Kategoriat
Kirkko Luennot Yhteys

Ordinaatio ja kirkollinen yhteys

Halvar Sandell, pastori, Helsinki

Teologis-ideologinen lähtökohta

Olemme aiheen äärellä joka tavallaan on hyvin yksiselitteinen ja helppo. Toisaalta se on myöskin mitä mahdottomin. Ordinaationhan (virkaanvihkimisen) täytyy määritelmänsä mukaisesti olla täydellisesti yhteydessä siihen uskoon, johon ordinandus (vihittävä) ja ordinator (vihkijä) sekä koko se kirkko, johon nämä kuuluvat, yhteisesti ja varauksettomasti pitäytyvät. Ongelmallisuus tulee siitä harhaoppisuuden hyökkäyksestä, jonka kohteena Kirkko aina on. Jokaisen kristityn ja varsinkin sen, joka toimii ordinaattorina tai ordinanduksena, pitää hyvin tarkoin muistaa ja soveltaa, mitä Kristus ja pyhät apostolit sanovat harhaopettajien ja valeapostolien esiintymisestä ja vaaroista harjoittaa hengellistä yhteyttä heidän kanssaan.

Luterilainen tunnustuksellinen kanta lähtee tällä alalla liikkeelle Pyhän Raamatun tarkasta opetuksesta. Varhaiskirkon ja Augustinuksen opetuksen mukaan kristitty, ja tässä tapauksessa ordinandus, ei saa olla kuuliainen piispoille, jotka opettavat jotakin pyhän evankeliumin vastaista (CA XXVIII). He eivät siis voi pyytää näiltä pyhiä toimituksia. Meidän täytyy tunnustaa, että sellainen valikoiva yhteys, mitä harjoitetaan meidän päivinämme (ollaan ainoastaan tietyissä momenteissa hengellisessä yhteydessä), olisi ollut mahdottomuus uskonpuhdistuksen aikana. Silloin oli joko-tai -tilanne.

Moniarvoinen kirkko kuuluu kirkolliseen elämään valistusajan jälkeen, vaikka alkulaukauksia ja siemeniä sellaiseen kehitykseen ehkä voidaan löytää jo luterilaisen puhdasoppisuuden aikakaudelta. Osittain tämä moniarvoisuus on teologis-teoreettisesti tullut meille anglosaksisesta maailmasta: “think and let think” (vapaasti suomennettuna: antaa kaikkien kukkien kukkia). Vrt. jo anglikaanisen kirkon 39 Artiklaa, missä sanotaan Raamatusta, että se on satis (riittävä). Tämä ajattelutapa antaa periaatteessa mahdollisuuden myöskin toisille auktoriteeteille. Anglikaaninen satis-periaate on jotakin toista kuin luterilainen yksin Raamattu -periaate. Myöskin ns. ekumeeninen liike on tuonut meille sellaisen ajattelutavan, että joku yhteinen tekijä tai sablooni voi tehdä ainakin jonkinasteisen hengellisen yhteyden mahdolliseksi. Ekumeeninen liike etsii konvergenssia, ts. etsitään sellaisia tekijöitä, mitkä toisessa kirkossa ovat lähellä sitä, mihin on tunnustauduttu omassa kirkossa. Vähitellen meitä on, välittämättä siitä, onko se oikein vai ei, totutettu ajattelemaan, että opin alueella vallitsee jonkunlainen kontingenssi (mahdollinen mutta ei välttämätön totuus). Ekumeenisessa liikkeessä opillisen yhtenäisyyden tavoittelemisesta on vähitellen tullut enemmän tai vähemmän toisarvoinen kysymys.

Mahdollisen totuuden eli kontingenssin olemassaolon mahdollisuus on tullut tärkeäksi, kun on yritetty ratkaista yhteiseloa esim. naispappeuden toteuttamisen jälkeen. Tapa käsitellä asiaa ns. tunnustuksellisella puolella on paljolti lähtenyt liikkeelle juuri kontingenssi-ajattelusta. On vedottu ainoastaan omaan omatuntoon. Minä en omantuntoni vuoksi voi toimia yhteistyössä naispappien kanssa. Mutta toiset voivat ja saavat, ei ainoastaan uskonnonvapauden nimessä, vaan myöskin itse kristillisen kirkon nimessä. Ja kirkko voidaan pitää koossa kahdella opilla niin kauan, kuin minun itseni ei tarvitse sotkeutua tähän. Harhaa sinänsä ei tarvitse poistaa kirkosta. Tällä tavalla on pantu humanistinen pakkopaita totuuskäsitteen ylle.

