Kategoriat
Sana Ääni

Sassen raamattukäsitys

Sassen raamattukäsitys – Die Inspiration und Irrtumslosigkeit der Schrift, W. Wacler (20.2. 2001)

Luentojen äänitys SDG-Records(TM), kuvat J.Lammi.

Kategoriat
Ekumenia Kirkko Sana Teologia Ääni

Paavin valtaa vastaan/ Raamattu/ Teologian harjoittainen


Paholaisen perustamaa Rooman paavin valtaa vastaan (28.11. 2000)

Raamattu. Pyhän Raamatun inspiraatio ja ominaisuudet (24.1. 2001)

Teologian harjoittaminen ja historialliskriittinen raamatuntutkimusmetodi (9.5. 2001)

Luentojen äänitys SDG-Records(TM), kuvat J.Lammi.

Kategoriat
Luennot Sana Vanhurskauttaminen

KUINKA JUMALATON VANHURSKAUTETAAN?

Reima Jokinen, pastori, Lahti

Pelastavan uskon kohde on evankeliumi siitä, että Jumala on Kristuksen tähden leppynyt vihastaan maailman syntiä kohtaan. Me emme usko minkälaiseen Jumalaan tahansa: Tuomari-Jumala, lainsaarnaaja-Kristus tai jumalallistaja-Kristus ei anna syntejä anteeksi. Kun turvaudumme ristiinnaulittuun Jeesukseen, maailman syntien sovittajaan, joka kärsi, kuoli, heräsi kuolleista ja nousi taivaaseen, Jumala lukee uskomme vanhurskaudeksi. Eräs vanhurskautuksen seurauksista on se, että Kristus asettuu asumaan uskovaan. F. Hedberg siteeraa Martin Chemnitziä: “Seurakunnan sanomattoman suloisena lohdutuksena tässä elämässä lihan heikkouden alaisena, maailman vihatessa ja perkeleen kavalien hyökkäysten ahdistaessa on se, että Kristus, Jumalan Poika, on sitä lähellä, ei ainoastaan jumalallisessa luonnossaan, vaan ottamassaan ihmisluonnossa. Tämän kautta hän on samaa olemusta kuin mekin, sukulaisemme ja veljemme. Samoin me olemme hänen ruumiinsa jäsenet, hänen lihastaan ja luistaan. Tässä ihmisluonnossa hän on Vapahtajan virassaan meidän kanssamme tekemisissä ja vaikuttaa meissä jakaen meille armon ja hyvät tekonsa. Kristus näet jakaa uskoville ansionsa, armonsa, vaikutuksensa ja hyvät tekonsa vain omassa persoonassaan, ei muutoin eikä itse poissa olevana. Vastustajatkin myöntävät, että välttämättömästi meille lahjoitetaan itse Kristus, joka tulee omaksemme, on lähellämme ja yhdistyy meihin, että me hänestä, hänessä ja hänen kauttaan tulisimme täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä” (Hedberg: Pyhän kasteen puolustus, 1989,s.181-182, suom. Lauri Koskenniemi).

Yksimielisyyden ohjeen innokkaalta toimittajalta, Chemnitziltä, edellä lainattu sitaatti osoittaa, kuinka Lutherin teologian tunteva teologi voi iloisessa uskossa tunnustaa sekä sen, että Kristus olemuksellisesti asuu uskovassa, että sen, että vanhurskauttamisemme kuitenkin on pelkästään forenssinen tapahtuma (Jumala sydämessään julistaa jumalattoman vanhurskaaksi sen perusteella, että Jeesus kantoi maailman synnit).

Itsetuntemus – synnin tuntemista

Käytännön seurakuntaelämässä saarnaajan on osattava jakaa sanaa oikein. Luther opettaa, että ensin on saarnattava lakia, jotta ihminen tulisi oikeaan itsetuntemukseen. Niin kauan kuin ihminen ei ole kauhistunut syntiensä tähden, hän ei osaa tarttua lahjavanhurskauteen. Synnintunnossa ihminen löytää vain syntiä nun vaikuttimistaan, ajatuksistaan kuin kaikesta muustakin. Hän kokee, ettei hänen koko olemuksessaan ole mitään sellaista, jonka perusteella Jumala voisi hyväksyä hänet yhteyteensä. Ei löydy lohtua, ei jumalallista siementä. Tähän aina johtaa rehellinen itsetutkistelu. Jotta ihminen pääsisi tästä eteenpäin, hänet on saatava ohjatuksi itsensä ulkopuolelle ja kiinnittämään katseensa Jumalan armotekoihin.

Seuraavan käsityksen tunnustuksemme hylkää harhaoppina: “Usko ei katso yksin Kristuksen kuuliaisuutta vaan tarkkailee lisäksi sitä, kuinka Kristuksen jumalallinen luonto asuu ja vaikuttaa meissä ja kuinka tämä asuminen peittää meidän syntimme Jumalan silmiltä” (Yksimielisyyden ohje 3:63). Tunnustuskirjojemme opettamalla forenssisella vanhurskauttamisella on aina ollut vastustajansa. Sitä on pidetty liian ulkokohtaisena ja oikeudellisena. Yhä uudestaan yritetään löytää jotakin uutta, joka osoittaisi vanhurskauden olevan myös jotakin sellaista, jonka voisimme löytää kääntämällä katseen itseemme.

