Kategoria: Raamattu
Paul Kretzmann, USA
Sanansaattajien lähettäminen Eesaun luokse
32:1: ”Mutta Jaakob kulki tietänsä; ja Jumalan enkeleitä tuli häntä vastaan.” Kirjaimellisesti ottaen: ne tulivat hänen kanssansa, liittyivät hänen seuraansa. Ne olivat suojelleet häntä Gileadin vuorella. Tämä kohtaaminen antoi hänelle varmuuden niiden avusta myös jatkossa.
32:2: ”Ja nähdessään heidät Jaakob sanoi: ’Tämä on Jumalan sotajoukkoa’. Ja hän antoi sille paikalle nimen Mahanaim” (kaksinkertainen sotajoukko). Näin hän kunnioitti sen paikan nimeämisellä, jossa hänelle oli näytetty tämä näky, Herran sotajoukon liittymistä suojelutarkoituksessa hänen pieneen joukkoonsa. Enkelien leiri on ehkä ollut näkymätön kaikkien muiden silmille paitsi hänen. Hän oli kuitenkin saanut tarvitsemansa rohkaisun ja kulki tietänsä iloisemmin mielin.
32:3: ”Sitten Jaakob lähetti sanansaattajat edellään veljensä Eesaun luo Seirin maahan, Edomin alueelle.” Perheen kasvaessa Eesau höllensi vähitellen niitä siteitä, jotka sitoivat hänet hänen vanhempiensa kotiin. Hän näet tunsi, ettei hänellä todellakaan ollut mitään osaa patriarkaaliseen siunaukseen. Hän asettui asumaan Siinin autiomaahan, johon kuuluu Hoorin vuori. Sen maan alava osa tunnettiin Seirin maana.
32:4: ”Ja hän käski heitä sanoen: ’Sanokaa herralleni Eesaulle näin: Sinun palvelijasi Jaakob sanoo: Minä olen oleskellut Laabanin luona ja viipynyt siellä tähän saakka; 5 ja minä olen saanut raavaita, aaseja, pikkukarjaa, palvelijoita ja palvelijattaria ja lähetän nyt sanan herralleni, että saisin armon sinun silmiesi edessä.’”?Tämä sanoma ja sen nöyrä, milteipä nöyristelevä alistuvuus, oli tarkoitettu lepyttämään Eesau. Sen sisältö oli tarkoituksellisesti samanlainen kuin alaisen selvitys ylempiarvoiselle upseerille.
32:6: ”Sanansaattajat palasivat Jaakobin luo ja sanoivat: ’Me tulimme veljesi Eesaun luo; hän on jo matkalla sinua vastaan, neljäsataa miestä mukanaan’.”?Sillä että Jaakobin sanansaattajat palasivat takaisin ilman ystävällistä tervehdystä, Eesau tähtäsi pahaenteisen vaikutelman aikaansaamiseen. Autiomaan ruhtinaana, sheikkinä, hän tuli poikiensa, palvelijoidensa ja muiden kannattajiensa kanssa, joiden avulla hän oli vähitellen ajanut hoorilaiset Seirin maasta. Eesau tahtoi ainakin saada veljensä kokemaan hänen ylivertaisen valtansa. Hän näet antoi sille paljon suuremman arvon kuin lupaukselle uskonnollisesta hallintavallasta hämärässä ja kaukaisessa tulevaisuudessa.
32:7–8: ”Silloin valtasi Jaakobin suuri pelko ja ahdistus.” Rebekalle ei oltu kerrottu, että Eesaun mieli olisi muuttunut, eikä tämä ollut kutsunut suosikkipoikaansa takaisin. Ei liioin Eesau ollut antanut mitään merkkiä siitä, että hän nyt leppyisi helposti. Uskovien liha on vielä heikko, ja he joutuvat kamppailemaan sen kanssa menettäen helposti rohkeutensa. ”Ja hän jakoi väen, joka oli hänen kanssansa, ja pikkukarjan ja raavaskarjan ja kamelit kahteen joukkoon.”?8. ”Sillä hän ajatteli: ’Jos Eesau hyökkää toisen joukon kimppuun ja tuhoaa sen, niin toinen joukko pääsee pakoon’.”?Tämä koko karavaanin jakaminen kahtia oli varotoimenpide, jolla hän pyrki pelastamaan ainakin puolet omaisuudestaan. Se osoittaa, että vaikka Jaakob oli äärimmäisessä paniikissa, ei hän ollut menettänyt luontaista oveluuttaan, vaikkakin hän oli liian kiireinen ja kärsimätön. Uhkaavan vaaran kokeminen saa usein vakaat kristitytkin unohtamaan joksikin aikaa yksinkertaisen luottamuksen Herran kaikkivaltiaaseen voimaan.
