Pääkirjoitus Hannu Lehtonen
Kuninkaan kolme valtaistuinta Lasse Räty
Viimeinen tuomio Juha Muukkonen
Kristuksen toinen tuleminen Hannu Lehtonen
Parannus Jukka ja Juha Huotari
Haagarin pako ja Ismaelin syntymä(1. Moos. 16) Paul Kretzmann
Muut lehdet:
Jouluiset terveiset Kanadasta Juhana Pohjola
Valvokaa Teuvo Veikkola
Aabraham – hebrealainen Martti Luther
Jokin aika sitten uutisoitiin tiedotusvälineissä amerikkalaisen Camping-nimisen saarnaajan ennustuksista. Hänen ennustustensa mukaan Jeesus palaisi 21.5.2011 ja kun tämä ennustus ei toteutunut, hän korjasi ennustustaan siten, että Jeesus palaisi 21.10.2011. Itse asiassa kyseinen henkilö on ennustanut tuomiopäiviä myös 1980- ja 90-luvuille.
Tämän Campingin ennustukset pohjautuivat omintakeisiin laskukaavoihin, joiden avulla hän on tehnyt laskelmia eräiden Raamatun kohtien perusteella päätyen em. johtopäätöksiin.
Tällaisia ennustelijoita on ollut monia ja varmaan tulee lisää. Heille on ominaista pohjaton luottamus ennustuskykyynsä. Edellä mainittu Camping on tästä hyvä esimerkki. Ennustusten pieleen meneminen ei näytä saavan heitä epäilemään mahdollisuuksiaan ennustaa, milloin Kristus tulee ja viimeinen tuomio pidetään. Aina löytyy selityksiä, kun ennustus ei toteutunutkaan.
Campingin ynnä muiden vastaavien ennustelijoiden esiin tuleminen täyttää kyllä osaltaan sen, mitä Raamattu sanoo tapahtuvaksi. Jeesus sanoo lopunaikaa käsittelevissä opetuksissaan yhtenä lopun ajan merkkinä väärien profeettojen ilmestymisen. ”Ja monta väärää profeettaa nousee, ja he eksyttävät monta.” (Matt. 24:11)
Jeesus sanoo myös aivan selvästi, ettei kukaan ihminen kykene viimeisen päivän ajankohtaa etukäteen ennustamaan: ”Mutta siitä päivästä tai hetkestä ei tiedä kukaan, eivät enkelit taivaassa, eikä myöskään Poika, vaan ainoastaan Isä.” (Mark. 13:32) Jo tämän perusteella tulisi nähdä edellä mainitun kaltaiset ennustelut vääriksi. Raamattu ei kehota meitä koettamaan laskeskella, milloin Kristus tulee kirkkaudessaan, vaan meitä kehotetaan valvomaan: ”Valvokaa siis, sillä ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee.” (24:42)
Raamattu kehottaa meitä myös: ”Ja sitä lujempi on meille nyt profeetallinen sana, ja te teette hyvin, jos otatte siitä vaarin, niinkuin pimeässä paikassa loistavasta lampusta, kunnes päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämissänne.” (2. Piet. 1:19)
Matt. 25:31–46
Lasse Räty, pastori, Nokia
Rakkaat ystävät. Tahdon kulkea kanssanne tässä saarnassa kuninkaan kolmelle valtaistuimelle.
1. Kirkkauden valtaistuin
Ajattele, että sinun pitäisi sopia tapaaminen tietyn henkilön kanssa. Kaveri on kuitenkin tunnettu epäluotettavuudestaan ja siksi mietit mikä olisi mahdollisimman varma paikka. Mikä se paikka voisi olla?
Tämän päivän evankeliumi antaa vastauksen. Sovi treffit viimeiselle tuomiolle, kirkkauden valtaistuimen luokse. Sinne tulevat nimittäin kaikki, aivan jokainen. Kaikki kuolleetkin ihmiset herätetään ja kutsutaan sinne. Jumalan Sana sanoo: ”Meidän kaikkien on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen.” (2. Kor. 5:10) Veikkaanpa tosin, että kaverin tapaaminen unohtuu sinne tultaessa. Kun olemme pyhän Jumalan edessä polvillamme, meillä on jotakin aivan muuta ajateltavaa.
The Road laulaa biisissään Tuomio: ”Uskallatko miettii miten sinun käy, kun Jeesus tulee takaisin?” Viimeisellä tuomiolla tapahtuu suuri ja lopullinen erottelu. Evankeliumissa se kerrotaan kuvalla lampaiden ja vuohien erottamisesta. Jeesus istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle ja kaikki kansat kootaan hänen eteensä. Koko ihmiskunta jaetaan kahteen joukkoon, niihin, jotka pääsevät iankaikkiseen elämään ja niihin, jotka joutuvat ikuiseen kadotukseen. Isän siunaamat kutsutaan taivaaseen ja kirotut lähtevät iankaikkiseen rangaistukseen.
Matteus kirjoittaa aiemmin evankeliumissaan: ”Ihmisen Poika” – se tarkoittaa Jeesusta – ”on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan.” (Matt. 16:27)
Sanat tekojen perusteella tapahtuvasta tuomiosta saattavat yllättää. Eikö pelastus tapahdukaan armosta? Missä on puhe rakastavasta Jumalasta?
Riittääkö kadotustuomion syyksi todella se, että on jättänyt tekemättä hyvää toiselle? Näinhän evankeliumissa annetaan ymmärtää. Ja kun evankeliumin mukaan toiset kuitenkin pelastuvat niin minne heidän pahat tekonsa ovat joutuneet, kai niitäkin sentään on ollut? Millä perusteella he ovat siunattuja ja toiset puolestaan kirottuja?
Niin, miten sinun ja miten minun käy, kun Jeesus tulee takaisin?
2. Golgatan valtaistuin
Saadaksemme vastauksia näihin kysymyksiin meidän on tutkittava Jeesusta toisella, kovin erilaisella valtaistuimella. Kyse on keskimmäisestä rististä, jolle Jeesus kerran naulittiin ja surmattiin. Siitä valtaistuimesta Jeesus sanoi etukäteen: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” (Joh. 12:32)
Viimeinen tuomio ei siis ole ensimmäinen kerta, kun Jeesus kokoaa kaikki ihmiset luoksensa. Hän on tehnyt sen jo kerran. Golgatalla pari tuhatta vuotta sitten kaikista maailman ihmisistä vain harvat olivat konkreettisesti paikalla. Ja kuitenkin jokainen meistä oli paikalla, sillä meidän syntimme olivat siellä. Jeesus veti syntisen ihmiskunnan yhteyteensä ottamalla kaikkien meidän syntimme omikseen. Hän kärsi Jumalan iankaikkisen rangaistuksen meidän rikkomuksistamme meidän sijaisenamme. Apostoli kirjoittaa: ”Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.” (2. Kor. 5:21)
’Jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden’. Evankeliumin mukaan juuri vanhurskaat pääsevät ikuiseen elämään. Mitä se tarkoittaa?
Vanhurskas on sellainen, joka on kelvollinen ja puhdas Jumalan edessä. Me saamme olla vanhurskaita eli taivaaseen kelpaavia Jeesuksen tähden. Hän on tehnyt tavallisella järjellä ajatellen maailman typerimmän vaihtokaupan: hän otti meidän rikkomuksemme ja kaiken pahuutemme ja kuoli niiden takia. Vaihdossa hän antoi ihmiskunnalle täydellisen anteeksiantamuksen, oman puhtautensa ja pyhyytensä eli vanhurskautensa. Hän teki näin siksi, että rakastaa meitä niin äärettömästi.
Roomalaiskirjeessä sanotaan: ”Sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.” (Room. 3:23-24)
Saamme siis vanhurskauden lahjaksi, armosta, Jeesuksen tähden. Se on valmistettu aivan kaikille – vaikka se kelpaakin vain harvoille. Tämä Jeesuksen koko maailmalle valmistama pelastus omistetaan henkilökohtaisesti uskomalla Jeesukseen. Miten se oikein tapahtuu käytännössä?
3. Sanan valtaistuin
Siihen tarvitaan kolmatta valtaistuinta, jolla Jeesus voidaan kohdata tänä päivänä. Kuninkaan kolmas valtaistuin on Jumalan Sana.
Jeesus kätki jumalallisen suuruutensa maan päällä eläessään. Erityisesti näin tapahtui hänen ristinkuolemassaan. Siinä ei ollut mitään kaunista, kirkasta tai muutenkaan jumalallista.
Jeesus lähestyy meitä yhä halpaan muotoon kätkeytyneenä. Kuinka halveksittu Raamattu onkaan nykyään. Sitä pidetään satukirjana tai vähintäänkin aikaansa sidottuna. Tai sitten sitä ei muuten vain lueta, emme edes me uskovat. Samoin aliarvostettuja ovat Sanan näkyvät muodot, Jeesuksen asettamat sakramentit eli kaste ja ehtoollinen.
Jumalan Sanaa ja sakramentteja kutsutaan yhteisellä nimellä armonvälineet. Raamattu, kaste ja ehtoollinen ovat siis välineitä, joiden kautta Jumala lahjoittaa meille armonsa. Ne ovat taivaaseen astuneen kuninkaan näkyvä ja konkreettinen valtaistuin täällä maan päällä.
Älä etsi Jeesusta Sanan ja sakramenttien ulkopuolelta, kokemuksistasi tai jostain muualta, sillä Jeesus tahtoo kohdata meidät juuri tältä valtaistuimeltaan. Muista, mitä olet saanut kasteessasi: Jumalan lapsen aseman. Tule usein ehtoolliselle. Se on todellinen armon istuin, jonne kutsutaan syntisiä ja monella tavalla epäonnistuneita. Käytä näitä välineitä Jeesukseen uskoen, mutta myös ja nimenomaan saadaksesi uskoa ja uskon vahvistusta häneen.
Taivaan ja maan kuningas tulee tässäkin jumalanpalveluksessa sanansa valtaistuimella sinun luoksesi. Jeesus ottaa sinut vastaan mielellään, sillä hän ei torju ketään, joka hänen luoksensa tulee. Heprealaiskirjeessä sanotaan: ”Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme.” (Hepr. 4:16)
Viimeisellä tuomiolla ei siis enää ratkaista mitään. Siellä julistetaan lopputulos siitä, mikä on ollut todellisuutta jo tämän elämän aikana.
Jeesukseen uskovat pääsevät taivaaseen, sillä he ovat saaneet Jeesuksen turvakseen. Heitä ei tuomita heidän pahojen tekojensa perusteella, vaan heille julistetaan vapauttava tuomio Kristuksen hyvän työn tähden. Heidän syntejänsä ei enää muisteta, sillä ne on jo heitetty syvälle armon mereen, Jeesuksen vereen. Heidän hyvät tekonsa puolestaan, ne joita he eivät evankeliumin mukaan edes muista tehneensä, ovat seurausta uskosta Jeesukseen. Niillä ei ansaita mitään, vaan ne kertovat uskosta, joka on ollut olemassa ensin. He ovat vanhurskaita ja siunattuja yksin uskon kautta Kristukseen.
Epäuskoinen sen sijaan jää kirouksen alle, sillä ilman Jeesusta ihminen jää omien pahojen tekojensa, tai kuten evankeliumissamme laiminlyöntiensä tuomittavaksi. Johanneksen evankeliumissa sanotaan: ”Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan.” (Joh. 3:18)
Kolme kuninkaan valtaistuinta: kirkkauden, Golgatan ja armonvälineiden valtaistuin.
