Halvar Sandell, pastori,
Helsinki
Perusta-lehden tämän vuoden ensimmäinen numero (1/2015) keskittyy pääkirjoituksesta
alkaen melkein kokonaan otsikon ilmaisemaan asiaan.
Päätoimittaja, TT Timo Junkkaala toteaa aluksi sen ilmeisen kummallisuuden,
että papit, jotka opettavat Raamatun vastaisesti, saavat jatkaa viroissaan, kun
samaan aikaan kirkko ajaa kirkon yhteydestä pois niitä, jotka ovat
virkakysymyksessä samalla kannalla kuin koko kristikunta on ollut 1900 vuotta. Tämän
jälkeen Perusta-lehti ei itse kuitenkaan halua antaa vaihtoehtoa tässä
vaikeassa tilanteessa.
Pikemminkin se haluaa poissulkea vaihtoehdot ja patistaa kristittyjä ja heidän pappejaan pitäytymään kaikissa olosuhteissa hengelliseen yhteyteen kansankirkossa. Asia on omituinen varsinkin siinä mielessä, että nämä, jotka haluavat määräillä, mitä toisten kristittyjen tämän päivän rappiotilanteessa pitää tehdä, nostavat itse palkkaa (tai eläkettä) palvelusta herätysliikkeissä. Jos kerran on niin ongelmatonta toimia kansankirkon paikallisseurakunnissa, miksi nämä eivät itse ole hakeutuneet niihin? Miten nämä, jotka eivät arjessa elä palvellen paikallisseurakunnissa, henkilökohtaisesti voivat tuntea sitä tuskaa, mikä siinä on heresioiden keskellä, kun erilaisia kompromisseja vaaditaan koko ajan. Heille kelpaa kuitenkin olla omissa turvallisissa oloissa ja sieltä käsin maistereina kertoa toisille, miten pitää elää tiiviisti kansankirkossa. Tässä ilmenee estoton röyhkeys, kun etäältä esitetään tällaista kritiikkiä pistämättä itseänsä todellisesti likoon siinä, missä seurakuntapalvelijan paikka on. Miten omatunto antaa tällaiseen luvan? Miten he kehtaavat?
On nyt tätä katsottaessa analysoitava, mistä tällainen järjellisesti erilliskummallinen ote lähtee. Herätysliikkeiden eksistenssi on juuria myöten rakennettu sen varaan, että kansankirkollinen systeemi ympäröi niitä. Ne ovat kuin köynnöskasveja, jotka kasvavat seinää pitkin. Jos talon seinä otetaan pois, köynnösten käy huonosti. Herätysliikkeet ovat siis ihan olemuksensa perusteella kansankirkollisen ideologian parhaita puolestapuhujia. Tietynlainen raivokas kritiikki tervettä kirkko-oppia ja luterilaista tunnustuksellisuutta vastaan, jota nyt ilmenee, on ymmärrettävä tästä lähtökohdasta käsin. Kansankirkon kriisin edetessä heidän oman eksistenssinsä perusta on uhattuna. Se skenaario, että kansankirkko häviää tai heikentyy liiaksi ja samanaikaisesti useimmissa kaupungeissa kasvaa kansankirkon systeemistä erillään pieniä määrätietoisia kirkollisia seurakuntia, joista voi kohta tulla oma kirkkonsa, saa epätoivoiset tunteet ja ajatukset liikkeelle.
Tässä ei ensisijaisesti saa olla kyse siitä, kuka voittaa ulkonaisesti ja määrällisesti, vaan siitä, saammeko uskollisia seurakuntia, joiden palvelijat pitäytyvät Jumalan sanaan toimittaen Sakramentit puhtaasti?
On aivan selvää että tässä käydään vakavaa rajaa siihen, mitä nyt esitetään herätysliikkeiden puolesta. T. Junkkaala yrittääkin välillisesti puolustaa arkkipiispa Mäkisen surkeaa ulostuloa homoasiassa, kun tämä iloitsi päätöksestä, joka toteutettuna merkitsee, että samaa sukupuolta olevat parit voivat kutsua liittoansa avioliitoksi. Perusta-lehden päätoimittaja antaa ymmärtää, ettei tämä merkitse paljon mitään, kun kerran kirkon näkemys avioliitosta on toinen. Kansankirkon näkemys ei ole sellainen, minkä tämä päätoimittaja antaa ymmärtää sen olevan. Jos se olisi sellainen, ei Kari Mäkisen olisi mahdollista jatkaa arkkipiispana.
