Hermann Sasse

Edellä meidän on täytynyt käydä suuren kiistan vuosia edeltävään aikaan tehdäksemme selväksi sen konsekraatio-opin, jota Luther puolusti Zwingliä vastaan. Palaamme nyt vuosien 1527-28 keskusteluun. Lutherin ja Zwinglin lukuisista väittelynaiheista tärkeimmältä näyttää Kristuksen ruumiin sakramentaalisen syömisen ongelma Lutherin ymmärtämällä tavalla. Olemme todenneet, että ehdottomasti suurin ja vaarallisin kaikista ”mielettömyyksistä”, joita Zwingli Lutherin sakramenttiopista löysi, oli ajatus, että ruumiillinen syöminen voi auttaa sielua. Kaikki muut Zwinglin esittämät vastaväitteet olivat (vaikkakin hänen itsensä sitä tajuamatta) enemmän tai vähemmän loogisten – tai, kuten Luther sanoi, ”matemaattisten” – näkökohtien määräämiä. Tällaisia ”mielettömyyksiä” olivat väitteet: että Jeesus seistessään maallisessa ruumiissaan opetuslastensa edessä viimeisellä aterialla oli antanut heille todellisen ruumiinsa ja verensä syötäväksi ja juotavaksi; tai että joka kerta sakramenttia vietettäessä hänen ruumiinsa, joka istui Isän oikealla puolella taivaassa, oli läsnä myös täällä maan päällä, monissa paikoissa samanaikaisesti. Vastalause ruumiin syömistä vastaan nousi kuitenkin Zwinglin ja hänen seuraajiensa syvällisistä uskonnollisista vakaumuksista. Tällainen ajatus näytti kristinuskon hengellisen luonteen loukkaamiselta ja lankeemukselta takaisin pakanalliseen materialismiin, eräänlaiselta antropofagialta (ihmissyönti) tai teofagialta (Jumalan syöminen). Vuonna 1527 kirjoittamassaan kirjassa Antwort, dass diese Worte: Das ist mein Leichnam, ewiglich den alten einigen Sinn haben werden Zwingli toteaa:

Kristuksen ruumiin syöminen on ristiriidassa [kristillisen] uskon kanssa,

ja lisää perustelun:

Kuten ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee, niin ei sielua voi ravita eikä pelastaa mikään muu kuin Jumalan sana. Eikä sekään pelasta ketään paitsi sen, jonka Jumala on vetänyt Henkensä välityksellä.

Jos Luther itse opettaa, että vain uskova saa sakramentin tuottaman hyödyn, tai jos hän myöntää, että uskova saa sen sakramentin ulkopuolellakin, luottamalla evankeliumin lupaukseen, mikä sitten on sakramentista saatava erityinen lahja? Mitä sellaista sakramentti antaa, jota ei anneta sanan välityksellä? Edelleen, eivätkö Luther ja Zwingli ole yhtä mieltä, kuten myös myöhemmin Marburgin artikloissa todettiin, siitä että ratkaisevaa on sakramentin hengellinen nauttiminen, että ainoastaan hengellinen yhteys on pelastuksen kannalta välttämätöntä? Eikö kaiken lisäksi itse Jeesus torjunut ajatuksen ruumiillisesta syömisestä sanoessaan Joh. 6:63:ssa: ”Henki on se, joka eläväksi tekee; ei liha mitään hyödytä”.
Koska tämä Johanneksen evankeliumin 6. luvun kohta oli Zwinglille tärkein argumentti Lutheria vastaan, voimme aluksi käsitellä sitä lyhyesti. Olemme jo todenneet merkille pantavan seikan, ettei kumpikaan heistä katsonut tämän kohdan käsittelevän alttarin sakramenttia; molemmat olivat yhtä mieltä siitä, että Jeesus tässä luvussa puhui siitä hengellisestä syömisestä ja juomisesta, joka oli yksinomaan Kristukseen uskomista. Zwingli oli vakuuttunut siitä, että Jeesus jakeessa 63 tahtoi antaa säännön, jonka mukaan asetussanoja tulisi myöhemmin tulkita. Luther taas uskoi terveen raamatunselityksen edellyttävän, että Jeesuksen sanat kertomuksessa tuli ymmärtää ensin sellaisenaan ja sitten sen selityksen valossa, jonka Paavali antaa kertomuksensa yhteydessä. Joh. 6 on ymmärrettävä asetussanoista käsin, ei päinvastoin. On siis mahdotonta olettaa, ettei Jeesuksen liha ”mitään hyödytä”.

