Pääkirjoitus Hannu Lehtonen
Lapsikaste Uudessa testamentissa II Lasse Lappalainen
Pyhän kasteen merkitys Lassi Mattila
Kristillinen vanhurskauttamisoppi II Matti Roininen
1. Moos. 13 Paul Kretzmann
Henrik Perret: ”Anni” Muut lehdet
Valkeat vaatteet Hedberg
Hän kantaa meitä Martti Luther
”Kaste on ainoa lohdutuksemme ja ikään kuin ovi jumalallisten lahjain saamiseen ja kaikkein pyhäin yhteyteen.” Näin sanotaan Präetoriuksen Hengellisessä aarre-aitassa, yhdessä kristillisen kirjallisuuden klassikoista. Präetorius tähdentää erittäin voimakkaasti kasteen suurta arvoa. Hän vetoaa opetustensa tueksi varsinkin Raamatun sanaan sekä Lutherin teksteihin.
Ohessa muutama poiminta Lutherin Isosta katekismuksesta. Sitä voi lämpimästi suositella jokaiselle kristitylle ja aivan erityisesti niille, joille kasteen merkitys ei ole selvänä.
Luther sanoo: ”Kaste ei ole pelkkää vettä, vaan Jumalan sanaan ja käskyyn sisältyvää ja sen pyhittämää vettä. Siksi se onkin jumalallista vettä, ei tosin sen vuoksi, että vesi sinänsä olisi muuta vettä jalompaa, vaan sen vuoksi, että Jumalan sana ja käsky liittyvät siihen.”
Uskonpuhdistaja jatkaa: ”Sitten he (hurmahenget) vielä jaarittelevat näin: ’Miten kourallinen vettä muka sielua auttaisi?’ Ystävä kallis, kenen sinä luulet pitävän vettä muuna kuin vetenä, jos kasteen kaksi osaa erotetaan toisistaan? Mutta miten sinä rohkenet tuolla tavoin käydä käsiksi Jumalan säädökseen ja repiä siitä irti sen parhaimman aarteen, jonka Jumala on siihen yhdistänyt ja sisällyttänyt ja jota hän ei anna siitä erottaa. Sillä veden varsinainen sisältö on Jumalan sana eli käsky ja Jumalan nimi. Tämä aarre on suurempi ja jalompi kuin taivas ja maa.”
Kasteen hyödystä puhuessaan Luther lausuu: ”Kasteen voima, vaikutus, hyöty, hedelmä ja päämäärä on siinä, että se pelastaa. Eihän ketään sitä varten kasteta, että hänestä tulisi ruhtinas, vaan niin kuin sana kuuluu, että hän pelastuisi. Pelastuminen taas, kuten hyvin tiedämme, ei ole mitään muuta kuin vapautumista synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta, pääsy Kristuksen valtakuntaan ja iankaikkinen elämä hänen kanssaan. Tästä huomaat jälleen, miten kallisarvoisena kastetta on pidettävä, saammehan me siinä omaksemme sanoin kuvaamattoman suuren aarteen.”
Kasteen hyöty tulee meille uskon kautta: ”Ilman uskoa kasteesta ei ole mitään hyötyä, vaikka se itsessään onkin ylenpalttisen suuri, jumalallinen aarre. Siksi tämä yksi ainoa sana ’joka uskoo’ pystyy sulkemaan pois ja ajamaan pakosalle kaikki mahdolliset teot, joita teemme saavuttaaksemme ja ansaitaksemme pelastuksen. Tämä asia näet on varma: mikä ei ole uskoa, se ei hyödytä mitään eikä myöskään saa mitään.”
Luther arvostelee ankarasti Hieronymuksen sanaa: ”Katumus (parannus) on toinen lankku, jonka varassa uiden meidän on pelastauduttava rannalle, kun laiva on haaksirikkoutunut.” Luther sanoo: ”Siksi on väärin ilmaista asia tuolla tavalla: eihän laiva voi hajota, koska se on Jumalan säädös eikä meidän tekomme. Niin voi kyllä käydä, että me liukastumme ja putoamme laivasta. Mutta jos joku putoaa, varautukoon uimaan laivan luo ja tarrautumaan siihen kiinni, kunnes pääsee sinne takaisin. Siinä hän voi sitten jatkaa aiemmin aloitettua matkaa.”
Luther kehottaa meitä: ”Siksi jokaisen on pidettävä kastetta joka päivä päälle puettavana vaatteena. Sitä hänen on kannettava aina, mikäli hän mielii, että hänestä jatkuvasti löytyisi uskoa ja sen hedelmiä, että hänen vanha ihmisensä tukahtuisi ja että uusi varttuisi hänessä. Jos me näet aiomme pysyä kristittyinä, meidän on harjoitettava sitä tekoa, joka on tehnyt meidät kristityiksi.
Lasse Lappalainen, Helsinki
Kaste ja ehtoollinen alkukirkossa
Luukkaan rinnakkaistekstissä 18:15 on kreikkalainen ilmaisu ta brefee ”äsken syntyneet lapset” synonyyminä yleisemmälle sanonnalle ta paidia ”erittäin nuoret lapset” jakeessa 16. Tätä jälkimmäistä termiä on merkitykseltään aiheettomasti väheksytty, sillä se tarkoittaa asiallisesti samaa kuin edellinen termi. Koptilainen Tuomaan evankeliumi (lauselma 22) puhuu myös imeväisistä. Vulgata kääntää jakeessa 15 infantes ”pikkulapset”, jota myös Apologia IX käyttää infantes baptizandos esse ”pikkulapset on kastettava.” Pyhitettävään seurakuntaan kuuluivat ”rintoja imeväiset” Jooel 2:16. Ks. erit. 2. Aik. 20:13-14 yhdessä Jahven Hengen ja seurakunnan kanssa. Vrt. myös 1. Piet. 2:2, jossa kehotetaan ”vastasyntyneinä lapsina (Vulgata infantes) halatkaa sanan väärentämätöntä maitoa, että siinä kasvaisitte” (ei enää ”pelastukseen”, jonka sanan bysanttilainen teksti jättää pois, sillä pelastus on jo kertakaikkisesti saatu lapsikasteessa!). Niin ikään kirkkoisät Irenaeus ja Origenes käyttävät imeväisistä lapsista ja pienistä lapsista kasteesta puhuessaan samaa sanaa infantes. Myös Tertullianus puhuu sekä pienistä lapsista (parvulos) että rintalapsista (infantes).
Luther lausui vakaumuksenaan seuraavaa: ”Jos joku kaste yleensä on varma, niin lapsikaste on kaikkein varmin. Se on varmin juuri sen Kristuksen sanan tähden, jolla hän käskee tuoda lapset luokseen.”
Ilmeisesti pääsiäisenä varhaiskristityt ovat kokoontuneet suureen kastejuhlaan, josta on viitteitä 1. Piet. 3:20-21:ssä. Itse kasteaktiin viittaa puolestaan sanonta ”mikä myös teidät vastaavasti nyt pelastaa kaste”. Sana baptisma ”kaste” esiintyy 19 kertaa ja Apostolisissa konstituutioissa VII, 43, 3 ”uudestisyntymisen kaste”. Kaste pelastaa kastetun Mark. 16:16, Ap. t. 2:40-41, 16:31-33, Ef. 2:5, 8, 2. Tim. 1:9, Tiit. 3:5, 1. Piet. 3:20, 21, Herm. 11:5. Kreikan monitulkintainen eperooteema on arameankieliseen Dan. 4:14 sanaan she´eltha ”kysymys” perustuva Septuagintan Dan. 4:17 Theod. käännös, joka Gingrich-Dankerin sanakirjan mukaan merkitsee Uudessa testamentissa ”pyyntö”, ”anomus” tai ”pantti” (niin myös Liddell-Scott, Lampe, NIV, NewJerBible). Bauerin sanakirjan mukaan ensimmäinen merkitys on klassisessa kreikassa ”kysymys”. Vulgatassa aramean mukaan ”kysymys”. Samassa merkityksessä sitä käytetään Siir. 33:3 Codex Sinaiticus. Vanhimman juutalaisen rukouskirjallisuuden tutkija David Hedegård on kääntänyt sen Gerhard Kittelin Uuden testamentin teologisen sanakirjan mukaisesti ”rukous”. Samaan viittaa myös Aimo T. Nikolainen kommentaarissaan. Uuden käännöksen (KR 1992) ”liitto” ei ole erityisen hyvin perusteltu. Svenska Folkbibeln 98 ”tunnustus” ei ole onnistunut. Bo Giertzin ”side” on omituinen. RSV ”pyyntö”. Bo Reicke on viitannut ”välipuheen” ja toisaalla ”sitoumuksen” merkitykseen. Khrysostomos lainaa tätä jaetta ja mainitsee ”Kristukseen uskon tunnustuksen” (eis Khriston pisteoos homologia). Sverre Aalen on kirjoittanut kyseisen sanan merkityksestä ja käytöstä valaisevan artikkelin Oversettelsen av ordet eperooteema i dåpsstedet 1. Pet. 3,21, Tidsskrift for Teologi og Kirke 1972, s. 161-175.
Kastetta on edeltänyt voimakas pääsiäisaiheinen Jesajan kirjan lukua 53 mukaileva varhaiskristillinen saarna (1. Piet. 2:21-25, 3:18-19). Sama pääsiäiseen keskittyvä teologia tulee esille erityisesti Johanneksen evankeliumissa sekä Ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä, jossa ovat niin ehtoollisen asetussanat (11:23-25) kuin maininta itse pääsiäislampaasta, Kristuksesta (5:7). Näin jo alkukirkossa kaste ja ehtoollinen ovat kuuluneet läheisesti yhteen. Ei toinen ilman toista. Ks. 1. Joh. 5:6-8, jossa ovat rikassisältöiset sanat: ”Hän on se, joka on tullut veden ja veren kautta, Jeesus Kristus, ei ainoastaan vedessä, vaan vedessä ja veressä; ja Henki on se, joka todistaa, sillä Henki on totuus. Sillä kolme on, jotka todistavat: Henki ja vesi ja veri, ja ne kolme pitävät yhtä.”
