JA LUTERILAISESSA KIRKOSSA II
Teol. tri. Tom G.A.Hardt
II Luterilainen kirkko
1. Martti Lutherin oppi kirkollisesta yhteydestä
Löydämme Lutherin opin kirkollisesta yhteydestä erittäin hyvin valaistuna hänen kuuluisassa vuoden 1533 kirjeessään Frankfurt am Mainin kristityille. Tämä on luultavasti syy siihen, miksi sitä ei ole käännetty uuteen Lutherin teosten Amerikan laitokseen, ja kun saksan tuntemus on nopeasti haihtumassa Pohjoismaista ja Yhdysvalloista, niin sen sisältö todennäköisesti unohdetaan. Meidän tulisi tästä syystä sitä huolellisemmin perehtyä siihen.
Frankfurt am Mainin kristityt, jotka ovat Lutherin kiivaiden hyökkäysten kohteena, eivät ole tavallisia hurmahenkiä tai edes zwingliläisiä. He ovat sen sijaan seurakunta, jota myöhemmin kutsuttaisiin melanchthonilaiseksi. Erityisesti Martin Bucer (1491-1551) oli hyvin tyytymätön Lutherin kirjeeseen. Bucer oli sovitteleva teologi, jota Stephen Charles Neill ylistää “kaikkein uskollisimmaksi kirkkojen yhteyden edistäjäksi 1500-luvun kirkon johtajien keskuudessa”. Hänen elämänsä päättyi anglikaanisena professorina Cambridgessa hänen oltuaan arkkipiispa Thomas Cranmerin neuvonantaja tämän valmistaessa anglikaanisen kirkon perustavat asiakirjat. Lutherin teosten saksalaisen laitoksen toimittajat sanovat oikein Bucerista: “Tässä kirjeessä (= Lutherin kirje Frankfurt am Mainin kristityille) hän näki oman välittävän kantansa Herran ehtoolliseen hyökkäyksen alaisena, kannan, johon kätkeytyi ristiriitaisuuksia ja poikkeamia.”
Luther ei kirjeessään ainoastaan hyökkää väärän opin kimppuun, vaan myös ja enemmänkin sitä vastaan, etteivät vastustajat tahdo puolustaa sitä, minkä he uskovat olevan totta. He eivät halua taistella oman oppinsa puolesta. Luther muotoilee osuvasti kiistan luonteen: “Siihen kuuluu kaksinkertainen helvetti. Toinen on se, että he vastustavat Jumalan sanaa. Toinen on se, että he kieltävät eivätkä vapaasti tunnusta omaa oppiaan, jota he ylistävät Jumalan sanaksi.” Kiista Lutherin ja hänen ekumeenisten vastustajiensa välillä ei siis ole ensisijaisesti erimielisyys esimerkiksi sakramentista. Kyseessä on kiista kiistan luonteesta. Luther näkee kiistan ratkaisevana kirkon yhteydelle, toiset eivät. Frankfurt am Mainin kristityt tahtovat säilyttää opin tulkinnan avoimena, tässä tapauksessa opin ehtoollisen reaalipreesenssista. Heidän mielestään riittää, että uskotaan, mitä Kristus tarkoitti; että uskotaan, että me vastaanotamme sen, mitä Kristus tarkoitti. Luther pitää tätä ekumeenista asennetta puhtaasti saatanallisena epärehellisyytenä: “Kukapa ei olisi ilomielin oppilaana tässä? Saadessamme kylliksemme opettamisen ja saarnaamisen vaivasta voisimme uskoa kummankin aiheuttaman vaivan Kristukselle ja sanoa: Minä uskon, mitä Kristus uskoo; tai, mikä olisi vielä paremmin: minä annan Kristuksen uskoa puolestani ja huolehtia siitä, mitä minun tulee uskoa?”
[“Siinäpä vasta hienoja kristittyjä ja velikultia! Paavilaisetkin sanovat nykyään, että he uskovat, mitä kirkko uskoo ja puolalaisten kerrotaan sanovan: Minä uskon, mitä minun kuninkaani uskoo. Miksipä ei? Miten voisi olla olemassa parempi usko, joka tuottaisi tätä vähemmän vaivaa ja huolta!] (W² 17,2012-2013).