Missä henki ja liha ovat toisiaan vastaan pyhässä Raamatussa, liha ei merkitse Kristuksen lihaa vaan vanhaa Aadamia.

Muutoin inkarnaatio olisi hyödytön. Joh. 6:63 on suunnattu sitä kapernaumilaista väärinkäsitystä vastaan, että Kristuksen lihaa voitaisiin syödä tavallisen lihan tapaan. Kristuksen liha, vaikka se on todellista lihaa, on samanaikaisesti jotakin hengellistä.

Hänen lihansa ei ole Henkeä vastaan, vaan se on pikemminkin syntynyt Pyhästä Hengestä ja täynnä Pyhää Henkeä.

Tämän lihan syöminen on siksi erotettava toisaalta kapernaumilaisesta väärinkäsityksestä, toisaalta manducatio spiritualis (hengellinen syöminen) -käsityksestä, joka on ainoastaan uskoa ristiinnaulittuun Kristukseen. Tämä Kristuksen ruumiin sakramentaalinen syöminen, joka on kaikkien katolisten ja kaikkien luterilaisten kirkkojen ominaispiirre, on Zwinglin päivistä asti ollut tuntematonta kaikille reformoiduille teologeille ja kirkoille. Wycliffin kaltaiset spiritualistit torjuivat sen jo keskiajalla.
Jos kuitenkin hyväksymme Lutherin opin ruumiin sakramentaalisesta syömisestä, jäljelle jää kysymys, jonka Zwingli esittää Lutherille kerta toisensa jälkeen: mitä hyötyä tällaisesta syömisestä on? Luther vastaa: Ei ole meidän asiamme kysyä tällaisia kysymyksiä eikä vastata niihin. Jos Kristus asetti sakramentin ja kertoi meille: ”Tämä on minun ruumiini”, meidän tulee noudattaa hänen käskyään ja uskoa hänen sanansa. Myöhemmistä teologeista Lutherin erottaa hänen vastahakoisuutensa esittää mitään teoriaa sakramentin välttämättömyydestä ja siitä, miten Jumala sen välityksellä toimii. Kysymykseen, miksi Kristus asetti sakramentit sanassa olevan evankeliuminsa lisäksi, ei voida vastata. Meidän on jätettävä se Jumalan tutkimattoman viisauden haltuun. Kuten ihmisjärki ei voi vastata kysymykseen: ”Cur Deus homo?” (Miksi Jumala tuli ihmiseksi), niin emme voi tietää, miksi Jumala asetti sakramentin, jonka välityksellä saamme saman armon, joka meille annetaan Raamatussa. Kukaan ei voi tietää, miksi Jumalalla on niin monta tapaa antaa meille synnit anteeksi. Luther kieltäytyi aina vastaamasta esimerkiksi sellaisiin kysymyksiin kuin miksi meidän pitäisi ottaa vastaan syntien anteeksianto alttarin sakramentissa sen jälkeen kun olemme ottaneet sen vastaan synninpäästössä; Jumala tietää, mitä me tarvitsemme ja miksi sitä tarvitsemme. Näin Luther toistaa Zwinglin kanssa käydyn suuren kiistan vuosina, mitä hän oli aiemmin opettanut syntien anteeksiannosta sakramentin suurena lahjana. Nyt hän kuitenkin pyrkii voimakkaasti liittämään anteeksiannon ruumiiseen ja vereen sen sijaan, että näitä pidettäisiin vain sanaan liitettyinä sinetteinä tai merkkeinä:

Siksi se, joka juo tästä maljasta, totisesti juo Kristuksen tosi veren ja syntien anteeksiannon, tai Kristuksen Hengen, joka saadaan maljassa ja maljan kanssa. Tässä ei saada pelkkää uuden liiton tai Kristuksen veren kuvaa tai merkkiä, kuten sopisi juutalaisille vanhassa liitossa.

Tässä, kuten muissakin kohdissa, reaalipreesenssin korostaminen johtaa sakramenttikäsitykseen, jossa sana ja Kristuksen ruumis ja veri ovat tulleet todella yhdeksi, niin että on mahdotonta ymmärtää sakramenttia pelkäksi armon merkiksi.
Toinen kehityssuunta Lutherin sakramenttiajattelussa näinä vuosina on Kristuksen persoonan, ei vain hänen ruumiinsa ja verensä, läsnäolon uusi korostus. Tämä on ehkä seurausta hänen opistaan Kristuksen kaikkialla läsnäolosta. Lisäksi painotetaan anteeksiannon seurauksia, erityisesti Vähässä ja Isossa katekismuksessa, jotka ovat erittäin tärkeitä tietolähteitä Lutherin näiden vuosien sakramenttiteologiasta, koska niissä oppi esitetään ilman polemiikkia.

