SAKRAMENTTI ANSAITSEE PALVONTAMME JA SE PYSYY SAKRAMENTTINA KOMMUUNION PÄÄTYTTYÄ
Tom G. A. Hardt, teol. tri, Ruotsi (1934 – 1998)
Vaikka latinalainen kristologia jo 1100-luvulla yleisesti kiisti Kristuksen ruumiilta palvonnan, säilyi sakramentin palvonta messussa kuitenkin vakaana läpi keskiajan. Sen teoreettinen perusta oli köyhänlainen: palvonnan sanottiin kohdistuvan Jumalaan, joka oli läsnä sakramentin ”ohessa”. Vasta luterilaisen reformaation palatessa Kyrilloksen kristologiaan ehtoollisen palvonta saa luonnollisen motivaation. Kristuksen inhimillinen luonto on osallinen jumalallisen luonnon ominaisuuksiin ja ottaa täysin varauksetta vastaan messua viettävän seurakunnan riemullisen palvonnan. Skolastiikan pystyttämä muuri Luojan ja hänen ihmisyytensä väliltä kaatui. Tutkimus on lähes yksimielisesti myöntänyt – ja usein myös valittanut –, että Luther itse on koko elämänsä ajan harjoittanut, opettanut ja puolustanut sakramentin adoraatiota (palvontaa). Hämärän peittoon sen sijaan on jäänyt se, että luterilaisuus joutui käymään tästä kysymyksestä suuren, opillisen taistelun, joka jatkui aina luterilaisten tunnustuskirjojen päättämiseen asti, ja että gneesioluterilaisuuden – aitoluterilaisuuden – juhla filippisteistä eräässä Saksan ruhtinaskunnassa saadun voiton jälkeen päättyi rukoukseen, jossa Jumalaa pyydettiin suojelemaan oppi vanhurskauttamisesta uskon kautta ja oppi sakramentin palvonnasta. Eräs Yksimielisyyden ohjeen laatijoista väittelin tohtoriksi sakramentin palvonnasta, ja hänen vastaväittäjänään toimi eräs toinen Yksimielisyyden ohjeen alkuunpanijoista. Sakramentin palvonnalla ei ole tietenkään koskaan haluttu hämärtää sakramenttia armonvälineenä, sitä että se on Jumalan lahja ihmisille. Sakramentin roolia kirkossa ei ole kuitenkaan koskaan sillä selitetty tyhjentävästi, vaan se on pikemminkin lähde, joka antoi aiheen myös ylistykselle ja kiitokselle.
Luther on erityisessä kirjassa ”Sakramentin palvonnasta” käsitellyt tarkoin sakramentin adoraatiota. Hänen mukaansa palvonta voi olla sisäistä ja ulkonaista. Ulkonaista palvontaa osoitetaan lankeamalla maahan, notkistamalla polvea ja kumartamalla. Luther tietää, että samalla tavalla käyttäydytään hovisääntöjen mukaan ruhtinaiden edessä, eikä se siis itsessään kuulu vain Kuninkaitten Kuninkaalle osoitettuun kunnioitukseen alttarin sakramentissa. Sisäinen palvonta, jonka on liityttävä ulkonaiseen, jotta siitä tulisi kristillistä palvontaa, on ”sydämen osoittamaa kunnioitusta ja sydämen kumartamista, jolla osoitat ja tunnustat sydämesi pohjasta, että sinä olet hänen luomansa ja hänelle alamainen olento”. Sisäinen palvonta edellyttää pelastavaa uskoa: ”sydämellistä luottamusta ja elävän uskon oikeaa turvautumista (häneen).” Sitä voidaan pitää jopa ”uskon suurimpana työnä Jumalaa kohtaan”. Luojaa voidaan kyllä palvoa myös ilman sakramentin viettoa ja ilman erityisiä eleitä. Jumalan suuruus voi vallata ihmisen milloin tahansa. Luther pitää sakramentin palvontaa adiafora-asiana, jota voidaan harjoittaa, mutta jättää harjoittamattakin. Se ei tarkoita sitä, että Luther sallisi kenenkään julistaa avoimesti, että sakramentin palvonta on kiellettyä: ”Se joka uskoo, niin kuin uskosta on opetettu, ei totisesti voi syntiä tekemättä kieltää Kristuksen ruumiilta ja vereltä kunnioitustaan.” Koska emme kuitenkaan ole vielä