneet. Se oli täysin ymmärrettävää niille, joiden äidinkieli se oli. Raamattu kertoo sairaiden parantamisesta ja jopa kuolleiden herättämisestä (Joh. 11; Ap. t. 9:40).

4. Mk 16:17-19

Karismaatikot vetoavat usein Markuksen evankeliumin loppuosaan: “Nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat…” (Mk. 16:17-19). Tällä pyritään perustelemaan armolahjaopetusta.

Mainitun Raamatun kohdan käyttäminen osoittaa kuitenkin itse asiassa hämmästyttävää valikointia. Ovathan mainittuja merkkejä myös myrkkykäärmeiden nostelu ja kuolettavan myrkyn nauttiminen vaaratta. Apostoli Paavali selvisi vahingoittumattomana käärmeenpuremasta, mutta kuka karismaatikko haluaa osoittaa tällaisia merkkejä – lukuun ottamatta erästä yhteisöä USA:ssa, joka on kokouksissaan harrastanut hengenvaarallista peliä matelijoiden ja myrkkyjen kanssa.

5. Hyvästit ymmärrykselle?

Karismaattisuus merkitsee pääsääntöisesti hyvästejä ihmisen ymmärryksen painottamiselle. Karismaatikolle tunteet ja kokemukset ovat erittäin keskeisiä. Karismaattisissa kokouksissa ihmiset suggeroidaan tunnehurmaan, jossa ei tarvitse mitään ajatella tai arvioida. Ei ihme, että tämän seurauksena ihmiset saadaan uskomaan mitä hyvänsä ja tekemään mitä tahansa.

Raamatussa korostetaan kuitenkin päinvastoin voimakkaasti ihmisen ymmärryksen merkitystä. Tämä on hyvin olennainen asia juuri 1. Kor. 14:ssa, joka on karismaatikoille tärkeä Raamatun luku. “Minun on rukoiltava hengelläni, mutta minun on rukoiltava myöskin ymmärrykselläni” (1. Kor. 14:15). Ymmärryksen vähättely johtaa Jumalan kirjoitetun sanan vähättelyyn. Tunnekokemukset painavat enemmän kuin Jumalan sana.

6. Jatkuva ilmoitus

Rooman kirkko opettaa ns. jatkuvaa ilmoitusta. Se tarkoittaa, että Jumala täydentää Raamatussa antamaansa ilmoitusta myöhemmillä ilmoituksilla. Siksi Raamattu ei ole vielä Jumalan lopullinen ilmoitus ja kirkon oppeja voidaan perustaa myöhempään ilmoitukseen, josta Raamatussa ei välttämättä ole riviäkään.

Karismaatikot ovat samalla linjalla, vaikkakin hieman eri tavalla. Heidän mukaansa Jumala antaa uusia sanomia ja ilmoituksia näkyjen, sisäisen äänen, unien jne. kautta. Tottakai karismaatikot myöntävät yleensä, että Jumala puhuu Raamatussa ja että Raamattu on Jumalan sana ja sellaisena tärkeä kirja, mutta siihen lisätään heti, että Hän puhuu myös monilla muilla tavoilla. Mielenkiinto kohdistuu tähän uuteen ilmoitukseen. Tätä kautta Raamattu jää syrjään. Aletaan käytännössä ajatella, ettei Jumala puhukaan Raamatun kautta, vaan että Hän puhuu ihmisille suoraan ns. sisäisen sanan kautta.

Kristitty on kuitenkin sidottu Jumalan pyhään sanaan. Jeesus vakuuttaa, että hänen opetuslapsiaan ovat ne, jotka pysyvät hänen sanassaan (Joh. 8:31-32). Jumalan ilmoitus on päättynyt. Siksi nyt on pitäydyttävä apostoliseen sanaan (Joh. 17:20), Raamatun profeetalliseen sanaan (2. Piet. 1:19).

