Avainsana: teol.kand.

Kategoriat
4/2012 Lehdet Lohdutus Luennot Teologia

Hyvät teot II

Juha Huotari, teol. kand. ja Jukka Huotari, teol. kand., Kirkkonummi

Esityksen toinen osa. Ensimmäinen osa julkaistiin numerossa 3/2012

Omantunnon varma lohdutus

Tämän mukaisesti artikla (viittaa Augsburgin tunnustuksen puolustukseen eli Apologiaan) perustelee Kristuksen kunnian lisäksi uskonvanhurskautta ihmisen omantunnon varmuudella. Perustelu on seurausta Kristuksen työstä. Ihmisten tekemät teot eivät kuulu vanhurskauttamiseen eli pelastus ei riipu ihmisen teoista, koska muuten ihminen ei voisi koskaan olla varma autuudestaan. Artikla sanoo: ”Hurskailla ihmisillä ei tule milloinkaan olemaan omalletunnolleen kyllin varmaa lohdutusta synnin ja kuoleman kauhuja vastaan eikä Perkelettä vastaan hänen yrittäessään syöstä heitä epätoivoon, jolleivät tiedä, että heidän tulee olla varmat syntien anteeksiantamisesta lahjaksi, Kristuksen tähden” (Apol. XX, 8). Kumoamuksen teko-oppi tekee ihmiset ylpeiksi tai jättää heidät epävarmoiksi. Sellaiset tulevat ylpeiksi, jotka luulevat täyttäneensä lain omilla teoillaan. Lain kauhistuttamat omattunnot taas jäävät epävarmoiksi, koska kauhistunut omatunto, joka hätäilee oman syntisyytensä ja Jumalan vihan kanssa, ei voi koskaan olla täysin varma siitä, onko hänellä sellaisia tekoja, jotka riittävät Jumalan tuomiota vastaan. Tämä johtaa ihmisen aina vain tarkkailemaan itseään ja tekemään uusia tekoja sekä keksimään uutta jumalanpalvelusta. Teot voivat olla esimerkiksi almujen antamista, paastoamista, jatkuvaa ripittäytymistä, rukousta, pyhiinvaelluksia, munkiksi ryhtymistä tai jotakin muuta omaan itseensä luottamista. Teot eivät kuitenkaan tuo kauhistuneelle omalletunnolle rauhaa, sillä laki syyttää näitä tekoja tehdessäkin omaatuntoa lainrikkojaksi. Ulkonainen lain noudattaminen ei Jumalan edessä riitä.

Tällaisesta Luther kirjoittaa omasta kokemuksestaan seuraavalla tavalla: ”Tähän asti on pidetty suurimpana pyhyytenä luostariin menemistä, paastoamista, rukoilemista, jouhipaitaan ja harmaisiin vaatteisiin pukeutumista sekä ankaraa elämäntapaa. Me emme muusta tietäneet kuin että olimme pyhät kiireestä kantapäähän. Kuitenkin pidimme silmällä vain tekoa ja ruumista emmekä sydäntä, joka oli täynnä vihaa ja pelkoa ja pahan omantunnon vallassa. Maailman ylistämä pyhyys on Jumalan edessä pelkkää saastaa. Jumalalle kelpaava pyhyys taas ei ole harmaa viitta, valkea tai musta huppu, vaan puhdas omatunto. Tiedän näet, että Kristus on autuuteni. Omat tekoni eivät tässä merkitse mitään, Kristus yksin. Silloin kaikki on minulle epäpyhää ja minä yksin olen pyhä. Varmaa on, etten enää sano, että harmaa viitta on pyhä, punainen sen sijaan epäpyhä, sillä tiedän, ettei pyhyys ole harmaassa viitassa vaan Kristuksessa, jossa yksin on pelastus. Eihän harmaa viitta kenenkään sydäntä puhdista. Jumalan se on puhdistettava uskon ja Pyhän Hengen kautta” (Mannaa Jumalan lapsille 6.11.). Kenenkään omatunto ei voi saada rauhaa omista teoista tai ansioista, vaan yksin Kristuksen teosta, jonka hän omistaa evankeliumin sanasta uskon kautta.

Luther kirjoittaa tästä evankeliumin tuomasta varmuudesta: ”Kristityllä ei ole mistään muusta iloa tahi lohdutusta kuin siitä, että Isä Jumala on sen siunatun siemenen, rakkaan Poikansa, Jeesuksen Kristuksen kautta pyyhkinyt pois synnin, sovittanut Jumalan vihan, poistanut iankaikkisen kuoleman, että hän on viimeisenä päivänä jälleen herättävä uskovaisensa ja pelastava heidät kuolemasta, helvetistä ja kaikesta pahasta sekä vievä heidät iankaikkiseen elämään. Tämä on se lohdutus, joka meillä on Jeesuksen Kristuksen armon kautta. Saatana on voitettu, velka on maksettu, kuolema on surmattu ja taivas avattu” (Matkaevästä 19.1.).

Luther kirjoittaa myös: ”Ja tähän perustuu varmuutemme: Evankeliumi ei käske meitä katsomaan hyviä töitämme eikä täydellisyyttämme, vaan Jumalaa, ja hänen lupauksiaan, sekä välimiestä Kristusta. Sitä vastoin paavi ei käske meitä katsomaan Jumalaa, eikä hänen lupauksiaan, eikä ylimmäistä pappiamme Kristusta, vaan töitämme ja ansioitamme. Siitä seuraa ehdottomasti epäilys ja epätoivo, mutta minun kannallani oltaessa Hengen varmuus ja ilo, koska pysyn Jumalassa, joka ei voi valhetella. Sillä hän sanoo: katso, minä annan Poikani kuolemaan, jotta hän verellään lunastaisi sinut synnistä ja kuolemasta. Siinä en saata epäillä, ellen suorastaan tahdo kieltää Jumalaa. Ja tässä on syy, minkä tähden meidän autuudenoppimme on varma. Se johdattaa meidät pois oman itsemme katselemisesta ja asettaa meidät itsemme ulkopuolelle, niin ettemme turvaudu omiin voimiimme, omaantuntoomme, tunteisiimme, persoonaamme emmekä töihimme, vaan siihen, mikä on ulkopuolella meitä, s. o. Jumalan lupaukseen ja totuuteen, joka ei saata pettää” (Matkaevästä 20.8.).

Kristityllä on varmuus omasta pelastuksestaan, koska usko pitäytyy varmaan objektiiviseen armolupaukseen. Syntien sovitus on jo tapahtunut, se on jo olemassa täysin ihmisestä riippumatta, koska se perustuu Kristuksen sovintokuolemaan. Tähän varmuus perustuu, ei omiin tekoihin kuten Rooma väittää tai omaan uskoon kuten hurmahenget väittävät, vaan Jumalan pettämättömään armosanaan. Kaikki on valmiina Kristuksessa eli täysin ihmisen ulkopuolella. Näin pelastuksen perusta on vankka ja kestävä. Vain näin omatunto saa rauhan, eikä enää yritä omilla teoilla sovittaa itseään. Luther antaa erinomaisen sielunhoidollisen neuvon pelastusvarmuudesta kaikille epätoivoisille: ”On siis väärin se, mitä muutamat sanovat, ettei ihminen voi tietää, onko hän autuuden tilassa vaiko ei. Kavahda olemasta epätietoinen! Ole järkähtämättömän varma siinä uskossa, että Kristus on annettu alttiiksi sinun syntiesi tähden. Kuinka sinä saattaisit olla tuntematta tällaista uskoa, jos se sinussa on?” (Hengellinen virvoittaja, s. 569, vuoden 1952 painos).

III Hyvät teot ovat vanhurskauttamisen seuraus

Tunnustuskirjoissa siis kielletään Raamattuun vedoten se, että hyvät teot ovat vanhurskauttamisen osa tai edellytys. Pelastuksen ollessa kyseessä evankeliumi sulkee pois kaikki ihmisten teot. Tällainen raamatullinen opetus oli saanut Rooman kirkon väittämään, että luterilaiset kieltävät hyvät teot.1 Esimerkiksi Augsburgin tunnustuksen XX artikla alkaa sanoilla: ”Meikäläisiä syytetään aiheetta siitä, että he kieltävät hyvät teot” (CA XX, 1). Tämä Rooman kirkon syytös perustuu väärinkäsitykseen. Luterilaiset eivät missään nimessä ole hyviä tekoja vastaan. Luterilainen tunnustus opettaa, että hyvät teot eivät ole ansio tai syy, jolla olisi osuutta vanhurskauttamisessa, vaan että hyvät teot ovat vanhurskauttamisen seuraus. Hyvät teot kuuluvat siis pyhitykseen. Ne ovat pelastuksen hedelmä, eivät sen juuri. Pieper huomauttaa, että tosiasiassa Rooman kirkko itse hylkää hyvät teot, kun se tuomitsee oikean vanhurskauttamisopin. Tämän tehdessään Rooman kirkko kiroaa samalla hyvät teot, sillä niistä voidaan puhua vasta uskon kautta tapahtuvan vanhurskautuksen seurauksena. Samoin ne, jotka Rooman tavoin sekoittavat pyhityksen ja hyvät teot vanhurskauttamiseen, tekevät pyhityksestä ja hyvistä teoista mahdottomia (Kristillinen dogmatiikka, s. 403 ja 331, vuoden 1995 painos). Se, että hyvät teot ovat vanhurskautuksen seuraus, mainitaan Apol. XX:ssa toteavasti viitaten artiklaan Apol. IV: ”Muutoin olimme kyllin selvästi yllä osoittaneet, että meidän käsityksemme mukaan hyvien tekojen tulee välttämättä seurata uskoa” (Apol. XX, 15).

