kirkkopäivä – CONCORDIA

Sakari Korpinen, pastori, teol. lis., Perniö

Olemme siirtyneet ”neljännen Suomen aikaan”

”Ja minä sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita.” (Matt 16:18).

O, Auta Kolminaisuus pyhä, Ett armon aamen kuuluu yhä. Aamen

Kristuksen kirkko, hänen armonvaltakuntansa, on rakennettu sille apostoliselle tunnustukselle, jonka lyhyesti lausui julki apostoli Pietari (ks. myös Ef 2:20). Kirkon perustuksena ovat Kristuksen valitsemat ja Pyhän Hengen kaikkeen totuuteen johtamat apostolit ja tämä perustus on niin luja, etteivät mitkään vihollisvoimat voi sitä voittaa. Ei milloinkaan eikä missään olosuhteissa! (CA VII) Tuonelan portit on vertauskuvallinen sanonta kuoleman ja vihollisen mahdista. Elämä voittaa! Oikea Kristuksen kirkko on siis kaikkea syntiä ja kuolemaa vahvempi! Tämä on Vapahtajamme ja Herramme Jeesuksen Kristuksen järkähtämätön sana ja lupaus.

Samanaikaisesti muistamme Jumalan sanasta, että Kainin kirkko ja sen kautta itse Saatana ei koskaan lakkaa taistelemasta Aabelin eli Kristuksen kirkkoa vastaan. Voiko siis paikalliskirkko kuolla? Onko Suomen ev.lut. kirkko jo kuolemassa? Kirkossammehan on uudistettu nyt lähes kaikki. Hikihatussa on rasvattu myös hallintoa mahdollisimman hyvin toimivaksi. Konsultit ovat kirjoittaneet ennätysmäisiä laskuja toimistaan suurseurakuntien muodostamiseksi ja kirkon modernisoimiseksi. Mutta näkyykö hengellisen kevään merkkejä? Iloitseeko taivas? Onko tällä toiminnalla ollut Jumalan Pyhän Hengen siunaus?

Tiedämme, mitä tapahtui Kristuksen varoituksista välinpitämättömille Vähän Aasian seurakunnille, jota selvitetään Johanneksen Ilmestyskirjassa. Turisteille näytetään tänään kivikasoja, jotka kertovat entisistä kukoistavista seurakunnista ja niiden Herran huoneista. Kun olemme käyneet vaikkapa vain Ruotsissa, saatamme jo kysyä: myydäänkö jossain vaiheessa Lohjan historiallinen kirkko ravintolaksi tai yhtä kaunis Perniön Herran huone moskeijaksi? Vauhti on kova, sillä esim. Helsingissä kastetaan enää alle 50 % lapsista. Museovirasto ei Suomessa voi ottaa kaikkia kirkkotiloja harteilleen. Tosiasia on kirkon oman tutkimuslaitoksenkin tilastoja katsottaessa se, että vain pieni joukko on enää veisaamassa Malmivaaran tavoin: ”Oi ethän sä kuoleman valtojen nyt sallinne Suomea voittaa…” Tähän palaan myöhemmin.

Kymmenen vuotta sitten

Huittisten kirkossa Rukoilevaisten kesäseuroissa puhuin kymmenen vuotta sitten siitä, miten olemme tulleet pyhän kristillisen uskomme kannalta ’kolmannen Suomen aikaan’. Mitä tällä tarkoitin? Menen lyhyesti läpi esitykseni:

’Ensimmäinen Suomi’ alkoi hahmottua Henrik-piispan lähetysmatkan, lähetyshiippakunnan ja sittemmin Ruotsin vallan alaisuudessa. Keskenään taistelevat heimot yhdistyivät Karitsan lipun alle. Tämä ensimmäinen Suomi oli kylläkin roomalaiskatolinen, mutta harhoistaan huolimatta se piti esillä koko ajan iankaikkisuusnäkökulmaa. Se muistutti: On taivas, mutta on myös helvetti. Se pani ihmiset kysymään tosissaan: mihin olen matkalla?

’Toisen Suomen’ aika alkoi Upsalan kokouksesta 1593. Siunattu uskonpuhdistus ja sitten ns. oikeaoppisuuden aika vaikutti kaikkeen elämään. Se loi kansanopetuksen, hallintojärjestelmän, suuren hartauskirjallisuuden, oppilaitokset, kaunisti kirkot jne. Olen kuin aitajuoksija ja hyppään yli monien tärkeiden historiallisten tapahtumien, joista sanon, että vain pyhän kristillisen uskon vuoksi kansamme pääsi eteenpäin. Me emme olisi saaneet valtiollista itsenäisyyttä ja sinivalkoista ristilippuamme, jos meillä ei olisi ollut Jumalan sanaan ankkuroitua uskoa ja oppia. Meillä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia viime sodissakaan säilyä itsenäisenä, jos meillä ei olisi ollut Jumalan armosta eläviä rukoilevia ihmisiä. Ja kuinka siunattuja olivatkaan kaiken kauheuden jälkeen siellä täällä tapahtuneet kansanherätykset.