Toisenlainen evankeliumi

Tämän päivän Suomessa yksinomaan forenssisesti perusteltua vanhurskautusta vieroksuvat esimerkiksi ne uudemman Luther-tutkimuksen edustajat, jotka sanovat reformaattorin käsityksen uskonvanhurskaudesta poikenneen olennaisesti Sovinnonkaavan (Yksimielisyyden ohjeen) esittämästä. En ole aiheen ekspertti, mutta luulen seuraavan luonnehdinnan tavoittavan olennaisen: Heidän mukaansa Luther opetti, että vanhurskautus on kokonaistapahtuma, jossa Kristuksen jumalallis-inhimillisen persoonan ollessa tapahtuman keskuksena toteutuu hänen reaalisen läsnäolonsa voimasta samana tapahtumana sekä pyhitys, rakkaus, vanhurskaaksi julistaminen, vanhurskaaksi tekeminen, Jumalan armo, lahja ja suosio, jumalallistuminen, vieläpä itse usko. Edellä luetelluilla ei katsota olevan keskinäistä aikaisemmuutta, peräkkäisyyttä, syytä tai seurausta.

Koska akateemiset uustulkinnat lopulta vaikuttavat myös seurakuntasaarnojen sisältöön, on paikallaan kysymys: Jos vanhurskauttamisopin keskukseksi tulee ihmisessä asuvan Kristuksen evankeliumi, miten saarnaaja toimii silloin, kun helvettiä pelkäävä kääntymätön syntinen kysyy: “Miten minä pelastun?”. Jos saarnaaja pitää edellä luonnehdittua oppia johdonmukaisesti myös käytännön opetuksen sisältönä, hänen olisi opastettava etsijää uskoon jotakuinkin näin: “Sinussa olevan Kristuksen tähden Jumala ei näe enää syntejäsi, vaan pitää sinua vanhurskaana, sillä läsnä oleva Kristus ei ole toimettomana, vaan tekee sinua todellisesti vanhurskaaksi, antaa rakkautta lähimmäisiin, pyhittää, jumalallistaa ja myös muovaa uskoasi. Itse asiassa et edes voisi uskoa ilman hänen läsnäoloaan, sillä oma uskosi on vain tyhjä kuori. Katso siis tähän Kristukseen”.

Saarnaaja voisi vaatia edellä esitettyyn korjausta ja sanoa, ettei ihmisen suinkaan pitäisi katsoa sisimpäänsä, vaan lupauksiin, ja Jumalan tehtävä olisi sitten katsoa ihmiseen. Tämä ei kuitenkaan muuttaisi itse vanhurskauttamisen syytä yhtään vähemmän ihmiskeskeiseksi. Usko olisi kuin olisikin ihmisen vanhurskaaksitekevä tila tai ominaisuus, olkoonkin että tässä tapauksessa voitaisiin puhua “lahjatilasta” tai “lahjaominaisuudesta”. Jos ratkaisevaa olisi tapahtuma ihmisessä eikä tapahtunut muutos Jumalan sydämessä, miten synnin hädässä oleva voisi löytää varmuuden syntiensä anteeksiannosta katsomalla vain ulkopuolelleen?

Usko on pelkkä väline jo olemassaolevan vanhurskauden soveltamisessa omalle kohdalle, eräänlaista taivaskanavan aukeamista. Se ei ole ihmisen ansiollinen teko. Luther sanookin, ettei usko vanhurskauta edes sillä perusteella, että se on Pyhän Hengen lahja, vaan vain siksi, että sillä on tekemistä Kristuksen kanssa. On tyydyttävä siihen psykologisesti vaikeasti tajuttavaan tosiasiaan, että usko ei omana tekonamme ole yhtään mitään, mutta silti usko on se ainoa väline, jolla saamme pelastuksen omaksemme.

Usko kohdistuu aina Jumalan valmiiksi saattamiin, pysyviin, vaikuttaviin ja kaikkia varten tekemiin julkisiin pelastustekoihin. Se ottaa ne vastaan. Raamatun mukaan meidät on jo ostettu Jumalalle (esim. 2.Piet.2:1), Jumala on jo jättänyt lukematta maailmalle sen rikkomukset (2.Kor.5:19). Siksi pelastusta voidaan julistaa kaikille. Epäuskoista ihmistä voitaisiin ohjata uskomaan ihmisessä asuvaan Kristukseen vain siinä tapauksessa, että läsnäolosta olisi olemassa yleinen lupaus. Sellaista lupausta ei ole. Kristus asuu vain uskovissa.

Olen sitä mieltä, että “läsnä olevan Kristuksen evankeliumin” edustajat eivät hyväksy oppia koko syntisen maailman objektiivisesta vanhurskauttamisesta. Jos sitä ei hyväksytä, uskoa ei voida ymmärtää pelkäksi kerjääväksi kädeksi, joka vain ottaa vastaan kaikkia varten jo olemassa olevan, riittävän ja täydellisen pelastuksen lisäämättä siihen mitään.

Miten Kristus on läsnä uskossa?

Usko syntyy Lutherin mukaan armonvälineiden kautta Pyhän Hengen vaikutuksesta. Hän kirjoittaa: “Meidän pitää yksinkertaisesti tulla siunatuiksi Aabrahamin ja hänen uskonsa kanssa, joka kohdistui lupaukseen. Lupauksen turviin on paettava aivan ensimmäisenä sen vuoksi, että kuulisimme siunauksen äänen eli evankeliumin. Siihen on uskottava. Se ääni, jolla Aabrahamia siunattiin, tuo mukanaan Kristuksen. Kun hänet on uskossa otettu vastaan, niin heti annetaan Pyhä Henki Kristuksen tähden” (WA 40 1,400-401). Pyhä Henki annetaan, kun ihminen on puhdistettu eli luettu vanhurskaaksi: “Ensin Hän puhdistaa meidät imputatiivisesti (julistamalla meidät sydämessään puhtaiksi), sitten Hän antaa Pyhän Hengen, jonka kautta puhdistumme myös olemuksellisesti” (WA 39,1,99). Ensin tartumme Kristukseen Pyhän Hengen vaikuttamalla uskolla, jonka jälkeen saamme Kristuksen tähden Pyhän Hengen täyteyden.