Missä on syntien anteeksianto, siinä on myös elämä ja autuus. (TK 1990, 312)

Tämä tunnettu Vähän katekismuksen lausuma osoittaa yksinkertaisimmalla tavalla näiden seurausten luonteen. Kuvaillessaan niitä tarkemmin Luther käyttää perinteisiä ajatuksia varhaisemmasta kirkosta, joka piti alttarin sakramenttia ravintona ja lääkkeenä.

Siksi onkin oikein kutsua ehtoollista sielun ravinnoksi, joka ruokkii ja vahvistaa uutta ihmistä. Kaste on näet alku, siinä me synnymme uudesti. Mutta… ihmiseen jää… vanha turmeltunut liha ja veri. Koska vielä Perkele ja maailma aiheuttavat meille paljon vastusta ja kiusauksia, me usein väsymme ja menetämme voimamme, toisinaan jopa lankeamme. Siksi on ehtoollinen annettu jokapäiväiseksi laitumeksi ja ravinnoksi, josta usko saa virkistystä ja voimaa, jotta se ei joutuisi antamaan tässä taistelussa periksi, vaan voisi alati vahvistua. Uuteen elämään näet kuuluu, että sen tulee jatkuvasti kasvaa ja edistyä… (TK 1990, 412)

Tässä vanha katolinen ajatus ehtoollisesta ravintona, virvoituksena ja sisäisen elämän vahvistamisen välineenä sen kamppailussa syntiä vastaan on käännetty evankeliseksi käsitykseksi. Uusi elämä anteeksiannon hedelmänä ja sielun vahvuus uskon vahvuutena: näin kuuluu luterilaisittain vanha ajatus sakramentin hedelmästä.
Toinen ajatus on se, että sakramentti käsitetään lääkkeeksi. Lainaamme jälleen Isoa katekismusta osoittaaksemme, ettei tämä oppi ole polemiikin tuote:

…jotka tuntevat heikkoutensa, mielivät siitä vapaaksi ja kaipaavat siihen apua. Heidän tulee pitää ehtoollista kallisarvoisena vastamyrkkynä, joka tuhoaa heissä itsessään olevan myrkyn. Tähän tarkoitukseen meidän on sitä käytettävä. Sinun on näet määrä saada tässä ehtoollisen sakramentissa Kristuksen suusta syntien anteeksiantamus. Se sisältää ja tuo mukanaan Jumalan armon ja Hengen kaikkine lahjoineen. Se antaa turvaavan suojan ja voiman kuolemaa, Perkelettä ja kaikkea onnettomuutta vastaan. (TK 1990, 417)

Tässä meillä on paljon väitelty ”kuolemattomuuden lääke, kuoleman vastamyrkky”, jota Ignatios jo 100-luvun alussa lainasi Antiokian liturgiasta ja jolla oli niin suuri merkitys kreikkalaisille isille. On totta, että ajatus esiintyy varsinkin Lutherin kirjoituksissa Zwingliä vastaan vuosilta 1527 ja 1528; hänellä oli erityisiä syitä korostaa sitä silloin spiritualistista käsitystä vastaan, joka hänen vastustajillaan oli Herran ehtoollisesta. Iso katekismus ja Yksimielisyyden ohje (jossa Kristuksen persoonaa käsittelevässä opinkohdassa Joh. 6:48-58:aan ja Efeson kirkolliskokoukseen viitaten kahdesti puhutaan Kristuksen lihasta termillä vivificus cibus) kuitenkin todistavat, ettei tämä oppi ole vain Lutherin yksityinen teoria vaan että siitä on tullut luterilaisen kirkon oppi.
Kohtaamme tässä tunnetun kysymyksen, voiko alttarin sakramentilla – samoin kuin kasteen sakramentilla – Lutherin mukaan olla ja onko sillä vaikutuksia ihmisen ruumiiseen. On aivan selvää, että edellä lainatussa Ison katekismuksen kohdassa kaikki riippuu syntien anteeksiannosta. Anteeksianto vahvistaa sisäistä elämää; se antaa Pyhän Hengen, joka tuo ikuisen elämän. Koska anteeksianto ja Henki ovat kuitenkin sisäisesti Kristuksen ruumiissa ja veressä ja koska ruumiillinen ja hengellinen syöminen ja juominen uskovan nauttiessa sakramentin ovat yksi toimitus, Kristuksen ruumis vaikuttaa koko ihmiseen.

