Kategoriat
6/2012 Lehdet Rukous Sana

Simeonin ennustus

Martti Luther

”Ja hänen isänsä ja äitinsä ihmettelivät sitä, mitä hänestä sanottiin. Ja Simeon siunasi heitä ja sanoi Marialle, hänen äidilleen: ’Katso, tämä on pantu lankeemukseksi ja nousemukseksi monelle Israelissa ja merkiksi, jota vastaan sanotaan – ja myös sinun sielusi lävitse on miekka käyvä että monen sydämen ajatukset tulisivat ilmi.’” (Luuk. 2:33–35)

Huomattavinta tässä evankeliumissa on, että Simeon ennustaa Kristuksesta ja hänen valtakunnastaan, miten sille ensin käy juutalaisten ja hänen oman kansansa ja sen jälkeen pakanoiden keskuudessa. Kuten olemme kuulleet kolmantena adventtisunnuntaina, suurin osa loukkaantuu ja pahentuu siihen. Mutta kuitenkin monet myös parannetaan ja nostetaan sen välityksellä. Tämän huomattavimman asian ohella tässä tekstissä on myös muita asioita, jotka sivuutamme lyhyesti.

Se, mitä evankeliumissa kerrotaan, tapahtui, kun Jeesus-lapsi oli kuuden viikon ikäinen ja hänet tuotiin juutalaisten tavan mukaan temppeliin Herran eteen asetettavaksi ja että hänen edestään uhrattaisiin uhri (3. Moos. 12). Tällöin tulee vanha Simeon Pyhän Hengen vaikutuksesta, ottaa Jeesus-lapsen käsivarsilleen ja saarnaa hänestä, että hän on oleva Vapahtaja ja valo, joka ei loista ainoastaan juutalaisten keskuudessa kuin valo lyhdyssä, vaan hän on oleva julkinen valo myös kaikille pakanoille. Evankelista sanoo, että Jeesuksen äiti ja isä ihmettelivät tätä saarnaa, jonka Simeon piti tästä lapsesta.

Evankelista Luukas puhuu Joosefista yleisen puhetavan mukaisesti kutsuessaan Joosefia Herran Kristuksen isäksi. Mutta hän on edellä suojannut itsensä aivan tarpeeksi, kun hän on sanonut, että Jeesus sikisi Pyhästä Hengestä ja syntyi neitsyt Mariasta. Tämä pitää panna merkille, ettei kukaan loukkaantuisi siihen, että Luukkaalla tässä ja Raamatulla paikka paikoin on tapana puhua jostain asiasta siten kuin ihmiset yleensä puhuvat. Neitsyt Marian raskaaksi tuleminen oli näet Jumalan salainen työ. Joosefin itsensäkin täytyi uskoa se sen jälkeen, kun enkeli oli sen hänelle unessa ilmoittanut.

Sitä, että nyt Simeon-vanhus, joka vanhuuden vuoksi saattoi tuskin nähdä, astuu esiin ja ylistää tätä lasta niin suuresti, ovat monet, jotka sen kuulivat, halveksineet narrin puheena ja ajatelleet, että Simeon puhuu kuin vanha höperö mies.

Mutta se oli sellainen saarna – evankelista lausuu – että Jeesuksen äiti ja isä ihmettelivät sitä. Sillä tätä kohtaa, että hän olisi oleva pakanoiden valo, eivät he olleet itse enkeliltäkään kuulleet niin selvästi kuin Simeon siitä puhuu.

IHMETTELY

Sen vuoksi sitä, että tässä sanotaan: ”hänen isänsä ja äitinsä ihmettelivät”, ei pidä selittää siten, että he eivät olisi tätä uskoneet. Se on päinvastoin merkki ja osoitus suuresta uskosta ja ymmärryksestä. Tämä on näet uskon varsinainen ominaislaatu, että mitä lujemmin joku jotakin uskoo, sitä enemmän hän ihmettelee sitä ja sitä iloisemmaksi hän siitä tulee. Toisaalta jos hän ei usko, niin hän ei omaksu sitä itselleen eikä hänellä ole iloa eikä mielihyvää siitä. Niinpä olemme näinä päivinä kuulleet Kristuksen syntymästä, että tämä lapsi on meidän lihaamme ja vertamme sekä myös Vapahtajamme, joka auttaa meidät ikuisesta kuolemasta, synneistä ja perkeleen valtakunnasta. Jos nyt uskot tämän sydämestäsi, etköhän ihmettele niin paljon, ettet voi nähdä etkä ajatella tätä lasta kylliksesi?

