Kategoriat
4/2014 Lehdet Rippi

Rippi

Esko Murto, pastori, Helsinki

Ripillä tarkoitetaan kristillisen seurakunnan ja sielunhoidon osana olevaa toimitusta, joka keskittyy syntien tunnustamiseen ja synninpäästöön. Rippi voidaan toimittaa isommalle joukolle kerrallaan, jolloin sitä kutsutaan yleiseksi ripiksi tai yksittäiselle uskovalle, jolloin kyse on yksityisripistä eli salaripistä. Silloin kun yksittäinen seurakuntalainen tunnustaa omat syntinsä (koko) seurakunnan edessä, kyse on julkiripistä.

 

Raamatullinen tausta Kristuksen lähetyskäskyssä

Ripin raamatullinen tausta liittyy Kristuksen apostoleilleen antamaan käskyyn julistaa evankeliumia ”kaikille luoduille”. Siinä missä saarnaaminen yleensä tapahtuu yleisesti ja julkisesti, rippiin sisältyy mahdollisuus henkilökohtaiseen ja yksityiseen julistamiseen. Ripin perustana on selkeä Kristuksen asetus. Käsky julistaa evankeliumia ei tarkoita pelkästään yleistä saarnaamista, vaan siihen sisältyy velvoitus ja valtuutus käyttää ns. avaintenvaltaa eli sitoa katumattomat synteihinsä ja päästää katuvat synneistään.

”Avaintenvalta” eli valta päästää ja sitoa Jumalan sanan nojalla kuuluu perimmältään koko Kristuksen seurakunnalle (Matt. 18: 17), joskin tämän vallan julkinen käyttäminen on kirkossa normaalioloissa uskottu seurakunnan kutsumalle pastorille. Käskyn ja valtuutuksen avaintenvallan käyttämiseen Jeesus antaa ensin Pietarille (Matt. 16:19) ja sitten koko opetuslasten joukolle (Matt. 18:18). Avainten käyttämisessä apostolit eivät toimi omissa nimissään, vaan ovat Jeesuksen lähettämiä: ”Niin kuin isä on lähettänyt minut. niin lähetän minäkin teidät” (Joh. 20:21). Siksi he voivat todellisesti antaa anteeksi syntejä (Joh. 20:23) koska niin toimiessaan he eivät edusta itseään, vaan toimivat Kristuksen lähettiläinä ja ”Jumala kehottaa heidän kauttaan” (2. Kor. 5:20).

Katumukseen liittyvä syntien tunnustaminen kuvataan mm. Ap. t. 19:18: ”Monet niistä, jotka olivat tulleet uskoon, menivät ja tunnustivat ja ilmoittivat tekonsa.” Jaakobin kehotuksessa sairaiden puolesta rukoilemiseen on läsnä myös ymmärrys syntien tunnustamisesta toisten kristittyjen kuullen (erit. seurakunnan vanhimpien, jotka siinä tilanteessa on kutsuttu paikalle). Tällainen katumus ja siihen julistettu armahdus ”pelastaa hänen sielunsa kuolemasta ja peittää syntien paljouden” (Jaak 5:16–20).

 

Rippi kirkon historiassa – julkisesta päästämisestä yksityiseen armahdukseen

Varhaisimman kristillisyyden piirissä ei ainakaan laajalti ja vakiintuneena tapana tunnettu nykyisenkaltaista yksityisrippiä, vaan syntien tunnustaminen tehtiin koko seurakunnan kesken. Uuden testamentin kirjeiden kehotukset syntien tunnustamiseen (esim. 1. Joh. 1:9) viittaavat siihen, että seurakunnan elämässä oli sijansa julkiselle katumukselle.

Vakavien lankeemusten kohdalla kirkkokuri johti seurakunnan yhteydestä erottamiseen (ekskommunikaatio). Julkinen katumus ja sitä seurannut synninpäästö (absoluutio) antoivat mahdollisuuden palata takaisin seurakunnan yhteyteen (rekonsiliaatio). Tällaisesta käytännöstä on osoitus jo Paavalin kirjeissä Korintin seurakunnalle (ekskommunikaatio 1. Kor. 5:1–5 ja rekonsiliaatio 2. Kor. 2:5–11). Tällaisen synninpäästön julistaminen oli piispan tehtävä, ja siihen monessa tapauksessa liittyi jopa usean vuoden mittainen katumusaika.

Kelttiläisen kristillisyyden piirissä, varsinkin luostareissa, oli kehittynyt erityinen ripittäytymisen muoto – salarippi – jossa syntiä tehnyt tunnusti rikkomuksensa yksityisesti toiselle kristitylle ja sai tältä synninpäästön. Tällaisessa ripissä käsiteltiin lieviäkin rikkomuksia – eli siis sellaisia, joista ei olisi ollut syytä langettaa seurakunnasta erottamista. 500-luvuIle tultaessa tapa alkoi levitä Brittein saarilta mantereelle, ja sydänkeskiajalle tultaessa siitä oli tullut yleisin ripin muoto koko läntisessä kristikunnassa. Samoihin aikoihin, joskin tästä erillään, Idän kirkossa oli syntynyt myös omanlaisensa yksityinen syntientunnustamisen toimitus, katumuksen mysteerio, joka oleellisilta osiltaan vastasi läntistä yksityisrippiä.

Yksityisripin yleistymisen myötä ripittäytymisen luonne muuttui yhteisöllisestä vapauttamisesta yksityisen synninpäästön suuntaan. Missä varhaiskirkollinen rippi oli ollut ennen kaikkea seurakunnan yhteyteen takaisin ottamisen toimitus, keskiajalla yleistynyt rippi oli ripittäytyjän omien syntien anteeksisaamisen sakramentti. Samalla rippi siirtyi piispojen yksinoikeudesta paikallisten munkkien ja pappien, erityisesti kirkkoherrojen vastuulle. Kaikkein vakavimmista synneistä täytyi yhäkin saada synninpäästö piispalta tai jopa paavilta.