Seurauksena tästä löyhyydestä ja puutteellisesta uskon käsitteestä Frankfurt am Mainin pastoreilla ei enää ole mitään tunnustuksellista alttaria, vaan he harjoittavat yhteyttä pyhissä asioissa ilman opillisia rajoituksia. Lutherin reaktio tämänkaltaiseen yhteyteen on hyvin kiivas. Hän ei näe sitä kristillisen rakkauden vaan pelkän pahuuden voittona. Luther tekee selväksi, että luterilainen, joka tietämättömyydestä osallistuu sen kaltaiseen ehtoolliseen, on surkeasti harhautettu ja saa vain leipää ja viiniä, koska reformoitu Herran ehtoollinen ei ole mikään sakramentti. Edelleen Luther kirjoittaa: “Olen kuullut kauhukseni, että samassa kirkossa ja samalla alttarilla molemmat osapuolet [luterilaiset ja reformoidut] vastaanottavat ja saavat saman sakramentin, toisen osapuolen uskoessa saavansa pelkän leivän ja viinin ja toisen uskoessa saavansa Kristuksen ruumiin ja veren. Usein epäilen, voiko saarnaaja tai sielunpaimen olla niin paatunut ja pahansuopa, että vaieten antaa molempien osapuolten tulla sakramentille, kummankin siinä luulossa, että he saavat saman sakramentin uskonsa mukaan. Jos sellainen pastori sattuisi olemaan olemassa, hänellä täytyy olla kiveä, terästä ja timanttiakin kovempi sydän; hänen täytyy todellakin olla vihan apostoli… Näiden tyyppien täytyy olla todellisia korkean tason pääpiruja antaessaan minulle pelkän leivän ja viinin ja kuitenkin antaessaan minun uskoa saavani Kristuksen ruumiin ja veren siten petkuttaen minua hirveällä tavalla” (käännös: C.F.W.Walther, Kirkko ja virka. Jyväskylä 1998, s. 122.)
Alttarin puolustuksena painotetaan rippituolin käyttöä. Luther ei puhu tässä yhteydessä rippituolista paikkana, jossa pyhän synninpäästön sakramentti annetaan, vaan paikkana, jossa rippi-isä tutkii katuvan kristillistä uskoa ja kuulustelee häneltä katekismusta. Hän sanoo: “Mutta on totta, että jos saarnaajat antavat pelkkää leipää ja viiniä sakramenttina, ei ole tärkeää, kenelle he antavat sen, tai mitä ne, jotka sen vastaanottavat, tietävät ja uskovat. Siinä yksi sika syö toisen kanssa… Me emme tahdo emmekä voi antaa sakramenttia kenellekään, ellei häntä ole kuulusteltu etukäteen, mitä hän on oppinut katekismuksesta, ja tahtooko hän jättää syntinsä, joita hän on harjoittanut. Sillä me emme tahdo tehdä Kristuksen seurakunnasta sikalaa ja antaa jokaisen mennä ilman kuulustelua sakramentille, kuten siat ryntäävät kaukalolle. Sellaiset seurakunnat me jätämme hurmahengille. Ja tämän me olemme oppineet kristikunnan alusta” (W² 17,2018-2019). Luther siis hyvin tietää, että suljettu, aidattu alttari, jota pastori suojelee rippituolissaan, on perintö vanhasta kirkosta eikä siitä koskaan tule luopua.
Perehdyttyämme Lutherin puolustukseen suljetusta, tunnustuksellisesta alttarista, voimme kääntyä niihin lukuisiin lausumiin, joissa Luther käsittelee vaikeuksia, joita syntyy, kun puhdasoppinen kristitty elää alueella, jossa on käsillä ainoastaan harhaoppinen sakramenttien toimittaminen. Kirjeessä Unkarin kuningattarelle Marialle elokuussa 1530 tehdään selväksi, että kaikki ehtoollisyhteys roomalaisten kanssa, jotka nauttivat ehtoollisen vain yhdessä muodossa, on mahdotonta. Niin on myös kaikki maallikoiden toimittama ehtoollinen. Niinpä on pysyttävä poissa sakramentilta aina, mikä sellaisessa tapauksessa ei ole synti. Augsburgissa vuonna 1533 Luther viittaa mahdollisuuteen perustaa oma seurakunta sakramentin saamista varten, jos ei enää tahdota matkustaa puhdasoppiseen seurakuntaan ehtoollista varten. Lutherin kuuluisista pöytäpuheista huomaamme, että Luther pitää mahdottomana olla ehtoollisyhteydessä böömiläisten, Johannes Husin seuraajien, kanssa, koska heillä on yhteys paavin kanssa, mikä tekisi luterilaisista osallisia paavikunnasta. Lutherilla on ilmiselvästi mielessään se, että böömiläiset turvautuivat satunnaisesti vieraileviin paavilaisten piispoihin saadakseen uudet pappinsa vihityiksi.
