Tekijä: Marko

Kategoriat
2/2011 Lehdet

”Anni”

Henrik Perret, pastori, Helsinki

Anni” on nuori nainen. 20 v. Hän on ollut viimeaikaisten keskustelujen päähenkilö, vaikka hän
ei ole siihen aktiivisesti osallistunut.

”Anni” on ”Älä alistu” -kampanjan nuori päähenkilö, joka kertoi omasta elämästään. Hän kertoi, että hän oli lukioaikana elänyt lesbosuhteessa toisen tytön kanssa. Hän tapasi uskovan tytön, joka kysyi, saako hän rukoilla ”Annin” puolesta.

Rukouksen myötä ”Annin” elämä muuttui. Hän koki, että hän näki Pyhän Hengen, ja hän tuli myöhemmin eräällä leirillä uskoon. Hän myös koki, ettei hän enää voi aloittaa suhdetta toisen tytön kanssa vaan että hän haluaa elää heterona, niin kuin Raamattu hänen mielestään opettaa.

Nyt, noin kolme vuotta rukouksen jälkeen, hän on kihloissa, on rakastunut sulhaseensa ja odottaa naimisiin menoa ja perheen perustamista.

”Anni” ei ole huutava ääni erämaassa. Itse asiassa hänen äänensä on aika hiljainen ja hyvässä mielessä vaatimaton. Hän kertoo siitä, kuinka hän sai apua rukouksesta, Raamatusta
ja Jumalalta.

Mutta mitä siitä seurasi?

Kuusi piispaa nousi häntä vastaan! Joku sanoi, että hänen videonsa on osittain loukkaava
ja syrjivä, toinen piispa sanoi, että hän esiintymisellään estää muita ihmisiä kysymästä ja löytämästä toisenlaisia vastauksia. Ja piispat puhuvat siitä, ettei saa puhua ihmisille muutoksen eikä ainakaan
parannuksen tarpeesta. Video on muita syyllistävä, sanottiin.

Itse asiassa ”Anni” ei puhunut imperatiivissa. Hän ei vaatinut ketään tekemään mitään, vaan hän puhui vain siitä, mitä hänelle oli tapahtunut.

Piispat ja ministerit eivät tätä kestäneet. Monet papit reagoivat. Ihmiset erosivat kirkosta taas sankoin joukoin, ja arkkipiispa vaati kampanjan lopettamista. Voi ”Anni” parka! Hän kun oli spontaanisti sanonut, että ”jos nyt joku murhaaja pystyy tekemään parannusta, niin miksei joku homokin”. Siitä seurasi Iltalehden lööppi: ”Järjestöt rinnastavat homot murhaajiin”. Niin ei kukaan kristitty ihminen ajattele, ja surullisinta on, että kyllä Iltalehden toimituskin ymmärtää sen.

Jokainen voi halutessaan kuunnella mitä ”Anni” faktisesti sanoo. Samoin on mahdollista tutustua kampanjan materiaaliin. Vaikka kampanja on virallisesti päättynyt, materiaali löytyy vielä (www.
nuotta.com/kampanja).

Mutta ei tässä vielä kaikki!

Helsinkiläisen Kallion seurakunnan lähes koko seurakuntaneuvosto on reagoinut kampanjaa vastaan ja kieltäytynyt kantamasta kolehtia eräälle kampanjan takana olevalle järjestölle, vaikka kirkkohallitus oli määrännyt järjestön virallisen kirkkokolehdin saajaksi määrättynä sunnuntaina.
Kirkossa pappi oli sanonut kolehdin ilmoituksen yhteydessä, että ”tämä on nyt niitä järjestöjä, jotka vihaavat homoja”.

Jos arkkipiispa olisi tavannut ”Annin” kolme vuotta aikaisemmin, hän olisi sanonut: ”Elän lesbosuhteessa, enkä usko Jumalaan.” Se ei olisi ilmeisestikään johtanut mihinkään. Mutta nyt, kun hän oli siirtynyt homoudesta heterouteen, kaikki oli toisin.

Mielessäni ovat usein kaikki ne perheet, joissa joku kokee olevansa homo. En haluaisi senkään takia kirjoittaa tai puhua aiheesta paljon. Joka kerta kun puhutaan ongelmista, puhutaan ihmisistä.

En voinut olla kirjoittamatta tällä kertaa ”Annista”. Olen usein miettinyt ja rukoillutkin, miten hän jaksaa ja mitä hän ajattelee kaiken tämän keskellä? Nuori ihminen, nuori nainen, joka vilpittömästi
halusi kertoa ilonsa siitä, kuinka Jumala oli häntä auttanut. Hän on tullut uskoon, hän odottaa perheen perustamista ja hän kokee, että hänelle on tapahtunut valtavan paljon hyvää.

Taivaassa iloitaan: ”Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.” (Luuk. 15:7). Mutta kirkko ei iloitse, ei ainakaan kirkon johto. Eivät monet papitkaan, eivätkä jotkut ministerit.

”Anni” on tehnyt meille palveluksen. Ensin hän on rohkaissut meitä, Kristuksen kirkko on saanut uuden jäsenen. Hän on oppinut tuntemaan Jeesuksen, tullut uskoon.

Toiseksi hän on paljastanut tahtomattaankin, että kirkon oppi homoseksuaalisuudesta on muuttunut. Raamattu ei mielestäni problematisoi homoseksuaalisuutta eikä myöskään ystävyyttä kahden
samaa sukupuolta olevan ihmisen välillä. Mutta Raamattu torjuu yksiselitteisesti homoerotiikan, samoin kuin avioliiton ulkopuoliset suhteet ynnä paljon muuta. Enemmän Raamattu puhuu heteroista kuin homoista. Kirkon oppi synnistä on muuttunut, vaikka siitä ei ole tehty mitään
päätöstä!

”Anni” on myös ehkä tietämättään paljastanut, ettei tietyistä asioista saa puhua. Ensin jokin asia tulee hyvin vaatimattomalla tavalla: anna nyt meillekin pieni tila! Toinen vaihe tulee vaatimalla yhdenvertaista asemaa. Kolmas vaihe on muiden näkemysten nollatoleranssi. Ensin haluttiin vain tunnustusta sille, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia. Sitten halutaan ”samat oikeudet kaikille pareille”. Ja nyt selvästi näkyy jo, että kolmas vaihe on syntymässä: enää ei voi puhua perinteisestä
perheestä, koska se on vähintäänkin loukkaava ja syrjivä asia.

Ruotsissa oli pari vuotta sitten kampanja, jonka mainoksissa luki yksinkertaisesti ”mamma, pappa, barn” (äiti, isä, lapsi). Se aiheutti valtavasti reaktioita ja järjestyshäiriöitäkin.

”Anni” on myös opettanut, että rukous on väkevä voima. Se on mahdollisuus. Jumalalle ei tarvitse sanella, mitä Hänen pitää tehdä. Mutta Jumalalle saa puhua kaikesta. Ja toivoakin saa.