Ensiksi täytyy katsoa, mitä oikeat hyvät teot ovat, jotka seuraavat uskoa. Oikeat hyvät teot ovat sellaisia tekoja, joita Jumala on sanassaan määrännyt ja käskenyt, eivät sellaisia, joita ihminen on itse keksinyt (esim. Matt. 15:1–10). Jumala itse kertoo meille, mikä on hänen silmissään hyvää (katso Mark. 14:3–9). Jumalan edessä vain ne teot ovat hyviä, jotka tehdään Jumalan kunniaksi ja lähimmäisen parhaaksi (1. Kor. 10:31; 1. Piet. 4:10). Jumalan käsky ja tahto siis määräävät, mikä on hyvä teko ja mikä ei. Luther kirjoittaa: ”Kymmenen käskyn ulkopuolella ei mikään teko eikä asiantila voi olla hyvä eikä Jumalalle otollinen, oli se sitten maailman mielestä miten suuri ja erinomainen tahansa” (IK I, 311). Kaikki muu on itsevalittua jumalanpalvelusta ja tapahtuu lihan tyydyttämiseksi. Maailma ylistää tätä, mutta ei Jumala.

Luonnollinen ihminen ei voi edes tehdä hyviä tekoja, koska hänellä ei ole uskoa eikä Pyhää Henkeä. Kuinka huono puu voisi tehdä hyvää hedelmää (Matt. 7:18)? Tästä syystä oikeiden hyvien tekojen edellytys on usko, koska uskolla otetaan vastaan Pyhä Henki, joka uudistaa sydämen niin, että ihminen voi tehdä hyviä tekoja. Ihmisen on siis ensin päästävä uskon kautta sovintoon Jumalan kanssa, jotta voisi tehdä hyviä tekoja. Tästä syystä on mahdotonta, että hyvät teot edeltäisivät uskoa.
Luonnollisesta ihmisestä Augsburgin tunnustuksessa opetetaan, että ilman Pyhää Henkeä ihmisen voimat ovat ensinnäkin ”täynnä jumalattomia mielenliikkeitä” (CA XX, 31). Toiseksi sanotaan, että luonnollisen ihmisen voimat ovat ”liian heikkoja saamaan aikaan Jumalan edessä kelpaavia tekoja” (CA XX, 31). Kolmanneksi sanotaan, että ilman Pyhää Henkeä ihminen on ”Perkeleen vallassa, joka kiihottaa ihmiset kaikenlaisiin synteihin, jumalattomiin mielipiteisiin ja selviin rikoksiin” (CA XX, 32). Luonnollinen ihminen on Lutherin sanoin ”täynnä vihaa, kiivautta, kateutta, siveettömyyttä, ahneutta, laiskuutta, ylpeyttä ja ennen kaikkea epäuskoa” (IK IV, 66). Hän ei tee eikä hänessä ole mitään hyvää. Tästä Augsburgin tunnustus sanoo: ”Niin heikko on ihminen, kun hän elää vailla uskoa ja Pyhää Henkeä ja ohjaa itseään pelkästään ihmisvoimin” (CA XX, 33).

Pyhän Hengen uudistama ihminen sen sijaan tekee hyviä tekoja, koska usko tuottaa hyviä hedelmiä. Sellainen usko, joka ei tuota hyviä tekoja on kuollut (Jaak. 2:26).2 Vanhurskauttamisen ja hyvien tekojen oikea järjestys ilmaistaan Raamatussa selvästi. Efesolaiskirjeen toisessa luvussa jakeissa 8–9 on tiivistelmä vanhurskauttamisopista. Heti seuraavassa jakeessa todetaan, että meitä ei ole vanhurskautettu sitä varten, että voisimme jatkaa synnissä. Raamatun mukaan ”me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten” (Ef. 2:10). Hyvät teot ovat uutta kuuliaisuutta, joita tehdään uskon harjoittamiseksi, uskon tunnustamiseksi ja kiitollisuuden osoittamiseksi. Teot siis todistavat uskosta ja sen aitoudesta. Tekoja ei tehdä siksi, että niillä yritettäisiin saada jotakin ansiota Jumalan edessä, vaan siksi, koska se on Jumalan tahto ja koska teot luonnollisesti nousevat uskosta. Hyvät teot eivät ole omaa valintaamme, vaan Jumala on ne ”edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme” (Ef. 2:10).

Koska Pyhä Henki on uudistanut uskovan eli uskova on luotu uudestaan ”Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten” (Ef. 2:10), hän tekee hyviä tekoja vapaaehtoisesti ja alttiisti, ei pakosta tai laskelmoiden. Hän toimii kuten Lyydia, Filippin vanginvartija, Sakkeus, Dorkas tai Paavali, joiden uskoa seurasivat hyvät teot. Uskova tekee hyviä tekoja halukkaasti Jumalan lapsen tavoin rakkaudesta vanhurskauteen, koska uudestisyntyneenä hänellä on uuden ihmisen puolesta koko Jumalan laki kirjoitettuna sydämessään (Jer. 31:33). Siksi uskova uuden ihmisen puolesta ilolla yhtyy Jumalan lakiin ja haluaa elää sen mukaan. Hyvät teot eivät silloin ole lain tekoja, vaan ne ovat Hengen tekoja eli Hengen hedelmiä. Ne tehdään rakkaudesta Jumalaan, ei käskyn takia, rangaistuksen pelossa tai palkan toivossa.

Voimaa hyviin tekoihin kristitty saa evankeliumista, ei laista. Vain evankeliumi synnyttää uuteen elämään. Raamattu sanoo: ”Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä” (1. Joh. 4:19) ja: ”Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme” (1. Joh. 4:11). Evankeliumi synnyttää rakkauden Jumalaa ja toisia ihmisiä kohtaan. Usko tuo halun tehdä hyviä tekoja. Juuri se rakkaus, jolla Kristus ensin rakasti meitä, on uskovan voimana, eikä se jää toimettomaksi. Laki kyllä ilmoittaa Jumalan tahdon ja vaatii, mutta se ei anna kuuliaisuutta. On erittäin karkeaa lain ja evankeliumin sekoittamista, jos uskovia yritetään lain avulla saada tekemään hyviä tekoja.3 Laki ei saa aikaan hyviä tekoja. Se saa aikaan sellaisia tekoja, jotka eivät ole uskosta. Näitä tekoja Raamattu sanoo synniksi (Room. 7:5; Room. 6:20–21).

Tämä ei silti tarkoita, että uskova ei tarvitsisi lain saarnaa. Uskova tarvitsee hänessä olevan vanhan ihmisen takia lakia, sillä uskovassakin on jäljellä vanha Aadam, ”äksy ja vikuri aasi” (FC-SD 6, 24) eikä uudistus siksi ole täydellinen. Uskovassa on Hengen sota lihaa vastaan. Uuden ihmisen puolesta uskova ilolla yhtyy Jumalan lakiin, mutta vanhan ihmisen puolesta ei. Laki ilmoittaa uskovalle synnin. Tästä syystä laillakin on käyttöä pyhityksessä sikäli kuin se palvelee evankeliumia. Kuitenkin laki on aina alisteinen evankeliumille. Tästä Pieper kirjoittaa: ”Koska näet kristityssä vielä on liha ja hän lihan mukaan on taipuvainen väheksymään häneen piintyneenä olevaa syntiä, täytyy lain alati ilmaista hänelle hänen syntinsä ja kadotuksenalaisuutensa; missä nimittäin synnintunto lakkaa, lakkaa myös usko syntien anteeksiantamukseen eli usko evankeliumiin (vrt. Luther, St. L. XX, 1646; Erl. IV, 440 s.). Tässä tapauksessa taas tukkeutuisi pyhityksen ja hyvien tekojen lähde” (Kristillinen dogmatiikka, s. 386, vuoden 1995 painos). Silti uskova ei ole lain alla. Uskova vaeltaa laissa, mutta ei tee tekoja lain pakosta. Voiman hyviin tekoihin saa vain evankeliumista.

Vaikka uskova tekee hyviä tekoja alttiisti, niin hän tekee niitä edelleen lihassa, joka ei ole uudistunut. Siksi uskovankin tekemät hyvät teot ovat lihan tahraamia eli ne ovat ruumiissa tehtyinä epäpuhtaita ja epätäydellisiä (Room. 7:14–25; Gal. 5:17). Silti ne kelpaavat Jumalalle Kristuksen vuoksi, koska hyvien tekojen tekijä on uskovana Jumalalle mieluinen. Uskon tähden uskovan tekemät hyvät teot ovat ”pyhiä ja jumalallisia uhreja ja osoitusta siitä hallinnasta, jolla Kristus ilmaisee valtakuntansa tämän maailman edessä” (Apol. IV, 189). Raamattu kertookin, että Aabelin teko oli vanhurskas, koska hän itse oli vanhurskas (Hebr. 11:4; 1. Joh. 3:12). Luther kirjoittaa, että hyvät teot ovat ”Jumalalle mieluisia silloin, kun ne vuotavat oikeasta lähteestä, siis rakkaudesta Jumalaan ja vilpittömästä tahdosta noudattaa Jumalan käskyjä” (Mannaa Jumalan lapsille 21.6.). Sen sijaan pakanoiden ja epäuskoisten teot eivät ole hengellisiä tekoja eli Hengen hedelmiä, koska pakanoilla ja epäuskoisilla ei ole uskoa. Pakanoiden ja epäuskoisten teot, jotka ulkonaisesti tapahtuvat Jumalan lain mukaan, kuuluvat yhteiskunnallisen vanhurskauden alaan. Siinä mielessä ne ovat ylistettäviä tekoja, mutta niillä ei ole mitään hengellistä arvoa, vaan ne ovat syntiä. Pakanat ja epäuskoiset ovat yhä ”huono puu”. Heidän tekonsa kuuluvat eri alueelle kuin kristittyjen tekemät teot. Edelliset kuuluvat yhteiskunnallisen vanhurskauden eli maailman valtakunnan alaan, kun taas jälkimmäiset kirkon piiriin. Ero on siis suuri.