7. “Ei oppi, vaan kokemus”

Karismaattiselle liikkeelle on erittäin luonteenomaista opillisuuden vähättely. Eräät karismaattisen liikkeen johtajat sanovat suoraan, että he toivovat paavivetoista suurta maailmankirkkoa. On huomattava sekin, että karismaattinen liike vaikuttaa myös roomalaiskatolisessa kirkossa. Nykyajan ns. ekumeeninen liike ja karismaattisuus lyövät kättä toisilleen. Paavi Johannes Paavali II lähetti 9.11.1996 tervehdyksensä kansainväliseen kokoukseen kokoontuneille katolisille karismaatikoille. Tervehdyksessään paavi viittaa mm. kiertokirjeeseensä, jossa hän ilmoittaa uskovansa, että Jumala on valmistamassa suuren kevätajan kristikunnalle vuosituhannen vaihteen lähetessä. Samoin paavi on ehdottanut, että vuosi 1998 omistettaisiin erityisesti Pyhälle Hengelle. Paavi näkee selvästi, että karismaattinen liike hyödyttää Rooman kirkon valtapyrkimyksiä.

Opin vähättely selittyy helposti karismaattisuuden luonteesta käsin. Karismaatikoille kokemukset ovat kaikki kaikessa. Siksi oppieroista on turha liikoja murehtia. Kokemukset yhdistävät; liika opillinen niuhottaminen vain tukahduttaa “Hengen”.

8. Arvostelu kielletty

Karismaattisessa liikkeessä ilmenee taipumus kieltää karismaatikko-opettajien arvosteleminen ja arvioiminen Jumalan sanalla. Tällainen arvostelu on kiellettyä tai ainakin ei-toivottua. Amerikkalaisella Benny Hinnillä on omassa Floridan temppelissään jopa yksityinen “vartiokaarti”, jonka tehtäviin kuuluu huolehtia kriitikoista ja vastaanpullikoitsijoista (Christian News 24.6.1996).

Apostoli Paavali opettaa päinvastoin, että profeettoja on arvosteltava ts. että seurakunnalla on oikeus ja velvollisuus arvioida Raamatun valossa sitä, mitä sen opettajat opettavat. Apostoli Johannes taas kehottaa meitä: “Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta, sillä monta väärää profeettaa on lähtenyt maailmaan” (1. Joh. 4:1). Berealaiset eivät uskoneet Paavaliakaan koettelematta hänen opetustaan Raamatun valossa (Ap. t. 17:10). Jos ei mitään koetella, joudutaan suden suuhun.

9. Apostolin virka

Karismaatikot eivät yleensä kiinnitä huomiota apostolien erityisasemaan uuden liiton kirkossa. Saatetaan puhua “apostolin armolahjasta”, joka voi olla joillakuilla tänä päivänä eli että apostoleja olisi nykyäänkin. Tämä on väärin. Pietari sanoi valittaessa uutta apostolia Juudaksen tilalle: “Niin pitää siis yhden niistä miehistä, jotka ovat vaeltaneet meidän kansssamme … tuleman hänen ylösnousemuksensa todistajaksi meidän kanssamme” (Ap. t. 1:21-22). Paavali sanoo, että Kristuksen kirkko on perustettu apostolien ja profeettojen perustukselle, kulmakivenä itse Kristus Jeesus (Ef. 2:20). Me olemme kristittyinä täysin riippuvaiset Jumalan sanasta, joka meille on annettu apostolien ja profeettojen kautta. Tämä ilmoitus on valmis. Se päättyy Ilmestyskirjaan. Apostolinen aika on ohi, mutta meillä on apostoliset kirjoitukset Raamatussamme.

Apostolit itse korostavat kirjoituksissaan omaa erikoisasemaansa. Paavali puhuu “apostolien tunnusteoista”, jotka hän oli Korintossa tehnyt (2. Kor. 12:12). Yhden Raamatun kirjan nimenäkin on Apostolien teot. Apostolit laskivat julistuksellaan ja kirjoituksillaan pohjan uuden liiton kirkolle ja heidän kauttaan tapahtuneilla tunnusteoilla on evankeliumin sana vahvistettu (Mk. 16:20; Hebr. 2:4).