’Kolmannen Suomen’ aika alkoi arkkipiispa John Vikströmin nuijan kopautuksella 1986. Tätä aikaa voisi nimittää yleisuskonnollisuuden ajaksi. Pitkään vallalla ollut raamattukriisi vei ensiksi pohjan pois papiston koulutukselta ja sitten yleisesti luottamuksen pyhään Raamattuun. Rivien kokoamista siitä huolimatta kyllä tapahtui. Innostuin itsekin nähdessäni, miten kirkossamme alkoi tunnustusrintaman työ ja sen lippulaivana Paavalin synodi. Mutta se oli vain hetken kevättuuli. Nimittäin uudella kirkkomme kasvatusohjelmalla, joka maksoi miljoonia, tahdottiin kääntää ihmisten mielenkiinto erilaisiin mukaviin aktiviteetteihin. Messut ja kotiseurat saivat jäädä sivuosiin. Tämä oli opittu Ruotsista. Eräs havainnoitsija kertoi, että ennen laulettiin Jumalalle kiitosvirttä: ”Helig, helig, helig” (ruots. helig = pyhä), mutta nyt monitoimikirkossa: ”Trevlig, trevlig, trevlig!” (ruots. trevlig = hauska) Tätä leppoistamisen vaihetta ei kestänyt kauan. Pian alkoi okkupaatio (miehitys, valtaus), joka vähitellen on vienyt virkakieltoihin, pappisvihkimyssulkuihin, kirkkotilojen sulkemisiin, epäoikeudenmukaisiin kurinpitorangaistuksiin sekä opillisten kysymysten käsittelyyn maallisissa oikeusistuimissa. Hengellinen opettajani, Simo Kiviranta, kirjoitti vähän ennen kuolemaansa: ”Ne jotka muistavat kirkkomme muutaman vuosikymmenen takaa, eivät voi uskoa, millaisia linjauksia tehdään niin kirkossa kuin osin herätysliikkeissä.”

Nyt siirrymme jo ’Neljännen Suomen aikaan’

Kymmenen vuotta sitten, kun näin selvitin tapahtumien kulkua Huittisissa, emme vielä eläneet sitä vaihetta, joka tänään on totta. Olemme siirtymässä ’Neljännen Suomen’ aikaan, joka on kääntänyt yhä avoimemmin selkänsä Jumalan sanalle ja kovettanut sydämensä. Hallintofundamentalismi jyrää. Jumalan sanan hylkääminen ajankohtaisissa kysymyksissä, väkevä suruttomuuden unitauti, välinpitämättömyys omasta ja lähimmäisen iankaikkisuudesta on askele askeleelta johtanut jo suoranaiseen hyökkäävään ateismiin. Muutama kuukausi sitten julisti Helsingin Sanomien toimittaja isossa artikkelissaan, että hän oli kirkkovaltuutettuna valitsemassa Helsinkiin uutta piispaakin, mutta ei hän mihinkään Jumalaan usko. Suun tunnustus ja vielä valtalehteen kirjoitettuna oli selvä, mutta se oli Saatanasta.

Pankkimaailmasta aikoinaan tutuksi tullut Jukka Keitele kirjoitti jokin aika sitten: ”Demokratissa saa valita mihin uskoo, mutta ei käskeä toisten vakaumuksia omansa kaltaisiksi.” Saatana ei kuitenkaan tyydy pikkunaposteluun. Se haluaa vallata kaikki kirkkokunnat ja seurakunnat. Se on valmis kansalaisaloitteiden ja uusien lakien avulla eli totalitaristisen demokratian keinoin pakottamaan kaikki uskomaan ja toimimaan niin kuin se itse haluaa. Sillä on pyhän Raamatun ilmoittama lopunaikojen kiihkeä missio hyvässä vauhdissa, ja se on valmis vainon tielle. Kirkkomme piispojen hoitaessa virkaansa kanslioistaan median avulla yritettiin aluksi kohteliailla lepyttelyillä, viroilla, titteleillä eli sopeuttamisella (prof. Heikki Koskenniemen ennustus) hoitaa asia, mutta kun se ei enää purrut, alkoi piispa Heikan junailema käräjäsalien tie. Nämä kuoleman merkit Suomen ev. lut. kirkossa näkyvät kuin loppuvaiheessa oleva vakava syöpä ihmisessä. Neljännen Suomen aluillaan olevissa vainoissa kuulemme Herramme rohkaisun omilleen: ”Älkää peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan ennemmin peljätkää häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin” (Matt 10:28). Siksi myös Psalmiin 46 pohjaavassa virressä veisataan:

”Jos veis he henkemme, osamme, onnemme,

ne heidän olkohon, vaan meidän iät on Jumalan valtakunta.”

Mutta elämä voittaa

Iankaikkisesti kestävässä ja aina erehtymättömässä Kristuksen kirkossa meidän on turvaaminen vain siihen, mikä meille on lahjoitettu pyhässä Raamatussa ja Kirkon tunnustuksessa. Jokaisella kristityllä on oikeus ja jopa velvollisuus tutkia piispojemme käskykirjeitä, ovatko ne Kristuksen opin mukaisia. Jos ne eivät ole, niille kuuluu hylkäystuomio tai jopa anathema (kiroustuomion). Rovasti Eero Parvio, Paavalin synodin perustajaisiä, lainasi erääseen kirjaansa runoa, joka oli syntynyt sotien jälkeisessä yhteiskunnallisessa kriisissä, mutta se sopii myös meille:

Älä hämmenny: Maailmaa radaltaan ei peukalopihdit suista.

Pidä kompassi kunnossa, veljeni, ja tuulessa, tuiskussa muista:

Jos kieltäisi kunnian Galilei, se kunniaks silti jäisi.

Jos kiittäisi vääryyttä Galilei, se vääryydeks silti jäisi.