Luukas ylistää siis näillä sanoilla suuresti kumpaisenkin, sekä äidin että isän, uskoa. Jeesuksen äiti oli iloinen ja hyvillä mielin. Hän ei voinut kyllin ihmetellä sitä, että tämä lapsi olisi valo, joka valaisee pakanat, kun sitä vastoin kaikki muut kuninkaat ja ruhtinaat ovat pelkkä pimeä yö, vieläpä he ovat synnin ja kuoleman vallassa, puhumattakaan siitä, että he auttaisivat muita siitä.

Sellainen ihmettely tulisi meilläkin olla evankeliumia kohtaan, niin että me tulisimme siitä kopeiksi ja iloisiksi ja kerskaisimme: Minä olen kristitty ja kastettu enkä sen tähden epäile mitään. Minä olen ja pysyn Herran Kristuksen kautta synnin ja kuoleman herrana, niin että taivas ja kaikki luodut palvelevat minua minun parhaakseni. Jos joku ruhtinas lahjoittaisi minulle samettitakin tai kylän, tekisi se minut iloiseksi. Mutta mitä se on tämän rinnalla? Niin, vaikka minulla olisi Turkin keisarin kruunu, ei se kuitenkaan ole mitään sen rinnalla, että olen Kristuksen kanssaperillinen ja elän yhdessä hänen kanssaan ikuisesti.

Mutta mistä löydät jonkun, joka uskoo tämän oikein ja käsittää sen sydämessään? Me kaikki osaamme ja tiedämme toistaa sen. Mutta on pian osoitettu, että me emme usko sitä – me emme näet ihmettele. Jos sellaista historiatietoa pitää kutsua uskoksi, niin se on toden totta kylmä ja puolikuollut usko. Muutoin me olisimme paitsi iloisia myös kopeita. Kristitty on näet kopea, autuas ihminen, joka ei välitä perkeleestä eikä mistään onnettomuudesta, sillä hän tietää, että hän on Kristuksen välityksellä kaiken sellaisen herra.

Sen tähden on neitsyt Maria epäilemättä saanut tässä ihmettelyssä erityisen hyvän ja pyhän kopeuden ja ylpeyden, joka ei perustunut häneen itseensä vaan Jumalan armoon ja laupeuteen ja Jeesus-lapseen, kuten Luukas oivallisesti osoittaa: Hän ihmetteli, ei sen vuoksi, että hän oli lapsen äiti, vaan ”sitä, mitä hänestä sanottiin”. Näin menettelevät kaikki kristityt. He eivät katso siihen, mitä he itse ovat, vaan siihen, mitä heille on annettu. He eivät siis kerskaa itsestään, vaan hänestä, joka on lahjoittanut ja antanut heille kaiken armosta.

Siitä ei ole puutetta, että Jumala antaa meille, mutta siitä on puutetta, että me emme näe emmekä tunne sitä oikein. Muuten uskon hedelmänä seuraisi, että mekin ihmettelisimme ja iloitsisimme siitä suuresta armosta ja hyvästä teosta, joka on kohdannut meitä tämän lapsen välityksellä. Sillä tuleehan sen edes pikkuriikkisen tuntua meissä joltain, että meidät kurjat syntiset on asetettu ikuiseen elämään ja vanhurskauteen. Sen tulee tehdä meidät rohkeamielisiksi, niin ettemme koettelemuksissa ja vainoissa ole niin masentuneita, vaan vieläpä uhmaamme sekä perkelettä että maailmaa ja sanomme: ”Entä sitten, jos te riistätte minulta hengen? Kun tämä lapsi vain pysyy luonani, niin viekää te vain ulkoinen kuori. Minä en kärsi mitään menetystä tämän ytimen ja aarteen suhteen, että olen Kristuksen välityksellä vapautettu synneistä ja vältän ikuisen kuoleman ja Jumalan vihan.”