Tämän kontingenssi-ajattelun mukaista on myöskin se käytäntö, joka on lyönyt läpi. Sen mukaan voidaan aivan hyvin pyytää pappisvihkimystä harhaoppia harjoittavalta ja sallivalta piispalta. Ollaanhan ainoastaan pisteittäin, joissakin momenteissa, sakraalisesti yhdessä. Minulle sallittakoon vapaus, niin kuin vieraalle opillekin. Niin koko pyhästä opista ja dogmasta on tehty pelkästään mielipiteitä, joita demokraattisilla ehdoilla saadaan esittää siellä, missä vallitsee täysin hallitsematon sekamelska.

Raamattu

Olemme tekemisissä sellaisten asioiden kanssa, jotka ovat Jumalan eivätkä meidän. Sen vuoksi meidän ei ole luvallista käsitellä näitä kysymyksiä olosuhteiden tai mahdollisuuksien mukaan, vaan puhtaasti Jumalan sanan mukaan katsomatta muualle. Emme saa laskelmoida ja muuttaa jotakin sen vuoksi, että se meidän inhimillisen heikkoutemme vuoksi tuntuu mahdottomalta. Jumalan sanaan nojaten tunnustuksemme sanoo institum est (Jumala on tämän viran säätänyt ja perustanut, CA 5). Uusi testamentti opettaa, että virka on Jumalan antama (1 Kor. 12:28), Kristuksen välittämä (Ef. 4:11), Pyhässä Hengessä ja hänen käskystään (Ap. t. 20:28), seurakunnan kautta (Ap. t. 6:5; 13:2), apostolien ja viranhaltijoiden kautta (Tiit. 1:5). Tulevat viranhaltijat, jotka kristillinen kirkko saa, on tarkoin koeteltava. Harha ei saa tätä kautta päästä kirkkoon. Timoteusta ordinaattorina varoitetaan ankarasti tekemästä syntiä ordinaattorin tehtävässään: “Älä ole liian kerkeä panemaan käsiäsi kenenkään päälle, äläkä antaudu osalliseksi muiden synteihin. Pidä itsesi puhtaana” (1 Tim. 5:22).

Meidän on syytä ottaa hyvin vakavasti se, miten varhaiskirkko sovelsi Pyhän Raamatun opetuksen konkreettiseen kirkolliseen elämään. Kirkollinen yhteys kuului tärkeimpiin ja ratkaisevimpiin kysymyksiin hengellisessä mielessä. Tähän asiaan ei suhtauduttu ensinkään mekaanisesti, kuten nyt on tapana Euroopan suurissa kansalliskirkoissa.

Sen, että matkoilla olevilta kristityiltä heidän saapuessaan vieraaseen seurakuntaan vaadittiin suosittelukirje (vrt. 2 Kor. 3:1; Werner Elert, Abendmahl und Kirchengemeinschaft in der alten Kirche, hauptsächlich des Ostens), pitäisi saada meidät pysähtymään ja uudelleen pohtimaan, sovellammeko oikein Pyhän Raamatun opetuksen kirkollisesta yhteydestä. Joku sabloona ja yleinen, ei määriteltävissä oleva hurskaus, kelpaa kirkon sisäpiirissä, ja alttarille pääsee, vaikka pitäytyisi täysin vieraaseen uskontoon. Kuinka voisimme vaatia toisia ottamaan evankelis-luterilaisen uskomme vakavasti, jos se ei meille itsellemme ole vakava ja keskeisin asia? Yleisesti voidaan nähdä vaurio tällä alalla juuri siinä, että suhtaudutaan hyvin mekaanisesti kysymyksiin, jotka koskevat kirkollista yhteyttä. Ei ole dynaamista otetta ja vakavasti opista kyselevää

asennoitumista. Varhaiskirkon parempina aikoina ja seurakunnissa oli puhdasoppisuuden merkki se, että kyseltiin tarkoin tunnustuksesta ennen kuin oltiin valmiit sakraaliseen yhteyteen (communio, communicatio in sacris). Nyt pidetään sitä melkein hävettävänä ja törkeänä, jos joku alkaa kyseenalaistaa kirkollisen yhteyden perustan viitaten johonkin tiettyyn piispaan, henkilöön tai seurakuntaan.