Keskiaikainen katolinen rippi edelsi ehtoolliselle osallistumista, ilman rippiä ei ollut yleensä mahdollista osallistua ehtoollispöytään. Kirkkovuodessa erityisesti pääsiäistä edeltävä paastonaika nähtiin rippiajaksi, jonka kautta valmistauduttiin pääsiäisenä tai kiirastorstaina nauttimaan alttarin sakramentti.

Ripin keskeiset osat olivat 1) katumus, 2) synnintunnustus, 3) synninpäästö ja 4) hyvitystyöt. Kirkko laati ripittäytyjien avuksi valmiiksi sanoitettuja synnintunnustuksia, sekä pieniä oppaita omien syntiensä tutkimista ja tunnustamista helpottamaan. Laajalti vallitsi käsitys siitä, että vain ripissä nimeltä mainitut synnit saatiin anteeksi – tästä johtuen ripittäytyjän täytyi valmistautua rippiinsä hyvin, että osasi tunnustaa kaiken tunnollaan olevan. Synnintunnustuksen pohjalla tuli olla aito katumus, joka ei toivonut syntejä anteeksi pelkästään rangaistuksen pelosta vaan todellisen rakkauden liikuttamana.

 

Ripin arvostusta ja kritiikkiä luterilaisessa uskonpuhdistuksessa

Martti Lutherin ja luterilaisen uskonpuhdistuksen suhtautuminen rippiin oli samalla sekä arvostava että kriittinen. Rippi listataan vielä esim. Augsburgin tunnustuksessa yhtenä sakramenttina kasteen ja ehtoollisen rinnalla, mutta myöhemmin sitä ei enää mielletty sakramentiksi; vaikka rippiin liittyikin vahva Jumalan lupaus, siinä ei kuitenkaan ollut sellaista aineellista elementtiä jota sakramenteissa tuli olla.

Vaikka rippi menettikin luonteensa sakramenttina, luterilaiset uskonpuhdistajat halusivat säilyttää sen kirkon elämässä. (Esim. Augsburgin tunnustus XI: ”Ripistä seurakuntamme opettavat, että yksityinen synninpäästö tulee säilyttää seurakunnissa, vaikka kaikkien syntien luetteleminen ripissä ei ole välttämätöntä”. Samaten tunnustuksen puolustus XII: ”Ne jotka vieroksuvat yksityistä synninpäästöä, eivät käsitä, mitä syntien anteeksiantamus ja avainten valta ovat”. Toisin kuin uskonpuhdistusta edeltänyt katolisuus, luterilaiset kuitenkin sitoivat ripin vahvasti kasteen sakramenttiin. Kasteessa saatu armo ei hävinnyt tai rauennut, vaikka ihminen myöhemmin tekikin syntiä. Hän ei tarvinnut kasteen tilalle ripin sakramenttia, vaan hänen tarvitsi vain palata takaisin siihen mistä oli langennut, ja rippi miellettiin juuri tällaiseksi kasteen armoon palaamisen toimitukseksi. Rippi sai voimansa kasteesta ja se toi katuvan takaisin kasteen liittoon.

Keskiaikaiseen rippikäytäntöön kuulunut syntien luettelemisen vaatimus hylättiin uskonpuhdistuksessa. Luterilaiset käsittivät, että ihminen ei kykene itse edes käsittämään koko syntinsä syvyyttä, ja siksi oli mahdotonta edes olettaa että perisynnin läpäisemä ihminen pystyisi riittävästi tekemään selkoa rikkomuksistaan. Rippi sai näin aikaisempaa sielunhoidollisemman luonteen; sen tarkoituksena ei ollut niinkään ”nollata tilejä” Jumalan kirjanpidossa, vaan lohduttaa katuvaa, vahvistaa häntä uskossa ja saattaa hänet takaisin sen armon piiriin, josta hän oli langennut pois.

Vaikka vaatimus aidosta katumuksesta tietenkin jollain tasolla säilyi, se ei kuitenkaan enää tullut rippitoimituksen kannalta keskeiseen osaan. Tässäkin vaikutti luterilaisten ymmärrys perisynnistä: perisynti on niin syvää luonnon turmelusta, että se jo itsessään tekee mahdottomaksi täydellisen ja aidon katumuksen.

Suhtautuminen hyvitystöihin oli torjuva. Vanhan kirkon rippikäytännössä synninpäästöön liitettiin usein velvoitus tiettyihin hyvitystöihin. Syynä tälle nähtiin 1) tarve tähdentää seurakunnalle, miten vakavasta asiasta synnissä on kyse, 2) keino koetella ripittäytyjän katumuksen aitoutta ja 3) langenneen hengellisen hyvinvoinnin lisääminen hurskaita tekoja tekemällä. Keskiajankaan kirkko ei virallisesti opettanut. että hyvitystyöt sinällään toisivat syntien anteeksiantamuksen, joskin tavallisen kansan parissa tällainen usko usein eli. Siksi luterilaiset hylkäsivät tarpeettomina ja suorastaan haitallisina hyvitystyöt, sillä sellaiset käytännössä olivat omiaan hämärtämään keskeisimmän opinkohdan uskonvanhurskautta koskien. On tosin
myönnettävä, että myöhäisempi kehitys (usein yhteiskunnallinen enemmän kuin kirkollinen) sisällytti rikoksesta tuomittujen rangaistukseen vaatimuksen julkiripistä, mikä jo rikkoi rippiin kuuluvaa vapaaehtoisuuden periaatetta vastaan, sekä määräsi julkiripin osaksi julkisia häpeärangaistuksia (esim. jalkapuu). Näin esivallan miekka tuotiin osaksi armahduksen sakramenttia tavalla, jota kirkon itsensä parissa arvosteltiin ja vastustettiinkin.