Jumala on näet tässä lihassa, se on Jumalan lihaa, Hengen lihaa. Se on Jumalassa ja Jumala on siinä. Siksi se on elävää ja antaa kaikille, jotka syövät [siis kelvollisesti], heidän ruumiilleen ja sieluilleen, elämän.

Tämä ei ole merkityksetön, satunnainen ajatus, sivutuote Lutherin taistelusta Zwingliä vastaan. Ajatus, että sakramentti on tarkoitettu koko ihmiselle, ruumiille ja sielulle, on pikemminkin Lutherin sakramenttiopin perustavia aineksia. Se esiintyy myös kasteen yhteydessä Isossa katekismuksessa. Se on läheisessä yhteydessä inkarnaatio-oppiin, aivan kuten se oli kreikkalaisille isille.
Tämä ajatus on eniten arvostelua herättänyt kohta Lutherin sakramenttiopissa. Paitsi että Zwingli, Calvin ja myöhemmät reformoidut kirkot torjuivat sen, myös nykyajan luterilaisuus (merkille pantavana poikkeuksena muutama teologi, kuten Sommerlath ja Elert) on pitänyt ajatusta, että ruumiillinen syöminen ja juominen voisi antaa sielulle ikuisen siunauksen ja että Jumalan armo vaikuttaa myös ruumiiseemme, ei-kristillisen uskonnon jäänteenä. Ei kuitenkaan pidä unohtaa, että Luther saattoi vedota paitsi vanhoihin isiin myös Uuteen testamenttiin. Ei ole sattuma, että Joh. 6 esiintyy tässä raamattuperusteena. Sakramentin ja viimeisten tapahtumien välillä on yhteys. Kaste suuntautuu kohti ruumiin ylösnousemusta, samoin alttarin sakramentti. Se, että kasteen ja Herran ehtoollisen sakramentit ennakoivat tulevaa, ylösnousemistamme ja täydellistä yhdistymistämme Kristukseen, on Uuden testamentin oppi. Sitä, miten sakramentilla voi olla tällaisia vaikutuksia, Raamattu ei kerro. Siksi Luther ei koskaan yritä vastata tähän kysymykseen, josta myös skolastikot keskustelivat. Hänelle riitti tieto, että Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottamisen ja tulevan kirkkautemme välillä on yhteys. Mitä ihmisjärki tällaisesta yhteydestä saattaakin ajatella, Luther tiesi, että pyhän Raamatun mukaan ihmisen sielun lisäksi myös hänen ruumiinsa on Jumalan lunastustyön kohde. Vastoin platonistista ruumiin ja sielun erottamista hän puolusti raamatullista antropologiaa Zwingliä vastaan. Jeesus ei ollut vain sielujen Vapahtaja vaan myös hyvä lääkäri. Hänen parantamisihmeensä ja hänen toimimisensa maailman Vapahtajana kuuluvat oleellisesti yhteen. Ne liittyivät hänen saarnaamiseensa, samoin kuin sakramentit liittyvät kirkon saarnaamiseen. Sakramenttien tavoin niillä on lopunajallinen merkitys: ne ennakoivat koko ihmisen, ruumiin ja sielun, tulevaa lunastusta (Matt. 11:5; Luuk. 4:18; 1. Kor. 15:42s; Ilm. 21:4). Apostolitkin tiesivät, että paitsi ylösnousemuksemme jälkeiset kirkastetut ruumiimme myös nykyiset ruumiimme, kaikesta heikkoudesta ja syntisyydestä huolimatta, ovat ”Kristuksen jäseniä” (1. Kor. 6:15) ja ”Pyhän Hengen temppeli” (jae 19). Tätä suurta Uuden testamentin totuutta Luther puolusti Zwinglin idealismia vastaan väittäessään suuressa kiistassa, että meidän ruumiimmekin ovat osallisia armosta, jonka Kristus sakramenttiensa välityksellä antaa.
Hermann Sasse, s. 132–137. ”Tämä on minun ruumiini.” Lutherin taistelu ehtoollisen reaalipreesenssin puolesta. Suom. Jarmo Heikkilä. Vaasa 2011. Concordia ry. Tästä tekstijaksosta on jätetty viitteet pois. Asiasta kiinnostuneet löytävät runsaan viiteapparaatin ko. teoksesta.