Avainsana: kuolema

Kategoriat
6/2012 Kuolema Kärsimys Lehdet

Muut lehdet:

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 4.4.2014

MITÄ TAPAHTUU KUOLEMAN JÄLKEEN?

IANKAIKKISUUS TEKEE ELÄMÄMME JOKAISESTA MINUUTISTA HYVIN MERKITTÄVÄN.

Se tapahtui taas. Pyhäinpäivänä hautausmaa peittyi kynttilöiden mereen. Edesmenneitä muistettiin käymällä haudalla. Tämä on nykykulttuurissa yksi harvoja tilanteita, joissa kuolemaa muistetaan.

Se, että me kaikki väistämättä kuolemme, voi pysäyttää ainakin hetkeksi. Monen usko kuolemanjälkeiseen elämään on kuitenkin hiipunut tai muuttunut kristinuskon opetusten vastaiseksi. Ateismi, jonka karun oletuksen mukaan kaikki tietoinen elämä päättyy kuolemaan, kasvattaa suosiotaan.

Miksi tämä oletus on karu? Siksi, että sen mukaan lapsi, aikuinen tai vanhus, jonka maanpäällinen elämä on ohi, on lakannut olemasta olemassa. Kaikki on lopullisesti ohi. Elämä raukeaa tyhjiin.

Tällaisesta näkemyksestä käsin on aina ollut todella vaikea motivoida elämän mielekkyyttä, tarkoitusta ja moraalia. Ateismissa ei ole viimeistä tuomiota, eikä siinä siksi voi olla mitään lopullista oikeudenmukaisuutta. Elämä on perimmiltään todella epäoikeudenmukaista ja tarkoituksetonta. Lopulta koko ihmiskunnasta ja sen asuttamasta planeetasta on jäljellä vain autio taivaankappale. Se kiertää universumissa, jolla myöskään ei ole mitään tarkoitusta, se vain sattuu olemaan olemassa. Jotkut ateistit ovat panneet toivonsa siihen, että elämää löytyisi joltain muulta planeetalta, mutta sekin olisi lopulta yhtä tarkoituksetonta elämää.

Miten täysin erilainen on kristinuskon opetus! Se sytyttää valot meidän kosmiseen yksinäisyyteemme ja toivottaa meidät tervetulleiksi kotiin persoonallisen Jumalan luomaan universumiin, jossa kaikella on tarkoituksensa ja erityisesti myös jokaisen ihmisen elämällä.

Tämän elämän jälkeen alkaa kristinuskon mukaan iankaikkinen elämä. Elämän mittaisen matkan päässä on kaksi päätepysäkkiä. Toinen on iankaikkinen taivas ja toinen on yhtä iankaikkinen kadotus. Taivaaseen pääsevät kaikki, jotka ovat turvanneet Jeesukseen omana Vapahtajanaan, ja helvettiin joutuvat kaikki Jeesuksen hylänneet. Hän itse sanoi selvästi: ”Sillä, joka uskoo Poikaan, on ikuinen elämä, mutta joka ei tottele Poikaa, se ei pääse näkemään elämää, vaan Jumalan viha pysyy hänen yllään.”

Kristityn taivastoivo ei ole pelkkä hengellinen olotila. Me uskomme ”ruumiin ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään”. Jo kirkkoisä Augustinus pohti ruumiin ylösnousemusta hyvin konkreettisesti: ”Jumala, taiteilija, jolla on ihmeellinen ja sanoinkuvaamaton voima, rakentaa meidän ruumiimme ihmeellisen ja sanoinkuvaamattoman nopeasti uudelleen – – suuri artisti pitää huolen siitä, että mikään ei ole sopimatonta tai poissa paikaltaan.”

Useat muut varhaiskirkon opettajat lohduttivat vainojen keskellä itseään ja muita uskovia ruumiin konkreettisen ylösnousemuksen toivolla. He olivat saaneet tämän uskon Herramme Jeesuksen ylösnousemuksen perusteella.