Jo vanhastaan 1. Moos. 1:2 oikea käännös: ”Ja Jumalan Henki on hautova (merachäfät, heprean ja syyrian mukainen käännös) vetten kasvojen päällä” on nähty voimakkaaksi todistukseksi jo ensi sanoissaan Jumalan Hengen uudestiluovasta toiminnasta (Matt. 1:18, 20, Luuk. 1:35, Joh. 3:5, 8, 6:63, Room. 7:6, 8:11, 2. Kor. 3:6) nimenomaan veden elementin kanssa. Tähän viittasivat jo Tertullianus, Ambrosius ja Kyrillos Jerusalemilainen. Tämä veden ja Hengen yhteenkuuluvuus ilmenee monista raamatunkohdista. Sellaisia ovat ennen muuta jo Vanhassa testamentissa mainitut 2. Moos. 15:10, Neh. 9:20, Job 28:25, Jes. 41:16, 17, 44:3, Hes. 36:25-27 ja Uudessa testamentissa sille jatkoa olevat ”jos joku ei tule siitetyksi (genneethee passiivin aoristi, samoin 3:3 ”tule siitetyksi ylhäältä”) vedestä ja Hengestä (Vulgata: ”Pyhästä Hengestä”) ei voi mennä sisälle Jumalan valtakuntaan” (Joh. 3:5. Vulgatassa ja useilla kirkkoisillä on latinan renatus ”uudestisyntynyt”), 7:38, 39, Ap. t. 8:36, 39, 10:47, 1. Joh. 5:6, 8, Ilm. 22:17. [Sanoja ”ja vedestä” Rudolf Bultmann pitää kirkollisena lisäyksenä.] Ambrosius puhuu uudestisyntymisen sakramentista lainatessaan Joh. 3:5 ”…ole uudestisyntynyt vedestä ja Hengestä…”. Passiivin aikamuoto Johanneksella sulkee pois sen uudestikastajien uskonratkaisuun perustuvan tarjouksen Jumalalle kasteessa! Kasteessa Jumala on aktiivinen, ihminen passiivinen. Eino Sormunen kirjoittaa: ”Kaste ei Uudessa Testamentissa milloinkaan esiinny uskoon tulleen, kehittyneen kristityn tunnustustekona, jossa tämän kehityksen päätös ja tulos jollakin tavalla todetaan ja ratkaisevasti osoitetaan. Kaste on uskonelämän alkutapahtuma, johon kaikki myöhempi perustuu.”
Syntymisen vedestä ja Hengestä Hugo Odeberg tulkitsee poikkeavasti sen alun perin tarkoittavan henkisestä siemenestä, ja viittaa 1. Joh. 3:9 ja 1. Piet. 1:23. Samoin ”kastaa”-verbi esiintyy useimmiten passiivissa, poikkeuksellisesti medium (Ap. t. 22:16 ja Mark. 7:4 rituaalipesuista). Apologia IX sanoo: ”koska Kristus uudestisynnyttää sanalla ja sakramenteilla.” Augustana V toteaa: ”Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan (donatur, passiivi) Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon (qui fidem efficit. Vrt. Kol. 2:12!) missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” Apologia IX sanoo: Jumala hyväksyy pikkulasten kasteen, ”jonka tähden Jumala antaa Pyhän Hengen tällä tavoin kastetuille.” Tiit. 3:5: ”vaan laupeutensa mukaan hän pelasti meidät uudestisyntymisen pesun ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta.” Sanaa ”pesu” (Justinus Marttyyri kahdesti kasteesta) Hippolytos käyttää ilmaisussa ”pesun lupaus.” Vrt. edellä Ap. t. 2:39. Toisella vuosisadalla Theofilos Antiokialainen puhuu ”syntien anteeksisaamisesta veden ja uudestisyntymisen pesun kautta.” Eusebios Kirkkohistoria VII 8 käytti pyhästä kasteesta. Gregorios Nyssalainen käyttää samoin sanaa ”uudestisyntyminen” kasteesta. Tertullianus sanoo: ”Hedelmällinen on meidän veden sakramenttimme, koska meidät siinä vapautetaan iankaikkiseen elämään, kun entisessä sokeudessa tekemämme rikkomukset huuhdellaan pois…Me pienet kalat synnymme vedessä seuraten Kalaamme Jeesusta Kristusta, emmekä pelastu muuten kuin pysyen vedessä.” Augustinuksen mukaan kastettavan on ”päästävä uudestisyntymisen pesollaan elämään”.
Uuden testamentin yksimielisen todistuksen mukaan kasteessa saadaan Pyhä Henki (Matt. 3:13-16, Joh. 3:5, Ap. t. 2:38, 10:47, 19:5-6, Room. 2:29, 1. Kor. 6:11, 12:13, 2. Kor. 1:21-22, Ef. 1:13, 4:4-5, Tiit. 3:5, Hepr. 6:4) ja uusi elämä, uudestisyntyminen (Joh. 3:5, Room. 6:3-4, 2. Kor. 3:6, 5:17, Ef. 4:24, Kol. 3:10, Tiit. 3:5, 1. Piet. 1:3, 23, 2:2).
Edellä mainitut Vanhan ja Uuden testamentin tekstitodisteet osoittavat kasteveden ja Pyhän Hengen läheisen yhteenkuuluvuuden. Niitä ei voida erottaa toisistaan! Helluntailaisten takaperoinen yritys tulkita vesi sanaksi Joh. 3:5:ssä ei perustu Raamattuun. Kuvaavaa on, että vapaitten suuntien pääasiassa edelliseen käännökseen pitäytyvä Uuden testamentin suomennos Raamattu Kansalle ry. 1990 yrittää väistää maininnan kastevedestä ainoalla viitteellä Joh. 4:14. Sen sijaan puolueeton tieteellinen kreikankielinen tekstijulkaisu Nestle-Aland viittaa laajempiin tekstiyhteyksiin: Hes. 36:25-27, 1. Kor. 6:11, 12:13, Tiit. 3:5. Kurt Alandin Synopsis luettelee sitäkin useampia viitteitä.
Yksi tärkeä käännöstä koskeva jae on Joh. 3:3 ja 3:7, joissa kreikankielisessä tekstissä on sana anoothen. Sen ensisijainen merkitys on ”ylhäältä” (näin Matt. 27:51, Mark. 15:38, Joh. 3:31, 19:11, 23, Jaak. 1:17, 3:15, 17), sitten ”alusta” ja ”uudestaan”. Se on käännössana heprean ja aramean sanoista milma`ala ja mille`ela´, jotka merkitsevät ”ylhäältä” eikä koskaan ”uudestaan!” Kreikankielisessä Septuaginta-käännöksessä Joos. 3:16 liittää sanan veden yhteyteen. Edelleen Septuaginta käyttää sitä esimerkiksi kohdissa 1. Moos. 6:16, 4. Moos. 4:6, 25, Job 3:4, Jes. 45:8, Jer. 4:28, Hes. 1:11, 26, 41:7, Viis. 19:6. Koska kyseisen kreikan sanan useissa käännöksissä oleva merkitys ”uudestaan” johtaa helposti ajatukset jälleensyntymiseen, niin siksi olisi syytä pitäytyä sen ensimmäiseen merkitykseen ”ylhäältä”, joka on myös mainittujen heprean ja aramean sanojen alkumerkitys. Näin ollen Johanneksen evankeliumin täsmälliset käännökset ovat: ”jos joku ei tule siitetyksi ylhäältä” ja ”teidän pitää siitä ylhäältä”.
Kysymys pienten lasten uskosta kasteessa on askarruttanut monien mieltä. Jeesus yksiselitteisesti edellyttää pienten lasten uskoa Matt. 18:6, Mark. 9:42. Pieni lapsi kykenee ottamaan vastaan Jumalan valtakunnan Mark. 10:15, Luuk. 18:17. Jumalan toiminta kohdistuu jo sikiökauteen Jer. 1:5, Luuk. 1:15, 41. ”sillä lasten ja imeväisten suusta hän on valmistava kiitoksen” Matt. 21:16. Luther puolusti pienten lasten omakohtaista uskoa kasteessa. Osmo Tiililä puolestaan väittää: ”Ilmeisesti Lutherin kasteopissa selitysyrityksistä huolimatta on ongelmallisuutta.” Toisaalla hän kuitenkin kirjoittaa: ”Pidän lapsikastetta oikeana, mutta se vaatii ehdottomasti lisäyksekseen toisenlaisen uskonnollisen miljöön kuin nykyiset (luopio) kansankirkot.” Kol. 2:12 sanoo: ”Yhdessä haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös olette yhdessä herätetyt Jumalan vaikuttaman uskon kautta.” (Ks. edellä Augustana V). Vrt. Ap. t. 15:7-11, Room. 10:9. 13:11 kasteessa olemme tulleet uskoon, Ef. 2:8, Hepr. 11:6. Läntinen lisäys, E-käsikirjoitus Ap. t. 8:37: ”Filippus sanoi hänelle: ´jos uskot koko sydämestäsi, tulet pelastumaan´. Mutta hän vastasi sanoen: ´Minä uskon Kristukseen Jumalan Poikaan.” Jae sisältyy myös latinankieliseen Vulgataan hieman toisessa muodossa: ”Minä uskon, Jumalan Pojan olevan Jeesus Kristus”, mutta puuttuu esimerkiksi bysanttilaisesta tekstistä. Tämän alkuperäiseen tekstiin kuulumattoman jakeen tuntevat monet varhaiset kirkkoisät, ja se perustuu varhaiskristilliseen kastetoimitukseen 2. vuosisadalla.
Vanhimman tunnetun Rooman seurakunnan Hippolytoksen kastekaavan mukaan 200-luvun alussa kastettavalle suoritettiin piispan toimesta eksorkismi ja kirkkojärjestyksessä esitettiin Apostolista uskontunnustusta muistuttavat kolme kysymystä. Tertullianus (Adv. Marc. 5,1) käytti sanaa symbolum kastetunnustuksesta. Samoin kasteesta Irenaeus, Hippolytos, Cyprianus (Ep. 69), Augustinus (De bapt. con. Don. 6,47). Sen kasteoppilaille omistettavaksi jättäminen oli traditio symboli tai redditio symboli. Vastaava kreikan symbolon ”merkki”, ”tunnusmerkki”, ”tunnustus”, ”uskontunnustus”, ”kastetunnustus” on vanha sana Viis. 16:6 symbolon ekhontes sooteerias ”omistavaisina pelastuksen merkin”, joka yhdistetään sanaan anamneesis ”muisto”. Sanaa symbolon Khrysostomos käytti kasteesta. Sanaa käytti Laodikean synodi ja Khalkedon. Kirkkoisät puhuvat yleisesti joko ”uskon säännöstä” (regula fidei jo toisella vuosisadalla Irenaeus ja Tertullianus), Irenaeuksella vaihtoehtoisesti myös regula veritatis ”totuuden säännöstä” tai muilla kanoon tees paradoseoos ”perimätiedon säännöstä” tarkoittaen koko kristillisen opin sisältöä. Vanhakirkolliseen kasteopetukseen liittyi pääkohdat ehtoollisen viettoa käsittävä uskontunnustus (traditio symboli). Ehtoollisen anamneesis (Luuk. 22:19, 1. Kor. 11:24, 25) sisälsi Kristuksen inkarnaation, kärsimyksen ja ristinkuoleman jatkuvaa muistamista.
Kastetta (to loutron, to hagion) edeltävän uskontunnustuksen kysymyksineen ja vastauksineen mainitsee myös Eusebios (Kirkkohistoria VII 8-9, 2 pistin kai homologian ”usko ja tunnustus”). Vrt. samoin kasteeseen liittyvä tunnustus Hepr. 10:22-23! Apostolisten konstituutioiden mukaan (Kirja 7 § 42) 300-luvulla kastetun tuli lausua laajempi uskontunnustus. Augustinus puhui uskontunnustuksesta verbum abbreviatum ”lyhennetty sana”. Khrysostomos mainitsee 1. Piet. 3:21 lainauksen yhteydessä eis Khriston pisteoos homologia ”Kristukseen uskon tunnustuksen”. Lutherin Tunnustuskirjoihin 1990, s. 322-323 sisältyvä kasteen toimittamisen kaava noudattaa aidoimmillaan vanhakirkollista perinnettä. Niinpä jo Uusi testamentti mainitsee usein uskontunnustuksekseen pyrkiviä lyhyitä muotoiluja Matt. 28:19, Mark. 8:29, Joh. 17:3, Ap. t. 8:37, Room. 1:3-4, 8:29-30, 34, 10:9-10, 1. Kor. 12:3, 15:3-5, Fil. 2:6-11, Kol. 1:14-22, 1. Tess. 4:14, 1. Tim. 2:5-6, 3:16, 6:12, 2. Tim. 2:8, Hepr. 1:3-7, 4:14, 10:22-23, 1. Piet. 3:18, 1. Joh. 4:2. Uusi testamentti käyttää tunnustuksesta sanaa kaleen homologian ”hyvä tunnustus” (1. Tim. 6:12, 13. Lat. bonam confessionem), joka rinnastetaan jakeen 14 sanaan entolee ”käsky”. Ja homologian tees elpidos ”toivon tunnustus” kasteeseen liittyen (Hepr. 10:22-23). Sana ”toivo” on niin ikään kasteen sanastoa (Room. 5:5, Ef. 1:18, 4:4, 1. Piet. 1:3).