Jaakobin rukous
32:9–10: ”Ja Jaakob sanoi: ’Isäni Aabrahamin Jumala ja isäni Iisakin Jumala, Herra, sinä, joka sanoit minulle: Palaja maahasi ja sukusi luo, niin minä teen sinulle hyvää! 10 Minä olen liian halpa kaikkeen siihen armoon ja kaikkeen siihen uskollisuuteen, jota sinä olet palvelijallesi osoittanut; sillä ainoastaan sauva kädessäni minä kuljin tämän Jordanin yli, ja nyt on minulle karttunut kaksi joukkoa.’”?Asian kantaminen nöyrässä rukouksessa Jumalan eteen oli oikea reaktio nöyristelevästä pelon ja paniikin sijaan, joka Jaakobia oli vaivannut. Hänen rukouksellaan oli oikea muoto, sillä hän muistutti Jumalaa hänen lupauksistaan, ja samanaikaisesti hän julisti oman arvottomuutensa sikäli kuin oli kysymys kaikesta Herran armosta ja totuudesta. Hänellä ei näet ollut ollut mitään muuta kuin sauva, kun hän kaksikymmentä vuotta aiemmin oli ylittänyt Jordanin lähellä tätä kohtaa. Nyt hänellä oli nuo kaksi joukkoa eläimiä ja palvelijoita, jotka hän oli viemässä takaisin kotimaahansa.
32:11:?”Pelasta minut veljeni Eesaun käsistä, sillä minä pelkään, että hän tulee ja tuhoaa minut ynnä äidit lapsineen.”?Kirjaimellisesti ottaen: ”lasten päälle”, sillä äiti suojelee lapsiaan vihollista vastaan omalla ruumiillaan. Tilanne oli Jaakobin silmissä niin vakava, että hän oli menettänyt täysin toivonsa siitä, että ihmiset voisivat häntä auttaa.
32:12: ”Olethan itse sanonut: ’Minä teen sinulle hyvää ja annan sinun jälkeläistesi luvun tulla paljoksi kuin meren hiekka, jota ei voida lukea sen paljouden tähden’.”?Koska sellainen hyökkäys, joka nyt uhkasi Jaakobia, uhkaisi kukistaa Jumalan lupauksen patriarkaalisesta siunauksesta, muistutti hän vielä kerran Herraa tästä lupauksesta (1. Moos. 28:14). Usko riippuu kiinni Jumalan lupauksissa. Se, joka rukoilee oikein, muistuttaa Herraa aina hänen omasta sanastaan, sen monista vakuutuksista armosta, siunauksesta, avusta ja tuesta.
Lahjat Eesaulle
32:13–15: ”Ja hän jäi siihen siksi yöksi. Sitten hän erotti omaisuudestaan lahjaksi veljelleen Eesaulle 14 kaksisataa vuohta ja kaksikymmentä vuohipukkia, kaksisataa uuhta ja kaksikymmentä oinasta, 15 kolmekymmentä imettävää kamelia varsoinensa, neljäkymmentä lehmää ja kymmenen härkää, kaksikymmentä aasintammaa ja kymmenen aasia.” Rukous oli rauhoittanut Jaakobin jännittyneen mielen siinä määrin, että hän ryhtyi nyt toimenpiteisiin, ei paetakseen vaan kohdatakseen Eesaun ja voittaakseen hänet rakkaudella. Eläinten valitseminen ja jakaminen osoitti Jaakobin kokemuksen karjankasvatuksessa, aivan kuten kunkin pienen karavaanin järjestys osoitti hänen viisautensa, sillä hän pani pienimmät ja arvottomimmat eläimet ensimmäisiksi ja arvokkaammat taaemmas.
32:16: ”Ja hän jätti ne palvelijainsa haltuun, kunkin lauman erikseen, ja sanoi palvelijoilleen: ’Menkää minun edelläni ja jättäkää välimatka kunkin lauman välille’.”?Pienten laumojen kulkiessa eteenpäin ehti kirjaimellisesti pitää hengähdystauon. Jokainen lauma teki siten uuden vaikutuksen ja siten kasvatti tarjotun lahjan voimaa ja tehoa.