”Anni” on myös opettanut, että meidän pitää puhua varovasti ihmisen ongelmista. Ihminen, ja varsinkin nuori ihminen on herkkä, hän ei voi kestää kaikkea. Juuri kristillinen kirkko, seurakunnat ja yhteisöt, ovat paikkoja, joissa pitää osata – ja haluta – kohdata ihminen ihmisenä. Ja yhdessä käydä Suuren Lääkärin vastaanotolla. Meillä kaikilla riittää kerrottavaa. Jos sinä ”Anni” joskus luet tämän tekstin, tai jos joku, joka tuntee hänet, lukee, niin kertokaa ”Annille” terveisiä. Tiedä,
”Anni”, että sinulla on tuhansia ystäviä, jotka ilolla kuuntelivat sinun kertomustasi, jotka rukoilevat sinun puolestasi ja toivottavat sinulle Jumalan siunausta läpi elämän.

Kulmakivi 2/2011

Kategoriat
2/2011 Lehdet

VALKEAT VAATTEET

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 6.5.2012

”Minä neuvon sinua ostamaan minulta kultaa, tulessa puhdistettua, että rikastuisit, ja valkeat vaatteet, jotta niihin pukeutuisit ja alastomuutesi häpeä ei näkyisi.” (Ilm. 3:18)

Ensin ostettuasi Kristukselta uskon kultaa, tulessa puhdistettua, saat häneltä samasta hinnasta – ”ilman rahatta ja ilman hinnatta” (Jes. 55) – myös ”valkeat vaatteet, jotta niihin pukeutuisit ja alastomuutesi häpeä ei näkyisi”. Nämä ”valkeat vaatteet”, joihin puettuna vanhurskaat seisovat Jumalan valtaistuimen edessä ja Karitsan edessä (Ilm. 7:9), eivät ole heidän oman hurskautensa kurjia repaleita, vaan ne ovat itse Jeesus-yljän lahjoittamat kuninkaalliset ”häävaatteet”. Jolla ei ole näitä hänen antamiaan vaatteita, hän ei pääse milloinkaan Karitsan häihin, vaikkapa olisi uhrannut kaiken omaisuutensa köyhien ravinnoksi (1. Kor. 13:3). Jos joku tunkeutuisi taivaalliseen häähuoneeseen millä tahansa muilla koristeilla, kuin näillä yljän antamilla vaatteilla, se on Kristuksen vanhurskaudella, niin on kuningas pian sanova hänelle: ”Ystäväni, kuinka tulit tänne sisälle, vaikka sinulla ei ole häävaatteita?” (Matt. 22:12). Silloin täytyy hänen häpeissään vaieta ja vielä lisäksi kuulla kuninkaan suusta tämä ankara käsky: ”Sitokaa hänen jalkansa ja kätensä ja heittäkää hänet ulkoisimpaan pimeyteen” (v. 13). ”Siellä on oleva itku ja hammasten kiristys.” Niin tulevat siis Kristuksen ilmestymisen päivänä kaikkien ihmisten omat koristeet, kaikki maailmassa ylistetyt ja loistavat tekopyhyyden työt raukeamaan tyhjään. Sillä epäuskoisten ja ulkokullattujen osa on oleva kaikkien jumalattomien keralla siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa (Ilm. 21:8), siinä pimeydessä, jossa on oleva iankaikkinen itku ja hirmuinen hammasten kiristys. Mutta Jeesuksen Kristuksen pyhä vanhurskaus, johon usko aina pukeutuu, se on täydellinen ja kestää viimeisen tuomionkin tulessa, ”nimittäin se Jumalan vanhurskaus, joka tulee Jeesuksen Kristuksen uskon kautta kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat” (Room. 3:22). Jeesuksen kuoleman ja veren ansio, Jeesuksen täydellinen laintäyttämys meidän edestämme – ne ovat ne ”valkeat vaatteet”, joihin meidän elämässä ja kuolemassa on tarvis pukeutua, jottei oman ”alastomuutemme häpeä näkyisi”, ei täällä eikä iankaikkisuudessa.

F. G. Hedberg, Elämän sanoja, s. 305. Helsinki 1960. SLEY.

Kategoriat
2/2011 Lehdet

HÄN KANTAA MEITÄ

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 6.5.2012

”Ja löydettyään hän panee sen hartioillensa ja iloitsee.” (Luuk. 15:5)

Lammas ei voi itseänsä kaita eikä varoa eksyksiin joutumistaan, ellei paimen sitä aina neuvo ja johdata. Eksyneenä ei se myöskään itse löydä paimenta, vaan paimenen on mentävä sitä etsimään, kunnes löytää sen. Ja löydettyään kadonneen lampaan, panee hän sen hartioilleen kantaen sitä, ettei se taas tulisi hänen luotaan pelätetyksi, karkotetuksi eikä joutuisi suden suuhun.

Samoin on meidänkin laitamme. Me emme voi itseämme auttaa emmekä neuvoa, miten saavuttaisimme omantunnon levon ja rauhan ja miten pääsisimme vapaiksi perkeleen, kuoleman ja helvetin vallasta, ellei Kristus itse sanallaan meitä tuo takaisin ja puoleensa kutsu. Ja vaikka hänen tykönsä tulemmekin ja pysymme uskossa, emme me kuitenkaan jaksa itseämme siinä pitää, jollei hän itse aina saman sanansa ja voimansa kautta meitä vahvistaisi ja kantaisi, sillä perkele väijyy meitä lakkaamatta joka paikassa ja ”kulkee ympäri niin kuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen saisi niellä” (1. Piet. 5:8).

Niin ettei tässä suinkaan kannata kerskata vapaasta tahdostamme tai voimistamme, oli sitten kysymys alusta, jatkosta tai lopusta. Kristuksen, meidän paimenemme, on yksin kaikki tehtävä. Tämä toteutuu silloin, kun hän saarnauttaa meille sanansa, että hän on kuollut meidän puolestamme ja ristinpuussa syntimme ruumiissaan kantanut, pannut perkeleen, kuoleman ja synnin jalkojensa alle sekä meidät iäiseen elämään vienyt. Hän kantaa meitä jatkuvasti pitkin ikäämme, niin ettei meidän tarvitse katsoa elämäämme, kuinka hurskaat ja väkevät me olemme, vaan ainoastaan lepäämme hänen hartioillaan. Sillä tässä kohdassa ei meidän tarvitse huolia mistään synnistä, kuolemasta eikä elämästä, vaan meillä on kaikki Kristuksessa, joka meitä kantaa ja varjelee.

Martti Luther, Matkaevästä, s. 146–147. Helsinki 1923. Suomen Lutherilainen Evankeliumiyhdistys.