Rakas nuori ja vanhempikin ystävä. Muista, että sinut on kasteen ja uskon kautta pesty puhtaaksi Jeesuksen verellä ja puettu Kristuksen omaan vanhurskauteen. Varo, etteivät sielunvihollinen, maailma, syntinen sydämesi eikä mikään tai kukaan muu saa koskaan eksyttää sinua eroon hyvästä Vapahtajastamme.
Odota turvallisella mielellä Herrasi tuloa, sinä Isän siunattu. Elä rohkeasti Kristuksen omana. Tee vapain sydämin ja iloisesti hyvää lähimmäisillesi. Rukoile ja toimi uupumatta Jumalan valtakunnan eteenpäin menemiseksi. Sovi mahdollisimman monen kaverisi, myös sen epäluotettavan, kanssa treffit kirkkauden valtaistuimen äärellä. Tee niin siksi, että Jeesus rakastaa sinua ja aivan jokaista.
Saarna Maata näkyvissä -festareiden sanajumalanpalveluksessa Turussa 20.11.2011
Juha Muukkonen, pastori, Tornio
1. IKUISUUDESSA ON VAIN TAIVAS TAI HELVETTI
Armo ja rauha Isältä Jumalalta ja meidän Vapahtajaltamme Kristukselta Jeesukselta! (Tiit. 1:3) Kun Jeesus palaa takaisin maan päälle, niin aika loppuu. Meidän täällä vielä ajassa elävien on äärimmäisen vaikea kuvitella tilaa, jossa aikaa ei enää ole. On vain ikuisuus, joka ei pääty koskaan. Ikuisuudessa on vain kaksi vaihtoehtoista olotilaa: taivas Jeesuksen luona tai helvetti Perkeleen seurassa ilman Jeesusta. Tuota jälkimmäistä vaihtoehtoa, kadotusta – ikuisen ja loppumattoman piinan ja rangaistuksen, Jumalan kasvojen edestä poisheitettynä olemisen tilaa – on järkyttävä jo ajatellakin, sen todeksi elämisestä puhumattakaan.
Moni haluaisi siksi kieltää kadotuksen olemassaolon. Mutta jos ei ole kadotusta, niin silloin olisi rehellisintä ja viisainta lakkauttaa heti tältä seisomalta kristillinen kirkko niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Nimittäin jos kukaan ei kuoleman jälkeen joutuisi helvettiin – riippumatta siitä, mitä on täällä ajassa uskonut ja miten elänyt – niin silloin ei kirkkoa tarvittaisi. Jos helvettiä ei ole, niin ei ole silloin myöskään taivasta. Jos sellaisetkin ihmiset, jotka eivät rakasta ja kunnioita Jeesusta Jumalana – jotka eivät kadu ja murehdi syntejään – pääsisivät taivaaseen, ei taivas olisi enää taivas, vaan uusi murheen ja tuskankyynelten laakso. Taivas on taivas vain silloin, kun sinne eivät pääse kuin täydelliset ja synnittömät. Taivaaseen pääseekin siksi vain ja ainoastaan täydellinen ja synnitön Jeesus. Jos joku on Jeesuksen ulkopuolella, eivät taivaan portit hänelle avaudu.
Kuka sitten on Jeesuksessa? Se, joka on Hänen Golgatan ristillä vuodattaman uhriverensä kautta puhtaaksi pesty Pyhässä Kasteessa. Se on Jeesuksessa, joka elää tuossa uudestisyntymisen pesussa. Jeesuksessa elävä on yhtä lihaa Hänen kanssaan. Jumalan sana vaikuttaa uskoa Jeesukseen. Jumalan uutta luova sana toimii niin julistettuna, luettuna, kuultuna ja muisteltuna. Pyhissä sakramenteissa, Pyhässä Kasteessa ja Herran Pyhässä Ehtoollisessa, Jumalan sana toimii myös materiaan sitoutuneena, samoin kuin erityisesti myös Herran käskyn mukaan toimitetussa ripissä. Jumalan sana tuo mukanaan Pyhän Hengen ja osallisuuden Jeesuksesta. Jumalan sanan ulkopuolella ei ole Jeesusta eikä elämää. Jeesus on Jumalan Sana.
2. RUUMIIN KUOLEMA
Viimeinen tuomio tulee meitä jokaista vastaan kuolemassa. Syntiinlankeemuksen seurauksena ihminen joutui katoavaisuuden alle: ”Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinä olet otettu. Sillä maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” (1. Moos. 3:19) Fyysinen kuolema sairauksineen, kipuineen, tuskineen ja ahdistuksineen kuuluu langenneen ihmiskunnan elämään. Moni pelkää ruumiinsa kuolemaa ja erityisesti siihen liittyvää tuskaa ja eroon joutumista. Mutta fyysinen kuolema ei ole Jeesukseen uskovalle paha asia. Jeesukseen uskovalle ruumiin kuolema on kutsu kotiin, lähtö riemulliseen taivaan hääjuhlaan, jossa saamme katsella Jeesusta suoraan kasvoista kasvoihin.
Apostoli Paavali kirjoittaa Filippiläiskirjeessään: ”Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto. 22. Mutta jos minun on eläminen täällä lihassa, niin siitä koituu hedelmää työlleni, ja silloin en tiedä, minkä valitsisin. 23. Ahtaalla minä olen näiden kahden välissä: halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi.” (Fil. 1:21–23)
Jeesukseen uskovalle ruumiin kuolema on uneen nukkumista, josta Jeesus voi hänet milloin tahansa herättää. Ruumiin kuolema ei muuta ihmisen suhdetta Jumalaan, ihmisen kuolema ei myöskään sovita tai pyhitä mitään. Jumalaton ei muutu pyhäksi kuollessaan, hänelle kuolema ei ole mitään haudan lepoa eikä vapautusta tuskista ja kärsimyksistä. Toisaalta Jeesukseen uskova ja Hänessä elävä ei kuole suhteessa Jumalaan, vaikka ihmisten näkökulmasta aistein koettavaa yhteyttä häneen ei enää toistaiseksi olekaan. ”Jeesus sanoi hänelle: Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. 26. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?” (Joh. 11:25–26)
3. HENGELLINEN KUOLEMA
Kuolema ei tarkoita yksin ruumiin kuolemaa, vaan myös hengellistä kuolemaa. Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Jumala on eläviksi tehnyt teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja synteihinne.” (Ef. 2:1). Ilmestyskirjasta luemme Herramme sanat: ”Sardeen seurakunnan enkelille kirjoita: ’Näin sanoo hän, jolla on ne Jumalan seitsemän henkeä ja ne seitsemän tähteä: Minä tiedän sinun tekosi: sinulla on se nimi, että elät, mutta sinä olet kuollut.’” (Ilm. 3:1) Ihminen voi olla fyysisesti elossa, mutta hengellisesti kuollut. Ihminen, joka ei tunnusta oma syntisyyttään eikä usko sitä Jeesuksen tähden anteeksiannetuksi, on hengellisesti kuollut. Anteeksisaamaton paha elämä erottaa ihmisen Elämän Lähteestä, Elävästä Jumalasta. Jos Jeesuksen omaksi kastettu ei usko ja halua kilvoitella Pyhän Kasteensa mukaisesti, on tällainen liukunut pois Herrasta Jeesuksesta ja joutunut kadotukseen joutuvien joukkoon.
4. ENSIMMÄINEN YLÖSNOUSEMUS TARKOITTAA JEESUKSESSA KUOLLEIDEN TAIVASELÄMÄÄ
Se sitä vastoin, joka on tullut Jumalan sanan voimasta herätetyksi hengellisestä kuoleman tilasta Jeesuksen uskoon, on osallinen myös ensimmäisestä ylösnousemuksesta. Perille päässeet pyhät elävät taivaassa, vaikka heidän ruumiinsa vielä makaavat täällä maan päällä haudoissaan.
Ilmestyskirjan tuhatvuotisesta valtakunnasta kertova kohta puhuu näistä hengellisestä kuolemasta ylösnousseista sieluista, jotka saavat elää myös ruumiin kuoleman jälkeen: ”Ja minä näin valtaistuimia, ja he istuivat niille, ja heille annettiin tuomiovalta; ja minä näin niiden sielut, jotka olivat teloitetut Jeesuksen todistuksen ja Jumalan sanan tähden, ja niiden, jotka eivät olleet kumartaneet petoa eikä sen kuvaa eivätkä ottaneet sen merkkiä otsaansa eikä käteensä; ja he virkosivat eloon ja hallitsivat Kristuksen kanssa tuhannen vuotta. 5. Muut kuolleet eivät vironneet eloon, ennen kuin ne tuhat vuotta olivat loppuun kuluneet. Tämä on ensimmäinen ylösnousemus. 6. Autuas ja pyhä on se, jolla on osa ensimmäisessä ylösnousemuksessa; heihin ei toisella kuolemalla ole valtaa, vaan he tulevat olemaan Jumalan ja Kristuksen pappeja ja hallitsevat hänen kanssaan ne tuhannen vuotta.” (Ilm. 20:4–6)
Ensimmäinen ylösnousemus ei tarkoita uskovien ruumiiden ylösnousemusta, vaikka jotkut niin virheellisesti väittävätkin. Ensimmäinen ylösnousemus tarkoittaa ihmisen sielun hengellistä ylösnousemusta eli uskoon tulemisesta ja uudestisyntymistä seuraavaa taivaselämää Jeesuksen luona, silloinkin kun ruumis on kuollut. Jeesus puhuu samasta asiasta myös seuraavasti: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: aika tulee ja on jo, jolloin kuolleet kuulevat Jumalan Pojan äänen, ja jotka sen kuulevat ne saavat elää.” (Joh. 5:25)
”Jeesus sanoi hänelle: Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. 26. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?” (Joh. 11:25–26)
5. IANKAIKKINEN KUOLEMA ELI HELVETTI
Jos ihminen erkanee tästä ajasta hengellisesti kuolleena, ilman uskoa Jeesukseen, niin häntä odottaa iankaikkinen eli toinen kuolema. Johannes kirjoittaa Ilmestyskirjassa: ”Minä näin suuren, valkean valtaistuimen ja sillä istuvaisen, jonka kasvoja maa ja taivas pakenivat, eikä niille sijaa löytynyt. 12. Ja minä näin kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä, ja kirjat avattiin; ja avattiin toinen kirja, joka on elämän kirja; ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli kirjoitettu, tekojensa mukaan. 13. Ja meri antoi ne kuolleet, jotka siinä olivat, ja Kuolema ja Tuonela antoivat ne kuolleet, jotka niissä olivat, ja heidät tuomittiin, kukin tekojensa mukaan. 14. Ja Kuolema ja Tuonela heitettiin tuliseen järveen. Tämä on toinen kuolema, tulinen järvi. 15. Ja joka ei ollut elämän kirjaan kirjoitettu, se heitettiin tuliseen järveen. 1. Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan; sillä ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa ovat kadonneet, eikä merta enää ole.” (Ilm. 20:11–15 – 21:1)
”Mutta pelkurien ja epäuskoisten ja saastaisten ja murhaajien ja huorintekijäin ja velhojen ja epäjumalanpalvelijain ja kaikkien valhettelijain osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa; tämä on toinen kuolema.” (Ilm. 21:8) Jos ihminen kohtaa fyysisen ruumiin kuoleman hengellisesti kuolleena, Herransa hyljänneenä eli ilman yhteyttä ja uskoa Jeesukseen, muuttuu hengellinen kuolema iankaikkiseksi kuolemaksi.