Uudemman tutkimuksen edustajat tuovat mielellään esille eräitä Luther-sitaatteja, jotka heidän mielestään osoittavat järjestyksen uskosta uskon seurauksiin ongelmalliseksi. Omasta mielestäni Luther ei lainkaan anna aihetta uskon ja sen seurausten rajan hämmentämiselle. Seuraavaksi muutama paljon käytetty sitaatti:

Puhuessaan Kristuksen asumisesta uskovassa Luther kirjoittaa: “Kristus on nimittäin uskon kohde, muttei ainoastaan kohde, vaan niin sanoakseni itse uskossa on Kristus läsnä” (WA 40 1,229). Olen sitä mieltä, että sana kohde toi Lutherin mieleen jotakin sellaista, joka on “kaukana”. Lauseen ydin on mielestäni: “Kristus on nimittäin uskon (etäämpänä oleva, ulkopuolellamme oleva) kohde, muttei ainoastaan sellainen, vaan niin sanoakseni itse uskossa Kristus on paikalla”. Virkkeen tarkoitus ei ole hämärtää Kristuksen ja uskon välistä rajaa. Usko tarttuu. Kristus on Kristus. Usko on uskoa. Luther tahtoi painottaa, ettei usko Kristukseen jää jonkinlaiseksi etäsuhteeksi, vaan vaikuttaa läheisen kanssakäymisen. Missään tapauksessa tässä ei sanota, että Kristuksesta olisi tullut uskon subjekti [tekijä, so. joka uskoo toim. huom.].

Luther kyllä toteaa, että uskon ja Kristuksen tulee täydellisesti liittyä yhteen (omnino coniungi). Luther tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että usko tarttuu lujasti kohteeseensa. Kun Luther siis kirjoittaa: “Kristuksen ja uskon pitää liittyä yhteen” (Oportet Christum et fidem omnino coniungi), sen ei ole ajateltava tarkoittavan esimerkiksi: “Kristuksen ja uskon pitää olla täysin yhtä—tai sekoittua keskenään” (Oportet Christum et fidem omnino unum esse— tai: commisceri).

Luther kirjoittaa: “…huomattava, että nuo kolme: usko, Kristus ja hyväksyminen eli vanhurskaaksi lukeminen ovat yhteen liittyneinä. Usko nimittäin tarttuu kiinni Kristukseen ja omistaa hänet läsnäolevana. Se sulkee hänet sisäänsä kuin sormus jalokiven. Sen ihmisen, jonka sydämestä löytyy tällainen Kristukseen tarttunut usko, Jumala lukee vanhurskaaksi” (WA 40 1,233). Oikea usko on aina elävää sydämen uskoa vastoin pelkkää totenapitämistä, ja se sulkee sisäänsä Kristuksen. On mahdotonta, ettei tällainen usko vanhurskauttaisi. Skolastikkoja vastaan, jotka pitävät uskoa ansiollisena tilana siihen liittyvän rakkauden tähden, Lutherin oli korostettava, ettei uskon voima ollut sitä elävöittävässä rakkaudessa, vaan itse Kristuksessa, uskon kohteessa—vain Hänen tähtensä uskossa on ytyä!

Uskomme lupaukseen

Vanhurskauttavan uskon kohde ei ole meissä asuva Kristus, vaan julistettu lupauksen Kristus, joka otti pois maailman synnin Jumalan edestä. Vain tämä usko luetaan vanhurskaudeksi, sillä Jumala leppyy vain Kristuksen 2000 vuotta sitten osoittaman kuuliaisuuden tähden. Kun on kysymys siitä, mistä ihmisen vanhurskaus löytyy, ovat sekä Jumalan että ihmisen silmät tiukasti kiinnittyneet samaan kohteeseen, Kristuksen koko lunastustyöhön. Siinä Jumala leppyy, siinä ihminen saa rauhan. Poikansa lunastustyö silmiensä edessä Jumala on vanhurskauttanut Aatamista alkaen. On sielunhoidollisesti erittäin vapauttavaa, ettei tarvitse ajatella Jumalan hyväksymisen perustuvan mihinkään itsessä tapahtuviin muutoksiin, tiloihin tai ominaisuuksiin, olivat ne sitten mitä tahansa.

Jumala on leppynyt

Me emme tietäisi Kristuksesta mitään olennaista, ellemme tuntisi hänen hyviä tekojaan. Sovitustyö vaikutti sen, että Jumalan viha maailmaa kohtaan kokonaan sammui. Mikään mahti maailmassa ei saa sitä enää uudelleen syttymään, sillä Jumalan Pojan veri tyydytti täysin Jumalan rankaisevan vanhurskauden vaatimukset. Jeesuksen veren suojissa olemme turvassa. Synti on ikuisesti poissa. Koska Jumala on leppynyt jokaiseen luomaansa ihmiseen, saa myös jokainen uskoa pelastuksekseen ja päästä taivaaseen ilman lain tekoja, yksin Kristuksen tähden. Jumalan kiitos, Hän ei ole leppynyt vain minuun, jossa Kristus asuu, vaan myös niihin kaikkiin epäuskoisiin, joilla on vielä armon aikaa.