Kategoriat
1/2011 Lehdet

Concordia 1/2011

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 4.5.2012

Pääkirjoitus   Hannu Lehtonen

Aabrahamin kutsuminen. (1. Moos. 12)   Paul Kretzmann

Lapsikaste Uudessa testamentissa (osa 1/2)   Lasse Lappalainen

Jumala rankaisee luopuneita antamalla heidän kulkea omaa tietään   Bo Giertz

Kristillinen vanhurskauttamisoppi (osa 1/2)   Matti Roininen

Vuosisadan rakkaustarina   Eero Pihlava

Vähän katekismuksen iltarukous

Lutherin Vähä Katekismuksen ilta- ja aamurukousten tarkastelua   Mika Rantanen (PUUTTUU)

Osta kultaa   F. G. Hedberg

11 teologia luopuu piispoista

Concordia sisällysluettelo 2010

Siunaus ja kirous   Martti Luther

 

Kategoriat
1/2011 Lehdet

PÄÄKIRJOITUS – HANNU LEHTONEN

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 4.5.2012

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 200 vuotta Fredrik Gabriel Hedbergin syntymästä. Hedbergiä voidaan syystä pitää evankelisen herätysliikkeen oppi-isänä. Hedberg kirjoitti elämänsä aikana useita teoksia, mm. Uskonoppi autuuteen ja Pyhän kasteen puolustus. Kumpikin on saatavissa suomen kielellä.

Uskonoppi autuuteen syntyi aikana, jolloin Hedbergille oli kirkastunut luterilainen armonoppi. Uskonoppi autuuteen on olennaisesti hedelmää paneutumisesta pyhään Raamattuun ja Martti Lutherin teoksiin. Hedberg on kertonut, miten hän 1830-luvun puolivälissä ollessaan nuorena pappina Lohjalla löysi Lutherin postillan pölyttyneenä kirkon arkistosta. Hedbergistä tuli Luther-lukija koko elämänsä ajaksi ja siitä on ollut arvaamaton siunaus koko kirkolle.

Hedbergin teoksiin kannattaa tutustua tänäkin aikana. Hänen Uskonoppi autuuteen –teoksensa vie heti johdannossaan ytimeen: ”Minä tunnustan, että vaikka minua jo lapsuudesta pitäen onkin kristinopin pääkappaleissa neuvottu ja olen siis kauan sen tietänyt, ’että syntinen tulee vanhurskaaksi ainoastaan uskon kautta Kristukseen’, niin en totisesti olisi osannut omantunnon taisteluissa ja kaikenlaisissa sielun ahdistuksissa tätä oppia itseeni soveltaa enkä todella uskoa, että minulla on syntien anteeksiantamus, vanhurskaus ja elämä Kristuksessa, ellei itse Jumala Pyhällä Hengellään evankeliumin avulla olisi tätä valaissut ja opettanut ja vieläkin joka päivä armollisesti valaisisi ja opettaisi. Niin me myös kaikki yhteisesti tunnustamme ’ettemme omasta järjestämme ja voimastamme voi Jeesukseen Kristukseen uskoa emmekä hänen tykönsä tulla, vaan että me siihen tullaksemme kaikki tarvitsemme Pyhän Hengen kutsumusta ja valaistusta evankeliumin kautta.’”

Hedberg opastaa meitä rakentamaan Jumalan sanan varmojen lupausten varaan: ”Sana vakuuttaa Kristuksen kuolleen meidän syntiemme tähden. Siis tulee meidän nyt uskoa, että ne ovat meille anteeksi annetut ja meiltä poisotetut Kristuksen kuoleman kautta. Sana ilmoittaa, että Kristus on kuolleista herätetty meidän vanhurskaudeksemme. Meidän tulee siis uskoa, että me olemme Jumalan edessä vanhurskaat ja aivan otolliset, ei itsessämme (sillä itsessämme olemme kadotettuja syntisiä), vaan Kristuksessa.”

Kategoriat
1/2011 Lehdet

AABRAHAMIN KUTSUMINEN. HÄNEN MATKANSA KANAANIIN JA EGYPTIIN (1. MOOS. 12)

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 4.5.2012

Paul Kretzmann, USA

 

Jumala kutsuu Aabrahamin

12:1: ”Ja Herra sanoi Abramille: ’Lähde maastasi, suvustasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan.’” Tässä varsinaisesti alkaa kertomus Abramista eli Aabrahamista, johon kirjoittaja on tähdännyt hyvin taidokkaasti. Jumala antoi hänelle käskyn, joka vaati häneltä kolminkertaista luopumista. Abramin tuli jättää isänmaansa, sekä Kaldean Harran että Uur, jotka kuuluivat Mesopotamiaan. Hänen tuli hylätä heimonsa jäsenet, muut Seemin kaldealaiset jälkeläiset, jotka kaikki olivat antautuneet pakanuuteen. Hänen tuli lähteä myös isänsä Terahin ja tämän perheen kodista. Ilmauksia on tarkoituksellisesti käytetty runsaasti osoittamaan, että se merkitsi Abramille täydellistä perhesiteiden katkaisemista: kaiken sen jättämistä taakse, mitä hän ikinä oli pitänyt läheisenä ja rakkaana, vaimoaan lukuun ottamatta. Hänen täytyi matkata muukalaisena maahan, jonka hän ennen pitkää näkisi.

12:2–3: ”’Niin minä teen sinusta suuren kansan, siunaan sinut ja teen sinun nimesi suureksi, ja sinä olet tuleva siunaukseksi. 3. Ja minä siunaan niitä, jotka sinua siunaavat, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinussa tulevat siunatuiksi kaikki sukukunnat maan päällä.’” Tässä on lupaukset sekä ajallisista että hengellisistä siunauksista. Edelliseen kuuluu se seikka, että Abramin jälkeläisiä oli määrä olla luvultaan suuri kansakunta. Mutta paljon tärkeämpiä ovat ne lupaukset, jotka viittaavat hengellisiin lahjoihin. Sillä että Abramin nimi olisi suuri, että Herran siunaus lepäisi hänen päällään, että hänestä tulisi niin huomattu ihmisten keskuudessa, että hän saisi ihmisten kiitollisen ylistyksen ja siunauksen ja hänet varjeltaisiin kaikelta kiroukselta, että hänessä siunattaisiin kaikki maan sukukunnat ja heimot, koko ihmiskunta – kaikki tämä ei viittaa mihinkään ulkonaiseen vaurauteen, jonka Herra aikoi vuodattaa Abramin päälle. Sitä vastoin siunaus ilmaisi, kuten toistot ja lisäykset osoittavat (1. Moos. 18:18; 22:18; 26:4), että Abramin (eli Abrahamin) oli määrä olla ikuisten hengellisten lahjojen ja siunausten lähde siemenensä välityksellä, yhden jälkeläisen välityksellä suuressa ja siunatussa kansakunnassa, joka kutsuisi häntä isäksi, nimittäin Messiaan, Jeesuksen Kristuksen välityksellä (Ap. t. 3:25–26; Gal. 3:16). Profetia vaimon Siemenestä, joka oli rajoittunut yleisellä tasolla siunaukseen Seemille, annettiin tässä selvästi Abramille sekä kansakunnalle, jonka oli määrä polveutua hänestä.