Tähän me kristittyinä uskomme edelleenkin. Kun ihminen kuolee, kaikki ei ole siinä. Ihminen herää viimeiselle tuomiolle. Siitä hänet lähetetään iankaikkiseen elämään Jumalan yhteydessä tai karkotetaan lopullisesti pois iankaikkiseen vaivaan. Tämä tosiasia mielessämme me elämme ja teemme työtä. Kuolema voi olla yhden sydämenlyönnin päässä. Iankaikkisuus tekee elämämme jokaisesta minuutista hyvin merkittävän.

Leif Nummela, Uusi tie 45/2012

Kategoriat
6/2012 Kuolema Kärsimys Lehdet Sana

Saaran kuolema ja hautaus

1. Moos. 23

Paul Kretzmann, USA

Saaran kuolema

23:1: ”Ja Saara eli sadan kahdenkymmenen seitsemän vuoden vanhaksi; niin vanhaksi eli Saara.” Siten hän eli kypsään vanhuuteen asti ja näki poikansa Iisakin varttuvan täyteen miehuuteen. Iisak oli nyt näet kolmenkymmenen seitsemän vuoden ikäinen. Tällä välin Aabraham oli muuttanut takaisin Hebroniin

23:2: ”Ja Saara kuoli Kirjat-Arbassa, se on Hebronissa, Kanaanin maassa. Ja Aabraham meni murehtimaan Saaraa ja itkemään häntä.” Joosuan kirjasta (Joos. 14:15) ja Tuomarien kirjasta (Tuom. 1:10) käy ilmi, että Hebron, joka oli yksi vanhimmista asutuista paikoista Kanaanin maassa, kantoi jonkin aikaa valloittajansa, anakilaisen Arban, mukaan nimeä, mutta Israelin lapset palauttivat alkuperäisen nimen. Täällä Saara kuoli, ja Aabraham meni, ts. hän ryhtyi tekemään valmisteluja tavanomaista suruaikaa, kuolleen valittajaisia varten.

Aabraham neuvottelee hautapaikasta

23:3–4: ”Sen jälkeen Aabraham nousi ja lähti vainajan luota ja puhui heettiläisille sanoen: 4. ’Minä olen muukalainen ja vieras teidän keskuudessanne; antakaa minulle perintöhauta maassanne, haudatakseni ja kätkeäkseni siihen vainajani.’” Se, että Aabraham noudatti tavanomaista suruaikaa, ei suinkaan ollut ristiriidassa hänen uskonsa kanssa. Saara oli ollut hänen vaimonsa, joka uskoi tosi Jumalaan kaikista heikkouksistaan huolimatta – hän on kaikkien uskovien naisten äiti. Aabraham oli rakastanut häntä syvästi, kuten uskollisen aviomiehen tulisi, ja Saara oli hänen myös kuolemassa. Hän lähti nyt teltasta, jossa Saaran ruumis oli, ja meni kaupungin porttiin, ihmisten tavalliseen kokoontumispaikkaan, jossa kaikki liiketoiminta tavallisesti hoidettiin. Heetin lapset, heettiläiset, elivät siellä, sillä Hebron sijaitsi heettiläisten maassa, vaikkakaan ei kaukana amorilaisten maasta, joka sijaitsi länteen päin. Muukalaisena ja paimentolaisena heidän keskuudessaan hän nyt neuvotteli hautapaikasta, ennen kaikkea Saaralle, vaimolleen.

23:5: ”Heettiläiset vastasivat Aabrahamille, sanoen hänelle: 6. ’Kuule meitä, herra. Sinä olet Jumalan ruhtinas meidän keskuudessamme; hautaa vainajasi parhaaseen hautaamme. Ei kukaan meistä kiellä sinua hautaamasta vainajaasi hautaansa.’” Tämä kertomus esittää kauniin näkymän kohteliaisuudesta, vaatimattomuudesta, ystävällisyydestä, vilpittömyydestä, nöyryydestä ja vaatimattomuudesta, johon ei ole sekoittuneena ahneuden varjoja, kuten eräs Raamatun selittäjä huomauttaa. Aabraham oli tullut ostamaan palan maata, mutta aidon itämaisen seremoniallisuuden mukaisesti kaupungin miehet pitkittivät neuvotteluja osoittaen Aabrahamille sen kohteliaisuuden, että he pitivät häntä Jumalan ruhtinaana keskuudessaan ja että hänen tarvitsi vain valita mikä tahansa hautapaikka, joka häntä miellyttäisi, ja he kokisivat kunniakseen, että hän ottaisi sen vastaan lahjana.

