Loot – CONCORDIA

Paul Kretzmann, USA

Laakson kuninkaiden kapina

14:1–2: ”Ja tapahtui siihen aikaan, kun Amrafel oli Sinearin kuninkaana, Arjok Ellasarin kuninkaana, Kedorlaomer Eelamin kuninkaana ja Tidal Goojimin kuninkaana, 2. että he alottivat sodan Beraa, Sodoman kuningasta, Birsaa, Gomorran kuningasta, Sinabia, Adman kuningasta, Semeberiä, Seboimin kuningasta, ja Belan, se on Sooarin, kuningasta vastaan.” Tämä oli kaupunkivaltioiden aikakautta, vähän ennen suurten itäisten valtakuntien syntymistä. Tuon ajan dokumenttien mukaan Amrafel on pidettävä samana kuin Ammu-rabi tai Khammurabi, Sumerin kuningas, joka vähän myöhemmin perusti varhaisen Babylonian valtakunnan. Arjok Ellasarista oli luultavasti Eri-Aku, Larsan, Babylonian eteläisen kaupunkivaltion kuningas. Kedorlaomer oli Kudur-Lagamor, Simti Shilkhakin läheinen seuraaja, joka on mainitaan Eelamin eli Elymain vanhoissa asiakirjoissa. Ja Tidal, Goojimin eli kansojen kuningas, oli Tudhkhulu, Gutiumin kuningas lounaisessa osassa sitä aluetta, joka myöhemmin kuului Amrafelille. Nämä neljä kuningasta olivat liittoutuneet lisätäkseen valtaansa. Sitä tarkoitusta varten he kävivät sotaa Siddimin laakson viittä kuningasta vastaan Kanaanin luoteisessa osassa, jossa näiden kaupunkivaltiot olivat niin ikään liittoutuneet.

14:3: ”Nämä kaikki liittoutuivat kokoontuen Siddimin laaksoon, jossa Suolameri nyt on.” Siihen aikaan, kun tätä kertomusta kirjoitettiin, Siddimin laaksoa ei ollut enää olemassa. Kuolleen meren vedet olivat peittäneet sen muinoin hedelmälliset vainiot (vrt. 1. Moos. 19:24,25).

14:4: ”Kaksitoista vuotta he olivat olleet Kedorlaomerille alamaiset, mutta kolmantenatoista vuotena he tekivät kapinan.” Kedorlaomer oli tuohon aikaan pohjoisen liiton johtaja, ja sen tähden eteläisten kuninkaiden kapinan ja kieltäytymisen maksamasta veroa sanotaan kohdistuneen häneen.

14:5–7: ”Neljäntenätoista vuotena tulivat Kedorlaomer ja ne kuninkaat, jotka olivat hänen kanssaan; ja he voittivat refalaiset Astarot-Karnaimissa ja suusilaiset Haamissa, niin myös eemiläiset Kirjataimin tasangolla 6. ja hoorilaiset heidän vuoristossaan, Seirissä, aina Eel-Paaraniin asti, joka on erämaan laidassa. 7. Ja he palasivat ja tulivat Mispatin lähteelle, se on Kaadekseen, ja valloittivat koko amalekilaisten maan ja voittivat myöskin amorilaiset, jotka asuivat Hasason-Taamarissa.” Pohjoisten eli Babylonian kuninkaiden liitto lähti Kedorlaomerin johdolla sotaretkelle kostamista ja kukistamista varten. He tulivat armeijoineen sivuuttaen Damaskon ja kääntyivät etelää kohti Jordanin itäpuolisen maan kautta. He saivat ensin ratkaisevan voiton refalaisista, jättiläisten heimosta, joka tuolloin eli Basan ylängöillä heidän pääkaupunkinsa ollessa Astarot-Karnaim, ”kaksisarvinen Astarot”. Seuraavaksi he kukistivat suusilaiset, jotka myös olivat jättiläisten rotu. He valtasivat itäisen tasangon etelään Basasta ja Gileadista. Babylonian armeijat jatkoivat etelää kohti voittaen eemiläisten – joiden pääkaupunki oli Shaveh Kirjataim, ”kahden kaupungin laakso” –, ”kauheiden”, armeijat. Viimeinen maa, joka antautui valloittajille, oli hoorilaisten maa, heidän, jotka asuivat luolissa etelään siitä, mikä myöhemmin oli Kuollut meri. Kedorlaomer kääntyi nyt takaisin länteen ja pohjoiseen. Hän tunkeutui maahan, jonka myöhemmin valtasivat amalekilaiset, joiden pääkaupunki oli Kaades-Barnea, sekä amorilaisten maahan, jotka elivät hieman Tasangon meren – myöhemmin Kuollut meri – itäpuolella. Pohjoinen liittokunta kukisti nämä molemmat kansat. Se oli ensimmäinen monista Eufratin laakson muinaisten valtakuntien käymistä valloitussodista.