Aabrahamin matka Kanaaniin

 

12:4: ”Niin Abram lähti, niinkuin Herra oli hänelle puhunut, ja Loot meni hänen kanssansa. Abram oli Harranista lähtiessänsä seitsemänkymmenen viiden vuoden vanha.” Abram pani luottamuksensa Herran lupaukseen. Hän oli kuuliainen Herran käskylle ja luopui isänmaastaan, tuttavistaan ja läheisimmistä sukulaisistaankin, matkatakseen vaimonsa ja veljenpoikansa kanssa uuteen maahan, josta Herra oli puhunut.

12:5: ”Ja Abram otti vaimonsa Saarain ja veljensä pojan Lootin sekä kaiken omaisuuden, jonka he olivat koonneet, ja ne palvelijat, jotka he olivat hankkineet Harranissa, ja he lähtivät menemään Kanaanin maahan. Ja he tulivat Kanaanin maahan.” He olivat tottuneita paimentolaiselämään ja matkustivat kiirettä pitämättä, kunnes he tulivat Kanaaniin. Koko matka tapahtui Jumalan johdatuksessa ja oli siksi menestyksellinen (Hepr. 11:8). Kaiken heidän vaurautensa, karjan ja palvelijat, jonka he olivat hankkineet Mesopotamiassa, he toivat mukanaan.

 

12:6: ”Ja Abram kulki maan läpi aina Sikemin paikkakunnalle, Mooren tammelle asti. Ja siihen aikaan kanaanilaiset asuivat siinä maassa.” Näin karavaani, jota Abram johti, saapui ilmeisesti Kanaanin maahan pohjoisesta, sen kautta, joka myöhemmin oli Galilea. Hän kulki maan halki, jossa hänen jälkeläisensä myöhemmin eläisivät, kunnes hän saavutti Sikemin (tai Shechemin), suunnilleen keskellä maata. Sinne hän pystytti telttansa metsikköön terebinth-puun alle – tammen kaltainen puu – joka kuului eräälle Moorelle (vrt. 5. Moos. 11:30). Ja siihen aikaan kanaanilaiset asuivat siinä maassa. Niinpä Abram ei voinut ottaa maata haltuunsa heti, vaan hänen sallittiin ainoastaan oleskella siellä muukalaisena (Hepr. 11:9).

12:7: ”Silloin Herra ilmestyi Abramille ja sanoi: ’Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan’. Niin hän rakensi sinne alttarin Herralle, joka oli hänelle ilmestynyt.” Vaikka Abram oli sukukunnan jäsen, joka oli hylännyt oikean Jumalan, Herran kutsu oli kääntänyt Abramin sydämen yksinkertaiseen uskoon. Kun siis Herra ilmestyi Abramille näyssä Sikemissä ja vakuutti hänelle, että koko maa kuuluisi kerran hänen jälkeläisilleen, hän uskoi Herraa ja palveli häntä pystyttämällä Hänelle alttarin.

12:8: ”Sieltä hän siirtyi edemmäksi vuoristoon, itään päin Beetelistä, ja pystytti telttansa, niin että Beetel oli lännessä ja Ai idässä, ja hän rakensi sinne alttarin Herralle ja huusi avuksi Herran nimeä.” Maantieteellinen nimistö on monessa tapauksessa myöhemmältä, kirjoittajan aikakaudelta, jotta teksti olisi helpompi ymmärtää. Abramin uusi leiripaikka oli vuoristossa, jota kutsuttiin myöhemmin Efraimiksi, niin että Beetel (Lus) oli lännessä ja Ai idässä. Täällä hän jälleen aloitti oikean Jumalan palvelemisen saarnaamisella ja rukoilemisella, sillä hän tunsi olevansa vastuussa koko perhekunnastaan, ja siksi hän opetti myös orjilleen ja palvelijoilleen pelastuksen tien.

12:9: ”Ja sieltä Abram lähti ja vaelsi yhä edemmäksi Etelämaahan päin.” Jälleen hän purki telttansa ja siirtyi kaikkine omaisuuksineen kaikkein eteläisimmälle alueelle Kanaanissa, jossa se rajoittuu Arabian autiomaahan.

Abraham teeskentelee Egyptissä

12:10: ”Niin tuli nälänhätä maahan, ja Abram meni Egyptiin, asuakseen siellä jonkun aikaa, sillä nälänhätä maassa oli kova.” Useat Abramin muutot, jotka teksti ilmaisee, viittaavat kasvavaan ruuan puutteeseen. Nälänhädästä tuli lopulta niin raskas, että hän siirtyi Egyptiin laumoineen.

12:11–13: ”Ja kun hän lähestyi Egyptiä, puhui hän vaimollensa Saaraille: ’Katso, minä tiedän, että sinä olet kaunis nainen. 12. Kun egyptiläiset saavat nähdä sinut, niin he sanovat: Hän on hänen vaimonsa, ja tappavat minut, mutta antavat sinun elää. 13. Sano siis olevasi minun sisareni, että minun kävisi hyvin sinun tähtesi ja minä sinun takiasi saisin jäädä henkiin.’” Raamattu, meidän lohdutukseksemme ja varoitukseksemme, kertoo sekä pyhien heikkouksista että heidän uskon teoistaan. Vaikka Saarai oli nyt suunnilleen 65-vuotias, hän oli yhä nuorekkaan kukoistava ja kaunis. Koska naiset tuohon aikaan kulkivat Egyptissä hunnuttamattomina, Abram pelkäsi, että hänen vaimonsa kauneus houkuttelisi jotakuta egyptiläistä mahtimiestä himoitsemaan häntä itselleen, ja kun Abram olisi aviomiehenä tiellä, hänet raivattaisiin pois surmaamalla. Kun siis Abramin karavaani oli tulossa Egyptin alueelle, hän sopi vaimonsa kanssa, että heidät tunnettaisiin veljenä ja sisarena. Hän aavisti, että egyptiläiset saattaisivat ottaa Saarain häneltä, mutta että hänen oma henkensä säästyisi hänen juonensa avulla ja häntä vieläpä kohdeltaisiin hyvin Saarain tähden, jonka ihmiset uskoivat olevan hänen sisarensa. Tämä Abrahamin suunnitelma oli tulos inhimillisestä heikkoudesta ja Jumalan varjeluksen epäilemisestä. Se oli osoitus Abramin hetkellisestä horjumisesta, sillä vaikkakin se, mitä hän ilmoitti, ei ollut kokonaan valhetta, se ei ollut myöskään koko totuus (1. Moos. 20:12).

Aabrahamin juoni paljastuu

12:14–15: ”Kun Abram tuli Egyptiin, näkivät egyptiläiset, että Saarai oli hyvin kaunis nainen.15. Ja kun faraon ruhtinaat olivat nähneet hänet, ylistelivät he häntä faraolle; ja vaimo vietiin faraon hoviin.” Se, mitä Abram oli pelännyt, tapahtui, ja samanaikaisesti hänen suunnitelmansa heikkous kävi ilmi, sillä hän ei selvästikään ollut ottanut huomioon sitä, miten hän kykenisi pitämään vaimonsa itsellään ja pelastamaan hänen kunniansa. Huhut Saarain kauneudesta levisivät nopeasti. Egyptin ruhtinaat kehuivat häntä faaraon, Egyptin hallitsijan, läsnäollessa, ja kursailematta hänet vietiin faaraon haaremiin.

