Simo Kiviranta, teol. lis. (1936–2004)
Johdannoksi
Kaikki tiedämme, että Ahdistus ja lohdutus on Lutherin teologiasta lohkaistavak-si todella suuri teema. Luovun tässä yrittämästä teologista kattavuutta ja syste-maattista kokonaisuutta. Käsittelen vain yhtä asiaa, eräänlaista väitettä, joka kuuluu rajatusti uskon alaan ja jota yritän perustella lähinnä Lutherin kuuluisan joulupostillan (Kirkkopostilla I = KP I)
Tämä väite on seuraava:
Kun puhumme ahdistuksesta ja lohdutuksesta Lutherin teologiassa, tarkastelun kohteena ei olennaisesti ole ihmisen kokemistapa, vaan Jumalan toimintatapa. Ahdistus ja lohdutus ei ole teema, joka ohjaisi meidät selvittämään uskonnollisen subjektin sielunsisäistä tilaa, vaan se puhuu koko maailman ja todellisuuden tilas-ta sellaisena kuin se itsessänsä on ja sellaisena kuin se kohdistuu meihin.
On luonnollista, että Lutherista on tehty suuri uskonnollinen persoo-nallisuus ja jopa oman aikakautensa tulkki. Hän on suuri uskonnollinen kokija ja toimija, suuri potilas, suuri nero ja kaikkea siltä väliltä. Vaikka Lutherin persoonallinen tie, hänen sisäinen taistelunsa ja ahdistuksensa, hänen kulttuuri- ja kirkkotaistelunsa, hänen suuri löytönsä, samoin kuin hänen valtaisa hurjuutensa ja jopa hulluutensakin on historiallisesti ollut intensiivisen selvittelyn kohteena, voidaan kuitenkin sanoa, että Lutheria on ollut teologiassa ja filosofiassa vaikea tai mahdoton ymmärtää lähes 200 vuoden ajan. Vaikka on esitetty monia käsityksiä siitä, milloin Lutherin jälkeen ei enää oikein ymmärretty, mitä hän tarkoitti, tosiasiallisen katkon aiheutti koko kristillisen ajattelun historian toistaiseksi perusteellisin mullistus, valistus, rationalismi ja idealismi, jossa teologian keskipisteeksi tulee Jumalan sijasta uskonnollinen ihminen.
Jätän nyt aatehistorian sikseen ja totean, ettei Luther ajattele ihmisen ahdistuksen johtuvan pohjimmiltaan väärästä asenteesta elämään. Vastaavasti lohdutus ei olennaisesti tarkoita uuden asennoitumisen oppimista. Päinvastoin ihminen on kohde, vaikutuskenttä. Ahdistus ja lohdutus ovat vain seurausilmiöitä. Molemmat on ymmärrettävä todellisuuden tiloista, eikä pohjimmiltaan edes näistä vaan itse Jumalasta käsin. Kun avaamme Lutherin saarnan Jesajan jouluprofetiasta, pääsemme seurauksista syihin (KP 2, 213).
Ahdistus voi muuttua lohdutukseksi vasta, kun ihmisen asema suhteessa Jumalaan muuttuu
Ymmärrämme, että ahdistuksessa ihminen on Jumalan lain kohteena, lohdutuksessa hän on armon kohteena. Ihmisen sisäiseen tilaan voidaan vaikuttaa vasta, kun koko maailman ja ihmiskunnan asema on muutettu. Suurin virhe, mitä kristillisessä julistuksessa voidaan tehdä on se, että Jumalan pelastushistoriallinen kaksivaiheisuus ”ennen” ja ”sitten”, muuttuu psykologiseksi tapahtumaksi ihmisessä. Ihmisen aseman suhteessa kuolemaan, syntiin ja lakiin tulee ensin muuttua, vasta sitten ihminen voi löytää lohdutuksen ja rauhan. Evankeliumin julistus ilmoittaa tämän muutoksen. Lainaan jälleen saarnaa jouluprofetiasta:
”Tätä kohtaa ei käsittääkseni kukaan voi selittää paremmin kuin pyhä Paavali sen on selittänyt Korinttolaiskirjeessään, niinkuin juuri äsken osoitimme, sanoessaan: ’Kuolema, missä on otasi? Helvetti, missä on sinun voittosi? Mutta kuolemansynti on kuoleman ota, ja laki on synnin voima.’ Tässä pyhä Paavali samalla luettelee kolme eri voimaa, jotka Kristus on voittanut ja joista hän meidät on lunastanut, nimittäin kuoleman, synnin ja lain. Samoin Jesajakin luettelee kolme, jotka Jumala on voittanut, tehdäksensä meidät edessään iloisiksi ja turvallisiksi.” (Kirkkopostilla (KP) I, s. 219)