Tämä meillä yleinen mekaaninen suhtautumistapa on luonut joukon kirkkohistoriallisia myyttejä tuekseen. Usein ajatellaan virheellisesti, että ehtoollisyhteys kaikkien nimellisesti kristittyjen kanssa oli mahdollista aina kirkon jakautumiseen saakka 1000-luvulla. Suuri erehdys! Puoli vuosisataa tätä ennen nestoriolaiset ja monofysitistit (kielsivät, että Kristuksella on kaksi luontoa) suljettiin pois kirkon yhteydestä. Keski-Euroopassa oli areiolainen kirkko, joka ei ollut yhteydessä yhteiseen katoliseen kirkkoon. Dokumentti Codex Theodosianus vuodelta 428 kertoo suuresta määrästä kristillisiä uskonyhteisöjä. Mitä tulee myyttiin ensimmäisten viiden vuosisadan yksimielisyydestä, Werner Elert korostaa, että kaikki suunnat ja yhteisöt, manikealaisia lukuun ottamatta, olisivat hyväksyneet tunnustuksen “Jeesus on Herra”; tämä tunnustushan kelpaa nykyään perusteeksi sille, että jotain uskonyhteisöä pidetään kristillisenä. Silti nämä suunnat ja yhteisöt eivät olleet ehtoollisyhteydessä toistensa kanssa eivätkä katolisten seurakuntien kanssa (ks. Elert s. 40).

Jakautumiset ja konfliktit ovat olleet tosiasia alusta alkaen kirkon historiassa. Kun esim. luemme Efesolaiskirjeessä yhdestä uskosta, yhdestä kasteesta, yhdestä ruumista, saamme hyvin yhtenäisen kuvan. Meidän tulee kuitenkin huomata että tässä meillä on uskontunnustus eikä empiirinen kuvaus vallitsevasta tilasta tässä näkyvässä maailmassa.

Meidän täytyy ymmärtää Pyhän Paavalin suuri taistelu vääriä apostoleja ja saarnaajia vastaan. Hän lausui kiroustuomion (anateema) heitä vastaan ja edellytti seurakuntien tekevän samoin. Kirkon yhtenäisyys oli sama kuin vakuuttuneisuus samasta opista.

Meidän tulee olla kiitollisia niistä oppitaisteluista, jotka käytiin vanhan kirkon aikana, sillä niiden kautta oikea kirkollinen oppiperinne on tullut osaksemme kalliina perintönä. Tätä meidän on ajateltava miettiessämme kirkon ordinaatiota. Juuri oikean opin vaalijoita tarvitsemme pyhään virkaan. Oikea apostolinen suksessio (seuraanto) ei ole kätten ketju Roomasta tai Antiokiasta meille, vaan opillinen suksessio.

Taistelut ovat olleet rajut ja tulevat olemaan sitä aina siinä, missä kirkko elää. Luther muistuttaa että areiolaisten aikana oli koko laajassa kirkossa ainoastaan viisi oikeaoppista piispaa, ja hekin olivat vainon alla (Sidottu ratkaisuvalta. Helsinki 1982, s. 74. WA 18, 650).

Jos ajattelemme kiistaa ja välienselvittelyä areiolaisten aikana, niin se antaa hyvin synkän kuvan omista olosuhteistamme. Muistakaamme, että areiolaiset puhuivat hyvin kunnioittavasti Jeesus Nasaretilaisesta, eivätkä he normaalisti olisi sortuneet sellaisiin alentaviin puheisiin Jeesuksesta, joita olemme saaneet kuulla esim. Myllykoskelta ja Kylliäiseltä. On hyvin ilmeistä että Athanasioksen – joka taisteli Areiosta vastaan –

oppi Kristuksesta ei ole kansankirkon piispoille sydämenasia; miten he muuten Jumalan tuomiota pelkäämättä uskaltaisivat olla, kuten nyt tapahtuu, sakraalisessa yhteydessä tätä oppia vailla olevien teologien kanssa, puhumattakaan niistä, jotka alentavasti puhuvat rakkaasta Herrastamme Jeesuksesta.