Alkuseurakunnassa uskon sisällöstä käytettiin sellaisia sanoja kuin paradosis, pistis, didakhee, paratheekee, entolee, keerygma, martyria, martyrion, logos, homologia, aleetheia, euangelion ja euangelion tou Khristou. Yksi näistä on pistis, joka merkitsee ”oppi”, esimerkiksi Gal. 1:23, Ef. 4:5, 13, 1. Tim. 1:4, 19, 2:7, 3:9, 4:1, 6, 5:8, 6:10, 21, Juud. 3, 20.
Uuden testamentin mukaan kokonaisia perhekuntia lapsineen on kastettu Ap. t. 16:15, 31-33, 18:8, 1. Kor. 1:16. Vrt. Ap. t. 10:2, 48. Hepr. 11:7 Nooa ”Jumalaa peläten valmisti arkin perhekuntansa pelastukseksi.” Samoin 1. Piet. 3:20 ”valmistettiin arkki mikä muutamille, tämä on kahdeksan sielua, he tulivat pelastetuiksi veden kantamana.” Arkin eli Kristuksen Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Tertullianus, Cyprianus ja Hieronymos näkivät Nooan arkin Kirkkoa tarkoittavana. Cyprianuksen kuuluisat sanat extra ecclesiam nulla salus ”Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta”. Edelleen hän sanoi Kirkosta Kristuksen morsiamena: ”Se pelastaa meidät Jumalalle, se ohjaa synnyttämänsä lapset hänen valtakuntaansa. Jokainen, joka on erossa kirkosta ja yhteydessä avionrikkojaan, sulkeutuu kirkolle annetuista lupauksista, ja joka jättää Kristuksen kirkon, hän ei voi saada Kristuksen palkkaa. Hän on vieras, epäpyhä, vihollinen. Jolla kirkko ei ole äitinä, hänellä ei Jumala voi olla isänä. Yhtä vähän kuin kukaan saattoi pelastua Nooan arkin ulkopuolella, yhtä vähän voi se, joka on kirkon ulkopuolella.” Origenes sanoo: ”Älköön kukaan uskotelko itselleen, älköön kukaan pettäkö itseään: tämän huoneen, se on kirkon, ulkopuolella ei kukaan pelastu, sillä jos joku menee ulos, hän tulee syylliseksi omaan kuolemaansa.” Irenaeus sanoo: ”Missä näet on kirkko, siellä on myös Jumalan Henki; ja missä on Jumalan Henki, siellä on kirkko ja kaikki armo.” Khrysostomoksen mukaan ”Jumala rakastaa kirkkoa enemmän kuin taivasta.” Kirkkoon kuulumisesta 2. Kleem. 14:1. Paavalin mukaan Ef. 4:4-5 on vain ”yksi ruumis (Kirkko) ja yksi Henki, niin kuin myös te olette kutsutut yhdessä kutsumuksenne toivossa: yksi Herra, yksi usko (oppi tai tunnustus), yksi kaste.” Hippolytoksen kastekaavan uskontunnustus käsitti myös uskon ”pyhään Kirkkoon.” Apostolinen uskontunnustus ilmaisi uskon ”pyhän katolisen Kirkon.” Vrt, Eusebios Kirkkohistoria V 18:5 ”pyhää kirkkoa”, VI 43:6 ”pyhään kirkkoon.” Augustana VII lausuu: ”yksi, pyhä kirkko (una sancta ecclesia) on pysyvä ikuisesti.” Kirkosta ovat piispat kirjoittaneet hyvän yleisesityksen sekä Anders Nygren (Kristus ja hänen kirkkonsa, 1966) että meillä Eino Sormunen (Kirkko – Kristuksen ruumis, 1963).
Nikaian-Konstantinopolin 381 tunnustus lausuu ”me tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi.” Jo toisen vuosisadan alkupuolelta on todisteita lapsikastekäytännöstä Aristides Ateenalainen, Justinus Marttyyri mainitsee 60-70 –vuotiaista miehistä ja naisista, ”jotka lapsuudesta (ek paidoon) ovat tehdyt opetuslapsiksi Kristuksessa” (1 Apol. 15.6). Näin ollen heidän lapsikasteensa on tapahtunut ensimmäisen vuosisadan lopulla! Verbiä ”tehdä opetuslapseksi” käytetään Matteuksen lähetyskäskyssä (28:19) ja Ap. t. 14:21. Lapsikasteen varhaisuuden puolesta ovat kirjoittaneet Albrecht Oepke, Johannes Leipold, Joachim Jeremias, Oscar Cullmann ja Ethelbert Stauffer.
On olemassa vielä eräs toinenkin teksti, joka tukee lapsikasteen apostolista alkuperää. Ap. t. 2:38-39 Pietari sanoi: ”Kääntykää ja kastattakoon kukin teistä Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, ja te saatte Pyhän Hengen lahjan. Sillä teille ja teidän lapsillenne on lupaus ja kaikille, jotka kaukana ovat, keitä hyvänsä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu.” Tämän todistuksen lapsikastekäytännöstä pitää tärkeänä Joachim Jeremias ja Aimo T. Nikolainen. Kutsuminen liittyy Jeesuksella kasteeseen Luuk. 18:16. Kreikan sanonta tois teknois hymoon ”teidän lapsillenne” tarkoittaa kuulijoiden omia lapsia, jotka ovat tästä kasteesta, Pyhän Hengen lahjasta ja lupauksesta osallisia. Sanaa doorea ”lahja” käytetään usein kasteeseen liittyen Ap. t. 8:20, 10:45, 11:17, Hepr. 6:4. Myös muualla käytetään lapsista puhuttaessa samaa sanaa Ef. 6:1, Kol. 3:20, 1. Joh. 2:12 ”Minä kirjoitan teille, lapsukaiset, sillä teidän syntinne ovat anteeksiannetut hänen nimensä tähden.” Tämä syntien anteeksiantaminen on tapahtunut juuri kasteessa. Vrt. Ap. t. 22:16, Kol. 1:13-14!, 2. Piet. 1:9, Barn. 11:1. Jakeen Kol. 1:13 aoristin verbimuodot ”on pelastanut” ja ”on siirtänyt” viittaavat kasteeseen.
Yhden mielenkiintoisen avaintekstin Markuksen evankeliumille 10:13-16 muodostaa pakanakristittyjen käyttämässä Septuaginta-käännöksessä oleva esikristilliseltä ajalta peräisin oleva Siirakin kirjan jae 34:25, joka kuuluu suomennettuna ja tulkittuna näin: ”Joka peseytyy (baptizomenos) kuolleen tähden ja sitä jälleen koskettaa (haptomenos, vrt. Mark. 10:13!, Luuk. 18:15), mitä hyötyä hän pesustansa (loutroo, sama sana kuin Ef. 5:26, Tiit. 3:5) saa?” Tässä Siirakin kirjan tekstissä on huomionarvoista se, että verbit ”peseytyä” ja ”koskettaa” muodostavat synonyymin. Tällöin Markuksen tekstistä nousee vääjäämättä esille kasteen kielenkäyttö. Samaa on sanottava sen jatkosta, jossa puhutaan syntiensä tähden paastoamisesta. Se puolestaan on tuttua noin vuodelta 100 jKr. peräisin olevasta Didakhe-kirjasta VII, 4, jossa on maininta kastettavan paastosta: ”Kastettavan käske paastota päivä tai kaksi ennen toimitusta.” Tähän voidaan lisätä kertomus Ap. t. 13:2-3, jossa esiintyvät toisaalta Pyhä Henki ja kasteen yhteydessä käytetyt verbit ”kutsua” (Matt. 18:2, Luuk. 18:16, Ap. t. 2:39), ”rukoilla” (Matt. 19:13, Luuk. 3:21, Ap. t. 8:13) ja ”kätten päällepaneminen” (Matt. 19:13, 15, Mark. 10:16, Ap. t. 8:17, 19:6, Hepr. 6:2). Nimenomaan jo lapsikasteessa saadaan Apologia IX,3 mukaan Pyhä Henki. Nämä kaikki jakeet ovat siis kasteen kieltä Uudessa testamentissa.
Myös Mark. 9:36-38, 42 (vrt. Matt. 18:1-6!) muodostaa kehykset lapsikastejaksolle Mark. 10:13-16. ”Ja ottaen pienen lapsen asetti sen heidän keskelleen ja otettuaan sen syliinsä (sama verbi kuin Mark. 10:16) sanoi heille: ”Joka ottaa tykönsä yhden tämänkaltaisen pienen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut; ja joka minut ottaa tykönsä, se ei ota tykönsä minua, vaan hänet, joka on minut lähettänyt.” Johannes sanoi hänelle: ”Opettaja, me näimme erään, joka ei seuraa meitä, sinun nimessäsi ajavan ulos riivaajia; ja me kielsimme (ekoolyomen on sama sana kuin ”estää” teknisenä terminä kasteesta Matt. 19:14, Mark. 10:14, Luuk. 18:16, Ap. t. 8:36, 10:47, 11:17) häntä, koska hän ei seurannut meitä.” ”Ja joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi olisi pantu hänen kaulaansa ja hänet olisi heitetty mereen.”
Tämä teksti antaa Jeesuksen omalla suulla lausuttuna todistuksen pienten lasten uskosta häneen, jota esimerkiksi helluntailaiset eivät hevin ota uskoakseen. Läntinen D-käsikirjoitus vielä tähdentää jakeessa 42 tätä tosiasiaa sanomalla ”uskon omistavaisina”. Mainittakoon, että helluntailaisten julkaisemassa Novumissa tätä käsikirjoitusta arvostetaan erityisesti Apostolien teoissa. Osmo Tiililä pitää lapsikasteen vaikeutena riippumista uskosta, ”eikä imeväisillä voi olla vielä mitään tietoista uskoa”. Häntä seuraten sama ongelma on myös uuspietisti Raimo Mäkelällä: ”Toisaalta se panee varomaan puhetta pikkulasten uskosta, josta emme siis voi mitään tietää Jumalan ilmoituksen emmekä kokemustemme ja psykologisen tietämyksemme perusteella.” Antti J. Pietilä niin ikään kieltää uudestisyntymisen kasteessa ja pienten lasten uskon. Samaa on sanottava Uuras Saarnivaaran ja Urho Muroman epäraamatullisesta kasteteologiasta. Myös reformoitu teologi Karl Barth suhtautui torjuvasti lapsikasteeseen. Eero Huovinen on kirjoittanut asiasta valaisevan kirjan Fides infantium. Martti Lutherin käsitys lapsen uskosta (1991).