32:17: ”Ja hän käski ensimmäistä sanoen: ’Kun veljeni Eesau kohtaa sinut ja kysyy: Kenen sinä olet, ja mihin menet, ja kenen ovat nuo elukat tuolla edelläsi? niin vastaa: Ne ovat palvelijasi Jaakobin, lähetetyt lahjaksi herralleni Eesaulle; ja katso, myös hän itse tulee jäljessämme’.”?Jaakob antoi tarkat ohjeet jokaiselle palvelijalle siitä, miten heidän tuli osoittaa kunnioitusta Eesaulle. Hän toisti jokaiselle sanamuodon, jossa Jaakobia kutsutaan palvelijaksi ja Eesauta herraksi ja jossa puhutaan lahjojen tarjoamisesta – kaikella tällä hän arvioi vähitellen voittavansa Eesan vihastumisen.
32:19–20: ”Samoin hän käski toista ja kolmatta ja kaikkia muita, jotka laumoja ajoivat, sanoen: ’Juuri näin on teidän sanottava Eesaulle, kun tapaatte hänet. 20 Ja sanokaa myös: Katso, sinun palvelijasi Jaakob tulee meidän jäljessämme’.”?Jaakob laski sen varaan, että lepytyslahjojen kasautuva teho tekisi vaikutuksen Eesauhun. Hyvin tehoisana huipentumana oli määrä olla Jaakobin mainitseminen nöyrästi palvelijana. ”Sillä hän ajatteli: ’Minä koetan lepyttää häntä lahjalla, joka kulkee edelläni. Sitten astun itse hänen kasvojensa eteen; ehkä hän ottaa minut ystävällisesti vastaan’.” Jaakob kutsui lahjojaan lepytyslahjoiksi. Ne oli näet tarkoitettu peittämään Eesaun kasvot, niin ettei tämä enää näkisi sitä rikkomusta, jonka Jaakob oli tehnyt häntä vastaan. Kun nämä lahjat valtaisivat Eesaun mielen, hän ei enää ajattelisi Jaakobin syyllisyyttä vaan katsoisi häntä ystävällisesti ja ottaisi hänet vastaan suosiollisesti.
32:21:?”Niin lahja kulki hänen edellänsä, mutta itse hän jäi siksi yöksi leiriin.” Matkustaminen yöllä ei ollut mitään epätavallista idässä. Niinpä Jaakob lähetti pienet lahjalaumat välittömästi kohti etelää, luultavasti ennen auringonlaskua. Itse hän jäi leiriin vähäksi aikaa.
32:22: ”Mutta yöllä hän nousi, otti molemmat vaimonsa ja molemmat orjattarensa ja yksitoista lastansa ja meni kahlauspaikasta Jabbokin yli.”?Jaakob ei kyennyt levottomuutensa tähden kauan lepäämään. Ennen kuin yö oli kulunut kovin pitkälle, hän otti perheensä jäsenet ja siirsi heidät Jabbokin etelärannalle kahlauspaikalla, joka sijaitsee noin 29 kilometriä Jordanilta.
32:23: ”Ja hän otti heidät ja vei heidät joen yli ja vei sen yli kaiken, mitä hänellä oli.”?Niinpä teltat oli purettu ja koko karavaani oli matkalla etelään. Siten Jaakob oli tehnyt kaikki tarpeelliset järjestelyt. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa lepyttääkseen veljensä, ja hän saattoi odottaa suunnitelmiensa tulosta luottavaisemmin mielin. On yksinkertaisesti viisautta sopia vastustajien kanssa niin pian kuin mahdollista, tarjota heille sovinnon kättä ja lepyttää heidät ystävällisyydellä.
Taistelu Penuelin luona
32:24: ”Ja Jaakob jäi yksinänsä toiselle puolelle. Silloin painiskeli hänen kanssaan muuan mies päivän koittoon saakka.” Kun Jaakob oli ensin ylittänyt virran perheineen, palasi hän takaisin toiselle rannalle, uskoi karjan palvelijoilleen virran ylitse toimitettavaksi. Itse hän jäi joen pohjoispuolelle. Yhtäkkiä hänet kohtasi nimetön mies, ja nuo kaksi ryhtyivät kovaan painiotteluun.
