Kategoria: 4/2013

Kategoriat
4/2013 Lehdet

Mitä kristitty etsii?

”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:2)

Älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta. Meidän on välttämättä varottava seuraamasta niin maailman tapaa kuin omaa järkeämmekin. Sen sijaan on aina murrettava oma mielemme ja tahtomme sekä tehtävä ja kärsittävä toisin kuin järki ja tahto neuvovat elääksemme aina toisin kuin maailma, jopa suorastaan sen vastaisesti.

Näin me päivästä päivään muutumme ja uudistumme mielessämme, toisin sanoen päivä päivältä yhä paremmin mielistymme siihen, mitä maailma ja järki vihaavat. Päivittäin me yhä mieluummin tulemme köyhiksi, sairaiksi, halveksituiksi, houkiksi ja syntisiksi, kunnes lopuksi arvaamme kuoleman elämää paremmaksi, mielettömyyden viisautta kallisarvoisemmaksi, häpeän kunniaa jalommaksi, köyhyyden rikkautta autuaallisemmaksi ja synnin hurskautta ihanammaksi.

Vihdoin päädymme siihen, että tulemme täydellisiksi ja mielellään vaihdamme elämän kuolemaan ja Paavalin kanssa halajamme erota täältä, että synti kokonaan lakkaisi ja Jumalan tahto meissä kerrankin aivan täydellisesti tapahtuisi. Tällöin kristitty on eniten toisenlainen kuin maailma eikä ensinkään käyttäydy maailman tavoin. Maailma ei voi saada kyllikseen elämästä, kristitty sen sijaan ei voi kyllin pian saada eroa tästä elämästä. Mitä maailma etsii, sitä kristitty pakenee ja mitä maailma pakenee, sitä kristitty etsii.

Martti Luther, Mannaa Jumalan lapsille, s. 271. Martti Lutherin kirjoista koottuja mietelmiä vuoden jokaiselle päivälle. Johdanto, kielen tarkistus ja toimitustyö Lauri Koskenniemi. 16. painos Juva 1994 (SLEY-kirjat).

Kategoriat
4/2013 Lehdet

Iisak filistealaisten maassa (1.Moos.26)

Paul Kretzmann, USA

Herra siunaa Iisakia

26:1: ”Mutta maahan tuli nälänhätä, toinen kuin se nälänhätä, joka oli ollut aikaisemmin, Aabrahamin päivinä. Silloin Iisak meni Abimelekin, filistealaisten kuninkaan, luo Gerariin.” Tässä luvussa kerrotuilla Iisakin seikkailuilla on vastineensa Aabrahamin elämässä. Ne osoittavat, ettei ihmisluonto muutu vaan pysyy itsekkäänä ja syntisenä sukupolvesta toiseen. Kun Kanaania oli kohdannut nälänhätä, Iisak piti viisaana matkustaa alas filistealaisten maahan, joiden kuninkaana oli Abimelek.

26:2: ”Ja Herra ilmestyi hänelle ja sanoi: ’Älä mene Egyptiin’. Se oli ilmeisesti ollut Iisakin aikeena. Egypti oli näet kaikkien sen naapurimaiden vilja-aitta varsinkin laihoina vuosina. ”Vaan jää asumaan maahan, jonka minä sinulle sanon.”

 

26:3–5: ”Oleskele muukalaisena tässä maassa, ja minä olen sinun kanssasi ja siunaan sinua. Sillä sinulle ja sinun jälkeläisillesi minä annan kaikki nämä maat ja pidän valan, jonka minä olen vannonut sinun isällesi Aabrahamille. 4. Ja minä teen sinun jälkeläistesi luvun paljoksi kuin taivaan tähdet ja annan jälkeläisillesi kaikki nämä maat, ja sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksi kaikki kansakunnat maan päällä, 5. sentähden että Aabraham kuuli minua ja noudatti, mitä minä noudatettavaksi annoin, minun käskyjäni, säädöksiäni ja opetuksiani.” Iisakin ei tullut muuttaa Egyptiin, koska koko Kanaanin maa, mukaan lukien filistealaisten maa, sisältyi Herran siunaukseen. Sen oli määrä lopulta olla Iisakin jälkeläisten omaisuutta, kuten Herra oli valan vannoen luvannut Aabrahamille (1. Moos. 22:16). Mutta näiden ajallisten siunausten lisäksi Iisakin jälkeläisistä tulisi lupauksen mukaan myös messiaanisen toivon kantajia. Sen mukaan kaikki kansakunnat maan päällä tulisivat siunatuiksi yhdessä Siemenessä, Messiaassa. Kaikki tämä oli palkinto siitä uskon kuuliaisuudesta, jota Aabraham oli osoittanut noudattaessaan Jumalan käskyä.

Rebekka vaarassa

26:6–7: ”Niin Iisak asettui Gerariin.” 7. ”Ja kun sen paikkakunnan miehet kysyivät hänen vaimostansa, sanoi hän: ’Hän on minun sisareni’. Hän näet pelkäsi sanoa: ’Hän on minun vaimoni’, sillä hän ajatteli: ’Nuo miehet voivat tappaa minut Rebekan tähden, sillä hän on näöltään kaunis’.” Rebekka oli ollut naimisiin mennessään kaunis nainen (1. Moos. 24:16). Hän oli säilyttänyt kauneutensa. Iisak oli niin hyvin tietoinen tästä, että hän – tietoisesti tai tiedostamattaan – seurasi isänsä esimerkkiä (1. Moos. 12:11,12; 20). Hän vastasi kanssaan asuvaa naista koskeviin kysymyksiin, että tämä oli hänen sisarensa. Tämä oli tyhmää ja vaarallista totuuden vääristelyä, kuten tapahtumat osoittavat.

26:8: ”Kun hän oli viipynyt siellä jonkun aikaa, niin tapahtui, että Abimelek, filistealaisten kuningas, kerran katsellessaan ulos akkunasta näki Iisakin hyväilevän vaimoansa.” Katsellessaan ulos palatsinsa ikkunasta Abimelek näki sattumalta, että Iisak – joka luultavasti asui naapuritalossa, jossa oli avoin piha – hyväili vaimoaan tavalla, joka sopii täysin aviomiehen ja vaimon välille, mutta jota voitaisiin tuskin pitää luvallisena veljen ja siskon välillä.

26:9–10: ”Niin Abimelek kutsutti Iisakin ja sanoi: ’Katso, hänhän on sinun vaimosi! Miksi olet sanonut: Hän on minun sisareni?’ Iisak vastasi hänelle: ’Minä ajattelin, että minut muuten ehkä tapetaan hänen tähtensä’. 10 Abimelek sanoi: ’Mitä oletkaan meille tehnyt! Kuinka helposti olisikaan voinut tapahtua, että joku kansasta olisi maannut sinun vaimosi kanssa, ja niin sinä olisit saattanut meidät syyhyn!’” Iisak ansaitsi hyvin Abimelekin nuhteet. Hänen puolustelunsa, että hän pelkäsi tulevansa surmatuksi vaimonsa vuoksi, oli hyvin ontuva. Herra lupaa huolehtia niistä, jotka luottavat häneen, kaikilla heidän teillään, ts. niin kauan kuin he menettelevät sopusoinnussa hänen sanansa kanssa. Iisakin heikkous on kerrottu varoituksena meille.

26:11: ”Ja Abimelek antoi käskyn kaikelle kansalle, sanoen: ’Joka koskee tähän mieheen tai hänen vaimoonsa, se on kuolemalla rangaistava’.” Vaikka Aabrahamin oleskelusta Gerarissa oli kulunut 75 vuotta, kuninkaan huoneväen ikävä kokemus ei ollut unohtunut. Siksi Abimelekin käsky oli ankara. Se takasi sekä Iisakille että Rebekalle mitä suurimman turvallisuuden. Siten Herra piti suojelevan kätensä heidän päällään huolimatta heidän heikkoudestaan.

26:12: ”Ja Iisak kylvi siinä maassa ja sai sinä vuonna satakertaisesti, sillä Herra siunasi häntä.” Oli erikoinen Herran siunaus, että Iisak sai kirjaimellisesti satakertaisesti joka mitasta viljaa, jonka hän kylvi.

26:13–14: ”Ja hän rikastui ja hyötyi hyötymistään, kunnes hänestä tuli hyvin rikas.” Hänen vaurastumisensa ei loppunut eikä keskeytynyt. 14. ”Ja hänellä oli laumoittain sekä pikkukarjaa että raavaskarjaa ja paljon palvelijoita, niin että filistealaiset alkoivat kadehtia häntä.” He kadehtivat häntä siunauksen vuoksi, jonka Herra vuodatti hänen päällensä.

26:15: ”Ja filistealaiset tukkivat kaikki ne kaivot, jotka hänen isänsä palvelijat olivat kaivaneet hänen isänsä Aabrahamin päivinä, ja täyttivät ne mullalla.” Vihamielisyydet – jotka kumpusivat filistealaisten sydämissä olevasta kateudesta – alkoivat siten, että he täyttivät mullalla Gerarissa olevat kaivot, jotka kuuluivat Iisakille.

26:16: ”Silloin Abimelek sanoi Iisakille: ’Mene pois luotamme, sillä sinä olet tullut paljon väkevämmäksi meitä’.” Paitsi että filistealaiset tekivät Iisakille ilkeän teon, heidän kuninkaansa ajoi hänet suoraan pois. Syy oli se, että Iisakista oli tullut rikkaampi ja väkevämpi kuin mitä filistealaiset sietivät katsella. Samoin kaikkien aikojen uskovat joutuvat sietämään kateellisia tekoja ja avointa vihamielisyyttä sen siunauksen  tähden, jolla Herra siunaa heitä. Heidän täytyy oppia kärsimään iloisesti hänen tähtensä.

Filistealaisten vihamielisyys

26:17: ”Niin Iisak lähti sieltä ja leiriytyi Gerarin laaksoon ja asui siellä.” Hän lähti Gerarin kaupungista ja filistealaisten maa-alueelta sanan suppeammassa merkityksessä. Hän leiriytyi kauemmas länteen, kumpuilevaan maastoon vuoria kohti.

26:18: ”Ja Iisak kaivatti uudelleen auki ne vesikaivot, jotka hänen isänsä Aabrahamin päivinä olivat kaivetut, mutta jotka filistealaiset olivat Aabrahamin kuoltua tukkineet.” Siten he eivät piitanneet siitä liitosta, joka oli tehty heidän ja Aabrahamin välille (1. Moos. 21:22–30). ”Ja antoi niille jälleen ne nimet, jotka hänen isänsä oli niille antanut.” Koska Iisak oli isänsä vielä eläessä usein kulkenut maan poikki, koko maa oli hänelle tuttu.

26:19: ”Ja Iisakin palvelijat kaivoivat laaksossa ja löysivät sieltä kaivon, jossa oli juoksevaa vettä.” Se ei ollut pelkkä sadevesisäiliö, kuten useimmat kaivot. 20. ”Mutta Gerarin paimenet alkoivat riidellä Iisakin paimenten kanssa, sanoen: ’Vesi on meidän’. Niin hän kutsui kaivon Eesekiksi (riita), koska he olivat riidelleet hänen kanssaan. 21. Sen jälkeen he kaivoivat toisen kaivon ja joutuivat riitaan siitäkin; niin hän antoi sille nimen Sitna (viha).” Iisak kärsi kaiken tämän epäoikeudenmukaisuuden ja vahingon mitä suurimmalla kärsivällisyydellä ja pitkämielisyydellä. Hän piti parempana kärsiä kuin aiheuttaa vahinkoa, kuten hän luultavasti olisi voinut tehdä.

26:22: ”Sitten hän muutti sieltä pois ja kaivoi vielä yhden kaivon. Siitä ei syntynyt riitaa. Sentähden hän nimitti sen Rehobotiksi (leveydet, lakeudet) ja sanoi: ’Nyt Herra on antanut meille tilaa, niin että voimme lisääntyä maassa’.” Tämä leiri sijaitsi vielä lännempänä, kokonaan filistealaisten hallinto-alueen ulkopuolella aivan Kanaanin eteläisimmällä rajalla.