Lootin vangitseminen

14:8–9: ”Silloin lähtivät Sodoman kuningas, Gomorran kuningas, Adman kuningas, Seboimin kuningas ja Belan, se on Sooarin, kuningas ja asettuivat Siddimin laaksossa sotarintaan heitä vastaan – 9. Eelamin kuningasta Kedorlaomeria, Goojimin kuningasta Tidalia, Sinearin kuningasta Amrafelia ja Ellasarin kuningasta Arjokia vastaan, neljä kuningasta viittä vastaan.” Kukistettuaan kaikki mahdolliset eteläisen liittokunnan jäsenet, pohjoisen kuninkaat antoivat äskeisten voittojensa huumaamina joukkojensa tulvailla Siddimin laaksoon, lähellä kaunista Tasangon merta.

14:10. ”Mutta Siddimin laakso oli täynnä maapihkakuoppia. Ja Sodoman ja Gomorran kuninkaat pakenivat ja putosivat niihin; mutta henkiin jääneet pakenivat vuoristoon.” Tämä oli taistelun tulos: pohjoisen armeijat ajoivat etelän viisi kuningasta pakosalle, ja he koettivat pelastaa henkensä. Seutu oli tuttua Sodoman ja Gomorran kuninkaille, ja he laskeutuivat yhteen maapihkakuopista (eng. asphalt-pits), joita oli lähistöllä, ts. he kätkeytyivät nopeasti sinne, sillä aikaa kun heidän liittolaisensa pakenivat syrjäisiin kanjoneihin, jotka sijaitsivat myöhemmin Mooabin maaksi kutsutussa maassa. Monet piileskelypaikat estivät siellä vihollista löytämästä heitä.

14:11: ”Ja he ottivat Sodomasta ja Gomorrasta kaiken tavaran ja kaikki ruokavarat ja menivät matkaansa.” Myös noina aikoina saalis kuului voittajille. He ryöstivät voitettujen armeijoiden kaupungit viimeistä ruuan murusta myöten ja marssivat sitten eteenpäin.

14:12: ”Ja lähtiessään he ottivat mukaansa myöskin Lootin, Abramin veljenpojan, ja hänen omaisuutensa; hän näet asui Sodomassa.” Siten Lootin täytyi kärsiä yhdessä jumalattomien ihmisten kanssa, joiden keskuudessa hän eli ja joiden kaupungin hän oli valinnut kodikseen. Tämä oli osoittautuva erinomaiseksi kuritukseksi ja ojennukseksi hänelle.

Aabrahamin marssi ja voitto

14:13: ”Mutta muuan pakolainen tuli ja ilmoitti siitä Abramille, hebrealaiselle; tämä asui tammistossa, joka oli amorilaisen Mamren, Eskolin ja Aanerin veljen, oma, ja he olivat Abramin liittolaisia.” Abram, joka eli jonkin matkan päässä kaikkien näiden tapahtumien näyttämöltä, ei ollut tietoinen siitä tukalasta asemasta, johon Loot oli joutunut, kunnes eräs taistelusta paennut henkilö toi hänelle uutiset. Hänet tunnettiin heprealaisena, siirtolaisena Eufratin toiselta puolelta. Hän eli yhä tammistossa, joka kuului Mamrelle, amorilaiselle.

