Kategoriat
3/2011 Lehdet

MIHIN PAPPISVALANI VELVOITTAA MINUA AJANKOHTAISISSA KYSYMYKSISSÄ

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 2.6.2012

Liite Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulin kirjeeseen (69/2011-00067)

Olen tahtonut tutkia saamani opetuksen avulla joka vuosi 2.6. pappisvalani ja kutsumukseni pyhiä velvoitteita ja olen anonut Jeesuksen nimeen Jumalalta armoa ja voimaa toimittaakseni paimenvirkaani oikein. Tutkistelun peilinä on ollut  40 vuotta sitten Helsingin tuomiokirkossa antamani vastaukset piispan kysymyksiin ja pappisvala.

Pappisvala ja sen kanssa samassa linjassa oleva Kirkkolain  ja Kirkkojärjestyksen 1:1 määrittelee korkeimman oikeusohjeen,  jonka mukaan kaikkea oppia on tutkittava pyhän Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaan. Ensisijaisesti jumalallinen säätämys (ius divinum) määrittää aina suhtautumisen ajankohtaisiin kysymyksiin ja niin myös piispojen ohjeisiin. Tunnustuksemme selvittää tätä monissa kohdin, ei yksin esiin ottamassamme Augsburgin tunnustuksen 28. opinkohdassa.

Pysyäkseni pappisvalani tiellä olen tutkinut tarkkaan Piispainkokouksen antamia ohjeita rukoilemisesta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan. Saamamme ohje koskettaa erityisesti Jumalan 2. ja osin 6. käskyä (esim. Lutherin Vähä ja Iso katekismuksen selitys).

Kristikunnassa on ollut selviö se, minkä Piispainkokouksen työryhmän raportti sanoo: ”Paavalin kielteinen kanta homoseksuaaliseen käyttäytymiseen on kiistaton” (Sarja B 2009:1,57). Tämän työryhmän mukaan ”homoseksuaalista käyttäytymistä pidettiin (Uudessa testamentissa) täysin mahdottomana kristityille. Jos joku on harjoittanut sitä ennen, kristityksi tultuaan hän on sen lopettanut, sillä samaa sukupuolta olevien kanssa makaavien katsottiin jäävän Jumalan valtakunnan ulkopuolelle. 3. Mooseksen kirjassa mainittu kuolemantuomio on siis muuttunut iankaikkiseksi kadotukseksi” (Sarja B 2009:1,62).

Nyt saamamme Piispainkokouksen ohje on kaikin tavoin epäselvä. Selvää asiakirjassa on vain se, ettei siinä kehoteta rukoilemaan homoseksuaalisen kiusauksen voittamisen puolesta. Tämän puuttuessa ohje johtaa Kolmiyhteisen Jumalan nimen väärin käyttämiseen eli toisen käskyn rikkomiseen, kun rukoillaan sellaista, jonka Jumala pyhässä sanassaan selvästi mitä ankarimmin kieltää. Paimenen tulee rukoilla kaikissa tilanteissa Jumalan armoa ja anteeksiantamusta, mutta ei onnea ja siunausta synnin harjoittamiseen. Kristikunnan rukouselämä eri muotoineen ei voi olla koskaan tietoisesti Jumalan tahdon vastaista. Jumala kuulee vain pyhän sanansa mukaisen rukouksen ja vastaa siihen.

En voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin, että arvoisa Piispainkokous ei välitä niistä kirkkomme jäsenistä, jotka haluisivat taistella Kristuksen armon avulla homoseksuaalisen taipumuksensa voittamiseksi käyttäen apunaan erityisesti rukousta ja yksityistä rippiä. Lupaukset ovat kuitenkin varmat: ”Missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi” (Room 5:20).

On kysymys elämän ja kuoleman asioista. Siksi uskaltaudun kysyä, onko niin, ettei Piispainkokous enää itse usko Kristuksen verievankeliumin muuttavaan voimaan (Tiit. 2:11-14)? Onko niin, ettei tässä olekaan muusta kysymys, kuin Kirkon suurimman aarteen, Jumalan armon kaikkeinpyhimmän evankeliumin, hukkaamisesta tai jopa suoranaisesta halveksimisesta?

Lindilässä, 24. maaliskuuta 2011

Kunnioittavasti

Sakari Korpinen

Kategoriat
3/2011 Lehdet

KUNINKAIDEN SOTA JA LOOTIN PELASTAMINEN (1. MOOS. 14)

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 2.6.2012

Paul Kretzmann, USA

Laakson kuninkaiden kapina

14:1–2: ”Ja tapahtui siihen aikaan, kun Amrafel oli Sinearin kuninkaana, Arjok Ellasarin kuninkaana, Kedorlaomer Eelamin kuninkaana ja Tidal Goojimin kuninkaana, 2. että he alottivat sodan Beraa, Sodoman kuningasta, Birsaa, Gomorran kuningasta, Sinabia, Adman kuningasta, Semeberiä, Seboimin kuningasta, ja Belan, se on Sooarin, kuningasta vastaan.” Tämä oli kaupunkivaltioiden aikakautta, vähän ennen suurten itäisten valtakuntien syntymistä. Tuon ajan dokumenttien mukaan Amrafel on pidettävä samana kuin Ammu-rabi tai Khammurabi, Sumerin kuningas, joka vähän myöhemmin perusti varhaisen Babylonian valtakunnan. Arjok Ellasarista oli luultavasti Eri-Aku, Larsan, Babylonian eteläisen kaupunkivaltion kuningas. Kedorlaomer oli Kudur-Lagamor, Simti Shilkhakin läheinen seuraaja, joka on mainitaan Eelamin eli Elymain vanhoissa asiakirjoissa. Ja Tidal, Goojimin eli kansojen kuningas, oli Tudhkhulu, Gutiumin kuningas lounaisessa osassa sitä aluetta, joka myöhemmin kuului Amrafelille. Nämä neljä kuningasta olivat liittoutuneet lisätäkseen valtaansa. Sitä tarkoitusta varten he kävivät sotaa Siddimin laakson viittä kuningasta vastaan Kanaanin luoteisessa osassa, jossa näiden kaupunkivaltiot olivat niin ikään liittoutuneet.

14:3: ”Nämä kaikki liittoutuivat kokoontuen Siddimin laaksoon, jossa Suolameri nyt on.” Siihen aikaan, kun tätä kertomusta kirjoitettiin, Siddimin laaksoa ei ollut enää olemassa. Kuolleen meren vedet olivat peittäneet sen muinoin hedelmälliset vainiot (vrt. 1. Moos. 19:24,25).

14:4: ”Kaksitoista vuotta he olivat olleet Kedorlaomerille alamaiset, mutta kolmantenatoista vuotena he tekivät kapinan.” Kedorlaomer oli tuohon aikaan pohjoisen liiton johtaja, ja sen tähden eteläisten kuninkaiden kapinan ja kieltäytymisen maksamasta veroa sanotaan kohdistuneen häneen.

14:5–7: ”Neljäntenätoista vuotena tulivat Kedorlaomer ja ne kuninkaat, jotka olivat hänen kanssaan; ja he voittivat refalaiset Astarot-Karnaimissa ja suusilaiset Haamissa, niin myös eemiläiset Kirjataimin tasangolla 6. ja hoorilaiset heidän vuoristossaan, Seirissä, aina Eel-Paaraniin asti, joka on erämaan laidassa. 7. Ja he palasivat ja tulivat Mispatin lähteelle, se on Kaadekseen, ja valloittivat koko amalekilaisten maan ja voittivat myöskin amorilaiset, jotka asuivat Hasason-Taamarissa.” Pohjoisten eli Babylonian kuninkaiden liitto lähti Kedorlaomerin johdolla sotaretkelle kostamista ja kukistamista varten. He tulivat armeijoineen sivuuttaen Damaskon ja kääntyivät etelää kohti Jordanin itäpuolisen maan kautta. He saivat ensin ratkaisevan voiton refalaisista, jättiläisten heimosta, joka tuolloin eli Basan ylängöillä heidän pääkaupunkinsa ollessa Astarot-Karnaim, ”kaksisarvinen Astarot”. Seuraavaksi he kukistivat suusilaiset, jotka myös olivat jättiläisten rotu. He valtasivat itäisen tasangon etelään Basasta ja Gileadista. Babylonian armeijat jatkoivat etelää kohti voittaen eemiläisten – joiden pääkaupunki oli Shaveh Kirjataim, ”kahden kaupungin laakso” –, ”kauheiden”, armeijat. Viimeinen maa, joka antautui valloittajille, oli hoorilaisten maa, heidän, jotka asuivat luolissa etelään siitä, mikä myöhemmin oli Kuollut meri. Kedorlaomer kääntyi nyt takaisin länteen ja pohjoiseen. Hän tunkeutui maahan, jonka myöhemmin valtasivat amalekilaiset, joiden pääkaupunki oli Kaades-Barnea, sekä amorilaisten maahan, jotka elivät hieman Tasangon meren – myöhemmin Kuollut meri – itäpuolella. Pohjoinen liittokunta kukisti nämä molemmat kansat. Se oli ensimmäinen monista Eufratin laakson muinaisten valtakuntien käymistä valloitussodista.