26:23–24: ”Sieltä hän meni Beersebaan.” Noin 20 mailia pohjoiseen. 24. ”Ja Herra ilmestyi hänelle sinä yönä ja sanoi: ’Minä olen sinun isäsi Aabrahamin Jumala; älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi ja siunaan sinua ja teen sinun jälkeläistesi luvun suureksi palvelijani Aabrahamin tähden’.” Keskellä vainoa, jota Iisak tuolloin kärsi, tuli tämä rohkaisu kaikella ylösnostavalla voimalla. Uskovat ovat muukalaisia ja pyhiinvaeltajia maan päällä. Sellaisina he joutuvat kohtaamaan monia loukkauksia, mutta Herran lupaus hänen alituisesta läsnäolostaan on aina varma tukipilari heidän uskolleen.

26:25: ”Silloin hän rakensi sinne alttarin, huusi avuksi Herran nimeä ja pystytti sinne telttansa. Ja Iisakin palvelijat kaivoivat siihen kaivon.” Iisak seurasi tässä isänsä Aabrahamin tapaa rakentamalla alttarin ja julistamalla Herran nimeä. Hän asetti oikean jumalanpalveluksen paitsi kotiväelleen myös kaikille, joiden kanssa hän tuli tekemisiin. Aina kun uskovat kokevat Herran siunausta, varjelua ja apua, he kääntyvät sitä suuremmalla innolla ja rakkaudella hänen puoleensa ja ylistävät hänen pyhää nimeään.

Iisakin ja Abimelekin välinen liitto

26:26: ”Niin Abimelek lähti hänen luokseen Gerarista ystävänsä Ahusatin ja sotapäällikkönsä Piikolin seuraamana.” Tässä tapauksessa filistealaisten kuningas ei tuonut mukanaan ainoastaan armeijansa kenraalia vaan myös pääministerinsä eli yksityisen neuvonantajansa.

26:27–29: ”Mutta Iisak sanoi heille: ’Minkä tähden tulette minun luokseni, vaikka olette minulle vihamieliset ja karkoititte minut luotanne?’ 28. He vastasivat: ’Me olemme selvästi nähneet, että Herra on sinun kanssasi. Sen tähden ajattelimme: ’Olkoon sinun ja meidän välillämme valallinen sopimus; me tahdomme tehdä sinun kanssasi liiton, 29 ettet tee meille mitään pahaa, niinkuin emme mekään ole sinuun koskeneet, vaan olemme tehneet sinulle ainoastaan hyvää ja sallineet sinun lähteä rauhassa. Sinä olet nyt Herran siunattu.’” Heidän ehdotuksensa taustalla oli ilmiselvästi itsekkäitä motiiveja. Olihan heidän päähuolenaan saavuttaa Iisakin ystävyys ja taata turvallisuutensa. Silti Herra käytti näitä motiiveja turvatakseen ja suojellakseen palvelijaansa.

26:30: ”Silloin hän laittoi heille pidot, ja he söivät ja joivat.” Iisak oli täysin tietoinen vallastaan ja merkityksestään varakkaana paimentolaisruhtinaana. Hän käytti tilannetta hyödykseen antamatta asian näyttää siltä, että hän oli suosiollinen.

26:31: ”Varhain seuraavana aamuna he vannoivat valan toisillensa; senjälkeen Iisak päästi heidät menemään, ja he lähtivät hänen luotaan rauhassa.” Siten solmittiin uusi liitto, joka takasi Iisakin edun.

26:32–33a: ”Samana päivänä Iisakin palvelijat tulivat ja kertoivat hänelle kaivosta, jonka olivat kaivaneet, sanoen hänelle: 33a. ’Me löysimme vettä’.” Aabrahamin palvelijoiden kaivama kaivo (1. Moos. 21:30) ei selvästi enää ollut riittävä Iisakin valtavien laumojen tarpeisiin. Sen vuoksi se, mitä palvelijat kertoivat, oli erittäin tervetullut.

26:33b: ”Ja hän antoi sille nimen Siba (vala). Sen tähden on kaupungin nimi vielä tänäkin päivänä Beerseba.” Historia toisti tässä itseään. Kaupungin nimen antamiselle oli kaksi syytä, aivan kuten Bir-es-Seban kaksi kaivoa vahvistavat tänäkin päivänä sen, että kertomus pitää paikkansa.

Eesaun avioliitto

26:34: ”Kun Eesau oli neljänkymmenen vuoden vanha, otti hän vaimoikseen Jehuditin, heettiläisen Beerin tyttären, ja Baasematin, heettiläisen Eelonin tyttären.” Eesau osoitti, millainen hänen mielenlaatunsa oli hänen vanhempiaan kohtaan, ottamalla tämän tärkeän askeleen kysymättä sen paremmin heidän neuvoaan kuin suostumustaan. On ihme, jos tällä tavalla solmitut avioliitot kääntyvät hyväksi kaikille asianosaisille.

26:35: ”Näistä tuli Iisakille ja Rebekalle katkera suru.” Nämä vaimot olivat sanatarkasti otettuna hengen katkeruus heille. He aiheuttivat Iisakille ja Rebekalle monta katkeraa hetkeä. Heidän pakanallinen syntyperänsä oli itsessään kuolettava, ja heidän pakanallinen uskonsa ja käytöksensä piti yhtä heidän esivanhempiensa perinteiden kanssa. Siellä missä ajalliset, lihalliset tekijät ovat ratkaisevia avioasioissa, voi käydä niin, ettei todellinen onnellisuus asu sellaisessa kodissa. Kristityt nuoret eivät ajattelekaan ottaa tätä mitä merkittävintä askelta ilman, että heidän vanhempansa tietävät siitä ja suostuvat siihen.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
4/2013 Kirkko Lehdet

Kansankirkko ja luterilaisuus

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 3.7.2015

Tero Tulkki, teol. yo, Helsinki

 

Näinä aikoina monien mielessä elää kysymys, kuinka kauan on mahdollista vielä jatkaa kansankirkon puitteissa. Tämä on iso kysymys eikä sitä ole helppo kohdata. Omalta kohdaltani olen sitä mieltä, että ollaan tultu siihen tilanteeseen, jossa uuden kirkollisen hierarkian saaminen ei ratkaise sinänsä asioita. Todellinen ongelma, mikä minua huolestuttaa ja painaa on eräänlainen itsesensuuri joka estää vapaan tunnustuksellisen luterilaisen teologisen ajattelun.Tällöin kaikki hyvät pyrkimykset kantavat jo mukanaan ”rikkaviljaa”.

 

Tätä  vaaraa   voisi  valottaa  esimerkin avulla, joka  saattaa  auttaa ymmärtämään, minkä tyyppisestä ilmiöstä on  kyse. Sukulaisissani ja lähipiirissäni  olen  nähnyt   monilla  suuriin ikäluokkiin  kuuluvilla laajasti ymmärrettynä sen ilmiön, mitä poliittisessa historiassa on kutsuttu ”suomettumiseksi”. Käytännössä tarkoitan, että heille on syöpynyt syvälle pelko silloista Neuvostoliittoa ja edelleen nykyistä Venäjää kohtaan. Varsinaisena ongelmana tätä  voi pitää, jos se ulottuu pään sisälle asti ja kahlitsee pelolla ja siihen liittyvällä ennakkoluulolla ja vihalla oman ajattelun ja ymmärryksen vapaaksi ainoastaan tiettyyn rajaan saakka. Tällainen                          itsesensuuri kirkko-oppia  kohtaan  on  minusta havaittavissa herätysliikkeiden parissa vaihtelevassa määrin. Vii-desläisyydessä, jossa kirkko-oppi on kaikkein ohuin tai joskus jopa olematon, se on kaikkein voimakkainta.

 

Mitä sitten on tämä itsesensuuri, joka estää vapaan tunnustuksellisen luterilaisen teologisen ajattelun?

 

Nykyluterilaisuudessa on valtavasti historiallista painolastia kuten jo uskonpuhdistusajalta juontuva valtio-kirkkosysteemi, joka romutti suuren osan keskiajalla vielä lähtökohtaisesti säilyneestä kirkon vapaudesta. Tätä on seurannut kirkon tunnustuksen merkityksen romuttanut valistuksen ja pietismin teologinen minimalismi, Kantin tämänpuoleista metafysiikkaa seuraava 1800-luvun protestantismi, barthilaisuus, eksistentialismi, lundilaisuus jne. Ironisesti Helsingin Luther-koulukunta, jonka tarkoitus oli nimen omaan vapautua näistä uusprotestantismin rajoitteista, lankesi niihin täydellisesti juuri esim. teorioissa  ”uskon ja rakkauden koreista” jne.

 

Jos uuspietismin ainoa ”kirkko-oppi” on usein riippuvainen kansankirkollisuudesta, voidaan ajatella, että uuspietismi itsessään ei ole elinkelpoista kuin tietyissä historiallisissa oloissa. Jos kuitenkin halutaan vapautua edellä luetellusta painolastista, täytyy ymmärtääkseni itse uuspietismikin hylätä osana sitä. Tämä  kysyy valtavasti rohkeutta ja uskon luottamusta Jumalan sanaan, että siihen ollaan valmiita samanaikaisessa pelossa ja henkisessä epävarmuudessa, mikä seuraa siitä paineesta, joka valtiokirkkoinstituution sisällä yhä voimakkaammin on eri tavoin kohdistunut herätysliikkeitä kohtaan. Samalla pelon aiheita on muitakin, kuten tuntematon ja epävarma tulevaisuus.

 

Evankelisessa herätysliikkeessä on tietyllä tapaa samat ongelmat. Niihin on paljon paremmat edellytykset vastata evankelisen liikkeen oman teologisen ja hengellisen perinnön pohjalta, mutta ne on usein lyöty  laimin. Vielä surullisempaa on kuitenkin, jos tunnustuksellisesta luterilaisuudesta on usein parhaimmil-laankin tullut vain pinnallinen, ideologisoitu malli, josta on puuttunut valmius itsekriittisyyteen. Tällaisen luterilaisuuden parissa liberalismin siemenet ovat aina mukana, ja jo idulla. Ainoa – ja sitä paitsi vain väliaikainen – keino torjua niitä on silloin väistämättä lakihenkisyys. Toisin sanoen tunnustuksellisesta luterilaisuudesta tulee  pelkkä  identiteettikysymys. Nikean uskontunnustuksessa kuitenkin tunnustamme: ”Uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon.”

 

Yhteistä näissä molemmissa kai on ainakin se, että ollaan valmiita hyväksymään vain sellaista, mikä voidaan subjektiivisesti tunnistaa menneisyydestä osana omaa identiteettiä. Tämä on kuitenkin väärää turvallisuutta, jos kirkko jotenkin hahmotetaan syntyneeksi vasta uskonpuhdistuksen myötä tai jopa myöhemmin. Tässä on minusta perusvirhe, mikä usein herätysliikkeitä vaivaa. Se juontaa juurensa näkemykseen, että luterilaisuutta ei olisi olemassa ilman vastakkainasettelua roomalaiskatolisuuteen. Tämä on aivan analogista sen kanssa, mikä edellä oli mielestäni uuspietismin ja tunnustuksellisen luterilaisuuden suhde. Toisin sanoen ”luterilaisuus” ei ole tällöin enää ratkaisu, vaan osa itse ongelmaa. Historiasta tunnetaan sanonta ”vallankumous syö omat lapsensa”. Liberaaliteologia on aina pyrkinyt muuttamaan uskonpuhdistuksen merkityksen tällaiseksi vallankumoukseksi ja  sen hedelmä tiedetään. Uskonpuhdistuksen oikea merkitys ja sen hedelmät kyetään säilyttämään ainoastaan jatkumossa sitä edeltäneeseen kirkkoon. Viime kesän NELA:n symposium oli itselleni rohkaiseva vahvistus, että näin voi olla.