Vaikka uskonpuhdistajat pitivät rippiä suuressa arvossa, muuttaminen pakosta vapaaehtoiseksi johti ripin selkeään vähentymiseen luterilaisessa kirkossa. Rippi kuitenkin eli osana ehtoolliselle valmistautumista, ja usein edellytettiin että ehtoolliselle ilmoittaudutaan ennen jumalanpalvelusta – ja tämän ilmoittautumisen yhteydessä oli paikkansa myös ripillä. Ehtoollista edeltävä rippi sai kuitenkin aiempaa enemmän katekeettisia eli uskonoppia opettavia piirteitä. Rippiä ei nähty välttämättä niinkään syntien tunnustamisen ja synninpäästön kautta, vaan se miellettiin tilanteeksi, jossa pappi saattoi kuulustella ja opettaa ehtoollisen sakramenttia koskien, ja niin varmistua siitä että sakramentin nauttivat ymmärsivät, mihin olivat osallistumassa.
Usein ehtoolliselle valmistava kuulustelu ja rippi erotettiin siten, että kuulustelu tapahtui henkilökohtaisesti, mutta itse synnintunnustus ja synninpäästö toimitettiin koko joukolle.  Vähitellen kehittyi tapa viettää ehtoolliselle osallistuvien kanssa kirkossa rippipalvelus sunnuntaiaamuna ennen varsinaista jumalanpalvelusta. Sitä mukaa kun ehtoolliselle ilmoittautumisesta luovuttiin ja rippi ja kuulustelu sakramentin nauttimisen ennakkoehtona jäi pois, jumalanpalvelusta edeltävä rippipalvelus lyheni ja siirtyi osaksi jumalanpalveluksen johdanto-osiota.

Kansanherätysten parissa 1700– ja 1800–luvuilla rippiin suhtauduttiin usein epäluuloisesti. Vaikka herätysliikkeet painottivat katumusta ja syntien tunnustamista, muodollista ripittäytymistä papille vieroksuttiin. Pääpaino oli ihmisen aidossa katumuksessa ja mielenmuutoksessa, ei niinkään ”mekaanisessa” syntien tunnustamisessa ja synninpäästössä. Poikkeuksena tästä on lestadiolaisuus, jossa rippi on ollut suorastaan hyvin korostuneessa asemassa.
Ripin uusi tuleminen 1900-luvulla

Suomen kirkon katekismus 1893 sisälsi ripistä vain hyvin lyhyen osion. Kirkkokäsikirja ei lainkaan tuntenut yksityisen ripin toimitusta. Sielunhoitoa toki harjoitettiin, mutta se tapahtui enemmänkin vapaamuotoisen
keskustelun kautta.

Varsinaisesti ripin uusi tuleminen alkoi sotien jälkeen syntyneen sielunhoidosta kiinnostuneen liikehdinnän
myötä. Sielunhoito alettiin nähdä aiempaa keskeisempänä osana seurakunnan työtä, ja ripille nähtiin
merkitys yhtenä työvälineenä sielunhoidon palveluksessa. Ripin luonne muuttui yhä enemmän ihmisen
syyllisyydentunteiden käsittelemiseen entisen ”juridisen” ajattelun sijaan. Ripissä ei niinkään keskitytty
ihmisen ja Jumalan välien korjaamiseen, vaan ihmisen itsensä kokemaan huonouteen ja hänen epäilyksiinsä.

Sielunhoidollisen ripin rinnalla rippikiinnostusta on lisännyt myös 1900-luvun loppupuolella luterilaisessa kirkossa vahvistunut kiinnostus kirkon historiaa, liturgiaa ja vanhoja hartauden muotoja kohtaan.
Ripin merkitys luterilaisessa hartauselämässä

Yleisen ripin asemaa yhteisen jumalanpalveluksen osana tuskin kukaan kyseenalaistaa – paitsi korkeintaan
siitä syystä, että/jos se olemassaolollaan on johtanut yksityisen ripin häviämiseen (käytännössä) luterilaisista seurakunnista. Mitä yksityisellä ripillä sitten olisi annettavaa?
Henkilökohtaisuuden siunaus

Koska rippi on pohjimmiltaan evankeliumin julistamista se tuottaa samaa hyvää hedelmää kuin Jumalan sana muutenkin: se vahvistaa uskoa ja tuo rauhan omalletunnolle. Siinä missä evankeliumin saarna on tarkoitettu yleisesti kaikille, on ripin yhteydessä käytetty sana tarkoitettu tietylle ihmiselle tiettyyn tilanteeseen. Siinä on ripin erityinen hyöty. Ripin avulla voidaan voittaa omantunnon kuvitelmat siitä, että juuri tätä syntiä ei kuitenkaan anneta anteeksi, tai että yleisesti kuulutettu armo ei siltikään koske juuri minua. Rippi henkilökohtaisuudellaan armahtaa epäilevää sydäntä.
Sielunhoidollinen apu

Kaikki sielunhoito ei ole rippiä, ja rippi ei aina vaadi osakseen sielunhoidollista keskustelua. Joskus on jopa eduksi pitää nämä kaksi erillään. Usein kuitenkin rippi antaa mahdollisuuden ripittäytyvälle purkaa sydäntä rasittavia asioita, ja sanoittamalla ne, saada järjestystä omiin ajatuksiin ja tunteisiin. Kristityn ajattelussa hengelliset totuudet ja luomiseen sisältyvät tuntemukset ja pelot kulkevat limittäin. On tärkeä käsittää, että rippi ei ole terapiaa. Mutta se silti voi antaa helpotusta myös näissä asioissa.
Taistelu syntiä vastaan

Rippiä usein ajatellaan pelkästään ”nollaustilanteena” jossa pyyhitään pois syntien taakka ja sen jälkeen jatketaan niin kuin ennenkin. Tämän lisäksi rippiin kuitenkin myös sisältyy pyhityselämää palveleva ulottuvuus. Varsinkin säännöllinen ripittäytyminen on mitä enimmässä määrin sitä ”lihan kuolettamista”, johon Raamattu ohjaa. Tunnemme että rippiin liittyy usein tietty kynnys – emme oikein tahtoisi ripittäytyä, koska meistä on inhottava puhua julki syntejämme. Kuitenkin juuri näin tekemällä me kuoletamme omaa syntistä lihaamme. Kun salatut asiat tuodaan julki, jo siinä jotain synnin salamyhkäisyyteen perustuvasta orjuuttavasta voimasta saadaan murrettua. Samalla rippi pakottaa meitä ottamaan oma syntimme vakavasti. Kun ripittäydymme, me samalla saarnaamme itsellemme, muistuttaen
siitä että synti ei ole olankohautuksella sivuutettava juttu.
Onko tarvetta rippikäytännön vahvistamiseen?