Tätä eroa Rooman kirkko ei kuitenkaan tee. Se opettaa kaikkien pelagiolaisten ja synergistien tavoin, että ihminen kykenee myötävaikuttamaan Jumalan armon ja autuuden saavuttamiseen. Rooman kirkko kieltää sen, että kaikki epäuskossa tehdyt teot olisivat hengellisellä alueella syntiä. Tämän osoittaa selvästi Trenton kirkolliskokouksen kuudennen istunnon vanhurskauttamista koskevan dekreetin seitsemäs kaanon: ”Jos joku sanoo, että kaikki teot, jotka on tehty ennen vanhurskauttamista, olivatpa ne tehdyt missä tarkoituksessa tahansa, ovat todellisia syntejä tai että ne ansaitsevat Jumalan vihan, tai että mitä innokkaammin joku pyrkii valmistautumaan armoon, sitä raskaammin hän tekee syntiä: hän olkoon erotettu.” [anathema = kirottu]

IV Kiista hyvien tekojen merkityksestä

Edellä sanotusta luterilaisilla oli keskinäinen yksimielisyys. Pian kuitenkin luterilaisten keskuudessa tuli kiistaa hyvien tekojen merkityksestä. Riita tunnetaan Georg Majorin mukaan niin sanottuna majoristisena kiistana. Kiista lähti liikkeelle Georg Majorin väittäessä hyvien tekojen olevan pelastuksen kannalta välttämättömiä. Tätä väittämää vastusti Nikolaus von Amsdorf, joka väitti päinvastoin, että hyvät teot ovat pelastuksen kannalta vahingollisia. Sanakiistasta tuli sitten kiista itse opista. Tämän ratkaisemiseksi kirjoitettiin Yksimielisyyden ohjeen neljäs uskonkohta.

Kun Major puhui hyvien tekojen välttämättömyydestä, hän tarkoitti sillä varsinaisesti sitä, että hyvät teot olisivat välttämättömiä uskon säilyttämisen kannalta. Tämä Majorin edustama harha on itse asiassa seurausta synergismistä. Se tulee esille majorilaisten päätelmässä hyvien tekojen suhteesta uskoon. He päättelivät, että koska ihminen voi pahaa tekemällä estää Jumalan työtä ja tehdä sen tyhjäksi, voi ihminen vastaavasti pahoista teoista luopumalla ja hyviä tekoja tekemällä ylläpitää eli turvata uskon säilymisen.

Majorilaiset olivat kyllä oikeassa siinä, että pahat teot tekevät uskon tyhjäksi. Raamattu sanoo: ”Vai ettekö tiedä, etteivät väärät saa periä Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei epäjumalanpalvelijat, ei avionrikkojat, ei hekumoitsijat eikä miehimykset, eivät varkaat, ei ahneet, ei juomarit, ei pilkkaajat eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa” (1. Kor. 6:9–10) ja ”Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus, epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot, kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niinkuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa” (Gal. 5:19–21; katso myös Ef. 5:5 ja Kol. 3:5–6). Kun pahat teot saattavat murheelliseksi Jumalan Pyhän Hengen (vrt. Ef. 4:30), hän väistyy sydämestä. Pyhän Hengen voi siis menettää. Raamatussa sanotaan, että Pyhä Henki on uskon Henki (2. Kor. 4:13), joka saa aikaan pyhityksen ja hyvät teot (Gal. 5:22). Jos Pyhää Henkeä estetään toteuttamasta tätä tehtävää, hän ei enää vaikuta uskoakaan. Tämä sama asia, että pahat teot turhentavat uskon, mainitaan myös Yksimielisyyden ohjeessa (FC-SD 4, 31). Samoin se toteaa, että on oikein kehottaa kristittyjä hyviin tekoihin. Tämän on kuitenkin tapahduttava ”siten, ettei hämärretä oppia uskosta eikä vanhurskauttamisen opinkohtaa” (FC-SD 4, 33).

Siksi majorilaisten päätelmä, että vastaavasti hyvät teot säilyttävät uskon, on Raamatun vastainen. Hyvät teot ovat kyllä uskon seuraus ja ne osoittavat, että usko on oikea. Kuitenkaan hyvät teot eivät ylläpidä uskoa, vaan usko ylläpitää hyviä tekoja. Majorilaisten väite kääntää uskon ja hyvien tekojen suhteen päinvastaiseksi. Majorilaisilla hedelmät kantavat puun eikä puu kanna hedelmää. Jos Major olisi synergismissään oikeassa, seuraisi siitä se, että ihminen ensin tarttuisi uskolla vanhurskauteen, mutta sitten luovuttaisi tämän tehtävän teoille, koska teot muka säilyttävät uskon. Toisin sanoen usko tarttuu pelastukseen, mutta tämä pelastukseen tarttuva usko ylläpidetään hyvillä teoilla. Pieperin sanoin tämä on ”uskon viraltapano pelastuksen saavuttamisen välineenä” (Kristillinen dogmatiikka, s. 387, vuoden 1995 painos). Yksimielisyyden ohje torjuu Majorin harhan, kun se sanoo: ”Jumalan sanan perusteella on siis ilmeistä, että usko on varsinainen ja ainoa keino ottaa vastaan vanhurskaus ja pelastus; yksin uskon avulla Jumala ne myös ominamme säilyttää” (FC-SD 4, 35). Pelastuksessa Raamattu ohjaa aina Kristukseen, eivätkä ihmisen omat teot ole avuksi. Kaikki sellainen opetus torjutaan, jossa teot joko ylläpitävät, turvaavat tai tukevat pelastusta. Ihminen pelastuu aina uskon kautta Kristukseen.

Yksimielisyyden ohje samaistaakin Majorin opetuksen Rooman kirkon opetukseen. Trenton kirkolliskokouksessa Rooma nimittäin lausui: ”Jos joku sanoo, että hyvillä teoilla ei ole vaikutusta vastaanotetun vanhurskauden säilymiselle ja vieläpä lisääntymiselle Jumalan edessä, vaan että nämä teot ovat yksinomaan vastaanotetun vanhurskauttamisen hedelmiä ja merkkejä, mutta eivät samalla sen lisääntymisen syitä: hän olkoon erotettu” [anathema = kirottu] (Kuudes istunto, dekreetti vanhurskauttamisesta, kaanon 24). Kuten huomaamme, Rooman ja Majorin opetuksessa ei tässä kohden ole mitään eroja. Molemmat ovat puolipelagiolais-synergistejä. Tämänlaisesta opetuksesta Yksimielisyyden ohje sanoutuu selvin sanoin irti: ”On siis täydellä syyllä hylättävä sekä Trenton kirkolliskokouksen päätökset että kaikki muutkin samanlaiset mielenilmaukset, joiden mukaan me säilytämme pelastuksen hyviä tekoja tekemällä tai ainakin osaksi säilytämme ja pidämme omanamme kerran saamamme uskonvanhurskauden tai uskon itsensä” (FC-SD 4, 35).

Näin torjutaan majorilaisuuden väite, jonka mukaan hyvät teot ovat pelastuksen kannalta välttämättömiä. Syy on vanhurskauttamisopillinen. Majorin väitettä ei saa ”puolustella eikä kaunistella, vaan se torjutaan ja hylätään kirkkojemme piiristä valheellisena ja vääränä” (FC-SD 4, 29). Majorilaisuuden torjuminen ei silti tarkoita von Amsdorfin väitteen hyväksymistä. Vaikka von Amsdorfin väitteen tarkoitus oli hyvä, koska sillä vastustettiin hyviin tekoihin luottamista vanhurskauttamisessa, se hylätään Yksimielisyyden ohjeessa vääränä. Väite nimittäin voidaan tulkita myös siten, että hyvät teot sinänsä olisivat vahingollisia. Näin ei ole, koska uskon tuottamat hyvät teot ovat Jumalan tahto ja käsky ja ne kertovat uskon aitoudesta. Siksi von Amsdorfin väite on ”väärä ja pahennusta herättävä, koska se turmelee tapoja ja kunniallista elämää ja on omiaan synnyttämään ja tukemaan raakaa, surutonta epikurolaista elämäntapaa” (FC-SD 4, 39). Sitä ei tule käyttää, koska se tukisi lihallista elämää ja antinominismia. Majorilainen kiista ratkaistiin siten, että uskon ja hyvien tekojen suhde pysyi oikeana: hyvät teot ovat uskon seurauksena välttämättömät, mutta ne eivät ole välttämättömät autuuteen eivätkä uskon säilymiseen.

Oikea oppi hyvistä teoista on mahdollista vain silloin, kun on oikea oppi vanhurskauttamisesta. Muutoin uskon ja tekojen järjestys vääristyy. Stefan Prätoriuksen kanssa on helppo olla samaa mieltä: ”Jumalalle kiitos, että tiedämme, ettei uskovaisen tarvitse tehdä hyviä töitä välttääkseen helvettiä tahi voittaakseen itselleen taivasta, koska se jo on meille kalliisti ostettu ja sielumme lunastettu syvästä helvetistä, vaan ainoastaan kiitollisuudesta, iloisesti ja vapaaehtoisesti, niin kauan kuin meissä on pisarakaan verta, koska emme ole itsemme omat, vaan hänen, joka meidät on lunastanut” (Uskovaisten hengellinen aarreaitta, s. 429, vuoden 1957 painos).