 

Jumalan ilmoitus Raamatussa  ei ole sellaista, että totuus olisi riippuvaista  harhasta, ja että ilman toista ei toistakaan olisi olemassa. Johanneksen evankeliumin alussa tämä sanotaan selvästi: ”Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus.  Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt” (Joh. 1:4–5). Jumalan totuus loistaa kirkkaana, eikä tarvitse apua ihmisiltä. Pappien ja teologien ei tarvitse puolustella Jumalaa, eikä hänen ilmoitettua tahtoaan, sillä ”yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus” (1. Tim. 2:5) Tämä välimies on myös itse Jumalan Sana (Joh. 1:1; Ilm. 19:13) ja tuomari viimeisellä tuomiolla ja jo nyt Hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Matt. 28:18; 1. Kor. 15:25–26; Ilm. 1:5; 12:5; 17:14).

 

Edellä olevan ei ole tarkoitus valottaa meidän yhteisiä puutteitamme sinänsä, vaan erityisesti sitä

kuinka  paljon näissä asioissa on tapahtunut muutosta 20 vuodessa. Vuodesta  toiseen meillä on valinta edessä: jäämmekö alttiiksi sille  vaikutukselle, joka muuttaa kirkkoa meidän keskellämme, vai  pyrimmekö  oppimaan ja  kasvamaan  Kristuksen ja Jumalan sanan sekä kirkon tunnustuksen tuntemisessa ilman pelkoa. Joissain asioissa on tapahtunut niin merkittävää muutosta, että emme voi jättää sitä huomiotta. Apostoli-sesta virasta luopumisen vuoksi olen sitä mieltä, että olisi väärien toiveiden herättämisen vuoksi yksinkertaisesti epärehellistä ja myös julmaa enää kehottaa ketään alle 50-vuotiasta rakentamaan tulevaisuutta kansankirkossa. Itse kunnioitan kovasti Suomessa olevia useita itsenäisiä tunnustuksellisia luterilaisia kirkkokuntia, joiden tie ei ole ollut helppo, mutta minusta niiden, jotka tosissaan pohtivat asiaa, olisi hyvä syvällisesti miettiä, miksi nämä kirkkokunnat ovat jääneet niin pieniksi ja tässä maassa poikkeuksellisen skismaattisiksi. Tähän ei ole mitään patenttivastausta vaan se edellyttää pitkää dogmihistoriallista, aatehistoriallista ja kirkkohistoriallista analyysiä.

 

Tässä voi olla teologeille suureksi avuksi Seppo A. Teinosen kirja ”Kriisin kirkko”, jossa tarkastellaan kirkon tulevaisuutta asettamalla vertailuun kaksi törmäyskurssilla olevaa kehityslinjaa: ensinnä vanhaan, erityisesti nationalistiseen ideologiaan  pohjaava, kansankirkkoajatteluun perustuva kristillistäminen ja toisaalla alkuaan kristinuskon  parista lähtöisin oleva länsimainen sekularismi; näiden kahden ajattelumaailma, filosofiset ja teologiset juuret sekä sidonnaisuudet, seuraukset mm. evankelioinnille, lähetystyölle jne. Teinosen  synteesi kirjan lopussa ei sinänsä enää ole riittävästi ajan tasalla, eikä sellaista  voisi  enää edellyttääkään. Kirjan sisältämät ainekset sen sijaan riittävät valtaisien näköalojen hahmottamiseen. Tarjolla on useita langanpäitä, joista käsin hahmottuu, ettei kansankirkkomalli ole tarkoitettu ikuiseksi.  Tässä mielessä kirja on edelleen hyvin ajankohtainen ja ajatuksia herättävä, vieläpä ajankohtaisempi kuin julkaistaessa. Teinosen suurien linjojen hahmottaminen voi edelleen vuosikymmenten jälkeen opettaa meitä tiellä eteenpäin, vaikka vastaukset sitten riippuisivatkin meidän omasta nöyrästä rohkeudestamme vastatessamme Jumalalle: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaissa”.

 

Julkaistu aiemmin Sisarenpoika-lehdessä

Kategoriat
4/2013 Lehdet Teologia

”Mikä ei ole Raamatullista, ei ole teologista.”

”Quod non est biblicum, non est theologicum”

Jouni Anttila, pastori, Helsinki

 

Tämä alustus jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä tutkimme mitä laki on Vanhassa testamentissa. Toisessa osassa tutkimme laki-käsitettä Uudessa testamentissa. Kolmas osa käsittelee lakia luterilaisten tunnustuskirjojen Schmalkaldenin opinkohdissa. Nostan esille myös Yksimielisyyden ohjeesta lain kolme käyttöä. Olen pyrkinyt tekemään tämän johdannon siten, että se herättäisi keskustelua ja saattaisi jokaisen pohdiskelemaan lakia ja sitä mitä sillä tarkoitetaan ja mitä se merkitsee. Pyrkimykseni on ottaa eri näkökulmia lakiin, jotta sen kautta päästäisiin pohtimaan sitä, mitä laki oikeastaan on. Tämän vuoksi yksittäisissä näkökulmissa ei mennä kovin syvälle.

 

Vanha testamentti

 

  1. Toora sanana

Aloitamme tämän johdatuksen aiheeseen aivan Pyhän Raamatun alusta. Puhumme yleisesti viidestä Mooseksen kirjasta lakina. Eikä se aivan väärin olekaan, sillä viisi Mooseksen kirjaa on tunnettu jo Joosuan aikana nimityksellä ”Mooseksen laki” (tooraah mooseh / nomon moosee) (Joos. 8:31–32). Samalla nimityksellä se tunnetaan läpi Vanhan testamentin. Uudessa testamentissa käytetään myös Septuagintasta tuttua nomon moosee –ilmaisua.

 

Kun käännöksessä on suomenkielessä laki-sana, usein alkutekstissä käytetään juuri toora-sanaa. Kuitenkin näin käännettynä se on varsin kapea-alainen. Laki-sana tuo näet mieleen enemmän ihmisen tekemisen ja omavanhurskauden – laki on jotakin sellaista, mitä ihmisen tulee tehdä. Kuitenkin toora-sanan merkityksiä ovat myös ohje, opetus ja opastus. Joissain tapauksissa toora-sana voitaisiin kääntää tarkoittamaan jopa oppia. Tämä on syytä pitää mielessä, kun tutkitaan viittä Mooseksen kirjaa.

 

  1. Mooseksen laki

 

Koska aiheena on laki, otetaan muutama esimerkki Mooseksen laista eli Toorasta ja siitä miten laki ilmenee siinä. On aina muistettava, että vaikka puhutaan Mooseksen laista, niin kaiken takana on kuitenkin aina Jumala. Tämä tulee selvästi esille useassa kohtaa, Herra itse puhuu ”minun laista” ja psalmeissa mainitaan Herran laki. Lähtökohta on siis se, että Jumala antoi tämän lain sanat Moosekselle.

 

  1. a) Mooseksen laki yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitäjänä

 

Riemuvuosi (3. Moos. 25, 5. Moos. 15)

”Ja laske seitsemän vuosiviikkoa: seitsemän kertaa seitsemän vuotta, niin että seitsemän vuosiviikon aika on neljäkymmentä yhdeksän vuotta. Ja seitsemännessä kuussa, kuukauden kymmenentenä päivänä anna pasunan raikuen soida; sovituspäivänä antakaa pasunan soida koko maassanne. Ja pyhittäkää viideskymmenes vuosi ja julistakaa vapautus maassa kaikille sen asukkaille. Se olkoon teille riemuvuosi; jokainen teistä saa silloin palata perintömaallensa ja sukunsa luo.” (3. Moos. 25:8)

 

Riemuvuotena velkojen maksuksi myyty omaisuus palautui alkuperäiselle omistajalleen. Myyntihinta ei ollut maan hinta, vaan jäljellä olevien satojen hinta seuraavaan riemuvuoteen asti. Syy tähän järjestelyyn oli se, että ihmiset eivät omistaneet maata, vaan maan omistaja oli lopulta Jumala.  ”Älköön maata ainaiseksi myytäkö, sillä maa on minun ja te olette muukalaisia ja vieraita minun luonani.” (5. Moos. 25:23) Se, että Jumala oli maan lopullinen omistaja ja velkojen maksuksi myyty omaisuus palautui omistajalleen, piti – ainakin teoriassa – tuloerot kurissa. Samalla tämä säädös opetti ihmisille Jumalan hyvyydestä: lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.

 

Mooseksen laissa on useita yhteiskunnallisia asioita käsitteleviä säädöksiä, esimerkiksi kuoleman tuomion todistajat (5. Moos.17:6–7), säädös väärästä todistajasta (5. Moos. 19:18–19), säädös kuninkaasta (5. Moos. 17:14–). Lisäksi on orjia koskevat säädökset ja niin edelleen. Vaikka aina ei puhutakaan varsinaisesti laista, nämä ovat kuitenkin toimineet VT:n Israelin lainsäädännön ja yhteiskunnallisen järjestyksen pohjana.

 

  1. b) Mooseksen laki, erityisesti 3. Mooseksen kirja ihmisen syntisyyden opettajana ja sovituksen ilmoittajana.

 

Kolmas Mooseksen kirja (Leviticus) on Mooseksen lain keskimmäinen kirja, ja sen keskimmäinen luku käsittelee suurta sovituspäivää. Leviticus alkaa uhrisäädöksillä, toisin sanoen, mitä tulee uhrata ja miten missäkin tilanteessa. Suurena sovituspäivänä suoritettiin uhri ylipapin ja hänen sukunsa puolesta, ja tämän jälkeen uhri kansan syntien puolesta ja pyhäkön puhdistamiseksi saastaisuudesta, jonka kansa teoillaan oli sille aiheuttanut. Tämä säädös opettaa ihmiselle, että hän on syntinen ja hänen rikkomuksensa vaatii sovitusta Jumalan edessä. Samoin ihmiselle opetetaan, että hän ei omilla teoillaan voi sovittaa itsensä ja Jumala välejä, vaan aina tulee olla sijaiskärsijä. Koska suuri sovituspäivä oli toistuva tapahtuma, se myös osoitti ihmiselle, että hän ei pysty lopultakaan noudattamaan lakia omaksi vanhurskaudekseen.

 

  1. c) Huomioita kymmeneen käskyyn

 

Ehkä tunnetuin säädöskokoelma Mooseksen lain sisällä ovat kymmenen käskyä. Heprean alkukielessä kymmenen käskyä eivät ole kymmenen käskyä vaan kymmenen sanaa. Niitä ei ole kirjoitettu käskymuotoon ”Älä tee…” vaan ohjeellisempaan muotoon ”Sinä et tule [tekemään jotakin]…”.  Tämä ei tee niistä yhtään vähempiarvoisia, sillä näiden kymmenen sanan merkitys on siinä, että ne ovat Jumalan antamia säädöksiä siitä, miten ei tule elää. Tästä näkökulmasta katsottuna ne eivät ole elämää rasittavia säädöksiä vaan elämää suojelevia ohjeita. Kymmenen käskyä osoittavat meille sen, miten Jumala haluaa meidän elävän elämäämme. Luojanamme Hän tietää mikä on meille parasta. Kysymyksessä ei ole siis mikään moraalisääntöjen kokoelma, joka opettaa ihmisille korkeaa moraalia, vaan elämän perussäännöt, joiden rikkominen välttämättä väistämättömyyden pakosta ajaa ihmisen ennemmin tai myöhemmin haaksirikkoon. Niissä ilmoitetaan Jumalan tahto – siinä mielessä kymmenen käskyä voidaan toisaalta ymmärtää laiksi, koska lain rikkominen oikeuden mukaisessa järjestelmässä johtaa automaattisesti rangaistukseen.