Tarvitseeko luterilainen seurakuntaelämä yksityisripin vahvistamista? Jos sellaiseen ei ole tarvetta, sitä tarvetta ei tarvitse keinotekoisesti synnyttää. Kuitenkin vanhojen kirkkotapojen suhteen ON hyvä miettiä,
miksi ne aikoinaan ovat syntyneet, levinneet ja säilyneet. Kristikunta käytti yksityisrippiä tuhat vuotta ja myös uskonpuhdistajat pitivät sitä hyvin arvokkaana asiana – tuskin syyttä kuitenkaan?

Yksi yksityisripin kynnystä kohottava tekijä on se, että se usein mielletään ikään kuin ”äärimmäiseksi keinoksi”. Jos mikään muu ei auta omaatuntoa rauhoittumaan, sitten viime keinona voidaan kokeilla myös
rippiä.  Näin rippi tulee erityistoimitukseksi, vain todella raskaisiin synteihin tai todella ankariin
omantunnon syytöksiin liittyväksi. Rippiin voisi kuitenkin suhtautua myös toisin. Sen voisi nähdä osaksi
normaalia, säännöllistä kristityn hartauselämää. Käymme me kirkossa niinäkin sunnuntaina, kun emme tunne erityistä polttavaa tarvetta päästä sanankuuloon. Samaten rippimahdollisuus on avoinna myös silloin, kun emme tunne mitään poikkeuksellista omatunnonvaivaa.

Joskus ripittäytyvä voi pelätä, että ripistä on turhaa vaivaa muutenkin kiireiselle papille. Näin ei tarvitse
pelätä — rippi jos mikä on hänen viranhoitonsa ydinaluetta. Toisaalta ei papin eikä ripittäytyjänkään sovi
ajatella, että rippi on jokin erityinen läheisyyden, hengellisen luottamuksen tai vastaavan osoitus. Ripin
vastaanottavan papin oma persoona saa ja sen tuleekin ripissä painua taustalle. Hän ei edusta itseään vaan Herraa.

Kynnys voi olla korkea myös sen tähden, että ripittäytyjä pelkää että ripin vastaanottajan ajatukset häntä
kohtaan muuttuvat ripin myötä. Jos kyse on hyvästä papista, tätä pelkoa tuskin on. Ensinnä siksi, että papit
kuitenkin ovat kuulleet aika paljon ja kaikenlaista, ”mikään inhimillinen ei ole vierasta”. Toisaalta siksi, että rippi on tilanteena niin intiimi ja arvokas, että pappi – jos hänessä mitään kristillistä uskoa ja rakkautta on –
ei lue sitä ripittäytyjälle tappioksi vaan päinvastoin. Ripin vastaanottaminen ja synninpäästön julistaminen
ei ylpistä hyvää pappia, vaan voi tehdä hänet itsensäkin vain entistä katuvammaksi omien syntiensä suhteen.

Käytännössä ongelmaksi voi muotoutua ripin ajankohta ja paikka. Periaatteessa rippi olisi hyvä asia, mutta missä ja milloin ripittäytyisi? Olisiko tarvetta viikolla erityisille rippipalveluksille? Entä ennen messua
pidettävälle rippimahdollisuudelle kirkolla?

Kategoriat
4/2014 Avioliitto Lehdet Pääkirjoitus

Pääkirjoitus – Hannu Lehtonen

Perjantai 28.11.2014 jää Suomessa historiankirjoihin mustana perjantaina (Black Friday). Tällöin eduskunta päätti äänin 105–92 luopua siitä ikivanhasta käsityksestä, että avioliitto on miehen ja naisen välinen. Avioliittolain muutos vie vielä aikaa ja näillä näkymin se astuisi voimaan vuonna 2017. Periaatteessa lain muutos voi vielä kaatuakin.

Perinteistä avioliittokäsitystä luonnehtii hyvin Ryan T. Anderson: ”Avioliitto perustuu sille antropologiselle tosiasialle, että miehet ja naiset täydentävät toisiaan, sille biologiselle tosiasialle, että suvunjatkuminen on riippuvainen miehestä ja naisesta, ja sille sosiaaliselle realiteetille, että lapset tarvitsevat isää ja äitiä. Avioliitto on olemassa tuodakseen miehen ja naisen yhteen aviomiehenä ja aviovaimona olemaan isä ja äiti lapsille, joita heidän liittonsa tuottaa.” Yhteiskunta voi antaa homoseksuaalien suhteille avioliiton nimen, mutta se ei silti ole mikään avioliitto.

Millaisia seurauksia homoliittojen hyväksymisestä on? Videossa, jossa kerrotaan homoliittojen laillistamisen seurauksista Yhdysvaltojen Massachusettsin osavaltiossa, sanotaan hätkähdyttävästi: homoliittojen laillistamisella yhteiskunta pakotetaan hyväksymään homoseksuaalisuus kaikilla tasoilla. Sama asia tulee esille tässä lehdessä julkaistavassa apulaisprofessori Brendan Millerin kirjoituksessa, jossa hän kertoo tämän lakimuutoksen vaikutuksista Kanadassa. Logiikka on tässä aivan ilmeinen ja tähän suuntaan on nyt meidänkin maamme kulkemassa.

Kirkkoa tämä asia jakaa vielä enemmän kuin naispappeuskysymys konsanaan. Piispakunta on melko selvästi jakautuneena homoliberaaleihin ja maltillisempiin. On todennäköistä, että arkkipiispa Mäkinen tulee liputtamaan homo- ja lesboparien kirkollisen vihkimisen puolesta. Mitä maltillisemmat piispat tekevät, jää nähtäväksi.