2. Luterilaisen kirkon oppi kirkollisesta yhteydestä
Luterilaiset tunnustuskirjat puolustavat yhtä voimakkaasti kuin Luther suljettua alttaria ja ehtoollisvieraiden kuulustelua. Niissä luterilaisissa seurakunnissa, jotka sitoutuivat näihin asiakirjoihin, oppia kirkollisesta yhteydestä noudatettiin yhtä tiukasti kuin vanhassa kirkossa. Nämä seurakunnat muodostivat tietoisen, tunnustuksellismielisen yhteisön, ja ne tiesivät alusta pitäen, missä sen rajat kulkivat. On aivan väärin olettaa, että tämä tietoisuus kasvoi vain vähitellen, ajan kuluessa, ja että sielut kovettuivat puolustusasenteessaan. Voimme nähdä tämän Lutherin läheisimmän ystävän, Naumburgin piispan, Nikolaus von Amsdorfin (1483-1565), sanamuodoista hänen erottaessaan seurakunnan yhteydestä papin, joka oli tehnyt rienaavan ja harhaoppisen teon jakaessaan ehtoollista toimitettaessa vihkimättömän ehtoollisleivän. Tätä miestä ei tule sietää “kristillisessä seurakunnassamme”, ts. “kaikkien wittenbergiläisten kristillisten seurakuntien yhteydessä”. Sanaa “wittenbergiläinen” käytetään tässä selvästi kirkkokunnan nimenä ja se viittaa seurakuntiin, jotka ottavat vastaan toinen toistensa ehtoollisvieraat, mutta hyväksyvät myös jonkin tietyn seurakunnan tai piispan virallisesti julki tuoman seurakunnasta erottamisen. Periaatteessa tämä yhteys yltää myös niiden seurakuntien ulkopuolelle, jotka ovat kokeneet latinalaisen kirkon uskonpuhdistuksen 1500-luvun alussa. Yhdessä tapauksessa Lutherin tiedetään lähettäneet suosituskirjeen etiopialaiselle diakonille nimeltä Mikael. Tarkoituksena on selvästi tehdä Mikaelille mahdolliseksi saada sakramentti; luterilaisen ja etiopialaisen ehtoollisliturgian ulkoisten muotojen samankaltaisuutta painotetaan. Mikaelin sanotaan hyväksyneen kaikki meidän uskomme kohdat (omnibus nostris articulis). Tämä odottamaton yhteyden julistus wittenbergiläisten seurakuntien ja Etiopian kirkon välillä on saattanut perustua väärinkäsitykseen, mutta se todistaa silti Lutherin mielen avoimuudesta ja hänen tietoisuudestaan kuulumisesta pyhien isien kirkkoon.
Kun Wittenbergissä käytiin neuvotteluja kirkollisesta yhteydestä vuonna 1536, ei yhteinen ehtoollisen vietto voinut tapahtua, ennen kuin täysi yksimielisyys oli saavutettu. Marburgissa vuonna 1529 ei vietetty yhteistä ehtoollisjumalanpalvelusta, koska Zwinglille kieltäydyttiin antamasta veljen kättä. Haluan tässä yhteydessä tehdä selväksi, että on virhe sanoa Lutherin jollain lailla myöntyneen rukousyhteyteen reformoitujen kanssa tuossa tapauksessa.
Tämä pidättyminen yhteisestä rukouksesta oli sääntö, jota kumpikin osapuoli kunnioitti. Vuonna 1645 Thornissa, Puolassa, roomalaiskatolilaisten, reformoitujen ja luterilaisten välisessä nk. ystävällisessä keskustelukokouksessa roomalaiskatolilaisten puheenjohtaja vaati kuitenkin, että luterilaisten, Augsburgin tunnustuksen miesten (domini Augustani), täytyy rukoilla yhdessä roomalaiskatolilaisten ja reformoitujen kanssa. Luterilaiset hylkäsivät tämän ehdotuksen viitaten siihen käytäntöön, joka oli vakiinnutettu jo Regensburgin keskustelukokouksessa vuonna 1541, mutta myös paavilaisten uskoon: “Roomalaiskatolilainen osapuoli kieltää rukouksen harhaoppisten kanssa.” Tämä on tuttua jokaiselle englantilaiselle koulupojalle siitä, mitä roomalaiskatolilainen skottien kuningatar, Maria, sanoi kiihkeästi apuaan tyrkyttävälle mutta ei-toivotulle anglikaaniselle papille Fotheringayn mestauslavalla: “Minä en sano aamentani sinun rukouksiisi etkä sinä minun.” Tätä yleistä, ekumeenista perustaa tulisi noudattaa. Augsburgin tunnustuksen miehet vaativat, että kun paavilaiset ovat päättäneet rukouksensa, heidän tulisi saada lausua omansa. Tätä ei kuitenkaan suotu, ja sen sijaan päätettiin, että Augsburgin tunnustuksen miehet saavat olla poissa yhteisestä rukouksesta, lausua rukouksensa toisessa huoneessa ja sitten liittyä toisten seuraan. Luterilaiset esittivät tällä kohden 17 huolellisesti muotoiltua perustetta. Ensimmäinen niistä on yksinkertainen, raamatullinen: “Apostoli kieltää pitämästä yhteyttä pimeyden ja hengellisen Babylonin kanssa, 2 Kor. 6 ja Ilm. 18.” Luterilaisen kirkon kirkkojärjestykset vastaavat täydellisesti tätä vakaumusta. Esimerkiksi Ruotsin kirkon kirkkojärjestyksessä vuodelta 1571 tehdään selväksi, että poissulkeminen kirkollisesta yhteydestä ei pidä sisällään ainoastaan sakramenttia, vaan myös koko jumalanpalveluksen, vaikkakin läsnäolo saarnan aikana on sallittua.