Alustus Concordia-piirissä 14.2.2012

Kategoriat
3/2012 Lehdet

Hyvät teot I

Juha Huotari, teol. kand. ja Jukka Huotari, teol. kand.

Aiheemme on Augsburgin tunnustuksen puolustuksen XX artikla eli hyvät teot. Tämä artikla puolustaa sitä Augsburgin tunnustuksessa ilmaistua Jumalan sanan erehtymätöntä ja muuttumatonta oppia, joka opettaa uskonvanhurskautta. Ihminen vanhurskautetaan yksin Kristuksen tähden uskon kautta, ilman ihmisen omia ansioita tai tekoja. Tätä uskoa sitten seuraavat hyvät teot, mutta niihin ei luoteta eikä niitä pidetä minään ansioina Jumalan edessä. Tätä Rooma ei hyväksynyt, vaan hyökkäsi Augsburgin tunnustuksessa esitettyä puhdasta Jumalan sanan oppia vastaan väittämällä, että vanhurskauttamiseen tarvitaan uskon lisäksi ihmisen omia tekoja. Rooma nimittäin opettaa, että tekoja on tehtävä ennen vanhurskauttamista ja uskon säilyttämiseksi vanhurskauttamisen jälkeen. Rooman opetus tekojen paikasta ja luonteesta on vastoin Raamattua. Näin huomaamme, että jos ei opeteta oikein uskonvanhurskaudesta, ei voi opettaa oikein hyvistä teoista. Vanhurskauttamisopilla ja opilla hyvistä teoista on kiinteä yhteys. Pieper kirjoittaa: ”On mahdotonta opettaa pyhitystä ja hyviä tekoja raamatullisessa mielessä opettamatta samalla vanhurskautusta, koska ainoa vaikutin pyhitykseen ja hyviin tekoihin, mitä meillä on, on Jumalan Kristuksessa osoittama sula armo (Room. 12:1; 2. Kor. 8:9)” (Kristillinen dogmatiikka, s. 399, vuoden 1995 painos).

Alustuksen rakenne on seuraava. Ensimmäiseksi (I) käsitellään Rooman kirkon oppia hyvistä teoista, koska Augsburgin tunnustuksen puolustus (Apologia) on vastausta Rooman kirkon tuottamaan Augsburgin tunnustuksen Kumoamukseen. Näin saadaan taustaa Apologian artiklalle XX. Toiseksi (II) käsitellään vastauksena Kumoamukseen Apologian artiklaa XX. Kolmanneksi (III) tarkastellaan laajemmin Tunnustuskirjojen opetusta hyvistä teoista. Lopuksi (IV) tarkastellaan kiistaa hyvien tekojen merkityksestä.

I Rooman kirkko ja teot

Rooman kirkko sotkee teot vanhurskauttamiseen. Siksi tässä yhteydessä on hieman käsiteltävä Rooman kirkon vanhurskauttamisoppia. Lyhyesti sanottuna Rooman kirkko opettaa, että ihminen pelastuu sekä uskosta että teoista. Rooman kirkko kyllä sanoo, että ihminen pelastuu ”armosta”, mutta se määrittelee armon Raamatun vastaisesti siten, että ”armo” on voima, jonka Jumala panee ihmiseen. Tämä saa ihmisen tekemään hyviä tekoja, jotka täydellistävät vanhurskauttamisen. Tätä Rooman kirkko kutsuu ”vuodatetuksi armoksi” (gratia infusa). Armo ei siis Rooman kirkon mukaan ole Jumalan armollista mielenlaatua syntistä kohtaan (gratuitus Dei favor). Vanhurskauttamisesta Rooma opettaa, että se on prosessi, jolla Jumala tekee ihmisen vanhurskaaksi. Tämä prosessi on asteittainen. Anteeksiantamuksen määrä on verrannollinen tekojen määrään. Rooman vanhurskauttamisoppi on siis puhdasta teko-oppia. Se ei siis opeta, että syntinen pelastuu yksin armosta, Kristuksen tähden, uskon kautta, ilman tekoja. Rooman kirkon vanhurskauttamisopin määritelmä kieltää, että vanhurskauttaminen on syyllisen vapauttamista ja vanhurskaaksi julistamista Kristuksen vanhurskauden tähden. Rooman kirkko kieltää senkin, että usko on vanhurskauden vastaanottava väline, tarttumistoiminto, jolla armo ja laupeus omistetaan. Uskolla Rooman kirkko tarkoittaa hyvettä, joka muodostaa vanhurskauttamisprosessin alun toivon ja rakkauden kanssa.

Rooman kirkon Raamatun vastainen teko-oppi näkyy hyvin Augsburgin tunnustuksen Kumoamuksessa.1 Se liittää pelastuksen ja hyvät teot yhteen useassa eri kohdassa. Kumoamus sanoo: ”Jos joku kuitenkin hylkää ihmisten ansiot, jotka on saatu Jumalan armon avulla, on hän lähempänä manikeolaisia kuin katolista kirkkoa. Pyhät kirjoitukset ovat täysin tekojemme ansioiden hylkäämistä vastaan.” Ja edelleen: ”Kaikki kristityt tunnustavat tämän opinkohdan [= vanhurskauttamisopin] osalta, että tekomme eivät itsessään ole ansiollisia, vaan Jumalan armo tekee niistä ikuisen elämän arvoisia.” Samanlainen linja jatkuu hieman myöhemmin: ”Se että he [= luterilaiset] laskevat samassa uskonkohdassa vanhurskauttamisen yksin uskon ansioksi on täysin ristiriidassa evankeliumin totuuden kanssa, joka ei koskaan sulje pois tekoja, eikä sitä tule hyväksyä.” Lisäksi Kumoamus kieltää selvin sanoin uskonvanhurskauden, kun se sanoo: ”Edelleen ei ole hyväksyttävää, että vanhurskauttamista pidetään niin usein uskon ansiona, sillä se kuuluu pikemminkin armon ja rakkauden yhteyteen. Pyhä Paavali lausuu selvästi: ’vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään’ (1. Kor. 13:2). Tässä pyhä Paavali vakuuttaa koko kirkon siitä, että usko ei yksin vanhurskauta. Hän myös opettaa, että rakkaus on korkein hyve: ’Kaikkein ylimpänä pitäkää rakkautta, joka on täydellisyyden side’ (Kol. 3:14 Vulg.).”2 Jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi, minkä aseman Rooman kirkko antaa hyville teoille, Kumoamus lausuu: ”Usko ja hyvät teot ovat Jumalan lahjoja, joiden perusteella Jumala antaa ikuisen elämän.” Kumoamuksen XX artiklassa ei paljoa käsitellä CA artiklaa XX. Kumoamus yhtyy tässä yhteydessä aikaisempiin lausumiinsa tekojen ansiollisuudesta ja hylkää XX artiklassa sen, että ”hyvät teot eivät ansaitse syntien anteeksiantamusta.”

Tarkemmin Rooman kirkko määritteli oppejaan, muun muassa vanhurskauttamisoppinsa vuosina 1545–1563 pidetyssä Trenton kirkolliskokouksessa. Tästä kirkolliskokouksesta C. F. W. Walther lausui oppilailleen paljon kertovat sanat: ”Tehän tiedätte, että Tridentin kirkolliskokous kokoontui vihdoin muutamia harvoja kuukausia ennen Lutherin kuolemaa parantamaan niitä haavoja, joita uskonpuhdistuksen työ oli paavikuntaan iskenyt. Siinä teillä ovat kaikki harhat, joita vähitellen oli pesiytynyt Rooman kirkkoon, sinetöitynä, tosin hivenen verran hienommin lausuttuina kuin useimmat senaikaiset roomalaiset jumaluusoppineet asian esittivät” (Laki ja evankeliumi, s. 240–241, vuoden 2007 painos). Aiheemme kannalta kiinnitämme huomiota kuudennessa istunnossa vuonna 1547 annettuun dekreettiin vanhurskauttamisesta. Jo dekreetin johdanto sanoo, että luterilaista, Raamattuun perustuvaa vanhurskauttamisoppia on levitetty ”mielten hämmennykseksi ja kirkon ykseyden suureksi vahingoksi.” Omaa teko-oppiaan se kehuu ”todeksi ja terveeksi”, jota jo Jeesus opetti. Johdannon lopuksi dekreetti kieltää ankarasti, ”ettei kukaan rohkenisi uskoa, saarnata tai opettaa toisin kuin tämä dekreetti säätää ja julistaa.”

Lyhyesti sanottuna Trenton vanhurskauttamisoppia koskevat päätökset tuomitsevat uskonpuhdistajien seuraaman raamatullisen vanhurskauttamisopin. Trento kiroaa ne, jotka uskovat ja opettavat, että Jumala lukee Kristuksen vanhurskauden syntiselle uskon kautta. Rooman vanhurskauttamisoppi on tosiasiassa evankeliumin kiroamista ja Kristuksen sovitustyön kieltämistä, mikä ilmenee seuraavista lainauksista.3

”Tätä valmistautumista seuraa sitten itse vanhurskauttaminen, joka ei ole pelkkää syntien anteeksiantamista vaan sen lisäksi myös sisäisen ihmisen pyhittämistä ja uudistamista vapaaehtoisesti vastaanotetun armon ja muiden lahjojen kautta, niin että ihminen muuttuu väärintekijästä vanhurskaaksi ja vihollisesta ystäväksi tullakseen iankaikkisen elämän perilliseksi toivon mukaan.” (Luku 7).