Nykyään ns. tunnustukselliseen käyttäytymiseen riittää, jos vain väistää naispappeja. Tämä ei ole uskottavaa! Naispappeuden vastustamisesta on tullut merkillinen alibi olla puuttumatta muihin harhoihin. Miettikäämme sitä, että nykyinen Ruotsin arkkipiispa, joka dogmaattisesti puhuu alentavasti Kristuksesta ja joka antoi puoltavan lausunnon sille, että järjestettiin Jeesusta häpäisevä homoeroottinen näyttely Uppsalan tuomiokirkossa, seisoi vihkijän vieressä tämän vuoden alussa, kun Suomen uusi arkkipiispa vihittiin virkaan. Ajatellessamme tästä eteenpäin voimme todeta, että tämän maan uusi arkkipiispa on sanonut, että neitseestäsyntyminen ei ole niin tärkeä oppi (Suomen Kuvalehti 1/1999). Sanansaattajan päätoimittaja tukee kehitystä toteamalla lehtensä etukannessa, että kristittyjen ei sovi arvostella arkkipiispaa.

Aiemmin oli ehkä mahdollisempaa, että jonkunlainen väistäminen tapahtui vihkimistilaisuuksista, jos oppi Kristuksesta oli pielessä. Kun Tukholman piispa Ingmar Ström aikoinaan 70-luvulla vihittiin piispaksi, niin piispat Gärtner ja Brattgård väistyivät tapahtumasta Strömin opin vuoksi, eivätkä olleet läsnä tässä tilaisuudessa. Minä haluan tässä kohdin asettaa avoimen kysymyksen: miksi ns. tunnustukselliset papit hyväksyvät sen, että kun heistä tulee kappalaisia ja kirkkoherroja, niin joku kirkkoruhtinas, jonka kanssa he eivät mitenkään loogisesti voi olla opillisessa yhteydessä, asettaa heidät virkaan. Tästä hän voi vähin kustannuksin kieltäytyä?

Jatkamme varhaiskirkon ja alkavan keskiaikaisen kirkon vaiheiden tarkastelua. Donatolaisten aikana Pohjois-Afrikan piispojen määrä väheni puolella kokonaismäärästä eli numeromäärässä vähennys oli yli 200 (Elert s. 49). Elert, joka hyvin kuvailee tämän tyyppiset tosiasiat, muistuttaa, miten monta Antiokian – tämän arvossa pidetyn piispanistuimen – laillisista viranhaltijoista on kirkon julistaman oppituomion vuoksi joutunut lähtemään virasta. (ks. ed.)

Kristittyjen keskinäinen yhteys

Jäsenyys jossain kirkossa ja kirkkojen välinen yhteys oli varhaiskirkossa vakava asia, joka ratkaistiin tapaus tapaukselta. Muistakaamme, että meillä nykyään ns. tunnustuksellisissa piireissä, missä harjoitetaan selektiivistä ja hetkellistä kirkollista yhteyttä, on lahkolainen käsitys kirkko-opin perusteista. Elert, joka selvittelee kirkollisen yhteyden perusteita

varhaiskirkossa, sanoo päätelmänään: “Joko on täydellinen kirkollinen yhteys, tai sitä ei ole laisinkaan” (Elert s. 136). “Ehtoollisyhteys edellyttää opillista yhteyttä” (Elert s. 141).

Rooman piispa Victor irtisanoi kaikki yhteydet Vähän Aasian kirkkoihin (Elert s. 55). Kristittyjen välinen yhteys oli vakava asia, jota käsiteltiin vakavasti. “Jaakob ja Keefas ja Johannes, joita pidettiin pylväinä, antoivat minulle ja Barnabaalle yhteisen työn merkiksi kättä.” Näin apostoli itse argumentoi jäsenyydestään kirkossa. Kirkollinen yhteys oli ehtoollisyhteys. Julkisyntiset, jotka eivät tehneet parannusta, seurakunnan piti poistaa pyhältä aterialta. “Poistakaa keskuudestanne se, joka on paha!” (1 Kor. 5:13) kaikuu ehtoolliskirjeessä. Muistakaamme, että tämä sana on nimenomaan sitaatti Vanhasta testamentista.