Lootin vangitseminen

14:8–9: ”Silloin lähtivät Sodoman kuningas, Gomorran kuningas, Adman kuningas, Seboimin kuningas ja Belan, se on Sooarin, kuningas ja asettuivat Siddimin laaksossa sotarintaan heitä vastaan – 9. Eelamin kuningasta Kedorlaomeria, Goojimin kuningasta Tidalia, Sinearin kuningasta Amrafelia ja Ellasarin kuningasta Arjokia vastaan, neljä kuningasta viittä vastaan.” Kukistettuaan kaikki mahdolliset eteläisen liittokunnan jäsenet, pohjoisen kuninkaat antoivat äskeisten voittojensa huumaamina joukkojensa tulvailla Siddimin laaksoon, lähellä kaunista Tasangon merta.

14:10. ”Mutta Siddimin laakso oli täynnä maapihkakuoppia. Ja Sodoman ja Gomorran kuninkaat pakenivat ja putosivat niihin; mutta henkiin jääneet pakenivat vuoristoon.” Tämä oli taistelun tulos: pohjoisen armeijat ajoivat etelän viisi kuningasta pakosalle, ja he koettivat pelastaa henkensä. Seutu oli tuttua Sodoman ja Gomorran kuninkaille, ja he laskeutuivat yhteen maapihkakuopista (eng. asphalt-pits), joita oli lähistöllä, ts. he kätkeytyivät nopeasti sinne, sillä aikaa kun heidän liittolaisensa pakenivat syrjäisiin kanjoneihin, jotka sijaitsivat myöhemmin Mooabin maaksi kutsutussa maassa. Monet piileskelypaikat estivät siellä vihollista löytämästä heitä.

14:11: ”Ja he ottivat Sodomasta ja Gomorrasta kaiken tavaran ja kaikki ruokavarat ja menivät matkaansa.” Myös noina aikoina saalis kuului voittajille. He ryöstivät voitettujen armeijoiden kaupungit viimeistä ruuan murusta myöten ja marssivat sitten eteenpäin.

14:12: ”Ja lähtiessään he ottivat mukaansa myöskin Lootin, Abramin veljenpojan, ja hänen omaisuutensa; hän näet asui Sodomassa.” Siten Lootin täytyi kärsiä yhdessä jumalattomien ihmisten kanssa, joiden keskuudessa hän eli ja joiden kaupungin hän oli valinnut kodikseen. Tämä oli osoittautuva erinomaiseksi kuritukseksi ja ojennukseksi hänelle.

Aabrahamin marssi ja voitto

14:13: ”Mutta muuan pakolainen tuli ja ilmoitti siitä Abramille, hebrealaiselle; tämä asui tammistossa, joka oli amorilaisen Mamren, Eskolin ja Aanerin veljen, oma, ja he olivat Abramin liittolaisia.” Abram, joka eli jonkin matkan päässä kaikkien näiden tapahtumien näyttämöltä, ei ollut tietoinen siitä tukalasta asemasta, johon Loot oli joutunut, kunnes eräs taistelusta paennut henkilö toi hänelle uutiset. Hänet tunnettiin heprealaisena, siirtolaisena Eufratin toiselta puolelta. Hän eli yhä tammistossa, joka kuului Mamrelle, amorilaiselle.

14:14: ”Kun Abram kuuli, että hänen sukulaisensa oli otettu vangiksi, aseisti hän luotettavimmat palvelijansa, jotka olivat hänen kodissaan syntyneet, kolmesataa kahdeksantoista miestä, ja ajoi vihollisia takaa aina Daaniin saakka.” Aabrahamin saadessa uutiset viholliset olivat kulkeneet jo hyvän matkaa kotimaataan kohti. Mutta hän toimi kiitettävän nopeasti ja tarmokkaasti, sillä hänen veljensä, hänen lähisukulaisensa, henki oli vaarassa. Hän kokosi välittömästi palvelijat, jotka olivat hänen kodissaan syntyneet ja joita oli harjoitettu aseiden käytössä. Hän kirjaimellisesti syöksi heidät Babylonian armeijoiden taka-ajoon asianmukaisessa taistelujärjestyksessä. Nämä kolmesataa kahdeksantoista palvelijaa sekä Aanerin, Eskolin ja Mamren miehet menivät Abramin kanssa Gileadin äärimmäiselle pohjoiselle rajalle, Pereaan, jossa myöhemmin sijaitsi Daanin kaupunki.

14:15: ”Ja hän jakoi väkensä ja hyökkäsi palvelijoineen yöllä vihollisten kimppuun ja voitti heidät ja ajoi heitä takaa aina Hoobaan saakka, joka on Damaskosta pohjoiseen.” Tekemällä hyökkäyssuunnitelman ja kaikkivaltiaan Jumalan avulla, jonka edessä pelkät luvut eivät ole ratkaiseva tekijä, Abram kykeni ajamaan Babylonian armeijat pakoon ja vieläpä ajamaan heitä takaa Hoba-nimiseen kylään saakka, joka on Damaskosta pohjoiseen (kirjaimellisesti: vasemmalla kädellä, kun kasvot ovat itää kohti).

14:16: ”Ja hän toi takaisin kaiken tavaran; myöskin sukulaisensa Lootin ja hänen tavaransa hän toi takaisin, niin myös vaimot ja muun väen.” Abramin pieni armeija riisti näin viholliselta kaiken saaliin. Tällä tavalla Abram jalomielisellä rakkaudella palkitsi Lootille pahan hyvällä. Siten todellinen usko vaikuttaa pyhää rohkeutta ja kykenee kohtaamaan ja voittamaan kaikki vaarat, jos Jumala hyväksyy sen työn, johon uskova on ryhtynyt.

Aabrahamin paluu

14:17: ”Kun hän oli paluumatkalla, voitettuaan Kedorlaomerin ja ne kuninkaat, jotka olivat tämän kanssa, meni Sodoman kuningas häntä vastaan Saaven laaksoon, jota sanotaan ’Kuninkaan laaksoksi’.” Uutinen Abrahamin voitosta kulki hänen edellään, sillä kaiken saaliin ja naisten kanssa hän ei voinut matkata niin nopeasti kuin hän oli kiirehtinyt takaa-ajoon. Sodoman kuningas, joka oli pelastanut henkensä kylmäpäisyydellään, meni takaisin tulevia voittajia vastaan paikkaan, joka sijaitsi luultavasti Kidronilla, joka tuosta ajasta alkaen kantoi nimeä ’Kuninkaan laakso’ (2. Sam. 18:18).

14:18: ”Ja Melkisedek, Saalemin kuningas, toi leipää ja viiniä; hän oli Jumalan, Korkeimman, pappi.” Tästä Melkisedekistä, Saalemin, luultavasti Jerusalemin, kuninkaasta, ei tiedetä mitään muuta (vrt. Hepr. 7:3). Hän näyttää olleen yksi niistä, jotka pitivät kiinni oikean Jumalan palvelemisesta sen jälkeen, kun enemmistö ihmisistä oli vajonnut pakanuuden syvyyksiin; hän oli tämän Jumalan pappi. Hän osoitti nyt arvonantonsa ja kiitollisuutensa Abramia ja hänen pientä armeijaansa kohtaan tuomalla leipää ja viiniä virkistääkseen ja vahvistaakseen väsyneitä sotilaita.

14:19: ”Ja hän siunasi hänet sanoen: ’Siunatkoon Abramia Jumala, Korkein, taivaan ja maan luoja. 20. Ja kiitetty olkoon Jumala, Korkein, joka antoi vihollisesi sinun käsiisi.’ Ja Abram antoi hänelle kymmenykset kaikesta.” Näin Melkisedek välitti Abramille Jumalan, Kaikkein Korkeimman, taivaan ja maan Perustajan ja Omistajan siunauksen. Ja hän ylisti Herraa, Korkeinta, jolle kunnia Abramin voitosta kuuluu. Se oli rukous, jossa rukoiltiin menestymistä ja siunausta kauniissa, runollisessa muodossa. Melkisedek on Kristuksen, uuden liiton suuren Ylimmäisen papin esikuva. Ps. 110:4 ja koko Heprealaiskirjeen 7. luku on todellisuudessa tämän kohdan selitystä. Abram tunnusti Melkisedekin papiksi antamalla hänelle kymmenykset kaikesta (Hepr. 7:4). Tämä oli hyvin tärkeä toimitus tässä tapaamisessa.

14:21: ”Ja Sodoman kuningas sanoi Abramille: ’Anna minulle väki ja pidä sinä tavara’.” Hänen aikomuksenaan oli maksaa Abramille siitä työstä, jonka tämä oli suorittanut vapauttamalla vangiksi otetut sodomalaiset, erityisesti naiset ja lapset, vihollisen käsistä. Hän pyysi ainoastaan sitä väkeä, jonka Abram oli tuonut takaisin ehdottaen, että Abram pitäisi saaliin, joka alun perin oli kuulunut Sodoman miehille, korvauksena tämän voitosta.