Näin meidänkin tulisi ihmetellä. Mutta, kuten sanottu, se tapahtuu harvan kohdalla. Muutamia täytyy kuitenkin olla, joiden kohdalla se tapahtuu. He ihmettelevät kaikkea sitä, mitä he kuulevat Kristuksesta. Heille tämä saarna on ikuinen ruoka, jota he eivät voi koskaan saada kyllikseen, kuten Pietari sanoo, että enkelitkin halajavat katsahtaa sen puoleen (1. Piet. 1:12).

SIMEONIN ENNUSTUS

Katsomme nyt tarkemmin Simeonin ennustusta. Se tarkoittaa etupäässä, kuten edellä sanottiin, juutalaisia. Kuten hän ilmoittaa, monet Israelin kansassa loukkaantuvat ja pahentuvat Herraan Jeesukseen Kristukseen. Toisaalta hän on myös muutamille parannukseksi. Tämä on nyt tämän lapsen, rakkaan Herramme Kristuksen, varsinainen ominaispiirre – näin hänelle käy. Häneen suhtaudutaan maailmassa siten, että monet törmäävät häneen ja lankeavat, sitä vastoin monet myös pitäytyvät häneen ja nousevat.

Sen vuoksi sen, joka tahtoo olla kristitty, täytyy ojentautua tämän mukaan. Tässä ei näet pidä ketään pakottaa. Pakon Jumala on uskonut ruhtinaille, pormestareille ja pyöveleille. Heidän tulee virassaan pakottaa ja käyttää voimaa kaikkia niitä vastaan, jotka eivät tahdo luopua varastamisesta, murhaamisesta, valehtelusta, pettämisestä ja muista paheista. Mutta täällä Kristuksen valtakunnassa ei tapahdu niin. Jos et tahdo uskoa, voit antaa asian olla. Emme tahdo vetää sinua tukasta emmekä väkisin pakottaa siihen. Mutta aikanaan sinua tulee pakottamaan toinen, jota et voi enää vastustaa.

He sanovat, että onhan heillä vielä paljon aikaa eikä siis hätää mitään. Olkoon niin. On päätetty, että jos tahdot autuaaksi tulla, täytyy sinun vastaan ottaa tämä kuningas, joka (kuten Simeon tässä sanoo) on maailmassa pahennusta herättävä kuningas. Älköön kuitenkaan kukaan epäilkö, että maailmassa on aina oleva muutamia, jotka parantavat itsensä eivätkä pahennu häneen.

Tämä on hyvin välttämätön opetus, että meidän ei pidä katsoa ainoastaan sitä suurta joukkoa, joka lankeaa. Meidän pitää antaa sen tapahtua. Toisin ei maailmassa voi käydä: siellä missä tämä kuningas on sanansa ja valtakuntansa kanssa, loukkaantuu ja lankeaa suurin osa. Tähän sinun tulee tottua ja antaa sen olla, jos muutoin tahdot pysyä kristittynä, ja sen sijaan katsoa ja pitäytyä siihen pieneen joukkoon, joka ei lankea vaan pitää kiinni tästä kuninkaasta ja nousee. Kun nyt käy niin, että ihmiset usein kaatuvat ja lankeavat, niin anna sen olla, sillä se menee oikein, kuten Simeon tässä sanoo.

Paavilaiset pilkkaavat meidän oppiamme kauheasti ja vastustavat sitä kiivaasti. Ei niin, että he pahentuisivat siihen, sillä suurin osa heistä tietää sangen hyvin, että se on totuus. He menettelevät siten pelkästä pahuudesta ja ilkeydestä säilyttääkseen asemansa ja loistonsa. He eivät paljoakaan välitä Kristuksesta ja hänen sanastaan. Vatsa on näet heidän jumalansa. Sen vuoksi me emme tässä laske heitä siihen joukkoon, joka pahentuu.

Mutta ne, jotka pahentuvat, eivät ole opin julkisia vihollisia ja vainoojia, vaan he kuulevat sitä, tunnustavat myös ja uskovat, että tämä lapsi on maailman Vapahtaja. Mutta siihen he eivät suostu, ettei meidän tekomme ja kaikki, mitä me teemme Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi, ole mitään. ”Oi”, he sanovat, ”olisivatko kaikki ne kirottuja, jotka tähän asti niin monen vuosisadan aikana ovat eläneet vanhan opin ja uskon mukaan? Sitä me emme usko ikinä.”