14:14: ”Kun Abram kuuli, että hänen sukulaisensa oli otettu vangiksi, aseisti hän luotettavimmat palvelijansa, jotka olivat hänen kodissaan syntyneet, kolmesataa kahdeksantoista miestä, ja ajoi vihollisia takaa aina Daaniin saakka.” Aabrahamin saadessa uutiset viholliset olivat kulkeneet jo hyvän matkaa kotimaataan kohti. Mutta hän toimi kiitettävän nopeasti ja tarmokkaasti, sillä hänen veljensä, hänen lähisukulaisensa, henki oli vaarassa. Hän kokosi välittömästi palvelijat, jotka olivat hänen kodissaan syntyneet ja joita oli harjoitettu aseiden käytössä. Hän kirjaimellisesti syöksi heidät Babylonian armeijoiden taka-ajoon asianmukaisessa taistelujärjestyksessä. Nämä kolmesataa kahdeksantoista palvelijaa sekä Aanerin, Eskolin ja Mamren miehet menivät Abramin kanssa Gileadin äärimmäiselle pohjoiselle rajalle, Pereaan, jossa myöhemmin sijaitsi Daanin kaupunki.

14:15: ”Ja hän jakoi väkensä ja hyökkäsi palvelijoineen yöllä vihollisten kimppuun ja voitti heidät ja ajoi heitä takaa aina Hoobaan saakka, joka on Damaskosta pohjoiseen.” Tekemällä hyökkäyssuunnitelman ja kaikkivaltiaan Jumalan avulla, jonka edessä pelkät luvut eivät ole ratkaiseva tekijä, Abram kykeni ajamaan Babylonian armeijat pakoon ja vieläpä ajamaan heitä takaa Hoba-nimiseen kylään saakka, joka on Damaskosta pohjoiseen (kirjaimellisesti: vasemmalla kädellä, kun kasvot ovat itää kohti).

14:16: ”Ja hän toi takaisin kaiken tavaran; myöskin sukulaisensa Lootin ja hänen tavaransa hän toi takaisin, niin myös vaimot ja muun väen.” Abramin pieni armeija riisti näin viholliselta kaiken saaliin. Tällä tavalla Abram jalomielisellä rakkaudella palkitsi Lootille pahan hyvällä. Siten todellinen usko vaikuttaa pyhää rohkeutta ja kykenee kohtaamaan ja voittamaan kaikki vaarat, jos Jumala hyväksyy sen työn, johon uskova on ryhtynyt.

Aabrahamin paluu

14:17: ”Kun hän oli paluumatkalla, voitettuaan Kedorlaomerin ja ne kuninkaat, jotka olivat tämän kanssa, meni Sodoman kuningas häntä vastaan Saaven laaksoon, jota sanotaan ’Kuninkaan laaksoksi’.” Uutinen Abrahamin voitosta kulki hänen edellään, sillä kaiken saaliin ja naisten kanssa hän ei voinut matkata niin nopeasti kuin hän oli kiirehtinyt takaa-ajoon. Sodoman kuningas, joka oli pelastanut henkensä kylmäpäisyydellään, meni takaisin tulevia voittajia vastaan paikkaan, joka sijaitsi luultavasti Kidronilla, joka tuosta ajasta alkaen kantoi nimeä ’Kuninkaan laakso’ (2. Sam. 18:18).

14:18: ”Ja Melkisedek, Saalemin kuningas, toi leipää ja viiniä; hän oli Jumalan, Korkeimman, pappi.” Tästä Melkisedekistä, Saalemin, luultavasti Jerusalemin, kuninkaasta, ei tiedetä mitään muuta (vrt. Hepr. 7:3). Hän näyttää olleen yksi niistä, jotka pitivät kiinni oikean Jumalan palvelemisesta sen jälkeen, kun enemmistö ihmisistä oli vajonnut pakanuuden syvyyksiin; hän oli tämän Jumalan pappi. Hän osoitti nyt arvonantonsa ja kiitollisuutensa Abramia ja hänen pientä armeijaansa kohtaan tuomalla leipää ja viiniä virkistääkseen ja vahvistaakseen väsyneitä sotilaita.