päässeet siihen aikaan, jolloin Jumalan palvominen on kristittyjen ainoa tehtävä, on adoraatiosta sanottava, että se tapahtuu, ”kun on sen aika ja siihen on tilaisuus”. Apostolitkin istuivat ensimmäisen ehtoollisen aikana, ”he unohtavat sekä palvonnan että kunnioituksen”. Se johtuu siitä, että ”sana opettaa sinua panemaan merkille ja tutkimaan, miksi Kristus on siinä, ja tekee sinusta sellaisen, että unohdat (omat) työt ja odotat vain hänen tekojaan”. ”Näin käy evankeliumia kuunnellessammekin. Jumalan sanalle kuuluu kaikkein suurin kunnia, koska Jumala on siinä meitä lähempänä kuin Kristus leivässä ja viinissä, mutta siitä huolimatta me unohdamme kumartaa sille, istumme vain hiljaa paikallamme emmekä ajattele sanaa kuunnellessamme ollenkaan, minkälaista kunnioitusta sille tulisi osoittaa.” Tämä on adoraation vaihtoehto: usko askartelee syntien anteeksisaamisessa, joka on Kristuksen ruumiissa ja veressä ja joka julistetaan asetussanoissa.
Sakramentin palvontaan nähden Luther jakaa ehtoollisen vastaanottajat neljään ryhmään. Ensimmäinen ryhmä tekee niin kuin apostolitkin tekivät ensimmäisellä ehtoollisella: se pitää kiinni uskosta syntien anteeksisaamiseen testamentin sanojen mukaan ja unohtaa adoraation: ”Nämä ovat varmimmat ja parhaat.” Toinen ryhmä koostuu niistä, jotka ”tässä uskossa harjaantuneina tekevät omaakin työtään ja palvovat Kristusta hengellisesti sakramentissa, ts. sydämensä sisimmässä he kumartavat ja tunnustavat hänet Herrakseen, joka vaikuttaa heissä kaiken, ja ulkonaisesti ja kumartuvat, painavat päänsä ja lankeavat ruumiillisesti polvilleen ilmaistakseen sisäisen palvontansa”. Kolmas ryhmä palvoo ilman eleitä. Neljäs palvoo pelkästään eleillään, joka on tekopyhyyttä. Luther on osoittanut, että näin käy paavikunnassa, jossa osoitetaan pelkkää ulkonaista, inhimillistä kunnioitusta Kristukselle häpeäksi, koska se tapahtuu ilman sanan uskoa luovaa valaistusta. Yhteenvetona Luther sanoo: ”Yhtä kaikki näet, ettei sakramentin palvominen ole vaaratonta silloin, kun sana ja usko jäävät sivuun, niin että pidän melkein parempana olla apostolien kanssa palvomatta kuin palvoa meidän kanssamme. En sano, että on väärin palvoa, vaan että edellisestä tapauksesta ei koidu niin suurta vaaraa kuin jälkimmäisestä; sillä luonto alkaa helposti luottaa omiin töihinsä ja jättää Jumalan teot vaille huomiota, ja sitä sakramentti ei siedä. Kuinka minä sen sanoisin? Sakramenttia käyttämässä ja kaikissa Jumalan teoissa täytyy olla kristittyjä mukana. Missä kristityt puuttuvat, siellä tehdään väärin huolimatta siitä, palvotaanko sakramenttia vai ei.” Asia on toisin sanoen niin, että kaikki, mitä toimitetaan, vaatii oikeaa kristillistä uskoa, ja missä se puuttuu, siellä kaikki menee kieroon. Asiallisesti katsoen adoraatio ei siis ole sen riskialttiimpaa kuin muutkaan työt, sillä kaikkia tekojamme uhkaa omanvanhurskauden vaara. Lutherin ”melkein” on nähtävä varoitukseksi varjella sakramenttia muuttumasta liturgiseksi komeudeksi, johon armonväline hukkuu. Tämä vaara selittyy historiallisesti roomalaiskatolisen kirkon sakramenttikäytännöstä, joka oli temmattu irti sanasta ja vanhurskauttamisesta: kirkon sakramentti oli halvennettu turuille ja toreille tietämättömän kansanjoukon huviksi, eikä edes pyhässä huoneessa ymmärretty puhua siitä, mitä Kristus oikein oli tarkoittanut sakramentilla.