1600-luvun kirkkojärjestyksissä edellytetään, että alttari on kirjaimellisesti aidattu kuoriaitauksella, jossa on yksi tai kaksi ovea. Ehtoollisvieraiden täytyy kulkea sen kautta pastorin ja suntion tutkivan silmän alla. Usein on ajateltu, että tämä kuoriaitaus otettiin käyttöön keskiajalla tarkoituksena erottaa papit ja maallikot ja että uskonpuhdistus tuhosi sen kaikkien uskovien pappeuden nimessä. Tämä on aivan väärin. Sen rakensivat puhdasoppiset luterilaiset, jotka uskoivat suljettuun alttariin. Sitä suhtautumistapaa, jota olemme nyt kuvailleet, noudatettiin sen kaikessa tiukkuudessa myös harhaoppisen kuolinvuoteella. Eri ruotsalaisten kirkkojärjestysten luonnokset 1600-luvulla samoin kuin niiden lopullinen versio, vuoden 1686 kirkkojärjestys, tekee selväksi, ettei edes tämä tilanne voi muuttaa kirkollisen yhteyden perustavia lakeja. Silti määräykset papin käyttäytymisestä kuolevaa harhaoppista kohtaan osoittavat mitä suurinta sielunhoidollista huolenpitoa kuolevasta ja tämän iankaikkisesta hyvinvoinnista. Kaikki opilliset kiistat täytyy pitää poissa kuolinvuoteelta. Vain sovitusta ja sitä, että se koskee kaikkia ihmisiä, tulee julistaa. Mitään “kiistanalaisia ja syvällisiä kysymyksiä ja kiistoja” ei ole sallittava, vaan luterilaisen pastorin on vain vedettävä kuoleva henkilö “totuuden Sanan kautta uskomaan ja tunnustamaan, että Jumala tahtoo kaikkien ihmisten pelastuvan ja että Kristus kuoli kaikkien ihmisten edestä ja että hän sen tähden kutsuu kaikkia syntisiä luokseen.” Sen korostaminen, että sovitus koskee kaikkia ihmisiä, voi viitata siihen, että kuolevan henkilön on luultavasti otaksuttu olevan reformoitu ja että sielujamurhaava rajoitetun sovituksen oppi täytyy kumota. Siinä tapauksessa, että kuoleva henkilö pyytäisi tulla otetuksi evankelis-luterilaisen kirkon huomaan ja hän hylkää aiemmat harhansa, hänelle on tietysti välittömästi myönnettävä pääsy sakramenteille. Jos tätä kääntymystä ei tapahdu, hänen tulee kuulla “yleisiä armon lupauksia”.
Tanska-Norjan kirkon kirkkojärjestyksen luonnos vuodelta 1685 toistaa samat määräykset ja painottaa, että “hyvän Jumalan palvelijan ja papin tulee mukautua siihen vanhaan sääntöön, josta on aina pidetty kiinni Kristuksen kirkossa: ketään epäuskoista ei tule päästää ehtoollisyhteyteen, ennen kuin hän todella on hylännyt harhansa.” Mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten tällaista tapausta voitiin käsitellä sielunhoidollisella tahdikkuudella ja kristillisellä huolenpidolla, on ei-luterilaisen, reformoidun filosofin, historioitsijan ja poliitikon, Hugo Grotiuksen (1583-1645), kuolinvuode. Jouduttuaan haaksirikkoon myrskyssä Itämerellä ja ollessaan kuoleman kielissä hänestä piti huolta huomattava luterilainen teologian professori Rostockin tiedekunnasta, Johann Quistorp vanhempi, joka oli kutsuttu kuolinvuoteen ääreen. Hän kirjoitti jälkeenpäin luterilaisen puhdasoppisuuden johtavalle miehelle, Aabraham Caloviukselle, että Grotius kuoli hurskaana, katuvana syntisenä, luottaen Kristuksen ansioihin. Näin toimivat, kirjoittivat ja tunsivat luterilaisen puhdasoppisuuden miehet, jotka kaikki noudattivat hyvin huolellisesti kirkollisen yhteyden rajoja.