Kategoriat
Luennot Sana

JEESUS KRISTUS ON HERRA!

Hermann Sasse (1895-1976) on tämän vuosisadan voimakkaita tunnustusluterilaisia teologeja. Jo opiskelunsa alkuvaiheessa (1916-18) Sasse tuli kriittiseksi aikansa liberaaliteoiogiaa kohtaan. Hänen kasvava vakaumuksensa oli: “Sen kanssa pystyi kyllä elämään, mutta ei kuolemaan.”

Pappisvihkimyksen (1920) jälkeen hän opisklii USA:ssa, jona aikana hän kiinnostui Lutherista ja kirkkoisistä – ja liittyi tunnustusluterilaisten riveihin.

1930-luvulla Sasse luennoi Erlangenin yliopistossa kirkkohistorian professorina. Natsien uhatessa raamatullista opetusta hän omaksui johtajan roolin Tunnustuskirkossa. Kirkon vaikeina aikoina häntä erityisesti vihastutti Barmenin sopimus; hän vastusti väärää ekumeniaa ja barthilaista reformoituun teologiaan pohjautuvaa kirkkodiplomatiaa.

Ennen kuin Sasse muutti Australiaan vuonna 1949, hän yritti kaikin tavoin estää oman kirkkonsa, Baijerin luterilaisen kirkon liittymistä Saksan evankeliseen kirkkoon. Sassen oma vakaumus oli, että tämä liitto merkitsisi loppua luterilaisen kirkon tunnustuksellisuudelle Saksassa ja että se oli selvä hyökkäys Raamattua ja Tunnustuskirjoja vastaan. Esitettyään avoimesti kantansa myös kirkon johdolle ja huomattuaan yritykset turhiksi Sasse luopui virastaan ja liittyi Saksan vapaaseen luterilaiseen kirkkoon. Hänen ehdoton kantansa luterilaisiin tunnustuskirjoihin, Lutherin alttarin sakramentinpuolustus ja syvä ymmärrys sekä ennen kaikkea kirkkopoliittista manipulointia kohtaan tuntemansa vastenmielisyys pakottivat hänet tähän muutokseen. Hän ei koskaan katunut ottamaansa askelta, koska se oli hänelle Jumalan Sanaan sidotun omantunnon kysymys.

SLEY on julkaissut Hermann Sassen Olen luterilainen. Englanninkielisinä Concordian julkaisemia Sassen teoksia saa SLEY:stä.

JEESUS KRISTUS ON HERRA!

Dr. Hermann Sasse

Emme pääse pitkällekään yrittäessämme ymmärtää profeettojen kokemuksia, ellemme tajua aivan alusta lähtien, että on oikeita profeettoja ja vääriä profeettoja, aitoja profeettoja ja epäaitoja profeettoja. Psykologian keinoista ei ole lainkaan apua tämän erotuksen tekemisessä. Uskontopsykologi ei pysty sanomaan, miksi Jeremiaan kokemukset ovat todellista profetiaa, kun taas “valheprofeettojen” kokemukset eivät sitä ole.

Myöskään ei tämä eron tekeminen ole jotakin myöhemmin dogmaattisesta näkökulmasta käsin lisättyä. Selvän pesäeron tekeminen väärään profeetan virkaan kuuluu kaiken profetian luonteeseen, sillä se asettaa rajan itsensä ja ekstaattisten uskontojen hengellisyyden välille. Profeetat pelkäsivät, että he itsekin saattaisivat joutua harhaan. Tästä syystä Aamos kieltäytyi arvonimestä nabi eli profeetta. Siksi Israelin profeetat kamppailivat “valheprofeettoja” vastaan.

Kuinka voidaan vetää raja oikean ja väärän profeetan viran välille, todellisen ja kuvitellun kutsumuksen välille, aidon ilmoituksen ja hurmahenkisen innostuksen ilmentymien välille, vastaanotetun sanan puhtaan ja epäpuhtaan julistuksen välille? Tämä on profetian teologinen ongelma, johon jo uskontohistoriaan liittyvä katsaus johtaa meidät. Jopa aito profeetta voi lakata olemasta Jumalan välikappale ja viestinviejä. Uskontohistoria kertoo monista näkyihin pohjautuvista samankaltaisista kokemuksista. Siinä, että näiden kokemusten joukossa on erityinen ryhmä aitoja profeetallisia kokemuksia, joissa ihmisiä kutsutaan todelliseen Jumalan Sanan julistajan virkaan, piilee profetian arvoitus.

Jos me tutkimme pääsiäiskokemusten luonnetta vertaamalla niitä profeetan viran eri tyyppeihin, me heti näemme niiden vastakohtaisuuden. Sitä, mitä profeetat kokivat, tapahtui aina uudestaan halki vuosisatojen. Pääsiäiskokemus rajoittui yhteen ainoaan sukupolveen. Se, mitä tapahtuu profeetalle, tapahtuu yksilölle. Näin saattaa olla myös pääsiäisen ollessa kysymyksessä, mutta se kokemus voi myös tapahtua ihmisjoukolle (vrt. Emmauksen tien kulkijat, yhdentoista opetuslapsenjoukko, ne 500 silminnäkijää).