Yksi merkillisimpiä sanoja Markuksen esityksessä 10:13 on verbin epitimaoo ”nuhdella” käyttö juuri tässä yhteydessä. Se on käännössana arameankielisestä termistä ge`ar ”moittia” ja jonka kreikkalaista vastinetta on käytetty näin ollen pahan hengen nuhtelemisesta kasteessa! Myös Vanhan testamentin hepreassa (ga`ar) sitä käytetään Saatanan nuhtelemisesta (Sak.3:2). Näin ollen myös Matteuksen Isä meidän –rukouksessa pyydetään ”vaan pelasta meidät Paholaisesta” (6:13). Edellä on Luukkaan 11:2 mukaan jo varhain toisella vuosisadalla pyydetty ”tulkoon Pyhä Henkesi meihin ja puhdistakoon meidät.” Puhdistaminen kuuluu sinänsä Pyhän Hengen saamiseen (Ap. t. 15:9) ja toisaalla kasteeseen (Ef. 5:26). Toinen Luukkaan tekstin D-käsikirjoitus lukee ”tulkoon meihin sinun valtakuntasi.” Vrt. tähän valtakunnan vastaanottaminen (Mark. 10:15, Luuk. 18:17). Pyhä kaste todellakin vapauttaa kastetun Saatanasta, jota myös Martti Luther käyttää Vähä katekismuksensa kastekaavassa. Samaa todistavat yhtäpitävästi Matt. 19:13 ja Luuk. 18:15. Samaa ”nuhdella”-verbiä käytetään Luuk. 17:3 synnistä nuhdeltaessa, joka liittyy kääntymiseen ja anteeksiantamiseen. Lutherin kyseisen kastekaavan käytön soisi lisääntyvän lapsia kastettaessa, sillä se on asiasisällöltään syvästi raamatullinen.
Kummien käyttö
Tässä yhteydessä sivuamme kummien käyttöä jo mahdollisesti Uuden testamentin aikana. Siihen antaa aihetta Johanneksen evankeliumin 9:21 maininta: ”Kysykää häneltä; hänellä on kyllin ikää, puhukoon itse puolestansa.” Kummilaitoksen tuntee ensimmäisenä Tertullianus. Kummien asema on haasteellinen kastettavan myöhempää kristillistä opetusta ajatellen. Siihen velvoittaa Matteuksen evankeliumiin sisältyvä itsensä Kirkon Herran antama kaste- ja lähetyskäsky 28:18-20, joka pitää sisällään myös aivan pienimmätkin vauvat, kirkon todelliset jäsenet vanhempien kristittyjen ohella. Ja juuri näitä eri-ikäisiä kristittyjä apostoli Johannes on tahtonut muistaa tärkeillä sanoillaan:
”Minä kirjoitan teille, lapsukaiset, sillä synnit ovat teille anteeksi annetut hänen nimensä tähden. Minä kirjoitan teille, isät, sillä te olette oppineet tuntemaan hänet, joka alusta on ollut. Minä kirjoitan teille, nuorukaiset, sillä te olette voittaneet Paholaisen. Minä olen kirjoittanut teille, lapsukaiset, sillä te olette oppineet tuntemaan Isän. Minä olen kirjoittanut teille, isät, sillä te olette oppineet tuntemaan hänet, joka alusta on ollut. Minä kirjoitan teille, nuorukaiset, sillä te olette väkevät, ja Jumalan sana pysyy teissä, ja te olette voittaneet Paholaisen.” (1. Joh. 2:12-14).
Markuksen tekstissä 10:16 on sanat siitä kuinka Vapahtaja otti aivan pieniä lapsia syliinsä siunaten pani kätensä heidän päälleen. Tässä on alkutekstissä vain tämän ainoan kerran esiintyvä verbi ”siunata”. Se on kata-prepositiolla vahvistettu verbi kateulogei ja osoittaa toiminnan voimakkuuden. Jo Vanhassa testamentissa on lupaus siitä kuinka ”hän siunaa sinun lapsesi sinun keskelläsi” (Ps. 147:13).
Vanhan testamentin mukaan Jumala tahtoo ”siunata niitä, jotka Herraa pelkäävät, niin pieniä kuin suuriakin” (Ps. 115:13). Uuden liiton lupauksessa sanotaan edelleen: ”Silloin ei enää toinen opeta toistansa eikä veli veljeänsä sanoen: ´Tuntekaa Herra´. Sillä he kaikki tuntevat minut, pienimmästä suurimpaan, sanoo Herra; sillä minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejänsä” (Jer. 31:34). Jooel 2:16 on mainittu seurakuntaan kuuluviksi erityisesti ”rintoja imeväiset”. Jeesus lainaa Psalmia 8:3: ”Lasten ja imeväisten suusta sinä olet valmistanut itsellesi kiitoksen” (Matt. 21:16). Nämä sanat ovat taustana sille, mitä Jeesus opettaa pienten lasten esikuvallisuudesta aikuisille. Jeesus sanoi: ”Niin hän kutsui tykönsä pienen lapsen, asetti sen heidän keskellensä ja sanoi: ´Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule pienten lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan. Sen tähden, joka nöyrtyy tämän pienen lapsen kaltaiseksi, se on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka ottaa tykönsä yhden tämän kaltaisen pienen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut. Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen” (Matt. 18:2-6).
Tulkoon tässä yhteydessä oikaistuksi yksi useimmiten väärinymmärretty jae Mark. 16:16. Sitä on virheellisesti käytetty uskon ja kasteen järjestyksen osoituksena, vaikka alkutekstin mukainen käännös puhuu tätä tulkintaa vastaan. Oikea käännös kuuluu: ”joka on (kertakaikkisesti) uskonut ja tullut kastetuksi, hänet tullaan pelastamaan, mutta joka ei ole uskonut, hänet tullaan tuomitsemaan”. Baptistheis on passiivin aoristin 1. partisiippi, joka osoittaa, ettei kaste ole ihmisen oma suoritus ja uskon tarjous. Tässä on asian vakavuus: viimeisellä tuomiolla kastettukin joutuu tuomittavaksi, jos hän ei ole kuollessaan uskonut Jeesukseen!
Tekstimme äärellä on käynyt ilmeiseksi se tosiasia, että myös aivan pienet lapset ovat alun alkaen kuuluneet kristilliseen seurakuntaan kasteen kautta siinä missä vanhan liiton poikalapsetkin liitettiin seurakunnan yhteyteen ympärileikkauksen yhteydessä kahdeksan päivän ikäisinä. Tästä on olemassa selvä viittaus Uudessa testamentissa, jossa Kolossalaiskirjeen 2:11-12:ssa ovat paljon puhuvat sanat: ”ja hänessä te myös olette ympärileikatut, ette käsillä tehdyllä ympärileikkauksella, vaan lihan ruumiin poisriisumisella, Kristuksen ympärileikkauksella: ollen haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös hänen kanssaan olette herätetyt Jumalan vaikuttaman uskon kautta, joka herätti hänet kuolleista.” Room. 2:29 mukaan ympärileikkaus tapahtuu Hengessä. Ap. t. 21:21 Paavali ei enää edellyttänyt ympärileikkausta. Kasteessa Jumala vaikuttaa uskon kautta pelastuksen, jota ei ole syytä väheksyä pientenkään lasten kohdalla. Meidän aikuisten ylpeä järkemme usein loukkaantuu tällaiselle puheelle Jumalan pelastavasta tahdosta ja armoihin ottamisesta pienten lasten henkilökohtaisesta uskosta puhuttaessa.
Lassi Mattila, teol. yo, Helsinki
Mikä on pyhän kasteen merkitys? Onko se hetken kestävä, ihmisten suorittama tunnustautumisrituaali, jonka merkitys nykyisyydessä on lähes yhdentekevä – vai voisiko sillä olla jotakin sisältöä ja merkitystä myös tähän päivään? Jotta ymmärtäisimme pyhää kastettamme, meidän täytyy katsoa, millaisille ihmisille ja mihin tarpeeseen Jumala kasteen lahjan antaa.
”Mutta oli mies, fariseusten joukosta, nimeltä Nikodeemus, juutalaisten hallitusmiehiä. Hän tuli Jeesuksen tykö yöllä ja sanoi hänelle: ’Rabbi, me tiedämme, että sinun opettajaksi tulemisesi on Jumalasta, sillä ei kukaan voi tehdä niitä tunnustekoja, joita sinä teet, ellei Jumala ole hänen kanssansa.’ Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: ’Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa’. Nikodeemus sanoi hänelle: ’Kuinka voi ihminen vanhana syntyä? Eihän hän voi jälleen mennä äitinsä kohtuun ja syntyä?’ Jeesus vastasi: ’Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan. Mikä lihasta on syntynyt, on liha; ja mikä Hengestä on syntynyt, on henki. Älä ihmettele, että minä sanoin sinulle: teidän täytyy syntyä uudesti, ylhäältä.’” (Joh. 3:1-7)
Nikodeemus oli arvostettu mies juutalaisten keskuudessa. Nyt hän oli tullut antamaan Jeesukselle tunnustusta. Jeesuksen vastaus vain tuntuu olevan hyvin erikoinen – eihän se nyt liity ollenkaan siihen, mitä varten Nikodeemus oli tullut Jeesuksen luo. Eikö Jeesuksen olisi pitänyt ottaa kiitollisuudella vastaan Nikodeemuksen tunnustus: ”Sinä Jeesus olet suuri Jumalan lähettämä opettaja, joka olet tullut kirkastamaan meille Jumalan lain. Kyllä minä olen kuullut, miten saarnaat Mooseksen laista – ja se on kaikki ihan oikein! Jumalan lain noudattamisesta on tullut niin pinnallista näinä päivinä – tuskin kukaan sitä ottaa todesta. Mutta nyt Jumala on lähettänyt sinut opettamaan meille Jumalan lain ja vahvistamaan sen jopa suurilla tunnusteoilla! Suuri on Israelin Jumala!”
Nikodeemuksen innostuneen vuodatuksen jälkeen, on hetken hiljaisuus ja sitten Jeesus aloittaa vakavana oman kovan saarnansa. Mikä lihasta on syntynyt on ja pysyy lihallisena. Liha pysyy aina lihana, vaikka se kävisi mitkä tahansa koulut läpi. Syntisen ihmisen taistelu omaa syntiänsä vastaan on mahdoton tehtävä: mitä enemmän tässä synnin suossa rimpuilee, sitä syvemmälle vajoaa. Jeesus osoitti Nikodeemukselle, että tämän elämässä oli jotakin pahasti vialla. Niin pahasti, että Nikodeemus tarvitsisi ihan kokonaan uuden elämän. Vähän kuin lääkäri sanoisi potilaalleen: ”Nyt on niin paha tilanne, etteivät mitkään pillerit ja leikkaukset auta: sinä tarvitsisit ihan uuden elämän.” Jotta syntinen pääsisi Jumalan kanssa iankaikkiseen elämään, uuteen luomakuntaan, hän tarvitsee kokonaan uuden elämän: hänen täytyy syntyä uudestaan ylhäältä, Jumalasta. Mutta miten voi ihminen synnyttää itsensä uudestaan ja vieläpä Jumalasta? Eikö tämä ole ihan mieletöntä puhetta? Kyllä, sitä tämä on langenneelle ihmiselle: järjetöntä puhetta. Ehkä juuri siksi pyhän kasteen merkitys on useasti myös niin hämärä ja vaikeatajuinen meille kristityillekin – sillä juuri uuden syntymän pyhä kaste meille lupaa ja antaa. ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan.”