Lutherin teologiassa nämä kolme tekijää, kuolema, synti ja laki eivät ole mikään irrallinen kolmikko, vaan ne ovat sidoksissa toisiinsa. Mikään lohdutus ei ole mahdollista, ellei kuolemaa voiteta. Kuolemaa ei voida voittaa, ellei syntiä ensin voiteta. Ja syntiä taas ei voiteta, ellei lakia ensin täytetä. (KP 1, s. 220)
Lohdutus ihmiselle perustetaan siis pelastushistorialliseen aseman muutokseen. Evankeliumi ei voi olla evankeliumia, ellei se ole jatkuvaa Jumalan oikeustuomion julistamista ihmistä kahlinneille valloille. Kun niiden oikeutus on loppunut, myös niiden toiminta tulee loppumaan. Niiden aseman muutos merkitsee eskatologista varmuutta niiden poistumisesta. Evankeliumin julistaminen on Kristuksen voitonhedelmien jakamista. Vasta nyt voimme puhua siitä, mitä tapahtuu meissä. Tämän omaksumisen on oltava jatkuvaa.
”Mutta kun nyt oma Daavidimme on voittanut kuoleman ja synnit, joita meidän alati täytyi pelätä ja paeta, me olemme iloisia ja turvallisia, me laulamme ja olemme hyvillä mielin, me jaamme ystävien kesken saalista, toisin sanoen, me julistamme evankeliumia, ylistämme ja kiitämme Jumalaa, rohkaisemme ja vahvistamme keskenämme toisiamme ja sanomme: Olehan iloinen, kukaan ei enää voi sinua vahingoittaa; synti on pois otettu, kuolema on voitettu, kaikki viha ja armottomuus on lakannut, täällä on pelkkää armoa ja rauhaa, perkele on voimaton, hänen valtakuntansa maan tasalla! Näin?tekee pyhä Paavali 1. Korinttolaiskirjeen 15. luvussa (1. Kor. 15:55,57): ’Kuolema, missä on sinun otasi? Helvetti missä on sinun voittosi? Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka on antanut meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!’ Ja apostoli sanoo: ’Niin lohduttakaa siis toisianne näillä sanoilla’”. (KP I, s. 218)
Jumalan tuntemisella täyttyminen
”Jos Jumala ei estä, Saatana kykenee seulomaan ja työntämään kumoon vahvimmatkin pyhät.
Vaikka meistä on tullut kristityitä ja meillä on tuo tuntemisen alku, pitää meidän kuitenkin vaeltaa nöyryydessä, röyhkeilemättä noiden suruttomien henkien tavalla, jotka luulevat jo kaiken yhdellä kertaa tyhjiin ammentaneensa. Tällä kohdalla täytyy todellakin vakaasti ja uutterasti käyttää Jumalan sanaa ja rukousta. Tarkoituksena ei ole vain Jumalan tahdon tuntemisen oppiminen, vaan myöskin sillä täyttyminen. Jokainen ojentukoon tämän ohjeen mukaisesti ja sitä tavoitelkoon ja pelon ja kauhistuksen vastapainoksi yhä suuremman lohdutuksen ja väkevyyden saavuttamiseksi sitä kohti kurottautukoon. Älköön salliko perkeleen, maailman, lihan ja veren itseään siitä estää.”
”Raamattu sanoo: ’Jotka minua juovat, ne janoavat yhä lisää’ (Siir. 24,21; luetaan Vanhan testamentin ns. apokryfikirjoihin. Luther lainaa paikka paikoin Siirakin kirjaa, toim. huom.). Eiväthän rakkaat enkelitkään siihen kylläänny, vaan he, niin kuin Pyhä Pietari (1. Piet. 1:12) sanoo, halajavat katsahtaa siihen, mitä heille on ilmoitettu ja heille julistetaan.”
”Erittäin hyödyllistä on kristityille kuitenkin se, että Jumala tämän nälän ja janon herättämiseksi ja harjoittamiseksi ja täydellisen tuntemisen saavuttamiseksi lähettää meille ahdistuksia ja murheita ja kärsimyksiä. Tämä varjelee lihalliselta kyllääntymiseltä ja opettaa etsimään lohdutusta.”