”Jos joku sanoo jumalattoman tulevan vanhurskautetuksi pelkästään uskosta, niin että hän sillä tarkoittaa sitä, ettei vanhurskauttamisen armon saamiseen tarvita uskon lisäksi mitään muuta yhteistyötä ihmisen taholta ja ettei ihmisen tahtomisensa tasolla miltään osalta tarvitse valmistautua ja asettautua armon vastaanottamiseen: hän olkoon erotettu.” (Kaanon 9) [Erotettu = anathema, parempi käännös olisi: kirottu. Suomennoksessa käytetään systemaattisesti sanoja ”…olkoon erotettu.”]

”Jos joku sanoo ihmisen tulevan vanhurskaaksi joko niin, että hänen hyväkseen pelkästään luetaan Kristuksen tai että hänelle pelkästään annetaan synnit anteeksi ilman sitä armoa ja vanhurskautta, jonka Pyhä Henki heidän sydämiinsä vuodattaa ja joka niissä pysyy, tai sitten, että ihmiset vanhurskauttava armo on pelkkä suosiollisuus: hän olkoon erotettu.” (Kaanon 11) [anathema, kirottu]

”Jos joku sanoo, ettei vanhurskauttava usko ole mitään muuta kuin luottamusta jumalalliseen laupeuteen, joka antaa synnit anteeksi Kristuksen tähden, tai että vanhurskauttamisemme tapahtuu pelkästään tämän luottamuksen kautta: hän olkoon erotettu.” (Kaanon 12) [anathema, kirottu]

Näitä lausumia Rooman kirkko ei ole koskaan peruuttanut. Niillä muutamilla sivuilla, joilla Katolisen kirkon katekismus (KKK) käsittelee vanhurskauttamista, se viittaa useasti Trenton kirkolliskokouksen dekreettiin vanhurskauttamisesta. Katekismus ei tosin mainitse kiroustuomioita, mutta se ei niitä kumoakaan. Vanhurskauttamisesta KKK lausuu: ”Vanhurskauttamiseen kuuluvat syntien anteeksisaaminen, pyhitys ja sisäisen ihmisen uudistaminen” (KKK, kohta 2019) ja edelleen: ”Kukaan ei voi ansaita itselleen ensimmäistä armoa, joka on kääntymyksen lähtökohta. Pyhän Hengen liikkeelle panemina voimme ansaita itsellemme ja toisillemme kaikki armot, jotka auttavat meitä pääsemään ikuiseen elämään, samoin kuin meille välttämättömiä ajallisia hyvyyksiä” (KKK, kohta 2027). Tänäkin päivänä Rooman kirkko siis opettaa vanhurskauttamisesta uskon ja tekojen yhdistelmää.

Sivuhuomautuksena sanottakoon, että Rooman kirkon lisäksi myös kreikkalaiskatoliset eli ortodoksit luottavat vanhurskauttamisessa tekoihinsa. ”Mikä on välttämätöntä Jumalan miellyttämiseksi ja sielun pelastukseksi? Ensiksi, tieto tosi Jumalasta ja oikea usko Häneen; toiseksi, uskon mukainen elämä ja hyvät teot” (The Longer Catechism of the Eastern Church, Question 3).

Kun pidämme mielessä Rooman kirkon opetuksen tekojen ansiollisuudesta, meidän ei tarvitse ihmetellä, miksi Luther kirjoittaa: ”… moneen vuosisataan ei kukaan näet ole opettanut hyvistä teoista paremmin ja jumalisemmin kuin me nykyään opetamme” (Galatalaiskirjeen selitys, jakeen 2:3 johdosta, s. 111, vuoden 1932 painos).

II Apologia XX

Johdanto artiklaan Apol. XX

Apologia XX ei ole tyhjentävä esitys opista hyvistä teoista, eikä se sellaiseksi itseään väitäkään. Artikla on enemmänkin uskonvanhurskauden puolustamista Kumoamuksen väitteitä vastaan. Artikla viittaakin vanhurskauttamisartiklaan: ”Mutta edellä olemme puhuneet asiasta kokonaisuudessaan, ja sieltä lukija löytää todistukset. Nämä rivit eivät ole tämän asian selvittely, vaan valittelu. Siihen meidät on pakottanut vastustajiemme menettelyn arvottomuus, he kun tällä kohdalla ovat nimenomaan esittäneet, etteivät hyväksy tätä meidän uskonkohtaamme, jonka mukaan me emme saa syntien anteeksiantamusta omien tekojemme tähden, vaan uskolla ja lahjaksi Kristuksen tähden” (Apol. XX, 11). Yksityiskohtaisempaa opetusta hyvistä teoista on Apologian vanhurskauttamisartiklan yhteydessä.

Uskonvanhurskauden puolustus

Apologia XX puolustaa Jumalan sanan opetusta hyvien tekojen suhteesta vanhurskauttamiseen ja siten torjuu Kumoamuksessa puolustetun teko-opin. Apol. XX korostaa voimakkaasti, ettei ihmisen tekemillä teoilla ole mitään merkitystä vanhurskauttamisessa. Apol. XX:n ensimmäinen ja pääargumentti Kumoamuksen teko-oppia vastaan on Raamatun vanhurskauttamisoppi. Artikla kysyy: ”Mitähän olisi nyt sanottava näin ilmeiseen asiaan? Tässä Kumoamuksen laatijat selvästi osoittavat, minkä hengen johdettavina ovat. Onko näet kirkossa mitään varmempaa asiaa kuin se, että syntien anteeksiantamus tulee meidän osaksemme lahjana, Kristuksen tähden, ja että Kristus on meidän syntiemme sovitus, eivät meidän tekomme? Näinhän Pietari sanoo: (Ap. t. 10:43) ’Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta’” (Apol. XX, 2).

Raamatun yksiselitteisen opetuksen mukaan ihminen vanhurskautetaan yksin Kristuksen ansion
tähden uskon kautta ilman ihmisen omia tekoja. Raamattu sanoo: ”mutta koska tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista, vaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, niin olemme mekin uskoneet Kristukseen Jeesukseen tullaksemme vanhurskaiksi uskosta Kristukseen eikä lain teoista, koska ei mikään liha tule vanhurskaaksi lain teoista” (Gal. 2:16). Ja: ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi” (Ef. 2:8–9). (Katso myös esim. Room. 4:5; Room. 4:16; Fil. 3:9; Apt. 13:38–39) Tästä Raamatun opetuksesta Tunnustuskirjoissa sanotaan: ”Muutamia loukkaa tuo vähäinen sana YKSIN, vaikka Paavalikin sanoo: (Room. 3:28) ’Päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja’, ja niin ikään Efesolaiskirjeessä: (Ef. 2:8–9) ’Ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi’, ja samoin Roomalaiskirjeessä: (Room. 3:24) ’Saavat lahjaksi vanhurskauden.’ Jos ei tämä poissulkeva sana YKSIN heitä miellytä, pyyhkikööt myös Paavalin lauseista nämä poissulkevat sanat ’lahjaksi’, ’ette tekojen kautta’, ’se on lahja’ jne. Ovathan nämäkin poissulkevia. Mutta se, minkä me suljemme pois, on käsitys ansiosta” (Apol. IV, 73).

Jos Raamatun opetus kerran on niin selvä, miksi sitten Rooma opetti ja edelleen opettaa teko-oppia armo-opin sijaan? Syynä on se, että Rooma on sekoittanut lain ja evankeliumin tai tarkemmin sanottuna Rooma ei tunne evankeliumia. Sillä on ”toisenlainen evankeliumi”, joka ei ole Kristuksen evankeliumi. Tällaisia Raamattu sanoo kirotuiksi, ei niitä, joilla on puhdas evankeliumi (katso Gal. 1:8–9 ja 1. Kor. 16:22). Roomalla on liian pinnallinen käsitys Jumalan laista ja liian positiivinen näkemys ihmisestä. Siksi syntien anteeksiantamus yksin Kristuksen veressä on Roomalle liian radikaalia, sillä evankeliumi ei puhu mitään mitä ihmisen pitäisi tehdä, vaan se kertoo mitä Jumala on tehnyt Kristuksessa. Evankeliumi sulkee ihmisen omat teot pois. Tämä on luonnolliselle ihmiselle, joka ei pidä itseään turmeltuneena eikä kadotustuomion ansainneena, liikaa. Jokainen ymmärtää luonnostaan lakia ja siksi luulee, että lain ulkonainen täyttäminen riittää pelastukseen. Tämä näkyy myös Rooman opetuksessa, kuten äsken huomasimme. Apol. IV luonnehtii Rooman opetusta: ”[V]astustajamme kierosti vääntelevät Raamatun sanoja omien mielipiteidensä tueksi, että he esittävät monia lauseita typistettyinä, että he sivuuttavat täysin selvät uskosta puhuvat lauseet ja poimivat Raamatusta vain tekoja koskevia kohtia, niitäkin vääristellen, että he joka paikassa Raamatun sanojen jatkoksi sepittelevät joitakin omia inhimillisiä käsityksiään ja että he lakia opettaessaan pimittävät Kristuksesta kertovan evankeliumin. Koko vastustajiemme oppi on osaksi ammennettu ihmisjärjen lähteestä, osaksi käsittää ainoastaan lain oppia, ei evankeliumin. Kaksi vanhurskautuksen tapaa he tuntevat: toinen on peräisin järjestä, toinen laista, ei evankeliumista eikä Kristusta koskevasta lupauksesta” (Apol. IV, 286–287).