Toisaalta kummallakin kokemustyypillä on yhteistä se, että niihin liittyy kutsumus ja tehtävä. Virka suodaan: toisessa tapauksessa profeetan, toisessa taas apostolin. Ei jokainen, joka koki pääsiäisen, tullut apostoliksi; tämä kokemus voi myös tehdä ihmisryhmästä kirkon. Kuitenkaan kukaan ei voinut olla apostoli sanan ahtaassa merkityksessä, ellei hän ollut Jeesuksen ylösnousemuksentodistaja (Ap.t. 1:22), vaikka Uusi Testamentti toki käyttää termin väljempää merkitystä kuin tämä tiukan teologinen apostoli-sanan käyttö ilmoituksen välittäjänä. Sanan yleisempi merkitys käsittää myös kiertelevät saarnamiehet. 1. Kor 15:7:n mukaan Jeesus ilmestyi kaikille apostoleille. Apostolin virka ja pääsiäiskokemus ovat toisistaan erottamattomia, aivan yhtä läheisiä termejä kuin profeetan virka ja profeetallinen kokemus.

Jotta voitaisiin ymmärtää oikea pääsiäiskokemus, on tärkeää nähdä se apostolisena kokemuksena. Apostolin virka, joka on sidottu yhteen ainoaan historian sukupolveen, on jotain aivan uutta verrattuna profeetan virkaan. On äärimmäisen merkittävää, että Kristuksen tulemisen jälkeen profeetan virka, vaikka se ei häviäkään, muuttuu aivan toiseksi. Kristikunnassa profeetan virka on virka kirkon sisällä, apostolin viralle varmasti alistettu. Efesolaiskirjeen 2:20:ssa sanotaan kirkosta, että sen perustuksena ovat apostolit ja profeetat. Apostolit mainitaan ensimmäiseksi.

Profeetan viran poistaminen itsenäisenä ja samanarvoisena tekijänä apostolien ja heidän todistuksensa kanssa ei sujunut ilman kamppailua. Mutta montanolaisuus1 osoitti, miten tarpeellinen tämä poissulkeminen oli, tämä taistelu “Hengen ja viran” välillä, kuten sitä tavallisesti kutsutaan, sillä Montanus väitti itsestään sitä, mitä luvattiin Pyhästä Hengestä Johanneksen evankeliumissa, kuten väittivät itsestään myöhemmin myös Mani ja Muhammed.

Sen tajuaminen, että ilmoitus Kristuksessa ei ole jotain keskeneräistä tai suhteellista, seisoo tai kaatuu sen myötä, käykö apostolin virka profeetan viran edellä. Aina siellä, missä profetia vahvistaa itsenäisyytensä ja voimansa, se on uhkana sen ilmoituksen lopullisuudelle, joka tapahtui kerran historiassa, uhkana sille, mistä apostolin virka todistaa. Kristuksen kirkko on apostolinen, ei profeetallinen kirkko. Tämä ei merkitse, kuten jotkut nykyään väittävät, Hengen tukahduttamista, uskonnon rajoittamista luutuneen instituution sisälle. Pikemminkin se ilmaisee syvän vakaumuksen siitä, että ilmoitus on jo tapahtunut, että Jumalan Sanaa ei enää vain anneta ja määrätä yksilölle siellä täällä, vaan että Sana on tullut hihaksi.

Apostolin virka annettiin yhden ainoan kerran yhdessä ainoassa sukupolvessa. Apostolin virka kulkee samaan suuntaan kuin profeetan virka, ja kuitenkin se on jotain aivan muuta. Apostolin viralla, joka perusti kirkon, on johtoasema profeetan virkaan nähden, mikä puolestaan toimi seurakunnan synnyn valmistelemiseksi. Apostolisen kokemuksen täytyy siis olla jotain aivan muuta kuin profeetallisen kokemuksen, jotain ainutkertaista, jotain, jolla ei ole vertaa historiassa. Se, mitä tapahtui apostoleille, oli ilmoituksen täyttymys, joka tapahtui Kristuksessa, sen tapahtuman kokemus, jonka avulla tulee todeksi, että Jeesus Kristus on Herra. Tämä tosiseikka todetaan sanoilla “Herra on ylösnoussut.”

Jos asia on näin, meidän on luovuttava siitä yleisestä pääsiäistä koskevasta väärinkäsityksestä, jonka mukaan opetuslapsilla olisi ollut vain näkyjä Kristuksesta. Nämä olisivat saaneet heidät vakuuttuneiksi siitä, että heidän Mestarinsa oli elossa, mistä he taas olisivat tehneet sen johtopäätöksen, että Hän oli noussut kuolleista. Kristusta koskevat näyt, riippumatta siitä, mitä mieltä niistä ollaan, eivät ole rajoittuneet niihin aikoihin. Kuinka pääsiäiskokemukset eroavat muista Herran näyistä ja ilmoituksista (2. Kor. 12:1), jotka myös apostoli Paavali tuntee?

Opetuslapset olisivat varmaankin voineet tulla siihen käsitykseen, että Jeesus ainakin jollakin tavoin eli ilmankin niitä pääsiäisen päiviä, jolloin tapahtui sellaista, joka muutti heidän koko elämänsä. Kun rakastettu ja kunnioitettu mestari otetaan omasta elämänpiiristään pois, on lähes luonnollista tuntea, että hän jollain tapaa elää edelleen kuolemansakin jälkeen. Meidän täytyy vain muistaa, mikä merkitys Sokrateen kuolemalla on siihen, miten Euroopan perinteessä ihmiset ovat ajatelleet kuolemattomuudesta. Ei, sillä, mitä opetuslapsille tapahtui, täytyy olla täysin erilainen sisältö. Uuden Testamentin todellinen pääsiäissanoma kuuluu, ei “Jeesus elää”, vaan “Jeesus on ylosnoussut.” Jotakin tapahtui. Jumala teki jotain täysin ennenkuulumatonta, jotain täysin ainutlaatuista. Tämä ennenkuulumaton tapahtuma, joka voidaan kuvata vain sanalla “ylösnousemus”, ei ole joku johtopäätös ja yhteenveto pääsiäiskokemuksesta, jotakin pääteltyä, ei edes varmuutta siitä, että Jeesus elää edelleen. Kuinka totta se onkin, se ei ole asian oleellinen kohta. Pääsiäisen olennaisin sisältö ja varsinainen ydin on “Jeesus on ylösnoussut.”