Puolustettaessa mekaanista kansankirkollista mallia viitataan varsin usein vanhan liiton malliin. Vanhan liiton aikana oli keskipisteessä Jerusalemin temppeli, sen jumalanpalvelukset ja uhrit. Hyvin tarkasti ja yksityiskohtaisesti oli selitetty miten piti toimia. Tiedämme, mitä Aaronin pojille tapahtui, kun he yrittivät tuoda vierasta tulta Herran alttarille. Meidän kohdallamme Jerusalemin temppelille ja sen uhreille löytyy vastine – ei laitoskirkosta instituutiona – vaan Golgatan tapahtumista, Jeesuksen uhrin iankaikkisessa pätevyydestä. Meidän tulee etsiä sitä voimaa ja pelastusta, joka tästä sovitusuhrista tulee, oikealta alttarilta. Tästä johtuen meidän kysymyksemme on: miten me voimme saada keskuuteemme oikean alttarin, jossa tämä iankaikkinen kerran annettu uhri reaalisesti kohtaa meitä puhtaan sanan ja oikean sakramentin kautta.

On huomattava, että Uusi testamentti pitää opillista harhaa pahimpana. Tämä pitää ottaa huomioon varsinkin meidän päivinämme, jolloin ainoastaan eettisiä vääryyksiä pidetään syntinä, jos nyt niitäkään. Opista puhuttaessa sanotaan: “Sinulla on toinen mielipide – ei se ole niin vakava asia.”. Kun Pyhä Paavali puhuu tavoitteestaan asettaa Kristuksen eteen (2 Kor 11:2) puhdas neitsyt, niin ne seikat, jotka voivat tehdä tämän mahdottomaksi, ovat juuri opilliset harhat.

Harhaoppi rikkoi yhteyden (koinoonia). Tästä syystä sen edustaja oli poistettava kirkosta, jos hän pysyi väärässä opetuksessaan. Jos toisille vieraat tai sellaiset, jotka eivät olleet joutuneet tekemisiin toistensa kanssa, eivät löytäneet opillista yhteyttä, niin koinoonia ei toteutunut.

Tunnettua on, miten Polykarpos torjui yhteyden Markionin kanssa ja kutsui tätä Saatanan esikoiseksi, kun Markion halusi tervehtiä häntä. Kuitenkin Rooman seurakunta pian tämän jälkeen vastaanotti Markionin ystävällisesti. Sitten oli Markion taas katolisen kirkon ulkopuolella. Hänellä oli ajoittain suurempi seurakunta kuin katolisilla. Usein harhaoppisten kirkot ovat olleet suurempia kuin oikeaoppisten. Kirkko ei perustu

ulkonaiseen kokoon eikä lahko ole lahko sen pienuuden vuoksi. Lahko voi olla iso ja kirkko pieni.

Apostolisen uskontunnustuksen ensimmäiset lausumat Isästä Jumalasta, joka on luonut taivaan ja maan, ovat syntyneet juuri siinä yhteydessä Roomassa, missä markionilaiset kielsivät tämän osan uskontunnustusta. Tiedämme, että nykyisessä kansankirkossa toimii communicatio in sacris täydellisesti, vaikka joku kieltäisi useamman kuin yhden Apostolisen uskontunnustuksen väitteistä.

Vanhankirkon viimeinen suuri dogmaatikko Johannes Damaskoslainen sanoo 4.

kirjassa Ortodoksisesta uskosta: “Kaikin voimin haluamme väistää harhaoppisten ehtoollista emmekä halua sitä heille antaa” (sitaatti: Lutherischer Rundblick. HEFT 3/1961). ’Ei yhteyttä pyhissä asioissa harhaoppisten kanssa’ (Nulla communicatio in sacris cum haereticis) on ja pysyy varhais- ja vanhan kirkon hyvien opettajien opetuksena ja käytäntönä. On muistettava että kiroustuomiot (anateemat) ja seurakunnasta erottaminen (ekskommunikaatio) palvelivat kirkon yhtenäisyyttä pyhässä uskossa ja tunnustuksessa.

Jos todella sisäistämme tämän, on mahdotonta ymmärtää ja kunnioittaa ns.

tunnustuksellisia kansankirkollisia, jotka ilmeisen harhaopin saadessa kansankirkollista hyväksymistä silti väittävät, että kristillinen rauha ja yhtenäisyys vaativat, että me jatkossakin pyydämme pyhiä palveluita ja vihkimyksiä harhaopin puolustelijoilta ja varjelijoilta. Kutsukaamme asioita niiden oikeilla nimillä: tämä on heterodoksista propagandaa. Sekaoppi voi olla harhaoppia vaarallisempaa. Vaarallinen demoni Uudessa testamentissa on se, joka sanoo: “Legio on minun nimeni, sillä meitä on monta” (Luuk 8:30, Mark 5:9). Tämä on vastakohta sille, mitä Pyhä Paavali sanoo: “että kaikki olisitte puheessanne yksimieliset … sama mieli, sama ajatus” (1 Kor 1:10).