23:7: ”Niin Aabraham nousi ja kumarsi maan kansalle, heettiläisille.” Tämä Aabrahamin juhlallinen nouseminen ja kumartaminen tarkoitti, että hän antoi suuren arvon heidän kohteliaisuuksilleen ja heidän ystävällisyydelleen, kun he tekivät sellaisen anteliaan tarjouksen

23:8: ”[Ja] puhui heille sanoen: ’Jos teidän mieleenne on, että minä hautaan ja kätken vainajani, niin kuulkaa minua ja taivuttakaa Efron, Sooharin poika, 9. antamaan minulle Makpelan luola, joka on hänen omansa ja on hänen vainionsa perällä. Täydestä hinnasta hän antakoon sen minulle perintöhaudaksi teidän keskuudessanne.’ Aabraham jatkoi asiansa toimittamista hyvin huolellisesti ja kohteliaasti. Hän pyysi läsnäolevia miehiä toimimaan välittäjinä Efronin kanssa, joka oli varsin huomattava mies yhteisössä, jos se sopi heidän ajatuksiinsa. Tämä Efron omisti näet maapalan, johon sisältyi Makpelan nimellä tunnettu luola, jonka Aabraham arveli oikein hyvin sopivan hänen tarkoituksiinsa. Hän tahtoi ostaa sen täydestä hopeasta [alkutekstin mukainen sana, suom. huom.], ts. hän tahtoi maksaa maasta sen arvon mukaisen hinnan, sillä hän aikoi käyttää sitä pysyvänä hautapaikkana perheelleen. Uskovat menettelevät aina oikein, jos he eivät jää kiitollisuuden velkaan epäuskoisia kohtaan, koska se voi vuorostaan vaikuttaa heidän kristillisyyteensä.

Makpelan ostaminen

23:10–11: ”Mutta Efron istui siellä heettiläisten joukossa. Ja Efron, heettiläinen, vastasi Aabrahamille heettiläisten kuullen, kaikkien, jotka kulkivat hänen kaupunkinsa portista, sanoen: 11. ’Ei, herrani, vaan kuule minua. Vainion minä lahjoitan sinulle ja myöskin luolan, joka siinä on, minä lahjoitan sinulle; kansalaisteni nähden minä sen sinulle lahjoitan. Hautaa vainajasi.’” Saman itämaisen kohteliaisuuden harjoittaminen jatkui loppuun saakka. Efron, heettiläinen, oli tuskin tarkoittanut vakavasti otettavaksi tarjoustansa, jonka hän esitti kaikkien heimonsa jäsenten ja samassa kaupungissa asuvien ihmisten korvien kuullen. Jos näet Aabraham olisi hyväksynyt hänen tarjouksensa, olisi hän, kuten tapana oli, odottanut hyvin runsasta vastalahjaa, ja jos Aabraham päättäisi ostaa maan, Efronin tarjous oli tarkoitettu estämään kaikki mielessään olevan hinnan alentaminen.

23:12–15: ”Ja Aabraham kumarsi maan kansalle 13. ja puhui Efronille, maan kansan kuullen, sanoen: ’Jospa kuitenkin – oi, kuule minua! Minä maksan vainion hinnan; ota se minulta ja anna minun haudata siihen vainajani.’ 14. Efron vastasi Aabrahamille, sanoen hänelle: 15. ’Herrani, kuule minua. Neljänsadan hopeasekelin maa, mitä se minulle ja sinulle merkitsee? Hautaa vainajasi.’” Efron mainitsi tässä hintapyyntönsä: ”Neljänsadan hopeasekelin maa, mitä se minulle ja sinulle merkitsee?” Se mainitaan kohteliain sanakääntein, ja se vihjaa vaatimuksen puolustamiseen, koska Aabraham vaatisi asian hoitamista siten, että hän maksaa hinnan. Koska hopeasekelin arvo oli noin 50 senttiä, maapala, johon sisältyi Makpelan luola, maksoi Aabrahamille kaksisataa dollaria. ”Niin arvoton maapala ei voinut vaatia kahdelta rikkaalta mieheltä pitkää neuvottelua.”