Jumalan armoa on se, että vielä on maassamme joitakin seurakuntia, jotka ”eivät ole tahranneet vaatteitaan” (Ilm 3:4). Näillä on Kristuksen kirkon iäti kestävät tuntomerkit. Oikeita alttareita ja saarnastuoleja löytyy. Syöpä ei ole vielä ehtinyt tuhota kaikkea solukkoa. Tälle Kristuksen kirkon jäännökselle Suomessamme Herra sanoo aivan samaa tänään kuin vainojen ajan Vähässä Aasiassa: ”Herää ja vahvista sitä, mikä vielä on jäljellä, sitä, mikä oli jo kuolemaisillaan” (Ilm. 3:2). Siksi on myös syntynyt Lähetyshiippakunta. Siksi on perustettu maamme suurimpiin keskuksiin henkilöseurakuntia, siksi on vaivaa nähden rakennettu Jumalan sanan mukaisia alttareita ja saarnastuoleja. Tämä on ollut herätyksen aikaa! Mutta mikään paikalliskirkko tai seurakunta ei elä, ellei Kristus itse anna elävää vettä ja taivaan mannaa.

Onko kirkossamme vaikuttava Paavalin synodi jo siis hävinnyt taistelun? Kuulutko sinäkin häviäjiin? Arkkipiispan kansliassakin on todettu, että olemme enää marginaaliryhmä. Totta. Ja kuitenkaan tässä ei ole lainkaan koko totuus! Olemme seuranneet Suomessamme pienenä joukkona, mutta edesmenneiden miljoonien ja vielä matkaa tekevien miljoonien kristittyjen tavoin Jumalan sanan opettamina Ristiinnaulittua ja eläneet Jumalan armon kaikkeinpyhimmästä evankeliumista. Näin kuljemme kyllä ristin kantamisen tiellä, mutta synnin, kuoleman ja Perkeleen vallan Voittajan joukoissa. ”Joka kätkee minun sanani, ei hänen pidä maistaman kuolemaa iankaikkisesti.” (Joh 8:52)

Puhe Paastonajan kirkkopäivillä Karjalohjalla 24.3.2013

Markus Pöyry, pastori, Seinäjoki

Apokalypsis Iesou Khristou (Jeesuksen Kristuksen ilmestys) – tämä on Ilmestyskirjan itsensä antama otsikko itselleen. Tuo otsikko kertoo kaiken oleellisimman kirjan sisällöstä, mutta valitettavasti juuri tuo otsikko on usein ajassamme unohdettu. Ei tarvitse montaa vilkaisua tehdä nykypäivän Ilmestyskirjan selityksiin tai Ilmestyskirjasta kertoviin kirjoihin, niin huomaamme, että otsikkoa ei ole ymmärretty – se on kadoksissa. Kirjaa luetaan niin kuin se olisi lopun ajan pedon ilmestys tai Antikristuksen ilmestys.

Kristuksen sijaan yritetään kirjan jokaisesta luvusta etsiä, että missä peto ilmestyy, mitä vihjeitä pedosta annetaan, missä pedon luku esiintyy nykypäivänä. Se on hyvin valitettavaa, että pedon merkki ja sen tulkinnat ovat meille tutumpia kuin Karitsan merkki hänen palvelijoidensa otsassa. Kuinka monta jännityskirjaa onkaan kirjoitettu Megiddon vuorilla käytävästä Harmageddonin taistelusta. Mutta kuinka monta kirjaa olet nähnyt Siionin vuorella seisovasta teurastetusta Karitsasta?

Ilmestyskirjan otsikko lupaa siis, että se on Jeesuksen Kristuksen ilmestys. Se tarkoittaa, että Jeesus Kristus ilmestyy kirjan joka luvussa ja ilmoittaa itsensä kuulijalle tai lukijalle jatkuvasti uudestaan ja uudestaan.

Toinen yleinen väärinymmärrys Ilmestyskirjasta on aikaperspektiivissä – ajatellaan, että Ilmestyskirja on yksinkertaisesti kirja lopun ajoista. Ikään kuin se olisi kirjoitettu ihmisten uteliaisuuden tyydyttämiseksi: raotetaan verhoa, mitä lopussa tapahtuu. Kaikkien vitsausten pasuunoineen ja maljoineen katsotaan olevan jossain kaukana tulevaisuudessa eikä nähdä, että synti ja sen seuraukset – se mitä maljoissa ja vitsauksissa kuvataan – ovat läsnä jo meidän ajassamme samoin kuin koko Kirkon historiassa.

Mutta vielä valitettavampaa on, että kaikkien lupausten ja taivaallisen jumalanpalveluksen kuvausten katsotaan olevan vasta toteutumassa kerran taivaassa. Jeesus sanoo tällaista tulkintaa vastaan Johannekselle: ”Kirjoita siis, mitä olet nähnyt ja mikä nyt on ja mitä tämän jälkeen on tapahtuva.” (Ilm. 1:19) Siis totta kai tulevaisuusnäkökulma on mukana, mutta myös se, ”mitä olet nähnyt ja mikä nyt on”.

Kolmas Ilmestyskirjan tulkinnan yleinen väärä näkökulma, johon myös haluan kiinnittää huomiota, on se, että kirjaa luetaan usein puhtaasti yksilön näkökulmasta. Mutta Ilmestyskirja puhuu meille koko ajan Kristuksesta ja hänen seurakunnastaan. Eli meidän ajallemme tyypillinen yksilöajattelu on poissa Ilmestyskirjasta.

Lähdemme nyt katsomaan muutamia näkymiä. Onneksi oli otsikoksi annettu Ilmestyskirjan näkymiä. Minun ei näin ollen tarvitse koko kirjaa ja sen teologiaa selittää. Poimin muutamia näkymiä ja kiinnitän huomion näihin korostuksiin eli että se on Kristuksen ilmestys nykyhetkessä ja seurakuntansa keskellä.