12:16: ”Ja Abramia hän kohteli hyvin hänen tähtensä. Ja hän sai pikkukarjaa, raavaskarjaa ja aaseja, palvelijoita ja palvelijattaria, aasintammoja ja kameleja.” Nämä olivat faaraon runsaat lahjat sen naisen oletetulle veljelle, jonka hän halusi vaimokseen, tai yhdeksi vaimoistaan. Nämä lahjat asettivat Abramin erityisen kiusallisen tilanteeseen, sillä hänen on täytynyt kokea, että hän sai ne epärehellisin keinoin, ja silti hän ei voinut kieltäytyä niistä paljastamatta suunnitelmaansa.

12:17: ”Mutta Herra antoi kovien vitsausten kohdata faraota ja hänen hoviansa Saarain, Abramin vaimon, tähden.” Herra antoi – sanatarkasti ottaen – kovia iskuja ja ilmiselvästi sen kaltaisia, että ne suojelivat Saarain kunniaa (vrt. 1. Moos. 20:4, 6). Jollain tavalla faaraolle myös paljastui todellinen tilanne.

12:18–19: ”Silloin farao kutsui Abramin luoksensa ja sanoi: ’Mitä olet minulle tehnyt? Miksi et ilmoittanut minulle, että hän on sinun vaimosi? 19. Miksi sanoit: Hän on minun sisareni, niin että minä otin hänet vaimokseni? Katso, tässä on vaimosi, ota hänet ja mene.’” Kun faarao kutsui Abramin luoksensa, syytökset, jotka hän kasasi tämän päälle, otettiin hyvin vastaan eikä Abram kyennyt sanomaan mitään puolustuksekseen. Viimeiset sanat kuningas puhui hyvin vihaisena: Ota hänet ja mene!

12:20: ”Ja farao antoi hänestä käskyn miehillensä, että he saattaisivat hänet pois, hänet ja hänen vaimonsa sekä kaiken, mitä hänellä oli.” Faaraon määräykset pantiin täytäntöön siinä merkityksessä, jossa ne oli annettu. Hänen miehensä pitivät huolen siitä, että Abram ja Saarai sekä kaikki, mitä heillä oli, saatettiin turvallisesti mutta varmasti maan rajalle. Luultavasti ainoastaan tietynlainen kunnioittava pelko Abramin Jumalaa kohtaan pidätti faaraota kostamasta Abramille muitta mutkitta. Mutta me näemme tässä, että Herra kääntää myös uskoviensa virheet ja heikkoudet heidän edukseen. Hän suojelee ja varjelee heitä erilaisia vaaroja vastaan, joihin heidän omalla tyhmyydellään on taipumus syöstä heidät. Tämä teksti opettaa meille, että meidän, Herran muukalaisina ja pyhiinvaeltajina, tulisi olla hyvin valppaita ja pitää alati edessämme se päämäärä, jonka hän tahtoo meidän saavuttavan.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
1/2011 Lehdet

LAPSIKASTE UUDESSA TESTAMENTISSA I

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 4.5.2012

Lasse Lappalainen, Helsinki

Johdanto

Moni Raamatun lukija saattaa mielessään kysellä, onko kirkon lapsikastekäytäntö ensinkään raamatullinen varsinkaan siitä syystä, että pinnallisesti katsoen lasten kastamista ei Uuden testamentin lehdillä suoraan mainita. Onko näennäinen asiasta vaikeneminen riittävä todiste lapsikasteen hylkäämiselle? Tämä on vaikea haaste luterilaiselle kirkolle, joka tunnustuksestaan käsin pitäytyy lapsikasteeseen. Näin asian ilmaisee Augsburgin tunnustuksen artikla IX: ”Kasteesta seurakuntamme opettavat, että se on välttämätön pelastukseen (necessarius ad salutem, samoin Apol. IX) ja että Jumalan armo annetaan kasteen välityksellä. Lapset tulee kastaa, jotta heidät kasteen kautta annettaisiin Jumalan huomaan ja näin otettaisiin Jumalan armoon. Ne tuomitsevat kasteenuusijat, jotka hylkäävät lapsikasteen ja väittävät lasten pelastuvan ilman kastetta.”

Tätä laajemmassa Augburgin tunnustuksen puolustuksessa IX todetaan: ”Aivan varmaa on, että pelastuksen lupaus koskee lapsia…On siis välttämätöntä kastaa pikkulapset…Tästä seuraa johdonmukaisesti, että pikkulapset on kastettava, koska kerran pelastus annetaan kasteen yhteydessä.”

Useat huomattavat teologit väheksyvät Uudessa testamentissa olevia tekstitodisteita lapsikasteen puolesta. Meillä esimerkiksi professori Osmo Tiililä kirjoittaa Systemaattisessa teologiassaan II 1954, s. 146: ”Asiantilan täytyy johtua yksinomaan siitä, että UT ei tarjoa meille kasteesta tarpeeksi selviä tiedonantoja.” Tai näin: ”UT kokonaisuuteensa nähden puhuu kasteesta suhteellisen harvoin” (s. 147). Tämä kastetta suuresti aliarvioiva lausunto heijastelee tekijän pietististä peruskatsomusta, johon ei liioin mahdu koko raamatullinen kasteteologia. Sille ei yksinkertaisesti löydy laajassakaan yleisesityksessä juuri tilaa. Kuvaavaa onkin, että myöhemmässä julkaisussaan Johdatus teologiaan 1968 Tiililältä puuttuu jopa asiahakemistosta maininta kasteesta! Kasteelle jää sangen vähän tilaa kyseisessä teoksessa. Toinen merkittävä teologi, professori Kurt Aland Saksasta ei pidä lapsikastetta uusitestamentillisena ilmiönä.

Mainittakoon, että Uusi testamentti käyttää jo pelkästään baptizoo-verbiä (kastaa) 77 kertaa sekä substantiivia baptisma (”kaste”) 19 kertaa. Tämä tosiasia antaa riittävästi aineksia huolelliselle Uuden testamentin tutkimukselle kasteen olemuksesta ja käytöstä ensimmäisellä kristillisellä vuosisadalla. Edelleen voidaan panna merkille se seikka, ettei enää baptizoo-verbin esittelyssä sen enempää Rafael Gyllenbergin kuin uusimman Matti Liljeqvistin Uuden testamentin kreikan sanakirjoissa puhuta mitään upottamisesta, mikä on virheellinen kestoaihe uudestikastajien kirjallisuudessa. Septuaginta käyttää 2. Kun. 5:10, 13:ssa verbiä louoo (”pestä”) yhdessä jakeessa 14 baptizoo-verbin ”kastaa” kanssa. Samoin näiden synonyymi esiintyy Ap. t. 16:33 ja papyrustekstissä. Tämä osoittaa sen, että vaikka baptizoo alun perin merkitseekin klassisessa kreikassa ”upottaa”, niin sitä merkitystä ei enää käytetä Uudessa testamentissa, vaan merkitys on ”kastaa” (Bauer). Edelleen on huomattava, että Joh. 13:8, 10 käyttää pesemisestä verbejä niptoo ja louoo, joista edellinen kohdistuu vaihtoehtoisesti päähän, kuten vedellä valeleminen kolmesti päähän Did. VII, 3. Jo Vanha testamentti toteaa: ”Te saatte ilolla ammentaa vettä pelastuksen lähteistä” (Jes. 12:3).