Siellä missä näet näin tapahtuvan, sano: Oikein menee, näin täytyy tapahtua. Sillä tämä lapsi, jonka neitsyt Maria synnytti, on asetettu lankeemukseksi – ei niille, jotka eivät Jumalasta mitään tiedä, vaan ”monelle Israelissa”, ts. niille, jotka ovat Jumalan kansa, joilla on hänen sanansa jne. Juuri heille on tämä lapsi asetettu loukkaukseksi, jonka ylitse maailmanviisaat ja pyhät rientävät ja aivan suoraan kaatuvat, lankeavat ja lyövät päänsä rikki. Sen vuoksi, missä Jeesus-lasta ei tahdota ottaa vastaan, täytyy meidän antaa sen tapahtua. Meidän pitää sulkea silmämme ja korvamme ja olla kuin emme näkisi sitä.

Juutalaisille kävi myös näin. He pahentuivat valtavan paljon, kun Kristus väitteli heidän kanssansa ja sanoi: ”Te kuolette synteihinne” (Joh. 8:21). Silloin nämä ajattelivat: Mitä tuo narri sanoo? Eikö meillä ole kuitenkin Mooses ja profeetat. Mehän tiedämme, mikä on oikein ja mitä Jumala tahtoo meiltä. Sekö kaikki ei olisi yhtään mitään eikä auttaisi meitä? Pitääkö meidän muka antaa ensin tämän puusepän apulaisen opettaa meille, miten me autuaiksi tulemme? Näin he ajattelivat, loukkaantuivat Kristukseen ja lankesivat.

Samoin tekevät nykyään myös paavin hengelliset (puhun parhaista, koska suurin osa heistä on vatsanpalvelijoita, kuten sanottu). He syyttävät meidän oppiamme perkeleen valheiksi ja harhaoppisuudeksi. He sanovat: ”Me rukoilemme ja paastoamme hyvin paljon, vaivaamme itseämme. Eikö tämä kaikki sitten olisi yhtään mitään? Eikö se miellyttäisi Jumalaa? Olkoon sitten, sittenpä me ahmimme ruokaa, juopottelemme ja harrastamme huorin tekemistä ja olemme siten Jumalalle mieleen ja pääsemme taivaan valtakuntaan, koskapa Kristus tekee autuaaksi ainoastaan syntisiä eikä vanhurskaita (kuten luterilaiset saarnaavat).” Nämäkin loukkaantuvat Jeesus-lapseen. He lankeavat niin, etteivät koskaan nouse.

Jos siis nyt tahdot olla kristitty, niin suostu siihen ja ole siitä vakuutettu, ettei sinun Herrasi Kristus, sinä, sinun oppisi ja kaikki se, mitä teet, miellytä ihmisiä. Tässä näet kuulet, että Kristus, sinun Herrasi, on niillekin, jotka ovat Jumalan kansa, loukkauskivi ja kompastuksen kallio, johon pahenevat ja loukkaantuvat ja jonka päälle juoksevat kaikki ne, jotka tahtovat olla suuria, viisaita ja pyhiä. Jos nyt tahdot, että nämä seuraajineen pitävät sinua narrina, harhaoppisena ja harhaanjohtajana (sillä muuten ei voi käydä), niin ota tämä Herra ja kuningas vastaan. Jos et tahdo, voit antaa hänen olla. Niinpä siis kaikkien niiden, jotka tahtovat olla kristittyjä ja tulla autuaiksi, täytyy olla Herransa Kristuksen kanssa pahennus ja lankeemus toisille ja tulla pidetyiksi harhaoppisina ja harhaanjohtajina. Tämä on yksi osa tätä ennustusta.