Seurakuntanäkökulma

Seurakuntanäkökulma tulee esille jo kirjan ensimmäisissä jakeissa: ”Autuas se, joka lukee, ja autuaat ne, jotka kuulevat tämän profetian sanat.”(Ilm. 1:3) Huomasitko, että ensimmäinen verbi on yksikössä ja jälkimmäinen on monikossa? Tässä on meille selkeästi kuvattu seurakunnan jumalanpalveluskonteksti (konteksti = asiayhteys yms.). Ilmestyskirja oli alun perin tarkoitettu luettavaksi jumalanpalveluksessa, jumalanpalvelusseurakunnalle. Siis (yksikössä) ”autuas se, joka lukee”, eli seurakunnassa on lukukappaleen lukija ja (monikossa) ”autuaat ne” – siis seurakuntalaiset –, ”jotka kuulevat”. Näyttää siltä, että koko Ilmestyskirja on kirjoitettu koko ajan pitäen mielessä jumalanpalvelusta viettävä seurakunta, ja näyttää siltä, että kirjan sanoma liitetään vahvasti seurakunnan jumalanpalvelukseen. Tästä nyt esimerkki.

Me tiedämme alkukirkon jumalanpalveluksesta, että siinä oli kaksi perusosaa: sanaosuus, johon kuului ainakin luettu sana ja sen selitys, ja sen jälkeen kaikui kutsu ehtoollispöytään ja alkoi sakramenttiosuus. Tämä sama rakenne, alkuseurakunnan jumalanpalvelusrakenne, piirtyy esiin Ilmestyskirjassa. Ensiksi Johannes sanoo: ”Autuas se, joka lukee, ja autuaat ne, jotka kuulevat…” Eli siitä alkaa sanaosuus. Ilmestyskirjan lopussa kaikuu toinen autuaaksi-julistus: ”Autuaat ne, jotka ovat kutsutut Karitsan hääaterialle!” (Ilm. 19:9) Tässä on nyt viittaus seurakunnan ateriaan eli ehtoollisosion alkamiseen. Se on kutsu ehtoollispöytään. En pidä myöskään lainkaan mahdottomana, että kirjan viimeiset jakeet, joissa Henki ja morsian eli seurakunta sanovat: ”Tule, Herra Jeesus”, ovat seurakunnan Maranata-huuto Jeesukselle, joka saapuu seuraavaksi alkavassa ehtoollisosiossa seurakuntansa luo viinissä ja leivässä ja seurakunta huutaa Jeesukselle: ”Tule, Herra Jeesus.” Jumalanpalvelusta viettävä seurakunta on koko ajan taustalla Ilmestyskirjassa ja kirjassa heijastetaan sitä liturgiaa, jota vietetään taivaassa ja maan päällä. Palaamme tähän vielä myöhemmin.

Ilmestyskirja oli tarkoitettu luettavaksi seurakunnan jumalanpalveluksessa läpi kokonaan kerralla. Messut kestivät ehkä hiukan kauemmin kuin nykyään, mutta uskon, että juuri siitä syystä, että se on tarkoitettu kerralla läpiluettavaksi, niin se ymmärrettiin paremmin kuin nykyään. Moni kristitty saattaa innolla aloittaa Ilmestyskirjan lukemisen ja sitten ahdistua ja pysähtyä, kun alkaa sinettien ja pasuunoiden ja vihan maljojen hirveä tuhosade. Ihminen ehkä luovuttaa viimeistään 13. luvun kohdalla, jossa pedot nousevat maasta ja merestä, ja pahuus näyttää saavan vallan. Mutta seurakunta, joka sai kuulla koko Ilmestyskirjan luettavan läpi, huomasi, että keskus ei olekaan luvussa 13, ei pedoissa eikä Antikristuksessa, vaan keskus on taivaallisessa jumalanpalveluksessa, taivaallisessa valtaistuinsalissa.

Ilmestyskirjan viides luku ydin ja avain

Johanneksen näky alkaa siitä, kun hän saa nousta katsomaan taivaallista jumalanpalvelusta Ilmestyskirjan viidennessä luvussa ja sinne näky palaa jatkuvasti uudestaan. Tuo viidennen luvun jumalanpalvelus on Ilmestyskirjan ydin ja avain – aivan niin kuin jos katsotte jotain hyvää elokuvaa ja käytte juonen kannalta väärään aikaan jääkaapilla, niin te menetätte koko elokuvan ettekä pysy enää kärryillä – samalla tavalla, jos Ilmestyskirjasta viidennen luvun unohtaa tai lukee huolimattomasti, niin on mahdotonta ymmärtää koko Ilmestyskirjaa.

Kun Jeesus näyttää Johannekselle ja seurakunnalle maata kohtaavia kauheuksia, synnin tuhoja, kaikkea tätä, niin Jeesus halusi aina vähän väliä silti muistuttaa: ”katso Johannes, katso seurakunta, mikä teidän todellisuutenne tällä hetkellä silti on.” Ensin viidennessä luvussa näytetään teurastettu Karitsa seisomassa keskellä valtaistuinta, ja seurakunta ylistää häntä siitä, että hän on kuolemallaan voittanut ja ostanut ihmiset Jumalalle kaikista sukukunnista. Sitten alkaa tulla sinettejä ja pasuunoita, mutta aina niiden välissä Johannes – ja nyt siis Ilmestyskirjaa kuuleva seurakunta – viedään takaisin valtaistuinsaliin ja taas näytetään Karitsa seurakuntansa keskellä ja voitonjuhlan riemu. Ja lopuksi vielä uuden taivaan ja maan luomisen jälkeenkin mainitaan, että Jumalan ja Karitsan valtaistuin on siellä oleva.