14:22–24: ”Mutta Abram sanoi Sodoman kuninkaalle: ’Minä nostan käteni Herran, Jumalan, Korkeimman, taivaan ja maan luojan, puoleen ja vannon: 23. En totisesti ota, en langan päätä, en kengän paulaa enkä mitään muuta, mikä on sinun, ettet sanoisi: Minä olen tehnyt Abramin rikkaaksi’. 24. En tahdo mitään, paitsi mitä palvelijat ovat kuluttaneet ja mikä on niille miehille tuleva, jotka minua seurasivat, Aanerille, Eskolille ja Mamrelle; he saakoot osansa.’” Tämä on ystävällinen, mutta juhlallinen ja painokas kieltäytyminen. Tunnustautumalla oikeaan Jumalaan, jonka nimessä Abram vannoi, hän julisti, että ne miehet, jotka kuuluivat hänen liittolaisiinsa, voivat tarttua tarjoukseen ja vaatia osaansa saaliista. Hän olisi myös halukas ottamaan vastaan sen verran ruokaa, mitä hänen palvelijansa olivat kuluttaneet sotaretkensä aikana. Mutta mitä häneen itseensä tuli, hän ei hyväksyisi edes kengän paulaa Sodoman kuninkaalta, ettei tämä jälkeenpäin kerskuisi, että Abramin oli rikas hänen ansiostaan. Abram ei tahtonut olla missään kiitollisuuden velassa pakanakuninkaalle. Samoin myös uskovia rohkaistaan tänä päivänä tekemään hyvää myös epäuskoisille. Mutta sitä pitemmälle heidän ei tulisi mennä, ettei heidän kristillisyytensä vaarannu.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
3/2011 Lehdet

MIHIN ÄÄRIKRISTILLISYYS JOHTAA?

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 2.6.2012

Soili Haverinen, teol. maist.

Uutinen Norjan verilöylystä kesken kesälomahelteiden saa ensijärkytyksen jälkeen mielen etsimään selitystä. Mikä saa ihmisen ryhtymään noin silmittömään julmuuteen? Syytä etsii myös media. Syy täytyy löytää, eristää ja eliminoida, jotta yleinen turvallisuudentunne saadaan takaisin. Tässä tilanteessa medialla on suuri vastuu, koska ihmisten pelko ja viha kohdistuu niihin, joiden katsotaan edustavan jotain samaa kuin massamurhaajan ja samalla jotain itselle vierasta, jotta syy on mahdollista eristää oman elämänpiirin ulkopuolelle.

HS:n verkkosivujen mukaan tekijä ”kirjoitteli verkkosivuilla, jotka on yhdistetty kristillisiin ääriliikkeisiin”. Myös Ylen uutisten mukaan tekijä on kirjoitellut ”jyrkän kristillisillä verkkosivuilla” tästä Yle päätteli tämän olevan kristillinen uskonkiihkoilija. Niille lukijoille, joille kristillisyys on vierasta, uutisointi tarjoaa helpon selityksen tapahtuneelle: äärimmäinen kristillisyys saa tappamaan ihmisiä silmittömästi ja on siksi vaarallista. Psyykkinen tarve saa selityksen uppoamaan siitä huolimatta, että jokainen tietää, ettei verkkosivuilla kirjoittelu tee tekijästä kristittyä sen enempää kuin poliisin uniformun käyttäminen poliisia.

Mihin kristillisyys äärimmillään johtaa? Mitä tulisi kutsua äärikristillisyydeksi? Tämän määritteleminen on nyt ensiarvoisen tärkeää, koska käsitteitä ”kristillinen ääriliike” ja ”äärikristillisyys” on viljelty varsin runsaasti mediassa puhuttaessa suomalaisista luterilaisista herätysliikkeistä. Maailman mittakaavassa nämä edustavat normaalia, jopa hieman penseää kristillisyyttä, mutta Suomen valtakirkon politisoitumisen myötä niistä on tullut kirkon sisäinen uskonnollinen vähemmistö.

Median tulisi varoa sitä, ettei uutisointi johda yksinkertaisintakaan lukijaa luulemaan, että kotoisella herätyskristillisyydellä olisi jotain tekemistä Norjan verilöylyn kanssa. Vaikka toimittajat osaisivat tehdä eron sellaisen ”äärikristillisyyden” välillä, joka saa ihmiset laittamaan rahansa ja elämäntyönsä muiden auttamiseen jopa oman henkensä uhalla, ja sellaisen ”äärikristillisyyden” välillä, joka johtaa täysin päinvastaiseen tulokseen: silmittömään verilöylyyn, lukijat eivät välttämättä osaa.

Heti uutisoinnin jälkeen nettikeskusteluihin on ilmaantunut vihamielisiä kristittyjä parjaavia kommentteja. Ajassamme on elävään kristillisyyteen hyvin vihamielisesti suhtautuvia aatevirtauksia. Median vallassa on päättää, lietsotaanko tuota vihaa valheellisia mielikuvia synnyttävällä ja ruokkivalla uutisoinnilla.

Mitä siis tulisi pitää äärikristillisyytenä? Jokaisen kristityn esikuva on Herramme Jeesus Kristus sanoineen ja tekoineen. Tarkalleen ottaen Jeesus on ainoa koskaan elänyt äärikristitty. Äärikristillisyys on äärimmäistä samankaltaisuutta hänen kanssaan. Hän sanoi: ”joka miekkaan
tarttuu, se miekkaan kaatuu”, ”rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne
puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia” ja ”jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin” ja eli myös itse niin.

Se, joka turvautuu väkivaltaan levittääkseen ideologiaansa, on teoillaan irtisanoutunut kristillisyydestä vaikka väittäisi muuta.

Voisiko mikään teko olla kauempana Jeesuksen esimerkistä kuin Norjan massamurhaajan teko? Se on epäkristillisyydessään äärimmäinen.

Kristityn ei tarvitse karttaa äärimmäistä kristillisyyttä vaan pikemminkin murehtia, että on siitä niin kaukana.

Kategoriat
3/2011 Lehdet

MUUT LEHDET

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 2.6.2012

MAAILMA ELÄÄ MURROKSESSA

Oikea opetus varjelee meitä

Ihmisten keskuudessa on aina esiintynyt äärimmäisiä, tuomittavia tekoja ja niitä on perusteltu milloin milläkin ideologialla. Niitä ei voi läheskään aina selittää kodin, kasvatuksen tai muun ympäristön aiheuttamiksi. Joskus kylläkin. Mutta kun ihminen on perisynnin turmelema, sydämessä oleva pahuus voi purkautua äärimmäisiin, tuomittaviin tekoihin. Äärimmäisyyksien takana voivat olla pienet ryhmät tai yksittäiset henkilöt, mutta myös valtaa pitävä enemmistö. Sellaisten yleistymistä voidaan jossain

määrin hillitä ulkonaisesti kasvatuksella. Kuitenkin sydämen halu ja voima niiden hillintään saadaan evankeliumista, ei laista. Tämä tarkoittaa sitä, että kristillisen kirkon oikealla opetuksella ja kirkkaan, puhtaan evankeliumin julistuksella on suuri merkitys paitsi oikealle kirkolle itselleen, myös kansakunnalle ja sen yksittäisille jäsenille.

Raamattu kieltää kristittyjä ottamasta pahan kostamista omiin käsiinsä. Sen kostaminen on esivallan tehtävä, ja jos esivalta ei hoida tehtäviään, Jumala kaitselmuksellaan tarttuu asiaan, niin kuin hyväksi näkee. Jumalan ruoska tekee kipeintä silloin, kun hän sallii pahan saavan rangaistuksensa pahalta. On olemassa myös yhteiskunnan lain hyväksymää pahaa. Se on vaikeasti korjattavissa.

Erityisesti apostoli Pietarin kirjeet on tarkoitettu lohdutukseksi uskonsa tähden parjatuille ja kärsiville kristityille. Hän kehottaa heitä pitämään kiinni apostolis-profeetallisesta Jumalan sanasta, jonka Jumalan miehet ovat kirjoittaneet Pyhän Hengen vaikutuksesta, ja muistuttaa uskovia siitä, että kaiken loppu on lähellä. Hän kiinnittää heidän katseensa ja sydämensä Kristukseen, jonka kalliilla, pyhällä verellä meidät on lunastettu. Kristus on se hyvä Paimen, joka on etsinyt ja löytänyt kadonneet lampaansa ja joka on ilmestyvä kirkkaudessaan viimeisenä päivänä ja antava omilleen kuihtumattoman seppeleen. Hänen turvissaan saamme ottaa vastaan sen, mikä täällä tuleva on, tietoisina siitä, että hänen Golgatan voittonsa on autuuden takeemme ja meidänkin voittomme.

Markku Särelä, Luterilainen 9/2011

KIRKOSTAMME ON VALO SAMMUNUT

Näin on suurella murheella todettava, kun viime vuosien tapahtumia on seurannut, joissa Arkkipiispaa myöten, sekä Kirkolliskokous on luovuttu Jumalan sanasta ja hyökätty sen puolustajia vastaan ja yhdytty sen vastustajiin. Milloin tasa-arvon, milloin aikaan ja sen muuttumiseen, milloin mihinkin tekosyyhyn vedoten… Onko tapahtunut se, että kun aurinko (Pyhä Henki) ei anna valoa, niin kuukin (järki) on pimentynyt.

Viimeisin isku tuli 10.8., kun piispa Ville Riekkinen ilmoitti ”antavansa mieluummin kirkon tilat muslimien, kuin Luther-säätiön käyttöön.” — Nyt on hävitys tullut pyhään paikkaan, kuinka lähellä on kaiken loppu? — Piispa Riekkinen antaisi ennemmin muslimeille tilat, on kauheaa puhetta Luterilaiselta piispalta. Eihän muslimit ole Kristittyjä, ts. he ei usko Jeesukseen Kristukseen syntiemme sovittajana. Vaan perustavat tekoihin ja ulkonaisiin tapoihin kuten ruumiilliseen paastoon ja Allahin ylistämiseen…

Niin tällaisen opin levittämiseen annettaisiin Kristillisen kirkon tiloja, jotka meidän verorahoilla on rakennettu rukoushuoneiksi, sekä Jumalan sanan julistamiseen ja sakramenttien jakamiseen. Ja Jumalan sana sanoo Ap. t. 4:10-12 mm.: ”Eikä ole pelastusta yhdessäkään toisessa: sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman.”