32:25: ”Ja kun mies huomasi, ettei hän häntä voittanut” – ts. kun tuntematon mies havaitsi, ettei hän voinut voittaa Jaakobin päättäväistä vastarintaa – ”iski hän häntä lonkkaluuhun” – lonkkanivelen kantaan – ”niin että Jaakobin lonkka nyrjähti hänen painiskellessaan hänen kanssaan.” Hänen lonkkansa nyrjähti tai halpautui kamppailussa tapahtuneen vääntämisen ja tuntemattoman miehen kosketuksen seurauksena.
32:26: ”Ja mies sanoi: ’Päästä minut, sillä päivä koittaa’. Mutta hän vastasi: ’En päästä sinua, ellet siunaa minua’.”?Huolimatta halpautuneesta lonkasta Jaakob piti pintansa taistelussaan miehen kanssa, jonka henkilöllisyydestä hän tuli joka hetki varmemmaksi. Se oli Herra itse, ihmismuodossa, joka tässä omaksui Jaakobin vastustajan roolin. Siitä syystä Jaakob vaatimalla vaati saada hänen siunauksensa ennen kuin hän sallii tämän lähteä.
32:27–28: ”Ja hän sanoi hänelle: ’Mikä sinun nimesi on?’ Hän vastasi: ’Jaakob’. 28 Silloin hän sanoi: ’Sinun nimesi älköön enää olko Jaakob, vaan Israel, sillä sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut’.”?Pelkän Jaakobin, kantapäästä kiinnipitäjän asemasta, jossa ominaisuudessa hän oli voittanut veljensä Eesaun, hän oli tässä edennyt Israeliksi, Jumalan kanssa painijaksi, Jumalan johtajaksi tai ruhtinaaksi, sillä hän oli pysynyt ruhtinaana taistelussaan Herran kanssa (Hoos. 12:4, 5).
32:29: ”Ja Jaakob kysyi ja sanoi: ’Ilmoita nimesi’. Hän vastasi: ’Miksi kysyt minun nimeäni?’”?Vrt. Tuom. 13:18. Ei ole syntisen ihmisen asia tuntea kaikki suuren taivaan Herran nimet. Sitä paitsi Herra oli jo ilmaissut nimensä.? ”Ja hän siunasi hänet siinä.”?Herra toisti virallisesti patriarkaalisen siunauksen (1. Moos. 28:13–15), johon sisältyi lupaus Messiaasta.
32:30: ”Ja Jaakob antoi sille paikalle nimen Penuel (Jumalan kasvot), ’sillä’, sanoi hän, ’minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja kuitenkin on minun henkeni pelastunut’.”?Kyseessä ei siis ollut ainoastaan ruumiillinen kamppailu, vaan samalla myös hengellinen paini, joka Jaakobin piti kestää. Mutta hän selviytyi koetuksesta. Hän kesti kunnes hän oli saanut Herran siunauksen, kunnes hän oli nähnyt Jumalan kasvojen kääntyvän hänen puoleensa armollisina ja kunnes hänen sielunsa oli parantunut kaikesta pelosta ja kauhusta.
32:31: ”Ja kun hän oli kulkenut Penuelin ohitse, nousi aurinko; mutta hän ontui lonkkaansa.”?Hänen juuri ohittaessaan öisen painipaikan ja lähtiessään sieltä pois, aurinko nousi. Auringon noustessa rohkeus, joka nyt oli vallannut hänen sydämensä, antoi hänelle voiman kohdata iloisin mielin veljensä Eesau. Hän oli luultavasti kiinnittänyt vähän huomiota vammaansa kamppailun aikana, mutta nyt nyrjähdys sai hänet irvistämään kivusta ja ontumaan.
32:32: ”Sen tähden israelilaiset eivät vielä tänäkään päivänä syö reisijännettä, joka kulkee lonkkaluun yli; sillä hän iski Jaakobia lonkkaluuhun, reisijänteen kohdalle.” Israelilaiset kunnioittivat vielä myöhempinäkin aikoina heidän esi-isänsä ihmeellisen taistelun muistoa asettamalla syrjään tämän osan eläimen lonkkaa Herralle pyhitettynä. Jumalan hyvyyden ja armon erityiset ilmoitukset ansaitsevat tulla muistetuiksi kautta aikojen niiden taholta, jotka ovat hyötyneet sellaisten kohtaamisten seurauksista.
Suomennos: Hannu Lehtonen