Nämä taivaalliset jumalanpalvelusjaksot ovat Ilmestyskirjan keskeisin asia. Ne jäsentävät koko tätä kirjaa. Ne eivät siis ole kuvausta taivaasta kuoleman ja viimeisen tuomion jälkeen niin kuin me usein ajattelemme, vaan ne ovat kuva seurakunnan tämänhetkisestä todellisuudesta. Ne eivät ole siis toisin sanottuna pelkästään futuristista (tulevaisuuteen suuntautuva) eskatologiaa (oppi lopun ajoista), vaan pikemminkin presenttistä (nykyhetkeen viittaava), läsnä olevaa tai käynnistynyttä, alkanutta eskatologiaa. Ne puhuvat siis, Jeesuksen sanoin, siitä, ”mikä nyt on”. Viidennessä luvussa kuvataan, miten maan päällä olevatkin osallistuvat tuon Karitsan valtaistuimen ääressä toimitettavaan jumalanpalvelukseen. Näin Jeesus näyttää Ilmestyskirjan sanoja kuuntelevalle jumalanpalvelusseurakunnalle, joka kokee itsessään vainot ja ahdistukset maan päällä, että he jumalanpalveluksessaan, sen kautta, saavat olla osalliset taivaan juhlasta, jossa voittanutta Karitsaa ylistetään. Hän on jo tuonut voiton, seurakunta on Voittajan puolella.

Ilmestyskirja piirtää siis visuaalisesti esiin sen saman, minkä Heprealaiskirjeen kirjoittaja opettaa jumalanpalvelusseurakunnalle. Heprealaiskirjeessä sanotaan: ”Te olette käyneet Siionin vuoren tykö ja elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin tykö, ja kymmenien tuhansien enkelien tykö, taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukon ja seurakunnan tykö, ja tuomarin tykö, joka on kaikkien Jumala, ja täydellisiksi tulleitten vanhurskasten henkien tykö, ja uuden liiton välimiehen, Jeesuksen, tykö, ja vihmontaveren tykö, joka puhuu parempaa kuin Aabelin veri.” (Hepr. 12:22–24) Ihmeellisellä tavalla Ilmestyskirjassa kaikki tämä on kuvattuna visuaalisesti: Karitsa Siionin vuorella, kymmenet tuhannet enkelit, 144000 esikoisen juhlajoukko, tuomari, Isä valtaistuimella, vanhurskaat, Karitsa Jeesus, teurastettu, verinen – kaikki tämä on kuvattuna. Ilmestyskirjan viesti on siis sama kuin Heprealaiskirjeen kirjoittajan eli jumalanpalvelusseurakunnalle sanotaan: te olette jo käyneet kaiken tämän tykö.

Täytyy sanoa, että hienosti isät aikoinaan ovat ymmärtäneet tämän, kun Kirkon liturgia on kehittynyt. Nimittäin Ilmestyskirjan taivaallisessa jumalanpalveluksessa esiintyy meidänkin liturgiastamme tuttu ”Pyhä, pyhä” -hymni, kun Jumalan valtaistuimen edessä neljä olentoa tätä laulavat. Tämä on Raamatussa nimenomaan Jumalan läsnäolon hymni. Kun katsotte, missä ”Pyhä, Pyhä” lauletaan Raamatussa, niin sitä ei löydy mistään muualta kuin sieltä, missä Jumalan valtaistuin on. Se lauletaan aina Jumalan valtaistuimen edessä. Kristityt isät ovat ymmärtäneet, mitä meidän jumalanpalveluksessamme tapahtuu ja ovat sijoittaneet tämän Sanctus-hymnin (”Pyhä, Pyhä”) erinomaiseen paikkaan liturgiassamme eli juuri ehtoollisliturgian osaksi. Se viestittää hyvin siitä, että viettäessämme ehtoollista me vietämme sitä todellisuudessa Karitsan valtaistuimen edessä, ja siinä maan päällinen seurakunta yhtyy taivaalliseen seurakuntaan. Siksi meidän jumalanpalveluksissamme täytyykin kuulua Sanctuksen kaikua.

Samoin prefaation (prefaatio on messussa ehtoollisvuorolaulua seuraava ylistys- ja kiitosrukous) päätöksessä me tunnustamme sunnuntai sunnuntain perään tämän Ilmestyskirjan meille opettaman tosiasian, että ”laulamme sinulle ylistystä enkelien ja kaikkien pyhien kanssa”. Tunnustamme sen, että enkelit ja pyhät ovat meidän kanssamme, taivaallinen jumalanpalvelus liittyy maan päällä toimitettavaan jumalanpalvelukseen. Ja eikö vieläpä se, että me laulamme liturgiassamme Agnus Dein eli laulamme Jumalan Karitsalle, joka pois ottaa maailman synnit, erinomaisesti saarnaa juuri tätä, että me olemme teurastetun, verisen Karitsan valtaistuimen edessä viettäessämme ehtoollista. Jeesus tahtoo Ilmestyskirjassa näyttää, mitä Herran pöytä seurakunnassa todellisuudessa on. Se on siis Karitsan valtaistuin.