1Fryygiassa l00-luvun lopulla elänyt Montanus johti lopunaikojen liikettä. Hän julisti, että taivaallinen Jerusalem laskeutuisi pian lähelle heitä. Montanolaiset elivät Pyhän Hengen pikaisen vuodattamisen odotuksessa. Heissä näkyivät järjestäytyneen yhteiskunnan vastustajien tyypilliset piirteet. Heidän ryhmässään kehittyi, varsinkin Pohjois-Afrikassa, erittäin askeettisia piirteitä. Kirkkoisä Tertullianus liittyi myöhemmin heihin (toim. huom.).

Kategoriat
Luennot Sana

EVANKELIUMIN JULISTUSTYÖ?

Kirjoittaja on professorina amerikkalaisen tunnustuksellisen (vielä) luterilaisen kirkon Missouri-synodin (LC-MS) pappisseminaarissa Fort Wayne, Indianassa. Artikkeli on katkelma monografiasta: “‘Church Growth” As Mission Paradigm, A Lutheran Assessment’, jonka on julkaissut Our Savior Lutheran Church Houston, Teksasissa (1994), jossa kirjottaja käsittelee Kirkon kasvu-liikettä ja ajattelua Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen lähtökohdista. Tämä liike on myös levinnyt Suomen kirkkoon.

EVANKELIUMIN JULISTUSTYÖ VAI MAALLIKKOJEN ITSEPALVELU-HENKILAHJOILLA HÖYSTETTYNÄ?

 

Kurt Marquart Professori, Fort Wayne, Indiana, USA

Helluntailaisten erikoistarjouksia

Katsokaamme tekstiä 1. Kor. 12, joka käsittelee ‘hengellisiä ihmisiä’ tai ‘hengellisiä asioita’ (sana pneumatikoon 1. jakeessa voidaan kääntää kummallakin tavalla). Eri lahjat, tehtävät ja toiminta, joita kuvaillaan yksityiskohtaisesti jakeissa 4-10, laitetaan oikealle paikalleen jakeessa 28: “Jumala on seurakunnassaan asettanut ensinnäkin jotkut apostoleiksi, toiseksi jotkut profeetoiksi ja vielä [kolmanneksi] jotkut opettajiksi. Muutamilla on [sitten] voima tehdä ihmeitä, toisilla [sitten] parantamisen lahja, toisilla kyky auttaa muita, toimia johtajana tai puhua kielillä.” [Suomalainen käännös jättää pois sanat kolmanneksi sekä Sanat sitten ja sitten: suom. huom.] Nämä viimeksi mainitut numeroimattomat kohdat todellakin käsittävät erityisiä kykyjä, kuten parantamisia tai kieliä. Mutta numeroidut virat, siis ensimmäisestä kolmanteen, taas käsittävät vain julkisen evankeliumin julistamistoiminnan, aivan kuten Efesolaiskirje 4:11 sanoo.

Keskeinen kysymys 1. Kor. 12:n tulkinnassa on epätavallisten lahjojen asema, joihin kuuluvat ihmeet (kuten parantaminen), kielet ja niiden tulkitseminen, sekä profetoiminen, johon vastaavasti liittyy henkien erottaminen. Tuleeko näitä pitää “erikoistehosteina”, jotka liittyvät kirkon perustamiseen (perinteinen katsantokanta), vai tarkoitetaanko niitä kristillisen uskon normaaleiksi lisiksi, jotka ovat olleet kadoksissa tai “tukahdutettuina” lähes koko kirkon historian ajan, mutta jotka helluntailaisuus on meidän aikanamme “palauttanut” käyttöön. Irvingiläiset1 ja mormonit ovat toimineet tämän “kielilläpuhumisen” suunnan näyttäjinä ja tienraivaajina 1800-luvulla.

Uusi Testamentti sulkee täysin pois helluntailaisen vaihtoehdon. Otan esille vain muutaman kaikkein selvimmistä teksteistä. Vaikka evankelista Filippus pystyi tekemään ihmeitä (Ap.t. 8:6), on selvää, ettei hän pystynyt välittämään Pyhän Hengen näkyvää merkkiä: apostolien oli tehtävä se rukouksin ja kättensä päällepanemisin (j. 14-19). Samoin pystyivät Pietarin ja Paavalin, eivät kenen tahansa matti ja maija meikäläisen, varjo tai liinat parantamaan (Ap.t. 5:12-16). Paavali kutsuu sellaisia ihmeilmentymiä “apostolin merkiksi” (2. Kor. 12:12). Se, että tehdään jyrkkä ero toisaalta apostolien ja profeettojen välillä rakennuksen perustuksena ja toisaalta muun rakennuksen välillä (Ef. 2:20-22), ei ole “dispensationalismia” (kuten helluntailaiset kuvittelevat) vaan Paavalin itse opettamaa apostolista oppia. Huolimatta niistä täysin mielettömistä nykyajan “armolahjalaareista”, joista kesäleirien nuoret2 saavat “löytää” itsessään mm. apostolin ja profeetan lahjat, käy Ef. 2:20:sta ilmi se tosiseikka, että apostolis-profeetallinen perusta luotiin kertakaikkisesti valmiiksi, eikä sitä voi uusia yhtään enempää kuin sen kulmakiveä itse Jeesusta Kristusta voisi toistaa (Room. 6:10; Hebr. 10:10). “Muuta perustusta ei kukaan voi panna” (1. Kor.3:11) – ja Herran valitsemat apostolit (Ap.t. 1:21-26) ovat erottamaton osa tätä ainutkertaista peruskalliota (Matt.16:18).