”Silloin ilmestyy tuo laiton, jonka Herra Jeesus on surmaava suunsa henkäyksellä ja tuhoava tulemuksensa ilmestyksellä, 9. tuo, jonka tulemus tapahtuu saatanan vaikutuksesta valheen kaikella voimalla ja tunnusteoilla ja ihmeillä 10. ja kaikilla vääryyden viettelyksillä niille, jotka joutuvat kadotukseen, sen tähden etteivät ottaneet vastaan rakkautta totuuteen, voidaksensa pelastua. 11. Ja sen tähden Jumala lähettää heille väkevän eksytyksen, niin että he uskovat valheen, 12. että kaikki ne tuomittaisiin, jotka eivät ole uskoneet totuutta, vaan mielistyneet vääryyteen.” (2. Tess. 2:8–12)
Tämä on kadotus eli helvetti. Jeesus puhuu samasta asiasta lainaamalla Jesajan kirjan loppujaetta: ”Jos sinun silmäsi viettelee sinua, heitä se pois. Parempi on sinulle, että silmäpuolena menet sisälle Jumalan valtakuntaan, kuin että sinut, molemmat silmät tallella, heitetään helvettiin, 48. jossa heidän matonsa ei kuole eikä tuli sammu.” (Mark. 9:47–48) Kysymys ei ole siis mistään tyhjiin raukeamisesta, vaan paikasta ja olotilasta, missä elämänsä aikana Jumalan hylänneet ihmiset saavat oikeudenmukaisen rangaistuksen teoistaan.
6. JOKAPÄIVÄINEN SYNTISEN LIHAN KUOLETTAMINEN
Neljäs asia, johon kuolema-sanalla Raamatussa viitataan, on uskovan ihmisen kuoleminen synnille, oman syntiä rakastavan luontomme eli langenneen lihamme kuolettaminen. ”Jos te siis olette herätetyt Kristuksen kanssa, niin etsikää sitä, mikä on ylhäällä, jossa Kristus on, istuen Jumalan oikealla puolella. 2. Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä. 3. Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa; 4. kun Kristus, meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen kanssaan ilmestytte kirkkaudessa. 5. Kuolettakaa siis maalliset jäsenenne: haureus, saastaisuus, kiihko, paha himo ja ahneus, joka on epäjumalanpalvelusta, 6. sillä niiden tähden tulee Jumalan viha, 7. ja niissä tekin ennen vaelsitte, kun niissä elitte.” (Kol. 3:1–7)
7. USKO JA TEOT
Oikeudenmukaisuus ei useinkaan toteudu tässä maailmassa. Kuolemaansa asti monet saavat kärsiä epäoikeudenmukaisuutta, jota ei koskaan tässä maailmassa hyvitetä, ja toisaalta monet pystyvät välttämään heille kuuluvan rangaistuksen, säilyttämään valheellisesti hyvän maineensa vielä kuoltuaankin. Mutta kerran koittaa päivä, jolloin kaikki epäoikeudenmukaisuus hyvitetään ja paha saa palkkansa, oikeudenmukaisen tuomion.
Tuomiopäivä on Herran päivä, suuri ja julkinen, Jeesuksen takaisintulon päivä. Sinä päivänä ihmiset erotetaan toisistaan, uskovat uskomattomista. Jumalan edessä uskovaisuutta ei mitata sillä, miten usein lausuu – ”Herra, Herra” tai tekee kristillisiä tekoja, vieläpä ihme- tai voimatekoja Jeesuksen nimessä.
”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra!’, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon. 22. Moni sanoo minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?’ 23. Ja silloin minä lausun heille julki: ’Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät’.” (Matt.7:21–23)
Hurskaimpienkaan tekojen tekijä ei voi piirun vertaa turvata Jumalan tuomioistuimen edessä näihin tekoihinsa. Ainoa, mikä kestää Herran edessä, on Jeesuksen sovitustyö Golgatan ristillä. Yhtään omaa tekoaan, uskonratkaisuaan tai mitään, mitä ihminen on itse tehnyt, hän ei voi asettaa esille Jumalan eteen. Sillä kaikki, mitä ihminen tekee, on enemmän tai vähemmän synnin saastuttamaa. Synti asuu uudestisyntyneessäkin ihmisessä lähtemättömästi ruumiin kuoleman hetkeen asti. ”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; 19. sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. 20. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu.” (Room. 7:18–20)
Minun, Sinun ja jokaisen kohdalla pelastus on täysin ja sataprosenttisesti Jumalan lahja, Hänen armovalintansa mukainen Jumalan teko. Pelastuksen suhteen viimeisellä hengenvedollaan Jeesuksen puoleen kääntyvä massamurhaaja ja Herran rakastama apostoli Johannes ovat samassa veneessä. Kumpikin pelastuu vain ja ainoastaan Jeesuksen tähden, ei oman elämänsä hurskauden takia, joka ei koskaan ole ollut riittävän hyvää, jotta se kelpaisi taivaspaikan maksuksi. Vieläpä sekin, että käännymme Herran puoleen ja alamme Häneen uskoa, on viime kädessä Pyhän Hengen ja Sanan työtä meissä itsessämme kuolleissa ja kadotetuissa.
Kukaan meistä ei voi ylpeillä sillä, että minä olen tullut uskoon ja pääsen taivaaseen. Tosiasiassa kysymys on vain siitä, että Jeesus on Sanassaan ja asettamissaan sakramenteissaan vaikuttavan Pyhän Hengen voimalla herättänyt meidät synteihimme kuolleet eloon. Useimpien kohdalla tämä uudestisyntyminen on tapahtunut jo pienenä lapsena, sylivauvana, sillä kristillinen kaste on tuo uudestisyntymisen pesu. ”Ja tuommoisia te olitte, jotkut teistä; mutta te olette vastaanottaneet peson, te olette pyhitetyt, te olette vanhurskautetut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja meidän Jumalamme Hengessä.” (1. Kor. 6:11)
”Mutta kun Jumalan, meidän vapahtajamme, hyvyys ja ihmisrakkaus ilmestyi, 5. pelasti hän meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta.” (Tiit. 3:4–5)
Ikävä kyllä monet meistä suomalaisista olemme jääneet lapsuudessamme ja nuoruudessamme vaille kastetulle kuuluvaa kristillistä opetusta ja kasvatusta sekä seurakuntayhteyttä. Itsekään en ole saanut lapsena sellaista kasvatusta ja opetusta, että olisin kasvaessani oppinut tuntemaan myös ymmärrykseni kautta Herramme Jeesuksen ja Jumalan Sanan eli Pyhän Raamatun. Mutta kiitos Jumalan suuren armon, yli kaksikymmentä vuotta sitten sain palata tuohon kasteen armoliittoon eli tulla uskoon. Sitä samaa paluuta Jumalan suuriin pelastustekoihin minä tarvitsen joka päivä, tänäänkin. Joka päivä minun on kuoletettava itsessäni asuvaa syntiä ja tehtävä siitä parannusta. Ja joka päivä saan yhä uudestaan uskoa kohdalleni omien syntieni anteeksiantamuksen Herramme kalliin ristinveren tähden.
Herra kutsuu sinuakin tekemään tänään parannusta synneistäsi ja uskomaan Jeesuksen ristillä täyttämään pelastustyöhön. Sillä ei ole merkitystä, oletko ollut uskon tiellä vaikka puoli vuosisataa tai onko tämä ensimmäinen päivä elämässäsi, jolloin tiedät kuulevasi Jumalan parannukseen ja uskoon kehottavan äänen sydämessäsi. Yhtälailla jokainen meistä tarvitsee juuri tänään anteeksiantamusta. Sillä, mitä eilen on tapahtunut, hyvää tai pahaa, ei lopulta ole mitään merkitystä. Vain sillä on merkitystä, oletko tänään Jumalan lapsi. Eilen uskossa ollut voi tänään luopua ja hengellisesti kuolla; ja eilen synteihinsä kuollut voi tänään Jumalan sanan voimasta herätä eloon.
Pyhä Henki sanoo: ”Tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, 8. älkää paaduttako sydämiänne, niin kuin teitte katkeroituksessa, kiusauksen päivänä erämaassa […] 12. Katsokaa, veljet, ettei vain kenelläkään teistä ole paha, epäuskoinen sydän, niin että hän luopuu elävästä Jumalasta, 13. vaan kehoittakaa toisianne joka päivä, niin kauan kuin sanotaan: – tänä päivänä, ettei teistä kukaan synnin pettämänä paatuisi.” (Hebr. 3:7–8, 12–13)
Hannu Lehtonen, pastori, Soini
Ensimmäinen osa esityksestä on julkaistu aiemmin numerossa 4/2011
Jeesus tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita
Kun Jeesus tulee kirkkaudessaan, hän herättää kaikki kuolleet ja seuraa viimeinen tuomio. Apostolit saarnasivat: ”Ja hän käski meidän saarnata kansalle ja todistaa, että hän on se, jonka Jumala on asettanut elävien ja kuolleitten tuomariksi.” (Ap. t. 10:42) Tuomio koskee kaikkia ihmisiä ja tuomio on lopullinen, ikuinen. ”Silloin Kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa, minun Isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti’.” (Matt. 25:34) ”Sitten hän myös sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun tyköäni, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä’.” (Matt. 25:41) Ks. myös 1. Piet. 1:4-5, 7; 5:4; 1. John 3:2; Hepr. 9:28; 2. Kor. 5:10; 2. Tess. 1:6–10).
Kun Kristus tulee toisen kerran, ”luodaan uudet taivaat ja uusi maa” (Jes. 65:17; 66:22; 2. Piet. 3:13; Ilm. 21:1). Raamattu osoittaa, että nykyisen ja uuden maailman välillä on oleva sekä jatkuvuus että ei-jatkuvuus, samoin kuin kristityn nykyisen ruumiin ja ylösnousemusruumiin välillä.
Nykyään on levinnyt laajalle oppi ns. tuhatvuotisesta valtakunnasta (kiliasmi, millenialismi). Tämän opin mukaan Kristus tulee näkyvässä muodossa tänne maan päälle hallitsemaan tuhannen vuoden ajan ennen viimeistä tuomiota. Saman opin mukaan saatana päästetään tuhannen vuoden lopulla irti. Hän kokoaa suuren joukon ihmisiä taistelemaan Kristusta ja hänen omiaan vastaan, mutta kokee täydellisen tappion. Sen jälkeen seuraa viimeinen tuomio.
Kiliasmia perustellaan varsinkin eräillä VT:n profetioilla sekä Ilmestyskirjan 20. luvulla. Tässä yhteydessä ei ole mahdollisuuksia tutkistella seikkaperäisesti esimerkiksi Ilmestyskirjaa. Näissä lopunaikaa koskevissa kysymyksissä ja Ilmestyskirjasta esitetyissä tulkinnoissa kristitty voi sangen helposti joutua hämmennyksiin. On tärkeää pitäytyä Jeesuksen toista tulemista koskeviin perustaviin Raamatun kohtiin. Silloin pysymme selvillä vesillä emmekä joudu harhateille.