Yhteys läsnä olevaan Kristukseen on seurakunnalle elintärkeä

Tämä yhteys nyt läsnä olevaan Kristukseen ja taivaan juhlaan on seurakunnalle elintärkeä. Laodikean seurakunnassa tämä yhteys oli mennyt rikki. Siitä seurakunnasta Jeesus sanoo siksi, että ”sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston” (Ilm. 3:17). Laodikean seurakunnassa oli se surkea tilanne, että Jeesus seisoo ovella ja kolkuttaa, odottaa päästä sisään. ”Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.” (Ilm. 3:20) Valitettavasti tätä kohtaa on yleensä tulkittu yksilön näkökulmasta ja on ajateltu, että tuo ovi on epäuskoisen ihmisen sydämen ovi, jonka ovella Jeesus siis seisoo. Mutta jo loogisesti se olisi mahdoton kuva. Mitenkä Jeesus käy sisään ihmisen sydämeen, mutta aterioikin sitten sen koko ihmisen kanssa siellä sydämessä. Tämän kohdan taustalla on pikemminkin Laulujen laulun (Korkean veisun) kirja, jossa sulhanen sanoo morsiamelleen: ”Kuule, rakkaani kolkuttaa: ’Avaa minulle, siskoseni, armaani, kyyhkyseni, puhtoiseni.’” (Laul. l. 5:2) Tässä Laulujen laulun kirjan kohdassa ei puhuta sydämen ovesta, vaan seurakunnan ovesta. Laulujen laulu on aina nähty kuvaksi Jumalan ja hänen seurakuntansa suhteesta. Sama on kyseessä tässä Ilmestyskirjan kohdassa. Jeesus pyytää päästä morsiamen eli Laodikean seurakunnan ovesta sisään, että hän voisi viettää seurakuntansa kanssa ateriaa eli Herran ehtoollista. Tuo sama ovi, jolla Jeesus seisoo, mainitaan meille heti pari jaetta tämän jälkeen (ks. Ilm. 4:1) ja tarkennetaan, että se on ovi, joka johtaa taivaalliseen jumalanpalvelukseen ja siitä ovesta Johannes käy katselemaan taivaallista jumalanpalvelusta. Eli laodikealaiset olivat itse sulkeneet tuon oven. Jeesus ei ollut sitä heiltä sulkenut. He olivat jättäneet pois aterioinnin, ehtoollisen vieton, he olivat siis halveksineet sakramenttia. He olivat hylänneet Jumalan sanan ja Jeesus joutui siksi pyytämään: ”kuulkaa minun ääntäni, että pääsen uudelleen aterioimaan teidän kanssanne.” Hän pyysi seurakuntaa avaamaan uudestaan ehtoollisen oven. Laodikealaiset olivat siis hylänneet Jumalan sanan ja sakramentin. Heistä oli siksi tullut penseitä ja siksi Kristus sanoi, että”sinä olet …kurja ja köyhä …ja alaston”, koska he olivat menettäneet oman aarteensa.

Kaste Ilmestyskirjassa

Ilmestyskirjassa eivät siis ole lainkaan piilossa ne välineet, joiden kautta Karitsa rakentaa Kirkkonsa ja joiden kautta hän on seurakuntansa keskellä yhä läsnä. Sana ja sakramentit ovat valitettavasti jääneet sen kaiken pedon etsinnän tähden piiloon meiltä Ilmestyskirjassa, vaikka ne ovat kyllä kirkkaasti siellä esillä. Ehtoollisen lisäksi Jeesus näyttää myös kasteen merkityksen seurakunnalleen. Seitsemännessä luvussa meille sanotaan: ”Ja minä näin erään muun enkelin kohoavan auringonnoususta, ja hänellä oli elävän Jumalan sinetti, ja hän huusi suurella äänellä niille neljälle enkelille, joille oli annettu valta vahingoittaa maata ja merta, ja sanoi: ’Älkää vahingoittako maata älkääkä merta, älkää myös puita, ennen kuin me olemme painaneet sinetin Jumalamme palvelijain otsaan’. Ja minä kuulin sinetillä merkittyjen luvun, sata neljäkymmentä neljä tuhatta merkittyä kaikista Israelin lasten sukukunnista.” (Ilm. 7:2–3) Karitsan seurakuntaa yhdistäväksi tekijäksi mainitaan siis aivan ensiksi se, että kaikki seurakuntalaiset on merkitty sinetillä. Tämän kohdan tausta on Hesekielin kirjassa, jossa pellavavaatteisiin puetun miehen käsketään piirtää pelastuvien otsaan merkki, joka varjelee heidät Jerusalemia kohtaavalta tuholta. Tarkkaan ottaen heprean alkuteksti sanoo tässä, että tee taw ihmisten otsaan. Tawon yksi heprean aakkosista, joka alun perin kirjoitettuna näytti x-kirjaimelta tai ristiltä. Hesekielin kirjassa Jumala siis käski piirtää ristin merkin ihmisten otsaan. Ja tämä taw eli ristinmerkki oli siis suojeluksen merkki, joka suojeli tuomiolta ja tapolta hurskaat Jerusalemissa. Ilmestyskirjan 7. luvussa kerrotaan, miten tämä merkki painetaan joidenkin otsaan ja 9. luvussa tarkennetaan, mikä vaikutus tällä merkillä oli. Nimittäin siellä sanotaan, että ainoastaan niitä ihmisiä saa vahingoittaa, joilla ei ole tätä Jumalan sinettiä otsassa. Eli tämä on myös suojeluksen sinetti, joka otsiin painetaan. Ilmestyskirja kutsuu tätä merkkiä kuitenkin tarkemmin vielä sinetiksi. Jos kuningas entisaikaan lähetti kirjeen, niin siihen painettiin hänen sinettinsä, jossa saattoi olla kuninkaan kuva, mutta ainakin siinä täytyi aina olla kuninkaan nimi. Siitä sinetistä, jossa oli kuninkaan nimi, kaikki tunnistivat, että tämä kirje on kuninkaan omaisuutta ja hänen lähettämänsä.