Kaikessa yksinkertaisuudessaan ja käsittämättömyydessään pyhä kaste lupaa meille paikan Jumalan uuteen luomakuntaan, jossa saamme elää ikuisesti täydellisessä yhteydessä Jumalaan ja muihin ihmisiin. Pyhä kaste lupaa meille kaksi ihmeellistä asiaa, jotka ovat meille itsellemme täysin mahdottomia: 1) kaste lupaa surmata meissä asuvan syntisen luonnon ja 2) kaste lupaa meille elämän osana Jumalan luomaa uutta luomakuntaa. Näiden kahden lupauksen sisältö voitaisiin tiivistää siihen, että kasteessa Jeesukseen Kristukseen, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, me olemme yhteenkasvaneet Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen (Room. 6).
Kaste tuhoaa meissä olevan synnin, koska meidät on liitetty Jeesuksen kuolemaan. Meissä kastetuissa ei tee enää työtään sama kuolema kuin maailmassa, vaan Jeesuksen kuolema. Jeesuksen kuolema oli kuolema pois synnistä, ja sitä se on myös meille pyhän kasteen liitossa. Kaikki kärsimys on Jumalan työtä, jolla hän riisuu meitä syntisestä luonnostamme. Vasta ajallinen kuolemamme tuhoaa lopullisesti synnin meistä pois. Mutta jo nyt ovat syntimme Jumalan silmissä tuhotut Jeesuksessa Kristuksessa.
Kaste myös synnyttää meissä uuden elämän, koska kasteessa meidät on liitetty myös Jeesuksen ylösnousemukseen. Uusi syntyminen on jo nyt annettu meille, vaikka se ei olekaan vielä täydelliseksi tullut. Vasta kuolleiden ylösnousemuksessa me saamme pukeutua siihen täydelliseen uuteen syntymiseen, jonka pyhä kaste meille lupaa. Mutta jo nyt Isä Jumala näkee meissä vain Poikansa Jeesuksen pyhyyden ja puhtauden, johon meidät on kasteessa puettu (esim. Gal. 3:26-27).
Jotta siis Jumala voisi pukea meidät taivaallisen majaamme, hänen täytyy riisua yltämme maallinen majamme. Vaikka sinusta tuntuu ja näyttää siltä, että Jumala tahtoo sinulle pahaa, kun Hän vie sinut kärsimyksiin ja lopulta kuolemaan, niin saat luottaa siihen, että tällä kaikella Jumala vain toteuttaa sinun kastettasi. Jotta Jeesuksen elämä tulisi sinussa näkyviin, täytyy Jumalan antaa sinulle kärsimystä, ahdistusta, kipua ja lopulta ajallinen kuolema. Tästä Paavali puhuu mm. 2. Korinttolaiskirjeessä (esim. 2. Kor. 4:7 – 6:10).
Mikä siis on pyhän kasteesi lohdutus? Voisiko sillä olla jotakin merkitystä myös sinulle tänään? Kysytäänpä vähän toisella tapaa: onko Jeesuksen kuolemalla ja ylösnousemuksella mitään merkitystä? Sillä Jeesukseen, hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa, on sinut kasteessa liitetty. Kaikki mitä Jeesus on elämällään, kuolemallaan ja ylösnousemisellaan ansainnut, on sinun pyhän kasteen liitossa. Sinun on syntien anteeksiantamus, sinun on synnin kuolema, sinun on uusi elämä.
Kasteen vaikutus ei rajoitu vain kastehetkeen, vaan kaste tekee sinussa työtään jatkuvasti. Sinun on paras alkaa kunnioittaa kastettasi jo täällä ajassa, sillä sinun kasteesi on se ihana uusi syntymä, jossa sinä vietät koko iankaikkisuutesi. Todistaahan Jeesus, että kasteessa annettu Pyhän Hengen lahja on annettu lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään (Joh. 3:5; 4:14; 7:38).
Sinä saat turvata kasteesi varmoihin lupauksiin kaikessa hädässä, mikä sinua kohtaa. Kaiken synnin, joka ahdistaa sinua, täytyy kasteesi lupausten edessä irrottaa sinusta otteensa. Vaikka vielä täällä ajassa synnin taakka voi painaa maahan saakka, niin taivaassa ei milloinkaan, niin kuin virressä veisataan (virsi 146). Vielä pienen hetken täällä ajassa kärsittyäsi on Jeesus ottava sinut luokseen kotiin. Siellä Jumala pyyhkii kaikki sinun kyyneleesi pois ikuisesti. Ja nyt jo täällä ajassa on taivas läsnä, Jeesus läsnä. Sanassaan ja sakramenteissaan hän on jo nyt luonamme, sulkee meidät syleilyynsä ja pyyhkii kyyneleemme pois: ”Älä pelkää. Minä olen sinun kanssasi jo nyt. Jaksa vielä hetki täällä synnin maassa. Minä teen vielä vähän sinun kauttasi valtakuntani työtä, mutta kun viimeinen sinulle antamani sana on sanottu ja teko tehty, otan minä sinut luokseni ikuiseen rauhaan. Silloin kaikki murhe ja huokaus on pois otettu ja jäljellä ovat vain riemu ja ilo.”
Paavalin sanoin: ”Jos me elämme, niin elämme Herralle, ja jos kuolemme, niin kuolemme Herralle. Sentähden, elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat. (Room. 14:8)”
Aamen.
Concordia-piirin hartaus CA IX, 28.1.2011
Roomalaiskirjeen mukaan II
Matti Roininen
Oheinen kirjoitus on loppuosa edellisessä numerossa julkaistuun kirjoitukseen.
Kun todettiin, että ihminen on vanhurskauttamisessa passiivinen Jumalan työn kohde, ei siitä tule tehdä johtopäätöstä, jonka mukaan vanhurskauttava usko olisi passiivinen olotila. Uskoa ei kuvata oikein, jos sitä verrataan kahta astiaa yhdistävään putkeen ikään kuin usko olisi vain kanava, jota myöten Jumalan armo ja vanhurskaus virtaavat ihmiseen. Vastoin epämääräisiä selityksiä on pidettävä kiinni siitä, että vanhurskauttava usko on aktiivista Pyhän Hengen vaikuttamaa toimintaa, jossa tartutaan Kristuksen sanaan.
Kun Paavali esittää loogisena johtopäätöksenä, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, hän liittää jatkoksi ulossulkevan eli eksklusiivisen ilmaisun ”ilman lain tekoja” (vrt. Room. 3:21). Uskonvanhurskaus ja lainvanhurskaus ovat tällöin toisensa poissulkevia.
Kun vanhurskauttaminen tapahtuu ilman lain tekoja, kysymyksessä on koko voimassa oleva laki niin kuin edellä oleva tekstiyhteyskin osoittaa. Vanhurskauttaminen tapahtuu siis ilman kymmenen käskyn tai rakkauden kaksoiskäskyn noudattamista.
Tulemme Jumalan edessä vanhurskaiksi uskosta Kristukseen, sillä ei mikään liha tule vanhurskaaksi lain teoista (Gal. 2:16). Jo itse armon käsite sulkee lain teot vanhurskauttamisen ulkopuolelle, sillä muutoin armo ei olisikaan armo (Gal. 2:21).
Paavali tarkoittaa eksklusiivisilla ilmaisuilla yhtä ja samaa asiaa. Hän tukee uskonvanhurskautta erottamalla lain ja evankeliumin toisistaan vanhurskauttamisessa. Hän ei tällä menettelyllä kumonnut lakia (Room. 3:31, vrt. Matt. 5:17–20). Hän pitää lain ja evankeliumin erottamisella voimassa oikean vanhurskauttamisopin ja lain kunnioituksen samaan aikaan. Tämä on huomioitava myös nykyaikana, sillä kaiken harhauskoisuuden ja lahkolaisuuden ytimenä on omaan vanhurskauteen luottaminen sekä sen seurauksena lain ja evankeliuminen sekoittaminen.
Neljännessä luvussa tulee esiin juutalaisille vaikea kysymys, kun pyrittiin sovittamaan yhteen Aabrahamin vanhurskaus ja heidän lainvanhurskautensa (vrt. Joh. 8). Kun Paavali ottaa Aabrahamin esimerkiksi uskonvanhurskaudesta, hän erottaa heti alkuunsa uskonvanhurskauden tekojen vanhurskaudesta. Jälkimmäinen kuuluu ”lihan” eli ihmisluonnon saavutuksiin. Kerskaus niistä voi johtaa kiitoksiin ihmisten puolelta, mutta ei Jumalan edessä. Vanhurskaus Jumalan edessä on eri asia kuin vanhurskaus ihmisten edessä. Vanhurskauttamisopissa on kysymys vanhurskaudesta Jumalan edessä.
Aabrahamin usko ei syntynyt hänessä itsestään, vaan sen edellytyksenä oli Jumalan lupaus. Kun hän uskoi Jumalaa, hänen uskonsa luettiin hänelle vanhurskaudeksi sillä hetkellä ilman tekoja. ”Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta.” (Room. 4:4) Töitä tekevälle luetaan palkkaa sitä mukaa kuin hän niitä tekee. Siinä on ansaitsemisen perusta ihmisten kesken, mutta se ei sovellu vanhurskauteen Jumalan edessä. Kysymyksessä on kertakaikkinen lahja Kristuksen ansiosta ja armosta.
Aabrahamin esimerkin valossa nähdään, kuinka karkeaa harhaoppia on se, jonka mukaan vanhurskautenamme Jumalan edessä on uskon ja tekojen summa. Pienikin rehellisyys tässä asiassa paljastaa toivottomuuden ja ulkokultaisuuden. Ihminen ei voi koskaan elämänsä aikana saavuttaa vanhurskautta, sillä aina on joku teko tekemättä tai tehty kelvottomasti. Kuitenkin kyseinen harhaoppi on ollut kautta aikojen yleinen. Sen kannalla ovat katoliset, protestanttiset lahkot ja myös luopioluterilaiset, jotka ovat hyväksyneet paavikirkon kanssa ”Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista” (esim. kohta 4.2).
Armo ja ansio ovat vanhurskauttamisessa sovittamattomia vastakohtia (Room. 4:5). Ihmismielen katkeruutta on vaikea kuvata, kun hän toteaa ansionsa kelvottomiksi, mutta näkee, kuinka Jumala vanhurskauttaa jumalattomat armosta. Kun Jumala lukee uskon vanhurskaudeksi, tarkoittaa se syntien anteeksiantamuksen uskomista (Room. 4:5–8, vrt. Matt. 20:1–16).
Jumalattomalla ei ole omasta takaa mitään vanhurskauttamisen edellytystä. Jumala luki pyhälle, viattomalle Pojalleen koko maailman synnit. Pojan aikaan saama kuuliaisuus syntien sovittamiseksi luetaan jumalattomien hyväksi, kun nämä kääntyvät ja uskovat evankeliumin. Se, joka ei käänny katumuksessa Vapahtajan puoleen, jää osattomaksi Jumalan vanhurskaudesta ja pysyy tuomion alaisena (Joh. 3).