Kiliasmin mukaan Jeesuksen toinen tuleminen ei merkitsisi kaikkien kuolleiden välitöntä herättämistä sekä elävien ja kuolleiden tuomitsemista. Jeesus sanoo kuitenkin edellä lainaamassani Matteuksen evankeliumin 25. luvussa toisin: ”Mutta kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle. Ja hänen eteensä kootaan kaikki kansat, ja hän erottaa toiset toisista, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista.” Jeesus ei puhu tässä mitään mistään tuhatvuotisesta valtakunnasta, vaan että hänen tulemistaan seuraa välittömästi viimeinen tuomio. Johanneksen evankeliumin viidennessä luvussa Jeesus sanoo vastaavasti: ”Älkää ihmetelkö tätä, sillä hetki tulee, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, ne, jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen, mutta ne, jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen.” (Joh. 5:28–29).” Apostolisessa uskontunnustuksessa seurakunta tunnustaa tämän mukaisesti: ”…on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita”.
Saarnaaja Hans Wassermann sanoo artikkelissaan Väärä tuhatvuotinen valtakunta-oppi irrottaa meidät Kristuksesta: ”Ratkaiseva kysymys kuuluu, onko Jeesus Kristus voittanut ja sitonut perkeleen, hallitseeko hän jo kaikkea taivaassa ja maan päällä? Vastausta hakiessaan he (kiliastit) eivät katso Raamatun sanaan, vaan ympärillään olevaan maailmaan. Ja sitten meihin säälien. Kuitenkaan evankeliumin iankaikkisen elämän sanoma ei sitoudu ajan arviointeihin ja rajoituksiin, vaan se omistaa jo uskolla kaiken ja iloitsee katoamattomasta lahjasta, jolla on voiton lupaus.”
”Vaikka Jeesus torjuu mahdollisuuden tietää ajoista ja hetkistä, on apostolien ajoista saakka ihmisillä ollut valtava kiinnostus ja usko siihen, että nyt on päästy ihmislaskelmilla ja sensaatiomaisilla profetioilla Jumalan salaisuuksien jäljille (esim. laskettaessa Jeesuksen toista tulemusta ja tuhatvuotisen valtakunnan perustamista). Kuitenkin ne ovat toinen toisensa jälkeen osoittautuneet perusteettomiksi laskelmiksi.
Jeesus kääntääkin apostolien huomion pois heidän Israelin valtakuntaa kohtaan tuntemastaan uteliaisuudesta ja arvailuista ja kohdistaa sen luvattuun Pyhän Hengen voimaan ja lähetystehtävään. Pyhän Hengen voima on hänen kykynsä liittää ihmiset ylösnousseen Kristuksen voittoon, niin että he voivat olla hänen edustajiaan julistaen voittosanomaa syntinsä anteeksisaaneiden valtakunnasta, jossa on syntien anteeksisaaminen lahjana. Kasteemme on siitä konkreettisena muistutuksena. Kasteessa meidät tehtiin osallisiksi Kristuksen täydellisestä sovituksesta, voitosta ja hallinnasta. Tätä seurakunta nyt maailmassa julistaa.”
Luther sanoo: ”Me jotka uskomme Jeesukseen Kristukseen, meidän Herraamme, ja elämme hänen suojeluksessaan ja turvissaan, myöskin me olemme nyt hänessä ja hänen kauttaan, perkeleen, synnin ja kuoleman valtiaita. Sillä Hän on tullut ihmiseksi meidän takiamme, saattaakseen meidät tähän herrauteen. Lunastanut meidät kalliilla verellään, pessyt ja puhdistanut meidät synneistämme ja antanut sydämeemme Pyhän Hengen takeeksi perinnöstämme ja autuudestamme, ja tehnyt meistä kuninkaita ja pappeja Jumalan edessä, siis Jumalan lapsia ja perillisiä ja kanssaperillisiään.” (Sana ja armo s. 49)
Franz Pieper sanoo Kristillisessa dogmatiikassaan: ”Mitä tuhatvuotisopin vaikutukseen kristittyjen hengelliseen elämään tulee, on sanottava, että tähän oppiin liittyvä kristillisen toivon vääristely on kristittyjen hengelliselle elämälle erittäin vahingollinen ja vaarallinen. Missä kiliasmiin suhtaudutaan vakavasti, toisin sanoen missä se saa sijansa sydämessä, siellä se ohjaa sydämen ja ajatukset sivuun kristityn elämän salatusta hengellisestä kirkkaudesta, joka on varmuus syntien anteeksiantamuksesta ja taivaallisesta perinnöstä, ja korvaa sen ulkonaisten ja maallisten asioiden odotuksella. Näin se tekee merkityksettömiksi sellaiset valtavat ja ihanat sanat kuin Joh. 14:27 ja 16:33. Kiliasmi ei tyydy Kristuksen sanaan: ’Katso, Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä’, vaan tahtoo, että Jumalan valtakunta tulisi ulkonaisin merkein, niin että voitaisiin sanoa ’Katso, tuolla se on!’ Sanalla sanottuna Raamattu ei opeta tuhatvuotisoppia, vaan varoittaa siitä.” (Pieper, Kristillinen dogmatiikka s. 625, 1961 SLEY)
Kiliasmiin liittyy läheisesti myös ajatus juutalaisten yleisestä kääntymisestä Kristuksen puoleen lopun aikana. Tämä käsityskanta näkyy myös nykyisen Raamatun käännöksen eräissä käännösratkaisuissa (esim. Room. 11:25). Ns. tunnustuksellinen luterilaisuus torjuu ajatuksen juutalaisten yleisestä kääntymisestä lopun aikana.
”Kristittyjen tulee torjua antisemitismi (juutalaisvastaisuus) kaikissa muodoissa ja sen sijaan kirkon asennetta tulisi luonnehtia rakastava suhtautuminen juutalaiskansaan. – – Miten vaikeaa joidenkin juutalaisten onkin ymmärtää, kristillinen rakkaus velvoittaa Kirkkoa jakamaan pelastuksen evankeliumia heille. Martti Luther sanoi viimeisessä saarnassaan (v. 1546) kristittyjen suhtautumisesta juutalaisiin: ’Tahdomme kohdella heitä kristillisellä rakkaudella ja rukoilla heidän puolestaan, että he kääntyisivät ja vastaanottaisivat Herran.’ Kristityt uskovat, että epäuskoisilla juutalaisilla on yhä toivoa. ”Sillä ei Jumala armolahjojansa ja kutsumistansa kadu.” (Room. 11:29) Jumala tarjoaa heille yhä pelastusta evankeliumin kautta. Sen tähden kirkon tulisi jatkaa evankeliumin ilmoittamista heille (Room. 1:16), sillä se on ainoa välikappale, jonka kautta he voivat pelastua (Ap. t. 4:12). Uskovat juutalaiset yhdessä pakanakristittyjen kanssa muodostavat uuden Israelin. Kristuksessa ei ole juutalaista eikä kreikkalaista (Gal. 3:28).” (CTCR)
Mihin Raamatun opetus Jeesuksen toisesta tulemisesta meitä kehottaa?
Raamatun opetuksella Kristuksen toisesta tulemisesta on hyvin käytännöllinen tarkoitus. Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset uskovat evankeliumin, viettävät pyhää elämää palvellen Kristusta ja innokkaasti odottavat viimeistä päivää kärsivällisyydessä (CTCR) (Room. 13:12–14; Tiit. 2:11–13; 1. Piet. 1:13–15; 2. Piet. 3:11–12; 1. Joh. 3:2–3; 1. Tim. 6:14; Matt. 25:14–30).
”Valvokaa siis, sillä ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee.” (Matt. 24:42)
”Mutta kun nämä alkavat tapahtua, niin rohkaiskaa itsenne ja nostakaa päänne, sillä teidän vapautuksenne on lähellä.” (Luuk. 21:28)
”Hän, joka näitä todistaa, sanoo: ’Totisesti, minä tulen pian’. Amen, tule, Herra Jeesus! Herran Jeesuksen armo olkoon kaikkien kanssa. Amen.” (Ilm. 22:20–21)
Jukka ja Juha Huotari, teol. yo:t, Kirkkonummi
Ensimmäinen osa esityksestä on julkaistu numerossa 4/2011
Augsburgin tunnustus (CA) XII
Yleistä
Tunnustuskirjoissa esitetään oikea, Jumalan sanan mukainen oppi parannuksesta. CA samalla torjuu Rooman opetuksen. Kuten parannusartiklasta ja sen paikasta CA:n rakenteessa näkyy, oppi parannuksesta liittyy moneen muuhun opinkohtaan. Parannus liittyy seuraaviin oppeihin: 1. kaste, 2. lain ja evankeliumin erottaminen, 3. vanhurskauttaminen, 4. synti, 5. ihminen, 6. avainten valta.
Tästä näkyy, että oppi on kokonaisuus ja että eri opinkohdat liittyvät toisiinsa. Luther opettaa Galatalaiskirjeen selityksessä, että oppi on kuin yhtenäinen kultainen rengas, jossa ei ole halkeamaa. Jos renkaassa on halkeama, se ei ole enää yhtenäinen. Siksi mitään Raamatun oppia ei voida pitää siinä mielessä vähemmän tärkeänä, että siitä voitaisiin olla eri mieltä tai että sitä ei tarvitsisi opettaa ollenkaan.
Tähän liittyy oppien erottaminen perustaviin ja ei-perustaviin. Perustavilla opeilla tarkoitetaan niitä opinkappaleita, joissa riippuu koko kristinusko ja joiden tunteminen ja uskominen on välttämätöntä pelastukseen. Siksi esimerkiksi vanhurskauttamisoppia sanotaan pääopiksi. Ei-perustavat opinkohdat ovat siinä mielessä vähemmän tärkeitä, että jos niiden suhteen on tietämätön tai erehtynyt, niin voi pelastua, jos on perusopeissa oikea tieto ja usko. Tämä erottelu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meillä olisi vapaus hyväksyä joitakin Raamatun oppeja ja hylätä toisia, vaan kaikki pidetään. (”…ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää.” Matt. 28:20; ”Sillä minä en ole vetäytynyt pois julistamasta teille kaikkea Jumalan tahtoa.” Apt. 20:27 – Paavalin jäähyväispuheesta Efeson seurakunnan vanhimmille) Jokainen opinkohta pitää opettaa ja säilyttää sille kuuluvassa asemassa.
Silloin kun opiskellaan ja opetetaan opinkohtia, on syytä muistaa, että meillä on Raamatussa kaikkien oppien lopullinen ilmoitus. Oppi ei muutu tai kehity. Kirkko on apostolien ja profeettojen perustukselle rakennettu ja Jeesus on sen kulmakivi, niin kuin Efesolaiskirje (Ef. 2:20) sanoo. Meitä käsketään seisomaan lujina apostolien ja profeettojen sanoissa ja pitämään niistä kiinni (2. Tess. 2:15). Meille sanotaan myös, että emme saa niistä mitään poistaa tai lisätä. Jos joku poistaa tai lisää jotain, hänelle käy niin kuin Raamattu sanoo: ”Jumala on ottava pois sen osan, mikä hänellä on elämän puuhun ja pyhään kaupunkiin” (Ilm. 22:18–19).