Tätä merkkiä, joka Ilmestyskirjassa otsiin piirretään, kutsutaan sinetiksi, koska siinä sinetissä on Jumalan ja Karitsan nimi. Tämä vahvistetaan meille vielä luvussa 14, jossa sanotaan näistä 144000 eli taistelevasta seurakunnasta, maanpäällisestä seurakunnasta: ”Ja minä näin, ja katso, Karitsa seisoi Siionin vuorella, ja hänen kanssaan sata neljäkymmentä neljä tuhatta, joiden otsaan oli kirjoitettu hänen nimensä ja hänen Isänsä nimi.”(Ilm. 14:1) Kun nuo 144000 merkittiin, he saivat itselleen Karitsan ja hänen Isänsä nimen. Mikä muu tuo merkki voi olla kuin pyhä kaste? Kun Jeesus asetti kasteen, hän sanoi: ”Kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Kasteessa tuo pyhä nimi ihmiselle annetaan, jotta hän voi sitä avuksi huutaa, kiittää ja ylistää. Siinä merkitään ihminen omistajan leimalla, Jumalan pyhällä nimellä, että kaikki näkevät, kenen omaisuutta hän on: hän on nyt Kristuksen omaisuutta. Vielä Ilmestyskirjan lopussa tätä hienosti korostetaan, kun uudesta taivaasta ja maasta puhutaan ja kerrotaan, että Karitsan valtaistuin on siellä oleva ja hänen palvelijansa näkevät hänen kasvonsa ja hänen nimensä on heidän otsissansa. Eli kyse ei ollut mistään salaisesta, lopun aikoina asetettavasta sinetistä pelastettaviin, vaan sinetti on kuva pyhästä kasteesta. Näettekö jälleen tämän näkökulman: ”mikä nyt on”?

Ei voi jälleen muuta kuin ihailla sitä viisautta, jolla Kirkko on aikoinaan kasteliturgiaan säilyttänyt tuon tawin, ristin merkin, piirtämisen. Yhä tänä päivänä nimittäin, kun pastori kastaa lapsen, hän piirtää lapsen otsaan ristin ja sanoo: ”Ota pyhä ristin merkki otsaasi ja rintaasi todistukseksi siitä, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen.” Tuntuu siltä, että meidän liturgiamme, sekä jumalanpalveluksen että myös kasteen liturgia, elää todeksi näitä Ilmestyskirjan kuvauksia, tai toisinkinpäin voi sanoa, että Ilmestyskirjaa lukiessamme meille näytetään visuaalisesti, mikä merkitys, mikä vaikutus meidän kasteellamme on ja mihin todellisuuteen meidät liitetään osallisiksi jumalanpalveluksessa, ehtoollisjumalanpalveluksessa.

Oikea ja väärä jumalanpalvelus

Miksi olen puhunut niin paljon jumalanpalveluksesta tähän asti? Siksi, koska se on koko Ilmestyskirjan keskuksessa. Usein ajatellaan, että Ilmestyskirjassa on pohjimmiltaan kyse hyvän ja pahan kosmisesta taistelusta tai että se on lohikäärmeen ja Jumalan taistelu, mutta tarkkaan ottaen kirjassa on viime kädessä kyse oikeasta ja väärästä seurakunnasta ja oikeasta ja väärästä jumalanpalveluksesta. Tämä näkyy esimerkiksi selvästi siitä, mitä Jeesus sanoo Pergamon seurakunnalle: ”Minä tiedän, missä sinä asut: siellä, missä saatanan valtaistuin on.” (Ilm. 2:13) Miksi Jeesus kirjoittaa tällä tavalla? Siksi koska Pergamossa oli tuohon aikaan Zeuksen alttari. Siellä toimitettiin jumalanpalvelusta Zeukselle ja Jeesus nyt riisuu naamiostaan tuon alttarin ja kertoo, mikä se todellisuudessa on. Zeuksen alttari on saatanan valtaistuin. Siellä tapahtuva jumalanpalvelus tapahtuukin saatanan valtaistuimen edessä. Jeesus näin tuomitsi väärän jumalanpalveluksen. Mutta juutalaiset saavat aivan samalla tavalla myös osansa. Smyrnan seurakunnalle Jeesus taas sanoo: ”Minä tiedän sinun ahdistuksesi ja köyhyytesi – sinä olet kuitenkin rikas – ja mitä pilkkaa sinä kärsit niiltä, jotka sanovat olevansa juutalaisia, eivätkä ole, vaan ovat saatanan synagooga.” (Ilm. 2:9) Nyt Jeesus vuorostaan riisuu naamiosta juutalaiset, jotka uskoivat, että he todella palvelevat ainoaa elävää Israelin Jumalaa. Jeesus viittaa tarkoituksella synagoogaan eli juutalaisten jumalanpalveluspaikkaan ja sanoo niin vahvasti, että he ovat saatanan synagooga, koska heidän jumalanpalveluksensa ei tapahdu Karitsan valtaistuimen edessä.

Ilmestyskirjassa oikea jumalanpalvelus on kaikki kaikessa, ja kun tarkkaan katsomme, niin huomaamme, että Isää Jumalaa, häntä, joka valtaistuimella istuu, ei lainkaan nähdä Ilmestyskirjassa. Meille kerrotaan, että valtaistuimella on kyllä istuja, mutta ainoa hahmo, joka nähdään valtaistuimella, on tuo teurastettu mutta elävä Karitsa. Tämä julistaa meille sen, että Jeesus on näkymättömän Jumalan kuva ja vain hänen kauttaan voi Isää Jumalaa palvoa. Se, kuka Isä on, voidaan tuntea vain teurastetun Karitsan kautta. Ja vain näin Isä haluaakin itsensä tunnettavan. Isä saa kunnian ja kirkkauden ja kiitoksen juuri silloin, kun Karitsaa ylistetään. Siksi Jeesus tuomitsee sekä Zeuksen alttaripalveluksen että myös juutalaisten synagoogapalveluksen niin ankarin sanoin – koska he eivät tunne Poikaa niin heillä ei ole Isääkään. Kaikki jumalanpalvelus, kaikki rukous, kaikki ylistys, joka ei tapahdu Karitsan kautta, hänen kauttaan, hänen kanssaan ja hänessä, on epäjumalanpalvelusta.