Jaakko Jukkola, Pyhäjoki, Kainuun Sanomissa

Voiko kirkollinen enemmistö olla väärässä?

Kirkossamme on demokraattinen järjestelmä, jonka näkyvimpänä osana on kirkolliskokous. Demokratia itsessään ei tunnusta mitään korkeampaa auktoriteettia kuin kansan (kr. demos).

Martti Lutherin kanta on ilmaistu kirjassa Kirkolliskokouksista ja kirkosta (1539), missä selvästi katsotaan kirkolliskokouksen voivan tehdä kristittyjä sitovia päätöksiä vain tekemällä ne Raamatun sanan mukaan. ”… kirkolliskokouksille ei ole annettu mitään oikeutta säätää uusia uskonkappaleita kristikunnalle… Tämän mukaan tulee meidän ymmärtää kaikki muutkin kirkolliskokoukset, olivatpa ne sitten suuria tai pieniä; ja vaikka niitä olisi monta tuhatta, eivät ne ole voineet säätää mitään uutta uskoon tai hyviin töihin nähden, vaan ainoastaan Kristuksen alaisena korkeimpana piispana ja tuomarina puolustaa vanhaa uskoa ja vanhoja hyviä töitä Pyhän Raamatun perustuksella. … Mutta jos he säätävät jotain uutta uskoa ja hyviä töitä, niin on varmaa, ettei Pyhä Henki, vaan paholainen ja hänen enkelinsä ovat siinä mukana. Sillä he tekevät sen ilman ja vastoin Pyhää Raamattua. … Sen tähden ovat tuollaiset kirkolliskokoukset ilman Raamattua Kaiphaksen, Pilatuksen ja Herodeksen kirkolliskokouksia, he pitävät neuvoa tahi kirkolliskokouksia Jumalaa ja hänen Kristustansa vastaan.”

Luther kiteyttää asian sanoen, että uskolla täytyy olla varmempi perustus kuin kirkolliskokoukset. ”Tämä varmempi ja parempi perustus on Pyhä Raamattu.” Luterilaiselle kristitylle ei siksi oppikysymyksissä riitä perusteluksi se, että kirkolliskokous on jonkin asian enemmistöllä päättänyt.

Kirkolliskokous voi erehtyä. Perinteisesti keskeinen periaate on ollut se, että kirkolliskokous tekee päätöksen Pyhää Henkeä avuksi huutaen ja luottaen siihen siten, että ensimmäisen apostolikokouksen tavoin voidaan sanoa: ”Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi …” (Apt. 15:28). Tämän jälkeen kirkolliskokous ei enää palaa samaan asiaan.

Arto Seppänen, www.sley.fi

Kategoriat
3/2011 Lehdet

”MINÄ TAHDON OLLA SINUN OPETTAJASI”

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 2.6.2012

”Minä opetan sinua, sanoo Herra, minä osoitan sinulle oikean tien. Minä neuvon sinua, katseeni seuraa askeleitasi.” (Ps 32:8)

Herra sanoo: Pyydät, että lunastaisin sinut. Älä ole huolissasi siitä. Älä opeta minua äläkä itseäsi, vaan jättäydy minun haltuuni. Minä tahdon olla sinun opettajasi, minä tahdon johdattaa sinua, niin että vaelluksesi on minulle mieluista. Sinä luulet kaiken olevan hukassa, elleivät sinun ajatuksesi toteudu, mutta sinun ajatuksesi ovat vahingollisia ja minulle vain esteeksi. Ei käy sinun ymmärryksesi mukaan vaan yli sen. Olla ymmärtämättä (oman mielensä mukaan) on todellista ymmärtämistä, ja minä tahdon antaa sinulle minun viisauteni. Olla tietämättä, mihin on mentävä, merkitsee juuri todellista tietämistä. Minun ymmärrykseni tekee tyhjäksi sinun ymmärryksesi. Niin lähti Abraham isänmaastaan tietämättä mihin. (1. Moos. 12:1) Hän alistui seuraamaan minun ajatuksiani ja hylkäsi omansa, mutta hän pääsi oikeata tietä oikeaan päämäärään.

Martti Luther, Matkaevästä s. 254. Porvoo-Juva 1996. SLEY.

Kategoriat
2/2011 Lehdet

Concordia 2/2011

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 2.6.2012

Pääkirjoitus Hannu Lehtonen

Lapsikaste Uudessa testamentissa II Lasse Lappalainen

Pyhän kasteen merkitys Lassi Mattila

Kristillinen vanhurskauttamisoppi II Matti Roininen

1. Moos. 13 Paul Kretzmann

Henrik Perret: ”Anni” Muut lehdet

Valkeat vaatteet Hedberg

Hän kantaa meitä Martti Luther

Kategoriat
2/2011 Lehdet

PÄÄKIRJOITUS * HANNU LEHTONEN

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 2.6.2012

”Kaste on ainoa lohdutuksemme ja ikään kuin ovi jumalallisten lahjain saamiseen ja kaikkein pyhäin yhteyteen.” Näin sanotaan Präetoriuksen Hengellisessä aarre-aitassa, yhdessä kristillisen kirjallisuuden klassikoista. Präetorius tähdentää erittäin voimakkaasti kasteen suurta arvoa. Hän vetoaa opetustensa tueksi varsinkin Raamatun sanaan sekä Lutherin teksteihin.
Ohessa muutama poiminta Lutherin Isosta katekismuksesta. Sitä voi lämpimästi suositella jokaiselle kristitylle ja aivan erityisesti niille, joille kasteen merkitys ei ole selvänä.
Luther sanoo: ”Kaste ei ole pelkkää vettä, vaan Jumalan sanaan ja käskyyn sisältyvää ja sen pyhittämää vettä. Siksi se onkin jumalallista vettä, ei tosin sen vuoksi, että vesi sinänsä olisi muuta vettä jalompaa, vaan sen vuoksi, että Jumalan sana ja käsky liittyvät siihen.”
Uskonpuhdistaja jatkaa: ”Sitten he (hurmahenget) vielä jaarittelevat näin: ’Miten kourallinen vettä muka sielua auttaisi?’ Ystävä kallis, kenen sinä luulet pitävän vettä muuna kuin vetenä, jos kasteen kaksi osaa erotetaan toisistaan? Mutta miten sinä rohkenet tuolla tavoin käydä käsiksi Jumalan säädökseen ja repiä siitä irti sen parhaimman aarteen, jonka Jumala on siihen yhdistänyt ja sisällyttänyt ja jota hän ei anna siitä erottaa. Sillä veden varsinainen sisältö on Jumalan sana eli käsky ja Jumalan nimi. Tämä aarre on suurempi ja jalompi kuin taivas ja maa.”
Kasteen hyödystä puhuessaan Luther lausuu: ”Kasteen voima, vaikutus, hyöty, hedelmä ja päämäärä on siinä, että se pelastaa. Eihän ketään sitä varten kasteta, että hänestä tulisi ruhtinas, vaan niin kuin sana kuuluu, että hän pelastuisi. Pelastuminen taas, kuten hyvin tiedämme, ei ole mitään muuta kuin vapautumista synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta, pääsy Kristuksen valtakuntaan ja iankaikkinen elämä hänen kanssaan. Tästä huomaat jälleen, miten kallisarvoisena kastetta on pidettävä, saammehan me siinä omaksemme sanoin kuvaamattoman suuren aarteen.”
Kasteen hyöty tulee meille uskon kautta: ”Ilman uskoa kasteesta ei ole mitään hyötyä, vaikka se itsessään onkin ylenpalttisen suuri, jumalallinen aarre. Siksi tämä yksi ainoa sana ’joka uskoo’ pystyy sulkemaan pois ja ajamaan pakosalle kaikki mahdolliset teot, joita teemme saavuttaaksemme ja ansaitaksemme pelastuksen. Tämä asia näet on varma: mikä ei ole uskoa, se ei hyödytä mitään eikä myöskään saa mitään.”
Luther arvostelee ankarasti Hieronymuksen sanaa: ”Katumus (parannus) on toinen lankku, jonka varassa uiden meidän on pelastauduttava rannalle, kun laiva on haaksirikkoutunut.” Luther sanoo: ”Siksi on väärin ilmaista asia tuolla tavalla: eihän laiva voi hajota, koska se on Jumalan säädös eikä meidän tekomme. Niin voi kyllä käydä, että me liukastumme ja putoamme laivasta. Mutta jos joku putoaa, varautukoon uimaan laivan luo ja tarrautumaan siihen kiinni, kunnes pääsee sinne takaisin. Siinä hän voi sitten jatkaa aiemmin aloitettua matkaa.”
Luther kehottaa meitä: ”Siksi jokaisen on pidettävä kastetta joka päivä päälle puettavana vaatteena. Sitä hänen on kannettava aina, mikäli hän mielii, että hänestä jatkuvasti löytyisi uskoa ja sen hedelmiä, että hänen vanha ihmisensä tukahtuisi ja että uusi varttuisi hänessä. Jos me näet aiomme pysyä kristittyinä, meidän on harjoitettava sitä tekoa, joka on tehnyt meidät kristityiksi.