 

  1. Profeetat ja Mooseksen laki

 

Profeetoille Toora korostuu Jumalan tahdon ilmaisuna, jos näin voisi sanoa. Jumalan tahdon rikkominen on synti. Syntiä kohtaa tuomio ja rangaistus tai sitten se sovitetaan. Kolme näkökulmaa nousee profeetoilla esille selvästi: yhteiskunnallisen lain polkeminen, temppelipalveluksen rappio ja oikein tekeminen ts. lain mukaan eläminen arkisessa elämässä, esimerkiksi köyhien kohteleminen.

 

Eri profeetoilla on erilaiset korostukset Mooseksen lain eli Tooran suhteen. Suuremmilla profeetoilla voi olla useitakin näkökulmia Tooraan. Jesaja 5:7:ssä profeetta valittaa, kuinka Jumala odotti oikeudenmukaisuutta ja vanhurskautta omalta kansaltaan, mutta sitä ei koskaan tullut. Samanlaista yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta Jesaja valittaa 10. luvun alussa, kun profeetta tuo esille oikeusjärjestelmän korruption.

 

Muiden muassa Jeremia ja Miika tuovat esiin temppelipalveluksen rappion. Sen sijaan, että kansa olisi noudattanut Mooseksen laissa olevia määräyksiä, se on hylännyt sille annetun lain. Jeremia jopa nostaa esiin kansan röyhkeän Mooseksen lain rikkomisen. Hän toteaa, että temppeli on rosvojen luola – luolassahan ei tehdä rikoksia, vaan rikokset tehdään muualla ja luolaan tuodaan saalis ja siellä sen ajatellaan olevan turvassa. Miika 6:6–7 tuo esille, että kansa ei ollut ymmärtänyt temppelipalveluksen sisältöä. Kyse ei ollut ulkonaisesta suorituksesta, kuten pakanauskonnoissa, vaan ulkoisen temppelipalveluksen tarkoitus oli julistaa sitä, mihin ihminen sisimmässään uskoi.

 

Uusi testamentti

 

  1. Laki ja Uusi testamentti

 

  1. a) Jeesus, Vuorisaarnan opetus ja lain todellinen henki

 

Juutalaiset teologit rakastivat Tooraa. Se oli heidän teologiansa lähtöpiste ja perusta. Siinä ilmoitettiin kaikki se, mitä Jumala ihmiseltä tahtoi. Psalmeissa Herran lain noudattajaa pidetään onnellisena. Juutalaiselle Mooseksen laki on lamppu, joka valaisee hänen askeliaan.

 

Vuorisaarnassa Jeesus käy läpi lähes kaikki kymmenen käskyä. On sinänsä erikoista huomata, että kun rikkomus lieventyy, rangaistus itse asiassa kovenee, Matt. 5:21–22. Tappamisesta joutuu kohtaaman oikeuden tuomion, mutta hulluksi haukkuminen saa rangaistuksekseen helvetin tulen.

 

Jeesuksen ajan juutalaisten lakikäsitys oli synergistinen. Kyse ei ollut pelkästä liittonomismista, eli siitä, että ihmisen kuuliaisuus on vastaus Jumalan armotöihin. Tässä synergismi tarkoitti sitä, että kuuliaisuus edelsi armoliittoon pääsemistä ja oli tulevan pelastuksen ehto.

 

Jeesus ei tullut kumoamaan lakia. Hän opettaa, mitä Jumalan lain noudattaminen todellisuudessa ihmiselle on. ”Olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on.” (Matt. 5:48) Jeesus julistaa lakia siten, ettei se riitä, että tehdään ulkoisesti oikein, vaan koko ihmisen toiminnan tulee olla täydellisesti Herran lain mukaista, niin ulkoisesti kuin myös sisäisesti. Jeesuksen saarna paljasti ihmisen todellisen tilan – ulkoinen kuulaisuus ei auta, jos ihminen on sisältä kuollut.

 

Tätä näkökulmaa eli ihmisen todellista tilaa, Jeesus tuo opetuksessaan esille. ”Ja hän sanoi: ’Mikä ihmisestä lähtee ulos, se saastuttaa ihmisen. Sillä sisästä, ihmisten sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, haureudet, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, petollisuus, irstaus, pahansuonti, jumalanpilkka, ylpeys, mielettömyys. Kaikki tämä paha lähtee sisästä ulos ja saastuttaa ihmisen.’” (Mark. 7:20–23) Tämä näkökulma on tärkeä, kun otetaan huomioon ihmisen kyvyttömyys noudattaa lakia kuten Jeesus opettaa.

 

”Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan; en minä ole tullut kumoamaan, vaan täyttämään.” (Matt. 5:17) Kristityn on tärkeä ymmärtää ja muistaa se, että Jeesus ei kumonnut lakia, vaan täytti sen. Niinpä vuorisaarnasta nousee vielä tärkeä näkökulma lakiin ja se on se, mitä laki on sen täyttämisen jälkeen? Laki ei kristitylle ole enää pelastustie, vaan se opettaa ihmistä vielä tämän elämän ajan elämään Jumalan tahdon mukaan. Uuden ihmisen puolesta kristitty ei tarvitse lakia, mutta vanha ihminen sitä vielä tarvitsee.

 

  1. b) Paavali ja laki

 

Kirjeessään galatalaisille Paavali vastustaa niin kutsuttuja judaisteja, jotka opettivat, että pelkkä usko ei riittänyt pelastukseen, vaan sen lisäksi tuli ympärileikkauttaa itsensä ja noudattaa Mooseksen lakia. Tällaista käytäntöä vastaan Paavali kävi mitä hurjimmalla tavalla. Tästä pääsemme myös kiinni siihen, että Paavali käyttää pääsääntöisesti käsitettä laki. Jos olen oikein ymmärtänyt, lailla Paavali viittaa juuri Mooseksen lakiin eli viiteen Mooseksen kirjaan.

 

Paavali tuo tähän laki-teemaan tärkeän piirteen eli lain ja evankeliumin erottamisen. Paavali tuo selvästi esille, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ei lain tekojen kautta. Hänelle laki on vaatimusten tie, joka ei anna voimia sen noudattamiseen. Evankeliumi on puolestaan Jumalan voima, joka antaa kaiken mitä se vaatii. ”Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna? Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta? Niinkö älyttömiä olette? Te alotitte Hengessä, lihassako nyt lopetatte? Niin paljonko olette turhaan kärsineet? – jos se on turhaa ollut. Joka siis antaa teille Hengen ja tekee voimallisia tekoja teidän keskuudessanne, saako hän sen aikaan lain tekojen vai uskossa kuulemisen kautta?” (Gal. 3:1–5)

 

Paavali on hyvin ymmärtänyt Jeesuksen vuorisaarnan. Hän ymmärsi, että lakia on noudatettava täydellisesti, jos sen kautta aikoo pelastua. Realistina Paavali on oppinut myös Jeesuksen opetuksen ja Vanhan testamentin todistuksen siitä, että ihminen on syntinen, eikä hän pysty omin voimin noudattamaan lakia Jumalan standardin mukaan.

 

Galatalaiskirjeessä Paavali vastaa siihen, miksi laki sitten on annettu, jos ihminen ei alun alkaenkaan sitä pystynyt noudattamaan. ”Mitä varten sitten on laki? Se on rikkomusten tähden jäljestäpäin lisätty olemaan siihen asti, kunnes oli tuleva se siemen, jolle lupaus oli annettu; ja se säädettiin enkelien kautta, välimiehen kädellä. Välimies taas ei ole yhtä varten; mutta Jumala on yksi. Onko sitten laki vastoin Jumalan lupauksia? Pois se! Sillä jos olisi annettu laki, joka voisi eläväksi tehdä, niin vanhurskaus todella tulisi laista. Mutta Raamattu on sulkenut kaikki synnin alle, että se, mikä luvattu oli, annettaisiin uskosta Jeesukseen Kristukseen niille, jotka uskovat.” (Gal. 3:19–22)

                     

”Kun Paavali on puhunut näin laista ja sanonut, että se ei ketään pelasta, hän joutuu kertomaan, miksi ihmeessä Jumala sitten antoi koko lain. Lain antamisen syynä on ihmisten synti. Silti laki ei missään nimessä ole vastoin Jumalan lupauksia. Laki on ihan hyvä asia, mutta vika on meissä ihmisissä, jotka emme osaa elää lain mukaan niin, että pelastuisimme. Siksi laki on pelastustienä ehdottomasti ja kaikilta poikki. Yksi suuri tehtävä lailla silti on: Se            osoittaa selvästi jokaisen ihmisen olevan syntinen ja Jumalan vihan alla. Se siis ’sulkee kaikki                       synnin alle’. Tämä on tärkeä tehtävä, jonka tässä maailmassa hoitaa nimenomaan Jumalan laki.” (Erkki Koskenniemi)

 

Tunnustuskirjat ja luterilainen opetus

 

  1. Schmalkaldenin opinkohdat

 

”Tässä asiassa on käsityksemme, että Jumala on antanut lain 1. ensiksi hillitsemään syntiä toisaalta hirvittävin rangaistuksen uhkauksin, toisaalta armon ja lahjan lupauksin ja tarjouksin. Tämä tarkoitus ei kuitenkaan ole toteutunut, mikä johtuu synnin ihmisessä vaikuttamasta pahuudesta. Toiset ovat näet sen johdosta vain tulleet pahemmiksi, nimittäin ne, jotka vihaavat lakia, koska se kieltää sen, mitä he mielellään tekevät, ja käskee tekemään sellaista, mikä on heille vastenmielistä. Siksi he toimivat entistä enemmän vastoin lain vaatimusta, mikäli rangaistukselta voivat. Näitä ovat kurittomat, häijyt ihmiset, jotka tekevät pahaa milloin ikinä siihen on tilaisuutta. Toisista tulee sokean ylimielisiä: he kuvittelevat pitävänsä lain ja kykenevänsä siihen omin voimin, niin kuin yllä on sanottu skolastisista teologeista. Näistä tulee teeskentelijöitä ja tekopyhiä.

Mutta lain tärkein tehtävä ja vaikutus on, että se paljastaa perisynnin hedelmineen ja osoittaa ihmiselle, kuinka pohjattoman syvälle hänen luontonsa on langennut ja turmeltunut, tarvitseehan hän lakia sanomaan, että hänellä ei ole Jumalaa vaan hän palvoo vieraita jumalia; sitä hän ei ennen lain tuloa ja ilman lakia olisi ikinä uskonut. Näin hän kauhistuu, nöyrtyy, menettää rohkeutensa, joutuu epätoivoon, ottaisi mielellään avun vastaan mutta on aivan neuvoton alkaa vihastua Jumalalle ja nurista. Tätä tarkoittaa Room. 4:15: ’Laki saa aikaan vihaa’ ja Room. 5:20: ’Laki tekee synnin suuremmaksi.’”

 

  1. Yksimielisyyden ohjeessa sanotaan seuraavaa:

 

”Tiedämme, että Jumalan lain avulla (1) pidetään hillittömiä ja tottelemattomia ulkonaisen kurin ja kunniallisuuden piirissä ja (2) opetetaan kaikkia ihmisiä tuntemaan syntinsä. Tiedämme myös (3), että sellaiset ihmiset, jotka Jumalan Henki on synnyttänyt (2 Kor. 3:13–18) uudesti ja joiden sydämeltä Mooseksen peite on poistettu heidän kääntyessään Herran tykö, (Ps. 119:1) elävät ja vaeltavat Jumalan laissa. Viimeksi mainitusta, kolmannesta lain käytöstä on syntynyt kiistaa muutamien harvojen teologien kesken.”

 

  1. Luterilaista opetusta laista ja vähän evankeliumistakin.

 

Laki ja evankeliumi käsitteinä:

 

”Laki on sanan varsinaisessa merkityksessä on Jumalan sana, jossa Hän vaatii ihmisiltä, että heidän luontonsa, ajatuksensa, sanojensa ja tekojensa on oltava yhtäpitäviä Jumalan käskyjen kanssa, jotka hän on antanut ihmisille elämän ohjeeksi ja kiroaa ne, jotka tätä vastaan rikkovat.”