Tässä on hyvä ottaa Luther-sitaatti yhdestä hänen kirjeistään, missä hän haluaa tehdä selväksi, että heterodoksisuus voi olla kerettiläisyyttä vaarallisempaa. Luther sanoo kirjeessään Georg Majorille 1546: “Se, joka täydellä todella pitää oppiaan, uskoaan ja tunnustustaan totena, oikeana ja varmana, ei voi jäädä yhteen sellaisten kanssa, jotka opettavat väärää oppia tai pitäytyvät siihen. Opettaja, joka harhoja opetettaessa vaikenee, mutta kuitenkin on olevinaan oikea opettaja, on julkista kiihkoilijaa pahempi; ulkokultailemisellaan hän aiheuttaa vaikeampaa vahinkoa kuin vääräoppinen. Ei häneen myös voida luottaa. Hän on susi ja kettu, palkkalainen ja vatsanpalvelija, valmis halveksien hylkäämään opin, sanan, uskon, sakramentin, seurakunnat ja koulut” (W² 17,1180; käännös Tunnustuskirjat 1948, johdanto s. 31).

Joka ei oikein puhu kiroustuomioista ja seurakunnasta erottamisesta (ekskommunikaatio), sillä ei ole oikeutta puhua kirkon ykseydestä ja yksimielisyydestä. Koska silloinhan sellainen henkilö käy sotaa sitä välinettä vastaan, joka viime kädessä juuri varjelee kirkon ykseyttä. Joka hylkää kirkon oikeuden ekskommunikaatioon, sitä pitää myöskin syyttää rakkauden puutteesta, koska tällainen tapahtuu pelastuksen vuoksi (“että henki pelastuisi viimeisenä päivänä”).

Tunnustuskirjat

“Mutta kun piispat opettavat ja määräävät sellaista, mikä sotii evankeliumia vastaan, niin seurakunnilla on tukenaan Jumalan käsky, joka kieltää tottelemasta heitä: ’Kavahtakaa vääriä profeettoja’ (Matt. 7); ’Vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille toista evankeliumia, hän olkoon kirottu’ (Gal. 1); ’Sillä me emme voi mitään totuutta vastaan, vaan ainoastaan totuuden puolesta’ (2 Kor. 13.). Edelleen on kirjoitettu: ’Meille on annettu valtaa rakentaa, ei hajottaa.’ Näin määräävät myös kirkkosäännöt (II quaest. VII. VII, cap Sacerdotes et cap. Oves). Kirjeessään Petilianusta vastaan Augustinus huomauttaa: ’Katolisillekaan piispoille ei pidä antaa periksi, jos he erehtyvät ja opettavat mielipiteitä, jotka ovat ohjeellisen Jumalan sanan vastaisia’ (CA XXVIII , 23-28).

Tällä perusteella meidän on syytä kysyä, kohdistukoon se keneen tahansa meistä: miten tunnustuksellinen kristitty voisi pyytää vihkimistä luopiopiispalta, josta rakas Herramme Jeesus Kristus on sanonut: “Kavahtakaa vääriä profeettoja!” ja josta Herramme valtuuttama apostoli sanoo: “Hän olkoon kirottu” (Gal. 1:8). “Älkää ottako häntä huoneisiinne älkääkä tervehtikö” (2 Joh. 10). “Harhaoppista ihmistä karta” (Tiit. 3:10).

Nykyistä moniarvoisuutta kristillisessä kirkossa on yritetty väärin puolustaa Augsburgin tunnustuksen puolustuksen tuella: “Piispat kuitenkin joko pakottavat meikäläisiä pappeja hylkäämään ja kiroamaan sen oppimuodon, johon me olemme tunnustautuneet, tai jopa ennenkuulumattoman julmasti surmaavat noita onnettomia ja viattomia. Nämä syyt estävät meidän pappejamme tunnustamasta tuollaisia piispoiksi. …Tässä yhteydessä haluamme jälleen kerran lausua julki vakaumuksemme että olemme halukkaat säilyttämään kirkollisen ja kirkkolain mukaisen järjestyksen, kunhan vain piispat lakkaavat raivoamasta meidän seurakuntiamme vastaan” (Ap XIV, 2,5).