10. Karismaattisuus ja okkultismi

Äskettäin julkaistiin eräiden henkilöiden yhteinen julkilausuma ns. Toronton siunauksesta (Perusta 5/1996, s. 256-257). Julkilausumassa tuomitaan kyseinen ilmiö ja sanotaan mm.: “Vakaumuksemme mukaan Toronto-ilmiö ja uudemmat, rinnakkaiset vaikutukset ovat osa Jumalan sallimaa eksytystä (Mk. 13:22) ja valmistavat kristikuntaa luopumukseen. Ilmiöt eivät ole Pyhästä Hengestä, vaikka monet niin uskovatkin. Ne ovat toisaalta peräisin ihmisen sielun mekanismeista, toisaalta riivaajasta eli saatanasta. Kohtaamme niissä myös voimistuvan okkulttisen karismaattisuuden”.

Karismaattisuuden yhteys okkultismiin (salatiede) on ilmeinen ja käy yhä ilmeisemmäksi, kuten kyseinen julkilausumakin todistaa. Korealainen Paul Yonggi Cho on tunnettu julistaja, kirjoittaja ja karismaatikko. Chon teologiaa on moni arvioinut okkultistiseksi. Cho opettaa ns. visualisointia: ihminen esim. visualisoi eli kuvittelee mielessään menestyvän kirkon tai aviopuolison kasvot ja tämä näky sitten muuttuu lopulta todeksi. Tämä muistuttaa läheisesti ns. positiivista ajattelua, jota meilläkin markkinoidaan. Yhteys Chosta muihin karismaatikoihin kulkee mm. seuraavaa reittiä: Cho – C. Peter.Wagner (Fuller-instituutti, USA, Kirkon kasvu-liikkeen pesäpaikka) – John Wimber – “Toronton siunaus” – karismaattiset ryhmät eri puolilla maailmaa.

11. Lopuksi

Kukaan Raamattuun uskova kristitty ei kiellä Jumalan ihmeitä ja voimaa. Mutta tästä ei seuraa, että karismaattinen liike pitäisi muitta mutkitta tunnustaa Jumalan erityiseksi uudistusliikkeeksi. Kirkon historia opettaa, että uutuus merkitsee pääsääntöisesti harhaanmenoa. Onkin syytä miettiä, miten on mahdollista, että kirkko on vuosisatojen ajan tullut toimeen ilman karismaattista liikettä. Mistä on nyt vasta hiljattain löytynyt uusi valo?

Kaksi todistusta kristikunnan opettajilta. Kirkkoisä Augustinus (354-430) sanoo selittäessään 1. Johanneksen kirjettä: “´Pyhä Henki tuli niiden päälle, jotka uskoivat; ja he puhuivat kielillä´, joita he eivät olleet opetelleet ´sen mukaan mitä Henki heille puhuttavaksi antoi´. Nämä olivat siihen aikaan tarvittuja merkkejä. Sillä silloin tarvittiin tuo Pyhän Hengen todistus kaikilla kielillä sen osoittamiseksi, että Jumalan evankeliumin tuli kulkea kaikilla kielillä koko maailmaan. Tämä tapahtui todistukseksi ja se lakkasi” (Augustinus, Homilia in 1. Joh. VI,10).

Martin Chemnitz (1522-86) opettaa: “Muiden ihmelahjojen ohella apostoleilla oli myös tämä: heidän kätten päällepanemisensa kautta sairaat paranivat (Mk. 16:18) ja Pyhä Henki annettiin uskoville sellaisten lahjojen kuin kielten ja profetian (Ap. t. 19:6) ulkoisessa ja näkyvässä muodossa. Mutta tämä apostoleille annettu etuoikeus vahvistaa oppi oli ainoastaan ajallinen”. (Chemnitz, Ministry, Word and Sacraments. An Enchiridion 221, tr. L. Poellot).

– Hannu Lehtonen: Karismaattinen liike (6/96)