14:19: ”Ja hän siunasi hänet sanoen: ’Siunatkoon Abramia Jumala, Korkein, taivaan ja maan luoja. 20. Ja kiitetty olkoon Jumala, Korkein, joka antoi vihollisesi sinun käsiisi.’ Ja Abram antoi hänelle kymmenykset kaikesta.” Näin Melkisedek välitti Abramille Jumalan, Kaikkein Korkeimman, taivaan ja maan Perustajan ja Omistajan siunauksen. Ja hän ylisti Herraa, Korkeinta, jolle kunnia Abramin voitosta kuuluu. Se oli rukous, jossa rukoiltiin menestymistä ja siunausta kauniissa, runollisessa muodossa. Melkisedek on Kristuksen, uuden liiton suuren Ylimmäisen papin esikuva. Ps. 110:4 ja koko Heprealaiskirjeen 7. luku on todellisuudessa tämän kohdan selitystä. Abram tunnusti Melkisedekin papiksi antamalla hänelle kymmenykset kaikesta (Hepr. 7:4). Tämä oli hyvin tärkeä toimitus tässä tapaamisessa.

14:21: ”Ja Sodoman kuningas sanoi Abramille: ’Anna minulle väki ja pidä sinä tavara’.” Hänen aikomuksenaan oli maksaa Abramille siitä työstä, jonka tämä oli suorittanut vapauttamalla vangiksi otetut sodomalaiset, erityisesti naiset ja lapset, vihollisen käsistä. Hän pyysi ainoastaan sitä väkeä, jonka Abram oli tuonut takaisin ehdottaen, että Abram pitäisi saaliin, joka alun perin oli kuulunut Sodoman miehille, korvauksena tämän voitosta.