Kategoriat
2/2011 Lehdet

LAPSIKASTE UUDESSA TESTAMENTISSA (osa 2)

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 2.6.2012

Lasse Lappalainen, Helsinki
Kaste ja ehtoollinen alkukirkossa
Luukkaan rinnakkaistekstissä 18:15 on kreikkalainen ilmaisu ta brefee ”äsken syntyneet lapset” synonyyminä yleisemmälle sanonnalle ta paidia ”erittäin nuoret lapset” jakeessa 16. Tätä jälkimmäistä termiä on merkitykseltään aiheettomasti väheksytty, sillä se tarkoittaa asiallisesti samaa kuin edellinen termi. Koptilainen Tuomaan evankeliumi (lauselma 22) puhuu myös imeväisistä. Vulgata kääntää jakeessa 15 infantes ”pikkulapset”, jota myös Apologia IX käyttää infantes baptizandos esse ”pikkulapset on kastettava.” Pyhitettävään seurakuntaan kuuluivat ”rintoja imeväiset” Jooel 2:16. Ks. erit. 2. Aik. 20:13-14 yhdessä Jahven Hengen ja seurakunnan kanssa. Vrt. myös 1. Piet. 2:2, jossa kehotetaan ”vastasyntyneinä lapsina (Vulgata infantes) halatkaa sanan väärentämätöntä maitoa, että siinä kasvaisitte” (ei enää ”pelastukseen”, jonka sanan bysanttilainen teksti jättää pois, sillä pelastus on jo kertakaikkisesti saatu lapsikasteessa!). Niin ikään kirkkoisät Irenaeus ja Origenes käyttävät imeväisistä lapsista ja pienistä lapsista kasteesta puhuessaan samaa sanaa infantes. Myös Tertullianus puhuu sekä pienistä lapsista (parvulos) että rintalapsista (infantes).
Luther lausui vakaumuksenaan seuraavaa: ”Jos joku kaste yleensä on varma, niin lapsikaste on kaikkein varmin. Se on varmin juuri sen Kristuksen sanan tähden, jolla hän käskee tuoda lapset luokseen.”
Ilmeisesti pääsiäisenä varhaiskristityt ovat kokoontuneet suureen kastejuhlaan, josta on viitteitä 1. Piet. 3:20-21:ssä. Itse kasteaktiin viittaa puolestaan sanonta ”mikä myös teidät vastaavasti nyt pelastaa kaste”. Sana baptisma ”kaste” esiintyy 19 kertaa ja Apostolisissa konstituutioissa VII, 43, 3 ”uudestisyntymisen kaste”. Kaste pelastaa kastetun Mark. 16:16, Ap. t. 2:40-41, 16:31-33, Ef. 2:5, 8, 2. Tim. 1:9, Tiit. 3:5, 1. Piet. 3:20, 21, Herm. 11:5. Kreikan monitulkintainen eperooteema on arameankieliseen Dan. 4:14 sanaan she´eltha ”kysymys” perustuva Septuagintan Dan. 4:17 Theod. käännös, joka Gingrich-Dankerin sanakirjan mukaan merkitsee Uudessa testamentissa ”pyyntö”, ”anomus” tai ”pantti” (niin myös Liddell-Scott, Lampe, NIV, NewJerBible). Bauerin sanakirjan mukaan ensimmäinen merkitys on klassisessa kreikassa ”kysymys”. Vulgatassa aramean mukaan ”kysymys”. Samassa merkityksessä sitä käytetään Siir. 33:3 Codex Sinaiticus. Vanhimman juutalaisen rukouskirjallisuuden tutkija David Hedegård on kääntänyt sen Gerhard Kittelin Uuden testamentin teologisen sanakirjan mukaisesti ”rukous”. Samaan viittaa myös Aimo T. Nikolainen kommentaarissaan. Uuden käännöksen (KR 1992) ”liitto” ei ole erityisen hyvin perusteltu. Svenska Folkbibeln 98 ”tunnustus” ei ole onnistunut. Bo Giertzin ”side” on omituinen. RSV ”pyyntö”. Bo Reicke on viitannut ”välipuheen” ja toisaalla ”sitoumuksen” merkitykseen. Khrysostomos lainaa tätä jaetta ja mainitsee ”Kristukseen uskon tunnustuksen” (eis Khriston pisteoos homologia). Sverre Aalen on kirjoittanut kyseisen sanan merkityksestä ja käytöstä valaisevan artikkelin Oversettelsen av ordet eperooteema i dåpsstedet 1. Pet. 3,21, Tidsskrift for Teologi og Kirke 1972, s. 161-175.
Kastetta on edeltänyt voimakas pääsiäisaiheinen Jesajan kirjan lukua 53 mukaileva varhaiskristillinen saarna (1. Piet. 2:21-25, 3:18-19). Sama pääsiäiseen keskittyvä teologia tulee esille erityisesti Johanneksen evankeliumissa sekä Ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä, jossa ovat niin ehtoollisen asetussanat (11:23-25) kuin maininta itse pääsiäislampaasta, Kristuksesta (5:7). Näin jo alkukirkossa kaste ja ehtoollinen ovat kuuluneet läheisesti yhteen. Ei toinen ilman toista. Ks. 1. Joh. 5:6-8, jossa ovat rikassisältöiset sanat: ”Hän on se, joka on tullut veden ja veren kautta, Jeesus Kristus, ei ainoastaan vedessä, vaan vedessä ja veressä; ja Henki on se, joka todistaa, sillä Henki on totuus. Sillä kolme on, jotka todistavat: Henki ja vesi ja veri, ja ne kolme pitävät yhtä.”
Jo vanhastaan 1. Moos. 1:2 oikea käännös: ”Ja Jumalan Henki on hautova (merachäfät, heprean ja syyrian mukainen käännös) vetten kasvojen päällä” on nähty voimakkaaksi todistukseksi jo ensi sanoissaan Jumalan Hengen uudestiluovasta toiminnasta (Matt. 1:18, 20, Luuk. 1:35, Joh. 3:5, 8, 6:63, Room. 7:6, 8:11, 2. Kor. 3:6) nimenomaan veden elementin kanssa. Tähän viittasivat jo Tertullianus, Ambrosius ja Kyrillos Jerusalemilainen. Tämä veden ja Hengen yhteenkuuluvuus ilmenee monista raamatunkohdista. Sellaisia ovat ennen muuta jo Vanhassa testamentissa mainitut 2. Moos. 15:10, Neh. 9:20, Job 28:25, Jes. 41:16, 17, 44:3, Hes. 36:25-27 ja Uudessa testamentissa sille jatkoa olevat ”jos joku ei tule siitetyksi (genneethee passiivin aoristi, samoin 3:3 ”tule siitetyksi ylhäältä”) vedestä ja Hengestä (Vulgata: ”Pyhästä Hengestä”) ei voi mennä sisälle Jumalan valtakuntaan” (Joh. 3:5. Vulgatassa ja useilla kirkkoisillä on latinan renatus ”uudestisyntynyt”), 7:38, 39, Ap. t. 8:36, 39, 10:47, 1. Joh. 5:6, 8, Ilm. 22:17. [Sanoja ”ja vedestä” Rudolf Bultmann pitää kirkollisena lisäyksenä.] Ambrosius puhuu uudestisyntymisen sakramentista lainatessaan Joh. 3:5 ”…ole uudestisyntynyt vedestä ja Hengestä…”. Passiivin aikamuoto Johanneksella sulkee pois sen uudestikastajien uskonratkaisuun perustuvan tarjouksen Jumalalle kasteessa! Kasteessa Jumala on aktiivinen, ihminen passiivinen. Eino Sormunen kirjoittaa: ”Kaste ei Uudessa Testamentissa milloinkaan esiinny uskoon tulleen, kehittyneen kristityn tunnustustekona, jossa tämän kehityksen päätös ja tulos jollakin tavalla todetaan ja ratkaisevasti osoitetaan. Kaste on uskonelämän alkutapahtuma, johon kaikki myöhempi perustuu.”
Syntymisen vedestä ja Hengestä Hugo Odeberg tulkitsee poikkeavasti sen alun perin tarkoittavan henkisestä siemenestä, ja viittaa 1. Joh. 3:9 ja 1. Piet. 1:23. Samoin ”kastaa”-verbi esiintyy useimmiten passiivissa, poikkeuksellisesti medium (Ap. t. 22:16 ja Mark. 7:4 rituaalipesuista). Apologia IX sanoo: ”koska Kristus uudestisynnyttää sanalla ja sakramenteilla.” Augustana V toteaa: ”Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan (donatur, passiivi) Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon (qui fidem efficit. Vrt. Kol. 2:12!) missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” Apologia IX sanoo: Jumala hyväksyy pikkulasten kasteen, ”jonka tähden Jumala antaa Pyhän Hengen tällä tavoin kastetuille.” Tiit. 3:5: ”vaan laupeutensa mukaan hän pelasti meidät uudestisyntymisen pesun ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta.” Sanaa ”pesu” (Justinus Marttyyri kahdesti kasteesta) Hippolytos käyttää ilmaisussa ”pesun lupaus.” Vrt. edellä Ap. t. 2:39. Toisella vuosisadalla Theofilos Antiokialainen puhuu ”syntien anteeksisaamisesta veden ja uudestisyntymisen pesun kautta.” Eusebios Kirkkohistoria VII 8 käytti pyhästä kasteesta. Gregorios Nyssalainen käyttää samoin sanaa ”uudestisyntyminen” kasteesta. Tertullianus sanoo: ”Hedelmällinen on meidän veden sakramenttimme, koska meidät siinä vapautetaan iankaikkiseen elämään, kun entisessä sokeudessa tekemämme rikkomukset huuhdellaan pois…Me pienet kalat synnymme vedessä seuraten Kalaamme Jeesusta Kristusta, emmekä pelastu muuten kuin pysyen vedessä.” Augustinuksen mukaan kastettavan on ”päästävä uudestisyntymisen pesollaan elämään”.