C. F. W. Walther sanoo, että oikea puhdas oppi ei ole mitään muuta kuin ”oppi taivaan tiestä”. Väärä oppi taas on ”vaarallista sielun myrkkyä”. Walther esittää toivomuksen, johon on helppo yhtyä: ”Oi jospa Jumala jo nyt antaisi teidän sydämiinne vakavan pelon, jopa oikean kammon väärää oppia kohtaan ja armosta antaisi pyhän kaipuun puhtaaseen, Jumalan itsensä ilmoittamaan, autuaaksitekevään totuuteen!” (Laki ja evankeliumi, v. 2008 painos, s. 31–32) Tähän käskee myös toinen käsky ja tätä rukoilemme Isä meidän -rukouksen ensimmäisessä pyynnössä. (Ks. Vähä ja Iso Katekismus)
Parannuksen luonne
CA opettaa, että oikea parannus koostuu kahdesta osasta: katumuksesta ja uskosta. Vaikka artikla on enemmänkin toteava, se ei tarkoita sitä, että sillä ei olisi tukea Raamatussa. Raamatun esimerkit parannuksen tekijöistä näyttävät tämän artiklan todeksi.
Kuningas Daavid (2. Sam. 11–12; Ps. 51)
Kuningas Daavid teki huorin Batseban kanssa. Daavid yritti peitellä tätä syntiään, mutta epäonnistui siinä. Tämä johti lopulta siihen, että Daavid murhautti Batseban miehen Uurian. Jumalalta tämä ei kuitenkaan pysynyt salassa ja profeetta Naatan tuli Daavidin luo ja nuhteli Daavidia. Daavid katui syntiään. Tämä näkyy Daavidin sanoissa: ”Minä olen tehnyt syntiä Herraa vastaan” (2. Sam.12:13). Daavidilla oli siis ”synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa” (CA XII). Daavid ei kuitenkaan jäänyt synnintunnosta johtuvaan epätoivoon, vaan myös uskoi. Usko tuli, kun hän sai kuulla Jumalan sanat profeetan kautta: ”Niin on myös Herra antanut sinun syntisi anteeksi; sinä et kuole”. Hän sai kuulla synninpäästön sanat. Omatunto sai rauhan; helvetin kauhu vaihtui taivaan iloon.
Syntinen nainen fariseus Simonin talossa (Luuk. 7:36-50)
Sama katumus-usko -jako näkyy myös tässä kohdassa. Syntisen naisen kyyneleet ilmaisivat katumusta. Heti perään hän sai kuulla Jeesuksen sanat: ”Sinun syntisi ovat anteeksiannetut” ja omistaa ne uskolla itselleen. Surun kyyneleet vaihtuivat ilon kyyneliksi.
Sama pätee esimerkiksi ristin ryövärin, apostoli Pietarin, Sakkeuksen ja Filippin vanginvartijan kohdalla. Kaikissa on sama katumus ja usko.
Näistä muutamista Raamatun esimerkeistä käy ilmi, että parannus on luonteeltaan katumusta ja uskoa. Mikä aiheuttaa katumuksen ja mistä usko syntyy? Tästä päästään Raamatun oman sisäisen jaon äärelle, johon oppi parannuksesta liittyy eli lain ja evankeliumin erottamiseen.
Kun tutkii Raamattua, niin huomaa, että esimerkkiemme ihmisten katumuksen sai aikaan Jumalan laki. He kaikki olivat lain satuttamia. Usko taas syntyi evankeliumin sanasta. He saivat synninpäästön. Näin kävi kaikille esimerkkien ihmisille. [Lain ja evankeliumin välisestä erosta voi katsoa erityisesti C. F. W. Waltherin kirjasta Laki ja evankeliumi.]
Lain ja evankeliumin välinen ero on tarkoin tunnettava. Tämä ei koske pelkkiä teologeja, vaan jokaista kristittyä. Jos tätä eroa ei tunne, ei ole sitä ”valoa”, jossa Jumalan sanaa jaetaan oikein. (FC, SD 5, 1) Silloin Raamattu ei aukene. Se pysyy suljettuna kirjana. Kun Raamattua ei tunneta, silloin koko teologia vääristyy.
Raamatussa kaikki se, mikä käskee ihmistä ja sanoo mitä ihmisen pitää tehdä kelvatakseen Jumalalle, on lakia. Laki vaatii meiltä täydellistä kuuliaisuutta ja pyhyyttä eikä vaatimuksia yhtään lievennetä. ”Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä.” Ulkonainen lain täyttäminen ei riitä, niin kuin fariseukset luulivat. Ihmisen on oltava kokonaan täydellinen. Laki kertoo, mitä meidän on tehtävä, mutta ei anna voimaa siihen. Laki paljastaa ihmisen synnit, mutta ei kerro mistä saa avun hätään. Laki ei lohduta. Lain satuttama Daavid sanoi: ”Sillä sinun nuolesi ovat uponneet minuun, sinun kätesi painaa minua. Ei ole lihassani tervettä paikkaa sinun vihastuksesi tähden eikä luissani rauhaa minun syntieni tähden. Sillä minun pahat tekoni käyvät pääni ylitse, niinkuin raskas kuorma ne ovat minulle liian raskaat. Minun haavani haisevat ja märkivät minun hulluuteni tähden. Minä käyn kumarassa, aivan kyyryssä, kuljen murheellisena kaiken päivää.” (Ps. 38:3–7)
Tässä psalmissa tulee hyvin esille lain päätehtävä eli lain hengellinen käyttö. Lain tarkoitus on saattaa meidät synnintuntoon ja epätoivoon omista mahdollisuuksista kelvata Jumalan edessä. Näin kävi Daavidille ja syntiselle naiselle. Schmalkaldenin opinkohdat (SO) sanoo tämän asian näin: ”Tällaista on oikean parannuksen alku. Ihmisen täytyy kuulla tämä tuomio: Kenestäkään ei ole mihinkään, olittepa julkisyntisiä tai pyhimyksiä. Teidän jokaisen täytyy muuttua muuksi ja toimia toisin kuin nyt olette ja toimitte, keitä ja kuinka suuria, viisaita, mahtavia ja pyhiä te sitten olettekin. Tässä ei kukaan ole hurskas.” (SO III, 3, 3)
Raamattu sanoo lain päätehtävän näin: ”Mutta me tiedämme, että kaiken, minkä laki sanoo, sen se puhuu lain alaisille, että jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä; sentähden, ettei mikään liha tule hänen edessään vanhurskaaksi lain teoista; sillä lain kautta tulee synnin tunto.” (Room. 3:19–20)
Onneksi Raamatussa on myös toisenlainen sana eli evankeliumin sana. Se poikkeaa lain opista. Laki vaatii, mutta evankeliumi näyttää meille lain täyttäjän. Se näyttää mitä Jumala on tehnyt meille Kristuksessa. Evankeliumi ei vaadi, vaan antaa Jumalan armon ja lohdutuksen. Evankeliumi ei nuhtele, vaan lohduttaa ja poistaa kaiken pelon ja antaa rauhan ja ilon. Näin evankeliumi tekee, ”koska Kristus otti taakakseen lain määräämän kirouksen, kantoi sen, sovitti kaikki syntimme ja maksoi velkamme, niin että yksin hänen kauttaan saamme armon ja syntien anteeksiantamuksen, kun uskomme häneen”. (FC, SD 5, 20) Kristuksen täydellinen ja iäti riittävä sovitustyö on syntien anteeksiantamuksen perustana.
Toisin sanoen kaikki se, mikä Raamatussa lohduttaa synnintunnossa olevia ja tarjoaa heille armoa ja laupeutta Kristuksessa, on evankeliumia. Vain tällä tavalla lain särkemä omatunto saa todellisen ja kestävän rauhan. Se on syntien anteeksiantamuksen rauha ja Karitsan veren rauha. Tästä Jeesus sanoi: ”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille” (Joh.14:27). Samalla tulee myös ilo sydämeen. Näin kävi Daavidille ja syntiselle naiselle. (Syntiselle naiselle Jeesus sanoi: ”Sinun uskosi on sinut pelastanut; mene rauhaan.”) Parannus on sama niin kuninkaalle kuin julkisyntiselle. Laki kauhistuttaa, evankeliumi tuo rauhan. ”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.” (Room. 8:1)
Tämä laki-evankeliumi -jaottelu selittää parannuksen koko luonteen katumuksena ja uskona. Sekä katumuksen että uskon eli koko parannuksen vaikuttaa yksin Jumalan sana. Kumpikaan (katumus ja usko) ei ole ihmislähtöistä. Ihminen ei siten voi ”päättää” tai ”tehdä ratkaisua” Jumalan puoleen. Jumala vaikuttaa koko parannuksen. Ihminen tosin voi estää oman kääntymyksensä. (Matt. 23:37) [Vrt. Rooman kirkon parannus, joka on kokonaan ihmisteko.]
Huomautuksena voi sanoa, että edellä kuvatut Rooman harhat johtuvat juuri siitä ettei tunneta lain ja evankeliumin eroa ja yhteenkuuluvuutta sekä siitä, että Raamatun rinnalle on nostettu inhimillinen auktoriteetti. Väärän opin juuret ovat siis syvällä.
Apologia tiivistää parannuksen luonteen hyvin: ”Mutta miksi olisi tarpeen esittää monia todisteita, kun me kohtaamme niitä kaikkialla Raamatussa. Psalmissa 117 sanotaan: (Ps. 118:18) ’Herra minua kyllä kuritti, mutta kuolemalle hän ei minua antanut.’ Ps. 118: (Ps. 119:28) ’Minun sieluni itkee murheesta; vahvista minua sanallasi.’ Näissä kohdissa edelliseen osaan sisältyy katumus, kun taas jälkimmäisessä selvästi kuvataan, kuinka me katumuksessa saamme lohdutuksen, nimittäin Jumalan sanan avulla, joka tarjoaa armon. Se on sydämen voima ja tekee sydämen eläväksi. Samoin (1. Sam. 2:6): ’Herran antaa kuoleman ja antaa elämän, hän vie alas tuonelaan ja tuo ylös jälleen.’ Näissä lauseissa edellinen osa puhuu katumuksesta, jälkimmäinen uskosta. Edelleen: (Jes. 28:21) ’Herra kiivastuu tehdäkseen työnsä, vieraan työnsä, ja toimittaakseen tekonsa, oudon tekonsa.’ Profeetta sanoo Jumalan vieraaksi työksi sitä, että hän kauhistaa, koska Jumalan omaa työtä on eläväksi tekeminen ja lohduttaminen. Mutta profeetta sanoo Jumalan kauhistavan sen tähden, että löytyisi tilaa lohdutukselle ja eläväksi tekemiselle, koska suruttomat sydämet, jotka eivät Jumalan vihaa tunne, pitävät halpana lohdutuksen. Raamattu liittää tavallisesti juuri tällä tavoin toisiinsa nämä kaksi asiaa, kauhistukset ja lohdutuksen siinä tarkoituksessa, että se opettaisi parannuksen olennaisiksi osiksi nämä kaksi asiaa: katumuksen sekä uskon, joka lohduttaa ja tekee vanhurskaaksi. Emme käsitä, kuinka parannuksen luonnetta voitaisiin selkeämmin ja yksinkertaisemmin esittää.