”Huomaapa, miten hän marttyyriaikana teki valaistuja, väkeviä ja urhokkaita ihmisiä ristin harjoituksen ja kärsimyksen kautta. Me sitä vastoin, jotka emme tahdo samaa kokea, olemme niin heikkoja ja jopa velttoja ja laiskoja. Jos vähänkin savu silmää kirvelee, ilo ja rohkeus on poissa ja Jumalan tahto jää tuntemattomaksi. Marttyyrien aikanakin moni kristitty oli niin heikko, että kielsi, kuka kidutuksia peläten kuka kauan vankina viruttuaan. Sen tähden hän tahtoo, että mekin ahdistusten ja kärsimisen vaivatessa totumme oppimaan samaa, ja että me, vaikka näköala on karvas ja sydän jyskyttää ja ’oi voi’ -huutoansa huutaa, voisimme tyynnyttää sydämemme sanoen: minä tunnen Jumalan mielen, neuvon ja tahdon. Ei hän sitä mene muuttamaan. Hänhän on luvannut minulle Poikansa kautta ja kasteessa vahvistanut: Se, joka näkee Pojan ja kuulee häntä, on vapaa synnistä ja kuolemasta ja elää iankaikkisesti.” (KP 3,672–673).
Miksi Jumala ahdistuksessa salaa meiltä armonsa? Miten tapahtuu siirtymä ahdistuksesta lohdutuksen saamiseen, Lain tyhjennys-hoidosta Jumalan tuntemisella eli autuudella täyttymiseen?
Luther selittää kanaanilaisen vaimon avunpyyntöä Matt 15: Hän ei luovu sanasta, vaikka sitä väkisin ryöstetään sydämestä. Hän vangitsee Kristuksen hänen omiin sanoihinsa.
Mutta miksi Kristus salasi häneltä lohdutuksen? Lutherin mukaan tämä sisältää tietyn yleispätevän tosiseikan uskon tien salaisuudesta. Tyly Kristus on se, millaiseksi ihmisen sydän ja mieli tuntee Kristuksen. Tarkoitus onkin nyt juuri se, että me irtaudumme tuntemuksien Kristuksesta ja satsaamme täysillä sanan Kristukseen.
”Tämä on kirjoitettu meille rohkaisuksi ja opetukseksi, tietääksemme, kuinka syvään Jumala meiltä armonsa salaa, ja kuinka emme saa arvostella häntä omien tuntemisiemme emmekä mielipiteittemme mukaan, vaan tarkasti hänen sanansa mukaan… (Jeesus jätti asian häälymään kiellon ja myönnön välille.)
Tällä on osoitettu, millainen sydämemme tila on ahdistuksen aikana. Tässä Kristus tekeytyy sellaiseksi, millaiseksi sydän hänet tuntee: se on varmasti siinä luulossa, että hän vain kieltää. Mutta totta se ei ole. Sen täytyy kääntyä pois näistä tuntemisista ja kanaa-nilaisen vaimon tavoin lujassa uskossa Jumalan sanaan (siis ulkonaiseen, objektiiviseen sanan ilmoitukseen) pitää kiinni kieltoon kätkeytyneestä ja sen yläpuolella olevasta syvästä ja salatusta myöntämisestä, tunnustamalla Jumala oikeaksi meitä tuomitessansa. Silloin olemme saaneet voiton ja sitoneet hänet hänen omiin sanoihinsa (’sinä olet oikea puheessasi ja puhdas tuomitessasi’). Vaimosta täytyy tulla penikka ja meistä syntisiä, helvetin kekäleitä, ja niin me olemme jo parannetut ja autuaat.” (KP 2,222–223)
Juuri tätä samaa problematiikkaa Luther – voisimme sanoa aidon narratiivisen saarnaajan (eläytyvän kertojan) tapaan – selvittelee Loppiaissaarnassaan pohtiessaan kuuluisaa tietäjien erehdystä. Tässä hän keskittyy inhimillisen ajattelun tuomaan ahdistukseen Jumalan sanan edessa. Tietäjät saivat Jumalan erityisen merkin (heillä oli erityinen ilmoitus), mutta inhimillinen järki johti heidät harhaan, kun he menivät pääkaupunkiin. He kuvittelivat, että Messiaan täytyy maata Jerusalemissa kuninkaan linnassa. (Tämä on Lutherin mukaan useimpien yliopistojen erehdys. Ne ovat nostaneet lihan ja veren eli inhimillisen järjen valtaistuimelle. Ne kerskuvat luonnollisesta valkeudesta pitäen sitä välttämättömänä keinona kristillisen totuuden käsittämiseksi. Yliopistoja ei ole keksinyt kukaan muu kuin perkele kristillisen totuuden hävittämiseksi ja pimentämiseksi). Tietäjät joutuvat suureen hämminkiin ja ahdistukseen. Tähti on jättänyt heidät.