Uuden testamentin yksimielisen todistuksen mukaan kasteessa saadaan Pyhä Henki (Matt. 3:13-16, Joh. 3:5, Ap. t. 2:38, 10:47, 19:5-6, Room. 2:29, 1. Kor. 6:11, 12:13, 2. Kor. 1:21-22, Ef. 1:13, 4:4-5, Tiit. 3:5, Hepr. 6:4) ja uusi elämä, uudestisyntyminen (Joh. 3:5, Room. 6:3-4, 2. Kor. 3:6, 5:17, Ef. 4:24, Kol. 3:10, Tiit. 3:5, 1. Piet. 1:3, 23, 2:2).
Edellä mainitut Vanhan ja Uuden testamentin tekstitodisteet osoittavat kasteveden ja Pyhän Hengen läheisen yhteenkuuluvuuden. Niitä ei voida erottaa toisistaan! Helluntailaisten takaperoinen yritys tulkita vesi sanaksi Joh. 3:5:ssä ei perustu Raamattuun. Kuvaavaa on, että vapaitten suuntien pääasiassa edelliseen käännökseen pitäytyvä Uuden testamentin suomennos Raamattu Kansalle ry. 1990 yrittää väistää maininnan kastevedestä ainoalla viitteellä Joh. 4:14. Sen sijaan puolueeton tieteellinen kreikankielinen tekstijulkaisu Nestle-Aland viittaa laajempiin tekstiyhteyksiin: Hes. 36:25-27, 1. Kor. 6:11, 12:13, Tiit. 3:5. Kurt Alandin Synopsis luettelee sitäkin useampia viitteitä.
Yksi tärkeä käännöstä koskeva jae on Joh. 3:3 ja 3:7, joissa kreikankielisessä tekstissä on sana anoothen. Sen ensisijainen merkitys on ”ylhäältä” (näin Matt. 27:51, Mark. 15:38, Joh. 3:31, 19:11, 23, Jaak. 1:17, 3:15, 17), sitten ”alusta” ja ”uudestaan”. Se on käännössana heprean ja aramean sanoista milma`ala ja mille`ela´, jotka merkitsevät ”ylhäältä” eikä koskaan ”uudestaan!” Kreikankielisessä Septuaginta-käännöksessä Joos. 3:16 liittää sanan veden yhteyteen. Edelleen Septuaginta käyttää sitä esimerkiksi kohdissa 1. Moos. 6:16, 4. Moos. 4:6, 25, Job 3:4, Jes. 45:8, Jer. 4:28, Hes. 1:11, 26, 41:7, Viis. 19:6. Koska kyseisen kreikan sanan useissa käännöksissä oleva merkitys ”uudestaan” johtaa helposti ajatukset jälleensyntymiseen, niin siksi olisi syytä pitäytyä sen ensimmäiseen merkitykseen ”ylhäältä”, joka on myös mainittujen heprean ja aramean sanojen alkumerkitys. Näin ollen Johanneksen evankeliumin täsmälliset käännökset ovat: ”jos joku ei tule siitetyksi ylhäältä” ja ”teidän pitää siitä ylhäältä”.
Kysymys pienten lasten uskosta kasteessa on askarruttanut monien mieltä. Jeesus yksiselitteisesti edellyttää pienten lasten uskoa Matt. 18:6, Mark. 9:42. Pieni lapsi kykenee ottamaan vastaan Jumalan valtakunnan Mark. 10:15, Luuk. 18:17. Jumalan toiminta kohdistuu jo sikiökauteen Jer. 1:5, Luuk. 1:15, 41. ”sillä lasten ja imeväisten suusta hän on valmistava kiitoksen” Matt. 21:16. Luther puolusti pienten lasten omakohtaista uskoa kasteessa. Osmo Tiililä puolestaan väittää: ”Ilmeisesti Lutherin kasteopissa selitysyrityksistä huolimatta on ongelmallisuutta.” Toisaalla hän kuitenkin kirjoittaa: ”Pidän lapsikastetta oikeana, mutta se vaatii ehdottomasti lisäyksekseen toisenlaisen uskonnollisen miljöön kuin nykyiset (luopio) kansankirkot.” Kol. 2:12 sanoo: ”Yhdessä haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös olette yhdessä herätetyt Jumalan vaikuttaman uskon kautta.” (Ks. edellä Augustana V). Vrt. Ap. t. 15:7-11, Room. 10:9. 13:11 kasteessa olemme tulleet uskoon, Ef. 2:8, Hepr. 11:6. Läntinen lisäys, E-käsikirjoitus Ap. t. 8:37: ”Filippus sanoi hänelle: ´jos uskot koko sydämestäsi, tulet pelastumaan´. Mutta hän vastasi sanoen: ´Minä uskon Kristukseen Jumalan Poikaan.” Jae sisältyy myös latinankieliseen Vulgataan hieman toisessa muodossa: ”Minä uskon, Jumalan Pojan olevan Jeesus Kristus”, mutta puuttuu esimerkiksi bysanttilaisesta tekstistä. Tämän alkuperäiseen tekstiin kuulumattoman jakeen tuntevat monet varhaiset kirkkoisät, ja se perustuu varhaiskristilliseen kastetoimitukseen 2. vuosisadalla.
Vanhimman tunnetun Rooman seurakunnan Hippolytoksen kastekaavan mukaan 200-luvun alussa kastettavalle suoritettiin piispan toimesta eksorkismi ja kirkkojärjestyksessä esitettiin Apostolista uskontunnustusta muistuttavat kolme kysymystä. Tertullianus (Adv. Marc. 5,1) käytti sanaa symbolum kastetunnustuksesta. Samoin kasteesta Irenaeus, Hippolytos, Cyprianus (Ep. 69), Augustinus (De bapt. con. Don. 6,47). Sen kasteoppilaille omistettavaksi jättäminen oli traditio symboli tai redditio symboli. Vastaava kreikan symbolon ”merkki”, ”tunnusmerkki”, ”tunnustus”, ”uskontunnustus”, ”kastetunnustus” on vanha sana Viis. 16:6 symbolon ekhontes sooteerias ”omistavaisina pelastuksen merkin”, joka yhdistetään sanaan anamneesis ”muisto”. Sanaa symbolon Khrysostomos käytti kasteesta. Sanaa käytti Laodikean synodi ja Khalkedon. Kirkkoisät puhuvat yleisesti joko ”uskon säännöstä” (regula fidei jo toisella vuosisadalla Irenaeus ja Tertullianus), Irenaeuksella vaihtoehtoisesti myös regula veritatis ”totuuden säännöstä” tai muilla kanoon tees paradoseoos ”perimätiedon säännöstä” tarkoittaen koko kristillisen opin sisältöä. Vanhakirkolliseen kasteopetukseen liittyi pääkohdat ehtoollisen viettoa käsittävä uskontunnustus (traditio symboli). Ehtoollisen anamneesis (Luuk. 22:19, 1. Kor. 11:24, 25) sisälsi Kristuksen inkarnaation, kärsimyksen ja ristinkuoleman jatkuvaa muistamista.
Kastetta (to loutron, to hagion) edeltävän uskontunnustuksen kysymyksineen ja vastauksineen mainitsee myös Eusebios (Kirkkohistoria VII 8-9, 2 pistin kai homologian ”usko ja tunnustus”). Vrt. samoin kasteeseen liittyvä tunnustus Hepr. 10:22-23! Apostolisten konstituutioiden mukaan (Kirja 7 § 42) 300-luvulla kastetun tuli lausua laajempi uskontunnustus. Augustinus puhui uskontunnustuksesta verbum abbreviatum ”lyhennetty sana”. Khrysostomos mainitsee 1. Piet. 3:21 lainauksen yhteydessä eis Khriston pisteoos homologia ”Kristukseen uskon tunnustuksen”. Lutherin Tunnustuskirjoihin 1990, s. 322-323 sisältyvä kasteen toimittamisen kaava noudattaa aidoimmillaan vanhakirkollista perinnettä. Niinpä jo Uusi testamentti mainitsee usein uskontunnustuksekseen pyrkiviä lyhyitä muotoiluja Matt. 28:19, Mark. 8:29, Joh. 17:3, Ap. t. 8:37, Room. 1:3-4, 8:29-30, 34, 10:9-10, 1. Kor. 12:3, 15:3-5, Fil. 2:6-11, Kol. 1:14-22, 1. Tess. 4:14, 1. Tim. 2:5-6, 3:16, 6:12, 2. Tim. 2:8, Hepr. 1:3-7, 4:14, 10:22-23, 1. Piet. 3:18, 1. Joh. 4:2. Uusi testamentti käyttää tunnustuksesta sanaa kaleen homologian ”hyvä tunnustus” (1. Tim. 6:12, 13. Lat. bonam confessionem), joka rinnastetaan jakeen 14 sanaan entolee ”käsky”. Ja homologian tees elpidos ”toivon tunnustus” kasteeseen liittyen (Hepr. 10:22-23). Sana ”toivo” on niin ikään kasteen sanastoa (Room. 5:5, Ef. 1:18, 4:4, 1. Piet. 1:3).