Nykyaikaisesti ja demokraattisesti halutaan tulkita tällaista tekstiä siten, että luterilaiset isät muka mielellään olisivat sopeutuneet paavinkirkon systeemiin, jos vain piispat olisivat olleet suvaitsevaisia ja edustaneet toleranssia (sieto). Mihin tällainen oletettu toleranssi-ajattelu veisi? Ensiksi se tietäisi sitä, että nuorella luterilaisella kirkolla olisi alusta alkaen ollut silloisen paavinkirkon ja yleensä keskiaikaisen kirkon taustaa vasten ajatellen täysin uusi ja suorastaan vallankumouksellinen toleranssi-idea. Se ei ainoastaan olisi sallinut eri kirkkokunnille omilla alueillaan oikeutta omaan oppiinsa – tätä näkökohtaa he kiistatta edustivat – vaan myöskin sen, että saman kirkon sisällä sallittaisiin kaksi toistensa kanssa ristiriidassa olevaa oppia.

Itse asiassa tämän mukaan luterilaisilla olisi ollut täysin erilainen tulkinta opin tärkeydestä kuin koko kristikunnalla siihen asti. Luterilainen lausunto: “Me kiroamme” (damnant) olisi täysin epätodellinen toteamus, jolla ei olisi minkäänlaisia oikeudellisia seuraamuksia. Sitä, mitä luterilainen uskonpuhdistus oikeastaan on ajatellut näissä kysymyksissä, voidaan valaista sillä, mitä Luther on (W² 16,945 ja seuraavat) on todennut kirjoituksessaan Vermahnung an die Geistlichen, versammelt auf dem Reichstage zu Augsburg (1530), missä ilmenee että on kysymys ruhtinaspiispoista. Luterilaiset sallivat heille maallisen vallan, mutta hengellinen vallankäyttö kuuluisi luterilaisille, jos näiden piispojen toimesta ei toteudu evankelista kirkollista elämää.

Tunnustuskirjat eivät missään kohdin puolusta nykyistä monioppisuutta. Päinvastoin ne opettavat meitä: “Kun totuus on tämä, pysykööt kaikki kristityt tarkoin erillään paavin jumalattomasta opista, rienauksesta ja rikollisesta julmuudesta. Heidän tulee sanoutua jyrkästi irti paavista ja hänen joukkokunnastaan kuten ainakin Antikristuksen valtakunnasta. Kristushan käskee: ’Kavahtakaa vääriä profeettoja’. Ja Paavali käskee karttamaan jumalattomia opettajia ja kiroamaan heidät. Vielä hän sanoo (2 Kor 6): ’Älkää pitäkö yhtä epäuskoisten kanssa. Mitä olisi valon ja pimeyden liitto?’ Ei ole kyllä helppoa poiketa niin monen kansan yksimielisestä kannasta ja ottaa kantaakseen lahkolaisen nimi. Mutta Jumalan käsky velvoittaa kaikkia” (Paavin valta ja johtoasema 41-42).

Tunnustuskirjat opettavat selvästi vihkimisoikeuden pysyvän seurakunnalla. Meidän ei tarvitse jäädä ilman pappeja, jos piispat ovat kerettiläisiä. Tämän myös Luther on selvittänyt kirjasessaan böömiläisille veljille (Miten tulee valita ja asettaa seurakunnanpalvelijoita 1523; julkaistu nimellä Paimenkirje Böömin veljille). Tällöin voi vastuu vihkimisestä siirtyä myös maallikoille. Kirkko kun ei voi olla ilman virkaa. Luemme tunnustuskirjoissa olevasta traktaatista Paavin vallasta ja johtoasemasta: “Kaiken tämän perusteella on päivänselvää, että seurakunnalla on yhä oikeus valita ja vihkiä palvelusviran hoitajia. Kun siis piispoista tulee kerettiläisiä tai kun he kieltäytyvät vihkimästä virkaan, silloin seurakuntien on jure divino pakko jo virassa olevien paimentensa välityksellä vihkiä uusia paimenia ja viranhoitajia. Tämän väitetyn hajaannuksen ja erimielisyyden syynä on yksinomaan piispojen jumalattomuus ja tyrannius. Paavali määrää, että niitä piispoja, jotka saarnaavat ja puolustavat jumalatonta oppia ja kulttia, on pidettävä kirouksen alaisina (Paavin valta ja yliherruus 72).