Kristittyinä emme saa tyytyä siihen, että meillä on seurakunnassa oikea, raamatullinen käsitys avioliitosta, kun taas yhteiskunnassa on siitä poikettu pois. Avioliitto ei näet ole vain jotakin kirkolle annettua, vaan se on annettu myös koko maailmalle jo luomisessa. Avioliitto on osa luonnollista lakia, joka on kirjoitettu meihin ihmisiin luomisessa. On huomattava se yhteys, jonka apostoli Paavali osoittaa Roomalaiskirjeensä 1. luvussa. Siinä apostoli sanoo: ”sen tähden että se, mikä Jumalasta voidaan tietää, on ilmeistä heidän keskuudessaan; sillä Jumala on sen heille ilmoittanut” (Room. 1:19). Apostoli kuvaa sitten pakanoiden tilannetta: ”koska he, vaikka ovat tunteneet Jumalan, eivät ole häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet, vaan ovat ajatuksiltansa turhistuneet, ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt” (j. 21). Epäjumalanpalveluksen seurauksena Paavali mainitsee luonnottomat sukupuolisuhteet samaa sukupuolta olevien välillä (j. 26–28).

 

Eduskunnan äänestyksen jälkeen ev. lut. kirkosta on eronnut iso joukko ihmisiä. Moni eronneista on ilmoittanut syyksi arkkipiispan lausunnot. On aivan oikein erottautua sellaisesta piispasta. Mutta nyt on tärkeää korostaa sitä, että elääksemme kristittyinä me tarvitsemme säännöllisesti sanan ja sakramenttien osallisuutta. Olemme sitten vielä ev.lut. kirkon jäseniä tai emme, tästä pitää huolehtia.

Ajatellen viimeisten kuukausien keskusteluja on hyvä noteerata yksi sinänsä hyvin positiivinen asia. Nimittäin avioliitosta ei ole pitkään aikaan puhuttu niin paljon kuin nyt.

Kategoriat
4/2014 Avioliitto Lehdet Seksuaalisuus Sukupuoli Synti

Kymmenen vuotta homoliittoja Kanadassa – Mitä nämä vuodet ovat opettaneet?

Bradley Miller, apulaisprofessori, Kanada

Vaikutus ihmisoikeuksiin

Kun Kanadassa säädettiin laki samaa sukupuolta olevien avioliitosta, oli sen muodollinen vaikutus, että samaa sukupuolta olevat henkilöt voivat nyt saada valtiovallan tunnustamaan heidän suhteensa avioliitoksi. Mutta oikeudellinen ja kulttuurinen vaikutus oli paljon laajempi. Omaksuttiin uusi puhdasoppisuus. Sen mukaan samaa sukupuolta olevien suhteet vastaavat joka tavalla perinteistä avioliittoa. Samaa sukupuolta olevien avioliittoa täytyy siitä syystä kohdella samalla tavalla kuin perinteistä avioliittoa lain edessä ja julkisessa elämässä.

Tästä on luonnollisena seurauksena se, että kaikkien uuden puhdasoppisuuden hylkääjien täytyy katsoa toimivan kiihkomielisyydestä ja vihamielisyydestä homoja ja lesboja kohtaan. Niinpä se, että sanoo olevansa eri mieltä samaa sukupuolta olevien avioliitosta, katsotaan suoraan ilmaukseksi vihasta seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Kaikki perustellut selitykset (esimerkiksi ne, jotka esitettiin oikeudellisina perusteina, joiden mukaan samaa sukupuolta olevien avioliitto on yhteen sopimaton sen avioliiton käsitteen kanssa, joka vastaa lasten tarpeita avioliiton vakaudesta, uskollisuudesta ja pysyvyydestä – mitä toisinaan kutsutaan konjugaaliseksi avioliittokäsitteeksi) hylätään suoraa päätä pelkkänä tekosyynä. (1)

Kun samaa sukupuolta olevien avioliiton vastustaminen ymmärretään ilmauksena pelkästä kiihkoilusta ja vihasta, muuttuu jatkuvan erimielisyyden suvaitseminen vaikeaksi. Niinpä Kanadassa ehdot julkiseen elämään osallistumiseen muuttuivat hyvin nopeasti. Siviiliavioliittojen toimeenpanijat olivat ensimmäiset, jotka joutuivat kokemaan uuden puhdasoppisuuden voiman. Useat maakunnat kieltäytyivät sallimasta näille virkailijoille omantunnon vapautta kieltäytyä toimittamasta samaa sukupuolta olevien vihkimisiä, ja ne vaativat heitä eroamaan virastaan. (2) Samanaikaisesti uskonnollisia organisaatioita sakotettiin sen tähden, että ne kieltäytyivät vuokraamasta tilojaan vihkimistä seuraaviin juhliin. (3)

 

Ilmaisunvapaus

Uuden puhdasoppisuuden vaikutus ei ole rajoittunut suhteellisen pieneen määrään ihmisiä, joita uhkaa se, että heitä pakotetaan tukemaan samaa sukupuolta olevien avioliittoa tai vihkimään samaa sukupuolta olevia. Tämä muutos on vaikuttanut laajalti ihmisiin – papit mukaan lukien – jotka haluavat julkisesti ottaa kantaa.