Alkuseurakunnassa uskon sisällöstä käytettiin sellaisia sanoja kuin paradosis, pistis, didakhee, paratheekee, entolee, keerygma, martyria, martyrion, logos, homologia, aleetheia, euangelion ja euangelion tou Khristou. Yksi näistä on pistis, joka merkitsee ”oppi”, esimerkiksi Gal. 1:23, Ef. 4:5, 13, 1. Tim. 1:4, 19, 2:7, 3:9, 4:1, 6, 5:8, 6:10, 21, Juud. 3, 20.
Uuden testamentin mukaan kokonaisia perhekuntia lapsineen on kastettu Ap. t. 16:15, 31-33, 18:8, 1. Kor. 1:16. Vrt. Ap. t. 10:2, 48. Hepr. 11:7 Nooa ”Jumalaa peläten valmisti arkin perhekuntansa pelastukseksi.” Samoin 1. Piet. 3:20 ”valmistettiin arkki mikä muutamille, tämä on kahdeksan sielua, he tulivat pelastetuiksi veden kantamana.” Arkin eli Kristuksen Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Tertullianus, Cyprianus ja Hieronymos näkivät Nooan arkin Kirkkoa tarkoittavana. Cyprianuksen kuuluisat sanat extra ecclesiam nulla salus ”Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta”. Edelleen hän sanoi Kirkosta Kristuksen morsiamena: ”Se pelastaa meidät Jumalalle, se ohjaa synnyttämänsä lapset hänen valtakuntaansa. Jokainen, joka on erossa kirkosta ja yhteydessä avionrikkojaan, sulkeutuu kirkolle annetuista lupauksista, ja joka jättää Kristuksen kirkon, hän ei voi saada Kristuksen palkkaa. Hän on vieras, epäpyhä, vihollinen. Jolla kirkko ei ole äitinä, hänellä ei Jumala voi olla isänä. Yhtä vähän kuin kukaan saattoi pelastua Nooan arkin ulkopuolella, yhtä vähän voi se, joka on kirkon ulkopuolella.” Origenes sanoo: ”Älköön kukaan uskotelko itselleen, älköön kukaan pettäkö itseään: tämän huoneen, se on kirkon, ulkopuolella ei kukaan pelastu, sillä jos joku menee ulos, hän tulee syylliseksi omaan kuolemaansa.” Irenaeus sanoo: ”Missä näet on kirkko, siellä on myös Jumalan Henki; ja missä on Jumalan Henki, siellä on kirkko ja kaikki armo.” Khrysostomoksen mukaan ”Jumala rakastaa kirkkoa enemmän kuin taivasta.” Kirkkoon kuulumisesta 2. Kleem. 14:1. Paavalin mukaan Ef. 4:4-5 on vain ”yksi ruumis (Kirkko) ja yksi Henki, niin kuin myös te olette kutsutut yhdessä kutsumuksenne toivossa: yksi Herra, yksi usko (oppi tai tunnustus), yksi kaste.” Hippolytoksen kastekaavan uskontunnustus käsitti myös uskon ”pyhään Kirkkoon.” Apostolinen uskontunnustus ilmaisi uskon ”pyhän katolisen Kirkon.” Vrt, Eusebios Kirkkohistoria V 18:5 ”pyhää kirkkoa”, VI 43:6 ”pyhään kirkkoon.” Augustana VII lausuu: ”yksi, pyhä kirkko (una sancta ecclesia) on pysyvä ikuisesti.” Kirkosta ovat piispat kirjoittaneet hyvän yleisesityksen sekä Anders Nygren (Kristus ja hänen kirkkonsa, 1966) että meillä Eino Sormunen (Kirkko – Kristuksen ruumis, 1963).
Nikaian-Konstantinopolin 381 tunnustus lausuu ”me tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi.” Jo toisen vuosisadan alkupuolelta on todisteita lapsikastekäytännöstä Aristides Ateenalainen, Justinus Marttyyri mainitsee 60-70 –vuotiaista miehistä ja naisista, ”jotka lapsuudesta (ek paidoon) ovat tehdyt opetuslapsiksi Kristuksessa” (1 Apol. 15.6). Näin ollen heidän lapsikasteensa on tapahtunut ensimmäisen vuosisadan lopulla! Verbiä ”tehdä opetuslapseksi” käytetään Matteuksen lähetyskäskyssä (28:19) ja Ap. t. 14:21. Lapsikasteen varhaisuuden puolesta ovat kirjoittaneet Albrecht Oepke, Johannes Leipold, Joachim Jeremias, Oscar Cullmann ja Ethelbert Stauffer.
On olemassa vielä eräs toinenkin teksti, joka tukee lapsikasteen apostolista alkuperää. Ap. t. 2:38-39 Pietari sanoi: ”Kääntykää ja kastattakoon kukin teistä Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, ja te saatte Pyhän Hengen lahjan. Sillä teille ja teidän lapsillenne on lupaus ja kaikille, jotka kaukana ovat, keitä hyvänsä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu.” Tämän todistuksen lapsikastekäytännöstä pitää tärkeänä Joachim Jeremias ja Aimo T. Nikolainen. Kutsuminen liittyy Jeesuksella kasteeseen Luuk. 18:16. Kreikan sanonta tois teknois hymoon ”teidän lapsillenne” tarkoittaa kuulijoiden omia lapsia, jotka ovat tästä kasteesta, Pyhän Hengen lahjasta ja lupauksesta osallisia. Sanaa doorea ”lahja” käytetään usein kasteeseen liittyen Ap. t. 8:20, 10:45, 11:17, Hepr. 6:4. Myös muualla käytetään lapsista puhuttaessa samaa sanaa Ef. 6:1, Kol. 3:20, 1. Joh. 2:12 ”Minä kirjoitan teille, lapsukaiset, sillä teidän syntinne ovat anteeksiannetut hänen nimensä tähden.” Tämä syntien anteeksiantaminen on tapahtunut juuri kasteessa. Vrt. Ap. t. 22:16, Kol. 1:13-14!, 2. Piet. 1:9, Barn. 11:1. Jakeen Kol. 1:13 aoristin verbimuodot ”on pelastanut” ja ”on siirtänyt” viittaavat kasteeseen.
Yhden mielenkiintoisen avaintekstin Markuksen evankeliumille 10:13-16 muodostaa pakanakristittyjen käyttämässä Septuaginta-käännöksessä oleva esikristilliseltä ajalta peräisin oleva Siirakin kirjan jae 34:25, joka kuuluu suomennettuna ja tulkittuna näin: ”Joka peseytyy (baptizomenos) kuolleen tähden ja sitä jälleen koskettaa (haptomenos, vrt. Mark. 10:13!, Luuk. 18:15), mitä hyötyä hän pesustansa (loutroo, sama sana kuin Ef. 5:26, Tiit. 3:5) saa?” Tässä Siirakin kirjan tekstissä on huomionarvoista se, että verbit ”peseytyä” ja ”koskettaa” muodostavat synonyymin. Tällöin Markuksen tekstistä nousee vääjäämättä esille kasteen kielenkäyttö. Samaa on sanottava sen jatkosta, jossa puhutaan syntiensä tähden paastoamisesta. Se puolestaan on tuttua noin vuodelta 100 jKr. peräisin olevasta Didakhe-kirjasta VII, 4, jossa on maininta kastettavan paastosta: ”Kastettavan käske paastota päivä tai kaksi ennen toimitusta.” Tähän voidaan lisätä kertomus Ap. t. 13:2-3, jossa esiintyvät toisaalta Pyhä Henki ja kasteen yhteydessä käytetyt verbit ”kutsua” (Matt. 18:2, Luuk. 18:16, Ap. t. 2:39), ”rukoilla” (Matt. 19:13, Luuk. 3:21, Ap. t. 8:13) ja ”kätten päällepaneminen” (Matt. 19:13, 15, Mark. 10:16, Ap. t. 8:17, 19:6, Hepr. 6:2). Nimenomaan jo lapsikasteessa saadaan Apologia IX,3 mukaan Pyhä Henki. Nämä kaikki jakeet ovat siis kasteen kieltä Uudessa testamentissa.
Myös Mark. 9:36-38, 42 (vrt. Matt. 18:1-6!) muodostaa kehykset lapsikastejaksolle Mark. 10:13-16. ”Ja ottaen pienen lapsen asetti sen heidän keskelleen ja otettuaan sen syliinsä (sama verbi kuin Mark. 10:16) sanoi heille: ”Joka ottaa tykönsä yhden tämänkaltaisen pienen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut; ja joka minut ottaa tykönsä, se ei ota tykönsä minua, vaan hänet, joka on minut lähettänyt.” Johannes sanoi hänelle: ”Opettaja, me näimme erään, joka ei seuraa meitä, sinun nimessäsi ajavan ulos riivaajia; ja me kielsimme (ekoolyomen on sama sana kuin ”estää” teknisenä terminä kasteesta Matt. 19:14, Mark. 10:14, Luuk. 18:16, Ap. t. 8:36, 10:47, 11:17) häntä, koska hän ei seurannut meitä.” ”Ja joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi olisi pantu hänen kaulaansa ja hänet olisi heitetty mereen.”