Avainsana neljännen luvun ymmärtämiseksi on vanhurskauden ”lukeminen”. Tämä sana esiintyy jakeissa 3, 4, 5, 6, 8, 9, 10, 11, 22, 23 ja 24 eli yhteensä 11 kertaa. Lukeminen (kreikaksi logidsomai) tarkoittaa alkuperäisessä merkityksessä tuomarin päätöksen lukemista eli antamista. Tämä sana tuli käyttöön myös silloin, kun työntekijälle maksettiin palkka sopimuksen mukaan. Rahat luettiin hänen kouraansa. Toinen on se, joka lukee ja toinen se, jolle luetaan eli ottaa vastaan. Aabraham sai Jumalan vanhurskauden juuri sillä hetkellä, kun Jumala ”luki” sen hänelle. Aabraham pysyi tässä luetussa vanhurskaudessa uskoen toivossa, koettelemuksissa ja teoissa.
Tämän esityksen lainaukset on otettu v. 1938 käyttöön otetusta suomennoksesta, joka noudattaa ”lukemisen” osalta vuosituhantista kääntämistapaa alkaen Septuagintasta (VT kreikaksi 200-luku e. Kr.). Nykyinen kirkkoraamattu on otettu käyttöön v. 1992 uutena käännöksenä. Siinä on toteutettu menettelytapoja, jotka on tuotu esille kirkon virallisessa raamattukannanotossa (”12 teesiä Raamatusta” v. 1972): ”Uudet kääntämisperiaatteet tähtäävät lauseiden todellisen ajatuksen siirtämiseen nykykielelle… On pyrittävä sanomaan, mitä tämän päivän tilanteessa merkitsee Jumalan sana, joka on Raamattuun kirjoitettu… Tarkkaa rajaa Raamatun selittämisen ja soveltamisen välillä ei ole.” (12. teesi)
Kun vanha käännös (1938) lausui: ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi” (Room. 4:3), uusi KR esittää: ”… Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi”. Sanan vaihtaminen on virhe, sillä ”katsoa” tarkoittaa havainnon tekemistä. Sanomalehtityylillä tehty käännös ei muutenkaan ole tekstiuskollista. Syynä mullistukseen on pyrkimys tukea ekumeenista käsitystä, jonka mukaan vanhurskauttamista pidetään katoliseen tapaan prosessina. Ihmisellä on siinä välttämättömäksi katsottu, mutta kuitenkin vain kuviteltu osuus vapaan tahdon nojalla (”vapaa valinta”). Sen sijaan, että Jumala oli vanhurskauttamisessa subjekti, hänestä tehdään arvioitsija. Samalla itse vanhurskauttaminen etääntyy futuristiseksi asiaksi. Raamattuun luetaan sisälle tulkinta, joka hylkää vanhurskauttamisen kertakaikkisuuden. Paavali sitä vastoin todistaa: ”Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta…” (Room. 5:1)
Kaikki siunaus seuraa uskonvanhurskautta niin kuin junassa vaunut veturia.
Kun Aabraham ikääntyessään heikkeni omiin mahdollisuuksiin nähden, niin uskossa ja toivossa hän vahvistui. ”Sen tähden se luettiinkin hänelle vanhurskaudeksi.” (Room. 4:22) Vanhurskauttavaan uskoon kuuluu varmuus, joka säilyy ja vahvistuu koettelemuksissa. Sen sijaan epäilys on melkein kieltämistä. Se on verrattavissa heikolle jäälle astumiseen.
Se, mikä Aabrahamista kirjoitettiin, on kirjoitettu kaikkia uskovia varten (Room. 4:23, 24). Aabraham uskoi tulevaan Kristukseen, mutta me Kristukseen, joka on tullut. Aabraham uskoi Jumalaan, joka tekee kuolleet eläviksi (Room. 4:17). Me panemme toivomme Kristukseen, joka tulee toisen kerran viimeisenä päivänä ja herättää meidät kuolleista. Jumalan edessä kelpaava vanhurskaus on määrä lukea ilman tekoja meille niin kuin Aabrahamille, ”kun uskomme häneen, joka kuolleista herätti Jeesuksen, meidän Herramme” (Room. 4:24).
Jeesus on ”alttiiksi annettu” eli tuomittu ja teloitettu meidän syntiemme tähden, että meillä olisi syntien anteeksiantamus. Jeesus on ”kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden” (Room. 4:25).
Isä korotti Välimiehemme oikealle puolelleen taivaissa. Jeesus on nyt vanhurskautemme Isän tykönä. Pyhä Henki osoittaa maan päällä maailmalle todeksi vanhurskauden, ”koska minä menen Isän tykö, ettekä te enää näe minua” (Joh. 16:10). Vanhurskaus ei ole ainoastaan ylhäällä, vaan myös lähellä apostolisessa sanassa ”sinun suussasi ja sinun sydämessäsi” (Room. 10:8). – Lasten ruokkimiseen ei riitä, että äiti sanoo lähtiessään ruokaa olevan kaapissa ylähyllyllä. Kun he eivät voi sitä itse ottaa, se on tuotava alas heidän ulottuvilleen. Pyhä Henki tuo vanhurskauden taivaasta meille evankeliumissa, josta kaikki sen saavat (Room. 1:16, 17).
Ilman Kristuksen herättämistä meillä ei olisi anteeksiantamusta ja vanhurskautta Jumalan edessä. Kristus on herätetty kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden. Ilman hänen ylösnousemustaan meillä ei voisi olla vanhurskauttavaa uskoa (1. Kor. 15:17). Nyt me uskomme sen voiman mukaan, jolla Jumala herätti Jeesuksen kuolleista ja asetti hänet oikealle puolelleen taivaissa (Ef. 1:19ss.).
Kun Lutheriin vedoten esitetään, että Kristus on vanhurskauttajana uskossa läsnä, on ensiksi selvitettävä, kuinka hän tulee sydämeen. Luther tosiaan opetti, että Kristus on vanhurskauttajana ja Vapahtajana uskossa läsnä oleva. Toiseksi on huomioitava, että usko tarttuu silloin Kristuksen sanaan. Ilman sitä usko harhailee pimeillä poluilla vanhurskautta vailla. Kristus on samaan aikaan vanhurskautenamme Isän luona ja vanhurskauttajana sydämissämme sanan ja uskon kautta. Vrt. ”uusi suomalainen Luther-tutkimus”.
Jeesuksen nouseminen kuolleista oli apostolien julistuksessa keskeisellä sijalla alusta lähtien. ”Teille ensiksi Jumala on herättänyt Poikansa ja lähettänyt hänet siunaamaan teitä, kun käännytte itsekukin pois pahuudestanne.” (Ap. t. 3:26) Kun Paavali todisti Kristuksesta Antiokiassa ensimmäisellä lähetysmatkallaan, hänen saarnansa huipentui Jeesuksen kuolleista herättämiseen. Tässä Jumalan teossa julistetaan syntien anteeksiantamus. Tässä Jumalan teossa tulee vanhurskaaksi jokainen, joka uskoo (Ap. t. 13:32–39).
Vanhurskauttamisopin tuntemisesta ja tunnustamisesta seuraa erottautuminen vääristä opettajista ja uskonnollisista yhteisöistä niin kuin kristityt erkanivat juutalaisista synagoogista. ”Mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä?” (2. Kor. 5:19ss.; 6:14–18). Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan olipa kysymys opista tai elämänvaelluksesta (Gal. 5:9; 1. Kor. 5:6).
Palaamme vielä Roomalaiskirjeen teemaan (Room. 1:16–17). Jumalan vanhurskaus ilmestyy evankeliumissa uskosta uskoon. Paavali ei sano, että vanhurskaus ilmestyisi uskosta uskoon ikään kuin toisen ihmisen usko, seurakunta, kirkko tai tämän virka olisi vanhurskauden autoritäärinen välittäjä. Siellä, missä evankeliumi on suullisesti julistettuna tai kirjoitettuna, Jumalan vanhurskaus on uskolla omistettavissa. Evankeliumin voima ei ole siitä riippuvainen, kun sen esittää (Fil. 1:12–30).
Ev. lut. Tunnustuskirjojen todistus vanhurskauttamisesta: ”Aabraham tuli vanhurskaaksi Jumalan edessä ainoastaan uskon kautta välimiehen tähden, ilman tekojen myötävaikutusta, ei ainoastaan aluksi kääntyessään epäjumalisuudesta ja ollessaan vailla kaikkia tekoja, vaan jäljestäpäinkin, tultuaan uudistetuksi Pyhän Hengen kautta ja ollessaan monen ihanan hyvän teon kaunistama.” (s. 489)
”Me siis näin ollen uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Kristuksen koko persoonan koko kuuliaisuus, jota hän meidän tähtemme hamaan häpeällisimpään ristinkuolemaan saakka Isälle osoitti, luetaan meidän vanhurskaudeksemme.” (s. 494)
Hyljättävien harhojen joukossa mainitaan mm.: ”Että usko ei tarkkaa ainoastaan Kristuksen kuuliaisuutta, vaan hänen jumalallista luontoaan ja sen meissä asumista ja vakuuttamista, ja että meidän syntimme peitetään Jumalan edessä tämän meissä asumisen kautta.” (s. 495, kohta 4)
Harhaoppien joukossa mainitaan myös seuraava: ”että uskonvanhurskauteen Jumalan edessä kuuluu kaksi asiaa eli osaa, jotka sen muodostavat, nimittäin armollinen syntien anteeksiantamus ja sitten toiseksi myös uudistus eli pyhitys.” (s. 492)
Lutherin todistus: ”Jos näet vanhurskauttamisopista luovutaan, samalla silloin luovutaan koko kristillisestä opista.” (Gal. pid. selitys s. 23)
”Jos olemme Hengen mukaan syntyneitä lapsia, niin aivan varmaan on odotettavanamme vaino lihan mukaan syntyneen veljemme taholta… Paavilaiset vainoavat meitä hurskausoppimme takia; jos sen peruuttaisimme, he kohta lopettaisivat vainoamisensa, ja kiihkoilijat kiittäisivät meitä, jos hyväksyisimme heidän tuhoisat erheensä. Kummatkin vihaavat ja vainoavat meitä ankarasti, koska me kiroamme heidän jumalattomuutensa.” (m. t. s. 540)
”Suurta on siis uskossa omistaa Kristus, maailman syntien kantaja, ja tämä usko yksin luetaan vanhurskaudeksi, Roomalaiskirjeen 3. luku (Room. 3:28) ja 4. luku (Room. 4:5).” (m. t. s. 167)
Paul Kretzmann, USA
Aabrahamin paluu Kanaaniin
13:1: ”Niin Abram lähti pois Egyptistä, hän ja hänen vaimonsa ja kaikki, mitä hänellä oli, ja Loot hänen kanssaan, Etelämaahan.” Aabraham palasi nyt yhdessä Lootin kanssa – joka, kuten saamme tässä tietää, oli seurannut häntä Egyptiin – Kanaaniin suurine omaisuuksineen. Hän valitsi paluutaan varten saman reitin, jota hän oli tullut. Hänen ensimmäinen pysähdyspaikkansa oli Kanaanin eteläisen osan suurella tasangolla.