Hyvin merkillisesti käsitellään tässä pääkirjoituksessa ilmeisiä harhaoppeja ja selvästi väärää kirkollista elämää. Tämä tapahtuu viitaten Augsburgin tunnustuksen seitsemänteen artiklaan, jossa todetaan, että on sallittua käyttää jopa jumalattomienkin toimittamia palveluksia pyhien sakramenttien kohdalla, koska tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja jumalattomia on sekoittunut pyhien joukkoon (TK 1990, s. 54–55). Tässä kohdassa Junkkaala ei halua nähdä tätä tosiasiaa: tunnustus puhuu näiden sydämissään jumalattomien olevan sekoittuneina oikeaan seurakuntaan. Avoimista harhaopettajista ja ilmeisistä kirkollisen elämän rikkojista ei ole kysymys, kun puhutaan siitä mitä hyväksytään. Junkkaalan väärää tulkintaa alleviivaa myös se, että hän siteeraa Augsburgin tunnustuksen puolustuksen vastaavaa kohtaa erikseen pääkirjoituksen jälkeen. Silmiinpistävää on siinä se, että loppu, joka käsittelee sitä, miten oikeat seurakunnat suhtautuvat harhaopettajiin, on jätetty pois. Siis tähän Perusta-lehden numeroon ei sovi seuraava: ”Väärät opettajat sen sijaan on hylättävä, koska he eivät enää toimi Kristuksen sijaisina, vaan ovat antikristuksia. Kristus sanoo: ’Kavahtakaa vääriä profeettoja.’ Ja Paavali sanoo: ’Jos joku julistaa toista evankeliumia, hän olkoon kirottu.’” (TK 1990, s. 155)
On huomattava, että pietistisen kirkkonäkemyksen tähden ei tahdota tehdä eroa sisäisen luopumuksen (jota emme tunne) ja avoimen harhan välillä. Sen sijaan avointa harhaa puolustellaan niin kuin siinäkin olisi kysymys salatusta luopumuksesta.
Junkkaala kuvailee tunnustuskirjojen kantaa: ”… torjutaan sellaiset, jotka kieltävät käyttämästä hyväksi jumalattomien pappien palveluksia”, niin kuin se olisi tunnustuskirjojen kanta myös siinä mielessä kuin hän itse käyttää termejä. Perusta-lehti kehottaa näin ollen jäämään harhaopettajien kanssa yhteyteen, ja heidän palveluksiensa torjumista pidetään vääränä.
Artikkelin loppupuoliskon argumentit, joilla puolustellaan kansankirkollista hengellistä kanssakäymistä sen nykyisten palvelijoiden kanssa, eivät kestä. Ensimmäinen, joka viittaa alkukirkon edustajien kontakteihin synagoogaan, ei ole relevantti siinä mielessä kuin Perusta sitä käyttää. Nimittäin totta on, että apostolien aikakaudella oltiin yhteydessä synagoogaan, joka käytti pyhiä kirjoituksia. Tuohon aikaan ei synagoogan jumalanpalvelukseen oltu vielä liitetty ns. 18. rukousta, jossa kirotaan kristityt (se tuli toisen vuosisadan koittaessa). On huomattava, mihin tämä yhteys rajoittui. Siinä ei ollut kristillistä kastetta yhteyden siteenä, siinä ei ollut pyhää ehtoollista eikä piispoja tai presbyteerejä palvelemassa. Sakraalinen yhteys, joka perustui kristilliseen kasteeseen ja ehtoollisyhteyteen, oli alusta alkaen irrallaan synagoogasta myös ennen sitä aikaa, jolloin 18. rukous liitettiin liturgiaan, aikana jolloin jonkinlainen kanssakäyminen oli mahdollinen synagoogan kanssa. Nyt jotkut käyttävät tätä synagooga-argumenttia puolustaakseen hengellistä välitöntä yhteyttä nykyisessä kansankirkon elämässä. Ei haluta nähdä tosiasioita.