Raamatun opetuksen mukaan kukaan ei voi lain kautta vapautua synnistä ja tulla vanhurskaaksi, koska kukaan ei täytä lakia kokonaan, sillä laki vaatii täydellisyyttä. Lain päätehtävänä on osoittaa jokaisen syntisyys ja Jumalan viha synnin tähden. Lakia ei siis ole annettu sitä varten, että ihminen sitä täyttämällä tulisi vanhurskaaksi (Room. 3:19–20; Gal. 3:11). Laki murskaa ihmisen omavanhurskauden ja näyttää ihmisen todellisen tilan kuolemanrangaistuksen ja kadotuksen ansainneena riisumalla ihmisen täysin paljaaksi kaikesta omastaan ja näyttämällä, ettei tästä tilasta ole pääsyä ihmisen omin voimin. Siksi Jumala on antanut lupauksen syntien anteeksiantamuksesta ja vanhurskautuksesta Kristuksen tähden. Kristus on täyttänyt koko lain ja antaa jokaiselle pelastuksen lahjana armosta, ilman tekoja, uskon kautta. Ihmisen omat ansiot tai teot eivät ole lupauksen ehtona, koska silloin armo ei olisi enää armo, eikä lupaus syntien anteeksiantamuksesta koskisi ketään, koska kukaan ei lakia täytä. Muuten syntien anteeksiantamus kävisi mitättömäksi (Room. 4:14; Gal. 3:11).

Tästä huomaamme, että artiklan uskonvanhurskauden puolustamisen syy on kristologinen. Vain oikea vanhurskauttamisoppi antaa kunnian Kristukselle. Siksi Apologia kutsuukin Kumoamuksen teko-oppia julkeaksi Kristuksen herjaamiseksi ja jatkaa: ”Ei siis tule sietää sitä jumalanpilkkaa, että Kristukselle kuuluva kunnia omistetaan meidän omille teoillemme” (Apol. XX, 4). Kumoamuksen teko-oppi riistää Kristukselta hänen Sovittajan ja Välimiehen kunniansa ja antaa sen ihmisen omille teoille. Näin teko-oppi pilkkaa Kristusta pitämällä halpana Jumalan Pojan sovintoverta. Luther kirjoittaa, että teko-oppi on ”äärimmäistä Kristuksen rienaamista, hänen kasvoihin syljeksimistä, Jumalan Pojan jalkoihin tallaamista, uuden liiton veren epäpyhänä pitämistä (Hebr. 10:23)” (Galatalaiskirjeen selitys, jakeen 2:21 johdosta, s. 226, vuoden 1932 painos). Se on ”suoranaista Kristuksen ansion kieltämistä ja sen Jumalan Pojan pilkkaamista, herjaamista ja uudestaan ristiinnaulitsemista, joka on sovittanut meidän syntimme kärsimisellään ja kuolemallaan” (Mannaa Jumalan lapsille 21.6.). Vielä Luther kirjoittaa: ”Joka nyt tulee omine tekoineen Jumalan eteen armoa saadaksensa, se juoksee kiveä vastaan ja särkee päänsä, vieläpä saa osakseen armon sijasta pelkkää vihaa. On Herran Kristuksen kieltämistä, pilkkaamista ja häpäisemistä, jos joku rohkenee panna syntiä vastaan jotakin muuta kuin Kristuksen ansion, aivan kuin ei Kristuksen veri olisi riittävä poistamaan kaikkea syntiä. Jos siis tahdot päästä vapaaksi synnistä, niin älä millään muotoa etsi omia tekojasi tuodaksesi niitä Jumalan eteen, vaan pakene Kristuksen tykö. Hän on ottanut sinun syntisi sinulta ja sälyttänyt ne päällensä, sillä hän on Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin, eikä ole pelastusta yhdessäkään toisessa, sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman” (Hengellinen virvoittaja, s. 498, vuoden 1952 painos).

Näin kovaa kieltä käytetään, koska kyse on Kristuksen lunastustyön riittävyydestä ja täydellisyydestä eli evankeliumin totuudesta. Paavali kirjoittaa galatalaisille, ettei hän antanut teko-oppia opettaville Kristuksen evankeliumin vääristäjille yhtään periksi (Gal. 2:5). Lisäksi hän kirjoittaa filippiläisille, ettei evankeliumin vastustajia pidä missään kohden säikähtää (Fil. 1:29). Evankeliumin totuus on luovuttamaton, eikä sen rinnalla voi olla minkäänlaista harhaa. Siksi Paavali joutui nuhtelemaan itse Pietaria tämän ulkokultaisuuden tähden (Gal. 2:11–14). Jumalan sana täytyy pitää puhtaana, sillä ”vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan” (Gal. 5:9). Paisi Kristuksen kunniasta, evankeliumin puolustamisessa on kyse myös ihmisten sieluista eli ihmisten pelastuksesta. Oikea evankeliumi vie taivaaseen, väärä evankeliumi on Perkeleen myrkkyä, joka vie ihmisen ikuiseen helvetin tuleen. Luther muistuttaakin, että ”kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi” (62. teesi). Evankeliumin puolustamisessa on aina nämä kaksi puolta. Tämä näkyy myös artiklassa, kun se puolustaa uskonvanhurskautta. Evankeliumin puolustamisessa on siis kyse suuresta ja vakavasta asiasta. Siksi Luther ja Tunnustuskirjat käyttävät siitä välillä kovaakin kieltä, johon ei pidä loukkaantua.

Jotta Kristukselle annettaisiin hänelle kuuluva kunnia ja asema ja jotta ihmiset pelastuisivat, on pysyttävä evankeliumin totuudessa. Sen vuoksi on pidettävä kiinni ja puolustettava sitä, että Kristus yksin on meidän Välimiehemme ja Sovittajamme, Jumalan Karitsa, joka otti päälleen koko maailman synnin, kantoi ne omassa ruumiissaan ristinpuuhun, kärsi niiden rangaistuksen ja omalla verellään päästi meidät synnistä. Uskon kautta tämä Kristuksen ansio luetaan meidän hyväksemme. Jos tähän sekoitetaan omia tekoja väittämällä, että ihminen pelastuisi omien tekojensa tähden tai niiden avulla, silloin Kristus olisi turhaan kuollut (Gal. 2:21). Tästä Luther kirjoittaa: ”Et siis voi ansaita armoa teoillasi. Jos yrität, teet pahan vielä pahemmaksi: sillä kun kerran olet paha puu, et voi kantaa muunlaisia hedelmiä kuin pahoja toisin sanoen syntiä. ’Kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä’ (Room. 14:23). Jos siis mielitään edeltävillä teoilla ansaita armoa, on se samaa kuin jos Jumalaa lepytettäisiin synneillä; mutta sehän on suorastaan synnin kartuttamista synneillä, Jumalan ivaamista ja hänen kiihoittamistaan vihaan” (Hengellinen virvoittaja, s. 437, vuoden 1952 painos).

Alustus Concordia-piirissä 14.2.2012. Alustuksen loppuosa seuraavassa numerossa.

Kategoriat
3/2011 Lehdet

Jumalan nimeen kätketyt

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 2.6.2012

Ja minä en enää ole maailmassa, mutta he ovat maailmassa, ja minä tulen sinun tykösi. Pyhä Isä, varjele heidät nimessäsi, jonka sinä olet minulle antanut, että he olisivat yhtä niinkuin mekin. Kun minä olin heidän kanssansa, varjelin minä heidät sinun nimessäsi, jonka sinä olet minulle antanut, ja suojelin heitä, eikä heistä joutunut kadotetuksi yksikään muu kuin se kadotuksen lapsi, että kirjoitus kävisi toteen. Mutta nyt minä tulen sinun tykösi ja puhun tätä maailmassa, että heillä olisi minun iloni täydellisenä heissä itsessään. Minä olen antanut heille sinun sanasi, ja maailma vihaa heitä, koska he eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole. En minä rukoile, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että sinä varjelisit heidät pahasta. He eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole. Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus.

Viimeiset sanat

Armo ja rauha lisääntyköön keskellämme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tuntemisen kautta. Valtava pääsiäisenjuhla on takana. Evankeliumiteksteissä on sen jälkeen kuvattu, kuinka opetuslapset saivat kohdata ylösnousseen Jeesuksen Tiberiaan järvellä, mutta nyt palaamme hetkeksi aivan pääsiäisen huipentuman kynnykselle, Jeesuksen jäähyväisrukoukseen. On viimeisen aterian hetki, kavaltaja on jo poistunut paikalta. Aterioimassa on yksitoista epätietoisuuden vallassa olevaa opetuslasta ja Jeesus. Voitko nähdä hämmentyneet opetuslapset, jotka eivät tiedä miten kaikkeen jo nyt tapahtuneeseen pitäisi reagoida. Ja suuremmat tapahtumat olisi vasta edessäpäin. Jeesus on opettanut poismenostansa ja epätietoisuus on vallannut opetuslapset. Johannes Jeesusta vasten nojatessaan yrittää vielä rauhoittaa itsensä, vaikka mieli on täynnä kysymyksiä ja levottomuutta. ”Jeesus mitä oikein tapahtuu? Mihin sinä oikein olet menossa? Emme me Jeesus selviä ilman sinua?”

Kyseessä on Jeesuksen aivan viimeisimpiä opetuksia jotka hän halusi antaa ennen Golgatan kärsimyksiä. Opetuslapset tulisivat saamaan hirvittävän iskun kun he joutuisivat näkemään mestarin kärsimyksen ja alennuksen. Tulevaa shokkia ei voisi välttää, mutta Jeesus voisi antaa kuitenkin sanan ja lupauksen heidän matkaansa, jotta kun Jumalan hetki koittaisi, he voisivat herätä ylösnousemuksen riemuun. Hän menisi pois, mutta olisi kuitenkin läsnä.