Paljon siitä puheesta, joka sallittiin ennen samaa sukupuolta olevien avioliiton laillistamista, on nyt riskialtista. Monet niistä, jotka ovat edelleen esittäneet julkisesti olevansa eri mieltä, ovat joutuneet ihmisoikeuskomissioiden tutkittaviksi ja joissakin tapauksissa oikeudenkäynteihin ihmisoikeustuomioistuimissa. Köyhät, heikosti koulutetut ja ilman jonkin instituution antamaa suojaa olevat ovat olleet erityisen helppoja kohteita – syrjinnän vastaisia lakeja ei aina sovelleta tasapuolisesti. Jotkut on määrätty maksamaan sakkoja ja esittämään anteeksipyyntöjä sekä lupaamaan, etteivät enää ikinä uudelleen puhu julkisesti näistä asioista (4). Kohteisiin on sisältynyt yksittäisiä henkilöitä, jotka ovat kirjoittaneet kirjeitä paikallisten sanomalehtien toimittajille (5), ja pienten kristillisten seurakuntien pastoreita. (6) Eräästä katolisesta piispasta tehtiin kaksi valitusta – kumpikin itse asiassa vedettiin pois. Näiden valitusten aiheuttajana olivat hänen kommenttinsa avioliitosta pastoraalisessa kirjeessä. (7)

Valitustuomioistuimet ovat alkaneet ohjeistaa komissioita ja tuomioistuimia (erityisesti eräiden harkitsemattomien oikeusprosessien jälkeen vuonna 2009 Mark Steynia ja Maclean’s aikakauslehteä vastaan) ja palauttaa laajempi näkemys sananvapaudesta. Vastauksena kovaan julkiseen meteliin, joka seurasi Steyn/Maclean’s juttua, Kanadan parlamentti peruutti jokin aika sitten Kanadan ihmisoikeuskomission lakisääteisen tuomiovallan puuttua ”vihapuheeseen”.

Mutta taloudelliset kustannukset taisteltaessa ihmisoikeuskoneistoa vastaan pysyvät suunnattoman suurina. Maclean’silta meni satoja tuhansia dollareita oikeudenkäyntikuluihin (8). Siitä ei voi saada mitään takaisin komissioilta, oikeusistuimilta tai valittajilta. Lisäksi näiden tapausten ratkaiseminen voi viedä jopa vuosikymmenen. Tavallisella vähävaraisella ihmisellä, joka on herättänyt ihmisoikeuskomission huomion, ei ole mitään toivoa vedota oikeusistuimiin apua saadakseen. Sellainen henkilö voi ainoastaan ottaa vastaan komission varoituksen, maksaa suhteellisen pienen sakon ja sitten noudattaa ohjeistusta pysyä hiljaa lopun ikäänsä. Niin kauan kuin nämä välineet ovat komissioiden käytettävissä – joille uusi puhdasoppisuus ei anna mitään teoreettista perustaa suvaita erimieltä olemista – julkiseen keskusteluun antautuminen samaa sukupuolta olevien avioliitosta merkitsee veren kaivamista nenästä.

Samanlaista painostusta ovat käyttäneet ammattiliitot (esimerkiksi lakimiesten ja opettajien ammattiliitot) toista mieltä oleviin. Näillä liitoilla on lakisääteinen valta kohdistaa kurinpitotoimia jäseniään kohtaan ammattiin sopimattomasta käyttäytymisestä (9). Liitot ovat pitäneet erimielisyyden ilmaisemista samaa sukupuolta olevien avioliiton järkevyydestä laittomana syrjintänä, joka antaa aiheen syytteisiin.

Erityisesti opettajat ovat vaarassa joutua kurinpidollisen toiminnan kohteiksi. Vaikka he näet vain esittäisivät luokkahuoneen ulkopuolella arvostelua samaa sukupuolta olevien avioliitosta, heidän katsotaan silti luovan vihamielisen ympäristön niille opiskelijoille, jotka ovat homoja tai lesboja (10). Muut työpaikat ja vapaaehtoisjärjestöt ovat omaksuneet samanlaisia suhtautumistapoja omaksuttuaan tämän uuden puhdasoppisuuden, jonka mukaan erimieltä oleminen samaa sukupuolta olevien avioliitosta on laitonta syrjintää, jota ei saa suvaita (11).

 

Vanhempien oikeudet koulujen julkisessa opetuksessa

Homoliittojen virallinen hyväksyminen on hienovaraisesti mutta kokonaisvaltaisesti muuttanut vanhempien oikeuksia koulujen julkisessa opetuksessa. Kiista homoliittoasian tuomisesta opetukseen mukaan on paljolti kiistaa seksuaalikasvatuksesta kouluissa sekä hallitusvallan pyrkimystä harjoittaa ensisijaista auktoriteettia lapsiin. Seksuaalikasvatus on kuitenkin aina ollut erillinen asia siinä mielessä, että sen luonteesta johtuen se ei voi täyttää koko opintosuunnitelmaa, mutta homoliitot ovat asia erikseen.

Yksi uuden puhdasoppisuuden opinkappaleista on se, että samaa sukupuolta olevien suhteet ansaitsevat saman arvostuksen kuin avioliitto. Tämän seurauksena uuden puhdasoppisuuden kannattajat ovat onnistuneet huomattavan hyvin vaatimuksessaan siitä, että homoliitot on esitettävä positiivisesti koulun opetuksessa. Esimerkiksi Brittiläisen Columbian hallitusalueen opetussuunnitelmauudistukset estävät nyt vanhempia harjoittamasta pitkäaikaista veto-oikeuttaan kiistanalaisiin opetuskäytäntöihin (12).

Uudet opetussuunnitelmat ovat täynnä positiivisia viittauksia homoliittoihin, ei vain yhdessä oppiaineessa vaan kaikissa. Kun vanhemmat kohtaavat tämän levittämisstrategian, ainoa puolustuskeino on ottaa lapset kokonaan pois julkisesta koulujärjestelmästä. Oikeusistuimet eivät ole olleet myötämielisiä vanhempien vastaväitteitä kohtaan. Jos vanhemmat riippuvat kiinni ”vanhentuneessa fanatismissa” (lainausmerkit HL), silloin lasten täytyy kantaa ”tiedollisen ristiriidan” taakkaa – heidän täytyy kohdata asioita, joista kotona opetetaan toisin kuin koulussa, ja koulu pyrkii tässä ottamaan niskalenkin.