Nämä nyt siis ovat Jumalan kaksi tärkeintä tekoa, jotka hän ihmisiin kohdistaa: hän kauhistaa perin pohjin ja taas vanhurskauttaa ja tekee eläviksi kauhistamansa. Koko Raamattu jakaantuu näiden kahden teon mukaan. Toinen osa on lakia, joka tuo ilmi synnit, syyttää niistä ja tuomitsee ne. Toinen osa on evankeliumia, toisin sanoen Kristuksessa lahjoitetun armon lupausta. Tämä lupaus toistuu tavan takaa koko Raamatussa. Ensin se annettiin Aadamille, sitten kantaisille; sen jälkeen profeetat julistivat sitä, ja lopulta Kristus saarnasi sitä ja todisti siitä juutalaisten keskuudessa. Apostolit levittivät sen sitten koko maailmaan. Uskomalla tähän lupaukseen ovat kaikki pyhät tulleet vanhurskaiksi, eivät oman katumuksensa ansiosta, olipa se sitten pinnallista tai täydellistä.” (Apol. XII, 49–54)
Tässä kohden täytyy selventää, kuten Apologian sitaatin lopusta kuulimme, että katumus ei ole anteeksiantamuksen syy. Parannusta ei saa ymmärtää niin, että Jumala antaa anteeksi katumuksemme tähden. Ei niin, vaan saamme anteeksi Kristuksen sovitustyön tähden. Tämän anteeksiantamuksen me uskolla otamme vastaan. Muuten sekoitetaan laki ja evankeliumi ja opetetaan Rooman tavoin teko-oppia. Roomahan opetti ihmisiä panemaan luottamuksen omaan katumukseensa. Rooman mukaan Jumala antaa synnit anteeksi ihmisen oman katumuksen ja rakkauden tähden. Tämä on pelkkää teko-oppia, jossa halveksitaan Kristuksen sovintoverta ja asetetaan omat teot Jumalan vihaa ja tuomiota vastaan. Tässä laki antaa anteeksi, evankeliumia ei tarvita.
Katumus on kyllä tarpeen, mutta ei syntien anteeksiantamuksen tähden, vaan uskon tähden, joka tarttuu syntien anteeksiantamukseen. Katumus edeltää uskoa. Niin usko kuin sitä edeltävä katumus ovat molemmat Jumalan tekoa, jotka hän vaikuttaa sanallaan. Katumuksessa ihminen on siis Jumalan toiminnan kohteena. Katumus ei ole ihmisen teko.
Luther kirjoittaa tästä: ”Varo siis turvautumasta katumukseesi tai luulevasi, että saat synnit anteeksi tuskasi tähden! Jumala ei katso puoleesi niiden, vaan armon tähden, koska olet uskonut hänen lupaukseensa ja uhkaukseensa, joka on aiheuttanut tuskasi”. (Valitut teokset II: Kirkon Baabelin vankeudesta s. 452, v. 1983 painos; katso myös Apol. XII 75–76)
Toinen huomioitava seikka, joka koskee parannuksen luonnetta katumuksena ja uskona, liittyy omantunnon kauhistusten (katumus) ja omantunnon rauhan ja lohdutuksen (usko evankeliumiin) keskinäisiin suhteisiin. Raamatun opetuksen mukaan sillä samalla hetkellä, kun katuva uskoo Jumalaan joka on Kristuksessa armollinen, on tapahtunut parannus. Katumuksen ja uskon välissä ei ole mitään katumusharjoituksia tai muita armonjärjestyksiä, jotka katuvan pitäisi tehdä tai käydä läpi ennen kuin saisi uskoa syntien anteeksiantamukseen. Katuva saa heti omistaa Jumalan sanan, jonka mukaan hänellä on Kristuksen veressä anteeksiantamus.1 Raamattu sanoo tätä ”varmaksi sanaksi”. ”Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin.” (1. Tim.1:15)
Nyt kun on selvinnyt parannuksen luonne katumuksena ja uskona, jotka ovat lain ja evankeliumin vaikutusta, huomaamme että Raamatussa sanaa parannus ei aina käytetä samassa merkityksessä. Tästä ei pidä sekaantua. Joissakin kohdissa sanaa parannus käytetään ihmisen koko kääntymyksestä eli kääntymyksen synonyyminä, jolloin sanaan sisältyy katumus ja usko. Näin on esimerkiksi seuraavissa kohdissa:
”…mutta ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.” (Luuk. 13:5)
”…samoin on ilo taivaassa suurempi yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse.” (Luuk. 15:7)
”Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle.” (Matt. 4:17)
”Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Beetsaida! Sillä jos ne voimalliset teot, jotka teissä ovat tapahtuneet, olisivat tapahtuneet Tyyrossa ja Siidonissa, niin nämä jo aikaa sitten olisivat säkissä ja tuhassa istuen tehneet parannuksen.” (Luuk. 10:13)
”…sillä he tekivät parannuksen Joonaan saarnan vaikutuksesta, ja katso, tässä on enempi kuin Joonas.” (Luuk. 11:32)
”Ei, isä Aabraham; vaan jos joku kuolleista menisi heidän tykönsä, niin he tekisivät parannuksen” (Luuk. 16:30)
”En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä parannukseen” (Luuk. 5:32)
”Niin he lähtivät ja saarnasivat, että oli tehtävä parannus.” (Mark. 6:12)
”… sillä hän ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen.” (2. Piet. 3:9)
Tämän lisäksi sanaa käytetään suppeammassa merkityksessä, jolloin parannus ja usko Kristukseen tai parannus ja syntien anteeksiantamus mainitaan erikseen. Näissä tapauksissa sanalla parannus tarkoitetaan synnin tuntemista, sen katumista ja siitä luopumista, mutta ei syntien anteeksiantamista ja uskoa. Tällä tavoin sanaa käytetään esimerkiksi seuraavissa kohdissa:
”Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi.” (Mark. 1:15)
”Hänet on Jumala oikealla kädellänsä korottanut Päämieheksi ja Vapahtajaksi, antamaan Israelille parannusta ja syntien anteeksiantamusta.” (Ap. t. 5:31)
”…ja että parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava hänen nimessänsä kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista.” (Luuk. 24:47)
Tämä ero on hyvä huomata, ettei hämmenny Raamattua lukiessaan. Myös sanaa ’evankeliumi’ käytetään kahdessa merkityksessä.
Parannuksen sisältö
Parannuksen sisältö tulee ilmi artiklan alussa, kun sanotaan, että ”ne, jotka ovat kasteen jälkeen langenneet…” CA:ssa siis kaste ja parannus kuuluvat yhteen. Parannus on sisällöltään paluuta kasteeseen. Mitä se tarkoittaa, että parannus on paluuta kasteeseen? Tämä selviää, kun tarkastellaan kasteen lahjoja.
Kasteessa syntinen ihminen saa Jumalalta suuria lahjoja. Kaste vaikuttaa syntien anteeksiantamuksen, se vapauttaa kuolemasta ja perkeleestä ja antaa iankaikkisen autuuden. Kasteessa ihminen uudestisyntyy, Kristus verhoaa ansiollaan ja Jumala omistaa lapsekseen. Lyhyesti sanoen kasteessa saadaan kaikki taivaan aarteet. Uskon kautta nämä lahjat omistetaan, epäusko kadottaa kasteen lahjat.
Jo kasteessa siis tapahtuu ihmisen ”perusparannus”. Tähän kasteessa saatuun armahdukseen langennut ihminen saa palata. Parannus ei ole ”toinen lankku” kasteen rinnalla, niin kuin Rooman kirkko opetti (ja opettaa). Kasteen liitto pysyy Jumalan puolelta aina voimassa. ”Palatkaa takaisin, te luopuneet lapset, niin minä parannan teidän luopumuksenne.” (Jer. 3:22); ”jos me olemme uskottomat, pysyy kuitenkin hän uskollisena; sillä itseänsä kieltää hän ei saata.” (2. Tim. 2:13).
Seuraavat kolme lainausta Lutherilta ilmaisevat tämän asian hyvin.
”Huomaat siis heti, miten vaarallista, vieläpä pettävää on arvella, että parannus on ’haaksirikkoisen toinen lauta’, ja miten vaarallinen erehdys on ajatus, että kasteen voima vähenee synnin tähden ja laiva alkaa vuotaa. Kaste pysyy ehyenä, lujana ja voittamattomana laivana hajoamatta milloinkaan yksityisiksi laudoiksi. Siinä laivassa purjehtivat kaikki, jotka pyrkivät pelastuksen satamaan. Satama on Jumalan totuus, joka antaa meille lupauksen sakramenteissa. Tosin sattuu sellaista, että moni kevytmielisesti hyppää laivasta mereen ja hukkuu. Nämä ovat niitä, jotka antavat uskon lupauksen mennä menojaan ja syöksyvät syntiin. Mutta itse laiva pysyy ennallaan ja kulkee vahingoittumattomana eteenpäin. Jos syntinen jotenkin voisi armosta palata takaisin laivaan, niin ei häntä kantaisi elämään mikään lauta, vaan laiva kokonaisuudessaan. Nämä ovat niitä, jotka uskon avulla palaavat takaisin Jumalan iäti lujan lupauksen luo.” (Valitut teokset II: Kirkon Baabelin vankeudesta s. 432, v. 1983 painos)
”Jos lankeat syntiin, niin muista, että sinulla on tilaisuus palata takaisin kasteeseen. Se on ainoa laiva, johon voimme palata. Ole sen tähden varuillasi niiden suhteen, jotka tahtovat tehdä kaksi väylää, joiden kautta purjehtimalla pääsemme synnin meren yli, nimittäin kasteen ja parannuksen. He sanovat, että meidän täytyy tarttua parannukseen, kun olemme tehneet synnin takia haaksirikon ja menettäneet kasteen armon. Älä usko heitä; se on pelkkää petosta, jolla he viettelevät itsensä ja toiset. Kaste on parannuksen alku. Niin usein kuin lankeat syntiin, pakene takaisin kasteen turviin, niin saat Pyhän Hengen, joka auttaa sinua. Katuminen ei ole mitään muuta kuin oman itsesi ja syntisen elämäsi tuomitsemista ja sen elämän uudistamista, jonka olemme kasteessa saaneet.” (Matkaevästä, 17. kesäkuuta)
”Kun siis nousemme synnistä tai teemme parannuksen, emme silloin tee muuta kuin käännymme takaisin kasteen voimaan ja uskoon, josta olimme langenneet, ja palaamme silloin saamaamme lupaukseen, jonka olimme hylänneet syntiemme tähden. Sillä kerran annettu lupaus pysyy totena ja on valmis ottamaan meidät avosylin vastaan palatessamme. – – –
Parannuksen tekijän on siis sangen hyödyllistä ensi sijassa muistaa turvallisin mielin kastettaan ja siinä annettua jumalallista lupausta, jonka hän oli hylännyt. Hänen tulee iloiten tunnustaa Herralle saaneensa pitää tallessa niin paljon pelastuksestaan kuin kasteen ja inhota jumalatonta kiittämättömyyttään, joka on saanut hänet lankeamaan pois kasteen uskosta ja totuudesta.” (Valitut teokset II: Kirkon Baabelin vankeudesta s. 430, v. 1983 painos)
Kaste on siis äärettömän suuri aarre, johon parannuksessa palataan. Tästä saa myös parannussaarna sisältönsä. Aina on olemassa tie takaisin kasteen armoliittoon. Kaste pysyy aina Jumalan puolelta voimassa. Kasteen armosta langennut ei tarvitse uutta kastetta, vaan uudelleen uskomista. Rovasti K. V. Tamminen on sanonut: ”Meidänkin täytyy jokaiselle langenneelle osoittaa Jeesuksen sovintoverta ja kasteen vettä ja sanoa: katso Jumala on merkinnyt sinut omakseen, on oman nimensä painanut sinuun.” (Ristin ihme, s. 202) Näin sanotaan jokaiselle katuvalle syntiselle.