Eikö maailma ole erilaisia sitaattikirjoja pullollaan, joissa on historian kuuluisien miesten ja naisten ajatuksia ja eikö yksi tällainen sitaattien osa-alue ole juuri viimeiset sanat. Ajatellaan, että henkilön viimeiset sanat ovat jotakin erityisen tärkeää ja merkityksellistä. Jotain jota kuoleva henkilö on erityisesti halunnut jättää rakkailleen. Ajattelen, että myös tässä jäähyväisrukouksessaan Jeesus haluaa jättää opetuslapsien sydämeen jotakin aivan erityisen tärkeää. Hän ei jätä vain yhtä monitulkintaista sitaattia, vaan hän antaa koko testamentin. Hän haluaa rohkaista ja opettaa rakkaitaan ennen poismenoaan. Ja saamme nähdä miten juuri rakkaita opetuslapset Jeesuksen silmissä ovat. Yksikään ei saa hukkua. Kaikki hän haluaa varjella ja kaikista hän kantaa huolta ennen tulevia myllerryksiä. Sinulle joka tunnet usein rukousväsymystä on aina hyvä muistaa, että sinulla on myös taivaallinen esirukoilija. Ja mitä meidän taivaallinen esirukoilijamme oikein rukoileekaan meidän kaikkien puolesta?

Pyhä, kirkas ja salattu

”Pyhä Isä, varjele heidät nimessäsi, jonka sinä olet minulle antanut, että he olisivat yhtä niinkuin mekin.” Jumala varjelee meidät nimessään. Eikö se palauta meidät aina Mooseksen kanssa palavan pensaan äärelle jossa Jumalan ilmoittaa nimensä: Minä olen se joka olen. Jahve. Jumala sanoo millä tavalla häntä on puhuteltava. Nimi on samaan aikaan selvä ja kirkas, mutta salaisuudenomainen. Samaan aikaan ikään kuin ilmoitettu ja jätetty ilmoittamatta. Jumalassa ja hänen nimessään on aina jotakin mysteerinomaista. Kuitenkin Jumalan nimi tuo ilmi, miten hän on aina enemmän kuin voimme ymmärtää. Salattu Jumala, niin kuin Herran enkeli vastasi Tuomarien kirjassa maahan vaipuneelle Maanoahille: ”Minkä tähden kysyt nimeäni, se on ihmeellinen.” On ikään kuin pimeyden kieli: niin kuin Mooseksen kerrotaan astuneen sisälle sankkaan pimeyteen Siinain vuorella. Pimeyteen jossa Jumala oli. Ei sanota, että Jumala on pimeys, vaan että hän asuu pimeydessä. Se ei merkitse Jumalan poissaoloa, eikä epätodellisuutta, vaan ihmismielen kykenemättömyyttä käsittää Jumalan sisäistä luontoa. Pimeys on meissä, eikä hänessä. Mutta eikö ole tänäänkin lohdullista kuulla: Jumala asuu pimeydessä. Siksi meidän Jumalan lapsien ei tarvitse pelätä pimeää. Sillä siellä sinunkin elämän pimeässä ja kipeässä Jumala on kanssasi.

Silmämme samaan aikaan avataan ja suljetaan. Samaan aikaan salattu Jumala, mutta kuitenkin Jumala, joka nimessään tulee ihmisen luokse ja lahjoittaa läsnäolonsa. ”Minä olen” on nimi, joka on aina ollut, ja joka tulee aina olemaan. Siksi Jumalan nimi on aina jotakin pysyvää, ikuisesti uskollinen nimi. Minä olen, ilmoittaa itsensä Jumalana joka on ollut, joka on aina ja ei vain ole, vaan on aina kansansa luona pelastaaksensa sen. Jumalan nimi kantaa Jumalan läsnäoloa ja siksi Jumalan nimi on myös pyhä. Siksi se kutsuu meidät aina riisumaan sandaalit jaloistamme palavan pensaan edessä ja peittämään kasvomme Jumalan kirkkaudelta. Ja siksi me myös joudumme Jesajan kanssa huutamaan yhä uudestaan Jumalan nimen pyhyyden äärellä ”Voi minua, minä hukun”. Ja emmekö me sentähden tänäänkin rukoile yhdessä että ”pyhitetty olkoon sinun nimesi”. Siis että tuo Jumalan pyhä nimi voisi säilyä pyhänä myös meidän keskellämme. Että me emme olisi Jumalan nimen väärinkäyttäjiä, vaan voisimme pitää Jumalan nimeä meille pyhänä ja kalliina ja häntä avuksemme huutaisimme. Siksi kun me puhumme Jumalan nimestä, niin joudumme aina kysymään itseltämme onko pyhä saanut olla meillekin pyhää?

Jeesuksessa tämä Jumalan nimi, Jumalan läsnäolo tuli maailmaan. Jeesus sanoo että hän maailmassa ollessaan varjeli opetuslapset tässä Jumalan nimessä. Jeesuksessa ”Minä olen” tulee läsnäolevaksi. Jumalan nimi konkreettisessa läsnäolossaan varjeli opetuslapset. Ja nyt tässä ylimmäispapillisessa rukouksessa ikään kuin kaari eräällä tavalla sulkeutuu; Jeesus jättäisi maailman. Muistatko kuinka Johanneksen evankeliumin alussa kuvataan kuinka sana oli Jumalan luona ja Jeesus on opettanut kirkkaudestaan, joka hänellä oli Jumalan luona jo ennen maailman luomista. Sana tuli lihaksi ja tulisi toteuttamaan Jumalan pelastussuunnitelman maanpäällä. Nyt tuo kaari joka alkaa Jumalan luota ikuisuudesta päättyy, kun sana palaan taivaaseenastumisessa ikuisuuteen Jumalan luokse.

Mutta opetuslapset jäisivät vielä maailmaan. Heitä olisi rohkaistava. Nyt Jeesus rukoilee varjelusta rakkailleen. Eikö tämä ole vähän kummallista; Jeesus on lähdössä pois, mutta hän sanoo puhuvansa, jotta opetuslasten ilo olisi täydellinen. Mistä tässä voi olla kysymys?

 

”Että he olisivat yhtä”

Jeesus rukoilee, että varjele heidät nimessäsi, että he olisivat yhtä niinkuin mekin.. Yhtä niin kuin Isä ja Poika. Niin kuin Isä ja Poika ovat yhtä rakkaudessa ja totuudessa, yksimielisyydessä ja tehtävässä, niin tulisi myös Jumalan lapsien olla. Ja tästä nousee myös esiin kysymys kristittyjen yhteydestä. Jeesuksen sanat on otettava vakavasti. Kaikki ovat saaneet saman Jumalan lapsen nimen, kaikki ovat saaneet ottaa vastaan saman lahjan ja nyt kristittyjä kutsutaan ykseyteen. Me uskomme yhden pyhän seurakunnan. Siksi me tänäänkin tunnustamme uskovamme pyhien yhteyden ja yhden, pyhän, yhteisen kirkon. Nyt Jeesus rukoilee, että se yhteys ja ykseys, joka hänen opetuslapsillaan on, ei hajoaisi, vaan se ykseys voisi pysyä koko kirkon historian ajan.

Miltä näyttää tänään? Miten tämä ykseys pysyy ja mihin se perustuu? Emmekö ja jälleen palaa siihen, että kun Jeesus rukoilee, että me varjeltuisimme Jumalan nimessä. Jumala on se joka varjelee. Jumala oli varjellut opetuslapsia Jeesuksessa, Sanassa, nyt he saisivat elää sanaa seuraten ja sen varjelemina, Jumalan nimessä. Sillä ykseys ei rakennu koskaan meidän varaamme, vaan se rakentuu Jumalan nimen varaan, se rakentuu Jumalan sanan varaan. Ja tämän opettaakseen Jeesus pyytää muutakin. Hän rukoilee: ”Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus.” Jumala on se, joka pyhittää. Ja hän haluaa pyhittää meidän sanassaan, totuudessaan. Totuus ei ole enää vieras opetuslapsille. He ovat saaneet Jeesuksessa kohdata tämän. Totuus ympäröi heidän koko olemuksensa ja kutsuu heitä olemaan tässä maailmassa tämän totuuden palvelijoita. Opetuslapsia ei vedetä Jeesuksen mukana pois tästä maailmasta, vaan asetetaan olemaan tämän totuuden palvelijoita: tästä totuudesta itse eläen ja sitä muille julistaen. Ja lopullinen maali olisi, että kaikki olisivat yhtä Kristuksessa, totuudessa ja rakkaudessa. Totuus ja rakkaus iloitsevat aina yhdessä. Ne kuuluvat Jumalan olemukseen ja ne hän haluaa meille yhä uudestaan väärille teille lankeaville ja rakkaudettomille lahjoittaa. Ja nyt Jeesus yhdistää totuuden Jumalan sanaan. Totuus on hänen sana. Eikö hän siis sano, ”Minun sanani on jotakin niin varmaa, että sinä voit rakentaa elämäsi sen varaan. Minun sanani pitää, se on sinun voimasi hädässä ja turvasi ahdistuksen aikoina. Pidä rakas lapseni siitä kiinni. Kun te pysytte tässä sanassa, te pysytte minun nimessäni ja minun nimeni siunauksessa.” Siksi tämä totuus ei ole meille lakia, vaan ihana evankeliumi, siitä mitä Jumala rakkaudessaan tekee.