Näitä uudistuksia ei tietenkään markkinoitu yleisölle uuden puhdasoppisuuden pakollisena hyväksymisenä. Sen sijaan perusteluksi esitettiin kiusaamisen estäminen, ts. se, että edistetään homo- ja lesbonuorten hyväksymistä. (13)

Ihmisten hyväksymiseen rohkaiseminen on kiitettävä päämäärä. Mutta mitä ikinä voidaan sanoa tarkoituksesta, valitut keinot sen saavuttamiseksi ovat perheen karkeaa vahingoittamista. Kyseessä ei ole mikään vähempi kuin lasten tahallinen aivopesu, jossa heitä saatetaan (vanhempien vastustuksesta huolimatta) hyväksymään sellainen käsitys avioliitosta, joka on perusteellisesti vihamielinen sille, mitä vanhemmat pitävät lapsilleen hyvänä. Se tekee tyhjäksi vanhempien mahdollisuudet johtaa lapsiaan sellaiseen käsitykseen avioliitosta, mikä edistää heidän menestymistään aikuisina. Hyvin varhaisessa iässä uusi puhdasoppisuus opettaa lapsille, että avioliiton perustuksena ei ole mikään muu kuin aikuisten halujen tyydyttäminen vaihtelevien kumppaneiden kanssa.

 

Uskonnollisten instituutioiden oikeus itsehallintoon

Ensi silmäyksellä näytti siltä, ettei pappeja ja kirkkoja pakoteta hyväksymään homoliittoja tai toimittamaan niitä. Olihan tämä homoliittoja koskevan lainsäädännön sopimusehto – papit säilyttäisivät oikeuden olla toimittamatta sellaisia avioliittoon vihkimisiä, jotka ovat vastoin heidän uskonnollista vakaumustaan. Kirkkorakennuksia ei voitaisi vaatia pakolla käytettäväksi homoliittojen vihkimisiin vastoin uskonnollisen yhteisön toiveita. (14)

Olisi pitänyt olla alusta alkaen selvää, kuinka hauras tämä suoja on. Se ainoastaan estää sen, ettei pappeja pakoteta toimittamaan vihkiseremonioita. Se ei – kuten olemme nähneet – suojele saarnoja tai pastoraalisia kirjeitä ihmisoikeuskomissioiden tutkinnalta. Se jättää seurakunnat alttiiksi syytteiden nostamiselle, jos ne kieltäytyvät vuokraamasta tilojaan samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä seuraaviin juhlallisuuksiin tai mille tahansa muulle organisaatiolle, joka käyttää tiloja edistääkseen näkemystä seksuaalisuudesta, joka poikkeaa kokonaan vuokraajan näkemyksestä.

Se ei myöskään estä maakunnan tai kunnan hallintoa vetämästä pois seurakuntien saamia avustuksia niiden avioliittoa koskevan opetuksen tähden. Esimerkiksi sama Ontarion säädös (Bill 13), joka pakottaa katolisia kouluja isännöimään ”Gay-Straight Alliance” –klubeja (ja käyttämään juuri tätä nimeä), myös estää julkisia kouluja vuokraamasta tilojaan organisaatioille, jotka eivät ole sopusoinnussa uuden puhdasoppisuuden edellyttämän käyttäytymiskoodin kanssa. (15) Kun ottaa huomioon, että monet pienet seurakunnat vuokraavat koulujen luentosaleja jumalanpalvelusten toimittamista varten, on helppo käsittää niiden haavoittuvuus.

 

Muutokset julkiseen käsitykseen avioliitosta

On väitetty, että jos homoliitot hyväksytään virallisesti, voidaan hyväksyä myös uusia avioliiton muotoja, kuten moniavioisuus (polygamia). Kun konjugaalinen avioliittokäsite hylätään ja korvataan avioliittokäsityksellä, jonka keskipisteenä on aikuisten kumppanuus, ei ole mitään periaatteellista perustetta vastustaa avioliitto-oikeuden ulottamista polygamisiin (polygamia = moniavioisuus) ja polyamorisiin (useamman kuin kahden henkilön välinen seksuaalinen suhde) liittoihin.

Toisin sanottuna: jos avioliitto on tarkoitettu tyydyttämään aikuisten halua kumppanuuteen ja jos joidenkin aikuisten halut ulottuvat uudempiin järjestelyihin, miten me voimme kieltää ne? En arvioi tässä tätä vaatimusta, vaan yksinkertaisesti kerron siitä, miten tämä skenaario on näkynyt Kanadassa.

Yksi huomattava polygamistinen yhteisö Brittiläisessä Columbiassa sai paljon rohkaisua homoliittojen virallisesta hyväksymisestä. He julistivat julkisesti, että nyt ei ole mitään periaatteellista syytä edelleen kriminalisoida polygamia. Kaikista Kanadan oikeusistuimista ainoastaan Brittiläisen Columbian alioikeus (engl. trial court, suom. huom.) on käsitellyt kysymystä siitä, onko polygamian kieltäminen perustuslaillista ja se toimitti neuvoa-antavan mielipiteen maakunnan hallinnolle. (16) Polygamian kielto pidettiin voimassa, mutta kapealla perustuksella, joka määritteli polygamian moniksi yhtäaikaisiksi siviiliavioliitoiksi. Oikeusistuin ei käsitellyt useiden avoliittojen ilmiötä. Niinpä Kanadassa harjoitetut vallitsevat polygamian ja polyamorian muodot eivät ole saavuttaneet toistaiseksi laillista asemaa, mutta ne eivät ole myöskään kohdanneet käytännöllisiä esteitä.

Opetus on tämä: yhteisön, joka institutionalisoi homoliitot, ei ole pakko institutionalisoida moniavioisuutta. Mutta tämä esimerkki Brittiläisestä Columbiasta viittaa siihen, että näin voidaan menetellä vain, jos ollaan epäloogisia. Moniavioisuustapauksen perustelu ei antanut mitään vakuuttavaa selitystä sille, miksi olisi syrjintää olla ulottamatta avio-oikeus homoille ja lesboille, mutta ei syrjintää rajata polygamistit ja polyamoristit pois. Itse asiassa tuomio näyttää perustuvan vihamielisyyteen polygamisteja ja polyamoristeja kohtaan, mikä ei ole vakaa oikeudellinen perusta.