14:22–24: ”Mutta Abram sanoi Sodoman kuninkaalle: ’Minä nostan käteni Herran, Jumalan, Korkeimman, taivaan ja maan luojan, puoleen ja vannon: 23. En totisesti ota, en langan päätä, en kengän paulaa enkä mitään muuta, mikä on sinun, ettet sanoisi: Minä olen tehnyt Abramin rikkaaksi’. 24. En tahdo mitään, paitsi mitä palvelijat ovat kuluttaneet ja mikä on niille miehille tuleva, jotka minua seurasivat, Aanerille, Eskolille ja Mamrelle; he saakoot osansa.’” Tämä on ystävällinen, mutta juhlallinen ja painokas kieltäytyminen. Tunnustautumalla oikeaan Jumalaan, jonka nimessä Abram vannoi, hän julisti, että ne miehet, jotka kuuluivat hänen liittolaisiinsa, voivat tarttua tarjoukseen ja vaatia osaansa saaliista. Hän olisi myös halukas ottamaan vastaan sen verran ruokaa, mitä hänen palvelijansa olivat kuluttaneet sotaretkensä aikana. Mutta mitä häneen itseensä tuli, hän ei hyväksyisi edes kengän paulaa Sodoman kuninkaalta, ettei tämä jälkeenpäin kerskuisi, että Abramin oli rikas hänen ansiostaan. Abram ei tahtonut olla missään kiitollisuuden velassa pakanakuninkaalle. Samoin myös uskovia rohkaistaan tänä päivänä tekemään hyvää myös epäuskoisille. Mutta sitä pitemmälle heidän ei tulisi mennä, ettei heidän kristillisyytensä vaarannu.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Paul Kretzmann, USA
Aabrahamin paluu Kanaaniin
13:1: ”Niin Abram lähti pois Egyptistä, hän ja hänen vaimonsa ja kaikki, mitä hänellä oli, ja Loot hänen kanssaan, Etelämaahan.” Aabraham palasi nyt yhdessä Lootin kanssa – joka, kuten saamme tässä tietää, oli seurannut häntä Egyptiin – Kanaaniin suurine omaisuuksineen. Hän valitsi paluutaan varten saman reitin, jota hän oli tullut. Hänen ensimmäinen pysähdyspaikkansa oli Kanaanin eteläisen osan suurella tasangolla.
13:2: ”Abram oli hyvin rikas: hänellä oli karjaa, hopeata ja kultaa.” Tämä huomautus on pantu tähän selityksenä sille ongelmalle, joka myöhemmin syntyi hänen ja Lootin välille.
13:3–4: ”Ja hän vaelsi, kulkien levähdyspaikasta toiseen, Etelämaasta Beeteliin asti, aina siihen paikkaan, missä hänen majansa oli ensi kerralla ollut, Beetelin ja Ain välillä, siihen paikkaan, johon hän ennen oli rakentanut alttarin; ja Abram huusi siinä avuksi Herran nimeä.” Matka pohjoista kohti täytyi luonnollisesti tehdä kiirettä pitämättä, sillä matkustaminen oli hidasta suurten laumojen kanssa, jotka olivat ravintonsa tähden riippuvaisia laidunmaasta matkan varrella. Mutta lopulta karavaanit tulivat jälleen aiemman oleskelupaikkansa lähistölle, sinne, missä heidän leirinsä oli ollut ennen nälänhätää, Beetelin ja Ain välille. Kertomuksessa korostetaan sitä, että tämä oli sen alttarin paikka, jonka Abram oli tehnyt oleskellessaan ensimmäisen kerran tuossa maassa. Abramin elämänhistoriassa oli tärkeä kohta se, että hänen kokemuksensa Egyptissä oli opettanut hänet kääntymään takaisin Herran luokse koko