Kaikkien väärinkäsitysten välttämiseksi meidän tulee korostaa tätä: vaikka katsottiinkin, ettei sakramentti eikä koko jumalanpalveluskaan kuulu niille, jotka eivät edusta samaa uskoa, oli vierailijoiden aina mahdollista seurata sitä passiivisesti omaksi rakennuksekseen. Meillä on esimerkiksi Ruotsin hovissa olleiden Ranskan suurlähetystön jäsenten kuvauksia luterilaisesta messusta Tukholman suurkirkossa. Ne välittävät mitä suurimman ihailun siitä, mitä oli nähty ja kuultu. Muita samanlaisia selostuksia on olemassa.
3. Luterilaisen kirkollista oppia koskevan opin poistaminen
Olemme nyt nähneet yhteyttä koskevan teorian ja käytännön siten kuin sitä noudatettiin luterilaisessa kirkossa. Tiedämme jo kuitenkin, että nämä olosuhteet eivät pysyneet ja että lopulta ne eivät ainoastaan muuttuneet, vaan jopa unohdettiin kokonaan. Se, mitä me olemme tuoneet esiin tässä luennossa, aiheuttaa näin ollen todennäköisesti yllätyksen ja jopa epäilyn sen luotettavuudesta. Miten muutos tapahtui?
Tiedämme jo, että tulevan kehityksen taustalla oli reformoituja vaikutteita, mutta voi olla hieman yksipuolista syyttää pelkästään reformoituja. Kykeneväisyys poiketa kristillisestä ilmoituksesta on kaiken kaikkiaan kaikessa lihassa, myös ei-reformoitujen. Kenenkään ei tarvitse oppia tekemään syntiä, koska me osaamme sen itsestämme. Luterilaisuudessa itsessään vaikuttivat voimat, jotka lopulta saivat aikaan muutoksen. Meidän on nyt tarkasteltava lähemmin näitä tapahtumia.
Eräät tapaukset, jotka näyttävät vanhan kirkollisen yhteyden periaatteen romahdukselta, ovat lähemmin tarkasteltuna sopusoinnussa sen kanssa. Sellaisia ovat nk. simultaneum-tapaukset, kun samaa kirkkoa käytti kaksi eri tunnustuskuntaa, useimmiten luterilaiset ja roomalaiskatolilaiset. Tämä ei pitänyt sisällään mitään todellista yhteyden muurien romahdusta, vaan kyseessä oli maallisten viranomaisten suorittama järjestely, jonka avulla usein esiintyvä kysymys oikeudesta tiettyyn kirkkoon ratkaistiin tällä salomonilaisella tavalla. Muut tapaukset olivat paljon vakavampia. Saattoi esimerkiksi tapahtua kuten Halberstadtissa, Saksassa, että luterilaiset ja roomalaiskatolilaiset papit pitivät kanonisia rukoushetkiä yhdessä. Juhlamessun toimitti luterilainen pappi roomalaiskatolilaisen diakonin avustaessa. Tämä kuohutti suuresti prelaattien mieliä, jotka olivat tulleet vierailulle Roomasta. He raportoivat näistä asioista paaville. Vaikka tällaiset asiat olivat epäilemättä itsessään vastoin terveitä yhteysperiaatteita, eivät ne koskaan perustuneet opilliseen vakaumukseen. Ne olivat ainoastaan käytännöllinen järjestely jostain perin käytännöllisestä syystä. Näin oli mm. silloin, kun Martin Chemnitzin kiivaasta vastustuksesta huolimatta hänen herttuansa Julius Brunswickilainen vihitytti kaksi poikaansa roomalaiskatolilaisiksi papeiksi yksinkertaisesti saadakseen riittävät ruhtinaalliset tulot heille. Niin inhottavalta kuin tämä kuulostaa ja niin sielujamurhaavaa kuin se oli niille, joita se koski, se tuskin muodosti jatkuvaa tapaa.