 

Vaikutus avioliiton solmimiseen

Mitä avioliiton solmimiseen tulee, on liian varhaista sanoa paljon. Vuoden 2011 (teksti kirjoitettu 2012, suom. huom.) tilastotieto osoittaa 1) että avioliittojen solmiminen on laskusuunnassa Kanadassa, kuten asian laita on paljolti lännessä, 2) että homoliitot ovat tilastollisesti vähäpätöinen ilmiö ja 3) että on hyvin vähän samaa sukupuolta olevia pareja, joilla on lapsia kotona. (17)

Kanadassa on suunnilleen 21000 samaa sukupuolta olevaa paria, jotka ovat solmineet liiton, kun taas aviopareja on 6,29 miljoonaa. Samaa sukupuolta olevat parit (sekä liiton solmineet että ne, jotka eivät ole liittoa solmineet) muodostavat 0,8 prosenttia kaikista pareista Kanadassa. Samaa sukupuolta olevista pareista 9,4 prosenttia/64575 on lapsia kotona ja 80 prosenttia näistä on lesbopareja. Vastakohtana tälle 47,2 prosentilla heteroseksuaalisista pareista on lapsia kotona. Kanada lakkasi pitämästä tilastoa avioeroista vuoden 2008 jälkeen eikä ole koskaan tarjonnut tietoa samaa sukupuolta olevien liitoissa tapahtuvista eroista.

Se, mitä me voimme päätellä näistä tiedoista, on se, että samaa sukupuolta olevien avioliitto ei ole – toisin kuin väitettiin – voimistanut avioliittokulttuurin uudelleennousua Kanadassa. Ei ole myöskään mitään tilastotietoa (tavalla tai toisella) empiirisille perusteluille sitoa samaa sukupuolta olevien liitto avioliiton pysyvyyteen.

Ilman empiiristä tietoa avioerojen määristä (joita ei ole saatavissa Kanadassa) me olemme käsitteellisten perustelujen varassa, jotka täytyy arvioida niiden arvon mukaan. Tässä Kanadan kokemus ei voi antaa paljon tietoa. Jäljelle jää kysymys: perustuuko samaa sukupuolta olevien liitto käsitykseen avioliitosta, joka asettaa etusijalle vakauden, kuten konjugaalinen käsitys tekee? Jos ei, niin siinä tapauksessa voimme perustellusti uskoa, että samaa sukupuolta olevien liitto nopeuttaa sen avioliittokäsityksen kulttuurillista hyväksymistä – aikuisten kumppanuusmalli – joka on tehnyt niin paljon sosiaalista tuhoa viimeksi kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana.

 

lähde: http://www.thepublicdiscourse.com/2012/11/6758/

Bradley W. Miller on oikeustieteen apulaisprofessori läntisen Ontarion yliopistossa sekä vieraileva luennoitsija Princetonin yliopistossa.

Tekstiä jossakin määrin lyhennetty. Suomennos: Hannu Lehtonen

 

Viitteet:

  1. Ks. esimerkiksi tuomari LaFormen kommentteja oikeusjutussa Halpern vs. Canada (AG), 2002 CanLII 49633 (On SC), paras. 242-43.
  2. Ks. esimerkiksi Saskatchewan: Marriage Commissioners Appointed Under the Marriage Act (Re), 2011 SKCA 3.
  3. Smith and Chymyshyn v. Knights of Columbus and others, 2005 BCHRT 544.
  4. Ks. Albertan ihmisoikeustuomioistuimen määräämä korvausvaatimus (joka on myöhemmin kumottu oikeudellisessa uudelleentarkastelussa) oikeusjutussa Lund vastaan Boissoin, 2012 ABCA 300.
  5. Whatcott vastaan Saskatchewan ihmisoikeuskomissio, 2010 SKCA 26; Lund v. Boissoin, 2012 ABCA 300; Kempling vs. British Columbia College of Teachers, 2005 BCCA 327 (CanLII).
  6. Lund vs. Boissoin, 2012 ABCA 300.
  7. Fred Henry, Calgaryn piispa, Alberta http://www.ccrl.ca/index.php?id=4917; pane myös merkille Fr. Alphonse de Valkin, Catholic Insight –lehden päätoimittajan, kokemus. Hän käytti 20000 dollaria puolustautuessaan ihmisoikeusvalitusta vastaan, joka lopulta hylättiin.
  8. http://www.newswire.ca/fr/story/210185/maclean-s-responds-to-recent-decision-from-the-canadian-human-rights-commission.
  9. Esimerkiksi Kempling vs. British Columbia College of Teachers, 2005 BCCA 327 (CanLII)

10 Ks. ed.

  1. Esimerkiksi ontariolaisen urheiluselostaja Damian Goddardin erottaminen Rogers Sportsnetin toimesta, koska hän oli kirjoittanut twiitin, jossa hän tuki perinteistä avioliittoa: ’Broadcaster fired after controversial tweet files human rights complaint’, National Post, 23.6.2011: http://sports.nationalpost.com/2011/06/23/broadcaster-fired-controversial-tweet-tweet-files-human-rights-complaint/.
  2. Scolaire de Chenes; Glen Hansman, ”Parents cannot ’opt out’ of provincial curriculum: clarifying alternative delivery”, BC Teachers’ Federation Teacher Newsmagazine, vol. 19, no. 2, October 2006, available at http://bctf.ca/publications/NewsmagArticle.aspx?id=9396&printPage=true.
  3. Ks. lainsäädännöllinen esipuhe Ontario’s Accepting Schools Act, S.O. 2012 C.5. Ks. myös Chamberlain vs. Surrey School District No. 36, [2002] 4 S.C.R. 710. Samat väärät linjaukset näkyvät seuraavassa: S.L. v. Commission scolaire des Chenes, [2012] 1 S.C.R. 235.
  4. Civil Marriage Act, S.C. 2005 c. 33, ss. 3 – 3.1.
  5. Accepting Schools Act, S.O. 2012 C.5.
  6. Reference re: Section 293 of the Criminal Code of Canada, 2011 BCSC 1588.
  7. Oheinen tilastotieto on peräisin nettisivulta the Statistics Canada: http://www12.statcan.gc.ca/census-recensement/2011/rt-td/index-eng.cfm#tab5.