Näin ollen ei ole Tiililän tavoin objektiivisesti perusteltua minimoida kasteesta puhuvia kohtia! Muutenkin voidaan katsoa Uuden testamentin sisältävän riittävän laajan sanaston koko rikkaudessaan antamaan yllin kyllin aineistoa valppaalle tutkijalle. On vain opittava kuuntelemaan Uuden testamentin ominta ääntä myös silloin kun kyseessä on niinkin keskeinen kiistelyä puolesta ja vastaan aiheuttava kastekysymys. On enemmän kuin aiheellista hiljentyä tutkimaan rakentavassa hengessä koko Raamatun kattavaa kasteaineistoa, jonka teologian tohtori Matti Väisänen on toisaalla julkaissut.

Kasteesta on onneksi paljon kirjoitettu myös suomen kielellä, joten aiheen ei pitäisi sinänsä olla uusi ja oudoksuttava. Ehkä eniten olen puolestani saanut ammentaa pienestä G. A. Ahon kirjasesta Pyhän kasteen sakramentti (Lahti 1966, 44 s.), joka lienee niitä vähiten tunnettuja kastekirjoja maassamme. Edelleen voidaan mainita eräänlainen pääteos kyseisestä aiheesta, nimittäin teologian tohtori h.c. Markku Särelän ansiokas Lapsikaste on raamatullinen. Toinen, täydennetty painos. Tampere 1975, 160 s. Unohtaa ei pidä varsinkaan uusinta monumentaalista teosta, jonka teologian tohtori Matti Väisänen on kirjoittanut vanhoilla päivillään meille kaikille rakennukseksi: Pyhä kaste Raamatussa I Teologinen osa, jonka on kustantanut paljon parjattu Suomen Luther-säätiö. Hämeenlinna 2000, 419 s. Vanhemmasta kastekirjallisuudesta voidaan ottaa esille teologian tohtori, professori Lauri Huovisen kaksi evankelisessa liikkeessä luettua kirjaa: Sanan selvyyteen. Helsinki 1954, 139 s. ja Kasteen lahja elämälle. Rauma 1959, 67 s. Nämä ovat SLEY-Kirjojen kustantamia perusteoksia. Nämä viisi kirjaa ovat jo varhaisessa vaiheessa muodostaneet oman kasteteologiani pääpiirteet, joista ensimmäisenä luin kirjan Sanan selvyyteen varhain 1970-luvulla. Näin jälkikäteen pyydän saada lausua lämpimät kiitokset kullekin kirjoittajalle erikseen – niille, joille se vielä on mahdollista.

Muusta kastekirjallisuudesta mainittakoon Uuras Saarnivaaran Raamatullinen kaste. Keskusteluja. Helsinki 1948, 90 s., Eino Sormusen Pyhä kaste Uuden Testamentin valossa. Toinen painos. Pieksämäki 1955, 20 s., Immo Aatolaisen Ovatko uudestikastajat oikeassa. Ajatuksia kastekysymyksen äärellä. Pieksämäki 1964, 147 s., Joachim Jeremiaksen Lapsikaste kirkon alkuaikoina. Vaasa 1981, 61 s., Aimo T. Nikolaisen ”Me tunnustamme yhden kasteen…” Kaste ja pelastus Uuden testamentin mukaan. Pieksämäki 1981, 85 s., Olavi J. Lähteenmäen Selville vesille. Keskustelua kastekysymyksestä. Jyväskylä 1982, 122 s., Martti Simojoen Antakaa lasten tulla. Pyhä kaste luterilaisen uskon ja opetuksen mukaan. Mänttä 1985, 120 s., Antti Laaton Kaste kirkon alkuaikoina. Åbo 2008, 162 s. Ruotsiksi on muun muassa professori Hjalmar Lindroth kirjoittanut kirjan Tankar om kyrkan och sakramenten. Stockholm 1948, 307 s. Piispa Juha Pihkala on kirjoittanut ansiokkaan teoksen Armonväline vai armon lupaus? Augsburgin tunnustuksen kasteartiklan sanojen quodque per baptismum offeratur gratia Dei tulkinta 1530-1930 STKSJ 145. Vammala 1986, 279 s.

Seuraavassa esityksessä olen pyrkinyt välttämään vanhan toistoa mahdollisimman paljon. Usein tututkin kastetekstit ovat saaneet ehkä uutta valoa ja ymmärrystä osakseen. Olen määrätietoisesti pyrkinyt keskittymään vain asian kannalta oleellisimpaan aineistoon Raamatussa. Siksi aiheen kannalta monet tärkeät tekstikohdat ovat saaneet jäädä vähemmälle huomiolle. Samoin eri kastekäytäntöjen poleeminen kärki on kauttaaltaan jäänyt pois. Sillä en ole katsonut enää tarpeelliseksi toistaa aiempien kirjoittajien jo esille ottamia kiistakysymyksiä. Niiden aika on – toivon mukaan – jo takanapäin. Nyt on pyrittävä katsomaan tosiasioita ehkäpä uudessa valossa itse kukin Raamattunsa äärellä.

Tekstin yleistajuisuudesta johtuen esimerkiksi Raamatun alkukieliset lainaukset olen pyrkinyt minimoimaan mahdollisimman pitkälle ja nekin luonnollisesti siirtokirjoitettuina, joten nekään eivät muodostune esityksen yleistajuisuuden esteeksi. Aiheen kannalta on eduksi katsoa kukin raamatunkohta asiakokonaisuudessaan, jotta itse jäsennys tulisi paremmin ymmärretyksi. Edelleen suureksi avuksi ajattelevalle lukijalle ovat Nestle-Alandin Novum Testamentum Graece 27. uudistettu painos 1993 marginaalissa olevat sangen valaisevat tekstiviitteet tai sitäkin laajemmat viitteistöt, jotka Kurt Aland on julkaissut yksityiskohtaisessa neljän evankeliumin yhteisesityksessään (Synopsis).