Minun käsitykseni mukaan ensimmäiset merkit yhteysperiaatteen romahduksesta voidaan jäljittää lapsikasteen yhteyteen. Sekä 1600-luvun kirkkojärjestykset että tuon ajan dogmaatikot kuten Johann Gerhard ja David Hollazius sallivat luterilaisen papin kastaa lapsia, joiden vanhemmat olivat luterilaisuuden hylkääviä harhaoppisia; samoin sen mahdollisuuden, että vanhemmat kutsuvat harhaoppisen papin kastamaan heidän lapsensa. Se, mikä tekee tästä paljon muita tapauksia vakavamman, on se, miten tällaista käytäntöä puolustetaan. Gerhard näkee tapauksen, jossa luterilaiset vanhemmat käyttävät harhaoppista pastoria kastajana, puolustettavana, koska 1. sellainen kaste on selvästi pätevä, 2. koska Vanhassa testamentissa paha ylimmäinen pappi aina säilytti virkansa, 3. koska vanhemmat voivat aina kasteen hetkellä protestoida pastorin harhaoppia vastaan, 4. koska myös harhaoppisessa kirkossa on aina muutamia todellisia uskovia. Nämä teologiset perusteet omaksui myöhemmin koko pietistinen liike, joka toisti kaikki nämä neljä perustelua kaataakseen täydellisesti maahan kaiken kunnioituksen yhteysperiaatetta kohtaan ja pysyäkseen harhaoppisessa kirkossa sen puutteista huolimatta. Näillä neljällä perusteella voidaan puolustaa mitä tahansa ja niillä on puolustettu mitä tahansa.
Jos nyt käännymme reformoitujen puoleen, jotka hyötyivät mainitunkaltaisista myönnytyksistä, meidän täytyy ensin tehdä eräänlainen varaus edellä olleeseen kuvaukseemme heistä. Kun ekumeenismielinen Bucer Strassbourgista onnistui saamaan aikaan kirkollisen yhteyden Wittenbergin kanssa – meidän täytyy lisätä: paljaan petoksen ja valheellisen kieroilun avulla – niin hänen vakavampimieliset veljensä Zürichissä kielsivät Strassbourgissa opiskelevia sveitsiläisiä opiskelijoita vastaanottamasta siellä enää ehtoollista, etteivät saastuisi luterilaisesta harhaopista. Myös muita samanlaisia esimerkkejä reformoitujen tiukasta yhteysperiaatteen noudattamisesta on olemassa.
Silti pysyy totena, että pohjimmiltaan reformoitujen suvaitsevainen asenne siihen, mitä pidettiin “ei-olennaisena”, teki heidät avoimeksi ehtoollisyhteydelle luterilaisten kanssa. Kalvinistinen Charentonin (Pariisin kalvinistinen pääkirkko) synodi teki vuonna 1631 muodollisesti päätöksen avata pyhät pöydät kaikille luterilaisille. Meidän täytyy pitää mielessämme, että samat kalvinistit olivat täydessä yhteydessä Englannin kirkon kanssa, kuten kuuluisa raamatunselittäjä arkkipiispa Ussher Armaghista (1581-1656) huomauttaa: “Minä tunnustan, että yhtä mielelläni vastaanottaisin siunatun sakramentin hollantilaisten pappien käsistä, jos olisin Hollannissa, kuin ottaisin sen ranskalaisten pappien käsistä, jos olisin Charentonissa.” Canterburyn arkkipiispa Wake (1657-1737) sai vuonna 1717 aikaan muodollisesti tunnustetun kirkollisen yhteyden Englannin kirkon ja Zürichin reformoidun kirkon välillä. Kun vuonna 1718 eräs englantilainen piispa esitti Ruotsin luterilaiselle kirkolle kutsun läheisempään yhteistyöhön, asianomaiset ruotsalaiset piispat hylkäsivät sen hyvin pontevasti. Yhteys kirkon kanssa, joka oli yhteydessä reformoidun uskon pääkirkkojen kanssa, oli luonnollisesti mahdotonta.
Tie luterilaisen yhteyttä koskevan jäykkyyden murtamiseksi kulki kuitenkin yleisempää reittiä tähän kysymykseen. Se tapahtui siten, että otettiin käyttöön avoin ehtoollinen, johon ei liity mitään tunnustuksellisia vaatimuksia. Vuonna 1857 Lontoon piispa, A.C.Tait (1811-1832), myöhemmin Canterburyn arkkipiispa, toimitti ensimmäisen avoimen ehtoollisen NMKY:n kokouksessa. Vaikka tuleva arkkipiispa näin ollen näyttää olleen liberaalismielinen henkilö, se ei tarkoita, että häneltä olisi puuttunut lujaa vakaumusta. Kirkkohistoriassa hänet muistetaan niiden konservatiivien vakaana vainoojana, jotka uskoivat reaalipreesenssiin ja harjoittivat yksityisrippiä. Joissain tapauksissa hänen anglokatolisen papiston keskuuteen kuuluvien uhriensa täytyi viettää huomattava aika vankilassa. Sen lisäksi hän vaati, vaikkakin turhaan, että Athanasioksen uskontunnustus tulisi poistaa anglikaanisesta jumalanpalveluksesta. Nämä piirteet antavat sinulle jonkinlaisen käsityksen tämänkaltaisesta ekumenismista toimessa. Liberaali asenne tuntee rajansa. Tällä kehityksellä vakiintuneiden kirkollisten piirien sisäpuolella oli täysi vastineensa nk. evankelikaalisissa piireissä. C.H.Spurgeon (1834-1892), kuuluisa herätyssaarnaaja ja kasteessa tapahtuvan uudestisyntymisen kieltäjä, saattoi saarnata niitä vastaan, jotka eivät harjoita avointa ehtoollista, käyttäen Juudan kirjeen jaetta 19: “Nämä ovat niitä, jotka erottautuvat, he ovat sielullisia, Henkeä heillä ei ole” (käännös Hardtin mukaan). Tunnustuksellisuus on näin ollen Spurgeonille ainoa asia, joka erottaa yleisestä kirkosta.