Miksi seurakunta kuvataan kaupunkina?

Lopuksi luomme vielä tarkemman katsauksen tuohon Karitsan seurakuntaan, Karitsan morsiameen. ”Ja tuli yksi niistä seitsemästä enkelistä […] ja puhui minun kanssani sanoen: ’Tule tänne, minä näytän sinulle morsiamen, Karitsan vaimon”. Ja hän […] näytti minulle pyhän kaupungin, Jerusalemin, joka laskeutui alas taivaasta Jumalan tyköä.” (Ilm. 21:9–10) Oletko miettinyt koskaan, miksi seurakunta kuvataan kaupunkina? Monelle, joka viihtyy maaseudun rauhassa, ei välttämättä kuva kaupungista ole kovin houkutteleva. Mutta Jeesus halusi viestittää meille monta asiaa kuvaamalla oman seurakuntansa kaupungiksi.

Ensiksikin hän haluaa osoittaa, että Kristuksen seurakunta ei ole jokin hengellinen abstraktio. Meille ei ole kuvattu jotain ideaa morsiamesta. Meille ei näytetä Ilmestyskirjassa seurakuntana ikään kuin ihmisiä tai sieluja vain yhdessä leijumassa ristiin rastiin, siellä täällä. Ei, vaan me näemme hyvin erilaisen kuvan. Me näemme kaupungin, jolla on muurit, perustukset ja portit. Tällä Jeesus haluaa näyttää, että seurakunta on todella käsin kosketeltava konkreettinen todellisuus, joka on näkyvissä siellä, missä on yhteisö, jossa Kristus puhuu, pesee puhtaaksi ja ruokkii. Se on suojeltu todellisuus, jossa on muuri ympärillä. Porteilla on kaksitoista enkeliä, sanansaattajaa, ja seurakuntakirjeissähän Ilmestyskirja tarkoittaa juuri seurakunnan paimenia, Jumalan sanansaattajia. Kaupungin muureilla oli kaksitoista perustusta ja niissä kahdentoista apostolin nimet.

Kirkko ei ole siis mikä tahansa uskovien keskinäinen yhteenliittymä, vaan se on yhteisö, joka on rakennettu apostolien opetuksen perustalle. On paljon erilaisia rakennuksia, mutta vain sitä rakennusta, joka on rakennettu apostolien perustalle, voi kutsua uudeksi Jerusalemiksi, Kristuksen morsiameksi.

Toinen syy, miksi seurakunta kuvataan kaupunkina, on se, että Ilmestyskirjan aikoihin kuulijat kuuluivat johonkin kaupunkiin ja kaupungit olivat tuohon aikaan yhteisöjä aivan eri tavalla kuin nykyisin. Ne olivat jopa niin tiiviitä yhteisöjä, että ajateltiin olevan mahdotonta elää täyttä ihmisen elämää, jos ei voinut osallistua kaupungin julkiseen elämään. Tuon ajan kristityille oli siksi hyvin vaikea paikka se, että he eivät voineet osallistua Vähän Aasian kaupungeissa vahvasti pinnalla olevaan keisarikulttiin ja moniin siihen kytkeytyviin kristillisen moraalin vastaisiin menoihin. Monilla oli varmasti suuri kiusaus tehdä kompromisseja, että ihmisarvoinen elämä osana kaupunkiyhteisöä voisi jollakin tavalla jatkua. Mutta Jeesus Ilmestyskirjassa ankarasti varoitti seurakuntia lähtemästä kompromissien tielle. Hän varoitti minkäänlaisesta osallisuudesta väärään jumalanpalvelukseen. Sen sijaan hän tarjosi seurakunnalle toisen kuvan. Hän lohdutti heitä kauniilla kuvalla toisesta kaupungista, toisesta yhteisöstä, uudesta Jerusalemista, johon he saavat kuulua ja jonka Herra on Karitsa. Tällä toisella yhteisöllä, seurakunnalla – tällä Jeesus rohkaisi omiaan pysymään lujana.

Lopuksi

Tässä oli joitakin väläyksiä Ilmestyskirjasta. Toivon, että näkisimme, miten kirja on todella Jeesuksen Kristuksen ilmestys, hänen, joka ilmestyy seurakuntansa keskellä teurastettuna Karitsana ja joka on ostanut kansansa Jumalalle kuolemallaan ja joka on sinetöinyt seurakuntansa pyhällä kasteella ja joka aterioitsee heidän kanssaan Karitsan valtaistuimen edessä. Näillä välineillä Kristus rakentaa ja pitää yllä seurakuntaansa.

Toivon, että näkisimme myös sen, miten Ilmestyskirja siis keskittyy koko ajan yhteisöön, seurakuntaan. Jeesus ei rohkaise meitä Ilmestyskirjassa yksilöinä yksinäiseen taisteluun. Hän ei kuvaa erilaisia yksilöitä, jotka riemuitsevat Herrasta tai taistelevat pahan ajan keskellä, vaan jatkuvasti synnin vitsausten keskellä eläville kristityille Jeesus näyttää kuvan jumalanpalvelusta viettävästä seurakunnasta, taistelevasta seurakunnasta, joka yhdistyy jumalanpalvelusta viettävään riemuitsevaan seurakuntaan.

Jumalanpalvelusseurakuntana Jeesus on tarkoittanut omansa elämään. Jumalanpalvelusseurakuntana hän on tarkoittanut omansa taistelemaan ja iloitsemaan Karitsan voitosta jo tässä ajassa.

Esitelmä paastonajan kirkkopäivillä Kokkolassa 27.3.2010. Väliotsikot toimituksen.