Huomaamme, että nykytilassa ns. tunnustukselliset ainoastaan miettivät sitä, että Ruotsin piispat kieltäytyvät vihkimästä periaatteessa täydellisesti, ja meillä myöskin voi olla tiettyjä vaikeuksia. Mitä ei ajatella samalla tavalla – mutta minkä Tunnustuskirjat mainitsee ensimmäisenä – on kerettiläisyys. Ei ole oikein yhtyä kerettiläiseen hengelliseen yhteyteen.

Usein virkateologian suhteen tehdään se virhe, että sekoitetaan synti ja kysymys validiteetista eli viran pätevyydestä. Sakramenttiteologia auttaa meitä tässä kohdin ymmärtämään sekä pätevyyskysymyksen että kysymyksen synnistä. Kerettiläisen toimittama kaste on pätevä, jos se vain on toimitettu oikein eli käyttäen vettä ja Kolmiyhteisen Jumalan nimeä. Silti ei kristittyjen koskaan pidä kutsua harhaoppista toimittamaan pyhiä toimituksia. Sillä se on synniksi sille, joka tietoisesti tekee tällaisen valinnan, että sakraalisesti on yhdessä harhaoppisten kanssa. Mutta jälkeenpäin katsottuna täytyy tunnustaa, että missä ulkonaiset kriteerit on täytetty, on pyhä toimitus pätevä. Tosin tässäkin on rajansa. Jos on tarkoitettu Isän, Pojan ja Pyhällä Hengen nimellä jotakin aivan toista, kuin mitä Raamattu tarkoittaa, niin tällaista kastetta ei voida tunnustaa. Esimerkiksi mormoonien kastetta ei voida pitää kristillisenä kasteena, vaikka he käyttävät Kolmiyhteisen Jumalan nimeä.

Sama koskee virkaa. Jos esimerkiksi joku on tullut vihityksi naispiispan toimesta, joka puhuu taivaan äidistä, sofiasta ja hengestä, niin tämä kutsu pitää välttämättömästi jotenkin uudistaa. Uutta kätten päällepanemista voidaan pitää suositeltavana, jos tällainen pappi siirtyy oikein opettavaan kirkkoon.

Täytyy aina muistaa, että Jumala on ihmisiä suurempi, ja hän voi suvereenisi käyttää valtakuntansa hyväksi myöskin niitä yhteisöjä, joissa on harhoja. Sen vuoksi voi merkillisiä ja positiivisia asioita tapahtua myöskin siellä, missä ei pitäydytä oikeaan oppiin. Varhaiskirkon aikana olivat usein lahkot menestyksellisempiä kuin oikea katolinen kirkko. Muistakaamme silti, että Jumala monella tavalla voi juuri haastaa ja kokeilla meidän rakkauttamme. Jumala on sitonut meidät sanaansa eikä meillä ole

käytännöllisistä tai muista syistä oikeutta poiketa Jumalan sanasta. “Joka siis ymmärtää tehdä sitä, mikä hyvää on, eikä tee, hänelle se on synniksi” (Jaak. 4:17).

Meidän on syytä jyrkästi torjua ne käsitykset, joita liikkuu näinä kriisiaikoina, kun ns. tunnustuksellista taholta halutaan perustella, että nyt tämän päivän kriisissä ja hädässä on sellainen luvallista, mitä ei ns. parempina aikoina tehtäisi. Sopii miettiä sitä, mitä tietyt luterilaiset papit Wilhelm Löhen johdolla tunnustivat suhtaumisestaan bayerilaiseen protestanttiseen maakirkkoon vuonna 1851 (Schwabacher Erklärung): “Ei ole olemassa sellaista hätätilaa, joka vaatisi sekoitettua yhteyttä (gemischte Kommunion). Me väitämme: sellaista ei voi edes olla olemassakaan. Hätä ei tunne lakia, mutta Jumalan käsky tuntee hädän, ja Jumalan sana on kaiken hädän yläpuolella. Jumalan sana kieltää ehtoollisyhteyden niiden kanssa, joilla on vieras oppi eivätkä siitä luovu, sillä tämä sana kieltää kaiken lähemmän yhteyden heihin.”

Esitelmä ordinaatio-seminaarissa STI:ssä Helsingissä 18.3.1999.

– Halvar Sandell: Ordinaatio ja kirkollinen yhteys (2/99)