Tämän yleisesityksen puitteissa on käytetty vuoden 1938 Uuden testamentin käännöstä siitäkin syystä, että ekumeenisiin pyrkimyksiin tähtäävä uusi Kirkkoraamattu 1992 on mielestäni liiaksi tinkinyt alkutekstille uskollisesta periaatteesta, mikä oli vielä vallitseva sen edeltäjässä. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon nimenomaan lapsikastekäytännön kannalta oleellisimpien tekstien käyttämän alkukielisen paidion sanan kääntämisen vain ilmaisulla ”lapsi”, vaikka Walter Bauerin arvovaltainen Uuden testamentin kreikan sanakirja antaa sille perusmääritelmän ”erittäin nuori lapsi, pieni lapsi”. On toisaalta ymmärrettävää, että vapaiden suuntien painostusryhmä on ehkäpä juuri näissä kohdissa saanut äänensä kuuluville ja jotka ekumeniastaan tunnettu raamatunkäännöskomitean puheenjohtajana toiminut piispa Aimo T. Nikolainen on antanut hiljaisen hyväksymisensä pitääkseen vapaat suunnat ruodussa.

Tältä osin vertailun vuoksi mainittakoon etevän ruotsalaisen kielitieteilijän ja Lundin yliopiston Uuden testamentin eksegetiikan täysinpalvelleen professori Hugo Odebergin ruotsalainen Uuden testamentin osakäännös De fyra evangelierna och Apostlagärningarna (1996, 373 s.), jonka hän käänsi vasta eläkevuosinaan kuudessa kuukaudessa. Kokonaan oma lukunsa ovat sitten ne lukuisat omaperäiset tekstiviitteet, jotka Odeberg antaa käyttämästään Nestle-Alandista riippumatta!

Itse asian ytimeen

Kun kysytään Uuden testamentin perustelua kirkon lapsikastekäytännölle, niin silloin esille nousee vastaansanomattomasti yksi keskeisin tekstijakso, nimittäin Mark. 10:13-16 ja luonnollisesti sen rinnakkaistekstit Matt. 19:13-15 sekä Luuk. 18:15-17. ”Ei ole ihmeteltävä sitä, että alkukirkko käytti tätä perikooppia puolustaessaan lapsikastetta” ja ”Se, joka torjuu lapset, asettuu Jeesusta vastaan ja poikkeaa alkukristillisestä käytännöstä” (Aimo T. Nikolainen). Markuksen evankeliumiin viittasi lapsikasteesta puhuessaan jo kirkkoisä Tertullianus v. 203 teoksessaan De baptismo XVIII ”älkää estäkö heitä tulemasta minun luokseni.” Lähdemme liikkeelle vanhimman eli Markuksen evankeliumin tekstistä antaen sille uuden alkutekstin mukaisen käännöksen:

”(13) Ja he kantoivat hänen luokseen imeväisiä lapsia, jotta hän koskisi heihin, mutta opetuslapset nuhtelivat heitä. (14) Mutta nähtyään Jeesus närkästyi ja sanoi heille: ´Sallikaa imeväisten lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta. (15) Totisesti minä sanon teille, joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa imeväisenä lapsena, ei pääse sinne sisälle´. (16) Ja ottaen heitä syliinsä hän siunaten pani kätensä heidän päälleen.”

Roomaan osoitettu 60-luvun alussa oleva Markuksen teksti antaa itse asiassa oivallisen perustelun Rooman seurakunnan lapsikastekäytännölle useastakin eri näkökulmasta katsoen. Tarkastelkaamme nyt niitä lähemmin. Itse sanaa ”kastaa” ei vielä esiinny tekstissämme. Tämä on aivan totta. Myöhemmin saamme kuitenkin nähdä sen liittyvän Siirakin kirjassa muuhun Uudesta testamentista tuttuun kasteterminologiaan. On kuitenkin huomattava, että sana ”estää” Matteuksella, Markuksella ja Luukkaalla esiintyy Ap. t. 10:47 yhdessä ”veden”, ”kastaa” ja ”Pyhän Hengen” kanssa!

Ensinnäkin tämä Markuksen evankeliumin tekstijakso 10:13-16 muistuttaa rakenteellisesti suuresti Jeesuksen omaa kastetta Matt. 3:13-17, jossa ovat ilmaisut ”esteli” (jae 14), ”sinä tulet minun luokseni” (jae 14) ja ”salli” (jae 15). Näillä kullakin on siis omat vastineensa Markuksen tekstissä.

Toiseksi on aiheellista kiinnittää huomiota Markuksen käyttämään ilmaisuun paidia ”imeväiset lapset” jakeessa 13 tai kuten Hugo Odeberg ja Ingemar Furberg kääntävät ”pienet lapset”. Myös suosittu englantilainen käännös NIV antaa merkityksen ”pienet lapset”. Sana paidion merkitsee tässä todellakin aivan pientä sylissä kannettavaa lasta, kuten voimme nähdä sen Vanhan testamentin kreikkalaisesta Septuaginta-käännöksestä, jossa se tarkoittaa kahdeksan päivän ikäistä ympärileikattavaa pienokaista (1. Moos. 17:12, 21:4. Vrt. 2. Moos. 2:6, 7, 9, 3. Moos. 12:3. Vrt. 2. Aik. 20:13). Edelleen se merkitsee pientä lasta kohdissa Jes. 9:5, 11:6, 8, 53:2 (heprean kajjoneq ”niin kuin verso” on Septuagintassa käännetty hoos paidion ”niin kuin imeväinen”, vrt. Mark. 10:15, Luuk. 18:17) ja 2. Aik. 20:13. Uudessa testamentissa taas se merkitsee vastasyntynyttä lasta esimerkiksi kohdissa Matt. 2:8, 9, 11, 13, 14, Luuk. 1:59, 66, 76, 80, 2:17, 27, 40, Joh. 16:21, Hepr. 11:23. Sana ”senkaltaisten” toioutoon jakeessa Mark. 10:14 viittaa kastettujen muodostamaan seurakuntaan Ef. 5:27. Markuksen teksti on kauttaaltaan kasteen kieltä. Sitä tarkoittaa maininta kätten päällepanemisesta Ap. t. 8:17, 19:6, Hepr. 6:2.

Esityksen toinen osa seuraavassa numerossa.