Lopullinen hyökkäys luterilaista kirkkoa vastaan tapahtui Saksassa, jossa kalvinistinen Hohenzollernin hallitsijasuku oli monien vuosisatojen ajan odottanut hetkeä, jolloin se voisi täyttää Fredrik Wilhelm I Suuren (1640-1686) tahdon “tehdä loppu luterilaisten jumalattomista seremonioista”. Preussin kuningas Fredrik Wilhelm III (1797-1840), sen nojalla, että hän oli “ylin piispa”, kuten hän itseään kutsui, antoi vuonna 1830 käskyn, että kaikkien hänen alamaistensa, niin luterilaisten kuin reformoitujen, tuli nauttia ehtoollista yhdessä. Jokaisen sallittiin pitää oma aiempi uskonsa, mutta yhteisen ehtoollisen kautta täytyi myöntää, että tämä usko ei ollut kirkkoa jakava. Useimmissa paikoissa toimitettiin ekumeeninen ehtoollisjumalanpalvelus ja kuuliaiset alamaiset marssivat alttarille sotilasmusiikin soidessa. Erityisessä valtion ministeriön asetuksessa annettiin varoitus niitä vastaan, jotka käyttävät apostolisia varoituksia veljeilystä harhaoppisten kanssa siten, että viittaavat niillä Hänen Majesteettinsa äskettäin luomaan kirkkoon ja sen virkailijoihin. Varoitus oli tarpeellinen. Uskolliset luterilaiset kieltäytyivät viettämästä ehtoollista kalvinilaisten kanssa, ja joissain tapauksissa heidät pantiin vankilaan. Luterilaista kirkkoa vainottiin. Sen papit saattoivat toimittaa armonvälineitä vain yöaikaan. Vasta pitkän kärsimysajan jälkeen luterilaisille myönnettiin uskonnonvapaus. Silloin monet luterilaiset olivat jo muuttaneet ulkomaille. Niin kutsuttu unioni toteutettiin sitten asteittain kaikkialla Saksassa. Sen voidaan nyt sanoa olevan vakiinnutettu kaikkialla lukuun ottamatta pieniä itsenäisiä luterilaisia seurakuntia.
Skandinavian luterilaiset kirkot eivät luonnollisesti olleet osallisina Saksan kehityksessä. Niitä reformoitu henki lähestyi muita teitä. Ennen kuin käsittelemme tätä lyhyesti, on kuitenkin välttämätöntä tehdä selväksi, että sekä Saksassa että Skandinaviassa vakiintuneiden kirkkojen koko perustuksen oli läpikotaisin jäytänyt sivistyneiden luokkien keskuudessa oleva skeptisismi ja kielteisyys. On mielenkiintoista tutkia, miten Preussin hurskaan kuninkaan virkailijat toivottivat hänen epäilemättä reformoidut aloitteensa tervetulleiksi puhtaasti maalliselta pohjalta. Reformoitu usko, avoin ehtoollinen ja ekumenismi näytti näistä ihmisistä ajanmukaisemmalta sekä sivistyneemmältä ja valistuneemmalta, kun taas luterilaisuus edusti keskiaikaa, uskoa saatanallisiin voimiin, salaperäisiä, taikauskon sävyttämiä sakramentteja ja oppeja. Valinta ei ollut vaikea. Reformoitu hyökkäys oli ollut hyvin valmisteltu. Itse asiassa se oli ennakoitavissa. Kun se lopulta tuli, maalliset voimat, jotka olivat auttaneet sitä avaamaan luterilaisen kirkon ovet, sulattivat sen jonkun ajan kuluttua itseensä.