Tämä teksti antaa Jeesuksen omalla suulla lausuttuna todistuksen pienten lasten uskosta häneen, jota esimerkiksi helluntailaiset eivät hevin ota uskoakseen. Läntinen D-käsikirjoitus vielä tähdentää jakeessa 42 tätä tosiasiaa sanomalla ”uskon omistavaisina”. Mainittakoon, että helluntailaisten julkaisemassa Novumissa tätä käsikirjoitusta arvostetaan erityisesti Apostolien teoissa. Osmo Tiililä pitää lapsikasteen vaikeutena riippumista uskosta, ”eikä imeväisillä voi olla vielä mitään tietoista uskoa”. Häntä seuraten sama ongelma on myös uuspietisti Raimo Mäkelällä: ”Toisaalta se panee varomaan puhetta pikkulasten uskosta, josta emme siis voi mitään tietää Jumalan ilmoituksen emmekä kokemustemme ja psykologisen tietämyksemme perusteella.” Antti J. Pietilä niin ikään kieltää uudestisyntymisen kasteessa ja pienten lasten uskon. Samaa on sanottava Uuras Saarnivaaran ja Urho Muroman epäraamatullisesta kasteteologiasta. Myös reformoitu teologi Karl Barth suhtautui torjuvasti lapsikasteeseen. Eero Huovinen on kirjoittanut asiasta valaisevan kirjan Fides infantium. Martti Lutherin käsitys lapsen uskosta (1991).
Yksi merkillisimpiä sanoja Markuksen esityksessä 10:13 on verbin epitimaoo ”nuhdella” käyttö juuri tässä yhteydessä. Se on käännössana arameankielisestä termistä ge`ar ”moittia” ja jonka kreikkalaista vastinetta on käytetty näin ollen pahan hengen nuhtelemisesta kasteessa! Myös Vanhan testamentin hepreassa (ga`ar) sitä käytetään Saatanan nuhtelemisesta (Sak.3:2). Näin ollen myös Matteuksen Isä meidän –rukouksessa pyydetään ”vaan pelasta meidät Paholaisesta” (6:13). Edellä on Luukkaan 11:2 mukaan jo varhain toisella vuosisadalla pyydetty ”tulkoon Pyhä Henkesi meihin ja puhdistakoon meidät.” Puhdistaminen kuuluu sinänsä Pyhän Hengen saamiseen (Ap. t. 15:9) ja toisaalla kasteeseen (Ef. 5:26). Toinen Luukkaan tekstin D-käsikirjoitus lukee ”tulkoon meihin sinun valtakuntasi.” Vrt. tähän valtakunnan vastaanottaminen (Mark. 10:15, Luuk. 18:17). Pyhä kaste todellakin vapauttaa kastetun Saatanasta, jota myös Martti Luther käyttää Vähä katekismuksensa kastekaavassa. Samaa todistavat yhtäpitävästi Matt. 19:13 ja Luuk. 18:15. Samaa ”nuhdella”-verbiä käytetään Luuk. 17:3 synnistä nuhdeltaessa, joka liittyy kääntymiseen ja anteeksiantamiseen. Lutherin kyseisen kastekaavan käytön soisi lisääntyvän lapsia kastettaessa, sillä se on asiasisällöltään syvästi raamatullinen.
Kummien käyttö
Tässä yhteydessä sivuamme kummien käyttöä jo mahdollisesti Uuden testamentin aikana. Siihen antaa aihetta Johanneksen evankeliumin 9:21 maininta: ”Kysykää häneltä; hänellä on kyllin ikää, puhukoon itse puolestansa.” Kummilaitoksen tuntee ensimmäisenä Tertullianus. Kummien asema on haasteellinen kastettavan myöhempää kristillistä opetusta ajatellen. Siihen velvoittaa Matteuksen evankeliumiin sisältyvä itsensä Kirkon Herran antama kaste- ja lähetyskäsky 28:18-20, joka pitää sisällään myös aivan pienimmätkin vauvat, kirkon todelliset jäsenet vanhempien kristittyjen ohella. Ja juuri näitä eri-ikäisiä kristittyjä apostoli Johannes on tahtonut muistaa tärkeillä sanoillaan:
”Minä kirjoitan teille, lapsukaiset, sillä synnit ovat teille anteeksi annetut hänen nimensä tähden. Minä kirjoitan teille, isät, sillä te olette oppineet tuntemaan hänet, joka alusta on ollut. Minä kirjoitan teille, nuorukaiset, sillä te olette voittaneet Paholaisen. Minä olen kirjoittanut teille, lapsukaiset, sillä te olette oppineet tuntemaan Isän. Minä olen kirjoittanut teille, isät, sillä te olette oppineet tuntemaan hänet, joka alusta on ollut. Minä kirjoitan teille, nuorukaiset, sillä te olette väkevät, ja Jumalan sana pysyy teissä, ja te olette voittaneet Paholaisen.” (1. Joh. 2:12-14).
Markuksen tekstissä 10:16 on sanat siitä kuinka Vapahtaja otti aivan pieniä lapsia syliinsä siunaten pani kätensä heidän päälleen. Tässä on alkutekstissä vain tämän ainoan kerran esiintyvä verbi ”siunata”. Se on kata-prepositiolla vahvistettu verbi kateulogei ja osoittaa toiminnan voimakkuuden. Jo Vanhassa testamentissa on lupaus siitä kuinka ”hän siunaa sinun lapsesi sinun keskelläsi” (Ps. 147:13).
Vanhan testamentin mukaan Jumala tahtoo ”siunata niitä, jotka Herraa pelkäävät, niin pieniä kuin suuriakin” (Ps. 115:13). Uuden liiton lupauksessa sanotaan edelleen: ”Silloin ei enää toinen opeta toistansa eikä veli veljeänsä sanoen: ´Tuntekaa Herra´. Sillä he kaikki tuntevat minut, pienimmästä suurimpaan, sanoo Herra; sillä minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejänsä” (Jer. 31:34). Jooel 2:16 on mainittu seurakuntaan kuuluviksi erityisesti ”rintoja imeväiset”. Jeesus lainaa Psalmia 8:3: ”Lasten ja imeväisten suusta sinä olet valmistanut itsellesi kiitoksen” (Matt. 21:16). Nämä sanat ovat taustana sille, mitä Jeesus opettaa pienten lasten esikuvallisuudesta aikuisille. Jeesus sanoi: ”Niin hän kutsui tykönsä pienen lapsen, asetti sen heidän keskellensä ja sanoi: ´Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule pienten lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan. Sen tähden, joka nöyrtyy tämän pienen lapsen kaltaiseksi, se on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka ottaa tykönsä yhden tämän kaltaisen pienen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut. Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen” (Matt. 18:2-6).
Tulkoon tässä yhteydessä oikaistuksi yksi useimmiten väärinymmärretty jae Mark. 16:16. Sitä on virheellisesti käytetty uskon ja kasteen järjestyksen osoituksena, vaikka alkutekstin mukainen käännös puhuu tätä tulkintaa vastaan. Oikea käännös kuuluu: ”joka on (kertakaikkisesti) uskonut ja tullut kastetuksi, hänet tullaan pelastamaan, mutta joka ei ole uskonut, hänet tullaan tuomitsemaan”. Baptistheis on passiivin aoristin 1. partisiippi, joka osoittaa, ettei kaste ole ihmisen oma suoritus ja uskon tarjous. Tässä on asian vakavuus: viimeisellä tuomiolla kastettukin joutuu tuomittavaksi, jos hän ei ole kuollessaan uskonut Jeesukseen!
Tekstimme äärellä on käynyt ilmeiseksi se tosiasia, että myös aivan pienet lapset ovat alun alkaen kuuluneet kristilliseen seurakuntaan kasteen kautta siinä missä vanhan liiton poikalapsetkin liitettiin seurakunnan yhteyteen ympärileikkauksen yhteydessä kahdeksan päivän ikäisinä. Tästä on olemassa selvä viittaus Uudessa testamentissa, jossa Kolossalaiskirjeen 2:11-12:ssa ovat paljon puhuvat sanat: ”ja hänessä te myös olette ympärileikatut, ette käsillä tehdyllä ympärileikkauksella, vaan lihan ruumiin poisriisumisella, Kristuksen ympärileikkauksella: ollen haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös hänen kanssaan olette herätetyt Jumalan vaikuttaman uskon kautta, joka herätti hänet kuolleista.” Room. 2:29 mukaan ympärileikkaus tapahtuu Hengessä. Ap. t. 21:21 Paavali ei enää edellyttänyt ympärileikkausta. Kasteessa Jumala vaikuttaa uskon kautta pelastuksen, jota ei ole syytä väheksyä pientenkään lasten kohdalla. Meidän aikuisten ylpeä järkemme usein loukkaantuu tällaiselle puheelle Jumalan pelastavasta tahdosta ja armoihin ottamisesta pienten lasten henkilökohtaisesta uskosta puhuttaessa.