Parannuksen hedelmät
Artiklassa puhutaan myös parannuksen hedelmistä. Asiallisesti kyse on samasta kuin CA VI, jossa sanotaan että usko tuottaa hyviä hedelmiä. Hyvät teot eli hedelmät eivät ole osa parannusta, vaan ne ovat parannuksen seurausta. Parannus on kaksiosainen, mutta ”hyvä puu tuottaa hyviä hedelmiä”. Hyvät teot ovat Jumalan tahdon mukaisia tekoja, joita uskova tekee mielellään, mutta ei luottaen niihin tai pitäen niitä ansioina Jumalan edessä.
Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa sanotaan näistä hedelmistä seuraavasti: ”Moneen kertaan olemme jo osoittaneet, että parannuksen tulee tuottaa hyviä hedelmiä ja Jumalan käskyt opettavat, mitä nämä hyvät hedelmät ovat: Jumalan avuksi huutaminen, kiitos, evankeliumin tunnustaminen, evankeliumin opettaminen, vanhempien ja esivallan totteleminen, uskollisuuden
osoittaminen katumuksessa, se ettemme tapa emmekä ole pitkävihaisia vaan olemme sovinnollisia, annamme tarpeessa oleville varojemme mukaan, pidätymme haureudesta ja aviorikoksesta, hillitsemme lihaamme, pidämme sen aisoissa ja kuritamme sitä. Tätä kaikkea emme tee iankaikkista rangaistusta korvataksemme, vaan jottei lihamme tottelisi Perkelettä ja loukkaisi Pyhää Henkeä. Edelleen kuuluu näihin hyviin hedelmiin totuuden puhuminen.” (Apol. XII, 174)
Luther kirjoittaa: ”Mutta kun uskon kautta saamme synnit anteeksi, niin kumpuavat sitten myös sydämestä, aivan kuin puhtaasta lähteestä, puhtaat ja Jumalalle otolliset teot. Ja vaikka pyhissä vielä jäljellä olevan synnin tähden heidän kuuliaisuutensa ei ole täysin puhdas, se on kuitenkin Jumalalle otollinen uskon tähden, joka luottaa Kristukseen. Näitä tekoja sanotaan parannuksen hedelmiksi, ja niistä ensimmäinen on se, jonka profeetta tässä mainitsee, että me tuomme uhrimulleiksi huultemme uhrit, toisin sanoen: että kielemme julistavat Jumalan ylistystä hänen laupeutensa tähden, jonka hän on osoittanut meille Kristuksessa.” (Hengellinen virvoittaja, 495 – Hoos. 14:3 johdosta)
Kun kerroimme parannuksen tekijöistä – Pietarista, Daavidista, Sakkeuksesta ja Filippin vanginvartijasta – heidän kaikkien elämässä tapahtui muutos. Heidän tekonsa osoittivat heidät kääntyneiksi. Heidän hyvät tekonsa olivat uskon seurausta, hedelmää. Voimaa hedelmiin he saivat uskosta syntien anteeksiantamiseen. Pietarista tuli väkevä apostoli, jonka koko elämä todisti siitä syntien anteeksiantamuksesta, jonka hän itse oli myös saanut. Daavid vaelsi myöhemmin Jumalan käskyjä noudattaen. Sakkeus lupasi antaa puolet omaisuudestaan köyhille ja nelinkertaisesti takaisin niille, joilta hän oli petoksella rahaa ottanut. Filipin vanginvartija pesi Paavalin ja Silaksen haavat.
Kukaan esimerkkiemme henkilöistä ei jäänyt elämään synnissään, vaan kaikki tulivat mielenmuutokseen, jossa ilmenivät parannuksen hedelmät. Se, että hyvät teot eivät ole osa parannusta, näkyy hyvin ristin ryövärin kohdalla. Hän ei voinut tehdä mitään tekoja, sillä hänet oli naulattu käsistä ja jaloista kiinni ristille. Hän vain katui ja uskoi. Hänelle Jeesus sanoi: ”Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa.” (Luuk. 23:43)
Alustus Concordia-piirissä 25.1.2011. Toinen osa
1 Katumuksen ja uskon välisen suhteen ovat pietistit sekoittaneet. Pietistien mukaan katuvalla ei ollut heti ”lupa” uskoa, vaan täytyi odottaa, kunnes saa kokemuksen armosta. Siinä, missä katuvalle tulisi julistaa Kristuksen evankeliumia ja ohjata sanan ja sakramenttien äärelle, pietistit kehottivat katuvaa omiin tekoihin. Tunnettu esimerkki pietismin ja raamatullisen opetuksen eroista on 1843 Espoon kaksoishäissä körttijohtaja Paavo Ruotsalaisen ja ruotsalaisen uusevankelisuuden johtomiehen Carl Olof Roseniuksen välinen keskustelu. Paavo Ruotsalainen kysyi Roseniukselta olisiko tämä autuas, jos nyt kuolisi. Roseniuksen vastatessa myöntävästi Ruotsalaisen kysyi, mihin Rosenius perustaa tämän. Rosenius vastasi perustavansa Kristuksen sovitustyöhön. Tähän Ruotsalainen kysyi: ”Missä on passi” (varmuus, että on osallinen tästä sovituksesta) Rosenius vastasi: ”Jumalan sanassa.” Vastauksen saatuaan Ruotsalaisen kerrotaan nauraneen ja reiteensä lyöden sanoneen: ”Ei kelpaa, samoin kaikki tekopyhät ämmät Savossa ovat valmiit vastaamaan, ei kelpaa yksinään sanan päälle krossata”. (Ks. W.A. Schmidt: Fredrik Gabriel Hedberg s. 365)
Paul Kretzmann, USA
Haagar annetaan Aabrahamille
16:1: ”Saarai, Abramin vaimo, ei synnyttänyt hänelle lasta. Mutta Saarailla oli egyptiläinen orjatar, jonka nimi oli Haagar. 2a. Ja Saarai sanoi Abramille: ’Katso, Herra on sulkenut minut synnyttämästä; yhdy siis minun orjattareeni, ehkä minä saisin lapsia hänestä’.” Saaran hedelmättömyys oli mainittu kerrottaessa heidän tulostaan Kanaaniin (1. Moos. 11:30). Se kerrotaan tässä uudelleen sen ihmeen korostamiseksi, jonka Herra sai aikaan hänen tapauksessaan. Kymmenen vuotta oli nyt kulunut ja silti, lupauksesta huolimatta (1. Moos. 15:4), Saarai oli edelleen lapseton. Hän tuli sen vuoksi kärsimättömäksi ja ehdotti Abramille, että koska Herra esti häntä tulemasta raskaaksi ja kielsi häneltä jälkeläisen, niin hänen egyptiläinen orjattarensa, Haagar, olisi se, jonka välityksellä hän voi saada lapsia, että hänen perheensä rakentuisi orjattaren välityksellä. Itämaisen tavan mukaan orjien lapset kuuluivat isännälle ja emännälle (2. Moos. 21:4; 1. Aik. 2:35).
16:2b. ”Ja Abram kuuli Saaraita. 3. Ja Saarai, Abramin vaimo, otti egyptiläisen orjattarensa Haagarin, sitten kuin Abram oli asunut kymmenen vuotta Kanaanin maassa, ja antoi hänet miehellensä Abramille vaimoksi.” Vaikka Abramin olisi tullut osoittaa enemmän uskoa ja kärsivällisyyttä, hän suostui vaimonsa suunnitelmaan, ei lihallisista syistä, vaan koska hän kaipasi hyvin syvästi jälkeläistä, siementä, jonka oli määrä olla yhtä lukuisa kuin taivaan tähdet.
Haagarin ylpeys ja pako
16:4: ”Ja hän yhtyi Haagariin, ja Haagar tuli raskaaksi. Kun hän huomasi olevansa raskaana, tuli hänen emäntänsä halvaksi hänen silmissään.” Saarain suunnitelma, johon Abram oli suostunut, oli ehdottomasti ihmisestä peräisin eikä sillä ollut Jumalan hyväksyntää. Kun Haagar oli tullut raskaaksi, tuli hänen emäntänsä halvaksi hänen silmissään. Juutalaiset, samoin kuin itämaiden ihmiset yleisesti, pitivät hedelmättömyyttä hyvin pahana asiana ja jumalallisena rangaistuksena (3. Moos. 20:20), ja hedelmällisyyttä taas hyvin hyvänä asiana ja jumalallisena siunauksena (2. Moos. 23:26; 5. Moos. 7:14). Siitä huolimatta Haagarin asenne oli röyhkeyttä, sillä hän ei ollut Abramin toinen vaimo, vaan pysyi koko ajan alistetussa asemassaan.
16:5: ”Silloin Saarai sanoi Abramille: ’Minun kärsimäni vääryys kohdatkoon sinua; minä annoin orjattareni sinun syliisi, mutta kun hän huomasi olevansa raskaana, tulin minä halvaksi hänen silmissään. Herra tuomitkoon meidän välillämme, minun ja sinun.’” Tämä Saarain purkaus oli täysin perusteeton; se, mitä hän kärsi, tuli hänelle seurauksena siitä, että hän oli puuttunut Jumalan suunnitelmiin. Silti hän tahtoi, että hänen aviomiehensä täytyisi vastata siitä vääryydestä ja loukkauksesta, jota hän oli kärsinyt. Hän vieläpä kutsui Herraa tuomitsemaan heidän välillään. Saarain kiukun purkaus aiheutui luultavasti siitä välinpitämättömyydestä, jota Abram osoitti orjanaisen suhteen. Hän näet tahtoi, että Abram olisi nähnyt ja ojentanut tämän julkeutta, kun taas Abram katsoi, että suhteet kodissa eivät olleet millään lailla muuttuneet Saarain suunnitelman seurauksena.
16:6: ”Abram sanoi Saaraille: ’Katso, orjattaresi on sinun vallassasi, tee hänelle, mitä tahdot’. Niin Saarai kuritti häntä, ja hän pakeni hänen luotaan.” Mutta Abram sanoi Saaraille: Katso, orjattaresi on sinun vallassasi, tee hänelle, mitä tahdot. Tämä ei merkinnyt vastuun välttelemistä, vaan sen vaatimista, että se pysyisi siellä, missä se oli ollut koko tapauksen ajan: Haagar oli yhä Saarain orjatar, joka voisi pakottaa tämän tietoiseksi alistetusta asemastaan. Ja kun Saarai kohteli häntä kovakätisesti, tämä pakeni hänen edestään. Emäntä ryhtyi toimenpiteisiin saadakseen orjanaisen tuntemaan hänen valtansa, luultavasti vaatimalla tätä tekemään kaikkein halpa-arvoisimpia talouden töitä, kun taas Haagar näyttää aiemmin omanneen aseman, jossa oli arvoa. Orjattaren ylpeä henki kieltäytyi taipumasta sellaiseen kohteluun ja hän pakeni Hebroniin. Hän halusi mieluummin rohkeasti kohdata erämaan kuin alistua Saarain ankaraan kohteluun. Näin Raamatussa kerrotaan avoimesti pyhien synnit ja heikkoudet kertomuksen toimiessa peilinä, josta me voimme nähdä oman sydämemme.