sydämestään. Hänen kaipuunsa kohdistui nyt Häneen, joka oli luvattu hänen jälkeläisekseen, Messiaaseen, jonka oli määrä tuoda siunaus ja pelastus maailmalle. Sen tähden Abram alkoi jälleen pitää jumalanpalveluksia, joissa rukoiltiin ja saarnattiin. Hän alkoi palvella Herraa perheensä kanssa. Siten hän tunnusti myös pakanoiden edessä oikean Jumalan ja sydämensä toivon. Ajallinen, maallinen omaisuus ei ole uskovien todellinen onni, vaan se, että he omistavat Kristuksen ja hänen pelastuksensa.
Loot valitsee Sodoman tasangon
13:5–6: ”Ja myöskin Lootilla, joka vaelsi Abramin kanssa, oli pikkukarjaa, raavaskarjaa ja telttoja. 6. Eikä maa riittänyt heidän asuakseen yhdessä, sillä heillä oli paljon omaisuutta, niin etteivät voineet yhdessä asua.” Sekä Abram että Loot olivat tällä välin rikastuneet valtavan paljon. He omistivat laumoittain lampaita, vuohia, karjaa, aaseja ja kameleja sekä välttämättömiä mies- ja naispalvelijoita, jotka huolehtivat paimentamisesta sekä työstä leirissä, jonka on täytynyt näyttää varsinaiselta telttakaupungilta. Tästä seurasi, että maa ei voinut tuottaa tarpeeksi ruokaa molempien laumoille ja väelle. He eivät voineet enää elää yhdessä.
13:7: ”Niin syntyi riitaa Abramin karjapaimenten ja Lootin karjapaimenten välillä. Ja siihen aikaan asuivat siinä maassa kanaanilaiset ja perissiläiset.” Yhteentörmäykset näiden kahden rikkaan miehen paimenten välillä olivat lähes väistämättömiä, koska kumpikin osapuoli koetti saada herroilleen parhaat laidunmaat. Tilanne oli vähintäänkin epämieluisa, ja asian teki vielä monimutkaisemmaksi se, että perissiläisten heimo – jonka alkuperästä ei tiedetä mitään – ja kanaanilaiset pitivät hallussaan parhaita laidunmaita. Lootin ja Aabrahamin odotettiin jakavan keskenään se, mitä jäi jäljelle.
13:8: ”Silloin Abram sanoi Lootille: ’Älköön olko riitaa meidän välillämme, minun ja sinun, älköönkä minun paimenteni ja sinun paimentesi välillä, sillä olemmehan veljeksiä. 9. Eikö koko maa ole avoinna edessäsi? Eroa minusta. Jos sinä menet vasemmalle, niin minä menen oikealle, tahi jos sinä menet oikealle, niin minä menen vasemmalle.’” Oli tietysti mahdotonta salata paimenten riita heidän herroiltaan. Jos Abraham ei olisi ryhtynyt korjaamaan tilannetta, olisi seurauksena saattanut olla riita perheiden välillä, kuten Aabrahamin sanat osoittavat. Abramin pääperustelu oli: ”Olemmehan veljeksiä.” Muukalaisten välinen kiista, riita, voidaan vielä ymmärtää, vaikkakaan sitä ei voida hyväksyä, mutta läheisten sukulaisten välistä ei koskaan. Vaikka Abram oli vanhempi ja lisäksi Lootin eno, hän antoi tämän valita julistaen olevansa tyytyväinen siihen, mitä jäi jäljelle. Niinpä Abramin sana on perustellusti tullut sananlaskunomaiseksi tunnussanaksi rauhaa rakastavasta ja periksi antavasta asennoitumisesta kaikissa niissä tapauksissa, jolloin eroaminen tulee olosuhteiden tähden välttämättömäksi.