Kategoriat
1/2011 Lehdet

JUMALA RANKAISEE LUOPUNEITA ANTAMALLA HEIDÄN KULKEA OMAA TIETÄÄN

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 4.5.2012

Bo Giertz, piispa, Ruotsi

”Sen tähden Jumala on hyljännyt heidät häpeällisiin himoihin; sillä heidän naispuolensa ovat vaihtaneet luonnollisen yhteyden luonnonvastaiseen; samoin miespuoletkin, luopuen luonnollisesta yhteydestä naispuolen kanssa, ovat kiimoissaan syttyneet toisiinsa ja harjoittaneet, miespuolet miespuolten kanssa, riettautta ja villiintymisestään saaneet itseensä sen palkan, mikä saada piti. Ja niinkuin heille ei kelvannut pitää kiinni Jumalan tuntemisesta, niin Jumala hylkäsi heidät heidän kelvottoman mielensä valtaan, tekemään sopimattomia. He ovat täynnänsä kaikkea vääryyttä, pahuutta, ahneutta, häijyyttä, täynnä kateutta, murhaa, riitaa, petosta, pahanilkisyyttä; ovat korvaankuiskuttelijoita, panettelijoita, Jumalaa vihaavaisia, väkivaltaisia, ylpeitä, kerskailijoita, pahankeksijöitä, vanhemmilleen tottelemattomia, vailla ymmärrystä, luotettavuutta, rakkautta ja laupeutta; jotka, vaikka tuntevat Jumalan vanhurskaan säädöksen, että ne, jotka senkaltaisia tekevät, ovat kuoleman ansainneet, eivät ainoastaan itse niitä tee, vaan vieläpä osoittavat hyväksymistä niille, jotka niitä tekevät.” (Room. 1:26–32)

Ihmiset eivät siis ole tahtoneet tuntea Jumalaa oikealla tavalla. He tiesivät hänen olevan olemassa, mutta eivät tahtoneet etsiä häntä vakavissaan, vaan laativat itselleen sopivamman uskonnon. Jumala antoi heidän saada tahtonsa läpi. Juuri se on heitä kohdannut, Jumalan rangaistus. Jumalan hylkääminen merkitsee jättäytymistä sen henkivallan johdettavaksi, ”joka nyt tekee työtään tottelemattomuuden lapsissa” (Ef. 2:2). Jumalan vihollisella on kiinnitys ihmiseen. Meidän olemuksessamme on sellaista, mikä ”ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan” (Room. 8:7). Paavali sanoo sitä ”lihaksi” tai joskus ”vanhaksi ihmiseksi”. Ellei sitä pakoteta kuuliaisuuteen Jumalaa kohtaan, se murtautuu esiin ja määrää elämämme suunnan. Tämä voi tapahtua eri tavoin – karkeammin tai hienostuneemmin. Paavali antaa tässä pakanoiden elämästä hyvin synkän kuvan. Se perustuu siihen jokapäiväiseen kokemukseen, joka juutalaisella oli hellenististen kaupunkien elämästä. Tietenkään Paavali ei tarkoita, että kaikki hänen luettelemansa asiat esiintyisivät jokaisen pakanan elämässä. Hän tarkoittaa, että sitä kaikkea esiintyy pakanoiden keskuudessa, että se alituisesti murtautuu esiin ja että sitä pidetään luonnollisena. Pakanat hyväksyvät sen itsessään ja pitävät luonnollisena, että sitä esiintyy muissa. Ja se kuva antiikin arkipäivästä, jonka meille ovat välittäneet esim. sellaiset roomalaiset kirjailijat kuin Petronius ja Iuvenalis, vahvistaa pääosin Paavalin sanat. Tuhatvuotisessa kristillisessä ympäristössä kasvanut voi pitää kuvaa epäuskottavana. Mutta mitä enemmän länsimaiden maallistuminen saa vaikuttaa ihmisten elämänihanteisiin ja oikeustajuun – tai oikeustajun puuttumiseen – sitä uskottavammaksi kuva käy. Kun vanha ihminen ei enää ole Jumalan kurinpidon alaisena, alkaa kaikki se paha, mitä meissä on, murtautua esiin.

Paavali sanoo nyt, että tämä on Jumalan rangaistus. Ihminen luulee kulkevansa omaa tietään, olevansa vapaa, elävänsä niin kuin itse tahtoo. Todellisuudessa hän on Jumalan tuomion alainen. Kolme kertaa Paavali käyttää sanaa, joka on käännetty ”hylkäämiseksi”. Tämän käsityksen mukaan siis sukupuolinen holtittomuus, valloilleen päästetty pornografia, lisääntyvä väkivalta ja muut samantyyppiset ilmiöt voivat olla hylkäystuomion merkki: Jumalan viha on sellaisen kansan yllä, joka ei ole halunnut oppia tuntemaan häntä oikealla tavalla. Ja tilanne on tietenkin vielä vakavampi, jos se, mitä ei pidetty omistamisen arvoisena, oli itse evankeliumi eikä vain se epämääräinen Jumalan tunteminen, jonka pakanatkin voivat saavuttaa hänen tekojaan katselemalla.

Paavali mainitsee erityisesti homoseksuaalisuuden. Tämä johtunee siitä, että juutalaiset pitivät sitä poikkeuksellisen pöyristyttävänä. He tiesivät, että se oli Jumalan tahdon vastaista. Mutta joutuessaan elämään pakanoiden joukossa he kohtasivat sen niin laajassa mitassa, etteivät he olleet koskaan pitäneet sellaista mahdollisena.

On täysin selvää, että homoseksuaalisuus on Paavalinkin mielestä vastoin Jumalan tahtoa. Se on merkki siitä, että ihmisluonnossa on jokin epäkunnossa. On pantava merkille, että hän rinnastaa sen kaikkeen muuhun pahaan, mikä on lähtöisin ihmisluonnon synnynnäisestä turmeltuneisuudesta. Se kuuluu niihin kieroutuneisiin taipumuksiin, joita meissä voi olla – samalla tavoin kuin ahneus, kateus, riitaisuus, panettelu, väkivaltaisuus, kerskailu ja kaikki muu, mitä Paavali tässä luettelee. Nämä vietit voivat esiintyä eri tavoin ja eriasteisina eri yksilöillä. Mutta meillä kaikilla on osamme niistä. Ne kuuluvat meidän olemukseemme ja ovat synnynnäisiä. Paavali ei siis väitä, että ne ovat henkilökohtaisen, tietoisen pahuuden seurausta ja että me yksilöinä voisimme olla vapaat niistä, jos vain olisimme tahtoneet. Hän kuvaa tässä sellaista, mikä on tapahtunut koko ihmissuvulle. Se koskee myös homoseksuaalisuutta. Se voi kuulua kantamaamme perintöön ja olla osa vanhaa ihmistämme, sitä, joka on ”päivittäisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja kuoletettava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen”, kuten Vähässä Katekismuksessa sanotaan siinä luvussa, joka käsittelee kastetta. Kristityllä voi olla homoseksuaalinen vietti – aivan samoin kuin hän voi himoita toisen omaisuutta tai kostoa. Mutta hän tietää, että tällaista ei saa päästää irti, vaan se on ristiinnaulittava. Hän tietää myös, että siitä on olemassa täydellinen anteeksiantamus ja ettei se voi estää häntä olemasta Jumalan lapsi. Homoseksuaalinen kristitty luopuu siksi – aivan samoin kuin naimaton kristitty – omasta sukupuolielämästä ja luottaa siihen, että Jumala korvaa tämän puutteen hänelle moninkertaisesti muilla elämänalueilla. Sen Jeesus on luvannut jokaiselle, joka hänen vuokseen luopuu sellaisesta, mitä ilman maailma ei halua olla.

Bo Giertz, Roomalaiskirje, s. 19–21. Pieksämäki 1987. SLEY-kirjat. Lihavoinnit toimituksen.