Haagarin paluu ja Ismaelin syntymä
16:7: ”Ja Herran enkeli tapasi hänet vesilähteeltä erämaassa, sen lähteen luota, joka on Suurin tien varressa.” Herran kaitselmus vartioi tätä harhailevaa lasta. Suuri Herran Enkeli, Jumalan Poika, joka usein ilmestyi Vanhassa testamentissa, meni ja löysi hänet vesilähteeltä läheltä Suuria, matkalla Egyptiin, hänen entiseen kotiinsa.
16:8: ”Ja hän sanoi: ’Haagar, Saarain orjatar, mistä tulet ja mihin menet?’ Hän vastasi: ’Olen paossa emäntääni Saaraita’.” Koko kertomuksesta käy ilmi, että Haagarin kanssa puhuva enkeli ei ole tavallinen, luotu enkeli, vaan Jumalan Poika, joka oli myös Vanhassa testamentissa lähellä kansaansa ja osoittautui hyvin tehokkaaksi avuksi Israelin kantaisille. Kun hän kutsui Haagaria nimeltä ja vaati häntä tilille tulemisesta ja menemisestä, orjatar antoi totuudenmukaisen vastauksen. Abramin kotiseurakunnan jäsenenä hän todennäköisesti oli tosi Jumalaan uskova ihminen.
16:9: ”Ja Herran enkeli sanoi hänelle: ’Palaa emäntäsi tykö ja nöyrry hänen kätensä alle’.” Kun Herra oli saanut Haagarin tajuamaan todellisen asemansa Abramin kodissa, nimittäin sen, että hän oli Saarain palvelijatar, ei Abramin vaimo, pyytää hän nyt tätä palaamaan tehtäviinsä, nöyrtymään emäntänsä käden alle.
16:10: ”Ja Herran enkeli sanoi hänelle: ’Minä teen sinun jälkeläistesi luvun niin suureksi, ettei heitä voida lukea heidän paljoutensa tähden’.” Ensin kutsu täyttämään velvollisuutensa, sitten armollinen lupaus, joka oli erityisen tervetullut itämaiselle äidille ja jonka tulisi olla tervetullut kaikkien aikojen äideille.
16:11: ”Vielä Herran enkeli puhui hänelle: ’Katso, sinä olet raskaana ja synnytät pojan ja kutsut hänet Ismaeliksi, sillä Herra on kuullut sinun hätäsi. 12. Hänestä tulee mies kuin villiaasi: hänen kätensä on kaikkia vastaan, ja kaikkien käsi on häntä vastaan, ja hän on kaikkien veljiensä niskassa.’” Koska hänen ruumiinsa hedelmä oli Abramin siemen, oli Haagarin palattava emäntänsä luokse. Isän (Abramin) tähden annetaan lupaus lukemattomista jälkeläisistä. Hänelle annetaan pojan nimi, nimittäin Ismael, ’Jumala kuulee’, koska Herra oli kuullut, kun hän kurjana ja hädissään huusi. Tämä poika tulisi, toisin kuin äitinsä, olemaan vapaa ihmisten sorrosta, yhtä vapaa kuin autiomaiden aasi, villinä vaeltava ja kesyttämätön. Hänen jälkeläisilleen ominaista olisivat loputtomat riidat heidän ja heidän naapuriensa välillä, kun he asuivat veljiensä, Israelin lasten, läheisyydessä, joille he olivat jatkuva uhka ja haaste. Tänäkin päivänä ismaelilaisilla on heikentymätön, vapaa omistus suuresta niemimaasta, joka sijaitsee Eufratin, Suezin kannaksen (Siinain niemimaa) ja Punaisen meren välillä, josta he ovat levinneet laajoille alueille Pohjois-Afrikkaan ja eteläiseen Aasiaan.
16:13: ”Ja Haagar nimitti Herraa, joka oli häntä puhutellut, nimellä: ’Sinä olet ilmestyksen Jumala’. Sillä hän sanoi: ’Olenko minä tässä vilaukselta saanut nähdä hänet, joka minut näkee?’ Sentähden kutsutaan kaivoa nimellä Lahai-Roin kaivo; se on Kaadeksen ja Beredin välillä.” Haagar ymmärsi, ettei kyseessä ollut mikään tavallinen enkeli, joka oli puhunut hänen kanssaan, kuten hänen tunnustuksensa osoittaa, sillä hän kutsuu tätä nimellä ”Sinä olet Jumala, joka näkee minut” (KR 38: ”Sinä olet ilmestyksen Jumala”). Jumalan kaikkinäkevä silmä ei ollut ylenkatsonut avutonta ja hylättyä tuossa kaukaisessa autiomaan kolkassakaan. Hän oli kokenut Herran hyvyyden ja laupeuden: hänellä oli etuoikeus nähdä ja puhua Hänen kanssaan, joka oli pitänyt huolen hänestä ja suojellut häntä. Tapaus antoi myös nimen tuolle autiomaan lähteelle, sillä se tunnettiin myöhemmin nimellä ”Hänen lähteensä, joka elää ja näkee minut”. Se sijaitsee erämaassa, etelään Beersebasta.
16:15: ”Ja Haagar synnytti Abramille pojan, ja Abram antoi pojallensa, jonka Haagar oli hänelle synnyttänyt, nimen Ismael.16. Ja Abram oli kahdeksankymmenen kuuden vuoden vanha, kun Haagar synnytti hänelle Ismaelin.” Pojalle, jonka Haagar synnytti palattuaan kotiinsa, Abram antoi nimen Ismael. Pojan äiti oli epäilemättä kertonut hänelle tapahtumasta autiomaassa, mikä sai hänet palaamaan takaisin. Niinpä ajat ja paikat, jotka muistuttavat meitä Jumalan hyvyyden ja laupeuden erityisistä teoista, ovat kirjoitetut uskovien muistiin, ja ne saavat heidät aina uudelleen puhkeamaan kiitosrukouksiin.
Suomennos: Hannu Lehtonen
Me tiedämme, että kun joku lankeaa, hän lankeaa yksin, mutta kukaan ei pelastu yksin. Joka pelastuu, pelastuu kirkossa, sen jäsenenä ja yhteydessä sen kaikkiin jäseniin. Jos joku uskoo, hän on uskon yhteisössä; jos hän rakastaa, hän on rakkauden yhteisössä; jos hän rukoilee, hän on rukouksen yhteisössä.
Nämä venäläisen kristityn runoilijan Homjakovin tunnetut sanat ovat olleet mielessäni, kun vuosi Kanadassa on perheemme kohdalla pian täynnä. Opintovapaastani on siten jo yli puolet käytetty. Tunnemme kiitollisuutta siitä, että olemme saaneet hyvin sopeutua maahan, kulttuuriin ja kieleen.
Alkuvaikeuksien jälkeen lapset viihtyvät koulussa. Lounaseväät repussa he kävelevät lähikouluun,
jossa päivä alkaa klo 8.50 kansallislaululla ja päättyy klo 15.15. Osallistuminen koulun eri urheilujoukkueisiin on tuonut lisäväriä ja yhteishenkeä koulupäiviin. Musiikki-ja urheiluharrastukset täydentävät kouluviikkoa.
Merkittävintä meille on ollut yhteys luterilaiseen seurakuntaan ja pappisseminaariin. Itse elän pienen ja kodikkaan Concordia Lutheran Theological Seminaryn yhteydessä tutkijana, oppilaana ja opettajana. Perheenä käymme luterilaisessa seurakunnassa joka pyhä (www. resurrectionlc.ca). Pyhäkoulut neljässä eri ikäryhmässä ja aikuisten raamattuopetus alkavat klo 9.30. Yhteistä messua vietetään klo 11 ja kirkkokahvit ovat joka toinen viikko. Päivi laulaa kirkkokuorossa ja minä kaikkien vuosien jälkeen saan opetella istumaan lasten kanssa penkissä. Kävijämäärä on noin 60–80. Seurakunta vastaa itse ainoan työntekijänsä, pappinsa palkasta ja kirkkorakennuksen ylläpidosta. Vapaaehtoistyö ja maallikoiden monenlaiset kyvyt ja lahjat ovat toiminnan kannatteleva runko. Monella tapaa siis niin tuttua! Suuri kysymys täällä on, miten seuraava sukupolvi säilyttää yhteyden seurakuntaan.
Täällä koetaan samoja kipuja kuin Suomessakin: yksinäisyyttä, masennusta, avioliittovaikeuksia, vanhuuden vaivoja… Ihmeellisintä kuitenkin on, että Kristus totuudessaan ja armossaan kokoaa yhä uudestaan laumansa koolle yhteiseen taivaallisen juhlapöytään. Hänellä riittää ehtymättömästi annettavaa!
Lotta-tyttäremme (3v.) ensimmäinen kysymys usein aamuisin on: Onko tänään kirkkopäivä? Välillä kyyneleetkin pienokaiselta valuvat, kun joutuu kuulemaan, että vielä pitää muutama päivä odottaa. Mitä olisikaan ollut tulla tänne ilman tietoa seurakunnasta? Mitä olisikaan tulla takaisin Suomeen ilman tietoa seurakunnasta? Kuinka arvokas siis onkaan Luther-säätiössä kutsumme rakentaa seurakuntia ehjästi luterilaiselle pohjalle!
Sain olla mukana Lutheran Church Canadan itäisen alueen pappeinkokouksessa. Mieleeni jäi erään sotilaspapin puhe. Tämä sissin näköinen jämäkkä pastori oli tullut juuri Afganistanista. Hän oli palvellut taistelujoukkoja läsnäolollaan, kuuntelemalla, sanalla ja rukouksella etummaisia pesäkkeitä myöten. Hän oli ollut useasti kranaattitulessa, lohduttanut haavoittuneita, kantanut ruumiita yhdessä ja monessa osassa, kuunnellut hermonsa menettäneitä. Tämän kerrottuaan hän kysyi: ”Tiedättekö mikä oli kuitenkin kaikkein raskainta?” Läsnä olleet sata pappia olivat aivan hiljaa. Sitten hän vastasi itse: ”Minulla ei ollut seurakuntayhteyttä. En saanut ehtoollista.” Suurimpia hetkiä hänelle oli ollut kerran tavata toinen tunnustuksellinen luterilainen, jonka kanssa he olivat yhdessä saaneet viettää ehtoollista teltan kamaralle polvistuneina. Ymmärrämmekö me, minkä lahjan äärellä saamme itse elää ja toisia kutsua?
Meidän perheemme kiittää täällä siitä uskon, rakkauden ja rukouksen yhteydestä, jota saamme lihaksi tulleen Sanan kautta teidän kanssanne jakaa. Kun taivas ja maa on yhdistetty Jumalan Pojan syntymisessä, ei valtamerikään voi erottaa siitä yhden ja pyhän seurakunnan yhteydestä, jossa saamme elää.
Juhani Pohjola
Pyhäkön Lamppu 6/2011