 

”Evankeliumi on sanan varsinaisessa merkityksessä se Jumalan sana, jossa Jumala ei esitä ihmiselle mitään moraalisia vaatimuksia, eikä siitä johtuen myöskään nuhtele heitä mistään rikkomuksista, vaan päin vastoin lupaa Kristuksen sijaishyvityksen tähden armonsa ja anteeksiantamuksensa niille, jotka eivät ole hänen lakiansa pitäneet.”

 

Nämä kaksi ovat siis päinvastaisia, ja ne on osattava erottaa, jotta Jumalan lailla ja evankeliumilla olisi se terä, joka niillä kuuluu olla. Kuitenkin Raamattu käyttää laki-käsitettä myös laajemmassa merkityksessä ilmoittamaan Jumalan ilmoitusta yleensä, jolloin laki-käsite sisältää evankeliumin.

 

Yhteistä näille kahdelle on se, että ne molemmat ovat täysin Jumalan sanaa. Raamatussa laki ja evankeliumi ovat sulassa sovussa vierekkäin, esimerkiksi Roomalaiskirjeessä. Kuitenkaan niitä ei sekoiteta toisiinsa.

 

Lailla ja evankeliumilla on suhteessa pelastusjärjestykseen marssijärjestys. Lakia on julistettava siksi, että ihminen käsittäisi oman syntisyytensä ja kadotuksenalaisuutensa. Kun tämä päämäärä on saavutettu, on lain sijaan julistettava evankeliumia murheelliselle sydämelle.  Ihmisen on nähtävä lain valossa oma mahdottomuutensa, jotta evankeliumi menisi perille. Näin ollen usko on lain loppu. Uuden ihmisen puolesta kristitty ei tarvitse lakia, sillä laki on kirjoitettuna hänen sydämeensä (Jer. 31:33). Vanha ihminen ei kuitenkaan kuole ihmisen tullessa kristityksi. Tälle vanhalle ihmiselle on lakia julistettava, ja vanha ihminen lakia sen kaikissa muodoissaan tarvitsee. Yhteiskunnassa lakia tarvitaan (1.) pitämään jumalattomuutta aisoissa, (2.) näyttämään ihmiselle hänen syntisyytensä ja rankaisemaan siitä, sekä (3.) ohjeeksi ja opetukseksi oikeaan elämään.

 

  1. Kaksi tutuinta väärinkäytöstä.

 

Antinomismi

 

Kristitylle ei enää tule saarnata lakia, sillä uskon synnyttää evankeliumi. Lakia tulee julistaa vain paatuneille ja epäuskoisille. Yksimielisyyden ohjeessa hylätään vahingollisena tämä oppi (s. 441).

 

Synergismi

 

Synergismin mukaan ihmisen tulee suhtautua oikealla tavalla evankeliumiin. Synergismin kannattajat katsovat, että evankeliumi on riippuvainen ihmisen suorituksesta, ts. persoonallisesta ratkaisusta eli suhtautumisesta asiaan oikealla tavalla. Tämän näkemyksen ongelma on siinä, että ei tunnusteta sitä tosiasiaa, että laki tuomitsee kaikki erotuksetta ja evankeliumi lupaa armon erotuksetta. Kaikki ihmiset ovat samalla viivalla suhteessa lakiin ja evankeliumiin. Ihmisen oma suhtautuminen ei siis muuta lain tai evankeliumin luonnetta.

 

Materiaalina Tunnustuskirjojen lisäksi:

Antti Laato: Risti, Sydän ja Ruusu. Augsburgin tunnustus ja kymmenen käskysanaa Raamatun avulla selitettynä

Erkki Koskenniemi:http://sley.fi/luennot/Raamattu/UT/Gal/03EK.htm

Timo Eskola: Uuden testamentin narratiivinen teologia.

 

Alustus Concordia-piirissä

Kategoriat
4/2013 Lehdet Saarna

Lopunajat ja tuhatvuotinen valtakunta

Juha Muukkonen, pastori, Tornio

KUOLEMAN NELJÄ MERKITYSTÄ

Raamattu opettaa yksinkertaisesti, että maailmalla on tietty alkupiste, luominen, josta aika alkoi. Samoin nyt näkyvällä maailmalla ja myös ajalla on päätepiste. Jeesus tulee takaisin ja aika loppuu. Jokainen ihminen joutuu Ihmisen Pojan eteen tekemään tiliä kaikesta siitä, mitä on ajassa eläessään tehnyt ja sanonut, vieläpä ajatuksetkin tutkitaan. Aika on loppunut kuitenkin monelta ihmiseltä jo ennen tuota paruusian eli maailmanlopun hetkeä. Se, mitä tapahtuu koko maailmalle silloin, kun aika loppuu, tapahtuu yksittäiselle ihmiselle silloin, kun hän kuolee.

Koska tiedämme, että Aadam ja Eeva eivät kuol­leet sinä päi­vänä ruumiil­li­sesti, jolloin he söivät hyvän- ja pahantiedon puusta, niin kuole­ma-sa­nal­la on laajempi merki­tys. Kuolemalla on Raa­ma­tussa neljä eri merkitystä.

1) Aadam ja Eeva kuolivat lankeemuksensa hetkellä suhteessa Jumalaan. Kun he hylkäsivät Jumalan sanan, niin he samalla kuolivat hengellisesti. Tämä on kuoleman syvin olemus: Se on erossa olemista Jumalasta, joka on elämän lähde, itse Elämä isolla e-kirjaimella kirjoitettuna. Tämä alkulankeemus ja siihen liittyvä Jumalasta erossa oleminen on koko ihmiskunnan ratkaisu. Jokainen meistä hylkäsi Jumalan jo Aadamissa, hänen kupeissaan vielä ollessamme: hylkäsimme Luojan sanan eli Herran käskyn, ja siksi me kuolimme.

”Jumala on tehnyt eläviksi tei­dät, jotka olitte kuolleita rikko­mustenne ja syntienne tähden.” (Ef. 2:1)
”Synnin palkka on kuolema, mutta Ju­malan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, mei­dän Her­rassamme.” (Room. 6:23)
”Sardeksen seurakunnan enkelille kirjoita: ’Näin sanoo Hän, jolla on Jumalan seitsemän henkeä ja seitse­män tähteä: – Minä tiedän sinun teko­si. Sinä olet elävien kirjoissa, mutta sinä olet kuollut.’” (Ilm. 3:1)

Luterilaisen regimenttiopin eli hallintajärjestyksen mukaan tun­nustamme, että ajallinen järki ja ym­märrys eivät ole hen­gellisesti kuolleilta sammu­neet. Uskosta osaton eli hengellisesti kuollut maailman ihminen saat­taa tietyissä tilanteissa ja tehtä­vissä toimia hy­vin, jopa kii­tettäväs­ti. Mutta suhteessa iankaikkiseen Jumalaan hengellisesti kuollut ihminen on eksyksissä ja avuton, syyllinen ja Jumalan vihan alla. Ilman Pyhän Hengen vaikuttamaa uskoa eli uudestisyntymistä, syntien anteeksisaamista, kukaan vanhassa Aadamissa langennut ihminen ei voi tuntea oikein Luojaa tai Hänen kanssaan seurustella.

2) Konkreettisessa merkityksessä kuolema tarkoittaa ruumiin kuolemaa.

”Otsa hiessä pitää sinun leipäsi syömän, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinut on otettu. Maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” (1. Moos. 3:19)

Ruumiin kuolema ja sitä edeltävät sairaudet, ki­vut ja ahdistuk­set kuuluvat langenneen ihmisen elä­mään. Myös kaikenlainen itsetu­ho­käyt­täy­tyminen kuuluu tähän ryhmään. Mut­ta ruumiin kuolema ei ole uskovalle paha asia. Jeesuksen omalle ruumiin kuolema on kutsu kotiin, lähtö rie­mul­liseen taivaan hääjuhlaan, jossa saamme kat­sel­la Jeesusta suoraan kasvoista kas­voihin.

”Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto. Mutta jos minun on eläminen täällä lihassa, niin siitä koituu hedelmää työlleni, ja silloin en tiedä, minkä valitsisin. Ahtaalla minä olen näiden kahden välissä: halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi.” (Fil. 1:21–23)

Jeesukseen uskovalle ruumiin kuolema on uneen nukkumista, josta Jeesus voi hänet milloin tahansa herättää. Ruumiin kuolema ei muuta ihmisen suhdetta Jumalaan, ihmisen kuolema ei myöskään sovita tai pyhitä mitään. Jumalaton ei muutu pyhäksi kuollessaan, hänelle kuolema ei ole mitään haudan lepoa eikä vapautusta tuskista ja kärsimyksistä. Toisaalta Jeesukseen uskova ja Hänessä elävä ei kuole suhteessa Jumalaan, vaikka ihmisten näkökulmasta aistein koettavaa yhteyttä häneen ei enää toistaiseksi olekaan.

”Jeesus sanoi hänelle: ’Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?’”  (Joh. 11:25–26)

3) Seuraava kuolema-sanan merkitys on iankaikkinen kuolema. Raamattu käyttää tästä myös ilmaisua ’toinen kuolema’. (Ilm. 20:11–15)

”Mutta pelkurien ja epäuskoisten ja saastaisten ja murhaajien ja huorintekijäin ja velhojen ja epäjumalanpalvelijain ja kaikkien valhettelijain osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa; tämä on toinen kuolema.” (Ilm. 21:8)

Jos ihminen kohtaa fyysisen ruumiin kuoleman hengellisesti kuolleena, Herransa hyljänneenä eli ilman yhteyttä ja uskoa Jeesukseen, muuttuu hengellinen kuolema iankaikkiseksi kuolemaksi. Tämä on kadotus eli helvetti. Kysymys ei ole siis mistään tyhjiinraukeami­sesta, vaan paikasta ja olo­tilasta, missä elä­mänsä aikana Juma­lan hylänneet ihmiset saavat oikeu­denmukaisen rangaistuksen teoistaan.

”Silloin ilmestyy tuo laiton, jonka Herra Jeesus on surmaava suunsa henkäyksellä ja tuhoava tulemuksensa ilmestyksellä, tuo, jonka tulemus tapahtuu saatanan vaikutuksesta valheen kaikella voimalla ja tunnusteoilla ja ihmeillä ja kaikilla vääryyden viettelyksillä niille, jotka joutuvat kadotukseen, sentähden etteivät ottaneet vastaan rakkautta totuuteen, voidaksensa pelastua. Ja sen tähden Jumala lähettää heille väkevän eksytyksen, niin että he uskovat valheen, että kaikki ne tuomittaisiin, jotka eivät ole uskoneet totuutta, vaan mielistyneet vääryyteen.” (2. Tess. 2:8–12)

4) Neljäs asia, johon kuolema-sanalla Raamatussa viita­taan, on uskovan ih­misen kuoleminen syn­nille, oman syn­tiä rakastavan luontomme eli lan­gen­neen lihalli­sen ihmisen elämän kuo­letta­minen.

”Jos te siis olette herätetyt Kristuksen kanssa, niin etsikää sitä, mikä on ylhäällä, jossa Kristus on, istuen Jumalan oikealla puolella. Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä.  Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa; kun Kristus, meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen kanssaan ilmestytte kirkkaudessa. Kuolettakaa siis maalliset jäsenenne: haureus, saastaisuus, kiihko, paha himo ja ahneus, joka on epäjumalanpalvelusta, sillä niiden tähden tulee Jumalan viha, ja niissä tekin ennen vaelsitte, kun niissä elitte.” (Kol. 3:1-7)

KAIKKI TUTKITAAN RAAMATUN SANAN KAUTTA

Maailmanlopussa kaikki ihmiset tutkitaan ja tuomitaan. Uskovan kannalta tuomiopäivässä ei ole sinänsä mitään pelättävää, päinvastoin. Sinä päivänä­hän oikeus ja totuus voitta­vat. Uskovalle hänen syntiensä tähden kuuluva kado­tus­tuomio on siirre­tty Jeesuksen kär­sittäväksi.