23:16: ”Kuultuaan Efronin sanat Aabraham punnitsi Efronille sen rahasumman, jonka tämä oli maininnut heettiläisten kuullen, neljäsataa hopeasekeliä, kaupassa käypää.” Tuohon aikaan Kanaanin maassa ei ollut leimattuja kolikkoja, joilla oli määrätty arvo, mutta siellä näyttää olleen tietyn painoisia hopean paloja, jotka voitiin helposti punnita. Tässä kerrotun kaltaisessa liiketoiminnassa nämä palat punnittiin sen osoittamiseksi, ettei mitään petosta ollut tarkoitus yrittää tehdä. Aabraham punnitsi täyden mitan, kuten kauppiailta vaadittiin. Kuten apostoli oikein sanoo, kristityt välttävät rehellisessä liiketoiminnassa vilpin häivähdystäkin. Aabraham osoitti uskonsa ostamalla pienen palan maata siitä maasta, joka oli luvattu hänen jälkeläisilleen ollen varma, että Herra pitäisi huolen lupauksestaan.

Saaran hautaus

23:17–18: ”Niin Efronin vainio, joka on Makpelassa itään päin Mamresta, sekä vainio että siellä oleva luola ynnä kaikki puut, jotka kasvoivat vainiolla, koko sillä alueella, 18. joutuivat Aabrahamin omaksi kaikkien heettiläisten nähden, jotka kulkivat hänen kaupunkinsa portista.” Tämä on muodollisen asiakirjan kieltä, jota käytetään maan vaihtaessa omistajaa. Vainion sijaintipaikka annetaan: se sijaitsee ennen Mamrea, Mamren metsikköä vastapäätä, ja siihen kuuluu Makpelan luola, joka on yhdellä tämän maapalan laidalla. Maaomaisuus kuvataan tarkasti, ja siihen sisältyvät myös sekä itse maapalalla että sen rajoilla olevat puut. Vainio luovutettiin Aabrahamille siten kaikkineen, mitä siihen kuului. Luovutuksesta tehty muistiinpano on hyvin tarkka, ja todistajat mainitaan erikseen.

23:19: ”Sen jälkeen Aabraham hautasi vaimonsa Saaran luolaan, joka on Makpelan vainiolla, itään päin Mamresta, se on Hebronista, Kanaanin maassa.” Tämä oli vainion ja siihen sisältyvän luolan ostamisen tarkoitus. Nimen perusteella luolassa on saattanut olla kaksi sisäänkäyntiä tai se on ollut kaksiosainen [vrt. Biblia: Makpela, so. kaksikertainen, suom. huom.].

23:20: ”Niin vainio ja siellä oleva luola siirtyi heettiläisiltä Aabrahamille, perintöhaudaksi.” Hautaamalla vaimonsa Kanaanin maahan, luvattuun maahan, Aabraham tunnusti, että Saara oli osallinen luvatusta siunauksesta ja että hänen ruumiinsa haudattiin tulevan ylösnousemuksen varmassa toivossa Kristuksen lunastustyön perusteella. Tässä merkityksessä kristillisten seurakuntien hautausmaat ovat todella Jumalan peltoja, joista hän kokoaa rikashedelmäisen sadon viimeisenä päivänä.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
2/2012 Lehdet