Apostoleissa (myös Paavalissa!) ja profeetoissa Korintin kirkolla oli koko Kristuksen täyteys, joka näkyi sellaisissa Hänen Henkensä erityisissä ilmenemismuodoissa (phan eroosis, 1.Kor.12:7), joita Hän oli halunnut antaa. Tänäänkään ei Jumalan käsi tietenkään ole lyhentynyt (Jes. 59:1). Hän voi toimia ja toimiikin viisaassa ja armollisessa sallimuksessaan ihmeellisesti milloin ja missä Hän haluaa, varsinkin vastauksena omiensa rukouksiin. Mutta sitä erityistä merkkien saattoa, joka seurasi kirkon apostolisprofeetallisen perustuksen laskemista – ja mitä Saatana yrittää jäljitellä (2. Tess. 2:9) – ei voida odottaa tänään sen enempää kuin uusia apostoleja ja profeettoja (kts. myös Hebr. 1:1-4; 2:1-4). Eikä sellaisia asioita voida “palauttaa” tai järjestää “uudistus” liikkeeksi, kuten myös esim. Missouri-synodin karismaatikot kuvittelevat.4 Pikemminkin, se mikä on pysyvää, kaikkia aikoja varten, on “Hengen, veden ja veren” todistus (1. Joh. 5:6-8). Se, jolla on Kristus tämän armovälineissä, on täydellinen Hänessä (Kol.2:9). Täysi evankeliumi ei merkitse saarnaamista plus ihmeitä (helluntailaisten unelma) tai saarnaamista plus armolahjoja (karismaatikkojen ja Kirkon Kasvuliikkeen haave), vaan saarnaamista plus sakramenttejä. Sanan ja sakramenttien virka, jonka Kristus perusti apostolin viran erityisessä muodossa, jatkuu tänään tavallisena evankeliumin saarnavirkana (1. Kor. 4:1). Kirja Paavin valta ja johtoasema sanoo: Saarnavirka pohjautuu apostolien yleiseen kutsumukseen.5 Juuri tästä Jumalan asettamasta evankeliumin saarnavirasta helluntailainen Kirkon kasvu-ajattelu on päättänyt päästä eroon: “Ennen kuin me pidämme pyhäkouluopettajien ja kirkon kukkien jakajien [erikoisjuhlina, toim. huom.] ‘ordinaatiota’ ihan saman arvoisena kuin kirkon vanhimman tai piispan virkaan ‘ordinaatio’, emme voi väittää toimivamme Kristuksen ruumiina.”6

 

Epäraamatullinen systemaattinen teologia

Selvä varoitusmerkki siitä, että Raamattu on hylätty väärän systemaattisen teologian vuoksi, on oppiväite siitä, että “Hengen lahjat” ovat yksi asia (oikealla nimellä kutsuttuna kharismata) ja Hengen hedelmät (Gal. 5:22, 23) taas aivan toinen asia. Hunter, Werning sekä Missouri-synodin julkaisema opettajien käsikirja7 seuraavat kaikki C. Peter Wagneria tässä kohden.8 Vaikkakin käsikirjassa His Love – Our Response myönnetäänkin, että ‘jossakin mielessä Hengen hedelmä on lahja”, lisätään siinä heti: “Mutta hedelmä ei ole kharismata”. Mutta miksi ei? Tämä karismaatikkojen lempiväite, että kharismata on tekninen termi lahjoille vaan ei Hengen hedelmille, on täysin perusteeton. Ensinnäkin, termiä kharismata (lahja) käytetään yleisessä merkityksessä, esim. Room. 5:15, l6 ja 6:23 (“Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä”). Toiseksi, sanaa kharismata ei käytetä ollenkaan yhdessä Raamatun kolmesta lahjaluettelosta, nimittäin Efesolaiskirjeen 4:ssa luvussa! Tässä lahjaa merkitsevät sanat ovat kharis (yleinen sana, joka merkitsee armo) doorea, doma ja verbina didoomi (j. 7-11). Kolmanneksi, sana pistis (‘usko’ tai ‘uskollisuus’) esiintyy sekä väitetyssä lahjalistassa 1. Kor. 12:9:ssä, ja Hengen hedelminä Gal. 5:22:ssa yhdessä sanan ‘rakkaus’ kanssa (vrt. 1. Kor. 13:13). Ja vielä lopuksi, Jaakob kirjoittaa, että “jokainen hyvä anti (dosis) ja täydellinen lahja (dooreema) tulee ylhäältä…” (1:17).

On tietysti ero kirkon virkojen (ja niitä vastaavien taitojen) ja henkilökohtaisen pyhityksen välillä, ja kuitenkin kaikki nämä ovat hyviä lahjoja ‘ylhäältä’. Hengen hedelmien poistaminen Hengen lahjoista tarkoittaa Raamatun vääristämistä ja muuntelemista vieraan ja oudon opin hyväksi.