Samalla meidän on muistettava, että pelkkä Jeesuksen nimen mainitseminen ei takaa sitä, että ihminen on oikeassa suhteessa Jumalaan.

Apostoli Paavali kirjoittaa korinttolaisille: ”Sen Jumalan armon mukaan, joka on minulle annettu, minä olen taitavan rakentajan tavoin pannut perustuksen, ja toinen sille rakentaa, mutta katsokoon kukin, kuinka hän sille rakentaa. Sillä muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus. Mutta jos joku rakentaa tälle perustukselle, rakensipa kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, niin kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on. Jos jonkun tekemä rakennus kestää, on hän saava palkan; mutta jos jonkun tekemä palaa, joutuu hän vahinkoon; mutta hän itse on pelastuva, kuitenkin ikään kuin tulen läpi.”  (1. Kor. 3:10–15)

Kysymys on siitä, että Herran Sanas­ta, Pyhästä Raamatusta ei tule luo­pua yhdessä­kään kohdassa. Jos me Jeesukseen uskovina alamme surutta elää ja opettaa toi­sin kuin Raamatussa opete­taan, emme tule siitä viimeisellä tuomiolla kii­tosta saamaan, päinvastoin.

Jeesus sanoo: ”Sillä totisesti minä sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto, ennen kuin kaikki on tapahtunut. Sen tähden, joka purkaa yhdenkään näistä pienimmistä käskyistä ja sillä tavalla opettaa ihmisiä, se pitää pienimmäksi taivasten valtakunnassa kutsuttaman; mutta joka niitä noudattaa ja niin opettaa, se pitää kutsuttaman suureksi taivasten valtakunnassa.” (Matt. 5:18–19)

Jokaisen Herran oman tulee valvoa itseään, sekä toisilta salassa olevaa yksityiselämää kuin toisille esimerkkinä olevaa julkista elämää. Erityisen tarkkaan meidän on tutkittava puheitamme. Opetusvirkaan asetettujen on valvottava myös opetustaan. Jo yhden – ihmissilmin mitattuna pienenkin – käskyn purkaminen on pahasta: Se tuottaa häpeää ja pilkkaa Herrallemme, jonka nimiin meidät on otettu. Jos alamme itse lihan mielellä mestaroimaan Jumalan ilmoitussanaa, Pyhää Raamattua, niin olemme heti kaltevalla pinnalla, joka viettää eroon Herrasta.

Vapahtajamme Jeesus Kristus on Jumalan Sana – se tarkoittaa sitä, että Raamattu eli Jumalan sana on pyhistä pyhin. Me emme voi erottaa Jeesusta ja Raamattua toisistaan. Jos joku sanoo uskovansa Jumalaan mutta ei Raamattuun, niin tällainen on tosiasiassa tehnyt itselleen epäjumalan, jota hän vain salakavalasti ja hämäävästi kutsuu samalla nimellä kuin me, jotka olemme omassatunnossamme ja elämässämme sidotut Raamatun Jeesukseen. Jos hylkäämme ja ohitamme Raamatun sanan ja kirjaimen, niin hylkäämme ja ohitamme samalla itsensä Kristuksen.

Uskovan elämän tärkein asia on pitää itsensä oikeassa suhteessa Jumalan Sanaan. Jatkuvasti lankeilevalle ja sydänjuuriaan myöten syntiselle ihmiselle se on mahdollista vain siten, että tunnustaa Raamatun edessä:  Tämä Raamatun ilmoitussana on totta. Minä kurja en vain ole kyennyt sitä noudattamaan. Pidä, Vapahtaja, sanasi kunniassa, äläkä anna minun vilpistellä sen edessä tai selitellä kelvottomuuttani. Herra, anna syntini anteeksi ja armahda minua! Vaikuta minussa uutta elämää, äläkä anna minun paatua pahuuteeni. Herätä minut päivä päivältä uskomaan ja kiittämään Sinun pyhää Nimeäsi!

TUHATVUOTINEN VALTAKUNTA

Lopunajoista ja viimeisestä tuomiosta puhuttaessa on mainittava myös ns. tuhatvuotinen valtakunta. Ainoa kohta Raamatussa, jossa tämän 1000 vuoden aikakausi mainitaan, on Ilm. 20:1–8: ”Minä näin tulevan taivaasta alas enkelin, jolla oli syvyyden avain ja suuret kahleet kädessään. Ja hän otti kiinni lohikäärmeen, sen vanhan käärmeen, joka on perkele ja saatana, ja sitoi hänet tuhanneksi vuodeksi ja heitti hänet syvyyteen ja sulki ja lukitsi sen sinetillä hänen jälkeensä, ettei hän enää kansoja villitsisi, siihen asti kuin ne tuhat vuotta ovat loppuun kuluneet; sen jälkeen hänet pitää päästettämän irti vähäksi aikaa. Ja minä näin valtaistuimia, ja he istuivat niille, ja heille annettiin tuomiovalta; ja minä näin niiden sielut, jotka olivat teloitetut Jeesuksen todistuksen ja Jumalan sanan tähden, ja niiden, jotka eivät olleet kumartaneet petoa eikä sen kuvaa eivätkä ottaneet sen merkkiä otsaansa eikä käteensä; ja he virkosivat eloon ja hallitsivat Kristuksen kanssa tuhannen vuotta. Muut kuolleet eivät vironneet eloon, ennenkuin ne tuhat vuotta olivat loppuun kuluneet. Tämä on ensimmäinen ylösnousemus. Autuas ja pyhä on se, jolla on osa ensimmäisessä ylösnousemuksessa; heihin ei toisella kuolemalla ole valtaa, vaan he tulevat olemaan Jumalan ja Kristuksen pappeja ja hallitsevat hänen kanssaan ne tuhannen vuotta. Ja kun ne tuhat vuotta ovat loppuun kuluneet, päästetään saatana vankeudestaan, ja hän lähtee villitsemään maan neljällä kulmalla olevia kansoja, Googia ja Maagogia, kootakseen heidät sotaan, ja niiden luku on kuin meren hiekka.”

Muualla Raamatussa ei suoraan tästä tuhannen vuoden ajasta puhuta. Mi­tään ylei­ses­ti tunnustettua oppia ei kristil­li­sellä kir­kolla asiasta ole. Tuhatvuotista val­takun­taa ei ole otettu esille jakamattoman kristikunnan uskontunnustuksissa (apostolinen, Nikean, Athanasioksen). Kristikunta on selvinnyt ilman, että tuota Raamatun kohtaa olisi tarkasti ja sitovasti selitetty. Kysymyksessä ei voi olla silloin mikään keskeinen asia.

Erityisesti viimeisinä vuosisatoina tuosta tuhannen vuoden ajanjaksosta on kuitenkin paljon puhuttu. Syytä on tässäkin saarnassa siis siitä jotain sanoa. Kiliasmin eli tuhatvuotisen valtakunnan perus­ajatus on maanpäälli­sen onnen ja rau­han aikakausi ennen uuden maan ja uusien taivaitten luomista ja vii­meis­tä tuomiota. Se olisi siis jon­kinlai­nen välivaihe synnin hallitse­man nykyisen maailman ja kaiken lop­puna olevan viimeisen tuomion ja siitä alkavan iankaikkisuuden vä­lillä. Kiliastisen ajattelun mukaan kerran hyvä voittaa pa­han, jo täällä maan päällä eläes­säm­me.

Maanpäällisestä onnen ajasta on merkkejä myös kristinuskon ulkopuolelta, jopa ennen kristil­listä ai­kaa. Persialaisen uskon­non pe­rustaja, Za­rathustra (n. 630–553 eKr.) on esimerkiksi opettanut maanpääl­lisen täyttymyksen aikaa. Liekö hän saanut vaikutteita Israelin profeet­tojen, esim. Jesajan kirjoi­tuksista?
Juuta­laisuudessa toiveet maanpäällisestä rauhan ja onnen ajasta ovat elä­neet vahvasti aina näihin päiviin asti. ’Olam haze’ eli ’tämä aika­kausi’, joka on vajavuuden ja kärsi­myksen aikaa, saa vastakohdakseen käsit­teen ’olam haba’ eli ’tuleva aika­kau­si’. Tuleva ai­kakau­si liittyy mes­sias-kuninkaaseen, jonka johdolla Israelin kansan viholliset kukiste­taan ja maahan tulee rauha. Juuta­lai­sessa ei-ka­nonisoidussa apokalyp­ti­sessä kirjallisuudessa (n. 200 eKr. – 100 jKr.) kiliastinen tule­vai­suu­denusko on keskeisessä asemas­sa.

Nykyiset elämän lainalaisuudet mur­re­taan: Pyhä kaupunki Jerusalem puh­dis­te­taan pakanoista, ihmisten elin­aika lähenee tuhatta vuotta, ihmi­set pysy­vät nuorina koko elämänsä, vil­lieläi­met palvelevat ihmisiä, työn­tekijä ei väsy työs­sään, taivaasta sataa jäl­leen mannaa jne. Otak­sumat tällaisen aikakau­den pituu­desta vaihtele­vat suuresti; pisimmil­lään 365.000 vuot­ta, ly­hyim­millään 40 vuotta. Myös tuhat vuotta on mainittu. He­nokin kirja, Salomon psalttari, Juh­lien kirja, Baru­kin apokalypsi, 4. Esran kirja ja Sibyl­liinit kertovat tällaisesta. Mutta Pyhään Raamattuun mitään näistä kirjoista ei ole otettu.

VT:n monissa profeetallisissa näyis­sä puhutaan tulevasta rauhan ajasta, sapattilevosta. Moniin kohtiin liit­tyy, ei ainoastaan Israelin sorre­tun kansan vapautta­minen, vaan myös mui­ta (pa­ka­na)kansoja koskeva rauha. Je­rusalemista tulee kansakuntien pää­kaupun­ki, Siionin vuoresta siu­nauksen paikka ja kaikki kansat pal­velevat isi­en, Abrahamin, Iisakin ja Jaako­bin, Jumalaa. (Miika 4:1–4, Jes. 2:1–4, 9:1–6, 11:1–9, 25:6–8, 35:1–9, 43:19–21, luvut 60–66, Sef. 3:8–9, Sak.  8–14, Hes. 33–42, Dan. 7.)

JUMALAN SANAN LUPAUKSET OMISTETAAN NYT USKOLLA JA NÄHDÄÄN KERRAN TOTEUTUNEINA KIRKKAUDESSA

Mitä aikaa nuo profeettojen näyt koskevat: Tätä nykyistä kristil­listä aikakautta (jota mekin nyt elämme) vaiko jo lopullista pää­määrää, taivasta?

Kun lukee Jeesuksen ja apostolien opetuksia lopun ajoista, niin historian kulku on selvä: Herran takaisintulon jälkeen koittaa viipymättä viimeinen tuo­mio. ”Kun Ihmisen Poika tulee kirk­kaudes­saan ja kaikki enkelit Hänen kans­saan, silloin Hän istuu kirkkautensa val­taistuimel­le.” (Matt. 25:31) Evankeliumi pitää ensin julistaa kaikille kansoille, ja sitten tulee loppu. Jeesuksen takaisintulemisen ja ajan loppumisen välissä ei ole enää mitään tuhannen vuoden jaksoa. Kun Jeesus tulee takaisin, niin silloin aika loppuu.

Mitä sitten tarkoittavat nuo profeettojen lupaukset yltäkylläisestä elämästä ja rauhasta? Ne avautuvat kahteen suuntaan: Ensiksi ne vahvistavat ja ilahduttavat meitä jo täällä ajan ahdingoissa eläessämme – kerran on Jumalan kansan sapattilepo alkava. Uskossa saamme tuon pahan vallan voittamisen jo nyt itsellemme omistaa. Näkyvällä tavalla, myös uskosta osattomalle havaittavalla tavalla, nuo lupaukset täyttyvät vasta taivaassa.