Oikeus elää – oikeus kuolla

Kurt Einarsson, dosentti, lääkäri, Ruotsi

Mitä Raamattu sanoo oikeudesta kuolla? Voi vaikuttaa tarpeettomalta käyttää ilmaisua ”oikeus kuolla”. Me kaikki kuolemme, mutta emme tiedä ensinkään miten ja milloin. Onko kuoleminen oikeus? Paavali kirjoittaa, että synnin palkka on kuolema, ja Room. 5:12:ssa sanotaan: ”Sen tähden, niin kuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet.” Kun Jumala asetti ihmisen paratiisiin, hän ei tarkoittanut tätä kuolemaan. ”Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää. Ja tuli ehtoo, ja tuli aamu, kuudes päivä.” (1. Moos. 1:31) Mutta hän sanoo Aadamille: ”mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman.” Me tiedämme, mitä tapahtui, ja 1. Moos. 3:19:ssä sanotaan: ”Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinä olet otettu. Sillä maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” Kuolemaa, ts. ruumiin ja hengen eroamista, ei ollut tarkoitettu kohtaamaan ihmistä, mutta nyt katastrofi oli tapahtunut. Vihollinen, perkele, oli tunkeutunut Jumalan luomiskuntaan ja asettautunut sinne lujasti. Hän oli vallannut sen ja hänen mukanaan seurasi kärsimys ja kuolema. Sen vuoksi kuolema ei ole mitään luonnollista, ei mitään sellaista, jonka kanssa ihminen voi vähitellen ystävystyä. On oikeampaa pelätä sitä, kokea se vihollisena, tuhoajana, ei-ystävänä. Asia on, kuten joku on sen ilmaissut: ”on tärkeämpää tulla ystäväksi Jeesuksen kuin kuoleman kanssa.”

Jeesus tuli näet maailmaan tehdäkseen tyhjäksi kaikki perkeleen teot. Heprealaiskirjeen luvussa 2 sanotaan: ”… että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on: perkeleen, ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat olleet orjuuden alaisia” (Hepr. 2:14–15). Jesajan kirjan luvussa 53 luemme: ”Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana.” (Jes. 53:4) Sen tähden Jeesus taisteli sairautta ja kuolemaa vastaan, kun hän vaelsi täällä maan päällä. Sen tähden hän paransi sairaita ja herätti kuolleita. Hän näki kaiken sairauden ja hädän takana itse perkeleen. Kohtaamme tämän esimerkiksi Luuk. 13:11:ssä, jossa kerrotaan kuinka Jeesus paransi naisen ”jossa oli ollut heikkouden henki kahdeksantoista vuotta, ja hän oli koukistunut ja täydelleen kykenemätön oikaisemaan itseänsä”. Jeesus sanoo hänestä: ”Ja tätä naista, joka on Aabrahamin tytär ja jota saatana on pitänyt sidottuna, katso, jo kahdeksantoista vuotta…” (j. 16) Sairaus ja kuolema on siis synnin seurausta.

Juutalaisten keskuudessa kaikkea sairautta pidettiin ilmauksena jostain tietystä synnistä yksittäisen ihmisen kohdalla. Jeesus osoittaa Joh. 9:ssä kuitenkin, ettei kaikkea sairautta saa tarkastella siten. Kun opetuslapset sanovat sokea syntyneestä miehestä: ”Rabbi, kuka teki syntiä, tämäkö vai hänen vanhempansa, että hänen piti sokeana syntymän?”, vastaa Jeesus: ”Ei tämä tehnyt syntiä eivätkä hänen vanhempansa, vaan Jumalan tekojen piti tuleman hänessä julki.” (Joh. 9:2–3) On kuitenkin olemassa sairautta, joka on ilmeisen synnin seuraus ja rangaistus. Tämä käy ilmi muun muassa Ilm. 2:20–22:ssä, jossa Jeesus sanoo Tyatiran seurakunnan enkelille: ”Mutta se minulla on sinua vastaan, että sinä suvaitset tuota naista, Iisebeliä, joka sanoo itseään profeetaksi ja opettaa ja eksyttää minun palvelijoitani harjoittamaan haureutta ja syömään epäjumalille uhrattua. Ja minä olen antanut hänelle aikaa parannuksen tekoon, mutta hän ei tahdo parannusta tehdä eikä luopua haureudestaan. Katso, minä syöksen hänet tautivuoteeseen, ja ne, jotka hänen kanssaan tekevät huorin, minä syöksen suureen ahdistukseen, jos eivät tee parannusta ja luovu hänen teoistansa.”