13:2: ”Abram oli hyvin rikas: hänellä oli karjaa, hopeata ja kultaa.” Tämä huomautus on pantu tähän selityksenä sille ongelmalle, joka myöhemmin syntyi hänen ja Lootin välille.
13:3–4: ”Ja hän vaelsi, kulkien levähdyspaikasta toiseen, Etelämaasta Beeteliin asti, aina siihen paikkaan, missä hänen majansa oli ensi kerralla ollut, Beetelin ja Ain välillä, siihen paikkaan, johon hän ennen oli rakentanut alttarin; ja Abram huusi siinä avuksi Herran nimeä.” Matka pohjoista kohti täytyi luonnollisesti tehdä kiirettä pitämättä, sillä matkustaminen oli hidasta suurten laumojen kanssa, jotka olivat ravintonsa tähden riippuvaisia laidunmaasta matkan varrella. Mutta lopulta karavaanit tulivat jälleen aiemman oleskelupaikkansa lähistölle, sinne, missä heidän leirinsä oli ollut ennen nälänhätää, Beetelin ja Ain välille. Kertomuksessa korostetaan sitä, että tämä oli sen alttarin paikka, jonka Abram oli tehnyt oleskellessaan ensimmäisen kerran tuossa maassa. Abramin elämänhistoriassa oli tärkeä kohta se, että hänen kokemuksensa Egyptissä oli opettanut hänet kääntymään takaisin Herran luokse koko sydämestään. Hänen kaipuunsa kohdistui nyt Häneen, joka oli luvattu hänen jälkeläisekseen, Messiaaseen, jonka oli määrä tuoda siunaus ja pelastus maailmalle. Sen tähden Abram alkoi jälleen pitää jumalanpalveluksia, joissa rukoiltiin ja saarnattiin. Hän alkoi palvella Herraa perheensä kanssa. Siten hän tunnusti myös pakanoiden edessä oikean Jumalan ja sydämensä toivon. Ajallinen, maallinen omaisuus ei ole uskovien todellinen onni, vaan se, että he omistavat Kristuksen ja hänen pelastuksensa.
Loot valitsee Sodoman tasangon
13:5–6: ”Ja myöskin Lootilla, joka vaelsi Abramin kanssa, oli pikkukarjaa, raavaskarjaa ja telttoja. 6. Eikä maa riittänyt heidän asuakseen yhdessä, sillä heillä oli paljon omaisuutta, niin etteivät voineet yhdessä asua.” Sekä Abram että Loot olivat tällä välin rikastuneet valtavan paljon. He omistivat laumoittain lampaita, vuohia, karjaa, aaseja ja kameleja sekä välttämättömiä mies- ja naispalvelijoita, jotka huolehtivat paimentamisesta sekä työstä leirissä, jonka on täytynyt näyttää varsinaiselta telttakaupungilta. Tästä seurasi, että maa ei voinut tuottaa tarpeeksi ruokaa molempien laumoille ja väelle. He eivät voineet enää elää yhdessä.
13:7: ”Niin syntyi riitaa Abramin karjapaimenten ja Lootin karjapaimenten välillä. Ja siihen aikaan asuivat siinä maassa kanaanilaiset ja perissiläiset.” Yhteentörmäykset näiden kahden rikkaan miehen paimenten välillä olivat lähes väistämättömiä, koska kumpikin osapuoli koetti saada herroilleen parhaat laidunmaat. Tilanne oli vähintäänkin epämieluisa, ja asian teki vielä monimutkaisemmaksi se, että perissiläisten heimo – jonka alkuperästä ei tiedetä mitään – ja kanaanilaiset pitivät hallussaan parhaita laidunmaita. Lootin ja Aabrahamin odotettiin jakavan keskenään se, mitä jäi jäljelle.
13:8: ”Silloin Abram sanoi Lootille: ’Älköön olko riitaa meidän välillämme, minun ja sinun, älköönkä minun paimenteni ja sinun paimentesi välillä, sillä olemmehan veljeksiä. 9. Eikö koko maa ole avoinna edessäsi? Eroa minusta. Jos sinä menet vasemmalle, niin minä menen oikealle, tahi jos sinä menet oikealle, niin minä menen vasemmalle.’” Oli tietysti mahdotonta salata paimenten riita heidän herroiltaan. Jos Abraham ei olisi ryhtynyt korjaamaan tilannetta, olisi seurauksena saattanut olla riita perheiden välillä, kuten Aabrahamin sanat osoittavat. Abramin pääperustelu oli: ”Olemmehan veljeksiä.” Muukalaisten välinen kiista, riita, voidaan vielä ymmärtää, vaikkakaan sitä ei voida hyväksyä, mutta läheisten sukulaisten välistä ei koskaan. Vaikka Abram oli vanhempi ja lisäksi Lootin eno, hän antoi tämän valita julistaen olevansa tyytyväinen siihen, mitä jäi jäljelle. Niinpä Abramin sana on perustellusti tullut sananlaskunomaiseksi tunnussanaksi rauhaa rakastavasta ja periksi antavasta asennoitumisesta kaikissa niissä tapauksissa, jolloin eroaminen tulee olosuhteiden tähden välttämättömäksi.
Lootin valinta. Ero.
13:10: ”Ja Loot nosti silmänsä ja näki koko Jordanin lakeuden olevan runsasvetistä seutua; ennenkuin Herra hävitti Sodoman ja Gomorran, oli se Sooariin saakka niinkuin Herran puutarha, niinkuin Egyptin maa.” Loot käytti itsekkäästi hyödykseen Abramia hyväksymällä tämän tarjouksen. Hän tutki ja arvioi huolellisesti. Jordanin laakso vetosi häneen, koska Galilean merestä (Gennesaretin järvi) Siddimin laaksoon (myöhemmin Kuollut meri) se oli runsasvetistä, kuin paratiisi, Herran puutarha, tai kuin Egypti, jonka maaperä oli hyvin rikas Niilin jokavuotisen tulvimisen vuoksi. Itse asiassa Sooariin saakka, laakson luoteisella puolella, maa näytti olevan verrattoman rikasta.
13:11–12: ”Niin Loot valitsi itselleen koko Jordanin lakeuden ja siirtyi itään päin, ja he erkanivat toisistaan. 12. Abram asettui Kanaanin maahan, Loot asettui lakeuden kaupunkeihin ja siirtyi siirtymistään telttoineen Sodomaan asti.” Siitä huolimatta, että Loot toimi niin itsekkäästi, he erosivat Abramin menettelytavan seurauksena rauhanomaisesti, kuin veljekset. Loot lähti itää kohti omaisuuksineen ja siirtyi telttoineen, ts. hän matkusti kiirettä pitämättä leiriytyen aina uusissa paikoissa, kunnes hän saavutti Sodoman. Sinne hän perusti kotinsa, kun taas Abram pysyi varsinaisessa Kanaanin maassa. Lootin valinta voi olla osoitus terävästä liikemiesälystä samoin kuin hyvin itsekkäästä asennoitumisesta, mutta se oli varmuudella vaarallinen valinta.
13:13: ”Mutta Sodoman kansa oli kovin pahaa ja syntistä Herran edessä.” Tämä huomautus, jossa Sodoman asukkaita sanotaan epätavallisen pahoiksi, jopa pakanuuden keskellä, ei ainoastaan valmistele myöhempää kertomusta kaupungin kohtalosta (1. Moos. 19), mutta se myös valaisee jonkin verran Lootin luonnetta, joka valitsi tämän kaupungin kodikseen. Hän saattoi olla yhtä Abrahamin kanssa uskossa tähän saakka, mutta selvästikin ahneus oli saanut otteen hänen sydämestään. Se sai hänet – suuremman voiton tähden – olemaan välittämättä avoimesti pahan kaupungin aiheuttamista suurista moraalisista vaaroista hänen lapsilleen. Tästä ajankohdasta eteenpäin maalliset ajatukset ja taipumukset kamppailivat hänen sydämessään hänen uskonsa ja kunnioituksensa kanssa tosi Jumalaa kohtaan.
Jumala toistaa lupauksensa
13:14–15: ”Ja Herra sanoi Abramille, sen jälkeen kuin Loot oli hänestä eronnut: ’Nosta silmäsi ja katso siitä paikasta, missä olet, pohjoiseen, etelään, itään ja länteen.15. Sillä kaiken maan, jonka näet, minä annan sinulle ja sinun jälkeläisillesi ikuisiksi ajoiksi.’” Lootin eroaminen Abramista oli tietyllä tapaa enteellinen (prophetical) siitä suhteesta, joka myöhemmin vallitsisi hänen ja Abramin jälkeläisten välillä. Ja juuri tähän aikaan Herra toisti lupauksensa Abramille. Hän pyysi tätä katsomaan siitä paikasta, jossa hän tuolloin oli, lähes keskellä Kanaania, joka suuntaan, sillä koko tämän maan oli määrä kuulua hänen jälkeläisilleen. Siten Abram – hengessä ainakin, jos ei tosiasiallisesti – oli vaativa Kanaanin maata jälkeläisilleen.
13:16: ”Ja minä teen sinun jälkeläistesi luvun paljoksi kuin maan tomun. Jos voidaan lukea maan tomu, niin voidaan lukea myöskin sinun jälkeläisesi.” Kaksinkertainen lupaus – lupaus maan omistamisesta ja lukemattomien jälkeläisten saamisesta – oli tietysti osoitettu Abramin uskolle, ja hänen tuli ottaa se vastaan uskossa (Hepr. 11: 9,10).
13:17: ”Nouse ja vaella maata pitkin ja poikin, sillä sinulle minä sen annan.” Tämä viittaa ikivanhaan tapaan, jonka mukaan henkilö osoitti vaatimuksensa maapalaan kävelemällä sen ympäri. Vaikka Abram ei omistanut yhtään palasta maata, silti pysyi voimassa Jumalan lupaus, että hänen jälkeläisensä ottaisivat haltuunsa koko maan omanaan. Kaikella tällä on laajempi merkitys. Sillä, kuten eräs Raamatun selittäjä sanoo, Kristuksen välityksellä lupaus on kohotettu sen ajallisesta muodosta asian varsinaiseen arvokkuuteen. Kristuksen välityksellä koko maailmasta tulee Kanaan. Abramin lukemattomiin jälkeläisiin kuuluvat kaikki ne ihmiset kaikista maan sukupolvista, jotka pitävät Abramin eli Aabrahamin uskon. Aabraham on meidän kaikkien isä (Room. 4:16). Me, jotka uskomme Kristusta koskevan lupauksen, kuulumme siihen suuren uskovien joukkoon, joka on ollut olemassa Aadamista alkaen ja jolla on edustajansa kaikissa maan kansoissa.
13:18: ”Ja Abram siirtyi siirtymistään telttoineen ja tuli ja asettui Mamren tammistoon, joka on Hebronin luona, ja rakensi sinne alttarin Herralle.” Aabram oli kuuliainen Herran sanalle. Hän kulki maan halki seuraavien vuosien aikana. Hän siirtyi telttoineen vähitellen, kunnes hän lopulta asettui Hebroniin, suunnilleen keskelle eteläistä Kanaania. Siellä hän asui tammistossa, joka kuului amorilaiselle Mamrelle (1. Moos. 14:13, 24). Yksi hänen ensimmäisistä teoistaan täällä oli jälleen alttarin pystyttäminen Herralle. Hän ei voinut olla ilman säännöllistä jumalanpalvelustaan, ja hän sekä hänen väkensä kokoontui säännöllisesti palvelemaan Herraa. Jos uskovat, jotka asettuvat uudelle alueelle tai uuteen kaupunkiin, pitäisivät ensimmäisenä asianaan säännöllisten jumalanpalvelusten järjestämistä, olisi siitä epäilemättä seurauksena suuri siunaus.