Toinen argumentti on, että SELK:n (Suomen evankelis-luterilainen kirkko) perustus olisi yhä kunnossa. Tosiasiallista käytännön harhaa ei saa puolustella sillä, että kirkon perustus on kuitenkin oikea ja hyvä. Ratkaisevaa on se oppi, jota todellisuudessa harjoitetaan. Junkkaalan kannasta seuraisi, että uskonpuhdistusta ei ehkä olisi tapahtunut lainkaan, koska huomattava osa niistä harhoista, joita vastaan uskonpuhdistuksessa käännyttiin, ei silloin kuulunut Kirkon viralliseen oppiin (vaan oli pastoraalista opetusta) vielä siihen aikaan. Trenton konsiilin (1545–1563) jälkeen tilanne oli toinen.
Augsburgin tunnustus on selvillä siitä, ettei se virallista oppia silmällä pitäen ole ristiriidassa Katolisen ja Rooman kirkon kanssa. ”…voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Rooman kirkon kanssa” (TK 1990, s. 61).
Näiden kahden ensimmäisen argumentin jälkeen seuraa puhetta siitä, miten herätyskristillisten on syytä estotta jäädä hengelliseen yhteyteen moniarvoisessa yhteisössä. Sen jälkeen seuraa komentelua yksilöille: ”Älä eroa kirkosta. Jos olet eronnut, liity takaisin.” Tähän on sanottava, että sellainen komentelu on törkeää. Ajatelkaamme esimerkiksi harrasta kristittyä, joka tunnetasolla on ollut kiintynyt kotiseudun kirkkoon ja sitten Raamatun sanan opetuksesta on saanut rohkeuden siirtyä sellaisesta vaarallisesta kanssakäymisestä sivuun huomattuaan harhan myrkkyä olevan esillä ja sen johdosta todellisen vaaran joutua luopumukseen ja epäuskoon.
Hyvin kummallinen on lopussa oleva johtopäätös, että ei haluta nähdä muuta vaihtoehtoa kuin se, että vedotaan nykyisiin SELK:n piispoihin ja pyydetään vihkimystä perinteisellä linjalla oleville pappiskandidaateille. Tällä tavoin jumitetaan vain vaarallista tilannetta ja toimitaan tunnustuksen vastaisesti. Hyviä pappiskandidaatteja ei vihitä utopistisesta toiveajattelusta huolimatta. Seurakuntien elämää myrkytetään siten, että niihin alati tulee uusia harhaopettajia. Seurakunnan oppi ja elämä on kuitenkin ratkaiseva asia.
Tämä asennoituminen on suora vastakohta tunnustuksen ohjeelle. Jos piispat eivät halua vihkiä tai ovat harhaopettajia niin: ”.. heidän tähtensä ei kirkkoa saa jättää ilman palvelijoita” (TK s. 277).
”Kaiken tämän perusteella on päivänselvää, että seurakunnalla on yhä oikeus valita ja vihkiä palvelusviran hoitajia. Kun siis piispoista tulee kerettiläisiä tai kun he kieltäytyvät vihkimästä virkaan, silloin seurakuntien on jure divino (jumalallisen oikeuden mukaan) pakko jo virassa olevien paimentensa välityksellä vihkiä uusia paimenia ja viran hoitajia. Tämän väitetyn hajaannuksen ja erimielisyyden syynä on yksinomaan piispojen jumalattomuus ja tyrannius. Paavali määrää, että niitä piispoja, jotka saarnaavat ja puolustavat jumalatonta oppia ja kulttia, on pidettävä kirouksen alaisina.” (TK 1990, s. 294)
Junkkaalan kirjoituksen lopussa huomaa sen, että kirkko ja seurakunnat eivät loppujen lopuksi ole ensisijaisesti hänen tähtäimessään. Niihin tunnetaan kiinnostusta vain sen vuoksi, että niistä saa puitteet herätysliikkeille. Kysymyksessä on suoraan sanoen syvästi ei-kirkollinen näkemys. Kriisin tilassa toivotaan, että herätysliikkeiden palvelukseen voisi silti vihkiä pappeja. Vielä sanotaan sellaisen toiminnan olevan tärkeää, missä saa hengellistä ravintoa, kun kansankirkon seurakunnissa ei saa. Siis: Kirkko ja paikallisseurakunnat itsessään – tämän näkemyksen mukaan – eivät ole edes välttämätön ehto.