Tämä outo oppi (armo)lahjoista Hengen hedelmien ‘vastakohtana on yhtä epätunnustuksellinen kuin se on epäraamatullinen. Vaikka Tunnustuskirjat tuntevatkin erilaisia lahjoja evankeliumin palvelijoiden joukosta, 1. Kor. 12:n hengessä (kts. Schmalkaldenin opinkohdat IIIIV/9), pääpaino on täsmälleen Pyhän Hengen lahjoissa, kuten vanhurskauttavassa ja pyhittävässä uskossa, rakkaudessa ja muissa hyveissä (kts. erityisesti Iso katekismus: Uskontunnustus, Kolmas uskonkohta ja Sovinnon kaava II). Luterilaiset uushelluntailaiset sen tähden turhaan vetoavat Vahan katekismuksen kolmannen uskonkohdan selityksessä olevaan lauseeseen: “Pyhä Henki on… valaissut minut lahjoillaan.” Tällä kielenkäytöllä ei ole mitään tekemistä lahjojen kanssa helluntailaisten tai uushelluntailaisten ja Kirkon kasvuliikkeen väittämässä merkityksessä, vaan se nousee siitä syvällisestä ymmärryksestä, että Kristuksena (kr. Voideltu ja hebr. Messias) Herramme olu saanut Hengen lahjat ei vain jossain määrissä, kuten muut pyhät, vaan koko Jumalan täyteydessä (Yksimiehisyyden ohje VIII, 72-74, toim. käänn.). Tässä viitataan Jesaja 11:2:een ja 61:1:een. Siksi kirkossa lauletaan, kuten on jo laulettu yli vuosituhannen ajan, ei vain joistakin kuvitelluista määrista, vaan hengen seitsenkertaisista armolahjoista [Veni, Creator Spiritus].

1 Irvingiläiset olivat Edward Irvingin perustama ryhmä, joka oli alunperin Skotlannin presbyteerikirkosta. Irving ihastui sekä katolisuuteen että eräänlaiseen helluntailaisuuteen ja tunsi erityistä vetovoimaa lopunajan pohdinnoille. Järjestöllä oli omat “apostolit”. Irvingiläiset näivettyi ryhmänä 1900-luvun alussa, kun heidän ennustustensa vastaisesti kirkon viimeinenkin apostoli kuoli ennen Jeesuksen toista tulemista. Pieper mainitsee Dogmatiikassaan s. 70 uskonpuhdistuksen ajan ryhmistä, jotka hylkäävät Lutherin vaatimuksen Raamatun yksinomaisesta määräämisvallasta kirjaimen orjuutena ja tahtovat rinnastaa ns. sisäisen sanan Raamatun ulkonaiseen sanaan muka korkeampana ilmoituksena. 1800-luvulta hänen luettelossaan ovat mm. myös irvingiläiset ja mormonit: toim. huom.]

2 Sanottakoon kuitenkin rehellisesti, että C. Peter Wagner (Kirkon Kasvuliikkeen johtajia) pitää ”tunne-elämän kypsyyttä” ennakkoedellytyksenä: “Nyrkkisääntöni on, että jos olet 18-vuotias etkä tiedä, mitkä ovat omia lahjojasi, ala ole huolissasi; olet todennäköisesti liian nuori. Kuitenkin, jos olet 25-vuotias etkä vieläkään tiedä lahjojasi, sinun on aika alkaa olla huolissasi.” (Your Spiritual Gifts Can Help Your Church Grow. Glendale, California.1979. Regal Books. s. 254)

3 Seuraten Raphael Gassonia (1966), joka väittää olleensa silminnäkijänä erilaisissa esimerkkitilanteissa, Wagner varoittaa väärennetyistä “uskon, ihmeitten, parantamisen ja kielillä puhumisen ja niiden tulkitsemisen lahjoista, joita Saatana parhaillaan tuottaa” (Ed. teos. s. 100).

4 L. Christensonin kirjassa Welcome, Holy Spirit, jota säännöllisesti suositellaan Missourin uudistuksen nk. RIM-raportissa, todetaan: “jos karismaattinen uudistus kiinnittää erityistä huomiota hengellisiin lahjoihin, johtuu se siitä, että me uskomme, että hengellisten lahjojen koko skaalan palauttaminen kirkolle on osa Herran tämänhetkistä suunnitelmaa” (s. 25). Ja edelleen: “Karismaattinen herätys on noussut vastauksena Jumalan Hengen majesteettiseen liikkumiseen 1900-luvun loppupuoliskolla” (s. 23).

5 Marquartin oma käännös saksasta.

6 Karismaattisen uudistusliikkeen jäsen James Dunn, jota siteerataan Greg

Ogdenin kirjassa The New Reformation: Returning the Ministry to the People of

God. Grand Rapids. 1990. Zondervan. s. 212.

7 Hunter (s. 180; Gifted for Growth, 1985), Werning (s. 38; Vision and Strategy for Church Growth, 1977) sekä His Love – Our Response (opettajien käsikirja, s. 7) kaikki seuraavat C. Peter Wagneria tässä kohden. (s. 88; Your Spiritual Gifts Can Help Your Church Grow).

8 On tietenkin henkilökohtaisia eroja. Kun Wagner pitää Hengen hedelmiä ennakkovaatimuksena hengellisten lahjojen tehokkaalle harjoittamiselle (s. 89), Hunter puolestaan näkee Hengen hedelmät hengellisten lahjojen käyttöä seuranneina tuloshedelminä. Werningin lyhyt asiankäsittely perustuu ilmeisesti Wagnerin aiempaan artikkeliin. (1976).