Me lähdemme usein siitä, että olemassaolon suuri ongelma on kärsimys ja sairaudet, ja ne Jeesuksen pitää korjata. Jeesus osoittaa kuitenkin, että kaiken tämän takana on vakavampi vaurio, joka ensin pitää korjata, nimittäin paha itse, joka ei välitä Jumalasta ja tuhoaa hänen luomistyötään. Ensin pitää tulla oikeaan suhteeseen Jumalan kanssa syntien anteeksiantamuksen välityksellä, kuten näemme kertomuksessa halvaantuneesta miehestä Matt. 9:ssä. Jeesus sanoo hänelle: ”Poikani, ole turvallisella mielellä; sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi”, ja sen jälkeen: ”nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi”.

Jeesus paransi ”kaikkinaisia tauteja ja kaikkinaista raihnautta, mitä kansassa oli” (Matt. 4:23). Hän oli kaikenlaisten sairauksien, silmä-, korva- ja neurologisten, akuuttien samoin kuin kroonisten tautien asiantuntija. Hän saattoi sanoa miehelle, jonka käsi oli kuivettunut: ”’Ojenna kätesi’. Mies teki niin…” (Luuk. 6:10). Jeesus ei määrännyt toistuvaa harjoittelua, johon sisältyy suunnilleen kaksikymmentä kuntoutustoimenpidettä. Ei, käsi parani samalla hetkellä. Tämä on ihme.

Jeesus herätti kuolleita. Hän kutsui Lasarusta, joka oli maannut haudassa mädäntymässä neljättä päivää, ja Lasarus tuli ulos ilmielävänä. Jeesuksen ei tarvinnut puhaltaa häneen henkeä uudelleen. Ei, ihminen on ikuisuusolento, jonka henki ei voi kuolla. Hän käski Nainin lesken poikaa nousemaan ylös, ja kuollut nousi pystyyn ja alkoi todistaa. Siellä, missä Jeesus on, ei koskaan ole kaikki toivo poissa. Hän on elämän Herra. Kristittynä oleminen merkitsee ei-rationaalisten tekijöiden ottamista huomioon. Se, että Jeesus pystyi saamaan kuolleen nousemaan paareistaan, ei ole mitään itsestään selvää. Käsittämätöntä olisi ollut, jos hän, Jumalan Poika, ei olisi voinut tehdä sitä. Jos hän olisi puhunut joitakin lohdutuksen sanoja leskelle, se olisi ollut kaunista, esteettisesti puhuttelevaa. Mutta hän sai kuolleet nousemaan ylös. Se on kristinuskoa.

Oikeus elää – oikeus kuolla. Roomalaiskirjeen 14. luvusta luemme: ”Sillä ei kukaan meistä elä itsellensä, eikä kukaan kuole itsellensä. Jos me elämme, niin elämme Herralle, ja jos kuolemme, niin kuolemme Herralle. Sentähden, elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat. Sillä sitä varten Kristus kuoli ja heräsi eloon, että hän olisi sekä kuolleitten että elävien Herra.” (Room. 14:7–9) Paavali saattoi myös sanoa: ”Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto.” (Fil. 1:21) Miten hän saattoi sanoa näin? Niin, 2. Kor. 5:1:ssä hän kirjoittaa: ”Sillä me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen majamme hajotetaankin maahan, meillä on asumus Jumalalta, iankaikkinen maja taivaissa, joka ei ole käsin tehty.” Näin ollen ei ole minun yksityisasiani, elänkö vai kuolenko. Herra on se, joka määrää. Niin kauan kuin minua tarvitaan täällä, saan jäädä tänne. On sanomattoman turvallista tietää tämä. Niin, mutta miksi sitten tapahtuu, että äiti, joka mielellään haluaisi pysyä lastensa luona, temmataan pois? Voimme tässä sanoa ainoastaan: hänen aikansa oli lopussa, ja Jumala oli sen edeltä nähnyt. Se ei tullut odottamatta Jumalalle. Hän huolehtii kaikesta.