Vuonna 1908 alkoivat ensimmäiset kontaktit Englannin kirkon ja Ruotsin kirkon välillä, jotka myöhemmin johtivat täyteen keskinäiseen yhteyteen. Ensimmäiset yhteiset piispanvihkimykset tapahtuivat vuonna 1929 Upsalassa ja vuonna 1927 Canterburyssa. Ne eivät jatkuneet vuosina 1959-1976. Tämä johtui papittarien tulosta Ruotsiin. Mutta kun Englannin kirkko oli yhtynyt viralliseen ruotsalaiseen näkemykseen, yhteiset piispanvihkimykset alkoivat uudelleen. On tietysti ilmeistä, että apostolisen seuraannon (suksession) olemassaolo Ruotsin kirkossa on ollut pääsyy anglikaanien lähestymiselle. Jos käännämme kysymyksen toisin päin ja kysymme, miksi ruotsalaiset vastasivat myönteisesti tähän lähestymiseen, on meidän kohdattava kaksi merkittävää voimaa. Ensiksi, ruotsalaiset eivät tietenkään olleet immuuneja yleistä kehitystä ja opillisen kristinuskon yleistä hajoamista vastaan, mikä oli hallinnut teologista maailmaa niin kauan aikaa. Toiseksi, heillä oli keskuudessaan henkilö, joka aikoi luoda maailmanlaajan ekumeenisen liikkeen, tuleva arkkipiispa Nathan Söderblom (1866-1931). Hän oli äärimmäinen teologinen modernisti, joka yhden ihailevan elämäkertakirjoittajansa, Linköpingin piispa Tor Andraen, mukaan pani käytäntöön kristinuskon täydellisen uskonpuhdistuksen “sulkien pois kaiken yliluonnollisen”. Söderblom itse saattoi lausua, että kristinusko, siten kuin me tunnemme sen kirkon historiasta ja sen uskontunnustuksista, oli “tuhon oma”. Ainoatakaan pyhän Raamatun kirjainta ei jätetty jäljelle. Söderblom halusi korvata tämän entisen kristinuskon kahdella korvikkeella. Ensimmäinen oli mystiikka, kristillinen ja ei-kristillinen. Tästä johtui hänen suuri kiinnostuksensa Ruotsin pyhään Birgittaan ja tämän mystisiin ilmestyksiin. Toinen oli ekumeeninen liike, jonka tuli käyttää vakiintuneiden kirkkojen vaikuttavia rakenteita, niiden katedraaleja, liturgioita ja virkoja saadakseen osan poliittisessa elämässä, mikä oli uuden uskonnon uusi tehtävä “kaiken yliluonnollisen” häviämisen jälkeen. Tässä rajoittamaton kirkollinen yhteys tuli ehdottoman välttämättömäksi. Tässä me löydämme syyn siihen, miksi meidän ei sallita kuulla ainoatakaan kirkollista yhteyttä koskevaa todistuksen sanaa kirkkoisien ja uskonpuhdistajien huulilta. Jokainen viite sellaisen uskon olemassaolosta merkitsee sen oven avaamista, jonka pysyminen suljettuna on välttämätöntä tämän päivän ekumenisteille.
Vaatimus keskinäiseen yhteyteen tänä päivänä ei koskaan pysähdy, vaan se välttämättömästi jatkuu kunnes harjoitetaan rajoittamatonta keskinäistä yhteyttä. Kun Saksan luterilaiset olivat hyväksyneet reformoidut alttareilleen, heidän täytyi pian hyväksyä myös metodistit, baptistit ja mennoniitat. Tämä on luonnollista, koska kaikkien nykyisten kirkollista yhteyttä koskevien neuvottelujen ennakko-olettamus on, ettei ole olemassa mitään varmaa totuutta, että me elämme pimeydessä, jossa jokainen väite totuuden omaamisesta on moraaliton. Niinpä Canterburyn arkkipiispan lähettiläät, jotka kolkuttavat Riigan tuomiokirkon ovia, eivät ole tulleet tehdäkseen teistä anglikaaneja eivätkä saadakseen teidät uskomaan The Common Prayer Book- kirjan mukaisesti. He ovat täällä kertoakseen teille sen, minkä jo Luther näki olevan todellinen motiivi Martin Bucerin, anglikanismin isoisän, takana: että jokainen tulee autuaaksi omalla uskollaan. Tätä vastaan meidän täytyy pitää lujasti kiinni Lutherin kehotuksesta Frankfurt am Mainin kristityille säilyttää aidattu, tunnustuksellinen alttari eikä antaa “jokaisen mennä kuulustelemattomana sakramentille, kuten siat ryntäävät kaukalolle. Sellaisen seurakunnan me jätämme hurmahengille. Ja tämän me olemme saaneet kristikunnan alusta”.
Riigassa, Latviassa, 20.-21.5.1996 pidetyn kaksiosaisen luennon jälkimmäinen osa. Ensimmäinen osa julkaistu tämän lehden numerossa 5/98.