Haluan vielä sanoa, että kun Raamattu käyttää sana totuus, niin se ei tarkoita vain jonkinlaista muodollista jonkun lausuman yhtäpitävyyttä todellisuuden kanssa. Mehän käytämme sanaa tyyliin ”se mitä sanon on totta”. Ja toki Raamatulla on myös tällainen merkitys, mutta sillä on myös ikään kuin syvempi todellisuus, joka koko ajan kytkeytyy ja viittaa Jumalaan ja hänen olemukseensa ja hänen toimintaansa. Se että Jumala on totuus, tarkoittaa että hän on yhtä totuuden kanssa. Muistatko Johanneksen alusta: ”Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.” Ja tämän vuoksi me voimme luottaa häneen. Jumalan sanat ja teot ovat aina sopusoinnussa hänen olemuksensa kanssa. Hän on yhtä totuuden kanssa. Ja tämä on se yhteys ja ykseys, johon meitä kutsutaan, kun Jeesus sanoo ”että he yhtä olisivat”. Välillä tämä Johanneksen kohta luetaan, ”että he olisivat yhdessä”. Ei, vaan yhtä, ja tämä ykseys voi rakentua ainoastaan Jumalan totuuden varaan. Hän on se joka meidät yhdistää toinen toisiimme. Siksi myöskään ilman tätä totuutta ei ole mitään yhteyttä. Mikään kirkko ei ole koskaan kirkko siksi, että se sanoo olevansa kirkko, vaan jos se pitää kiinni tästä Jeesuksen testamentista, Jeesuksen totuudesta, jonka hän on meille antanut. Kun olemme puhuneet Jumalan olemuksesta, hänen nimestään ja totuudesta, niin tähän yhteyteen kuuluu erottamattomasti myös se, mistä Luther alinomaa muistuttaa, että oikea, Raamatusta ammennettava oppi antaa kunnian Jumalan nimelle ja rakentaa Kirkkoa, kun taas väärä, omista ajatuksista lähtevä oppi häpäisee lopulta Jumalan nimen ja hävittää hänen kirkkoansa. Siksikin meidänkin rukouksemme täytyy olla yhä uudestaan: ”pyhitä meidät totuudessa, sinun sanasi on totuus”.

 

Kaksi nimeä

Kun apostolit olisivat totuudessa pyhitettyjä he voisivat lähteä julistamaan maailmalle pelastavaa evankeliumia, jossa kohtaa totuus ja armo. Mutta miten on meidän laita tänään? Miettiikö joku nyt ehkä, ”mikä on totta mikä ei, enhän minä tiedä sitä ja sitä asiaa, ei kai kaikki voi siitä kiinni miten minä oikein ymmärrän tämän ja tuon? Mitä jos minä olen väärä kirkon rakentaja. Varjeleeko Jeesus minut Jumalan nimessä?” Kun Jeesus nousee Isän tykö, ei hän kuitenkaan jätä meitä yksin. Hän on edelleen se paimen joka johtaa ja antaa itsensä. Ja emmekö me tässä saa palata jälleen armonvälineisiin. Siis ystävä kuinka tässä kohtaa voisi olla saarnaamatta kasteesta. Muistatko mitä ilmestyskirjassa sanotaan tulevasta kaupungista: ”Jumalan ja Karitsan valtaistuin on siellä oleva, ja hänen palvelijansa palvelevat häntä ja näkevät hänen kasvonsa, ja hänen nimensä on heidän otsissansa.” Kasteessa sinut on merkitty kolmiyhteisen Jumalan nimellä, nimellä joka kantaa Jumalan läsnäoloa. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimi on syntisiä kohtaan armollisen Jumalan nimi. Näin ollen kaste kolmiyhteisen Jumalan nimeen on aina kaste syntien anteeksiantamiseksi.

Nykyään monille kaste tuntuu muuttuvan vain nimenantojuhlaksi, mutta on hyvä varoa myös liian vahvaa vastareaktiota nimenantamiseen kasteen yhteydessä. Sillä kasteeseen liitetty nimenanto kuvaa hienosti myös hengellistä todellisuutta. Kasteeseen liitetty nimen antaminen muistuttaa siitä, että Kolmiyhteisen Jumalan nimeen kastetulla kasteessaan on armonlupaus, joka on nyt liitetty hänen omaan nimeensä ja näin annettu hänelle omakohtaiseksi ja koko elämän ajan voimassa olevaksi. Kasteessa tämä Jumalan nimi on läsnä vedessä ja siellä missä on Jumalan nimi, siellä on välttämättä myös elämä ja autuus. Kasteessasi kirjoitetiin kaksi nimeä: Ensinnäkin, Kolmiyhteisen Jumalan nimi kirjoitettiin sinun otsaasi. Se on ensimmäinen nimi. Ja se toinen nimi on sinun nimesi. Siis kasteessa sinun nimesi kirjoitettiin Karitsan elämänkirjaan.

Siksi tässä nimessä sinut on kätketty pelastukseen ja tässä Kolmiyhteisen Jumalan nimessä me yhä uudestaan kokoonnumme yhteen. Siinä nimessä sinut on jo täydellisesti pyhitetty ja nyt kristityn vaelluksellasi saat elää todeksi sitä mitä sinä jo olet.

Jumala on täynnä armoa ja totuutta. Hän on kätkenyt sinut itseensä ja siksi meillä ei ole mitään pelättävää. Jumala on antanut sinut Jeesukselle ja hän ei päästä sinusta irti. Jo silloin sinä olet saanut omistaa Jeesuksen omaksesi. Nyt Jumala myös uskon kautta asuu sinussa, kun sinut on vanhurskautettu ja sovitettu Jumalan kanssa. Kaikki kristityt ovat Isän, ja Pojan ja Pyhän Hengen temppeleitä ja Pyhä Henki sinussa haluaa ohjata sinua kulkemaan Jumalan ennalta valmistamissa askeleissa tekemään sitä mikä on oikein, että se mitä sinä jo Kristuksessa olet saisi säteillä myös maailmaan.

”Mutta kuinka minä voisin olla Jumalan oma ja hänelle pyhitetty, minä joka teen pimeyden tekoja, enkä tunne Jeesusta itsessäni.” Siksi on tärkeää muistaa missä katseen tulee olla, eikä se koskaan voi olla oma sydämesi. Sinun sydämessäsi on mittaamattomat syvyydet. Se on vain pieni astia, mutta sinne mahtuu kuitenkin lohikäärmeitä ja leijonia ja kaikenlaisia myrkyllisiä olioita. Siellä on karkeita ja epätasaisia polkuja ja ammottavia syviä kuiluja. Itse sinä ne tiedät. Mutta kun Jeesus on kanssasi, siellä on myös Jumala, siellä on myös enkelit, siellä on elämä ja valtakunta, siellä valo ja apostolit, taivaalliset kaupungit ja armon aarteet. Siellä on toivo tulevasta maailmasta. Sinun sydämesi on kyllä heikko, mutta Kristus yhä uudestaan tulee sanalla sinun luoksesi. Siksi vaikka sinulla on Jeesus sydämessäsi, niin älä ystävä laita turvaasi siihen, vaan aina sen ulkopuolelle ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Kristukseen, sillä veljen tai sisaren sanassa asuva Kristus, on aina vahvempi kuin omassa sydämessä asuva Kristus. Siksi sinä myös masennuksen ja epätoivon hetkillä saat palata siihen, että kun Jumala tekee jotain, hän tekee sen oikein. Hän on sinut omakseen ottanut, nimellään sinut pyhittänyt ja hän sinut varjelee. Meidän autuutemme perusta on aina Jumalan sydämen tunteet, ei koskaan meidän tunteemme. Autuutesi perusta on Jumalan nimi, jonka hän on sinun otsaasi kirjoittanut.

Jeesus ei jätä vain yhtä sitaattia vaan hän antaa koko testamentin. Testamentissaan hän haluaa antaa rakkailleen valtavia lahjoja ja hän kertoo miten hän haluaa meidän niitä nauttivan. Kun me pysymme testamentin antajan tahdossa, niin silloin meillä on myös hänen valtuutuksensa. Meille ei ole oikeutta muuttaa tuota testamenttia, vaikka jostain syystä niin haluaisimmekin. Vaikka joku testamentin kohta tai säädös tuntuisi sinusta ihmeelliseltä ja kipeältäkin, niin saamme luottaa, että sen on antanut hyvä Vapahtaja, joka haluaa sinun parastasi.

Viime sunnuntaina vietettiin hyvän paimenen sunnuntaita, myös tämän teksti kuvaa millainen on hyvä paimen. Hän haluaa varjella jokaisen, ja jokaisen hän kantaa Jumalan eteen rukouksessa. Siten voimme ymmärtää myös sen pienen jännitteen joka liittyy tämän sunnuntain nimeen, sillä nimeltään se on Jumalan kansan koti-ikävä, mutta toiselta nimeltään jubilate, riemuitkaa. Vaikka maailman viha välillä leiskahtaisi ja sanan seuraaminen varmasti tuo omat murheensa tässä maailmassa, ja usein tämän murheen keskellä me ikävöitsemme jo Jumalan kotiin. Niin silti päällimmäisenä meillä saa olla valtava riemu siitä, että me saamme kulkea Jumalan nimen pyhittäminä tässä maailmassa, Kristuksen voittosaatossa kohti kirkkautta ja iankaikkista elämää. Tänäänkin Jeesuksen testamentin kalliit aarteet ovat täällä alttarilla tarjolla. Amen.

Teol.kand. yht.yo Joel Kerosuo

Saarna pidetty Luther-säätiön messussa Joensuussa 15.5.2011