Lootin valinta. Ero.
13:10: ”Ja Loot nosti silmänsä ja näki koko Jordanin lakeuden olevan runsasvetistä seutua; ennenkuin Herra hävitti Sodoman ja Gomorran, oli se Sooariin saakka niinkuin Herran puutarha, niinkuin Egyptin maa.” Loot käytti itsekkäästi hyödykseen Abramia hyväksymällä tämän tarjouksen. Hän tutki ja arvioi huolellisesti. Jordanin laakso vetosi häneen, koska Galilean merestä (Gennesaretin järvi) Siddimin laaksoon (myöhemmin Kuollut meri) se oli runsasvetistä, kuin paratiisi, Herran puutarha, tai kuin Egypti, jonka maaperä oli hyvin rikas Niilin jokavuotisen tulvimisen vuoksi. Itse asiassa Sooariin saakka, laakson luoteisella puolella, maa näytti olevan verrattoman rikasta.
13:11–12: ”Niin Loot valitsi itselleen koko Jordanin lakeuden ja siirtyi itään päin, ja he erkanivat toisistaan. 12. Abram asettui Kanaanin maahan, Loot asettui lakeuden kaupunkeihin ja siirtyi siirtymistään telttoineen Sodomaan asti.” Siitä huolimatta, että Loot toimi niin itsekkäästi, he erosivat Abramin menettelytavan seurauksena rauhanomaisesti, kuin veljekset. Loot lähti itää kohti omaisuuksineen ja siirtyi telttoineen, ts. hän matkusti kiirettä pitämättä leiriytyen aina uusissa paikoissa, kunnes hän saavutti Sodoman. Sinne hän perusti kotinsa, kun taas Abram pysyi varsinaisessa Kanaanin maassa. Lootin valinta voi olla osoitus terävästä liikemiesälystä samoin kuin hyvin itsekkäästä asennoitumisesta, mutta se oli varmuudella vaarallinen valinta.
13:13: ”Mutta Sodoman kansa oli kovin pahaa ja syntistä Herran edessä.” Tämä huomautus, jossa Sodoman asukkaita sanotaan epätavallisen pahoiksi, jopa pakanuuden keskellä, ei ainoastaan valmistele myöhempää kertomusta kaupungin kohtalosta (1. Moos. 19), mutta se myös valaisee jonkin verran Lootin luonnetta, joka valitsi tämän kaupungin kodikseen. Hän saattoi olla yhtä Abrahamin kanssa uskossa tähän saakka, mutta selvästikin ahneus oli saanut otteen hänen sydämestään. Se sai hänet – suuremman voiton tähden – olemaan välittämättä avoimesti pahan kaupungin aiheuttamista suurista moraalisista vaaroista hänen lapsilleen. Tästä ajankohdasta eteenpäin maalliset ajatukset ja taipumukset kamppailivat hänen sydämessään hänen uskonsa ja kunnioituksensa kanssa tosi Jumalaa kohtaan.
Jumala toistaa lupauksensa
13:14–15: ”Ja Herra sanoi Abramille, sen jälkeen kuin Loot oli hänestä eronnut: ’Nosta silmäsi ja katso siitä paikasta, missä olet, pohjoiseen, etelään, itään ja länteen.15. Sillä kaiken maan, jonka näet, minä annan sinulle ja sinun jälkeläisillesi ikuisiksi ajoiksi.’” Lootin eroaminen Abramista oli tietyllä tapaa enteellinen (prophetical) siitä suhteesta, joka myöhemmin vallitsisi hänen ja Abramin jälkeläisten välillä. Ja juuri tähän aikaan Herra toisti lupauksensa Abramille. Hän pyysi tätä katsomaan siitä paikasta, jossa hän tuolloin oli, lähes keskellä Kanaania, joka suuntaan, sillä koko tämän maan oli määrä kuulua hänen jälkeläisilleen. Siten Abram – hengessä ainakin, jos ei tosiasiallisesti – oli vaativa Kanaanin maata jälkeläisilleen.
13:16: ”Ja minä teen sinun jälkeläistesi luvun paljoksi kuin maan tomun. Jos voidaan lukea maan tomu, niin voidaan lukea myöskin sinun jälkeläisesi.” Kaksinkertainen lupaus – lupaus maan omistamisesta ja lukemattomien jälkeläisten saamisesta – oli tietysti osoitettu Abramin uskolle, ja hänen tuli ottaa se vastaan uskossa (Hepr. 11: 9,10).
13:17: ”Nouse ja vaella maata pitkin ja poikin, sillä sinulle minä sen annan.” Tämä viittaa ikivanhaan tapaan, jonka mukaan henkilö osoitti vaatimuksensa maapalaan kävelemällä sen ympäri. Vaikka Abram ei omistanut yhtään palasta maata, silti pysyi voimassa Jumalan lupaus, että hänen jälkeläisensä ottaisivat haltuunsa koko maan omanaan. Kaikella tällä on laajempi merkitys. Sillä, kuten eräs Raamatun selittäjä sanoo, Kristuksen välityksellä lupaus on kohotettu sen ajallisesta muodosta asian varsinaiseen arvokkuuteen. Kristuksen välityksellä koko maailmasta tulee Kanaan. Abramin lukemattomiin jälkeläisiin kuuluvat kaikki ne ihmiset kaikista maan sukupolvista, jotka pitävät Abramin eli Aabrahamin uskon. Aabraham on meidän kaikkien isä (Room. 4:16). Me, jotka uskomme Kristusta koskevan lupauksen, kuulumme siihen suuren uskovien joukkoon, joka on ollut olemassa Aadamista alkaen ja jolla on edustajansa kaikissa maan kansoissa.
13:18: ”Ja Abram siirtyi siirtymistään telttoineen ja tuli ja asettui Mamren tammistoon, joka on Hebronin luona, ja rakensi sinne alttarin Herralle.” Aabram oli kuuliainen Herran sanalle. Hän kulki maan halki seuraavien vuosien aikana. Hän siirtyi telttoineen vähitellen, kunnes hän lopulta asettui Hebroniin, suunnilleen keskelle eteläistä Kanaania. Siellä hän asui tammistossa, joka kuului amorilaiselle Mamrelle (1. Moos. 14:13, 24). Yksi hänen ensimmäisistä teoistaan täällä oli jälleen alttarin pystyttäminen Herralle. Hän ei voinut olla ilman säännöllistä jumalanpalvelustaan, ja hän sekä hänen väkensä kokoontui säännöllisesti palvelemaan Herraa. Jos uskovat, jotka asettuvat uudelle alueelle tai uuteen kaupunkiin, pitäisivät ensimmäisenä asianaan säännöllisten jumalanpalvelusten järjestämistä, olisi siitä epäilemättä seurauksena suuri siunaus.
Suomennos: Hannu Lehtonen