Kyllä, mutta miksi monet kroonisesti sairaat saavat elää vuodesta toiseen? Miksi yksinäisiä, vanhoja ihmisiä eristetään kroonikoille tarkoitettuihin hoitolaitoksiin, ja he riutuvat pois unohdettuina ja ehkä sekavina? Eikö olisi parempi, että he saisivat kuolla? Ole varovainen, kun ajattelet, että olisi parempi, jos nämä saisivat kuolla! On varmaa, että heidän joukossaan on monia rukoilijoita, jotka tekevät työtä Jumalan valtakunnan hyväksi hiljaisuudessa. Herra voi antaa voimaa kärsimyksen kestämiseen ja sen muuttamiseen uskon todistukseksi. Kun Paavali tahtoi päästä eroon lihassaan olevasta pistimestä, Herra sanoi hänelle: ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2. Kor. 12:9) Mutta eivät kai kaikki vanhat ja sairaat ihmiset ole rukouksen ihmisiä? Valitettavasti ei. Pääosa on uskonnollisesti välinpitämättömiä, ja aivan liian monelle on kaikkea varjostava ongelma se, onko vatsa toiminut tänä päivänä vai ei. Mutta jälleen, ole varovainen sen kanssa, mitä sanot. On olemassa niin monta hienoa vanhusta, jotka ovat ehkä olleet terveitä koko elämänsä ajan. He ovat omistautuneet muiden auttamiseen – he ovat uhrautuneet. Yhtenä päivänä he sitten makaavat itse siellä, muiden avun varassa. Monet heistä kokevat olevansa vain vaivaksi, ja se voi lipsahtaa heiltä ulos: ”Eikö olisi parempi, että saisin kuolla?” Monta kertaa tapahtuu, että he mielen hämmennyksessä tai lääkkeiden vaikutuksen alaisena pyytävät saada viimeisen ruiskeen. Ei voi olla kyllin tarkka ja varovainen näiden ihmisten kohdalla. Älä unohda heitä! Tunnet varmasti jonkun, jonka luona voit käydä. Anna heidän huomata, että heillä on merkitystä.

Raamatun todistuksen mukaan ihmiselämällä on ääretön arvo. Niin pian kuin me yritämme arvottaa elämää, olemme alaspäin viettävällä pinnalla. Jumalalle kaikilla on sama arvo. Jeesus on ostanut kaikki meidät yhtä kalliilla hinnalla. Hän ei tehnyt mitään erotusta. Niinpä ei meidänkään pidä sitä tehdä.

Sitten, emme saa unohtaa tärkeintä. Jumalallehan olisi yksinkertaisinta lakaista kaikki meidät suoraan kadotukseen. Miksi hän ei sitten tee sitä? Me olemme niin kalliisti ostettuja, me olemme niin kallisarvoisia hänen silmissään. Toisen Pietarin kirjeen 3. luvussa sanotaan: ”Ei Herra viivytä lupauksensa täyttämistä, niinkuin muutamat pitävät sitä viivyttelemisenä, vaan hän on pitkämielinen teitä kohtaan, sillä hän ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen.” (2. Piet. 3:9) Roomalaiskirjeen 9. luvussa me luemme: ”Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen.” (Room. 9:16) Siitä tulee meidän olla kiitolliset, sillä hänen laupeutensa on suuri. Ehkä hän löytää jonkun yhdennellätoista hetkellä.