KRISTUS ON MYÖS NOUSEMUKSEKSI MONILLE

Tämä evankeliumi sanoo myös – mikä on syytä panna merkille – että Kristusta ei ole asetettu ainoastaan lankeemukseksi vaan myös nousemukseksi monille Israelissa. Nämä ovat nyt ne, jotka ottavat tämän kuninkaan vastaan, nousevat hänen varassaan ja antavat tarpeen vaatiessa ruumiinsa ja henkensä alttiiksi hänen tähtensä. He tietävät, etteivät he voi itse itseään auttaa. Jos heidän on määrä tulla autetuiksi, täytyy yksin hänen tehdä se, jota enkelit kutsuvat Vapahtajaksi ja josta Simeon tässä ennustaa: ”nousemukseksi monelle Israelissa”. Sen tähden he tunnustavat ja pitävät itseään köyhinä ja kurjina syntisinä, jotka ovat langenneet pahoin ja syvälle. Sen vuoksi he ojentavat kätensä ja pitävät iloiten kiinni tästä jalosta perustuksesta ja kulmakivestä, nousevat hänen varassaan pystyyn, uskovat häneen eivätkä koskaan joudu häpeään (1. Piet. 2:6).

Mutta muut narrit, jotka kuvittelevat seisovansa lujasti, eivät tarvitse mitään armoa ja apua. He juoksevat päätä pahkaa päin häntä, pilkkaavat ja kiroavat häntä surutta. Kun näin käy, älä anna sen ahdistaa sinua, vaan ole niin kuin et näkisi sitä. Tälle lapselle ei kuitenkaan voi käydä toisin kuin Simeon tässä ennustaa. Katso sen sijaan toista vaikkakin vähäistä joukkoa, joille hän on nousemukseksi. Siinä on köyhiä syntisiä, jotka kauhistuvat sydämensä pohjasta Jumalan vihaa ja tuomiota. Heidät tämä lapsi tekee pyhiksi ja vanhurskaiksi. Samoin he tunnustavat, että he ovat eläneet harhan ja tietämättömyyden vallassa. Heidät hän tekee viisaiksi. He myöntävät olevansa kadonneita ja turmeltuneita. Heitä hän auttaa ja tekee heidät autuaiksi. Opi tästä saamaan lohdutusta äläkä anna torjua itseäsi tämän lapsen luota.

Olen monta vuotta uutterasti pohtinut, miten osaisin saarnata Herrasta Kristuksesta siten, että se olisi kaikille mieleen eikä kukaan loukkaantuisi eikä pahentuisi häneen. Mutta se ei onnistu. Sen vuoksi me voimme totuttautua tästä oppimaan, miten meidän tulee vastata niille, jotka sanovat: ”Paavilaisuudessa oli kaikki hyvin rauhallista. Siellä ei kuultu mistään harhaoppisuudesta eikä erimielisyydestä. Mutta tämän opin noustua on ollut kaikenlaista onnettomuutta, niin että siitä on seurannut vähän tai ei yhtään mitään hyvää.” Moisille viisastelijoille voit vastata tämän evankeliumin ja Simeonin ennustuksen perusteella, että kaikkialla siellä, missä puhdas oppi Kristuksesta on liikkeellä, on epäilemättä seurannut se, että muutamat lankeavat ja saavat aikaan kaikkea onnettomuutta. Mutta yhtä kaikki tuottaa tämä oppi toisaalta sen hedelmän, että muutamat pitäytyvät Kristukseen ja hän on heille nousemukseksi. Nämä ovat, kuten sanottu, köyhiä, ahdistettuja omiatuntoja, jotka löytävät tästä opista lohdutuksen ja ilon.

Tätä meidän vastustajamme eivät tahdo ottaa huomioon, vaan he katsovat ainoastaan lankeemusta ja pahennusta, jota ei voida välttää. Se ei ole opin syytä, joka on puhdas, oikea ja hyvä, vaan ihmisten, jotka eivät siihen oikein suhtaudu eivätkä tahdo sitä seurata. Mutta harkitse tätä asiaa oikein ja tunnusta vapaasti: Eikö olisi ollut parempi, jos paavikunnassa olisi edelleen ollut pahennusta ja lankeemusta, kuten nykyään, kuin että kaikki sujui – kuten näytti – tyynesti ja rauhallisesti, ja kuitenkin perkele hallitsi kaikkialla voimakkaasti epäjumalanpalveluksen ja väärän opin avulla ja veti kaikkia joukoittain helvettiin? Kuka ei mieluummin kärsisi ajallisen kuin ikuisen vahingon? Olihan onneton, vieläpä ikuinen vahinko, että paavikunnassa ei ollut oikeaa saarnaa, Jumalan tuntemista eikä jumalanpalvelusta.