Profeetat kuvaavat taivasta ja Messiaan valtakuntaa sellaisin käsittein, jotka ovat konkreettisia tässä ajassa elävälle ihmiselle. Kirkkaudessa Jeesuksen luona elämä on lopulta kuitenkin vielä paljon parempaa ja ihanampaa, kuin mitä tässä ajassa voimme koskaan ajatella tai sanoiksi pukea.

Uskon silmin me näemme Jumalan kansalle kuuluvan kirkkauden ja kunnian, rauhan ja levon. Ihmissilmiin näemme täällä alhaalla lähinnä vain heikkoutta ja syntiä, sotaa ja vainoa. Uskossa Jumalaan sanaan me näemme ja tiedämme, että Jeesus on nyt saanut Isältään kaiken vallan taivaassa ja maan päällä – ja että Jeesuksessa kuolleet elävät ja hallitsevat Herran kanssa taivaassa. Ihmissilmin näemme vain haudat ja arkut, joissa ruumiit vielä makaavat odottamassa ylösnousemuksen aamua.

Tuhatvuotinen valtakunta on Kristuksen kirkon aikaa, jonka voi nähdä vain Jumalan sanan äärellä uskon silmin. Tuhatvuotista valtakuntaa on jo eletty lähes kaksi tuhatta vuotta – Kristuksessa kuolleet ovat jo perillä yhdessä Kristuksen kanssa hallitsemassa. Maailmassa on vielä Perkeleen väliaikaishallitus voimissaan, mutta sen loppu on jo lähellä. Ennen loppuaan se saa hetkeksi vielä suuren vallan, mutta sitä kestää vain lyhyen hetken. Se, joka uskoo Jumalan sanan, kestää tämän koettelemuksen. Joka ei usko, ei myöskään kestä vainojen ja ahdinkojen keskellä, vaan luopuu Raamatun Jeesuksesta.

Se, joka on tullut Jumalan sanan voimasta herätetyksi hengellisestä kuoleman tilasta Jeesuksen uskoon, on osallinen ensimmäisestä ylösnousemuksesta. Ilmestyskirjan kohta puhuu näistä hengellisestä kuolemasta ylösnousseista sieluista, jotka saavat elää, vaikka heidän ruumiinsa ovat kuolleet (Ilm. 20:4–6). Ensimmäinen ylösnousemus ei tarkoita uskovien ruumiiden ylösnousemusta, vaikka jotkut niin virheellisesti väittävätkin. Ensimmäinen ylösnousemus tarkoittaa ihmisen sielun hengellistä ylösnousemusta eli uskoon tulemista ja uudestisyntymistä seuraavaa taivaselämää Jeesuksen luona.

Jeesus sanoo: ”Totisesti, totisesti Minä sanon teille: aika tulee ja on jo, jolloin kuolleet kuulevat Jumalan Pojan äänen, ja jotka sen kuulevat ne saavat elää.” (Joh. 5:25) ”Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo Minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo Minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?”  (Joh. 11:25–26)

Saarna 2. Adventtisunnuntaina

Kategoriat
4/2013 Lehdet Saarna

Jumala johdattaa kansaansa ihmeellisesti

Ilpo Sinkko, pastori, Kokemäki

”Mutta kun Joosefin veljet näkivät, että heidän isänsä oli kuollut, ajattelivat he: ’Ehkä Joosef nyt alkaa vainota meitä ja kostaa meille kaiken sen pahan, mitä me olemme hänelle tehneet’. Niin he lähettivät Joosefille tämän sanan: ’Isäsi käski ennen kuolemaansa ja sanoi: Sanokaa Joosefille näin: Oi, anna anteeksi veljiesi rikos ja synti, sillä pahasti he ovat menetelleet sinua kohtaan. Anna siis isäsi Jumalan palvelijoille anteeksi heidän rikoksensa.’ Ja Joosef itki kuullessaan nämä heidän sanansa.  Sitten tulivat Joosefin veljet itse, lankesivat maahan hänen eteensä ja sanoivat: ’Katso, me olemme sinun orjiasi!’ Mutta Joosef vastasi heille: ’Älkää peljätkö, olenko minä Jumalan sijassa? Te tosin hankitsitte minua vastaan pahaa, mutta Jumala on kääntänyt sen hyväksi, että hän saisi aikaan sen, mikä nyt on tapahtunut, ja pitäisi hengissä paljon kansaa. Älkää siis peljätkö; minä elätän teidät ja teidän vaimonne ja lapsenne.’ Ja hän lohdutti ja rauhoitti heitä.” (1. Moos. 50:15-21)

Jumalan kansa on säilynyt näihin päiviin saakka. Kun katsoo maailmanhistoriaa ja arvioi Jumalan kansan eri vaiheita, voi todeta, että vaikeista ajoista huolimatta Jumalan kansa on säilynyt, ja se säilyy loppuun asti. Hyvin monet vallat ja voimat ovat sotineet Jumalan kansaa vastaan. Se on valloitettu, ajettu maanpakoon ja hajotettu. Vanhan Testamentin mukaan Jumalan kansa on Israel. Kun seuraamme tuon kansan vaiheita, huomaamme miten Jumala on pitänyt huolen kansastaan. Israel on ollut Jumalan kansa, mutta myös me kristityt olemme Jumalan kansa. Usko ja luottamus Jumalan lupauksiin on se perusta, minkä pohjalta olemme Jumalan kansa. Aabraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet sen tähden itselleen kelpaavaksi. Kun me kristittyinä uskomme Jumalan lupauksiin Kristuksessa, kuulumme me samaan kansaan kuin Aabrahamkin. Aabrahamista on tullut meille uskon isä.

Raamatussa kerrotaan paljon Jumalan kansan vaiheista. Varsinkin Vanhassa Testamentissa me näemme, miten Jumala johdatti kansansa läpi monenlaisten vaiheitten. Se ei ole pelkästään Israelin kansan historiaa. Kertomukset Israelista ja Jumalan johdatuksesta kuuluvat myös meille. Samalla tavalla kuin Jumala johdatti kerran kansaansa, hän nykyään johdattaa kristittyjänsä. Sen takia Vanhan Testamentin lukeminen ja tuntemus on meille tärkeää. Opimme sieltä Jumalan tavan toimia ja muuttaa pahakin hyväksi. Jumala voi käyttää myös vihollisiaan toimimaan oman tahtonsa toteutumiseksi.

Pyhässä maassa eli pieni suku, jonka tulevaisuus oli vaakalaudalla. Tuon suvun vanhalla isällä oli monta poikaa. Jaakob, vanha isä, rakasti Joosefia enemmän kuin muita poikiaan ja veljekset huomasivat tämän selvästi. Joosef oli myös itse tietoinen erityisasemastaan ja isänsä mielisuosiosta. Hän oli ylpeä ja rohkea mies. Hän oli nähnyt unen, että hänestä tulisi veljessarjan johtaja. Tämän hän kertoi veljilleen. ”Me olimme pellolla lyhteitä sitomassa ja yhtäkkiä minun lyhteeni nousi pystyyn ja teidän lyhteenne kokoontuivat ympärille ja kumartuivat maahan minun lyhteeni eteen.” (1. Moos. 37:7). Tämä oli liikaa muille veljille, jotka jo ennestään vihasivat Joosefia. He aikoivat murhata veljensä. Mutta vanhin veljeksistä, Ruuben, esti muiden aikeen. Joka tapauksessa he heittivät Joosefin kaivoon ja myivät hänet orjaksi orjakauppiaille. Isälle ei asiasta tietenkään hiiskuttu sanaakaan. Isälle vietiin Joosefin vaate, joka oli kastettu vuohen vereen. Vereen kastettu vaate oli muka todiste siitä, että villipeto oli raadellut Joosefin. Isän sydän murtui, kun hän kuuli asiasta. Joosefin matka jatkui kohti Egyptiä.

Vanha Testamentti on täynnä totuutta

Vanha Testamentti on täynnä totuutta. Raamatun teksteissä yleensäkin tutkistellaan ihmisen vaikuttimia. Ihminen on pohjimmiltaan sellainen, joka tarvitsee toisten hyväksyntää, varsinkin vanhempiensa rakkautta. Kertomuksissa näkyy myös, miten helposti ihmiset vihastuvat ja vihassaan suunnittelevat jopa vastustajiensa surmaamista. Raamattu on realistinen kirja. Se kertoo ihmisten todellisesta elämästä, heidän vaikuttimistaan, juonitteluistaan, kostonhimostaan ja rahanhimostaan. Toisaalta Raamatun kirjoituksista luemme Jumalan tutkimattomista suunnitelmista, jotka toteutuvat yksittäisten ihmisten ja kokonaisten sukujenkin elämässä. Jumala osaa kääntää ihmisten heikkouden ja pahuudenkin palvelemaan omia suunnitelmiaan. Jumala osaa kääntää pahan hyväksi. Siihen on meidän uskominen ja luottaminen vaikeina aikoina. Kun omassa elämässämme on vaikeaa, kun olemme kohdanneet jonkun ylivoimaiselta tuntuvan haasteen, meidän tulee uskoa, että Jumala tietää asiamme ja on meitä valmis auttamaan. Jumala ei ehkä heti vastaa rukouksiimme ja avunpyyntöihimme. Hän saattaa meidän mielestämme viivyttää armahdustaan. Mutta koko ajan Jumalan suunnitelma toteutuu myös meidän kohdallamme.

Johdatettiinhan Joosefiakin siellä Egyptin orjuudessa. Hänestä tuli eri vaiheiden kautta faaraon luotettu. Hyvin Joosef tehtävänsä hoitikin. Hän keräsi runsaasti viljaa varastoihinsa välttääkseen huonojen satojen tuoman nälänhädän. Nälänhätä alkoi vaivata monia kansoja, myös Israelia. Niinpä Jaakob lähetti poikansa Egyptiin ostamaan viljaa, jotta nälkäkuolemalta vältyttäisiin. Näin myös tapahtui ja veljekset lähtivät Egyptiin viljaa ostamaan. Siellä oli vastassa heidän hylkäämänsä veli Joosef, joka oli kohonnut huomattavaan asemaan. Hän laittoi veljensä koetukselle. Veljekset kuitenkin saivat viljansa ja palasivat Pyhään maahan.

Jumala johdatti asiat niin, että Jaakob sukulaisineen jäi henkiin suuresta nälänhädästä huolimatta. Olihan tällä suvulla korkea-arvoinen edustaja Egyptin rikkaassa hovissa. Tällä tavalla Jumala johdattaa monenlaisten vaiheitten kautta kansaansa. Välillä hän käyttää vitsaa ja sauvaa rangaistakseen, ja taas hän tarjoaa kansalleen mannaa ruuaksi. Kun luemme Israelin kansan vaiheista, tulee meidän ymmärtää, että näin Jumala kohtelee meitä kristittyjäkin. Vanha Testamentti on annettu ja kirjoitettu siksi, että me kristityt siitä myös oppisimme jotain Jumalan viisaudesta. Koettelemuksissa meidän tulee olla kärsivälliset luottaen Jumalaan ja uskoen siihen, että Jumala viisasti johtaa vaiheitamme ja sittenkin kääntää pahan hyväksi.

Vanhan Testamentin teksti puhuu myös anteeksiantamuksesta

Tämän päivän aihe on ”Antakaa toisillenne anteeksi”. Puhuuko tämä kertomus Jaakobin suvun vaiheista myös anteeksiantamuksesta? Kyllä se puhuu. Joosef antoi veljilleen anteeksi, kun nämä tulivat hänen luokseen. Veljekset myös katuivat sitä pahaa, mitä he olivat Joosefille aiheuttaneet. Ja kyllä siinä niin kävi, että veljet kumarsivat Joosefia. Joosefin uni siis kävi toteen ja Jumala johdatti koko ajan asioita monenlaisten vaiheitten kautta.