Mutta, joku ehkä huomauttaa, lääkärin täytyy joutua tilanteisiin, joissa heidän on otettava kantaa, mikä hoito vaikeasti sairaalle potilaalle tulee antaa. Se on oikein. Silloin täytyy nähdä lääkkeet ja tekniset apuvälineet Jumalan lahjoina, joita ihminen on asetettu hoitamaan. Jos ollaan pienessä sairaalassa Afrikassa, ei ehkä ole niitä hoitoresursseja, jotka meillä on modernissa sairaalassa. Mitä enemmän on vaihtoehtoisia hoitoja, sitä vaikeampi on valita yksittäisessä tapauksessa. Koulutuksen aikana sekä oman että toisten kokemusten avulla saadulla tietoudella saa tehdä päätöksiä, koettaa hoitaa leiviskäänsä oikein. Tässä kristityllä lääkärillä on suunnaton etu. Hän voi viedä tapauksen Suurelle Lääkärille ja pyytää häntä ohjaamaan toimenpiteitä. Erityisesti tunnen olevani turvallisin mielin, kun olen tekemisissä kristityn potilaan kanssa. Tiedän silloin, että Jumala valvoo erityisellä tavalla kaikkea sitä.

Meidän pitää olla kiitollisia niin kauan kuin poliitikot eivät määrää meille, miten meidän tulee toimia siinä ja siinä tapauksessa – niin kauan kuin he eivät voi lakiteksteihin viittaamalla määrätä, että hengityskone tulee sulkea joltain potilaalta.

Marttyyriaikoina voi Jeesuksen nimen tunnustaminen merkitä vainoa kuolemaan asti. Silloin kristityllä ei ole mitään valinnan mahdollisuutta. Olemme joskus lukeneet tai kuulleet ihmisistä, jotka ovat uhrautuneet kuolemaan jonkun lähimmäisen vuoksi. Opetuslapsi ei ole suurempi kuin Mestarinsa, hän, joka antoi elämänsä lunastusmaksuksi monien edestä.

Mutta lopuksi. Mitä merkitsee ikuisuuden näkökulmasta se, mitä tapaa hän käyttää saadakseen meidät kotiin? Mitä merkitystä sillä silloin on, jos vaivun yhtäkkiä katuun parhaassa iässäni tai jos kuihdun hitaasti pois kroonisesti sairaille tarkoitetussa kodissa. Ainoa tärkeä on kuitenkin se, tulenko lopulta autuaaksi. Mitä auttaa kivuton, rauhallinen kuolinvuode, jos kauhukseni heräisin väärässä paikassa? Tietysti kuolemiseen voi sisältyä epämiellyttäviä asioita. Kukapa pitäisi kuolemisesta? Paavali sanoo, että hän mieluiten eläisi niin kauan kunnes Kristus tulee. Eräässä toisessa kohdassa hän kuitenkin kirjoittaa: ”Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto.” (Fil. 1:21)

Minulla on valoisa muisto ajalta, jolloin toimin assistenttina eräässä tukholmalaissairaalassa. Pieni, vuoteessa oleva mummo työnnettiin osastolleni. Hän ei kyennyt kertomaan itsestään mitään. Hän vain katseli meitä, kun kyselimme häneltä yhtä ja toista. Hänen aviomiehensä seisoi sängyn vieressä ja sormeili alakuloisena kulunutta hattuaan. Näytti siltä, ettei elämä ollut ollut aina kovin vieraanvarainen heitä kohtaan. Hieman apeana vetäydyin takaisin vastaanottohuoneeseeni koettaakseni tiivistää ja kirjoittaa alas ne niukat tiedot, jotka olin saanut. Kun istuin siellä kirjoituskoneen ääressä, kuulin yhtäkkiä jotain ääntä tutkimushuoneesta oven toiselta puolelta, jossa mummo oli. Kuuntelin tarkkaavaisemmin, ja silloin kuulin selvästi, miten hän kerta toisensa jälkeen huusi Jeesuksen nimeä: ”Jeesus … Jeesus”. Muistan, miten ihmeellinen rauha ja hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Tuli niin valoisaa. Taivas oli avautunut yllemme. Mitä merkitsi mummolle, jos hän ei kyennyt kertomaan itsestään, kun hän tunsi Suuren Ylilääkärin nimen? Hän ei tarvitse mitään pitkiä selvityksiä terveydentilasta. Ei, sanotaan ainoastaan: ”Ja jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.” (Jooel 2:32)

Kurt Einarsson, Rätt att leva – rätt att dö, s. 13–22. Hässleholm 1977. Suom. Hannu Lehtonen. Hieman lyhennetty.