Suomennos: Hannu Lehtonen
Henrik Perret, pastori, Helsinki
Anni” on nuori nainen. 20 v. Hän on ollut viimeaikaisten keskustelujen päähenkilö, vaikka hän
ei ole siihen aktiivisesti osallistunut.
”Anni” on ”Älä alistu” -kampanjan nuori päähenkilö, joka kertoi omasta elämästään. Hän kertoi, että hän oli lukioaikana elänyt lesbosuhteessa toisen tytön kanssa. Hän tapasi uskovan tytön, joka kysyi, saako hän rukoilla ”Annin” puolesta.
Rukouksen myötä ”Annin” elämä muuttui. Hän koki, että hän näki Pyhän Hengen, ja hän tuli myöhemmin eräällä leirillä uskoon. Hän myös koki, ettei hän enää voi aloittaa suhdetta toisen tytön kanssa vaan että hän haluaa elää heterona, niin kuin Raamattu hänen mielestään opettaa.
Nyt, noin kolme vuotta rukouksen jälkeen, hän on kihloissa, on rakastunut sulhaseensa ja odottaa naimisiin menoa ja perheen perustamista.
”Anni” ei ole huutava ääni erämaassa. Itse asiassa hänen äänensä on aika hiljainen ja hyvässä mielessä vaatimaton. Hän kertoo siitä, kuinka hän sai apua rukouksesta, Raamatusta
ja Jumalalta.
Mutta mitä siitä seurasi?
Kuusi piispaa nousi häntä vastaan! Joku sanoi, että hänen videonsa on osittain loukkaava
ja syrjivä, toinen piispa sanoi, että hän esiintymisellään estää muita ihmisiä kysymästä ja löytämästä toisenlaisia vastauksia. Ja piispat puhuvat siitä, ettei saa puhua ihmisille muutoksen eikä ainakaan
parannuksen tarpeesta. Video on muita syyllistävä, sanottiin.
Itse asiassa ”Anni” ei puhunut imperatiivissa. Hän ei vaatinut ketään tekemään mitään, vaan hän puhui vain siitä, mitä hänelle oli tapahtunut.
Piispat ja ministerit eivät tätä kestäneet. Monet papit reagoivat. Ihmiset erosivat kirkosta taas sankoin joukoin, ja arkkipiispa vaati kampanjan lopettamista. Voi ”Anni” parka! Hän kun oli spontaanisti sanonut, että ”jos nyt joku murhaaja pystyy tekemään parannusta, niin miksei joku homokin”. Siitä seurasi Iltalehden lööppi: ”Järjestöt rinnastavat homot murhaajiin”. Niin ei kukaan kristitty ihminen ajattele, ja surullisinta on, että kyllä Iltalehden toimituskin ymmärtää sen.
Jokainen voi halutessaan kuunnella mitä ”Anni” faktisesti sanoo. Samoin on mahdollista tutustua kampanjan materiaaliin. Vaikka kampanja on virallisesti päättynyt, materiaali löytyy vielä (www.
nuotta.com/kampanja).
Mutta ei tässä vielä kaikki!
Helsinkiläisen Kallion seurakunnan lähes koko seurakuntaneuvosto on reagoinut kampanjaa vastaan ja kieltäytynyt kantamasta kolehtia eräälle kampanjan takana olevalle järjestölle, vaikka kirkkohallitus oli määrännyt järjestön virallisen kirkkokolehdin saajaksi määrättynä sunnuntaina.
Kirkossa pappi oli sanonut kolehdin ilmoituksen yhteydessä, että ”tämä on nyt niitä järjestöjä, jotka vihaavat homoja”.
Jos arkkipiispa olisi tavannut ”Annin” kolme vuotta aikaisemmin, hän olisi sanonut: ”Elän lesbosuhteessa, enkä usko Jumalaan.” Se ei olisi ilmeisestikään johtanut mihinkään. Mutta nyt, kun hän oli siirtynyt homoudesta heterouteen, kaikki oli toisin.
Mielessäni ovat usein kaikki ne perheet, joissa joku kokee olevansa homo. En haluaisi senkään takia kirjoittaa tai puhua aiheesta paljon. Joka kerta kun puhutaan ongelmista, puhutaan ihmisistä.
En voinut olla kirjoittamatta tällä kertaa ”Annista”. Olen usein miettinyt ja rukoillutkin, miten hän jaksaa ja mitä hän ajattelee kaiken tämän keskellä? Nuori ihminen, nuori nainen, joka vilpittömästi
halusi kertoa ilonsa siitä, kuinka Jumala oli häntä auttanut. Hän on tullut uskoon, hän odottaa perheen perustamista ja hän kokee, että hänelle on tapahtunut valtavan paljon hyvää.
Taivaassa iloitaan: ”Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.” (Luuk. 15:7). Mutta kirkko ei iloitse, ei ainakaan kirkon johto. Eivät monet papitkaan, eivätkä jotkut ministerit.
”Anni” on tehnyt meille palveluksen. Ensin hän on rohkaissut meitä, Kristuksen kirkko on saanut uuden jäsenen. Hän on oppinut tuntemaan Jeesuksen, tullut uskoon.
Toiseksi hän on paljastanut tahtomattaankin, että kirkon oppi homoseksuaalisuudesta on muuttunut. Raamattu ei mielestäni problematisoi homoseksuaalisuutta eikä myöskään ystävyyttä kahden
samaa sukupuolta olevan ihmisen välillä. Mutta Raamattu torjuu yksiselitteisesti homoerotiikan, samoin kuin avioliiton ulkopuoliset suhteet ynnä paljon muuta. Enemmän Raamattu puhuu heteroista kuin homoista. Kirkon oppi synnistä on muuttunut, vaikka siitä ei ole tehty mitään
päätöstä!
”Anni” on myös ehkä tietämättään paljastanut, ettei tietyistä asioista saa puhua. Ensin jokin asia tulee hyvin vaatimattomalla tavalla: anna nyt meillekin pieni tila! Toinen vaihe tulee vaatimalla yhdenvertaista asemaa. Kolmas vaihe on muiden näkemysten nollatoleranssi. Ensin haluttiin vain tunnustusta sille, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia. Sitten halutaan ”samat oikeudet kaikille pareille”. Ja nyt selvästi näkyy jo, että kolmas vaihe on syntymässä: enää ei voi puhua perinteisestä
perheestä, koska se on vähintäänkin loukkaava ja syrjivä asia.
Ruotsissa oli pari vuotta sitten kampanja, jonka mainoksissa luki yksinkertaisesti ”mamma, pappa, barn” (äiti, isä, lapsi). Se aiheutti valtavasti reaktioita ja järjestyshäiriöitäkin.
”Anni” on myös opettanut, että rukous on väkevä voima. Se on mahdollisuus. Jumalalle ei tarvitse sanella, mitä Hänen pitää tehdä. Mutta Jumalalle saa puhua kaikesta. Ja toivoakin saa.
”Anni” on myös opettanut, että meidän pitää puhua varovasti ihmisen ongelmista. Ihminen, ja varsinkin nuori ihminen on herkkä, hän ei voi kestää kaikkea. Juuri kristillinen kirkko, seurakunnat ja yhteisöt, ovat paikkoja, joissa pitää osata – ja haluta – kohdata ihminen ihmisenä. Ja yhdessä käydä Suuren Lääkärin vastaanotolla. Meillä kaikilla riittää kerrottavaa. Jos sinä ”Anni” joskus luet tämän tekstin, tai jos joku, joka tuntee hänet, lukee, niin kertokaa ”Annille” terveisiä. Tiedä,
”Anni”, että sinulla on tuhansia ystäviä, jotka ilolla kuuntelivat sinun kertomustasi, jotka rukoilevat sinun puolestasi ja toivottavat sinulle Jumalan siunausta läpi elämän.
Kulmakivi 2/2011
”Minä neuvon sinua ostamaan minulta kultaa, tulessa puhdistettua, että rikastuisit, ja valkeat vaatteet, jotta niihin pukeutuisit ja alastomuutesi häpeä ei näkyisi.” (Ilm. 3:18)
Ensin ostettuasi Kristukselta uskon kultaa, tulessa puhdistettua, saat häneltä samasta hinnasta – ”ilman rahatta ja ilman hinnatta” (Jes. 55) – myös ”valkeat vaatteet, jotta niihin pukeutuisit ja alastomuutesi häpeä ei näkyisi”. Nämä ”valkeat vaatteet”, joihin puettuna vanhurskaat seisovat Jumalan valtaistuimen edessä ja Karitsan edessä (Ilm. 7:9), eivät ole heidän oman hurskautensa kurjia repaleita, vaan ne ovat itse Jeesus-yljän lahjoittamat kuninkaalliset ”häävaatteet”. Jolla ei ole näitä hänen antamiaan vaatteita, hän ei pääse milloinkaan Karitsan häihin, vaikkapa olisi uhrannut kaiken omaisuutensa köyhien ravinnoksi (1. Kor. 13:3). Jos joku tunkeutuisi taivaalliseen häähuoneeseen millä tahansa muilla koristeilla, kuin näillä yljän antamilla vaatteilla, se on Kristuksen vanhurskaudella, niin on kuningas pian sanova hänelle: ”Ystäväni, kuinka tulit tänne sisälle, vaikka sinulla ei ole häävaatteita?” (Matt. 22:12). Silloin täytyy hänen häpeissään vaieta ja vielä lisäksi kuulla kuninkaan suusta tämä ankara käsky: ”Sitokaa hänen jalkansa ja kätensä ja heittäkää hänet ulkoisimpaan pimeyteen” (v. 13). ”Siellä on oleva itku ja hammasten kiristys.” Niin tulevat siis Kristuksen ilmestymisen päivänä kaikkien ihmisten omat koristeet, kaikki maailmassa ylistetyt ja loistavat tekopyhyyden työt raukeamaan tyhjään. Sillä epäuskoisten ja ulkokullattujen osa on oleva kaikkien jumalattomien keralla siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa (Ilm. 21:8), siinä pimeydessä, jossa on oleva iankaikkinen itku ja hirmuinen hammasten kiristys. Mutta Jeesuksen Kristuksen pyhä vanhurskaus, johon usko aina pukeutuu, se on täydellinen ja kestää viimeisen tuomionkin tulessa, ”nimittäin se Jumalan vanhurskaus, joka tulee Jeesuksen Kristuksen uskon kautta kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat” (Room. 3:22). Jeesuksen kuoleman ja veren ansio, Jeesuksen täydellinen laintäyttämys meidän edestämme – ne ovat ne ”valkeat vaatteet”, joihin meidän elämässä ja kuolemassa on tarvis pukeutua, jottei oman ”alastomuutemme häpeä näkyisi”, ei täällä eikä iankaikkisuudessa.
F. G. Hedberg, Elämän sanoja, s. 305. Helsinki 1960. SLEY.