Niinhän sanoo Pyhä Paavali Roomalaiskirjeessään: ”Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen” (Room. 8:28).

Sinullakin saattaa elämässäsi olla vaikeita asioita, sairauksia, ikäviä sattumuksia, ihmisten pilkkaa tai väheksyntää. Kun näitä asioita tapahtuu, on joskus vaikeaa luottaa Jumalan johdatukseen. Joidenkin vaikeiden kysymysten äärellä joudumme nöyrästi myöntämään, että tämän elämän aikana emme saa vastauksia joihinkin meille vaikeimpiin asioihin. Silloin meidän täytyy vain luottaa, että Jumala tietää tarpeemme ja ahdinkomme ja osaa oikeaan aikaan auttaa. Joihinkin kysymyksiin saamme vastauksen vasta kuoleman rajan tuolla puolen, iankaikkisessa elämässä. Sinne on meidän tähdättävä. Sitä varten Jumala on meitä kutsunut ja tällä tiellä johdattanut, että me perille pääsisimme. Kristityt eivät niinkään halua keskittyä tähän ajalliseen. Totta kai meidän on tehtävä työmme ja hoidettava velvollisuutemme, toimittava kutsumuksessamme. Mutta keskeisintä on se, että meillä on lyhyet tilivälit Jumalan kanssa. Olemme syntisiä ja tarvitsemme syntien anteeksiantamusta. Eivät ainoastaan toiset ihmiset ole meitä vastaan rikkoneet, vaan myös me olemme rikkoneet Jumalaa ja lähimmäisiämme vastaan. Siksi saamme uskoa anteeksi – Jeesuksen Kristuksen sovitusuhrin tähden – ja antaa myös niille anteeksi, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.

Kun on itse saanut monet raskaat syntinsä anteeksi Jumalalta, on myös helpompi antaa anteeksi lähimmäisillemme, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Joka paljon saa anteeksi, hän myös paljon rakastaa. Raamatusta me näemme, millaisia ihmisiä liikkui Jeesuksen ympärillä. Usein he olivat muiden halveksimia ja alistettuja ihmisiä, syntisiä, porttoja ja publikaaneja. Jeesus joutui taisteluihin pikemmin aikansa pappisjohdon ja ns. hyvien ihmisten kanssa. Rikkaat ja viisaat häntä karttoivat ja syntiset saivat armon. Kristinusko on monellakin tavalla heikkojen ihmisten uskonto, niiden uskonto, jotka haluavat saada syntinsä anteeksi. Armo kelpaa niille, jotka Jumalan Henki on herättänyt syntejänsä katumaan. Pyhä Henki myös todistaa meille, että syntimme ovat anteeksiannetut Jeesuksen Kristuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä.

Tällaisina aikoina me murehdimme sitä, miten Jumala kansaansa ruokkii. Keitä hän käyttää välikappaleinaan sanomansa eteenpäinviemiseksi? On niin paljon väärää sanomaa ja väärin julistettua sanaa, ja taas toisaalta nykyajan ihmiset eivät halua kuulla oikeaa Jumalan Sanaa julistettavan. Kansassamme ja maassamme on paljon välinpitämättömyyttä Kristusta kohtaan, ja kirkoissa julistettava sanoma ei enää ruoki kansaa sillä tavalla kuin ennen. Kuitenkin on niin, että Jumala suunnitelmansa mukaan tänäkin päivänä ruokkii kansaansa aidolla sanallaan ja sakramenteillaan. Hän on luvannut pitää kansastaan huolen. Hän piti huolta Jaakobista ja Joosefin suvusta. Samalla tavalla hän pitää huolta kansastaan ja kristityistään. Tämä kirkollinen uudistus, mikä Suomessa on nyt tapahtunut, kun on syntynyt jumalanpalvelusyhteisöjä eri puolille maata, kertoo Jumalan suunnitelman toteutumisesta. Emme tarvitse loistavimpia kirkkoja tai vaikutusvaltaisimpia ihmisiä. Meille riittää se, että saamme kuulla aitoa Jumalan Sanan julistusta ja saamme osallistua sakramenttien osallisuuteen Kristuksen käskyn mukaisesti.

Kirkon kallein aarre on Jumalan Sana ja evankeliumi

Kirkon kallein aarre on Jumalan Sana ja siihen liittyvä evankeliumin julistus ja sakramentit. Kun nämä asiat täyttyvät, on Kristus itse läsnä sanassaan ja sakramenteissaan. Tämä maailma menee kohti omaa tuhoaan Jumalan säätämyksen ja tahdon mukaisesti. Kristityt ovat se joukko, joka tälle maailmalle vieraana kulkee kohti iankaikkista elämää. Iankaikkisesta elämästä on kalantilainen virsirunoilija Efraim Jaakola lausunut:”Se alkaa täällä jo maiden päällä ja jatkuu iäti taivaassa”. Täällä vaivaavat uskon heikkous ja syntisyys usein, mutta ajoittain kristitty saa täällä vaeltaessaan maistaa jotain Taivaan ihanuudesta. Kerran täydellisyydessä saamme iloita ja riemuita Jumalan kansan kanssa perillepääsystä. Mutta saamme varautua siihen, että matkamme sinne Taivaan ihanuuteen on jännittävä, vaikea, haastava ja ihana. Meitä johdattaa iankaikkisuuteen tutkimattomia teitä Jumalan Poika Jeesus Kristus.

Rukoilkaamme: Vapahtajamme Jeesus Kristus. Sinä johdatat kansaasi monenlaisten vaiheiden kautta. Sinä johdatat meitä vitsallasi ja sauvallasi tahtomaasi suuntaan. Anna meille uskoa, että kestämme kaikki ne koettelemukset, mitä näet hyväksi meille antaa. Johdata meidät kaikki pyhiesi kirkkauteen. Aamen!

Saarna Laitilassa 27.10.2013, 23. sunnuntai helluntaista.

Kategoriat
4/2013 Lehdet Pääkirjoitus

Pääkirjoitus

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 7.6.2015

Hannu Lehtonen

Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan perustamisen jälkeen ev. lut. kirkon tuomiokapitulit ovat alkaneet käydä läpi niitä ev. lut. kirkon pappeja, joilla on yhteyksiä Lähetyshiippakuntaan. Kuten tiedotusvälineissä on kerrottu, tuomiokapitulit ovat lähettäneet epäilyksenalaisille papeille kirjeitä, joissa vaaditaan selvitystä. Samoin ilmeisesti piispat ovat käyneet joidenkin tällaisten pappien kanssa keskusteluja.

Tuomiokapitulit soveltavat näihin pastoreihin kirkollisen lainsäädännön kohtaa, jossa puhutaan pappisviralle sopimattomasta käytöksestä. Tällaisesta käytöksestä on voinut seurata kirjallinen varoitus, määräaikainen virasta pidättäminen tai lopulta kokonaan virasta erottaminen.  Sopiva pykälä löydetään, kun sellaista tarvitaan! Toisen pykälän nojalla taas on jo muutamien vuosien ajan rankattu virkaa hakeneita pappeja, joilla on ollut ”väärä” näkemys.

Näitä edellä mainittuja pappeja ei epäillä siitä, että heidän opetuksessaan tai elämässään olisi moitittavaa. Heidän ”rikoksensa” on se, että he ovat esimerkiksi toimittaneet messuja Lähetyshiippakunnassa.

Samanaikaisesti kun tällainen ajojahti on käynnissä, saavat monet selkeästi harhaoppiset papit pitää kaikessa rauhassa pappisoikeutensa ev. lut. kirkossa. On todella nurinkurista, että uskontunnustuksen kieltäjät saavat olla kaikessa rauhassa, mutta siihen uskovat ja sen mukaan opettavat joutuvat tilille.

Elämme erikoisia aikoja. Ajassamme vaikuttaa eksytyksen henki voimakkaana. Voiko moni/enemmistö eksyä ja mennä harhaan? Voi: ”Katso, nyt Herra on pannut valheen hengen kaikkien näiden sinun profeettaisi suuhun, sillä Herra on päättänyt sinun osaksesi onnettomuuden.” (1. Kun. 22:22) Näitä valheprofeettoja oli 400. Samoin ajatelkaamme Eliaa, joka oli yksinään Karmel-vuorella. Baalin pappeja oli valtava määrä. Tai ajatelkaamme Lutherin tilannetta aikanaan.

Jeesus on sanonut myös tämän: ”Menkää ahtaasta portista sisälle. Sillä se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle menevät; mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät.” (Matt. 7:13–14)

Jeesuksen omana on meidän hyvä olla. Hän pitää huolen jokaisesta lampaastaan! Siitä saamme olla varmat!  ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.” (Matt. 28:19–20)

Kategoriat
4/2013 Lehdet

Rakkaalle ystävällemme, pastori Halvar Sandellille

hänen juhliessaan 60-vuotista taivaltaan 8.12.2013

Herran apostoli Johannes sai katsella Patmoksessa tulevaisuutta ajat sitten 60 vuotta täyttäneenä. Kun Jeesus Kristus oli luvannut johtaa apostolit kaikkeen totuuteen, tarvittiin vielä Ilmestyskirjakin ja sen ihmeelliset näyt.

Hän näki kyllä luonnollisilla silmillään silloisen Rooman imperiumin vainot kristittyjä kohtaan, mutta hän näki myös, miten kristikunta joutuu pitkäksi aikaa ”toisen pedon” hirmuvaltaan. Kuitenkin tuonakin aikana oli paljon niitä, ”jotka eivät olleet notkistaneet polviaan Baalille, eivätkä olleet hänelle suuta antaneet”. He olivat vaikeuksienkin keskellä niitä, jotka elivät Karitsan yhteydessä. Tuo siellä täällä oikeiden alttareiden ja saarnatuolien yhteydessä sovintoveren armosta elävä Herran seurakunta (koinonia, 1 Kor 10:16) on antanut meillekin väkevän todistuksen ja tradeerannut esimerkiksi taivaallisia virsiä, joissa puhalletaan pasuunaan Siionissa, syvennytään lunastuksen salaisuuteen ja annetaan kunnia Hänelle, joka oli, joka on ja tuleva on.

Ilmestyskirjan 14 luku alkaa puhua kolmesta enkelistä. Olemme ymmärtäneet, että Ilmestyskirja puhuu pastoreista, kun se puhuu enkeleistä. Malakian kirjan 2. luku puhuu samasta asiasta. Saarnamiehet ovat Herran enkeleitä, siis Jumalan apulaisia, hänen salaisuutensa huoneenhaltijoita, Kristuksen puolesta käskyläisiä. Nyt Patmoksen näkijä saa nähdä erityisesti Kirkon kolme oikeauskoista enkeliä eli paimenta, jotka Jumala tulee lähettämään suurissa ahdistuksissa kamppailevien uskoviensa avuksi.

Mutta tällaisia vakaita, oikeita paimenia on meidänkin aikanamme ja yhä enemmän jopa antikristilliseksi muuttuvassa Suomessamme.

Olet ollut, pastori Halvar, monelle meistä erityinen Herramme lähettämä enkeli. Saatanan synagoga on kyllä aina tuottanut hirveitä oppeja ja opettajia. Mutta lopunaikoina, jolloin kirkkomme opillinen luopumus ja rappio on mitä järkyttävintä todellisuutta, ei ole enää kenenkään helppo löytää oikeita alttareita ja saarnatuoleja raamatullisine paimenineen.

Vuosien ajan on tarvittu juuri sellaisia pastoreita kuin Sinä Halvar olet eli JUMALAN PYHÄÄN SANAAN JUURTUNEITA JA TUNNUSTUKSEEMME SITOUTUNEITA! Eipä voi myöskään parempaa kirjaa saada Sinun juhlakirjaksesi kuin mitä on Werner Elertin ”Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa”.

Kiitämme vuosia jatkuneesta yhteisestä tiestä samassa opissa,

samassa ilossa ja ristissä!

Kolmiyhteinen Jumala Sinua Halvar siunatkoon!

Sakari Korpinen