Pääkaupunki elää tavallista elämäänsä. Heidät ohjataan kuninkaan kaupungista viheliäiseen kyläpahaseen. Kukaan ei edes lähde näyttämään lasta. “Kuinka kumman kolkkoa ja kylmää – kuninkaan syntyessä. Jos olisi syntynyt vaikka koiranpentu, niin se edes vikisisi hiukan, mutta nyt kun syntynyt on muka kuningas, vallitsee kuolemanhiljaisuus.”
Eikö ihmisten pitäisi lauleskella, piiriskellä, sytytellä monenmoisia soihtuja, sirotella kadut lehviä ja kukkia täyteen? Luther jatkaa:
”Katso näin menettelee aina järki ja luonto: se ei etene edemmä kuin tuntee; ja jos se ei ensinkään tunne, on se heti valmis kieltämään Jumalan ja sanoman, kuten Ps. 14:1: ”Ei ole Jumalaa”. Täällä täytyy siis olla perkele, toisin sanoen yliopistojen valkeus, jonka piti viemän meidät Jumalan luo, mutta veikin meidät helvetin kurimukseen. Luonnonvalkeus ja armonvalkeus eivät voi olla ystävyksiä: Luonto vaatii tuntemista ja varmuutta, ennen kuin uskoo. armo tahtoo uskoa ennen kuin tuntee. Siksipä luonto ei pääse oman valkeutensa piiriä ulommaksi. Armo käy sen sijaan ilolla pimeyteen: se seuraa paljasta sanaa ja Raamattua, näytti miltä näytti, se pitää kiinni sanasta, tuntui sitten luonnon mielestä todelta tai valheelta.
Katsohan, juuri tämän kovan kamppailun vuoksi, jonka kestäessä rakkaat tietäjät tarttuivat profeetan sanaan, seuraten sitä, Jumala taas heitä rohkaisi ja vahvisti tähden esiintymisellä. Näin käy kristitynkin: hänen kestämänsä ahdistuksen jälkeen Jumala tulee hänelle niin äärettömän suloiseksi ja läheiseksi ja selvästi tunnetuksi; (Tämän minäkin vielä voin allekirjoittaa, mutta se, mitä Luther sanoo jatkossa, näyttää minulle liian vahvalta ruoalta, Entä teille?): hän ei ainoastaan kokonaan unhota tuskaansa ja ahdistustaan, vaan jopa saa halua ja rakkautta tuleviinkin ahdistuksiin, vahvistuen vahvistumistansa” (KP 1,583–584). (Tähän minä en ole kyllä vielä tullut!)
On siis kysymys ajattelun tuottamasta ahdistuksesta: ”Niin on luonnon eli järjen (natura, ratio) – tuon suuren ilveilijättären tapana suhtautua kaikkiin Jumalan sanoihin ja tekoihin. Tietäjien suuri ilo (tähden löytymisestä) osoittaa, että he olivat olleet kovassa kiusauksessa ja hyvin raskaalla mielellä. Heillä oli vaikea lamaannus siksi, että epäusko oli heitä kovasti vaivannut.
”Päästyään kiusauksestansa tietäjät ovat nyt ylenmääräisestä ilosta kuin uudestisyntyneitä. He eivät enää loukkaannu Kristukseen: he ovat voittaneet kovan kolauksensa. He käyvät köyhään majaan, he seuraavat profeetan sanaa ja tähden todistusta, he polvistuvat hänen eteensä ja antavat hänelle lahjoja. Juuri tässä on evankeliumin ydin. Usko riippuu kiinni vain Jumalan pelkässä sanassa ojentautuen niiden asioiden mukaan, jotka se toteaa ilmaisuiksi ainoastaan tässä samaisessa sanassa, vaikkakin se sen ohessa tuntee paljon sellaista, mikä houkuttelee pitämään sitä turhana. Juuri sen, minkä luonto sanoo hullutteluksi, se sanoo oikeaksi tieksi, murtaa esteet, antaa luonnon olla ymmärtäväisenä ja viisaana ja jää sen edessä höperöksi houkaksi.” (KP 1,585).