On hyvin tärkeää painottaa sitä, että Luther ei tee vanhurskauttamisesta uskon kautta ahdasta, kaikkea säätelevää pakollista periaatetta, joka sanelee kommunikantille [ehtoollisvieraalle], mitä hänen on lupa tehdä. Tosin Kristus ei tullut maan päälle palveltavaksi, vaan palvelemaan, mutta hän ei torjunut milloinkaan uskon spontaania adoraatiota, jota esimerkiksi ”kolme kuningasta osoitti seimellä, sokea ja monet muut”. Vanhurskauttaminen uskon kautta ja sakramentin jakama armo määräävät kyllä, kuinka kristitty toimii sakramentin vietossa, koska ne antavat Hengen lahjan, mutta ne eivät ole koulumestareita, jotka sormi pystyssä sanovat, mitä kristitty saa tehdä ja mikä täytyy jättää tekemättä: ”Jos ensin harjoitat uskoa ensimmäiseen kohtaan, nimittäin (uskoa) sanoihin, silloin sakramentin palvonta syntyy helposti itsestään, ja jos sitä ei synny, et tee syntiä.” Kristitty ihminen on vapaa. Tähän on kuitenkin lisättävä, että Lutherin uskon käsite on sinänsä luonteeltaan palvontaa. Uskohan on luottamusta siihen, että Kristus on omaksumassaan ihmisyydessä voittanut syyllisyyden: ”Usko on oikeaa palvontaa, kun (nimittäin) uskon, että tuossa on hänen lihansa ja verensä, minun edestäni annettu ja vuodatettu.” Uskon valon valtaamana kristitty seisoo teurastetun Jumalan Karitsan edessä, joka on tullut sakramentin ulkoisissa muodoissa hänen luokseen, ja hän panee luottamuksensa yksin Karitsaan kaiken pelastuksen lähteenä. Tämä luottamus, joka pitää Kristuksen ruumista ja verta Jumalan suurimpana lahjana, on itsessään palvontaa, ei siksi, että se synnyttää kiitosta ja palvontaa jälkikäteen, vaan siksi, että se sellaisenaan antaa Jumalalle suurimman kunnianosoituksen: uskon hänen anteeksiantavaan kaikkivaltaansa uuden liiton uhrissa.
Vielä joitakin kuukausia ennen kuolemaansa Luther antaa spontaanin ja varauksettoman tunnustuksensa sakramentin palvonnalle: ”Suuresti kunnioitetussa alttarin sakramentissa, jota meidän on syytä palvoa kaikella kunnioituksella, ojennetaan ja vastaanotetaan totisesti HERRAN Jeesuksen Kristuksen luonnollinen ruumis ja veri, olkoot jakaja ja vastaanottaja arvollisia tai arvottomia.” Sanat ”meidän on” tuskin kumoavat sitä, mitä edellä on sanottu kommunikantin vapaudesta menetellä oman hartautensa mukaan. Lutherin käyttämä sanamuoto on kärjistyksineen oikeastaan itsestään selvä. Sekin usko, joka omistautuu kokonaan Golgatan uhrissa ojennetulle syntien anteeksisaamisen ihmeelle, tietää ottavansa hostiassa (ehtoollisleipä) ja viinissä vastaan Vapahtajan, joka ansaitsee palvontamme, eikä usko halua milloinkaan kieltää, että Jeesukselle kuuluu hänen sakramentissaan kaikki palvonta, ylistys ja kunnia. Erityisesti silloin, kun ihmiset, jotka kieltävät läsnäolon ihmeen, karkaavat palvontaa vastaan, vapaasti noudatettavasta seremoniasta tulee spontaanisti välttämätön, ja tunnustautuminen reaalipreesenssiin saa tarpeen vaatiman profiilinsa puhumalla palvonnan ansainneesta sakramentista, latinaksi Lutherin omin käsin kirjoittamana: ”eucharistia venerabilis & adorabilis” (kunnioitettava ja palvottava eukaristia).