Olemme nyt monen vuoden ajan usein saaneet kokea, että monissa valtakunnallisissa kokouksissa on asiaa käsitelty. Mielellään olisi asia saatettu siihen, että saarnattaisiin siten, että se olisi kaikkien mieleen eikä kukaan pahentuisi siitä. Mutta varmaa on: jos otat pahennuksen ja lankeemuksen pois, niin Kristus on jo menetetty. Sillä kun tuo mies tulee ja näyttäytyy, silloin alkaa heti meteli ja lankeemus. Rakas Herra Kristus tuli meidän luoksemme evankeliuminsa välityksellä ennen kuin me häntä huomasimmekaan, aivan kuten juutalaisten luokse. Tämä olisi meidän tullut hyvin kiitollisina ottaa vastaan ja sydämellisesti kiittää Jumalaa tästä sanomattomasta armosta. Mutta mitä tapahtui? Paavi ja piispat suuttuivat häneen. Heidän mielestään hänen olisi pitänyt ensin kysyä heiltä lupaa, ja jos he olisivat siihen suostuneet, olisi hän saanut aloittaa tällä opilla ja muuttaa kirkkoa. Tässä on pahennus voimakkaana. Kristus ei näet tahdo jättää saarnaamista sikseen. Paavi ja piispat taas eivät tahdo kärsiä sitä. Niinpä syntyy sitten meteli. Simeonin ennustus pysyy, että tämä lapsi on asetettu lankeemukseksi monille Israelissa.

Pahennusten täytyy siis tulla, kuten Paavalikin sanoo toisessa paikassa: Lahkoja ja harhaoppisuutta täytyy olla (1. Kor. 11:19). Sanan täytyy tulla vainotuksi. Mutta Kristus pysyy siitä huolimatta, ja muutamille hän on nousemukseksi, ja he tulevat autuaiksi. Mutta muiden täytyy joutua haaksirikkoon, jotka tahtoisivat mielellään muuttaa Kristuksen toisenlaiseksi kuin millaiseksi Isä Jumala on hänet säätänyt ja asettanut, nimittäin sitä varten, että hän olisi tarpeeseen kuin kivi tiellä, että siihen tukeuduttaisiin ja sen varassa noustaisiin. Mutta suurin osa on niin typeriä ja mielettömiä, että he eivät tahdo pitäytyä tähän kiveen, vaan törmäävät sitä vastaan päätä pahkaa ja loukkaavat itsensä siihen. Tämä ei ole kiven vika, vaan moisten typerien, sokeiden ihmisten, jotka kaatuvat siihen ja aiheuttavat itselleen myös suuren vahingon, vaikka kuitenkin Jumala on asettanut Kristuksen sitä varten – kuten Jesajan 28. luvussa on kirjoitettuna – että heidän tulee uskoa häneen, nousta hänen varassaan ja tulla hänen välityksellään autuaiksi.

Evankeliumia ei siis tule pitää sellaisena oppina, joka ei saa maailmassa aikaan muuta kuin riitaa ja erimielisyyttä. Tällaisia syytöksiä paavi ja piispat esittävät sitä kohtaan, ikään kuin he olisivat täysin puhtaita, eivät olisi koskaan mitään pahaa tehneet eivätkä olisi antaneet synneillään ja epäjumalanpalveluksellaan mitään aihetta kaikenlaisiin rangaistuksiin ja onnettomuuteen. Jos he antaisivat tämän opin vallita ja vapauttaa, pysyisivät erimielisyys ja muut vitsaukset taka-alalla. Mutta nyt, kun he vastustavat tätä oppia eivätkä tahdo sallia sen kulkea omaa kulkuaan, ei ole ihme, ettei Jumalakaan menettele heitä kohtaan siten, kuin he mielellään haluaisivat.

W2 XIIIa, 86–96. Suomennos ja otsikointi: Hannu Lehtonen