Ahdistukset, karismat ja Pyhä Hengen täyteys
Kristityn uskonelämä tapahtuu kokonaisuudessaan vanhurskauttavan uskon piirissä. Luther ei opeta, että uskolla vastaanotetun Kristuksen vanhurskauden jälkeen tulisi jokin toinen tälle lahjavanhurskaudelle rinnakkainen kristillisyyden vaihe. Sitä vastoin Luther opettaa, että koko uskonelämän ajan tämä yksi ja sama vanhurskaus ravitsee häntä. Mutta koettelemukset ja ahdistukset vievät hänet sen syvempään tuntemiseen. Näin Luther selittää 3. joulupäivän saarnassa (Siir 15:1–6) vanhurskauden toimittamaa työtä: ”Se ravitsee häntä elämän leivällä ja antaa viisauden vettä hänelle juoda” (j. 3). Tätä tietä nimenomaan koettelemusten ja ahdistusten kautta voi Jumala lahjoittaa ihmiselle Hengen täyteyden. ”Tässä äsken sanottiin vanhurskauden ravitsevan häntä ymmärryksen leivällä ja antavan viisauden vettä hänelle juoda, nimittäin ennen ahdistusta, jolloin Jumalan lahjat ainoastaan otetaan vastaan ja jolloin ne eivät ole joutuneet koetelluiksi. Mutta ahdistusten jälkeen, kun ihmistä on koeteltu ja hän on koettelemuksen kestänyt, häntä ei ainoastaan täytetä viisauden ja ymmärryksen lahjoilla, vaan myöskin näiden lahjojen antajalla, itse Pyhällä Hengellä ja hänet tehdään aivan täydelliseksi.” (KP 1, 387)
Meidän on myönnettävä, että tämä on vaikea kohta, jota helposti pidetään yhtenä Lutherille
tyypillisestä liioittelevasta tyylistä. Mutta joka tapauksessa Lutherin ajatus on ainakin siinä suhteessa selvä ja johdonmukainen, ettei hän tahdo unohtaa Pyhän Hengen työtä pelastavan uskon syntymisessä eikä irrottaa sitä Hengellä täyttymisestä. Hän vain korostaa uskon syntymisen perusjärjestystä: Usko ensin ja koe sitten. Ja nyt juuri ahdistukset ovat tie, jolla Jumala kuljettaa ihmistä myös tähän kokemiseen. Luther jatkaa heti äsken mainitun kohdan jälkeen:
”…ei niin käsittäen, että Pyhä Henki ei jo ennestään olisi hänessä ollut – onhan hän varmasti siinä, missä hänen lahjansakin ovat –, vaan niin, että koettelemuksille siihen asti vieras ihminen voi koetella ja kokea Hengen läsnäolon vasta sitten kun on itse tullut koetelluksi; siten hän, joka ennen oli täyttynyt lahjoilla, tulee Henkeä täyteen.” (ks. ed.)
Tämä Hengen täyteys ei kuitenkaan ole tarkoitus sinänsä, se ei ole kokemus, jota uskovan itsensä tulisi hyödyntää uskonelämänä jollakin korkeammalla tasolla, ei, vaan täyttymisen tarkoitus on toisten palveleminen. Tästä ahdistusten positiivisesta tarkoituksesta Luther jatkaa:
”Siitä (Hengellä täyttymisestä) lähtien hän ei ole ainoastaan itselleen, mitä hän oli lahjojen avulla sellaisena kuin hän oli ennen ahdistuksia, vaan hän on hyödyksi ainoastaan toisille: nämä tulevat hänen kauttansa armoon. – –Ahdistuksen jälkeen Henki tulee vaikuttaen hänessä niin, ettei häntä, niin kuin tähän asti, ainoastaan ravita viisauden ja ymmärryksen leivällä, vaan Henki aukaisee hänen suunsa ja panee hänet ravitsemaan toisia viisaudella ja ymmärryksellä auttaen täten hengellisellä tavalla. Niinpä apostolitkin ennen Kristuksen kärsimistä olivat vain Herran vieraina, syöden ja juoden hänen viisaudestaan ja ymmärryksestään; he olivat vanhurskaita, mutta ainoastaan omaa itseään varten. Mutta ylösnousemuksen jälkeen heistä tuli tarjoiluisäntiä, jotka ravitsivat muita tehden heitä vanhurskaiksi viisauden ja ymmärryksen hengellä, jolla he olivat täyttyneet ahdistustensa jälkeen.” (KP 1,387–388).