Aina myöhäiskeskiajalta asti adoraatioon liittyi latinalaisessa kristikunnassa ns. elevaatio, jolloin pappi kohotti ensin vihityn ehtoollisleivän ja sen jälkeen konsekroidun kalkin. Näin korotetun eukaristisen Vapahtajan puoleen on vuosisatojen kuluessa virrannut mahtava rukousten ja kiitosten vyöry. Luther asettui henkilökohtaisesti jakamattomin mielin puolustamaan tätä traditiota, ja sakramenttia palvovat Anhaltin ruhtinasveljekset todistavat Lutherin käyttäytymisestä messussa: ”Olemme nähneet Lutherin heittäytyvän maahan vakavana ja kunnioittaen palvomaan Kristusta, kun sakramentti kohotettiin.” Luther säilyttää elevaation molemmissa messukaavoissaan. Yksinkertaisemmassa saksalaisessa messussa elevaatio tapahtuu ”saksalaisen Sanctuksen” aikana, joka on vuoden 1701 suomalaisessa virsikirjassa numero 108: ”Esaiall’ profeetall’ tapahtui, Ett’ Herra kunniassans’ hänell’ näkyi ja korkiall’ istuimell’ istui…” Lutherin hymnin mahtavissa päätössanoissa: ”Kaiken maan hän kunniallans’ täyttänyt on. Wapisit pihtipielet täst’ huudost’, Huone täytettiin sawust’ ja tuoksust’” puhuu vakaumus siitä, että Wittenbergin seurakunnan kirkko on Herran Sebaotin ilmestymisen näyttämö samoin, kuin kerran Jerusalemin temppeli. ”Me säilytämme kohottamisen Jesajan Pyhän tähden, sillä sehän käy hyvin yksiin kohottamisen kanssa, sillä se laulaa Jumalasta, kuinka hän istuu hallitsijana valtaistuimellaan (sanat ovat eräästä Lutherin kirjeestä, toim. huom.).”
Kohottamisen poistaminen jumalanpalveluksesta Wittenbergissä vuonna 1542 ei johtunut Lutherista, joka joutui vain tapahtuneen tosiasian eteen. Luther ei tietenkään ollut koskaan pitänyt elevaatiota välttämättömänä – se oli tuskin 300 vuotta vanha tapa –, ja hän saattoi tietyistä syistä sekä hyväksyä että puolustaa sen poisjättämistä. Tosin hyvin pian näkyy todistuksia siitä, että elevaation poisjättäminen oli Lutherin mielestä heikentänyt sakramentin arvostusta. Hän kirjoittaa itse: ”Jos joskus koittaa aika, jolloin elevaatio on taas aiheellinen, silloin seurakunta saa jälleen vapaasti ja ilman vaaraa kohottaa sakramentin.” ”Jos joudutaan siihen, että elevaatio tulee taas tarpeelliseksi harhaopin tai muun syyn vuoksi, silloin meidän on otettava se jälleen käyttöön.” Kun luterilaiset tunnustuskirjat puhuvat vapaudesta ottaa käyttöön jo poistettuja kirkkotapoja, osoitti – huomatkaapa tämä – eräs adiafora-osan kirjoittajista, Nicolaus Selneccer, että tällä tarkoitetaan lähinnä juuri vapautta ottaa jälleen käyttöön elevaatio tässä siteerattujen Lutherin sanojen mukaan. Vastustus, joka tänään kohdistuu elevaatioon, vahvistaa mitä suurimmassa määrin sen välttämättömyyden ja sen, että se aika on koittanut, josta Luther ja Selneccer ovat puhuneet. Kun sakramentin kohottaminen torjutaan, sen takaa paljastuu säännöllisesti halu paeta todellista läsnäoloa, konsekraation voimaa ja objektiivisen uskon vaatimusta elää itsenäisenä vastoin ihmisen hurskasta subjektiivisuutta.
Tom G. A. Hardt, Alttarin sakramentti, s. 69 – 75. Pieksämäki 1992. Sley-Kirjat. Teokseen sisältyvät viitteet jätetty pois.